Nainen.
Pari tuntia myöhemmin tuli Stanton teltasta ja asteli hiljalleen
sisäänkäytävälle. Kello oli nyt kaksi aamusella; musta avara kenttä
ja sen yläpuolella oleva tumma tähdekäs taivaankansi muodostivat
omituisen vastakohdan hohtavan valkealle radalle, jolla vaunut
loistavina meteooreina lakkaamatta risteilivät ja kaikuivat silloin
tällöin merkinantokellon katkaisemat ja lukuisten äänien synnyttämät
mieltymyksenosoitukset. Koneista oli yksi mennyttä ajettuaan
aitauksen läpi; nyt oli siellä vain kasa murtuneita ja vääntyneitä
metalliosia, joita joukko miehiä turhaan koetti panna uudelleen
kokoon, melkein saman kohtalon alaisina olivat tuhoutuneen vaunun
ohjaaja ja koneenkäyttäjä valaistussa sairasteltassa. Toiset vaunut
kulkivat asemilleen ja sieltä takaisin noutamassa öljyä, gasoliinia,
kummirenkaita ja monia muita tarpeita, joita kilpa-ajokone lakkaamatta
kaipaa. Stanton katseli Merkuriusvaunua ja lähti sitte tyytyväisenä yli
radan katsomon alueelle.
Pitkin sementillä päällystetyn kävelypaikan viertä oli rivi
automobiiliä, joiden omistajat mieluummin katselivat kilpailua
vaunuistaan kuin taempana olevilta katsomoilta. Stanton kulki niiden
ohi välttääkseen huomiota, jonka alaiseksi hän olisi joutunut
kulkiessaan yli radan valaistun osan, missä hänet olisi vallan
varmaan tunnettu. Hän oli matkalla parvekkeitten sisäpuolella olevaan
ravintolaan.
Mutta mennessään erään suuren rivin päässä olevan auton ohi, astui
sieltä muudan nainen ulos.
— Pyydän anteeksi, sanoi hän rauhallisesti ja arvokkaasti.
Anteeksipyyntö kuulosti käskyltä. Stanton pysähtyi.
— Madame? vastasi hän ihmeissään eikä juuri ihastuneena.
Nainen lähestyi häntä hitaasti silkkipuvun kahistessa ja
omituisen hajuvedentuoksun levitessä ympärille. Hän oli verhottu
automobiilihuntuun ja kirkkaitten valojen aikaansaamassa synkässä
varjossa oli mahdoton erottaa hänestä muuta kuin, että hän oli nuori ja
kookas.
— Näen puvustanne, että olette kilpailijoita, selitti hän. Ja koska
saavuin vasta tunti sitte, olisin pyytänyt saada muutamia tietoja.
— Kyllä, olen ohjaaja, vastasi hän.
Nainen kääntyi tarkastamaan vaunuja, jotka kiitivät ohi kilpaillen
johdosta.
— Kiitos. Voitteko sanoa minulle ohjaako Ralph Stanton nyt vaunuaan?
— Ei, vastasi Stanton, jonka mielenkiinto alkoi herätä. Mutta hän
tarttuu ohjauspyörään puolen tunnin kuluttua.
— Niinkö? Olen kuullut niin paljon hänen uroteoistaan radalla, sanoi
hän iloisesti naurahtaen, että tahtoisin varsin mielelläni nähdä
muutaman sellaisen.
— Vai niin. Puolet ihmisistä saapuu tänne vain nähdäkseen, miten
kilpailevat panevat henkensä alttiiksi. Väitetään, että toisen kuoleman
näkeminen tuottaa suloista hermojännitystä.
— Tuskinpa siksi, epäili nainen. Mutta kun kerta tullaan
automobiilikilpailuja katsomaan, tahtoisi sitä nähdä sentään
jännittävämpää kuin tavallista huvi-ajoa ja tuollaista tuolla. Hän
viittasi kädellään radalle ja kohotti pilkallisesti hartioitaan.
Stanton, jonka ilmeet pimeys salasi, tarkasteli näyttämöä,
— Merkuriusvaunu virkaatekevine ohjaajineen on johdossa, Duplexvaunu
on mennyttä, joku sen putkista on tukkeutunut, ja Sternvaunu meni
läpi aitauksen, luetteli hän. Toiset ajavat voittaakseen aikaa ja
odottaen, että nopeimpia vaunuja kohtaisi joku onnettomuus. Nyt juuri
ei kilpailu herätä mielenkiintoa. Mutta kumminkin kulkee jokainen
noista sellaisella nopeudella, että tuhoutuminen olisi ehdoton, jos
joku paikka joutuisi epäkuntoon. Stanton tunsi seuralaisensa kääntyessä
jälleen hänen puoleensa, miten tämä katseli häntä tutkivasti. Mutta
hänen ruumiinmukainen pellavapukunsa esti tuntemisen, varsinkin kun
koetti estää nuttuun kiinnitetyn hopeaisen järjestysnumeron joutumasta
valoon.
