Etelä-Pohjanmaan rikkaista esihistoriallisista muistoista huolimatta
sikäläinen historiallinen asutus näyttää uutismaalta, jos sitä
verrataan Lounais-Suomen ikivanhoihin viljelyksiin. E.-Pohjanmaan
kylänimistö uuden ajan alussa muistuttaa suurelta osaltaan etelämpäin
seutujen nuorempain asutusten nimistöä. Närpööstä etelään olevat
rannikkoseudut luettiin v. 1303 Hämeen -- todennäköisesti hämäläisen
Ylä-Satakunnan -- metsiin, joiden asuttamista Hämeen vouti johti.[424]
Yläsatakuntalaiset vielä uuden ajan alussa harjoittivat erämaan käyntiä
Suupohjan jokilatvoilla, ja satakuntalaiset ja hämäläiset retkeilivät
pohjan pitkille perille ohi E.-Pohjanmaan, jonka omat erämaan oikeudet
asutuksen nuoruuden vuoksi olivat verraten ahtaat. E.-Pohjanmaalla ei
havaita niin selviä aluerajoja eikä sellaista hallinnollista
itsenäisyyttä kuin vanhemmilla heimoalueilla. Ennen Korsholman linnan
perustamista, mikä tapahtui jonkun verran vuotta 1374 aikaisemmin,
Pohjanmaan rannikkokaupan valvonta ja nähtävästi Pohjanmaan koko
hallinto oli jätetty Satakunnan voutien huoleksi. E.-Pohjanmaan vanhin
asutus on tästä päättäen siirtolaisasutusta, vaikkemme tarkemmin tunne
sen syntymisaikaa ja alkukotia. Tuoksi alkukodiksi lienee parhailla
syillä ajateltu Ylä-Satakuntaa.
E.-Pohjanmaan asutus ei kuitenkaan ole aivan nuori, vaan on sillä ikää
ainakin Ruotsin vallan ensi ajoista saakka. Todistuksena siitä sekä
samalla tämän asutuksen hämäläisperäisyydestä on E.-Pohjanmaalla uuden
ajan alussa maksettavain piispankymmenysten suorittamistapa.
Lounais-Suomen ruotsalaisilla seuduilla maksettiin vanhimmista ajoista
saakka piispanveroksi nokkaverovoita henkiluvun mukaan ja samaa
maksutapaa noudatettiin yleensä kaikkialla E.-Pohjanmaalla Närpööstä
Pyhäjoelle saakka. Mutta maakunnan sydämessä, Kyrönjoen varrella
Ylistarosta alkaen Vähäänkyröön (Alastaroon) saakka, ja Ilmajoen,
Laihian ja Lapuan kirkkojen paikkeilla oli kolmisenkymmentä kyläkuntaa
käsittävä asutusseutu, jossa nokkaverovoin sijaan suoritettiin
"kilttirahoja" maayksiön perusteella. Tästä voidaan päättää, että tämä
seutu todennäköisesti oli hämäläis-yläsatakuntalaista, sillä ainoastaan
hämäläisillä ja karjalaisilla alueilla tavataan "kiltti" ja
"kilttirahat" samanlaisessa merkityksessä.[425]
Suurten erämaiden muusta Suomesta erottamina, maansa omituisissa
luonnonoloissa eläen ja sen erityisiin elinehtoihin mukautuen Suupohjan
suomalaiset, niinkuin toisissa oloissa ja toisella taholla savolaiset,
jo varhain kehittyvät omaksi historialliseksi heimoksi vanhempain
esihistoriallisten heimojen rinnalle ja ovat sellaisena historiallisena
heimona asuttaneet suurimman osan maakuntaansa.
Etelä-Pohjanmaan asutushistoriasta ovat Pohjois-Pohjanmaan vanhimmat
asutusvaiheet kokonaan eroavia. Jo ensimäisinä historiallisesti
tunnettuina aikoina, 9. vuosisadalla, siellä liikkuvat lappalaiset ja
heidän verottajinaan salaperäiset kainulaiset ja kaukaa tulleet
karjalaiset. Myöskin norjalaiset olivat näillä seuduilla jo silloin
tunnettuja sotureita ja lapinverottajia, eivätkä liioin ruotsalaiset
(helsinkiläiset) liene unohtaneet heidän lähellään olevain lappalaisten
turkiksia. Varmana voimme pitää, etteivät hämäläisetkään laskeneet
Perä-Pohjolaan kulkevia lappalaisia käsistänsä. Joka taholta oli
lapinverotus houkutellut retkeilijöitä P.-Pohjanmaalle ja tehnyt tuosta
etäisestä maanperukasta pohjoismaiden yleisen kansa- ja heimomyllyn.
Vanhemmalla keskiajalla, kun Suomen merien kaakkoisille ja lounaisille
puolille oli syntynyt uusia valloitus- ja asutustyötä harjoittavia
valtioita, Perä-Pohjolankin oloissa alkoi tapahtua suuria muutoksia.
Karjalan heimo oli joutunut Novgorodin vaikutuksen ja lopuksi vallan
alle, ja keskiajan yleiseen tapaan katsoivat karjalaisten isännät
omikseen kaikki ne alueet, missä karjalaiset harjoittivat
erämaankäyntiä tai lapinverotusta. Siten Venäjän valta pian kouri
Ruijan rantoja. Samalla tavoin olivat venäläisten vaatimukset
P.-Pohjanmaallakin alkuaan heimokunnallis-valtiollista laatua.
