Muinaistieteelliset ja paikannimitutkimukset ovat näyttäneet, että
suomalaisten ja ruotsalaisten muinaiset leviämisalueet Suomen
eteläisillä ja lounaisilla rannikkoseuduilla ovat melkoisesti
poikenneet niiden seutujen nykyisistä kielialueista.
Vielä keskiajan ensimäisinä vuosisatoina puheenaolevain seutujen
kansallisuussuhteet huomattavasti poikkesivat nykyisistä.
Historiallinen tutkimus on lisäksi osoittanut, etteivät silloiset
kansalliset erilaisuudet olleet ainoastaan kielellisiä, vaan ulettuivat
myöskin yhteiskunnallisiin oloihin ja laitoksiin.
Nämä yhteiskunnalliset erilaisuudet esiintyivät lähinnä niissä
ilmeisesti heimokunnallisissa "oikeuksissa" (rätt), joiden perusteella
kirkollisia veroja keskiajalla suoritettiin. Suomalaisperäisiä
oikeuksia olivat suomalainen, Hämeen ja Karjalan oikeus,
ruotsalaisperäisiä ruotsalainen ja Uudenmaan helsinkiläinen oikeus,
jotka kuuluivat läheisesti yhteen. Eri oikeudet erosivat toisistaan
jyrkimmin ikivanhain piispankymmenysten suorittamisessa: ruotsal.
oikeudessa maksettiin piispalle voita, suomal. oikeudessa viljaa,
Hämeen ja Karjalan oikeudessa turkiksia. Samanlainen ero oli vanhassa,
papille kuuluvassa "ruokalisässä", sekin kun ruotsalaisperäisten
oikeuksien alueella maksettiin voissa, mutta suomalaisperäisissä
oikeuksissa viljassa. Nämä erilaiset maksujärjestelmät riippuivat,
niinkuin suomalaista turkiskulttuuria ja varsinkin piispan kilttiveroa
koskevilla sivuilla on selvitetty, eri seutujen erilaisista
yhteiskunnallis-taloudellisista oloista.
Enintä mielenkiintoa kansallisessa suhteessa herättävät lounaisen
Suomen suomalainen ja ruotsalainen oikeus, koska ne täällä esiintyvät
rinnakkain samoissa seurakunnissa ja muodostavat yhteisen
kokonaisuuden, mutta kuitenkin selvästi eroavat toisistaan, ja koska
täällä voidaan seurata näiden oikeuksien myöhempää kehitystä.
Suomalaisen ja ruotsalaisen oikeuden alueeseen kuului Varsinais-Suomi
ja alinen Satakunta. Tämä alue käsitti epäilemättä ne osat maata, mitkä
aikaisimmin joutuivat kristinopin ja Ruotsin vallan vaikutuksen
alaisiksi (ensimäisen ristiretken alue). Nimitys suomalainen oikeus
kohdistuu niin erityisesti tämän alueen suomalaisiin asukkaisiin, että
sitä on katsottava asukkaiden heimonimeksi. Suomal. oikeuden alue siis
ilmaisee suomalaiseksi nimitetyn heimon leviämisalaa ensimäisen
kirkollisen verotuksen aikana.
Erilaisuus, mikä ilmenee suomal. ja ruotsal. oikeuden välillä niiden
vanhimmassa kirkollisessa verotuksessa, näyttää riippuneen ensi sijassa
erilaisista kansallisista taloustavoista. Ruotsalaisella alueella s.o.
V.-Suomen saaristossa (paitsi Paraisissa) ja rannikoilla oli
karjanhoitoon perustuva peltoviljelys ensimäisiä kymmenyksiä
määrättäessä jo vakaantunut; vero luonnollisimmin maksettiin väestön
tärkeimmästä omaisuudesta, karjasta. Suomal. oikeuden alueella
sitävastoin oli vielä alkuperäisen suomal. heimotavan perintönä
vallalla viljelysmuoto, joka ei perustunut karjaan ja kotipeltoihin,
vaan laaja-alaiseen kaskitalouteen; tällä alueella ei nähtävästikään
ollut paljon karjaa,[433] mutta runsaasti viljaa, ja senvuoksi se
maksoi ensimäiset kymmenyksensä viljassa, joka täällä meriteitten
läheisyydessä varmaan oli yhtä tärkeä ja kaupassa käypä kuin
ruotsalaisten seutujen voikin.
Paitsi piispan "nokkaveroa", maksettiin ruotsal. oikeudessa voissa
myöskin ruokalisä ja n.s. lehmävero (komålssmör). Myöskin maallisessa
verotuksessa 1300-luvun alkupuolella mainitaan voiveron kuuluvan
ruotsal. oikeuteen.[434] Voiverot tämän mukaan olivat erittäin tärkeä,
luultavasti aivan hallitseva osa ruotsal. oikeuden verojärjestelmässä.