— Minun isäni on johtajana yhtiössä, joka valmistaa kummirenkaita,
huomautti nainen välinpitämättömällä äänellä. Noita renkaita käytetään
täällä muutamissa vaunuissa muun muassa Merkuriusvaunussa ja hän
tahtoi nähdä, miten ne kestävät. Siksi me ajoimme tänne eräistä
päivälliskutsuista, joilta emme voineet olla poissa. Te huomaatte,
etten ole nähnyt kilpailusta paljoakaan. Minun täytyy myöntää, ettei
tämä näytä juuri vaaralliselta ja että tunnen pettyneeni jonkun verran.
Minä, taasen soi hänen kristallikirkas naurunsa, minä odotan paljon
enemmän kuuluisalta Stantonilta; minä toivon saavani ihailla häntä
oikein suuresti. Mutta minähän pidätän teitä, ja te olitte menossa
täältä pois. Kiitos paljon kärsivällisyydestänne.
— Tuskinpa vielä täältä pois, koska 24-tunnin kilpailu ei ole 6-tuntia
vanhempi, oikasi Stanton kuivasti. Minua ilahuttaa voidessani tehdä
teille palveluksen.
Nainen vastasi Stantonin kumarrukseen; mutta kysäsi samalla.
— Minä olen miss Carlisle; tahtoisin mielelläni tietää, kuka on ollut
minulle niin avulias.
— Nimeni on Stanton, vastasi tämä yhä jatkaen matkaansa.
Pimeän suojassa katsahti Stanton taaksensa. Nainen oli astunut askeleen
eteenpäin keskelle valovirtaa. Huntu alas valuneena tuijotti hän siellä
kiihkeästi kadonneen jälkeen. Hän ei saattanut olla 24 tai 25 vuotta
vanhempi, vaaleiden kiharoiden ympäröimät kasvot olivat varmapiirteiset.
Floyd istui tuolilla teltan edessä jutellen muutamien miesten
kanssa, kun Stanton palasi. Lepo oli elvyttänyt ja antanut väriä
koneenkäyttäjälle; hän näytti todellakin hullunkurisen nuorelta ja
huolettomalta. Hän hypähti koholle huomatessaan ohjaajan nyökkäävän
hänelle.
— Joko on aika? kysyi hän silmät loistaen.
— Jo, vastasi Stanton ja kääntyen miesten puoleen komensi hän: Antakaa
merkki vaunulle, että se ajaa tänne.
Kaikki nousivat jalkeille käskyä täyttämään; Floyd kiinnitti naamarinsa
ja lakkinsa ja paulotti nahkasuojukset jalkoihinsa. Stantonin
sonnustaessa itseään, saapui mr Green kiirehtien paikalle.
Stanton veti hihnan kiinni, vastaamatta mitään.
— Minä soitin konttooriin ja sanoin Rupertille, ettei hänen tarvitse
tulla ja että me olemme saaneet uuden miehen.
— Ja hän?
— Hän vastasi "voi sitä pikkusta p—a".
Ohjaaja suoristautui täyteen pituuteensa katseen kovetessa.
‒ On paras, että ilmoitatte hänen osanottonsa Floydille, jolle se
oli tarkotettukin, sanoi hän. Minua se ei liikuta. Jos yhtiö ei pidä
ajostani, niin voihan se hankkia jonkun toisen; mutta niin kauan kun
minä ohjaan vaunua, olen se _minä_ eikä Rupert eikä Floyd eikä — joku
toinen, joka määrää.
Varajohtajaa tukehdutti, mutta hän ei sanonut mitään. Hän ei voinut
tietää, miksi Stanton katseli tuimin silmin katsomon edessä olevaa
automobiiliriviä tai ketä hän tarkoitti sanoilla "joku toinen". Niin,
hänhän oli taipumaton ja tuittupäinen ja itsepintainen — mutta hän oli
kumminkin Stanton.
