Suurimmat päivätöitten käyttäjät keskiajalla olivat kuitenkin kruunun
päälinnat. Keskiajan loppupuolella ne olivat maamme tärkeimmät
maatalouskeskukset ja niillä oli maanviljelystään varten käytettävänään
kokonaisten linnaläänien päivätyöt.
Näistä linnain maataloudellisista päivätöistä, jotka ovat erotettavat
linnain rakennusvelvollisuudesta, eivät keskiajan omat asiakirjat
paljoa puhu. V. 1347 mainitaan Viipurin pitäjästä maksetuksi linnaan
nauta työn lunastukseksi.[807] Ahvenanmaalla esiintyy kruunulle
suoritettava työvero jo v:n 1413 tileissä. Lounais-Suomessa tämä
työvelvollisuus järjestettiin Eerik Pommerilaisen Suomessa käydessä
(1407) kuninkaan ja Turun läänin rahvaan sopimuksella, joka v. 1419
määrättiin edelleenkin noudatettavaksi.[808] Kuningas Kaarle
Knuutinpojan kirjeellä v. 1450 järjestettiin Turun läänin päivätyöt
siten, että kuudesta linnan lähipitäjästä oli kunkin talonpojan tehtävä
8 juhtapäivätyötä karjakartanoon ja lisäksi 4 kuormaa halkoja linnaan,
mutta muiden pitäjäin oli toimitettava linnaan kultakin 40 savulta yksi
vuosityömies, eikä rahaa ollut enään otettava työn sijasta.[809]
Näistä asiakirjoista selvästi nähdään, että päivätöitä keskiajan
linnoihin tehtiin myöskin maanviljelyksen vuoksi. Vaikkeivät asiakirjat
näiden päivätöiden syntymä-aikaa ja -tapaa tarkemmin valaisekaan, niin
jo se seikka, että keskuslinnat todennäköisesti ovat perustetut
vanhempain kartanoiden yhteyteen ja että yleensä sellaisissa
kartanoissa päivätyöt olivat käytännössä jo 1300-luvulla, tekee
luultavaksi, että päälinnainkin maanviljelyspäivätyöt ovat peräisin
1300-luvulta.
Päivätyövelvollisuuden alaisia olivat keskiajan päättyessä kaikki
linnaläänit. Velvollisuuden perusteet olivat eri maakunnissa erilaiset.
Ahvenanmaalla suoritti jokainen savu 12 päivätyötä. V.-Suomessa
suoritettiin päivätyöt täysiveroittain ja savuittain, Turun lähellä
olevissa pitäjissä 5 päivätyötä täysiverolta. Myöskin Raaseporin
läänissä, Porvoon läänissä ja Savossa päivätyöt suoritettiin
täysiveroittain, ensinmainitussa läänissä kultakin täysiverolta 2
"laillista päivätyötä", vaan 1540-luvulla 3, Porvoon läänissä
nähtävästi sama verta ja Savossa 12 "laillista päivätyötä". Viipurin
läänissä suoritti kukin savu eli mies 6 (Uudellakirkolla 5) päivätyötä.
Hämeessä ja Ylä-Satakunnassa, jotka alkuaan olivat samaa veroaluetta,
oli päivätyövelvollisuus suoritettava jousittain; jousen määrä oli 3
päivätyötä. Ala-Satakunnassa ja Pohjanmaalla taas oli päivätöiden
alkuperäisenä perusteena miesluku, Satakunnassa 3 päivätyötä kultakin
talolliselta.[810] Työvelvollisuus siis yleensä perustui mies- eli
talolukuun.
Suoritettavain päivätöiden lukumäärä vaihteli eri maakunnissa osittain
siitä syystä, että velvollisuuden perusteet olivat erilaisia, osittain
siitä syystä, että toisilla maakunnilla oli raskaampi taakka
kannettavanaan. Yleensä ei päivätyörasitus kuitenkaan ollut suuri,
sillä vielä 1530-luvulla oli tämänlaatuinen päivätyö yleensä
lunastettavissa 1 vanhalla äyrityisellä.
