Mies joka uskalsi.
Lähtömerkin antajan ojennettu käsivarsi painui alas, eteenpäin
kumartuen jäi hän tuijottamaan häikäiseviin valoihin, jotka loistivat
pimeydestä.
— No mitä nyt? huudahti hän koittaen äänellään voittaa yhdentoista
tuomarilavan eteen riviin asettuneen automobiilin äänen.
Erään vaunun ympärillä syntyi tungosta. Sen ohjaaja tuijotti mieheen,
joka oli luisunut pois hänen vierestään maahan. Ihmisjoukot katsomoilla
tunkeutuivat kaiteiden luo jotakin nähdäkseen.
— Merkuriusvaunun koneen käyttäjä on poissa paikaltaan.
— Pyörtyi.
— Putosi.
— Automobiilit eivät vielä olleet liikkeellä; taisi voida pahoin.
Palkintotuomari tunkeutui takaisin, kuultuaan syyn tapahtumaan
kiireesti paikalle kutsutulta lääkäriltä.
— Sydämenhalvaus, ilmoitti hän oikealle ja vasemmalle. Stanton'in
koneenkäyttäjä putosi paikaltaan kuolleena.
Mutta Stanton itse oli jo heittäytynyt alas vaunustaan samalla
pontevalla täsmällisyydellä, joka oli kuvaavaa hänen jokaisessa
liikkeessään.
— Mieheni on mennyttä, ilmoitti hän lyhyesti kilpailujen ohjaajalle.
Minun täytyy ajaa asemalleni ja hankkia toinen. Tehnette minulle sen
palveluksen, että lykkäätte lähdön vähäksi aikaa?
Kysymys oli pikemmin käsky kuin pyyntö. Oli tuskin ainoatakaan
katselijoitten valtaisessa joukossa, joka ei olisi pettynyt, jos Ralph
Stanton ei olisi ottanut osaa 24-tunnin kilpailuun. Hän ei ollut kuulu
ainoastaan taitavuudestaan ja tarkkuudestaan nopeusajossa, vaan maine
kertoi hänen olevan Ameriikan rohkeimman julkisuudessa esiintyvistä
ajajista, jonka kuoliaaksi murskaantuminen tuntuu olevan vain ajan
kysymys, ja jonka saavutukset niinhyvin kilpailuissa kuin vaarallisissa
seikkailuissa olivat kerrassaan hämmästyttävät. Hän tunsi oman arvonsa
ja vetovoimansa, kilpailujen ohjaaja tiesi sen myöskin, vaikka hän ei
sitä näyttänyt.
— Viisi minuuttia, myönsi tämä katsoen kelloaan.
Joukko juoksevia ihmisiä oli jo matkalla Merkuriuksen asemalle viemään
uutista. Stanton hyppäsi automobiiliinsa, joka syöksyi rivistä ja
tehden puoliympyrän ajoi uloskäytävälle, joka johti suurelle, soikealle
kentälle, joka reunusti ajorataa niinkuin valkea, penikulman mittainen
nauha viheriäistä medaljongia.
Telttarivin edustalla, jota valaisi sähkövalo vallitsi täydellinen
hämmästys. Kussakin teltassa oli numero ja nimi, mille vaunulle se
kuului. Suuri mieltenkuohu vallitsi merkillä "9 Merkurius" varustetun
teltan edustalla.
— Durand on kuollut — antakaa minulle toinen mies, huusi Stanton
pysähyttäen vaununsa. Kiirehtikää!
Mutta ei ainoakaan astunut esiin tehtaantyömiesten ja koneenkäyttäjien
joukosta. Ainoastaan Merkuriusyhtiön apulaisjohtaja toisti kehotuksen.
— Niin, yksi miehistä hänen mukaansa. Te Jones.
— Olen naimisissa, sir, vastasi puhuteltu yksikantaan.
— Mutta te sitte, Walters. Jumala nähköön, miehet, mitä te tuumitte.
Sillä pyylevä Walters vetäytyi taaksepäin kalveten.
— Ennen istutan perunoita, sir.
— Olihan teillä ennen tapana ottaa osaa kilpailuihin.
— Mutta ei Stantonin kanssa, sir.