Merkuriusvaunu vyöryi asemalle, kaksi miestä kiipesi paikoiltaan
alas ja säiliöitä täytettäessä syntyi hetkisen viivähdys. Stanton
nousi koneelle moottoria koittelemaan ja samalla odottamaan säiliöitten
täyttymistä.
— Odottakaa hiukkasen, että saan kaasuttajan kuntoon, pyysi
automobiilin takana seisova Floyd. Näin yöllä tulee kylmempi. Kas tässä
pudottamanne käsine.
Stanton sulki moottorin. Tuon hentosen olennon poikamainen
miellyttäväisyys ja kirkas ääni ja hänen kohtelias käytöksensä
herättivät Stantonissa omituisen tunteen ja saivat hänet häpeämään omaa
epäkohteliaisuuttaan. "Voi sitä pikkuista p—a", kuiskasi ääni hänen
sisällään, Floydin ojentaessa hänelle nahkakinnasta, laski tämä kätensä
hänen olalleen.
— Ajatteko kanssani siksi, että tarvitsette rahoja niin kipeästi, että
panette henkenne vaaraan, kysäsi Stanton töykeästi, vai siksikö, että
luotatte ajotaitooni.
— Minä uskon teidän olevan kilparadan parhaan ohjaajan, tuli vakaa
vastaus. Ja minä panen mieluummin henkeni teidän huomaavaisuuteenne
kuin jonkun toisen taitamattomuuden varaan, jos tahdotte sen tietää.
Minä olen vakuutettu, että te pystytte ohjaamaan kylliksi varmasti
meidän kummankin puolesta.
Stantonin käsi päästi otteensa.
— Menkää panemaan kaasuttaja kuntoon. Niin, minä osaan ohjata —
varmasti.
Jälleen katsahtivat nuo sinisen mustat silmät uhitellen katsomoon;
hetkisen näytti siltä, että neiti Carlisleen toiveet nähdä
Merkuriusvaunun uhka-ajoa eivät toteutuisi.
Mutta Merkuriusvaunu ei ollut kulkenut rataa vielä neljästäkään, kun
Duplexvaunu jonka tukkeutunut putki viimeinkin oli saatu avatuksi,
syöksyi radalle taitavimman kuljettajansa ohjaamana, joka oli päättänyt
voittaa takaisin menetetyn ajan.
— Vaunu tulee, varoitti Floyd äkkiä.
Stanton nosti päänsä sekunttia liian myöhään, hänen vaarallisin
vastustajansa suhautti samassa ohi. Se oli liikaa; Floyd ja miss
Carlisle unohtuivat kumpikin, Stantonin ottaessa täyden vauhdin.
Merkuriusvaunu sähähti ja hypähti eteenpäin kuin säikähtänyt kissa.
Yksitoikkoinen ajanjakso oli mennyttä.
Merkuriusvaunu oli vain hitusen nopeampi, mutta Duplexvaunu ajoi
sisäpuolella, ohjaajat taas eivät suuresti eronneet taitavuudessa
vielä vähemmän uhkarohkeudessa. Hitaammat vaunut pysyttelivät
varovaisesti syrjässä vaarallisten vastustajien kamppaillessa
nopeusajossa. Kolmasti ajoi Stanton Duplexvaunua ympäri radan voittaen
vähän joka kierroksella, kunnes vaunut kolmannella kierroksella
kulkivat rinnakkain. Nyt vähää ennen aamunkoittoa vähiin supistunut
katselijajoukko nousi ylös joka kerta kun kilpailijat rinnatusten
kulkivat ohi osoittaen mieltymystään ja hurraten.
Mutta vähitellen kävi selville, että Stanton, joka oli ulkoreunalla,
vähitellen mutta varmasti tunki vastustajaansa lähemmäksi radan
keskustaa ympäröivää aitaa. Nähtävästi ei Duplexvaunu voinut
ajanpitkään pitää puoliaan tätä liikettä vastaan, sen täytyi jossakin
käänteessä jättäytyä jälkeen taikka törmätä yhteen Stantonin vaunun
kanssa. Vaunut kulkivat niin lähekkäin, että pieninkin poikkeaminen
tai vaunun liiteeminen syviksi syöpyneissä pyörän jäljissä olisi ollut
samaa kuin armahtamaton kuolema. Verkkaan mutta säälimättä käytti
Stanton hyväkseen vaarallista etuaan. Ratkaisevalla hetkellä kuuli hän
hiljaista, riemukasta naurua.
— Tungetkaa hänet lähemmäksi, kuiskasi koneenkäyttäjän kiihkeä ääni
hänen korvaansa. Me jätämme hänet ensi kierroksella, hän rupeaa
jäämään. Tungetkaa hänet _lähemmäksi_.
