Veronmaksu ja oikeudenkäyttö olivat keskiajalla niin yhteenkuuluvia
asioita, ettei lainkaan ole odottamatonta tavata suomalaisen ja
ruotsalaisen oikeuden veropitäjiä myös käräjäpiireinä. V. 1418 laamanni
Suni Suninpoika piti kihlakunnankäräjiä Vehmaan suomal. oikeuden
asukkaiden kanssa,[453] ja v. 1447 pidettiin samanlaisia käräjiä
Vehmaan ruotsal. oikeuden asukkaiden kanssa.[454] Vielä niin myöhään
kuin v. 1555 pidettiin kolmet käräjät erikseen Vehmaan suomal. ja
ruotsal. oikeuden asukkaiden kanssa, ja samalla tavalla meneteltiin
samana vuonna Uudellakirkolla.[455]
Uuden ajan alussa oli Vehmaa niinkuin Uusikirkkokin jo kauan ollut
yhtenä seurakuntana ja niiden väestö valtaavaksi osaksi ellei kokonaan
suomenkielinen. Laki, jota kummankinlaisilla käräjillä käytettiin, oli
sama. Fontellin mainitsemat käräjät pidettiin toistensa välittömässä
yhteydessä, suomal. oikeuden käräjät yhtenä, ruotsal. oikeuden käräjät
seuraavana päivänä, tai päinvastoin. Voimme lisätä, että Vehmaalla jo
v. 1418 luultavasti oli käräjäpaikkakin sama: suomal. oikeuden käräjät
pidettiin "kirkolla pitäjän tuvalla", joka tietenkin oli koko pitäjän
yhteinen kokouspaikka. Kaksien käräjäin pitäminen samassa pitäjässä
sellaisissa oloissa näyttää vain turhalta muodollisuudelta,
perinnäistavalta, jota ei ole tullut hävitetyksi.
Eräs Fontellin huomauttama seikka paljastaa meille kysymyksen ytimen.
Suomal. ja ruotsal. oikeuden käräjillä oli kummallakin eri
lautakuntansa.[456]
Oikeudenkäytön kiintyminen määrättyihin maa-alueisiin on verraten
myöhäinen historiallinen ilmiö. Vielä keskiajalla, osittain kauan
myöhemminkin, muodostivat Suomessakin määrätyt laitokset ja ihmisryhmät
eri oikeuspiirejä; viittaus kirkon oikeuteen, aateliston oikeuteen,
linnaoikeuteen, hansakauppiaitten oikeuteen riittää tätä suhdetta
valaisemaan. Keskiajan oikeus oli vielä kirjaimellisesti sääty- ja
luokkaoikeutta. Silloisen yhteiskunnan yleisimpiä periaatteita oli se,
että yksilö oli ainoastaan vertaistensa kautta syylliseksi
todistettava. Se oli aikuisemmilta yhteiskunta-asteilta peritty tapa ja
yhtä luonnollinen ja luja yhteiskunnan alemmissa kuin ylemmissäkin
kerroksissa. Tähän periaatteeseen perustui talonpoikain syylliseksi
todistaminen talonpoikaisten todistajain tai lautakunnan kautta. Läpi
keskiajan Viron talonpojat syvässä orjuuden tilassaankin säilyttivät
omat todistus- ja tuomiolaitoksensa, vaikka oikeuden johto ja
sakotusvalta kuuluikin kartanoherralle.[457] Siltä yleiseltä kannalta
ovat meidänkin maassamme keskiaikana kaikkialla esiintyvät ja niin
tärkeät lautakunnat ja todistajakunnat käsitettävät.
Tällaisen oikeudenkäytön juuret ovat heimokunnalliset.
Heimokunnallisuuden kulmakiviä on ollut juuri heimokunnallinen oikeus
ja oikeudenkäyttö. Kullakin germanilaisella heimolla, usein pienemmillä
heimon osillakin, oli muinoin omat oikeuslaitoksensa. Heimo-oikeus oli
heimomiesten oikeus, joka ei ollut mihinkään paikkaan sidottu, vaan
seurasi heimoa sen kaikissa vaiheissa. Kun saalalaiset frankit
valloittivat Gallian, jättivät he roomalaiselle väestölle sen entisen
roomalaisen oikeuden, mutta itse edelleenkin noudattivat omia
heimolakejansa, koska pitivät itseänsä ja oikeuttansa roomalaisia ja
heidän laitoksiansa parempina. Kun heimo hajosi, säilyttivät hajonneet
osat perittyjä oikeuslaitoksiansa niin kauan kuin mahdollista; missä
yksinäinen heimomies tai pieni ryhmä heimomiehiä joutui asumaan vieraan
kansallisuuden keskessä, niin sittenkin se piti luonnollisena
oikeutenaan pysyä omain heimomiestensä tuomiovallan ja oman
lainkäyttönsä alaisena.[458]
Suomen suomalaisten heimojen muinaisesta oikeudesta on jälkimaailmalle
säilynyt ainoastaan hämäriä ja epävarmoja muistoja. Mutta nähdäksemme
on riittävän selviä muistoja siitä, että lounaisen Suomen suomalaisilla
-- niinkuin toiselta puolen heidän ruotsalaisilla naapureillaan --
vielä 1300-luvun alkupuolella on ollut yleinen, kansalliselle pohjalle
järjestetty oikeudenkäyttö, mikä ilmeisesti oli aikaisemman
heimokunnallisen oikeuden perintöä.
