Kaikissa Skandinavian maissa perustui merisotavelvollisuus (leding,
ledung), kun se tuli järjestetyksi, alueellisiin laivakuntiin, joiden
nimenä oli Tanskassa "skipæn", Norjassa "skipreitha", Ruotsissa
"skiplagh", "skip", "snäckiolag". Kunkin laivakunnan tuli rakentaa ja
varustaa sotalaiva. Laivan miehittämistä ja evästämistä varten olivat
laivakunnat jaetut pienempiin hamina-, hanka- tai airokuntiin
(Tanskassa "hafnæ", Ruotsissa "hamna", "har" eli "ar"), joiden kunkin
osalle tuli yhden miehen ja määrättyjen varustusten ja eväitten
hankkiminen. Tavallisesti laivan miehistöön kuului nelisenkymmentä
miestä. Todennäköisesti oli alkuaan jokaisen itsenäisen miehen
suoritettava laivastopalvelus mieskohtaisesti. Mutta myöhemmin,
maanviljelyksen ja yhteiskunnallisen luokkajaon kehittyessä
sotapalvelus kytkeytyi maanomistukseen, niin että täysitila tai sen
osat yhdessä oli velvollinen vastaamaan miehestä ja eväistä ja sitä
varten muodosti haminan.
Tanskassa toimitettiin Valdemarien hallitusaikana ledingin
uudelleenjärjestäminen maan arvioimisen perusteella, siten että
määrätty arvo maata laskettiin haminaksi, jonka tuli vastata määrätystä
laivastopalveluksesta tai sen lunastamisesta. Tällä uudistuksella oli
varmaan suuri merkitys: kuorma, joka ennen oli ollut ylipäänsä vain
maatilain vanhaan tapaan kannettavana, voitiin nyt sovittaa maan
todellisen arvon mukaan ja siten tasoittaa verovelvollisten kesken.
Maan arvioimisessa Tanskassa käytettiin kahta eri järjestelmää.
Vanhempi ja yksinkertaisempi, etupäässä Jyllannissa käytetty
järjestelmä perustui maan arvioituun pääoma-arvoon eli sen
myyntihintaan (Erslevin "Guldvurdering"). Maatilain hinnan määrääminen
oli jo hyvin aikaisin tavallinen ja tarpeellinen maan myyntien ja
sukulunastusten vuoksi. Varmuudella ei tiedetä, mihin maan hinnan
arvioiminen milloinkin perustui, mutta ainakin vuokramaahan nähden oli
sääntönä, että maan arvo katsottiin 24 kertaa suuremmaksi kuin
vuotuinen maanvuokra; maa, josta lampuoti maksoi veroa 1 markan, oli
siis 24 markan hintainen, maa, josta suoritettiin veroa äyrityinen
(1/24 markkaa), oli markan arvoinen j.n.e. Tämän saman suhteen mukaan
laskettiin nyt lampuotien leding-velvollisuuskin.
Toinen täydellisempi järjestelmä tuli käytäntöön hiukan myöhemmin,
vasta 13. vuosisadalla, ja etupäässä Sjellannissa. Tämän järjestelmän
pohjana oli maan kylvömäärä ja sen mukaan maksettava vero (Erslevin
"Skyldtaxation"). Pohjoismaiset viljamitat näyttävät alkuaan
rahajärjestelmään sovitetuilta: niinkuin hopeamarkassa oli 8 äyriä,
äyrissä 3 äyrityistä, äyrityisessä 10 penninkiä (Tanskassa), niin
viljaakin mitattiin markoittain, markassa eli lastissa 8 äyriä, äyrissä
3 äyrityistä ja äyrityisessä 10 kappaa ("Skæpper") normalihintaista
viljaa (halvempihintaista viljaa luettiin äyrityiseen useampia
kappoja). Viljamittain arvellaan tulleen rahajärjestelmää vastaaviksi
sellaisena aikana, jolloin yleisimmin käytetty viljamitta, Skæppe,
maksoi hopeapenningin, mikä oli ainoa liikkeessä oleva raha.