On mahdotonta otaksua, että ratkaisevana tässä kohden olisi ollut
yksinomaan sellainen tilapäinen seikka, kuin että voi oli veronsaajalle
edullisempi, mutta hyvin asianmukaista on, että verotus noudatti
taloudellis-heimollisia tapoja ja että voita otettiin sieltä, mistä
voita saatiin, ja viljaa sieltä, mistä sitä erityisesti liikeni.
Suomal. ja ruotsal. oikeuden keskinäisissä suhteissa näyttää jo varhain
tapahtuneen muutoksia. Havaitaan näet, että ruotsal. oikeuden myöhempiä
veroja (ruokalisää y.m.) maksettiin huomattavan paljon laajemmilla
alueilla kuin saman oikeuden vanhimpia veroja (piispankymmenyksiä).
Toisin sanoen, ruotsal. oikeuden myöhemmät verotavat tulivat käytäntöön
eräillä suomal. oikeuden seuduilla. Näiden oikeuksien levenemisalueita
yksityiskohtaisesti tutkimalla Fontell on osoittanut, että ruotsal.
oikeuden ruokalisää tuli maksettavaksi kaikilla uutisasutuksilla,
kansallisuudesta riippumatta,[435] mikä sääntö on selvästi lausuttu
myös asiakirjoissa.[436] Jo 1300-luvun alussa tätä sääntöä
noudatettiin, mutta luultavasti sitä on käytetty jo 1200-luvulla.
Taloudelliselta kannalta tällainen kehitys on hyvin ymmärrettävä.
Lounaisen Suomen uutisasutusten metsäoikeudet tulivat varmaan jo
aikaisin rajoitetuiksi siihen tapaan kuin Ruotsissakin tytärkylistä
(afgärdaby) oli säädetty. Kun uutistaloilla ei ollut tilaisuutta
esi-isäin laaja-alaiseen kaskiviljelykseen, täytyi niiden perustaa
taloutensa kotipeltoihin ja karjaan ja maksaa veronsa voissa. Muutenkin
heimolliset tavat ja ominaisuudet kirkon, hallinnon ja yleensä uusien
historiallisten olojen vaikutuksesta vähitellen menettivät alkuperäisen
jyrkkyytensä ja tekivät tilaa uusille yhteisille ja yhdenmukaisille
oloille.
V.-Suomen asiakirjoissa säilyneistä useista muistoista päättäen suomal.
ja ruotsal. oikeuteen kuuluvat asukkaat muodostivat eri verokuntia.
Niinpä v. 1463 mainitaan Paimiossa maallisina verokuntina suomal.
oikeus ja ruotsal. oikeus.[437] Jako täällä tuskin perustui
kansallisuuteen, sillä kirkolliseen suomal. oikeuteen kuului myöhemmin
kapea asutusvyöhyke ison joen ja merenlahden varrella sekä Piikkiön
joen latvaseutu (vanha suomal. asutus), ruotsal. oikeuteen Sauvonjoen
latvaseutu ja itäinen takamaa (uutisasutus).
Rymättylässäkin v. 1463 ryhmitettiin verokunnat suomal. oikeuteen (4
verok.) ja ruotsal. oikeuteen (4 verok.).[438] Jälkimäiseen oikeuteen
kuului ainoastaan ulkorantoja ja ulkosaaria s.o. nuorempia asutuksia.
Nekin tilat, mitkä alkuaan kansallisuuden perusteella olivat joutuneet
suomal. tai ruotsal. oikeuteen, pysyivät siinä omistajain vaihdoksista
huolimatta ja siten saivat samanlaisen pysyvän veroluonteen kuin
uutisasutuksilla oli. Kun v. 1335 eräs henkilö vaihtoi Turun piispalle
Rymättylän suomal. oikeudessa olevan tilansa, niin tila varmaan jäi
suomal. oikeuteen uuden omistajan kansallisuudesta huolimatta.[439]
Tunnettu on myöskin, että v. 1446 Liedossa käytiin rajoja suomal.
ja ruotsal. oikeuden välillä, joten täälläkin alueet olivat
muuttumattomat.[440] Koko tämä alkuaan kansallinen järjestelmä siten
vähitellen kiintyi maahan, muuttui alue- ja maajärjestelmäksi, jolla ei
enään ollut mitään tekemistä kansallisuuksien kanssa.