Toverillinen voitonilo vaikutti Stantoniin ennen tuntemattomalla
tavalla. He sivuuttivat katsomon ja nyt oli vaikein käänne edessä.
Se oli osaksi Stantonin maine, joka ratkaisi asian. Jos Duplexvaunu
olisi pitänyt suuntansa, olisi Merkuriusvaunun täytynyt oman etunsa
takia väistyä. Mutta ohjaaja tunsi Stantonin ja pelkäsi, että hän
itsepäisesti pyrkimällä lähemmäksi aitaa voisi tuhota kummankin ja
siihen vaaraan ei hän uskaltanut antautua. Kuului kuin pyssyn pamaus,
kun moottori suljettiin, Duplexvaunun mieletön vauhti väheni, ja
Stanton pyyhkäsi ohi juuri käänteessä, alkaen nyt johtaa.
Katselijat näyttivät tulleen hulluiksi. Floyd pumppasi öljyä. Stanton
vilkasi ranteeseen yläpuolelle kinnasta kiinnitettyä kelloaan ja
hiljensi vauhtia hiukkasen. Suunnitelma oli onnistunut, mutta ohjaaja
tiesi, että se yhtähyvin olisi voinut tuottaa hänelle muistutuksen jopa
kilpailusta erottamisenkin.
Kierrosten luku ilmoitustaululla kasvoi yhäti. Heikko valojuopa levisi
yli taivaan ennustaen aamunkoittoa. Kello 4 räjähti Merkuriusvaunun
rengas vallan odottamatta, vaunu käännähti päin aitaa, mutta jarrut
lyötiin nopeasti kiinni. Stanton sanoi jotakin ja antoi vaununsa
varovasti ontua asemalle, missä korjaajat jo olivat odottamassa.
Floyd kiipesi alas ahtaalta ja kovalta paikaltaan. Harmaassa
aamuvalaistuksessa näkyi hänen öljyn ja tomun tahrimilla kasvoillaan
väsymyksen ja jännityksen merkkejä. Stanton katseli ympärilleen etsien
vesiastiaa, mutta joutuikin vastatusten olevan nöyrän ja ihastuksesta
irvistelevän lähetin kanssa, jolla oli kädessään kimppu purppuran
punaisia kukkia.
— Mitä? tiuskasi ohjaaja harmissaan. Mitä mieletöntä ilvettä tämä on.
— Mr Stantonille, sir, vastasi poika kunnioittaen.
Stanton, joka luuli tätä jonkun leikkisän kilpatoverinsa koirankuriksi,
otti välinpitämättömästi kukat, mutta huomasi samalla valkean kortin,
joka oli kiinnitetty nauhaan.
"Kiitos", luki hän. "Minulla ei ole laakeriseppelettä, siksi lähetän
päivän sankarille kukat rinnaltani."
Lähettäjä oli ollut siksi ymmärtämätön taikka rohkea, että oli
käyttänyt omaa korttiaan. Hänen nimensä Valene Atherton Carlisle oli
painettuna ohuelle kortille.
Miss Carlisle oli luullut, että äskeinen villi kilpailu oli tapahtunut
nimenomaan hänen tähtensä, ja että Stanton pelkästä hänen oikustaan
oli pannut neljän ihmisen hengen niiden joukossa omansakin vaaralle
alttiiksi.
Ylenkatseesta huudahtaen oli Stanton jo heittämäisillään kukat maahan,
mutta ajatellen teon sopimattomuutta ja hyviä tapoja, hillitsi hän
itsensä. Kämmekkäät kiertyivät pehmeästi hänen sormiensa ympärille;
äkkiä hän huomasi, mikä suuremmoinen hävyttömyys piili tässä tytön
menettelyssä, ja hän naurahti käheästi.
— Heitä nuo telttaan, Blake, pyysi hän ja sinkautti kukat eräälle
miehelle. Ne tulevat kuihtumaan varsin pian.
Uusi rengas oli paikallaan. Kun Stanton kääntyi koneeseen päin
revittyään kortin pieniin palasiin, huomasi hän Floydin katselevan
itseään omituisella mielenkiinnolla.
Raaka, kostea sumu oli ruvennut vyörymään läheiseltä mereltä yli
kentän. Aamunkoiton enteet katosivat, harmaa hämärä levisi kaikkialle,
jopa pimitti valonheittäjien valaiseman radankin. Vaunut kulkivat
siellä yhäti.