Maanvuokrauksessa noudatettiin jo varhain sellaista sääntöä, että maa,
johon voitiin kylvää markka viljaa, maksoi markan hopeaa veroa.
Tässä järjestelmässä siis perustui kylvö ja vero suhteeseen 1:1.
Leding-velvollisuus järjestettiin nyt samalle kannalle. Markan vero
vastasi täyden haminan velvollisuuksia; leding-velvollisuuden
lunastamiseksi tuli sellaisen haminan maksaa kuninkaalle veroksi
(Skyld) markka hopeaa.
Tämän järjestelmän etuja oli, että se perustui tarkempaan maan
arvioimiseen kuin pääoma-arvio on ja suorastaan, ilman mutkallisia
laskuja, ilmaisi kunkin tilan tai tilanosan ledingvelvollisuuden
suuruuden. Luultavaa on, että tämän järjestelmän käytäntöön tulemisen
yhteydessä tapahtui ledingvelvollisuuden lunastamisen järjestäminen
rahamaksuksi.[277]
Ruotsissa tuli koko itärannikko Ångermanlannin perille saakka, Itämeren
suuret saaret, vieläpä suuri osa Sveanmaan sisämaitakin jaetuksi
laivakuntiin; lounaisen Suomenkin rannikkoseudut olivat keskiajalla
jaetut sellaisiin alueisiin. Laivakunnat vastasivat missä kihlakuntia
missä kihlakuntain osia. Näiden kuntain jako pienempiin alueisiin oli
eri seuduissa erilainen. Ledung-laitos Ruotsissa oli täydessä voimassa
12. vuosisadan keskipalkoilla, jolloin se pantiin toimeen Gotlannissa.
13. vuosisadan loppupuolella tämä vanha laitos jo rappeutui, vaikka
laivakunnat poikkeuksittain vielä kauan varustivat laivoja, Ruotsissa
viimeisen kerran v. 1429, Suomessa 1450.
Vero, joka oli maksettava laivain muonittamiseksi tai kuninkaalle
ledung-velvollisuuden lunastamiseksi, suoritettiin pääasiallisesti
haminoittain. Sitä kutsuttiin nimellä "skipvist" (laivaeväät) tai
"ledungslama" (sotalomavero). Veroesineet olivat eri maakunnissa jopa
jo maakunnan osissa erilaiset; Uplannissa ja Vestmanlannissa viljaa ja
rahaa, Roslagenissa humaloita ja rahaa, Taalaissa, Helsinglannissa ja
pohjoisemmissa maakunnissa turkiksia. Meille erityisemmin huomattavia
ovat tähän kuuluvat silava- ja voiverot. Roslagenissa oli
edellämainitun humala- ja rahaveron lisäksi vielä jokaisen, joka söi
omaa leipäänsä, maksettava 8 naulaa voita, luultavasti sotalomaveroksi.
Nyköpingin läänissä Södermanlannissa maksoi 1360-luvulla jokainen
hamina skipvistiä punnan viljaa, 4 leiviskää silavaa ja 2 leiv. voita.
Smålannissa oli kunkin hamiminan maksettavasta verosta 2/3 silavaa ja
1/3 voita.[278]
Vaikka sotalomaveroa Ruotsissa ja maakuntalakien mukaan maksettiin eri
seuduilla varsin eri tavalla, havaitaan siinä kuitenkin kaikkialla --
Pohjois-Ruotsin turkisveroalueita lukuunottamatta -- se yhteinen
piirre, että sen suorittaminen oli yhteydessä maanomistuksen kanssa.
Niinikään on todennäköistä, että ledung-verot Ruotsissakin ovat
oikeittain olleet maaveroja ja perustuneet maan arvioimiseen
hopeamarkoissa ja markan osissa.