Kuten tunnettua, jo ennen varsinaisen valtakunnallisen laamannivirau
asettamista Suomessa mainitaan useita yksinäisiä "laamannin" nimellisiä
viranomaisia, joista ensimäinen, Bero "legifer", esiintyy v. 1324.
Näiden virkamiesten asema on näyttänyt hyvin arvoitukselliselta. Yrjö
Koskisen arvelun mukaan nämä ensimäiset laamannit olivat kuninkaan
tuomiovaltaa käyttäväin linnanisäntäin apulaisia tai muuten heistä
riippuvia virkamiehiä. Väitteensä Yrjö Koskinen perustaa
pääasiallisesti siihen, että ensimäiset laamannit tuomitsivat vain
kuninkaan tuomioita. Asia ei kuitenkaan ole selvä.[459] Mitä taas
siihen tulee, että ensimäiset laamannit olivat linnanpäälliköistä
riippuvia, niin muutamista asiakirjoista päättäen se todella oli
laita.[460] Tämä riippuvaisuussuhde ei kuitenkaan ollut päällikön ja
hänen apulaisensa, vaan ylemmän ja alemman oikeusasteen keskinäinen,
niin että linnanpäällikkö kuninkaan nimessä vahvisti laamannien
tuomioita.
Ylipäänsä jää ensimäisten laamannien toiminta epäselväksi, jos sitä
tahdotaan verrata myöhempäin valtakunnallisten laamannien virkaan.
Toiseksi sitävastoin muuttuu asia, jos lähdemme siitä perusteesta,
minkä asiakirjat itse tarjoovat, nim. että nuo ensimäiset laamannit
ovat olleet paikallisia virkamiehiä siihen malliin kuin Ahvenanmaan
keskiaikaiset maantuomarit, joista edellä on ollut puhe.
Suomen ensimäisten laamannien kotimaisuus on silmäänpistävä. Se on
sitäkin huomattavampi kun silloiset linnanpäälliköt enimmäkseen olivat
ruotsinmaalaisia ylimyksiä, jotka eivät Suomeen kotiutuneet, vaan yhtä
pian täältä poistuivat kuin tulivatkin. Ennen vuotta 1362 mainitaan
Suomessa nimeltä 5 laamannia ja alalaamannia. Heistä esiintyy
Bero täällä kahtena vuosikymmenenä, joten hän lienee ollut
perinpohjin maahamme perehtynyt; hänen toimintansa uusmaalaisten
papinpalkka-asiassa saattaa ajattelemaan, että hän oli Uudenmaan ja
siinä tapauksessa ehkä Tenholan asukkaita.[461] V. 1326 mainittu
Uudenmaan laamanni Ingo Dyækn oli sukunimestään päättäen kotimainen
mies.[462] 1340-luvulla esiintyvä laamanni Jaakko Antinpoika oli
sinetistään päättäen Kokemäen asukkaita.[463] Neljäs laamanni, Mathias
Kogh eli Kogger, piti samaa sukunimeä kuin 1400-luvun alussa eräs suku
Ahvenanmaalla[464] ja viides vihdoin, Jacob Korka, arvatenkin kuului
myöhemmin kuuluisaan Kurki-sukuun.[465]
Näiden laamannien toimitapakin ilmaisee heidän paikallista luonnettaan.
He näet yleensä toimivat paikallistuomarien tapaan, etenkin välittäen
omaisuuden luovuttamisia, joiden laillisuus perustui henkilölliseen
tuntemukseen ja toimitukseen.
Mutta asiakirjoista ilmenee vielä se ensi näkemältä omituinen seikka,
että täällä 1300-luvun alkupuolella on toiminut samanaikaisia
laamanneja kaksittain. Bero laamannin aikana esiintyy kaksikin muuta
laamanniksi kutsuttua henkilöä oikeustoimissa, ja v. 1362 täällä
myöskin on kaksi laamannin nimen omistajaa.