Keskiajan linnat eivät voineet käyttää kaikkia laillisia päivätöitänsä
eikä laajain linnaläänien perukoilta olisi ollut mahdollistakaan niitä
luonnossa suorittaa. Missä päivätöitä luonnossa tehtiin, teki niitä
tavallisesti vain linnan lähin ympäristö. Ahvenanmaalla kävi työssä
vain Sundin pitäjä ja osa Saltvikin pitäjää. Turun linnaan tekivät
päivätöitä v:n 1450 määräyksen mukaan ainoastaan Räntamäen, Raision,
Ruskon, Kaarinan, Liedon ja Piikkiön pitäjät; 1530-luvulla mainitaan
Piikkiön sijasta Rymättylä, mutta 1500-luvun lopulla jälleen Piikkiö ja
Paimiokin päivätyön tekijöinä. Raaseporin tarpeeseen riittivät Karjan
pitäjän päivätyöt, Kokemäenkartano tuli toimeen Kokemäen, Euran,
Köyliön sekä 1 Eurajoen ja 3 Ulvilan neljänneskunnan päivätöillä.
Hämeessä teki päivätöitä ainoastaan Hattulan kihlakunta. Viipurin
linnan päivätöitä suorittivat luultavasti ainoastaan Viipurin,
Säkkijärven, Lappeen ja Taipaleen pitäjät. Savonlinnan "laillisia
päivätöitä" suoritti ainoastaan Sääminki täyden määrän (12 pt
täysiverolta) sekä Rantasalmen 2 ja Juvan 2 neljänneskuntaa puolet
määrää (6 pt täysiverolta).
Muualta linnalääneistä lunastettiin päivätyöt raha- ja tavaramaksuilla.
Rahalunastus oli v:n 1451 tilien mukaan yleinen Raaseporin läänissä;
sitä maksettiin v. 1540 12 killinkiä 3 päivätyöltä, siis äyrityinen
päivätyöltä (äyrityinen = 4 killinkiä). Porvoon läänissä maksettiin
uuden ajan alussa työrahoja täysiverolta 9 killinkiä. Hämeessä
laskettiin kolmen päivätyön lunastukseksi 5 äyrityistä,
Varsinais-Suomessa v. 1540 täysiveron päivätyömaksuksi 1 1/2 äyriä,
mikä summa muutamaa vuotta myöhemmin nostettiin 5 äyriksi. Vallitsevana
päivätyön hintana keskiajan lopulla oli kuten sanottu 1 äyrityinen.
Veroesineet taas, joilla päivätöitä keskiajan lopulla lunastettiin,
olivat jos jonkinlaisia: Turun läänissä "työruis", "työmaltaat",
"työvoi", "työkalat", "työturskat" (meripitäjissä), Ala-Satakunnassa
voi (72 leiv. kultakin talolliselta), Ylä-Satakunnassa "päivätyöhauit"
(jokaiselta jouselta 6 naulaa); Hämeessä maksettiin jouselta 2 karpiota
ohria, Viipurin läänissä Äyräpään kihlakunnassa 1 kyyn. palttinaa
päivätyöltä,[811] Savossa täysiverolta syli halkoja tai leiviskä
"viikkokaloja". Keskiajan kirjavat verotavat näkyivät tässäkin.
Kuten muutkin verot keskiajalla niin päivätyötkin ja niiden
verovastikkeet yleensä suoritettiin verokunnittain. Turun läänissä
kruunu vielä keskiajan lopulla vaati boleilta määrätyn tasaisen summan
rahaa, mistä 1 1/2, mistä 2, mistä 5 markkaa, tai 1 1/2, 2, 3, 4 puntaa
rukiita tai ohria verokunnalta.
Joskus oli sopimus veron suorittamisesta tehty koko pitäjän kanssa. Kun
Laitilassa kukin verokanta maksoi 14 äyriä, mutta koko pitäjä 7 mk, ja
Lapissa kukin verokunta 2 1/2 mk 4 äyrityistä, mutta koko pitäjä
yhteensä 8 mk, niin ilmeisesti oli vero ensin laskettu koko pitäjälle
ja vasta sitten tasattu verokuntain kesken. Muuallakin pitäjät olivat
tällä alalla verokokonaisuuksia, sillä yleensä suorittivat saman
pitäjän verokunnat samansuuruiset päivätyölunastukset. Yksinäisenä
poikkeuksena säännöstä oli Sauvon pitäjä, jonka verokunnat suorittivat
erisuuruisia työveroja. Satakunnan vanhimpain tilikirjain mukaan
suoritettiin Ylä-Satakunnan päivätyöhauit pitäjittäin, 48 leiv.
