Suomen, maan etelämpäinkin seutujen, turkisrikkaudesta keskiaikana on
jo karttunut useita todistuksia. Pari vielä mainittakoon. Pähkinäsaaren
rauhakirjassa mainitaan Vuoksen seuduilla pesiviä majavia.
Maksuvälineinä eli "arvoäyreinä" (värdören) olivat turkikset sitä
yleisempiä mitä niukemmin kovaa rahaa oli liikkeellä. Puoltatoista
kiihtelystä vastaan "jousinahkoja" v. 1338 pantattiin maata Koroisissa
Turun lähellä.[166] Keskiajan lopussakin maksettiin sakkoja joskus
turkiksissa.[167] Vielä uuden ajan alussa ei Savossa maksettu
mitään veroja rahassa, vaan kaikki suoritettiin luonnontuotteissa,
etupäässä nahoissa ja turkiksissa, jota varten verokirjoissa oli
laadittu erityisiä taksoja.[168] Hämeessäkin uuden ajan alussa
verovelvollisuuksia paikoin vielä lunastettiin nahoilla. Niinpä
kannettiin muutamilta pitäjiltä yhteensä 8-9 kiihtelystä
päivätyönahkoja.[169] Samoihin aikoihin kannettiin Hämeessä 13
kiihtelystä oravia teistä ja silloista.[170]
Muinaisesta turkisrikkaudesta ja turkistaloudesta Suomen hämäläisillä
ja karjalaisilla alueilla sekä Perä-Pohjolassa on kumminkin puhuvimpana
todistuksena jousen yleinen käyttäminen veropohjana näillä alueilla.
Jousen tapaamme ensinnäkin vanhoissa kirkon veroissa.
Kirkkojen ylläpitämiseksi suoritettujen kymmenyksien maksamisessa
keskiajan Suomessa havaitaan samanlainen alueellinen jako kuin piispan
kymmenysten suorittamisessa. Toisella alueella (n.s. suomalaisen ja
ruotsalaisen sekä Uudenmaan oikeuden alueella) sai kirkko osansa
ruiskymmenyksistä, toisella (s.o. hämäläisellä ja karjalaisella
alueella sekä Perä-Pohjolassa) kirkonkymmenys maksettiin turkiksissa,
niinkuin piispanverokin.
Kyrön-Hämeen keskiaikaisen kirkollisvero-oppaan mukaan oli kirkolle
maksettava kultakin jousimieheltä jousinahka tai 1/2 äyrityistä.[171]
Uuden ajan alussa käytettiin Ylä-Satakunnassa kirkolle menevän
jousirahan maksajista nimitystä "kirkon orava".[172] Karjalassa oli v:n
1345 kymmenysjärjestyksen mukaan kunkin jousimiehen maksettava kirkolle
"jousinahka tai kolmannes viljaa".[173] Samanaikaisen, Kemin ja
Salon pitäjäin kymmenysjärjestyksen mukaan olivat melkein kaikki
Perä-Pohjolan kirkolliset verot "jousinahoissa" maksettavia, m.m. oli
kunkin jousen maksettava 2 nahkaa kirkon ja papin tarpeeksi ja kirkon
saatava puolet turkiskymmenyksistä.[174]
Selvästi on tämä vero turkisverona alkuperäinen. Perä-Pohjolassa ei
keskiaikana tunnettu mitään viljaveroja, vaan melkein kaikki verot
maksettiin turkiksissa (tai rahassa) jousien mukaan. Tuskinpa on
"jousi" muuallakaan ollut mikään viljaveron peruste; milloin
karjalaisella alueella jousi esiintyy viljamaksun yhteydessä, ei ole
kysymyksessä viljan lunastaminen nahkoilla, vaan nahkain lunastaminen
viljalla, mikä muutenkin tuntuu luonnolliselta. Meidän on siis
tässäkin, kuten piispan kymmenyksissäkin, hyljättävä se mielipide, että
nahkavero olisi vanhemman viljaveron lunastus.