Tähän seikkaan on luonnollinen selitys. Ne Beron virkatoimet, joista on
tietoa, kohdistuvat Uuteenmaahan ja eteläiseen V.-Suomeen, Raision
Luonnonmaahan, Maskun Sudinsaloon, Porvoon pitäjään ja Helsingin
oikeuden papinpalkkaukseen, lyhyesti seutuihin, jotka kuuluvat
historiallisen ruotsalaisen oikeuden alaan. Sillä määrätyllä alalla
Bero on ollut laamanni. Hänen v. 1345 käyttämänsä virkanimi "Uudenmaan
laamanni" (legifer Nylandiæ) on käsitettävä laajemmassa koko Helsingin
oikeuden alaa tarkoittavassa merkityksessä. Berosta muulloin käytetyt
nimet "laamanni" (legifer), "Suomen laamanni", "Suomen itäosain
laamanni" (legifer parcium orientalium Finlandiæ) ovat epämääräisiä
yleisnimiä, jollaisia keskiajalla usein kyllä käytettiin.[466]
Beron aikalainen toinen laamanni, Jaakko Antinpoika, asui Kokemäellä ja
oli v. 1344 oikeustoimissa Ulvilassa.[467] Häntä mainitaan ainoastaan
yhdessä muussa asiakirjassa, mutta siitä saamme sen tiedon, että hän
oli suomalaisen oikeuden laamanni.[468]
V:n 1344 aikoina siis Suomessa oli kaksi laamannia, toisen virkapiirinä
ruotsalaisen, toisen suomalaisen oikeuden alue. Tämä järjestys näyttää
vanhalta ja säännölliseltä. Ruotsalaisia laamanneja olivat Bero
(1324-1345), Ingo Dyækn (1326) ja Mathias Koog (1351-1356), joka
suoritti virkatoimia ruotsalaisen oikeuden alalla tai eteläisessä
V.-Suomessa (Kemiössä, Kaarinassa ja Sauvossa--Maariassa).[469]
Huomattava on kuitenkin, että Ingo Dyækn mainitaan Uudenmaan laamannina
Bero laamannin aikana;[470] virka on voinut vuorotella. Suomalainen
laamanni oli Jaakko Antinpoika (1344-1347) ja varmaan myös "Jacob
Korka", joka v. 1362 oli virkatoimissa Ulvilassa.
Vahvistus siihen mielipiteeseen, että lounaisen Suomen suomalaisella ja
ruotsalaisella alueella 1300-luvun alkupuolella on ollut kaksi
laamannia, on löydettävissä Ruotsin maakuntalaeista. Södermanlannin
lain toisessa vanhassa käsikirjoituksessa (kodeks B), joka Schlyterin
mukaan on laadittu "ei kauan vuoden 1335 jälkeen", on näet sellainen
tieto, että Turun hiippakunnassa "on kaksi laamannikuntaa".[471] Koska
Suomi vasta v. 1435 jaettiin kahteen alueelliseen laamannikuntaan,
katsoo Schlyter Södermanlannin tiedonantoa erehdykseksi ja samoin
Tengberg, joka sanoo huomanneensa kodeks B:ssä muitakin
uudenaikaisuuksia.[472] Uusin tutkimus on kuitenkin osoittanut, että
kodeks B, niinkuin tämän maakuntalain muutkin kodeksit, edustavat lain
ainoaa v. 1327 tapahtunutta ja kuninkaan vahvistamaa kirjaanpanoa.[473]
Tosiasiaksi siten jää, että Södermanlannin laissa 1300-luvun
alkupuolella mainitaan Suomessa olevan kaksi laamannia. Ja ettei tämä
tieto ole erehdys, sen Suomen omat samanaikaiset asiakirjat todistavat.
V. 1362 tapahtui Suomen laamannilaitoksessa muistettava käänne, kun
kuningas Haakon Maununpojan ja valtakunnan suurherrain julistuksella
Suomen laamannille annettiin oikeus olla osallisena Ruotsin kuninkaan
vaalissa. Julistuksessa nimenomaan sanotaan, että Suomi on yksi
laamannikunta ja että herra Niilo Tuurenpoika (Bjelke) sen laamannina
oli kutsuttu osalliseksi kuninkaan vaaliin.
On kuitenkin mahdollista, että Suomella jo jonkun verran aikaisemmin
oli ollut yhteinen ylilaamanni: v:n 1362 julistusta annettaessa Niilo
Tuurenpoika jo oli Suomen laamanni ja kymmentä vuotta aikaisemmin
(1352) annetaan Mathias Koogille kerran virkanimi "Itämaitten
alalaamanni", ikäänkuin joku ylilaamannikin olisi ollut olemassa. Joka
tapauksessa on 1300-luvun puolivälin aikoja pidettävä Suomen
oikeudenkäytön suurena murrosaikana. Silloin syntynyt Maunu
Eerikinpojan maanlaki Ruotsissa päätti maakuntalakien aikakauden ja
alkoi siellä uuden valtakunnallisen kehityskauden. Suomessakin sama
maanlaki merkitsi heimokunnallisen oikeudenkäytön päättymistä ja
valtakunnallisen alkamista.[474] Suomen laamannin virasta tuli
valtakunnan virka, jota Ruotsin mahtavimmat ylimykset tavoittelivat ja
joka saattoi vanhat paikalliset ja kansalliset laamanninvirat
täydelliseen varjoon.