L.-Uudenmaalla oli 1400-luvun alussa niinkuin myöhemmin lukuisia pieniä
boleja; v. 1413 niiden luku oli 102, v:sta 1451 uuden ajan alkuun
saakka tarkalleen 97 1/2. Kun 1 011 miehellä v. 1413 selvästi on
tahdottu merkitä silloisia veroyksiöitä, oli Raaseporin läänin
silloisten bolien keskimääräinen koko likimmiten 10 veroyksiötä.
Kymmenosainen verolasku oli muinoin käytännössä myöskin Porvoon
läänissä ja Karjalassa. Muissa suhteissa Raaseporin läänin bolit
muistuttavat läntisempäin ruotsalaisten alueitten boleja: sisälsivät
verraten pienen veroyksiöluvun ja myöhemmistä nimistään päättäen olivat
hyvin pysyviä alueellisia yhdyskuntia.
V:n 1451 tileissä Raaseporin bolien luku on muutamaa pienempi kuin
ennen, mutta bolit esiintyvät nyt tasan 20 veroyksiötä sisältävinä,
niin tasamääräisesti 20, ettei sitä voi selittää muuten kuin verottajan
järjestävän käden laatimaksi. Vuosien 1413 ja 1451 välillä on
Raaseporin läänissä varmaan tapahtunut uusi veronlasku, jossa
veroyksiömäärä on ylennetty kaksinkertaiseksi vanhempaan yksiömäärään
verraten -- rahan alenneeseen arvoon nähden se saattoi todellisuudessa
olla veronalennus -- ja 10-jako muutettu 20-jaoksi.[383]
20-jakoinen bol oli kumminkin ainoastaan laskettu bol; asiakirjoissa
määrätään bol-luku veroyksiöluvun perusteella, siten että 20 yksiötä
luetaan boliksi.[384] Tällä tavoin suoritettiin varsinainen bol-vero
(karjavero). Mutta bol-kestitys suoritettiin alueellisten (vanhain)
bolien mukaan, kuten ilmenee verokirjoista, joissa näistä boleista
nimenomaan huomautetaan, etteivät kaikki bolit ole yhtä suuria, vaan
että muutamissa boleissa oli 20, toisissa vain 12 tai 9 "bol-
miestä".[385]
Itäisempäin rannikkoalueiden 10-osaiset nautakunnat olivat nautakun-
yleensä laskettuja nautakuntia s.o. niillä oli ainoastaan verollinen,
vaan ei asutuksellista merkitystä. Yhdestä Karjalan kylästä saattoi
osia kuulua useampaan nautakuntaan. Suomalaisilla alueilla ruotsalainen
vaikutus vihdoin häviää.
Vielä on selvitettävä puheenaolevain meriseutujen perustavia
veroyksiöitä koskeva kysymys.
Vanhin tunnettu veroyksiö on koko vyöhykkeellä samanniminen ja
samanlaatuinen kuin Ahvenanmaalla: _veromarkka_.
Tätä veroyksiötä (markaskatt, skattmark) mainitaan Suomessa ja
Raaseporin läänissä jo vanhemmalla keskiajalla, vieläpä melkoista
laajemmalla alalla kuin meille tunnetussa ruotsalaisessa
asutuspiirissä.[386] Mitään erotusta tämän alueen ja Ahvenanmaan
vanhimpain veromarkkain välillä ei voi havaita. Myöskin ostomarkat
esiintyvät puheenaolevalla alueella (tapaukset 10, 11 ja 13) mutta
veromarkan ja ostomarkan välillä on ainakin Uudellamaalla erotus
suurempi kuin Ahvenanmaalla.
Vielä paljon myöhemmin tavataan maan markoituksen jälkiä tutkittavalla
alueella. Varsinais-Suomen vanhimmassa maakirjassa niitä vilisee.