Hänen toveriensa puolelta kuului hiljaista, hyväksyvää mutinaa. Stanton
astui alas automobiilistään ja repäsi naamarin kasvoiltaan. Sen takaa
ilmaantui tummat, päättävät kasvot, joiden ilme osoitti nyt tuimaa
kiukkua ja ylenkatsetta.
— Pelkuriraukat! huusi hän heille sinisenmustat silmät tulta iskien.
Tiedättekö te, mitä minä ja yhtiö menetämme, jos minun täytyy jäädä
kilpailuista pois siksi, ettei ainoakaan teistä uskalla istua
rinnalleni pumpatakseen öljyä? Eikö täällä ole yhden yhtäkään _miestä_?
Tarjoan mukaan lähtijälle 50 dollaria, 100 dollaria, jos voitan.
— Minä lupaan summan kaksinkertaisena, lisäsi mr Green kiihkeästi. Hän
oli näet lyönyt vetoa Stantonista.
Ei ainoakaan miehistä liikahtanut.
— Piru teidät periköön! huudahti ohjaaja katkerasti. Minä uudistan
tarjoukseni sille, joka tulee mukaan ainoastaan ensimmäiseksi kolmeksi
tunniksi, millä aikaa hankin New-Yorkista miehen, jolla virtaa verta
suonissaan.
Miehet katselivat toisiaan päätään puistaen.
— Ettekö? Ettekö tahdo? Te raastatte ja uurastatte kolme kuukautta
ansaitaksenne sen, minkä minä lupaan teille kolmesta tunnista.
Mikä teitä vaivaa, eikö minun henkeni ole yhtä hyvin vaarassa? Hän
kääntyi ympäri ja huusi sointuvalla äänellään, joka kuului yli koko
telttarivin: Kuulkaa, te kaikki läsnäolevat — 200 dollaria sille
miehelle, joka tulee mukaani kolmeksi ensi tunniksi.
— Te ette voi ottaa toisten asemien miehiä, Stanton, vastusti mr Green,
joka oli suunniltaan. Hän saattaisi pettää teidät vahingoittamalla
vaunua.
Nopeusajaja loi häneen halveksuvan katseen.
— Minua ei petä koneenkäyttäjäni, sanoi hän.
Kiihkeä kärsimättömyys vallitsi tungokseen asti täyttyneillä
katsomoilla. Ajajien leiri kuohui, Merkuriusasema oli kaikkien
huomion keskipisteenä. Mutta ei ainoakaan vapaaehtoinen ilmaantunut.
Kone seisoi puhkuen paikallaan, se näytti täristessään tuntevan
avuttomuutensa. Kello kädessä seisoi Stanton raivosta suunniltaan.
Samassa kuului yli kaiken melun palkintotuomarin kellon kiirehtivä ja
kutsuva ääni.
— Neljä minuuttia läähötti apulaisjohtaja kokonaan epätoivoissaan.
Stanton...
Joku tuli juosten heidän luokseen ympärille kertyneen uteliaan joukon
tehdessä hänelle tietä.
— Nouskaa koneeseen, huudahti uusi kirkas ääni. Nouskaa koneeseen; minä
tulen mukaan.
— Jumalan kiitos pääsi Stantonilta juoksijan ehtiessä perille. Mutta
tuohan on vain poika.
— Floyd, tervehti Green hermostuneesti. Menettekö te matkaan?
— Minä lähden, vakuutti Floyd kääntyessään kuljettajan puoleen.
Saapunut oli solakka ja nuorekas olento, puettuna koneenkäyttäjän
siniseen mekkoon, jonka hihat olivat käärityt ylös, niin että paljaat
hennot käsivarret näkyivät. Lyhyeksileikatun, ruskean ja tyttömäisen
pehmeän tukan koristama pää oli pystyssä, kun hän loi rehelliset,
harmaat silmänsä Stantoniin?
— Tekö? Ettehän jaksaisi panna käyntiin tavallista vuokra-automobiiliä,
jyrisi Stanton vimmoissaan ja pettyneenä. Tekö mukaani? Poikanen.
— Olen yhtä vanha kuin Singervaunun kuljettaja ja tuskin viittä vuotta
teitä itseä nuorempi. Ja minä tunnen gasoliinivaunut perin pohjin.