pitäjältä.[812] V:n 1451 tilien mukaan suorittivat verokunnat yli
koko Raaseporin läänin samansuuruisen päivätyölunastuksen
(erfuodespeningar): 20 äyriä 4 äyrityistä.[813]
Verokunnan keskuudessa velvollisuus jaettiin veronalaisille tavallisten
veroperusteiden mukaan. Mutta harvinaisempiakin tapoja käytettiin.
Nousiaisissa, Lemussa, Mynämäellä, Vehmaalla ja Laitilassa perittiin
työrahat siten, että kultakin pääveron markalta maksettiin lisäksi 1
äyrityinen (Laitilassa 9 penninkiä). Lapin pitäjässä saatiin työrahat
kokoon siten, että verokuntamiehet ottivat kultakin täysiverolta 1
äyrin ja siten saaduista varoista maksoivat linnaan vietävän karjan,
päivätyömaksun ja erinäisiä verokulunkeja. Oli oikea mullistus tällä
alalla, kun nämä mutkalliset maksutavat v:n 1540 verouudistuksessa
hävisivät ja muutettiin yhdenmukaiseksi rahalunastukseksi, kultakin
täysiverolta 1 1/2, myöhemmin 5 äyriä.[814]
Mutta seuratkaamme jo niitäkin, joiden tuli suorittaa päivätyönsä
linnan niityillä ja vainioilla. Eräs asiakirja, vaikka onkin sangen
myöhäinen (v:lta 1598), antaa hauskoja viittauksia siitä, miten
päivätöitä Turun linnaan suoritettiin luultavasti varhaisesta
keskiajasta saakka.[815] Siinä näet kerrotaan, että Maarian, Raision,
Ruskon ja Liedon talonpojat suorittivat päivätöitään Turun linnan
"suureen karjakartanoon" siten, että kukin täysiverollinen viljeli 1
tynnörinalan peltoa. Samoin oli Piikkiön, Kaarinan ja Paimion
talonpoikain viljeltävä linnaan kuuluvan Heikkilän kartanon vainiota,
kunkin täysiveron 1 tynnörinala. Asiakirjassa ilmoitetaan, että suuret
osat mainittuja kartanoiden vainioita olivat joutuneet autioiksi ja
viljelemättömiksi siitä syystä, että kruunu oli läänitysten ja
verotalojen autioitumisen kautta menettänyt päivätöitä; niinpä oli
suuren karjakartanon vainiossa 53 miehen osaa eli 53 tynnörinmaata ja
Heikkilän vainiossa 77 1/2 miehen osaa eli 77 1/2 tynnörinalaa autiona.
Jos päivätöitä olisi vain ylipäisesti tehty linnaan ja niitä käytetty
sen mukaan, kuinka linnan haltija kulloinkin määräsi tai katsoi
tarvittavan, ei tietystikään noin säännöllistä autioalaa linnan
vainiossa olisi ilmestynyt. Nähtävästi oli siis kullakin veronalaisella
linnan vainiossa määrätyssä paikassa oma pysyvä tarkoin määrätty
osansa, joka jäi autioksi, ellei viljelijä saapunut velvollisuuttansa
täyttämään. Luultavasti vielä saman pitäjän tai verokunnan viljelysosat
olivat linnan vainioilla sopivasti yhdistetyt ja ryhmitetyt, koskapa
asiakirjassa puhutaan Heikkilän vainiossa olevasta Kakskerran
saarelaisten osasta ikäänkuin jostakin kokonaisuudesta. Tällainen
viljelystapa vaati juhtapäivätöitä, jollaisia v:n 1450 määräysten
mukaan Turun linnaan suoritettiinkin. Sitävastoin ei päivätöitten luvun
tarvinnut olla suuri. Työ varmaankin suoritettiin kollektivisesti,
mutta talonpojat jättivät kyntämättä ja korjaamatta sellaisen osan,
jonka puolesta ei yhteiseen työhön otettu osaa. Tällä tavoin talonpojat
linnan vainiolla suorittivat viljelysvelvollisuutensa samanlaiseen
tapaan, joka oli vallalla talonpoikain kotikylissäkin.