Nauvon Lökholmin asukkailla ei ollut peltoja eikä niittyjä, vaan he
maksoivat veronsa markkaluvun (marktal) perusteella, kultakin
markkaluvulta 6 penninkiä.[387] Samoin maksettiin kahdelta Taivassalon
saarelta veroa kultakin markan arvolta 6 penninkiä.[388] 6 ruotsal.
penninkiä vastasi tanskalaisessa laskussa 8 penninkiä eli äyrityistä,
joten tässä tapauksessa vero alkuaan luultavasti oli markkajärjestelmän
tavallinen: äyrityinen markalta. Sekä pohjoisen että eteläisen
V.-Suomen rannikkoseuduilla kylämittauksen ulkopuolelle jääneitä
maakappaleita, kuten niittyjä, saaria ja moisioita, yleisesti
verotettiin arvonsa mukaan, siten että suurimmassa osassa aluetta
maksettiin äyri kultakin 10 markan arvolta,[389] mutta Kemiön-Perniön
alueella äyri kultakin 6 markan arvolta.[390] Näissä tapauksissa näkee
selvästi, ettei verotettava arvo ole johdettu verosta, vaan
päinvastoin; yhtä selvää on, että markat näissä tapauksissa ovat käypiä
hintoja, ostomarkkoja, ja että 10 ja 6 markkaa edustavat yhtä
alkuperäistä veromarkkaa.
Perniön takaisilla seuduilla (Muurlan läänissä) tavataan
markkajärjestelmän jatkuvaa kehitystä hyvin valaisevia esimerkkiä.
Veroa otettiin täälläkin äyri 6 markan arvolta, mutta ei maanarvolta
sinänsä, vaan tankojärjestelmään sovitetulta arvolta (kultakin 6 markan
tangolta 1 äyri, 12 markan tangolta 2 äyriä j.n.e.). Samaa tapaa
noudatettiin muutamissa Perniänkin kylissä.[391]
Kun tankojärjestelmäkin V.-Suomessa, niinkuin seuraavassa pääluvussa
osoitetaan, mukaantui maan markoittamiseen, siten että tanko alkuaan
vastasi veromarkkaa, on odotettavaakin, että myöskin tangon verona
varsin yleisesti täällä tavataan tanskalaista äyrityistä vastaavat 6
penninkiä[392] tai (vanha) äyrityinen[393] tai sen myöhempi vastine
äyri. Näitä tapauksia on maakirjassa niin lukuisasti, ettei niiden
luetteleminen tässä voi tulla kysymykseen.[394]
Huvittava on Rymättylän Ovensaaren kylän suorittama vero, jota
maksettiin äyrityinen tangolta ja kutsuttiin "sovittelupenneiksi";[395]
se näyttää tarkalleen vastaavan Ahvenanmaan omituisia epäparimarkkoja
ja jäännösäyrityisiä. Kuinka kotoinen tuo vanha markkaverosuhde 24:1 on
ollut V.-Suomessa keskiajalla, havaitaan siitäkin, että useissa
pohjoisen V.-Suomen pitäjissä uuden ajan alussa maksettiin työrahoja
kultakin pääveron markalta äyrityinen.[396]
Täten olemme havainneet markkajärjestelmästä selviä jälkiä V.-Suomessa
keskiajan varhaisemmalta kaudelta alkaen uudelle ajalle saakka. Näitä
jälkiä olemme tavanneet maakunnan ruotsalaisilla ja niiden läheisillä
suomalaisilla alueilla, varsinkin eteläisessä V.-Suomessa. Varmana on
pidettävä, että lounaisen Suomen markkajärjestelmä on samanlaatuinen ja
kehittynyt samanlaisissa oloissa ja samaan aikaan kuin Ahvenanmaan
markkajärjestelmä. Suomalaisille seuduille tämä järjestelmä on levinnyt
ruotsalaisista naapuriseuduista, sillä kuten seuraavassa pääluvussa
näytetään, suomalaisilla seuduilla on aikaisemmin ollut vallalla
"koukku"-järjestelmä.
Raaseporin läänissä käytettiin veromarkkoja ("skattmark", "markland")
veroyksiöinä vielä uuden ajan alussa. Niistä olivat bolit muodostetut.
Veromarkat täällä olivat alkuaan kaikissa suhteissa samanlaiset kuin
lännempänä, mutta ennen 1400-luvun puoliväliä nostettiin täällä
markkaluku kaksinkertaiseksi. Sellaisina, miksi Raaseporin veromarkat
tämän veronlaskun kautta muodostuivat, ne pysyivät vielä uuden ajan
alussa; ne siis eivät silloin olleet tavallisia rahakurssin vaihteluja
seuraavia ostomarkkoja, vaan edustivat vanhempaa kantaa.[397]
Porvoon läänissäkin näyttää markkajärjestelmä olleen perivanha. Kun v.
1327 Stensbölen tila Porvoossa myydään "täydestä hinnasta",[398] niin
sillä arvattavasti tarkoitetaan tilalla silloin ollutta pysyvää,
kiinteää arvoa -- markkalukua. Varsinaisia veromarkkoja ja samalla
ostomarkkoja -- mainitaan Porvoon läänissä vv. 1404 ja 1421.