Uuden ajan alussa maksettiin kirkon jousinahat jo kaikkialla rahassa
("jousirahat", "kymmenysrahat", "kirkkorahat"). Agricola Turun
tuomiokirkon v:n 1542 tileihin liittämässään vero-opastuksessa kertoo,
että "ensimäisessä alussa, kun kristinusko tuli Suomeen, maksettiin
oravannahka kultakin jouselta, sitten jonkun aikaa myöhemmin muutettiin
se rahaksi, koska he eivät voineet saada nahkoja". Tämä selitys onkin
uskottava.[175]
Jousen tapaamme hämäläis-karjalais-peräpohjalaisella alueellamme
veroyksiönä myöskin papin maksuissa. Karjalassa se oli yleisenä
sääntönä. Virolahden, Vehkalahden ja Säkkijärven kirkollisissa tileissä
v:lta 1557 selitetään, että ne talonpojat, jotka asuivat rannikolla
Virolahdella ja Vehkalahdella, maksoivat papinmaksunsa kymmenyksen
mukaan, mutta ne, jotka asuivat Lapveden rajan puolella, maksoivat
papinmaksunsa jousiluvun mukaan.[176] Näin oli laita jo alkuaankin;
Karjalan oikeuden kymmenyssäännöksen mukaan v:lta 1345 oli
"jousimiesten" suoritettava suurin osa seurakuntain omain pappien
kymmenyksistä.[177]
Karjalan papin saataviin jousimieheltä kuului m.m. "valkonahka" tai 2
kolmannesta viljaa, emmekä erehtyne pitäessämme tässäkin nahkaa
alkuperäisenä. Samanlaisen järjestyksen tapaamme myöskin hämäläisellä
alueella, vaikka tietomme siitä ovat myöhemmiltä ajoilta. Akaan
kirkkopitäjää perustettaessa v. 1483 määrättiin seurakuntalaiset
maksamaan papilleen "koukkunahkansa" edestä 1 äyrin penninkejä kultakin
valkonahalta,[178] mikä on ymmärrettävä niin, että kultakin
(papin)koukulta oli ennen ollut maksettava valkonahkoja, jotka nyt
lunastettiin rahalla. Vanhassa Kyrön oikeuden selityksessä ilmoitetaan
koukulta maksettavan 2 valkonahkaa,[179] ja tämän mukaisesti maksettiin
vielä uuden ajan alussa Ylä-Satakunnassa ja suurimmassa osassa Hämettä
(Hollolan seutu oli poikkeuksena) kultakin koukulta 2 äyriä
"koukkurahoja".[180]
Alkuperäisessä muodossaan tämäkin vero esiintyy Perä-Pohjolassa, jossa
oli kunkin tilallisen (bolfast) talonpojan maksettava pappilan
ylläpitämiseksi 2 valkonahkaa ja kunkin jousimiehen kirkkoherralle
(ynnä kirkolle) 2 "jousinahkaa".[181]
Karjalan ja Hämeen pappien jousinahat olivat, niinkuin veron nimestä ja
nahkain hintailmoituksista (1 äyri) voi päättää, arvokkaampia turkiksia
(näädännahkoja), kuten piispallekin suoritettavat turkikset. Ehkäpä
papin ja piispan turkikset lähtivät alkuperin samasta verosta, joka
aikanansa tuli jaetuksi piispan ja papin kesken. Veron suorittaminen
turkiksissa näyttää jo varhain käyneen joillakin seuduin vaikeaksi,
koskapa Karjalassa jo 1345 se saatiin viljassa suorittaa ja v:n 1413
tiliotteissa "koukkunahan" arvoksi on ilmoitettu 2 (silloista)
äyrityistä.[182]
Jousen käyttämisestä veropohjana maallisessa verotuksessa on puheena
olevalta alueelta muutamia muistoja. Uuden ajan jousialussa oli
Hämeessä kultakin jouselta suoritettava linnaan 3 päivätyötä, jotka
voitiin lunastaa viljalla tai rahalla.[183] Samoin maksettiin
Ylä-Satakunnasta Kokemäen kartanoon kultakin jouselta 6 leiv.