Luulen teidän olevan kylliksi voimakkaan panemaan vaununne käyntiin,
jos minä en jaksa. Teillä on puoli minuuttia aikaa. Otatteko minut?
Stanton, joka sai vastauksen samassa äänilajissa, jota oli itse
käyttänyt, veti kiihkeästi henkeään ja otti naamarinsa mieheltä, joka
sitä piteli.
— Miksi ette pukeudu vaatteisiinne? tiuskasi hän raivoissaan.
Ajatteletteko tulla mukaan noin. Jalat allenne siellä, te virattomat
pelkurit, miksi ette tuo hänen pukuaan? Tahtoisiko joku soittaa
tuomarineuvostolle, että minä tulen.
Riennettiin auttamaan, telefooni soi mielettömästi.
Jes Floyd on eräs tehtaamme uusista miehistä, riensi mr Green
selittämään Stantonille tämän astuessa paikalleen. Hän on kerrassaan
ihmeellinen, kun on kysymys gasoliinikoneista — hän tuntee ne sisältä
ja ulkoa — hän pani aamulla kuntoon koneen, joka teillä on nyt.
Tuomarin kello läppäsi jälleen. Notkea kilpailupukuinen olento kiiti
kuin nuoli teltasta, hyppäsi kapealle paikalleen kuljettajan viereen,
ja Stantonin vaunu hypähti kohti radan sisäänkäytävää päästäen
törähdyksen, johon katsomosta vastasi kiihkeät kättentaputukset.
— Seitsemän minuuttia, lausui kilpailujen ohjaaja, kun Merkuriusvaunu
pyörähti riviin.
Stanton kohotti välinpitämättömästi hartioitaan. Mutta hänen
koneenkäyttäjänsä kumartui eteenpäin vastustamattoman sydämellisesti
naurahtaen.
— Älkää olko pahoillanne, pyysi hän. Me saavumme sen sijaan 7 minuuttia
aikaisemmin perille kuin muut.
Hänen pilkallinen nuorekas äänensä kuului selvästi huikeassa melussa,
jonka yksitoista mahtavaa konetta sai aikaan. Moisesta rohkeudesta
sekä hämmästyneenä että harmissaan kääntyi Stanton häneen. Häneen
tuijotti myöskin kilpailujen ohjaaja, valovirran valaistessa nuoren
koneenkäyttäjän harmaita silmiä, jotka ilkkuivat lasisilmien takaa,
punaista, naamarin alta hymyilevää suuta ja välkkyviä kiharoita, jotka
tunkeutuivat esiin lakin alta. Kilpailujen ohjaajan vihainen katse suli
vähitellen hymyilyksi.
— Istuessani täällä, olen se minä, joka puhun, lausui Stanton tiukasti
ja painolla. Muistakaa se.
— Eikö teidän tarvitse joskus levätä? kysyi Floyd.
Stanton aukaisi suunsa, mutta sulki sen jälleen sanomatta mitään.
Hänen tottuneet silmänsä tarkastelivat kilpailijoita, hän arvosteli
heidän keskinäisiä voimasuhteitaan, heidän todennäköistä järjestystään
ensi kierroksella ja miten hänen itsensä olisi järkevintä tehdä.
Ripirintasin välkkyvät vaunujen valot häikäisivät ja ilmaa tukahuttivat
koneista virtaavat gasoliini- ja asetyleenikaasut. Tuo kaikki oli
hänelle yhtä tuttua kuin sahajauhojen haju ahkeralle sirkuksessa
kävijälle tai väkevä, suolainen merituuli rannikkolaiselle. Vierasta
oli hänelle vain vieressään istuva poika. Mieheksi näet ei hän tahtonut
apulaistaan tunnustaa.
Kuului pistoolin kimakka laukaus, lippu laskeutui ja koko tuo
kilpaileva, leiskuva joukko kiiti pyörä pyörän vieressä kohti
ensimäistä matkaa, takertuneena taisteluun elämästä ja kuolemasta.
Stanton unohti koneenkäyttäjänsä.