Uuden ajan alussa Porvoon läänissä ilmenee omituisia veroyksiöitä.
Läänin vanhimmassa verokirjassa selitetään talonpoikain maksavan
rahaveroa ja muitakin veroja miesluvun eli "talonpojan rikkauden"
mukaan, johon laskettiin kaikki talonpojan "irtaimisto" (lösöre), ja
veroselityksessä lisätään, ettei Porvoon läänissä ollut koskaan
toimitettu mitään muuta veronlaskua, vaan on jokainen pitäjä tiennyt
tekemästään sopimuksesta, kuinka monta mieslukua siellä piti olla ja
kuinka paljot kunkin miesluvun tuli maksaa.[399]
Täällä siis ei veroa maksettukaan maaomaisuudesta, vaan arvioidusta
irtaimesta omaisuudesta. Minkälainen omaisuus tuli arvioitavaksi ja
millä perusteella arvioiminen tapahtui, siitä Satakunnan verokirjat
antavat tietoa. Satakunnassa näet ennen Kustaa Vaasan uutta veronpanoa
otettiin rahavero talonpoikain "irtaimistolta", johon luettiin "elävä
karja"; tämä irtaimisto arvioitiin "veromarkoiksi" siten, että yhdeksi
veromarkaksi luettiin:
2 hevosta 8 hiehoa
pari härkiä 32 lammasta
4 lehmää
ja kultakin sellaiselta veromarkalta suoritettiin veroa 2 äyriä.[400]
Tämä karjamarkkavero oli maakunnan varsinainen päävero, ja tuotti
kruunulle 2-3 kertaa enemmän kuin maaluvun mukaan otettu rahavero.
Samantapainen karjamarkkaluku kuin Satakunnassa oli uuden ajan alussa
käytännössä myös Pohjanmaalla rahaveron maksamisessa. Verorahat, mm v:n
1540 verokirjassa selitetään, suoritetaan veromarkkaluvuttain ja
luetaan veromarkkaan kaikki, mitä talonpoika omistaa irtainta ja
kiinteää, tapahtuneen veronlaskun mukaan. Irtaimistoon luettiin täällä
härät, lehmät, hiehot, lampaat tai kutut, ohrat, rukiit, maltaat,
jauhot y.m., joista kukin seuraava ryhmä teki veromarkan:
2 härkää 3 puntaa rukiita
4 lehmää 4 " ohria tai maltaita
20 hiehoa 3 tynn. suoloja
20 lammasta tai kuttua
ja suoritettiin kultakin veromarkalta veroa 1 äyri.[401]
Karjanomistamista on muistontakaisista ajoista saakka käytetty
veropohjana. Ruotsissa jo Gotlannin laki määräsi, että verot maan
tarpeita varten oli maksettava maamarkkain ja irtaimiston (karjan)
mukaan. Länsi-Göötanmaan lain myöhemmän lisäyksen mukaan oli 3
karjamarkan omistaminen ja äyrityisen kylvö täyden verokykyisyyden
mitta.[402] Keski-Europassa karjanomistusverot olivat sangen
vanhoja,[403] ja Ruotsissa sellaista mainitaan Margareta-kuningattaren
aikana. Keskiajalla karja sitäkin paremmin sopi yleisen
omaisuusverotuksen esineeksi, kun sillä yleisenä maksuvälineenä oli
pysyvä kiinteä hinta, joka vain hitaasti muuttui. Tuskinpa "talonpojan
rikkautta" paremmin olisi voitu arvostellakaan kuin karjan mukaan.
Luultavaa kuitenkin on, ettei varsinaista karjaverotusta Suomessa
keskiajalla yleisemmin käytetty, koskapa sitä vain harvoin mainitaan.
Karjan arvio keskiajalla oli samalla myöskin verraten oikea maan arvio.
Keskiajalla kuului -- ja kyläomistuksen vuoksi täytyi kuulua --
määrätyn suuruiseen tilaan määrätyn suuruinen karja. Niinpä
lampuotitiloilla silloin tavallisesti pidettiin määrätynsuuruinen
karja. Senvuoksi siirtyminen karjamarkoista varsinaisiin maamarkkoihin
Porvoon läänissä 1540-luvun alussa ei ollut mikään mullistus.
Päinvastoin näyttävät maamarkat täällä niinkuin muuallakin olleen
alkuperäisiä ja karjamarkoitus vain ikäänkuin maamarkoituksen
täydennys.