"päivätyöhaukia".[184] Häme ja Ylä-Satakunta ovat tässäkin
suhteessa muodostaneet ilmeisesti yhteen kuuluvan alueen, jossa
päivätyövelvollisuus suoritettiin tuon muinaisen yleisperusteen mukaan.
Samalla alueella tavataan vielä toinenkin jousiverojäte. Hämeen
Sääksmäen ja Ylisen kihlakunnan useimmissa pitäjissä maksettiin uuden
ajan alussa kultakin jouselta "käräjäkaloja" 3 naulaa, mitkä muutamissa
vähäkalaisissa pitäjissä lunastettiin muilla esineillä.[185]
Kysymyksessä on varmaankin alkuperäinen jousittain suoritettu kaloissa
maksettava käräjävero. Epäilemättä on jousi suomalaisilla alueilla
maallisessakin verotuksessa muinoin ollut paljon yleisempi veroyksiö
kuin meille tunnettuina aikoina. Sitä mielipidettä tukevat sekä
Hämeessä ja Satakunnassa havaitsemamme jäljet että etenkin jousen
käyttö Perä-Pohjolassa yleisenä veroperusteena.
Mitä oli jousi?
Siitä tapaamme uuden ajan alussa monenlaisia määritelmiä, jotka
kuitenkin kaikki näyttävät palautuvan yhteiseen alkuun.
Hämeestä olemme merkinneet seuraavat määritelmät: "täysikasvanut mies,
jolla on voimaa virittää jousi"; "kaikki, jotka jaksavat mennä jousella
metsälle"; "kaikki, jotka jaksavat kantaa jousen metsään eläinten
ampumiseksi".[186] Kemistä: "jokainen, joka on talonpojan talossa, joka
voi eli jaksaa mennä jousella metsään".[187]
Näiden määritelmäin aikana ei siis veropohjana ollut -- jos koskaan oli
ollutkaan -- esineellinen jousi, jousen omistaminen, vaan
metsästyskykyinen mies. Eerik Pommerilaisen verokirjan otteessa v:lta
1413 tavattava määritelmä: "jousimiehet, jotka nahkoja etsivät ja
tekevät nahkaveroa",[188] ilmoittaa asianlaidan jo vanhastaan olleen
sellaisen.
Edellä on lausuttu se eräisiin tietoihin perustuva arvelu, että niille
jousimiehille, jotka muinoin suorittivat kilttiveroa piispalle ja
kruunulle, kuului myöskin määrättyjä metsästysalueita (miehenmetsiä,
miehenosia). Mutta jos näin alkuperäisessä jousiverotuksessa olikin
laita, ei siitä ole sen enempiä varmoja jälkiä.
Sen sijaan tapaamme myöhemmässä verojousessa muita tuon ylipäisen
metsästyskykyisyyden rajoituksia. Lähteissämme esiintyy hyvin yleisesti
yhteiskunnallinen rajoitus: jousiveroja maksoivat ainoastaan talollisen
perheeseen kuuluvat jouset, isäntä itse, hänen poikansa ja
vävynsä.[189] Veronalaisuus oli rajoitettu itsenäiseen (myöh.
maataomistavaan) talonpoikaisluokkaan. Hämäläisen alueen asiakirjoissa
nimenomaan sanotaan, etteivät rengit maksa jousiveroja.[190]
Vesterbottenissa luetellaan jousien joukossa myös talonpoikain
veljet.[191] Ainakin myöhemmän käytännön mukaan oli talon isäntä
vastuussa talonsa jousien veroista. Paikoin myönnettiin maksualennusta
taloille, joilla oli useampia jousia.[192]
Mielenkiintoinen on jouseen liittyvä ikämääräys. Sellaiseksi jouseksi,
jonka tuli suorittaa päivätyöhaukia, luettiin Ylä-Satakunnassa jokainen
vähintäin 15 vuotta täyttänyt talollinen, hänen poikansa ja
vävynsä.[193] Hämeessä niinikään laskettiin päivätyöjouseksi jokainen
15 vuotta täyttänyt ja muut määrätyt ehdot pitävä mies.[194] Tämä sama
jousi-ikä tavataan Kajaanin läänissä (Paltamossa) vielä 1600-luvun
lopulla.[195]
Tässä esiintyvä ikäraja ei ole kirkollisen kypsyyden, vaan ilmeisesti
työkykyisyyden. 15 vuotta täyttänyt nuorukainen Hämeessä katsottiin
työkykyyn nähden täydeksi mieheksi ja vaadittiin häneltä
linnapäivätöitä.