Yö oli ollut harvinaisen onnellinen. Ainoastaan yksi kone oli kokonaan
tuhoutunut, vaikka tosin kolme oli luopunut kilpailusta. Kilpailujen
virkailijat onnittelivat parasta kättä toisiansa, kun tapahtui toinen
onnettomuus.
Sumu oli tiheytynyt, ja radalla oli käänteisiin muodostunut syvät
raiteet. Merkuriusvaunun sivuuttaessa katsomoa, meni erään vaunun
ohjauslaitos epäkuntoon, se tarttui jalansyvyiseen raiteeseen,
kallistui ja puski lähimmän vaunun kanssa yhteen. Kahdesti vyörähti se
ympäri, pirstautui hirmuisesti, mutta paiskasi samalla miehensä kauas
sirpaleitten ulkopuolelle. Toinen vaunu jatkoi matkaansa nähtävästi
vahingoittumattomana ja katosi sumuun. Kosteasta sumusta kuuluivat
palkintotuomarien kellon läppäykset, ihmisten huutoja ja telefoonin
soittoa sairasvaunuja kutsuttaessa. Stanton käänsi konetta, päästäkseen
hylyksi käyneen vaunun ohi ja jatkoi matkaansa.
— Seisattakaa! kirkasi Floyd käskien. Seisattakaa, Stanton, seisattakaa!
Stanton lasketti edelleen, kiinnittämättä huomiotaan niinkuin hän
luuli vasta-alkajan hermostuneeseen sääliin. Hänhän ei voinut auttaa
tunnottomia radalla lojuvia miehiä, ja ensi silmäyksellä hän oli
huomannut voivansa turvallisesti väistää onnettomuuden tähteet,
niinkuin tapahtuikin.
— Seisattakaa! kaikui jälleen käsky, ja kun Stanton ainoastaan
kärsimättömästi puisti päätänsä, kumartui koneenkäyttäjä nopeasti alas.
Moottori pysähtyi omituisella tavalla. Ennenkuin hämmästynyt ohjaaja
oli päässyt asemasta selville, vyöryi vaunu eteenpäin vain oman
vauhtinsa kuljettamana. Mekaanisesti tarttui hän jarruun ja kääntyi
hämmästyksestä ja raivosta sanattomana toverinsa puoleen. Floyd oli
kalmankalpea, mutta katsoi häntä lujasti silmiin.
— Tiedän, ehätti hän ennen myrskyn puhkeemista.
Teillä on oikeus ajaa minut pois vaunusta.
— Minä suljin kipinän sytyttäjän. Minulla ei ole mitään sanottavaa.
Mutta sumu kohosi ja minä näin, mitä on tuolla edessämme.
Mitä siellä sitte oli? Palkintotuomarikello soi hurjasti, ja pitkin
rataa kuului, miten vaunut seisahtuivat. Viriävä tuuli työnsi syrjään
sumuseinän ja paljasti toisen äskeisessä onnettomuudessa olleista
vaunuista, joka liikkumattomana seisoi keskellä rataa. Yhteentörmäyksen
jälkeen se oli vyörynyt pysähtymättä tänne saakka vaikka sen
taka-akseli oli katkennut ja molemmat takajarrut olivat poissa. Miehet
olivat yhä edelleen paikoillaan vahingoittumattomina.
Syntyi hetkisen hiljaisuus. Vältetty onnettomuus ei puolustanut
koneenkäyttäjän omavaltaista tekoa, sen Floyd itsekin ymmärsi, sillä
hän tiesi, että ohjaaja oli täysin oikeutettu menettelemään kerrassaan
mielensä mukaan. Saa olla vain yksi luotsi yhdessä peräsimessä.
— Koska oletan, ettette pysty vääntämään 90-hevosvoimaista Merkuriusta
käyntiin, on paras, että hoitelette vain gasoliinia ja kipinälaitetta,
minun huolehtiessani käynnistä, ehdotti Stanton kuivasti. Ja — älkää
tehkö sitä enää milloinkaan.
Hän astui alas ja meni vaunun etupuolelle, tarttui veiviin ja pani
suuren moottorin käyntiin sellaisella voimalla, joka hämmästytti
hintelää Floydia. Kun hän jälleen asettui paikalleen, sanoi Floyd:
— Sitä en tee milloinkaan. Tuuli puisteli sumua yhä voimakkaammin,
kullalta hohtavat sumusiekaleet välkkyivät taivaalla. Päivä valkeni.