Todellisuudessa olivat maahan perustuvat veromarkat Porvoon läänissäkin
muitten veroyksiöiden, etupäässä savujen, perusteena. Savujen suuruus
määrättiin veromarkoissa ja kun lukuisissa tapauksissa samassa kylässä
tavataan kolme 1\3, neljä 1/4, viisi 1/5, kuusi 1/6 vieläpä seitsemän,
kahdeksan, yhdeksän, kymmenen, yksitoista ja kaksitoista 1/7, 1/8, 1/9,
1/10, l/11 ja 1/12 veromarkan suuruista savua, niin on selvää, että
nämä osat ovat kuuluneet samaan kokonaisuuteen, muodostaneet täyden
veromarkan.[404] Erittäin huomattavia ovat myöskin Porvoon läänin
veromarkkain hintailmoitukset, joiden mukaan monessa kylässä veromarkan
hinta oli tuo muinaisaikoja muistuttava 24 markkaa, harvoin yli 40 ja
harvoin alle 9 markkaa, mutta yleensä samoilla seuduilla hyvin
tasainen.[405] Tällöin oli siis läänissä olemassa vielä vanhat
veromarkat ja ostomarkat. Mullistuksen Porvoon läänin vanhoissa oloissa
sai aikaan vasta se Kustaa Vaasan toimi, jonka kautta pitäjäin vanhat
maamarkkaluvut, 64-75 veromarkkaa pitäjässään, nostettiin pian
kolminkertaisiin määriin.[406] Sen kautta tämä veroyksiö menetti
viimeisetkin yhdykkeensä muinaiseen markkajärjestelmään.
Tutkittavan alueen myöhemmistä veroyksiöistä, joita uuden ajan alussa
mainitaan, ei tässä tarvitse pitkältä puhua.
Varsinais-Suomessa niitä olivat savu (rök) ja täysivero (fullgerd).
Näistä on edellinen muinaisen täysitilan (bolin, koukun) myöhempi
vastine ja lähinnä verrattava Ahvenanmaan vanhoihin täysiveroihin;
asian tärkeyden vuoksi otetaan "savun" muodostaminen tuonnempana
erikseen selvitettäväksi. Täysivero oli myöhäissyntyinen taloluku
(miesluku), jonka mukaan päivätöitä, linnanajoja ja hyvin yleisesti
myös nimismiesveroa suoritettiin. Muutamissa jo ennen mainituissa
tapauksissa V.-Suomen täysivero kumminkin selvästi esiintyi
ahvenanmaalaisen täysiveron tai V.-Suomen savun tehtävässä. Sauvossa ja
Kemiön ulkosaaristossa (Kyrkosundskärissä) on sangen merkillisiä jälkiä
siitä, että täysiveroon luettiin määrätty luku markanmaita;
jälkimäisessä seudussa 3 markanmaata teki täysiveron, joten 24
markanmaasta (bolista) tuli 8 täysiveroa;[407] on siis luultavaa, että
V.-Suomenkin, ainakin sen ruotsalaisissa osissa, täysiveroluku alkuaan
oli markkajärjestelmän mukainen, vaikka nimitys myöhemmin tarkoitti
todellista talolukua.
Raaseporin läänin boleissa suoritettiin suurin osa veroja veromarkkain
mukaan, mutta bol-kestityksessä oli _miesluku_ (mantal)
veroyksiönä.[408] Tämä uusi miesluku oli pian kahta vertaa suurempi
kuin v:n 1413 veromarkkaluku eli vanha miesluku (1011) ja suunnilleen
yhtä suuri kuin myöhempi veromarkkaluku, josta se kuitenkin Espoossa ja
Lohjalla melkoisesti poikkesi -- merkki uutisasutuksesta tai
suomalaisesta väestöstä. Tärkein erotus verokunnan molempain
veroyksiöiden välillä oli siinä, että 1400-luvun puolivälistä alkaen
veromarkat olivat ainoastaan laskettuja veroyksiöitä, mutta miesluku
varmaan oli -- tai oli verraten äsköisin ollut -- todellinen taloluku.