Tavallisuuden mukaan johti Merkuriusvaunu ensimäisen kierroksen. Sen
nopeus oli tavaton ja sen ohjaaja käytti keinoja, joita varovaisemmat
ohjaajat välttivät. Sen etäisyys kahdesta pahimmasta vastustajastaan ei
ollut kumminkaan vaununkaan mittainen, kun se kilpailija kummallakin
puolellaan sivuutti raivoisasti mieltymystään osoittavat katsomot.
Sen edessä oli jälleen "kuolemankäänne". Nopealla liikkeellä sitasi
Stanton lakkinsa liehuvat viilekkeet ja pyyhki tottunein käsin tomun
lasisilmistään.
— Vainu kummallakin puolella, ja toinen koettaa ajaa ohi, lausui kirkas
ääni hänelle. Lähinnä kaidetta ei ole tilaa.
Stanton murahti myöntäen. Hän pani merkille, että poika pystyi
nousemaan seisaalleen kilpa-ajokoneessa ja huolehtimaan ohjaajastaan.
Mutta sittenkin hän päätti ottaa lähinnä kaidetta olevan puolen.
Ja sen hän tekikin. Toisten kuljettajain vähentäessä vauhtiaan
vaarallisessa käänteessä, laski Stanton samalla nopeudella ja anasti
käänteen sisäpuolen. Katselijat hypähtivät ylös kauhusta kirkaisten;
Merkuriusvaunu käännähti melkein kohtisuoraan sisintä aitausta kohti,
liitesi ja kallistui kammottavasti kahden pyörän varaan, mutta
kohosi jälleen mestarikäden ohjaamana ja kiiti eteenpäin sata jalkaa
kilpailijoistaan.
Ihmiset hurrasivat ja huusivat, torvet soivat. Stantonin koneenkäyttäjä
nousi ylös ja kumartui taaksepäin tarkastamaan takapyöriä.
— Te rasitatte kummirenkaita, kuiskasi hän ohjaajan korvaan.
Ensi kertaa huomasi Stanton, että Floyd sammalsi ollessaan kiihtynyt.
Se olisi ehkä kuulostanut naiselliselta, jos ei ääni olisi pysynyt
vähääkään värisemättä. Näin ollen...
Ensimmäisen tunnin kuluttua oli Merkuriusvaunu melkotavalla
kilpailijoistaan edellä. Floydilla oli jälleen asiaa ohjaajalle.
— Mitä? kysyi Stanton, koettaen saada ääntään kuulumaan moottorin
jyskyttäessä.
— Meidän täytyy ajaa radalta; sillä pelkään, ettei takapyörän
sisärengas kestä enää moista hankausta.
Piirteet kovenivat Stantonin suun ympärillä.
— Sitäpä minä en tahdo, sanoi hän. Istuutukaa, sitä asiaa ette te
ymmärrä.
— Sen minä ymmärrän.
Stanton ei katsonut hänen ansaitsevan vastausta, sillä juuri silloin
hän sivuutti erään hitaampikulkuisen vaunun. Suostumalla moiseen
menetettäisi koko voitettu aika. Takasin tultaessa kumartui Floyd
jälleen eteenpäin.
— Onko tarkotuksenne hävitä ja tärvellä koneenne pelkästä tyhmyydestä?
kysyi hän. Tämä on vallan teidän tapaistanne, Ralph Stanton. Te
panette vaaralle alttiiksi renkaan rikkimenemisen ja samalla
meidän murskaantumisemme voidaksenne säästää 5 minuuttia 24-tunnin
kilpailussa. Te osaatte ajaa, mutta te ette tahdo käyttää tavallista,
tervettä järkeänne.
Vimmoissaan hiljensi Stanton vauhtia ja käänsi veräjästä sen kohdalle
saavuttaessa ulos ja ajoi suoraa asemalleen.
— Muuttakaa tuo rengas, käski hän esiin kiirehtineitä miehiä, hyppäsi
itse alas ja meni apulaisjohtajan luo.
— Oletteko hankkineet minulle toisen koneenkäyttäjän. Tämä ei kelpaa.