Tämä aikainen täysi-ikäisyyden määrä näyttää muinoin olleen laajalle
levinnyt tapa. Vanhemman Vestmanlannin lain mukaan alkoi
käräjäkelpoisuus 15 vuoden ijästä.[196] Huomattava on, että
puheenaoleva laki oikeittain oli Taalainmaan laki, joka maakunta
muinoin kuului Ruotsin jousi- ja turkisveroalueeseen. Niinikään on
merkittävä, että vanha laillinen ikä Walesin keltiläisillä oli 14
vuotta.[197] On mahdollista, että Suomen jousiverojen yhteydessä 15
vuoden ikäraja on ollut laillisen ijän määräaika suomalaisilla
heimoilla ja sen vuoksi tullut huomioonotetuksi heimokautisessa
jousiverotuksessakin. Ruotsin myöhemmässä, edistyneemmässä
yhteiskunnassa oli jo hyvin vanhoina aikoina 20 vuotta laillinen
ikä.[198] Tämä laillisen ijän raja lienee Suomenkin edistyneemmissä
osissa ollut keskiajalla vallitseva. Tavataanpa sitä jousiverojenkin
alueella. Lapvedellä, karjalaisen oikeuden piirissä, alkoi uuden ajan
alussa täysi-ikäisyys 20 vuodesta; jouseksi näet siellä luettiin kukin
mies, "joka on 20 vuoden vanha ja on vapaa ja työhönpystyvä ja aina
siksi kunnes hän tulee 50-vuotiaaksi ja sitten hän poistetaan
jousimiesten luettelosta".[199] Jousilla oli siis myöskin ylimmät
ikärajansa. Vanhat ja vialliset olivat Savossa jousiveroista
vapaat.[200] Paltamossa pääsivät 60-vuotiaat kruunun jousiluvusta
vapaiksi.[201]
Myöhempinä aikoina mainitaan jousen Pohjanmaalla merkinneen talon
suuruutta eli maalukua. Sellainen ilmaisutapa luonnollisesti kehittyi
sellaisena aikana, jolloin talossa olevasta jousiluvusta riippui sen
taloudellinen arvo.[202]
Uuden ajan alussa oli alkuperäinen jousi-käsite jo suureksi osaksi
menettänyt merkityksensä, kuten näyttää kirkonkin vaikutuksesta.
Kirkollisessa verotuksessa Ylä-Satakunnassa pidettiin nyt jousina
talonpoikain työkelpoisia poikia, jotka kävivät "jumalan
pöydässä".[203] Kemissä ja Salossa otettiin jo v:n 1345 kymmenyssäännön
mukaan jousiveroja myöskin rengeiltä ja tilattomilta, joita kirkko
katsoi seurakunnan jäseniksi.[204] Toiselta puolen kehittyi
jousiverotus Kemissä sellaiseksi, että jouseksi luettiin jokainen
talollisen poika olipa suuri tai pieni.[205] Samalla tavoin luettiin
1600-luvun lopulla Paltamossa "kirkon jousiksi" kaikki 12-13 vuotta
täyttäneet, Herran ehtoollisella käyvät,[206] ja Pohjois-Savossa jousi
1600-luvulla merkitsi talonomistaja-pariskuntaa.[207]
Näin merkitessään kirkollisia veroja suorittavia naisiakin oli
verojousen alkuperäinen merkitys jo kokonaan himmennyt.
Suomalaisia oloja vastaavia vero-oloja tavataan myöskin Suomen
jousialueen lähimmillä naapurialueilla.
Siinä sopimuksessa, jonka Novgorodin ja Norjan hallitsijat v. 1251
tekivät Ruijan lappalaisten ja karjalaisten verottamisesta, mainitaan
jousia turkisverojen perusteena.[208] Saamme siitä käsityksen tämän
veroyksiön ikivanhuudesta pohjoisilla alueilla.