Raaseporin linnaan suorittivat Karjan pitäjän miehet päivätyönsä
luonnossa. Linnan vanhoissa tileissä on siitä säilynyt
yksityispiirteitä, joista nähdään, että työmaana olivat pääasiallisesti
linnan kaksi vainiota ja että työ suoritettiin verokunnittain, niin
että saman bolin puolesta oltiin samanaikaisesti työssä ja
samanlaatuisessa työssä. Tavallisesti tekivät veronalaiset yhden
hevospäivätyön, joka luettiin kahdeksi päivätyöksi, ja yhden
jalkapäivätyön.[816]
Hämeenlinnassa hoidettiin veropäivätöillä linnan lähellä olevat
Saaristen ja Ojoisten karjakartanoiden kaksijakoiset vainiot sekä
linnan niityt. V:n 1547 tileissä on säilynyt hauska kaavake, jonka
mukaan kesätyöt täällä suoritettiin kollektivisesti pitäjittäin
määrätyssä järjestyksessä. Ensin saapui Janakkala tekemään kevätkynnön,
sitten Renko kertasi ja kylvi herneet ja pavut, Lehijärvi saapui
niittämään linnan niityt ja Mäskälä leikkasi rukiin, minkä jälkeen
Hattula toimitti syyskynnön ja -kylvön. Näihin töihin kului n. 2 000
päivätyötä; jäljellä olevat n. 1 000 päivätyötä käytettiin lannanajoon
ja -levittämiseen y.m.s.[817]
Puiminen oli Hämeenlinnassa järjestetty siten, että eri pitäjistä,
luultavasti kiertojärjestyksessä, tuli pitemmäksi ajaksi puimatyöhön
joukko miehiä, jotka saivat palkan kotonaolevilta jousilta. V. 1547 oli
sillä tavoin Asikkalan puolesta 20 miestä 36 päivää linnan puimatyössä,
ja vielä 1583 tuomittiin Lopella kaikille niille, jotka olivat puineet
riihiä ja tehneet alinomaistyötä (alinåmaisarbete) linnan
karjakartanossa, palkkansa muilta verollisilta.[818]
Viipurin linnaan suoritettavain päivätöittensä sijasta Viipurin piirin
pitäjän verolliset vetivät linnaan halkoja, kantoivat ne ylös ja
pitivät kunnossa linnan ankeriaisarkut.[819]
Paitsi edelläkerrottuja säännöllisiä päivätöitä, joita usein
nimitettiin laillisiksi päivätöiksi, oli talonpoikain uuden ajan alussa
toisissa lääneissä tehtävä vielä eri tarkoituksiin lisäpäivätöitä tai
erikseen ne lunastettava. Ala-Satakunnassa tuli neljänneskunnittain
Kokemäen, Huittisten, Loimaan ja Euran pitäjäin, Köyliön kappelin ja 3
Ulvilan pitäjän neljänneskunnan "vetää nuottaa kartanon tarpeeksi omine
nuottineen niin usein kuin heille sanotaan", mutta koko muusta
Satakunnasta suoritettiin sen sijasta nuotanvetohaukia, koko
Ylä-Satakunnassa 5 leiv. neljänneskunnalta, Ala-Satakunnassa
epätasaisempia määriä. Savonlinnan läänissä vaadittiin kultakin
täysiverolta 4 ja puoliverolta 2 apupäivätyötä.[820]
Erään veroselityksen mukaan oli Säämingin kolmen neljänneksen
velvollisuutena omine halkoineen ja kustannuksineen puida linnan
molempain karjakartanoiden vilja ja Säämingin neljännen neljänneksen
hoitaa Venäjän rajalla oleva Peltosalon niitty. Myöskin linnan
kaskenpoltto, jota varten Pellosniemen neljänneskuntain oli
toimitettava linnaan 2 "kahdeksan viikon kaskitalonpoikaa", on
parhaiten luettava tähän päivätyöryhmään.[821]