— En, vastasi mr Green anteeksipyytävällä äänellä. Ohjaaja, joka
vuorottelee kanssanne tahtoo pitää miehensä; ja siksi toiseksi ei mies
itsekään ole halukas lähtemään kanssanne. Olen soittanut yhtiölle ja
pyytänyt heitä hankkimaan koneenkäyttäjän ja lähettämään hänet tänne
niin pian kuin suinkin. Hän katsahti joukkoon vaunun ympärillä, missä
Floydin pronssipää välkkyi sähkövalossa hänen johtaessaan työtä. Mikä
miestä vaivaa? Pelkoko?
— Ei, myönsi Stanton vastahakoisesti. Hävytön ja riidanhaluinen.
— No, mutta jos siinä on kaikki...
Stanton, joka oli ylenmäärin kiukuissaan, käänsi puhujalle selkänsä.
Kun Floyd työn valmistuttua hyppäsi paikalleen ohjaajan viereen,
tarkasteli Stanton häntä silmälasiensa läpi.
— Jos te olette levoton ajoni ja järkeni suhteen, on parasta, että
astutte alas, tiuskasi hän tuimasti, sillä minä ajan niinkuin parhaaksi
katson ja aijon ottaa takaisin etumatkani.
— Miksi sitte tuhlaatte aikaa täällä? vastasi koneenkäyttäjä varsin
kuivakiskoisesti.
Merkuriusvaunu syöksyi eteenpäin mielettömästi ohi telttojen ja
ilmestyi radalle niinkuin loistava meteori. Käänteessä lisäsi Stanton
vauhdin korkeimmilleen ja rupesi ajamaan — niinkuin parhaaksi katsoi.
Taajaan sulloutuneet katselijat seisoivat suurimman osan seuraavaa
tuntia vuoroin osoittaen mieltymystään, vuoroin kauhuaan. Kilpailijat
väistyivät käänteissä Merkuriusvaunun tieltä siitä lähtien, kun
Alanvaunu oli koittanut anastaa itselleen sisätietä ja ruvennut
liiteemään ja vain hiuskarvasta oli riippunut yhteentörmäys ja
tuhoutuminen Stantonin vaunun kanssa.
Ei ollut tilaisuutta enempää kuin haluakaan keskusteluun noiden kahden
välillä Merkuriusvaunussa. Floyd hoiti huolellisesti tehtävänsä,
pumppasi öljyä, kuivasi keltaisen tomun ohjaajan lasisilmistä
selventääkseen hänen näköään käänteissä ja piti silmällä renkaita
ja toisia vaunuja. Mutta hän ei tehnyt ainoatakaan muistutusta
seuralaisensa kuolemaa uhittelevaa menettelyä vastaan.
Aivan toisen tunnin lopulla kuului palkintotuomarin kellon varottava
ääni.
— Se koskee meitä — lyhty on sammunut, huudahti koneenkäyttäjä tarkkaan
konetta tutkittuaan.
Stanton puisti kärsimättömästi päätään ja ajoi varsin kylmäverisesti
veräjän ohi sen sijaan, että olisi ajanut siitä ulos. Kun he
toistamiseen suhahtivat tuomarilavan ohi, kaikui kello jälleen kauvan
ja käskevästi.
— Aijotteko uhitella palkintotuomareja? sammalsi Floyd erittäin
kohteliaalla äänellä.
Ohjaaja ei vastannut, ei edes vilkaissut, mutta tapa, millä hän
veti henkeään ei kertonut mistään lempeistä tunteista. Seuraavalla
kierroksella hän käänsi kumminkin veräjästä ja pysähytti hetkiseksi
koneen lyhdyn sytyttämistä varten. Eräs mies, joka tunsi Stantonin
tavalliset toivomukset toi hänelle vettä. Hän joi vähän ja työnsi
sitte astian koneenkäyttäjälleen, mutta niin huolimattomasti, että osa
sisältöä läiskähti vastaanottajan päälle.
— Siinä! sanoi hän lyhyesti
— Kiitos! Floyd otti sen vastaan ja joi radalle ajettaessa, paiskaten
astian sitte maahan olkansa yli. Eräs sanomalehtireportteri otti sen
vastaan ja istuutuen öljytynnyrin päälle kirjoitti kauniin kertomuksen
koneenkäyttäjästä, josta riippui Merkuriusvaunun kilpailuun osanotto
sekä siitä tavasta, millä Stanton osoitti kiitollisuuttaan hänelle.