Samaan tapaan kuin Tanskan vanhemmassa maanarvioimisessa
(Guldvurderingen) oli tapahtunut, oli Sveanmaassa jo 12. vuosisadalla
maan hinta arvioitu markan-, äyrin- ja äyrityismaihin ja maavero
(lampuotivero) tullut määrätyksi pääoman ja veron suhteessa 24:1, niin
että 24 markan arvoinen maa maksoi veroa 1 markan ja markan arvoinen
maa 1/24 mk eli äyrityisen.[279] Maan pääoma-arvo oli siis
täälläkin 24 kertaa veron suuruus. Tämä oli Sveanmaan markanmaa
(markland)-järjestelmä.
Sekä maan arvo että vero oli laskettu hopeassa, sillä käyvällä rahalla
oli aluksi hopean arvo. Kun raha huonontui ja verot maksettiin
huonontuneella rahalla, täytyi syntyä ero alkuperäisesti lasketun ja
myöhemmin käytännössä esiintyvän järjestelmän välillä. Schlyterin
arvelun mukaan pysyi markkaverotus muuttuneiden olojen mukaisena siten,
että uusien viljelysten markkaluku määrättiin uudessa rahassa ja että
vanhoilta markanmailta vaadittiin lisäveroa viljassa.[280]
Mahdollisemmalta kuitenkin tuntuu Åströmin selitys, että veronlaskussa
edelleenkin pysyttiin puhtaan hopean kannalla, vaadittiin siis
hopeamarkan arvo käypää rahaa, minkä lisäksi paremmilta markanmailta
otettiin veroksi sekä viljaa että rahaa, huonommilta vain rahaa;
viimemainittua luokitusta oli jo hyvin varhain käytetty eikä sillä
ollut tekemistä rahan huonontumisen kanssa.[281]
Maan arvioimisen perusteita ei varmuudella tunneta; toisten arvelujen
mukaan olisi lähtökohtana ollut kylvömäärä, toisten mukaan määrätty
mittausopillinen pelto-ala.[282]
Jo tämä Ruotsin ja Tanskan maanarvioiden yleinen samanlaisuus tekee
luultavaksi, että molemmilla on ollut sama alku ja tarkoitus. Sitä
mielipidettä tukee lujasti se Ramstedtin huomauttama seikka, että
markanmaaverot noudattivat ledung-laitokselle ominaista hamina-jakoa ja
että laivaeväät ja sotalomaverot suoritettiin markanmaiden mukaan ja
olivat ainoat sillä perusteella suoritetut verot.[283] Huomattava on
myös, että markanmaajärjestelmä oli levinnyt samoilla seuduilla, missä
tiedetään muinaisen laivakuntajaon vallinneen.
Eräistä myöhemmistä veroseikoista voi havaita samaa. Niinpä Ölannissa
uuden ajan alussa maksettiin useimmat verot "gerde"-kunnittain ja
miesluvuttain, mutta ledungslamasta nimenomaan sanotaan, ettei sitä
suoriteta miesluvun mukaan, vaan sen mukaan kuinka "heidän tiluksensa
määräävät".[284] Smålannin Sunnerbossa oli samaan aikaan maa jo
vanhastaan arvioitu äyrinmaihin. Näiltä äyrinmailta suoritettiin 2\3
verosta voissa (kultakin äyrinmaalta 3 1/3 naulaa voita kesäveroksi) ja
1/3 verosta rahassa (kultakin äyrinmaalta 2 Ruotsin penninkiä
talviveroksi).[285] Tämä vero on ilmeinen ledungslama.
Voimme siten huoleti lausua, että Ruotsin rannikkomaakunnissa
kuten Tanskassakin vanhemmalla keskiajalla maa oli arvioitu
markkajärjestelmän mukaan ja että tämän arvion alkuna ja tarkoituksena
oli merisotavelvollisuuden, ledungin, järjestäminen.