Käkisalmen Karjalan verotusoloja koskee n.s. Vatjan viidenneksen
verokirja v:lta 1500. Koko pohjoisessa Karjalassa, Kurkijoen,
Sortavalan, Ilomantsin ja Salmin pokostoissa sekä pienemmässä osassa
kaupungin (Käkisalmen) pokostaa esiintyy tässä verokirjassa ainoana
veropohjana jousi (dukj). Kaikkiaan oli pohjoisessa Karjalassa 3 111
jousta etelämmän Karjalan 928 1/2 obsjaa (maayksiötä) vastaan.
Verokirjasta selviää myöskin, että "vanhan kirjoituksen aikaan", joka
oli tapahtunut ennen v:tta 1480, oli veroja ruhtinaalle ja
arkkipiispalle maksettu turkiksissa. Niinpä oli eräällä Kurkijoen
alueella 49 jousta maksanut 54 oravaa, 11 näätää ja jahtihaukan,
Sortavalassa 66 jousen verolääni Kiteellä suorittanut 880 oravaa,
Ilomantsin Megrijärven 66 jousta 910 oravaa ja eräillä muilla paikoilla
13 jousta antaneet 30 oravaa ja 2 näätää ja Salmissa 15 jousta
maksaneet 75 oravaa. Todennäköisesti oli oravavero ollut yleisempikin.
Mutta puheenaoleva verokirja näyttää, että uudet verotavat jo olivat
tulleet käytäntöön: jousen laskettiin vastaavan obsjaa ja verot
kannettiin tai laskettiin obsjain ja aurain perusteella rahana ja
osaviljana.[209]
Jos yhtäläisyys Suomen jousialueen ja Käkisalmen Karjalan välillä on
kouraantuntuva, on se myöskin ilmeinen Suomen ja Pohjois-Ruotsin
välillä. Vesterbottenissa ja Ångermanlannissa otettiin aivan samalla
tavoin kuin Kemissä keskiajalla talvisin jousien mukaan maksettava
turkisvero. Helsinglannin lain mukaan, joka on 1300-luvun alkupuolelta,
suoritettiin sotalomaveroa (ledungslame) Medelpadissa ja
Ångermanlannissa osittain turkiksissa, ja uloinna pohjoisessa,
Uumajassa ja Bygdessä, pääsivät asukkaat sotilasrasituksestaan vapaaksi
suorittamalla jokaiselta jouselta (båga) kaksi nahkaa (två blåskurna
skinn).[210] Täydellinen turkiskulttuuri vallitsi muinoin Taalaissakin,
jonka maakuntalaki mainitsee asukkaitten veroina "wighra manna skin"
(kelpoisen miehen nahkat), "leöungx skin" (sotaveronahkat) ja
"bælskin".[211] Erään tiedon mukaan v:lta 1413 olivat Taalain pitäjät
jaetut "belghar" nimisiin piireihin.[212] "Bælskin" ja "belghar"
vastannevat suomen "palke" nimitystä, joka keskiajalla merkitsi näädän
tai kärpän nahkoja.
Olemme siis sekä Suomessa että Novgorodin Karjalassa ja
Pohjois-Ruotsissa, vieläpä Jäämeren rannoilla tavanneet ominaisen
ikivanhan verotustavan, jonka perusteet koko alueella ovat niin
samanlaiset kuin olisivat ne samain muinaisten verottajain järjestämät.
Samoja verottajia ei tässä tapauksessa kumminkaan tarvitse edellyttää.
Pikemminkin on meidän tämä seikka selitettävä maantieteelliseksi
ilmiöksi, muinaiseksi kansainväliseksi tavaksi, jonka ovat synnyttäneet
samanlaiset luonnon, talouden ja yhteiskunnan olot koko tällä laajalla,
Laatokan ääriltä Taalainmaan järvilaaksoihin saakka ulottuvalla
riistametsävyöhykkeellä ja jota eri verottajat ovat hyväkseen
käyttäneet.