Porvoon läänissä uuden ajan alussa käytettiin kolmea veroyksiötä, jotka
edustivat verotuksen ja asutuksen kolmea eri astetta ja aikakautta. Ne
olivat vanha miesluku, josta jo on ollut puhetta, täysivero
(fullskatt) ja savu (rök).[409] Näistä ensinmainittu vastaa vanhinta
markkavero-lukua. Täysivero oli myöhempi veromarkka, jonka mukaan
ruoka-, karja- ja muitakin veroja suoritettiin, ja savu myöhäisin,
todellinen talollisluku, jonka perusteella maksettiin erinäisiä
päivätyöveroja ja osa nimismiesveroa.
Täysivero ei siis ollut mikään Kustaa Vaasan verouudistuksen tuoma
laitos. Täysiverot esiintyvät jo vanhimmassa tunnetussa maakirjassa
vanhan miesluvun rinnalla; ne olivat keskenään hyvin eri arvoisia,
miten varmaan ei olisi ollut asian laita, jos ne olisivat kokonaan
uutta maayksiötä edustaneet; vihdoin savut uuden verotuksen jälkeenkin
osittain luontevasti ryhmittyivät täysiksi veromarkoiksi, niinkuin jo
edellä on huomautettu, osittain sisälsivät yksinäisiä epätasaisia
täysiveron murto-osia. Sellainen ei näytä uudelta maanjaolta, mutta
kyllä hyvin vanhalta. Kustaa Vaasan verouudistus näyttää olleen siinä,
että pääveroakin ruvettiin ottamaan täysiverojen mukaan ja että kylän
keskinäisellä tangoituksella kunkin talon vero ja peltoala saatettiin
sopusointuun keskenänsä.
Porvoon läänin verotusjärjestelmä oli sama, joka oli käytännössä koko
Viipurin linnaläänin muinaisella alueella. On kuitenkin tärkeitä
eroavaisuuksiakin havaittavissa Porvoon läänin ja varsinaisen Viipurin
läänin välillä. Tarkastaessa Karjalan puolen vanhimpia verokirjoja
huomaa,[410] että verot eli täysiverot (skatt, fullskatt) täällä
edustavat sangen vanhoja veromarkkoja, luultavasti samanlaisia kuin
Porvoon läänin vanhat miesluvut, ja savut eli suitsut (rök) todellista
talo- tai isäntälukua.[411] Täällä siis vanhimmat ja uusimmat
veroyksiöt rinnan olivat käytännössä. Mutta "verot" Karjalassa olivat
ilmeisesti vieraita laitoksia. Ne eivät täällä, paitsi ehkä L.-Karjalan
rannikolla, perustuneet asutukseen ja maanomistukseen, niinkuin
ruotsalaisilla alueilla oli tapa, vaan verottaja muodosti täysiveroja
ja nautakuntia ainoastaan veron laskua silmällä pitäen; samaan veroon
saattoi kuulua taloja eri kylistä ja samasta kylästä saattoi osia
kuulua eri nautakuntiin.
Kaikilla karjalaisilla ja hämäläisillä alueilla se oli yleinen tapa,
joka ne selvästi erotti ruotsalaisista ja lounaissuomalaisistakin
alueista. Tämän ilmiön, niinkuin monen muunkin keskiajan
yhteiskunnallisen seikan syvimpänä syynä oli ruotsalaisen yhteiskunnan
perustuminen maanomistukseen ja peltoviljelykseen, karjalais-hämäläisen
taas heimokuntaisuuteen ja metsätalouteen. Ruotsalaisten alueitten
vanha verotus oli täydellinen maanomistus- ja asutusjärjestelmä,
karjalaisen alueen verotus oli vain laskuopillinen järjestelmä.
Varsinaisilla karjalaisilla seuduilla tämä verotustapa tosin ei
rikkonut vanhaa pitäjälaitosta, vaan mukautui siihen. Mutta Savossa,
joka kaiketi suurimmaksi osaksi tuli asutetuksi historiallisena aikana
ja missä verotuksella ei ollut tiellään vanhempia laitoksia, nuo
matematiset veroyksiöt ja -alueet esiintyivät aivan puhtaina: määrätty
luku jousia tai arvioitu määräsato kaskista laskettiin veroksi, 10
veroa kymmenkunnaksi (nautakunnaksi), 6 kymmenkuntaa neljänneskunnaksi,
neljä neljänneskuntaa pitäjäksi, 5 pitäjää kihlakunnaksi tai
lääniksi.[412] Savon vanhat veropitäjät olivat Pellosniemi, Visulahti,
Juva, Sääminki ja Rantasalmi.
Näin kohtasivat äärimmäisyydet toisensa: puhtain ruotsalainen
verotusjärjestelmä suomalaisimman yhteiskunnan.