Loppuajo.
Aamu kääntyi vähitellen keskipäiväksi vaunujen yhä kiitäessä radalla.
Väsyneet ohjaajat olivat hiljentäneet vauhtia, säästääkseen voimiaan
ja koneitaan iltapäivää ja iltaa varten, jolloin katselijoita oli
runsaammin. Kello 9 illalla kilpailujen oli määrä päättyä.
Merkuriusvaunun kulkema matka oli merkitty 90 (englannin) penikulmaa
pitemmäksi kuin Duplexvaunun ja nämä molemmat olivat monta kymmentä
penikulmaa edellä kilpailijoistaan. Kello 6 aamusella oli Stanton
mennyt lepäämään. Kello 8 hän oli jälleen paikallaan ja pysyi
ohjausrattaan vieressä aina yhteen asti. Voitto oli hänen, jos vaunu
pysyi kunnossa; puolitoista tuntia, joka pitäisi uhrata korjaukseen,
antaisi Duplexvaunulle kaikki hänen etunsa. Hän ei uskonut konetta
apulaiselleen ja siksi hän oli säälimätön sekä itseään että
koneenkäyttäjäänsä kohtaan.
Kello 1/2 2 lähetettiin kaikki vaunut pois radalta tunniksi, jolla
aikaa joukko miehiä suurella kiireellä korjasi rataa. Paikka paikoin
olivat vaunujen pyörät repineet radan niin, että se näytti kynnetyltä
pellolta. Laitoksen aikana virtasi radalle katselijoita, täyttäen
katsomon, tungeskellen jalkakäytävällä ja täyttäen automobiileillään
sen sivut.
Kun kilpailijat kello 3 kutsuttiin uudelleen radalle, tarkasteli
Stanton terävästi koneenkäyttäjäänsä, ennenkuin he lähtivät liikkeelle.
— Minä olen ajatellut ohjata vaunua itse kilpailujen loppuun asti,
ilmoitti hän äänellä, joka ei ollut epäystävällinen. Jos pelkäätte,
ettette kestä 7 tuntia, niin sanokaa pois, ja minä annan hankkia
jonkun, joka tulee sijaanne. Ne voivat hankkia tänne Rupertin
Hudsonista kello neljäksi tai viideksi. Jos lähdette mukaan, täytyy
teidän pysyä loppuun asti, vaikka minun sitte pitäisi sitoa teidät
kiinni paikallenne. Ajan voittaakseni.
Floydin kalpeat posket punehtuivat harmista.
— Teidän ei tarvitse sitoa minua kiinni, vakuutti hän. Minä en lähde
tieheni. Valmis käyntiin.
Stantonia ihan nauratti kumartuessaan koneensa yli.
— En tarkoittanut, että sitoisin teidät estääkseni teitä lähtemästä
tiehenne, vaan estääkseni teitä pyörtyessänne vyörymästä alas, selitti
hän. Mutta...
Vaunu hypähti eteenpäin, sisäkentältä oli radalle tullut märkää savea
— ensi kierroksella liitesi raskas Lozellevaunu ja meni pohjoisen
käänteen luona läpi aitauksen. Tämän jälkeen ei olisi mikään saattanut
Stantonia jättämään konetta toisiin käsiin.
Tunti tunnin jälkeen kului. Torvisoittokunta soitti toisen jymisevän
kappaleen toisensa perästä; katselijajoukot liikehtivät edestakaisin,
sohisten, mieltymystään osoittaen ja hurraten.
Kun Merkuriusvaunu auringon laskiessa pistäytyi asemalle täyttämään
säiliötään, ei kumpikaan jättänyt paikkaansa. Ilosta loistava Green
vallan tuhlaamalla tuhlasi onnentoivotuksiaan Stantonille; hänen
seurassaan oleva Merkuriusyhtiön johtaja, joka ennen itsekin oli
ohjannut kilpa-ajovaunua, antoi Stantonille erikoisen tunnustuksensa.
Stanton nojautui ohjauspyörään ja jutteli heidän kanssaan, kun hänen
esimiehensä samassa viittasi Floydiin.
— Mikä teidän koneenkäyttäjäänne vaivaa, Stanton? kysyi hän.
Stanton, joka nyt vasta huomasi jonkun kevyesti painavan olkapäätään
vastaan, kääntyi ympäri. Tästä hänen liikkeestään havahtui Floyd ja
heidän katseensa yhtyivät.
— Ei mikään, vastasi ohjaaja lyhyesti toisen kysymykseen. Väsynyt ehkä;
hän on tehnyt työtä. Kuten sanoitte...
Mutta kuva, jonka Stanton vilaukselta oli nähnyt, jäi hänen mieleensä;
väsyneet, nuoret kasvot olkaansa vastassa, valvomisen uuvuttamissa
silmissä, jotka yht'äkkiä kirkastuivat, tahdotonta harmia ja häpeää
hetkellisestä heikkoudesta, joka aavistamatta oli hänet vallannut.
Tämän jälkeen olisi Stanton mieluummin sitonut Floydin kiinni
paikalleen, kuin solvaissut häntä, pyytämällä häntä luovuttamaan
paikkansa jollekin toiselle.
— Valmis! huusi joku; työmiehet hajaantuivat kaikille tahoille, ja
Merkuriusvaunu lähti jälleen liikkeelle.