Seuraava tunti kului rauhallisemmin. Ehkä Stantonkin oli siksi väsynyt,
että malttoi ajaa varovaisemmin ehkä hän myöskin huomasi, ettei mikään
vaunu voinut kestää moista menettelyä 24 tuntia. Mutta siitä huolimatta
hän säilytti saavuttamansa etumatkan.
— Vaunu tulossa sisäänkäytävällä. Vaunu pysähtynyt käännöksessä,
ilmoitteli Floyd aika ajoin. Muuten hoitelivat miehet äänettä
tehtäviään.
— Antakaa merkki! komensi Stanton lopuksi aivan odottamatta heidän
kiitäessään katsomoitten ja telttarivien välistä rataosaa. Floyd
nousi seisomaan ja nostaen molemmat kätensä ylös antoi hän asemalla
oleville miehille tiedon, että vaunu kohta ajaisi sinne. Seuraavalla
kierroksella käänsi Stanton veräjästä ja ajoi Merkuriusyhtiön teltalle.
— Nouskaa vaunusta, käski hän, itsekin jättäen paikkansa.
Heidän kanssaan vuorottelevat miehet olivat valmiina täyttämään
poistuvien paikat. Työmiehet häärivät koneen ympärillä, säiliöt
täytettiin ja kaikki osat tarkastettiin, jonka jälkeen vaunu ajoi
jälleen radalle.
Lopen väsyneinä ja jäsenet jäykkinä seisoivat ohjaaja ja koneenkäyttäjä
hetkisen vastatusten heilahtelevien sähkölamppujen liehuvassa valossa.
Viimein päästi Stanton naamarinsa, astui askeleen telttaa kohti, mutta
kääntyikin uudelleen apulaisensa puoleen.
— Kolme tuntia on kulunut, sanoi hän tylysti. Minä oletan, että te nyt
lähdette.
— Miksi sellaista oletatte? Ettekö enää tarvitse minua? kysyi Floyd
pakotetun rauhallisesti.
— Tarjoukseni kesti ainoastaan kolme ensi tuntia. Te olette vapaa
nostamaan rahanne mr Greeniltä ja jättämään minut.
Floyd päästi naamarinsa ja paljasti kalpeat kasvonsa.
— Minä ilmoittauduin kilpailun ajaksi tai niin pitkäksi aikaa, kun te
minua tarvitsette, oikasi hän. Minä pysyn paikallani niin kauvan, kun
te saatte toisen, josta te pidätte enemmän.
He tarkastelivat toisiaan.
— Menkää sitte lepäämään. Tuolla sisällä on kahvia, sanoi Stanton
käännähtäen koroillaan ympäri.
Teltan ovella tapasi hän apulaisjohtajan, joka tuli riemuiten häntä
vastaan.
— Olen saanut käsiini miehen teitä varten, Stanton, huudahti hän
iloisella äänellä. Soitin pääkonttooriin ja kerroin, missä pulassa
olimme, ja Jack Rupert, tehtaan koneitten tarkastaja tulee, tiedättehän
hän, joka tavallisesti ottaa osaa kilpailuihin päällikön kanssa.
Hän soitti, ettei hän tahtonut nähdä Merkuriusvaunua hävinneitten
joukossa, mutta pyysi minua sanomaan teille, että hän peruuttaisi ensin
henkivakuutuksensa, ettei häntä päästäisi syyttämään siitä, että hän
on tehnyt itsemurhan perillistensä hyväksi. Hauska velikulta! Hän on
täällä, ennenkuin ajatte jälleen radalle.
— Mitä hänellä täällä tehdään? kysyi Stanton, jos tapan
koneenkäyttäjäni, tuhoan myöskin vaununi ja itseni — en tarvitse kahta
miestä, ja minulla on jo yksi.
Mutta minusta tuntuu, että te sanoitte... alotti hämmästynyt mr Green.
— Erehdyin. Soittakaa Rupertille, että pidän Floydin. Nyt minun täytyy
levätä hetkinen.
Ällistynyt apulaisjohtaja otti askeleen sivullepäin antaakseen toiselle
tietä.