Jo varhain näkyvät eri oikeuksiin kuuluvat verokunnat ryhmittyneen eri
veropitäjiksi. Maskun pitäjässä uuden ajan alussa oli 5 verokuntaa,
joista 3 (Ylimmäinen, Keskimmäinen ja Utamaan) oli suomal. ja 2
(Karvatun ja Koverin) ruotsal. oikeutta. Viimemainitut ruotsal.
oikeuden verokunnat olivat nyk. Merimaskun seudulla ja ne nähtävästi
muodostivat sen "Karvatun pitäjän", jota mainitaan v. 1405.[441]
Vehmaan suomal. oikeutta mainitaan hallinnollisena alueena v. 1418,
ruotsal. oikeutta samalla tavoin v. 1447.[442] Maalliseen verotukseen
nähden Vehmaa v. 1463 jakautui suomal. ja ruotsal. oikeuteen, joissa
kummassakin oli 2 verokuntaa.[443] Uuden ajan alussa olivat "Vehmaan
suomalainen" ja "Vehmaan ruotsalainen" pitäjä eli "lääni" vielä
olemassa, kummassakin 3 verokuntaa.
Aivan samanlainen jako oli keskiajalla Vehmaan naapuriseudussa,
Uudellakirkolla. Ruotsal. oikeuden alue esiintyy vv. 1463-1464 "Velluan
pitäjän" ja myöhemmin "Pettäisten läänin" nimisenä veropitäjänä, johon
alkuaan kuului 2, mutta myöhemmin 3 verokuntaa.[444] Suomal. oikeuteen
kuului 3 verokuntaa sisältävä "Hallun pitäjä", jota asiakirjoissa
mainitaan vv. 1413, 1437, 1463-1464 ja vielä uuden ajan alussa.[445]
Tämä sama jako oli vielä aikaisemmin käytännössä myöskin kirkollisella
alalla, sillä 1400-luvun alussa Uudenkirkon kirkkopitäjä oli jaettuna 4
yökuntaan, joista 2 vastaa suomal. ja 2 ruotsal. oikeuden alaa.[446]
Mutta sekä Velluassa että Hallun pitäjässä (Kodialassa) lienee muinoin
ollut omat kirkkonsakin; jälkimäisen rauniot vieläkin ovat näkyvissä.
Ilmeisesti nämä pienet kirkkokunnat ovat vanhemmat kuin todennäköisesti
1400-luvun alussa perustettu "uuden kirkon" suuri kirkkokunta, johon
vanhat pienet kirkkokunnat yhdistettiin. Uudenkirkon suomal. ja
ruotsal. oikeuden alueet siis ovat -- niinkuin Meinander ja Rinne
huomauttavat -- aikaisemmin olleet myös kirkkopitäjiä.[447]
Onko tämä kirkkokuntajako riippunut alkuperäisistä kansallisuusoloista
vai uutisasutuksesta? Uudenkirkon suomal. oikeuteen kuuluvat alueet
olivat Männäisten jokivarrella, ruotsal. oikeuteen pääasiallisesti
rannikolla ja Velluan jokilaaksossa. Ei voi väittää näiden pitäjäin
ehdottomasti olleen eri kielialueita. Mutta koska ruotsalaisenkin
oikeuden alalla V.-Suomessa tavataan ikivanhoja asutuksia ja koska
Maskun Karvatun, Vehmaan ruotsal. oikeuden ja Uudenkirkon Velluan
pitäjiin selvästi pääasiallisesti kuului rannikko- ja saaristokyliä,
joita voi pitää alkuaan ruotsalaisina, on se luulo oikeutettu, että
ruotsal. ja suomal. oikeudessa esiintyvän pitäjäjaonkin, niinkuin
alkuisin koko suomal. ja ruotsal. oikeuden pohjana ja perustuksena ovat
olleet ikivanhat kansallisuusolot, vaikka tämä peruste uutisasutuksen
jatkuessa lakkasi olemasta ratkaiseva.
Eerik Pommerilaisen maakirjassa v:lta 1413 mainitaan V.-Suomen
veroyksiöiden joukossa myöskin "koukkuja" (krok). Nähtävästi oli
koukkulasku tällöin käytännössä ainoastaan pienemmällä V.-Suomen
alueella, sillä verokirjoissa mainittujen 1 546 savun ja 54 bolin
rinnalla oli koukkujen luku ainoastaan 345 1/8.[448] Ne harvat
yksityistapaukset, joissa V.-Suomen koukkuja mainitaan, ovat 1300-luvun
loppupuolelta ja seuraavan sataluvun alkupuolelta ja kohdistuvat
Maariaan, Paattisiin, Ruskoon ja Vehmaaseen (?),[449] Kaarinaan,[450]
Santamalaan ja Lemuun[451] sekä Mynämäkeen.[452] Kaikki nämä koukut,
lukuunottamatta epävarmaa Vehmaan tapausta, ovat suomalaisen oikeuden
kylissä. Voidaan siten sanoa koukkulaskun puheenaolevana aikana olleen
Pohjois-Suomeksi kutsutun V.-Suomen osan suomalaisen asutuksen
kansallisena tunnuksena.