— Vaunu tulee, varoitti koneenkäyttäjä ajettaessa portista radalle
Duplex edessä.
Floyd oli jälleen itsensä, valpas ja kylmäverinen.
Vielä kerran sinkauttivat valonheittäjät säteitään yli radan, muuttaen
sen hopeanauhaksi, joka luikerteli sysimustassa pimeydessä, mistä
valaistut katsomot kohosivat. Nyt jo levitettiin sanomalehtiä, missä
puhuttiin Stantonin tulevasta voitosta.
Stanton, joka nyt ajoi tasaista, varmaa vauhtia, pidättäytyen
antautumasta kaksinkamppailuun nopeusajossa eikä liioin yrittäen
muitakaan edellisen iltaisia huimuuksia, ohjasi vaununsa
vastustamattomasti kohti varmaa tulosta, Kello 9 laskettiin lippu ja
yleisön kiihkeästi riemuitessa ajoi Merkuriusvaunu radalta voittajana.
Vähää myöhemmin, kun voitonilo oli jonkun verran vaimentunut.
Merkuriuksen asemalla, meni Stanton kummirengaskasaa vasten nojaavan
Floydin luokse.
— Te olette työskennellyt kanssani 24 tuntia, sanoi hän muitta
mutkitta. Mitä piditte siitä.
Floyd nosti rehellisesti harmaat silmänsä ja hymyili Stantonille
iloisesti väsymyksestään huolimatta.
— Tahdotteko, että sanon sen — alkoi hän.
— Minähän olen sitä kysynyt.
— Minusta se oli rasittavaa. Mutta — toivoisin teidän pitäneen
yhtäpaljon minusta kuin minä pidin teistä.
— Tarvitsen koneenkäyttäjän kilpailukauden loppuajaksi, selitti Stanton
lyhyesti. Otatteko toimen vastaan.
Floyd suoristihe; huonosta valaistuksesta huolimatta saattoi nähdä,
miten hän punastui.
— Ottaisitteko minut? Tekö?
— Ottaisin.
— Te ymmärrätte — oh, minä osaan hoitaa moottorin, ymmärrän työni —
mutta taipaleella — tiedättehän, etten jaksa kiertää vaunua käyntiin
enkä muuttaa rengasta yksinäni.
Stanton naurahti kuivasti.
Luulen olevani kylliksi vahva itse kiertääkseni vaununi käyntiin,
sanoi hän. Te olette rohkea, pelkuri-raukasta en huoli. Teen teille
tarjoukseni; hyväksykää tai hyljätkää se. Mutta muistakaa, että on
hyvin todennäköistä, että taitan niskanne.
— Siihen vaaraan antaudun, vastasi Floyd vetäen syvästi henkeänsä ja
ojentaen sitte toiselle pienen kätensä. Minä suostun.
Asia oli ratkaistu.
Vähän myöhemmin saavutti apulaisjohtaja Floydin, kun tämä näköjään
vähän puhtaampana ja puettuna pitkään tomutakkiin oli matkalla asemalta.
— Kuulkaahan, Floyd. Stanton kertoo teidän ottavan osaa hänen kanssaan
kilpailuihin.
— Aivan niin, sir.
Mr Green puisti huolestuneesti päätänsä. Te ette kestä hänen kanssaan,
vakuutti hän. Ei kukaan sitä kestä. Hän, hän on — no niin, saatte
itse nähdä. Mutta ettehän jätä meitä kiipeliin juuri ennen kilpailua?
Me olemme ilmoittautuneet parin viikon perästä Massachusettiin
kilpailuihin; tulettehan varmasti sinne huolimatta siitä, mitä Stanton
siihen mennessä tekee.
— Tulen varmasti, sir. En jätä tietenkään ketään ilman laillista
irtisanomista.
— Sanokaa itsenne irti hyvissä ajoin. Te ette kestä Stantonin kanssa.
Stanton oli parasta aikaa teltassa tarkastelemassa ilkkuvin katsein
pöydältä löytämäänsä, tuoksuvilla viheriäisillä lehvillä täytettyä
rasiaa. Tällä kertaa ei ollut mukana mitään korttia, mutta lehvät
olivat laakerin. Ajatuksissaan hän näki lipun, joka oli tullut kämmekän
kukkien mukana sirosti painettuine sanoineen: Valerie Atherton
Carlisle. Pitiköhän tyttö häntä salonkileijonana, kysyi hän itseltään
pilkallisesti. Taikka mitä hän tahtoi? Jotakin hän tietenkin tahtoi
häneltä. Ehkä vain huvia. Hän ei ollut varttunut mieheksi New-Yorkissa
oppimatta tietämään, että vissien piirien miehet ja naiset katsoivat
voivansa suurien rikkauksiensa nojalla asettua sovinnaisten tapojen
yläpuolelle ja etsiä ajanvietettä tilaisuuksien mukaan. Ottaisiko hän
tuohon leikkiin osaa, johon häntä pyydettiin, taikka kieltäytyisikö?
Maksaisiko se vaivaa? Hän oli perin väsynyt, mutta sittenkin hän yhä
vain tuijotti laakereihin.
— Te ette kestä Stantonin kanssa, varoitti mr Green hyvästiksi Floydia.
Koneenkäyttäjä nauroi.