Sikäläisten oikeuksien varsinaisina omistajina olivat vielä kauan
myöhemminkin Käkisalmen ja etenkin Vienan karjalaiset, joiden asian
heidän herransa ottivat omakseen. Sillä tavoin Pähkinäsaaren
rauhanteossa (1323) Perä-Pohjola joutui Novgorodin vaikutus- ja
valtapiiriin.[426]
Novgorodin ja Ruotsin alueitten rajaksi Pohjanlahden puolella tuli
Pyhäjoki, joka varmaan jo aikaisemmin oli ollut hämäläisen ja
karjalaisen heimoalueen rajana. Pyhäjoen nimi voi olla johtunut sen
muinaisesta rajatehtävästä. Tärkeille rajapaikoille oli keskiajan
hallituksilla tapana asettaa linnoja ja kartanoita; kun Turun piispalla
keskiajalla oli Pyhäjoella kalastusoikeus ja kartano, joka sittemmin
joutui kruunun omaksi, niin voinee sitäkin pitää rajapaikan vanhuuden
merkkinä.[427]
Mutta aikaa ennen Pähkinäsaaren rauhaa oli myöskin Ruotsin kruunun
vaikutus alkanut P.-Pohjanmaalla. Ammoisista ajoista olivat Ruotsin ja
Suomen kauppiaat tottuneet kesäisin tekemään kaupparetkiä Pohjanlahden
perille. Useat kauppamiehistä asettuivat "pirkkalaisina" pysyvästi
Kemiin ja Tornioon lapinkäyntiä harjoittamaan. Tämä kauppa ja asutus
tuskin olisivat pysyneet voimassa ilman Ruotsin kruunun suojelusta ja
tukea.
Muita uuraammin työskenteli katolinen kirkko kymmenen virran maan
liittämiseksi kristikuntaan ja Ruotsin valtaan. Tuskin oli
Pähkinäsaaren rauha tehty, kun Salon ja Kemin asukkaat määrättiin
maksamaan kymmenyksiä katoliselle kirkolle (1329) ja v:n 1345 aikoina
olivat mainitut seudut jo järjestyneitä kirkkokuntia papinmaksuineen.
Näistä puskuripitäjistä käsin harjoitettiin käännytystyötä pakanain ja
toisuskoisten keskuudessa; erään tiedon mukaan v:lta 1374 oli
aikaisemmin Torniossa kastettu parikymmentä henkeä lappalaisia sekä
Oulussa, Simossa ja Kemissä asuvia karjalaisia.[428] Näin tuli
Novgorodin alamaisista hyviä Ruotsin valtakunnan asukkaita ja heidän
maastaan jatkoa Ruotsin pohjoiseen valta-alueeseen.
Korsholman linnan perustettua tuli koko Pohjanmaa sen alaiseksi.
Kaakaman joki sovittiin Turun ja Upsalan hiippakuntain rajaksi. Näin
P.-Pohjanmaa järjestyi Ruotsin valtakunnan osaksi. Mutta Pyhäjoki jakoi
Pohjanmaan kahteen osaan, eteläiseen ja pohjoiseen provastikuntaan,
muistuttaen vielä kauan näiden osain muinaisten vaiheitten
erilaisuutta.
Uuden ajan alussa olivat Pohjanmaan aluejaot ja verotusolot hyvin
alkuiset. Koko Pohjanmaa jakaantui 5 suureen pitäjään, joista kukin
jälleen oli jaettu 4 neljännekseen. Pitäjät olivat Mustasaari, Kyrö,
Pietarsaari, Salo ja Kemi. Näiden pitäjäin neljänneskunnat kehittyivät
vähitellen omiksi vero- ja kirkkopitäjiksi. Kyrön pitäjän Vöyrin
neljänneskuntaa mainitaan v. 1531 myös Vöyrin pitäjäksi, Pietarsaaren
Kaarlebyn neljänneskuntaa myös Kaarlebyn pitäjäksi. Liminkaa kutsutaan
samaan aikaan pitäjäksi, mutta se sisälsi vain yhden neljänneskunnan,
niinkuin Iinkin pitäjä; kun Kalajoen ja Hailuodon neljännekset sekä
Liminka ja Ii kaikki maksoivat samansuuruisen veron, olivat ne jo
siitäkin päättäen saman kokonaisuuden (Salon emäpitäjän) osia.[429]
Pohjanmaan ja Satakunnan välitysalueeksi jäi Närpöö. Se luettiin uuden
ajan alussa kuten kauan ennenkin (1413) Satakuntaan. Toiselta puolen
Närpöön alue ulettui E.-Pohjanmaan sydänseuduille saakka -- Vargö
(Bergö) lähellä Merenkurkkua ja Pirttikylän seutu luettiin siihen --,
se ei ollut selvillä rajoilla erotettu Pohjanmaasta ja sen vanhin
tunnettu verotuskin oli samantapainen kuin Pohjanmaalla.[430] Närpöö
siis lienee luettava alkuperäiseen Pohjanmaahan, vaikka se muun
Pohjanmaan eristyessä omaksi hallintoalueeksi jäi Satakunnan voutien
hallittavaksi.
Pohjanmaan säännöllinen aluejako ilmaisee verottajan olleen sitä
järjestämässä ja vastaa pääpiirteissään Viipurin ja Savon linnaläänien
samanaikuista jakoa, jossa havaitaan kihlakuntia, niissä kussakin 5
suurta pitäjää ja jokaisessa pitäjässä 4 neljänneskuntaa.
Tämän säännöllisen aluejaon ijän määräämiseksi saadaan johtoa Eerik
Pommerilaisen v. 1413 laaditun verokirjan säilyneistä otteista. Niissä
esiintyy Pohjanmaan jako seuraavanlaisena:[431]