Piispalle kanonisen oikeuden mukaan maksettavaan veroon (piispan
kymmenyksiin) nähden 1300-luvun alkupuolella, jolta ajankohdalta tästä
verosta on tarkempia tietoja, havaitaan Suomessa toisistaan eroavia
alueita. "Suomalaisen oikeuden" piirissä s.o. Varsinais-Suomen ja
alisen Satakunnan vanhoilla suomalaisilla rintamailla ja muutamilla
muilla pienemmillä Lounais-Suomen seuduilla sai piispa kolmanneksen
ruiskymmenyksistä ja puolet kevätkylvökymmenyksistä. "Ruotsalaisen
oikeuden" piirissä s.o. Varsinais-Suomen ja alisen Satakunnan
ruotsalaisilla rintamailla, joillakuilla myöhemmin syntyneillä
suomenkielisilläkin uutisasutusseuduilla samoinkuin "Uudenmaan
oikeudessa" s.o. Uudellamaalla ja Länsi-Karjalan rannikkoalueella
sekä vielä suurimmassa osassa Pohjanmaan rannikkoja sai piispa
kymmenyksikseen "nokkaverovoita", jota maksettiin henkiluvun mukaan.
"Kyrön oikeuden", "Hämeen Turkisoikeuden" ja "Karjalan oikeuden"
aloilla s.o. ylisessä Satakunnassa, Hämeessä, Savossa ja suurimmassa
osassa Karjalaa vieläpä Pohjanmaalla Kemin alueella (Kemin, Iin,
Limingan ja Saloisten vanhoissa pitäjissä) ja osassa Isoakyröä,
lyhyesti Suomen sisäosissa maksettiin piispan vero turkiksissa.
Piispan turkisverosta on verraten aikaisia tietoja. Niiden mukaan
olivat hämäläiset maksaneet piispalle alkuaan neljä nahkaa, mutta Maunu
piispa (1291-1308) oli venäläisten hävitysten vuoksi helpottanut Hämeen
asukkaille neljännen nahkan, joka sitten jäi maksamatta, kunnes Upsalan
arkkipiispa tuomitsi hämäläisen jälleen maksamaan piispalle kaikki
neljä nahkaa.[120] Kun v. 1239 Savon asukkaat velvoitettiin maksamaan
samanlaisia kymmenyksiä kuin heidän naapurinsa Hämeessä,[121] koski
tämä määräys varmaan myöskin piispalle suoritettavia nahkoja, joita
myöhemminkin Savossa mainitaan. V. 1331 vahvisti Maunu kuningas piispan
ja Viipurin linnaläänin sopimuksen, jonka mukaan oli maksettava
kultakin "suitsulta" (savulta) Karjalan oikeudessa kaksi hyvää
valkonahkaa.[122] Ylä-Satakunnan turkisverosta piispalle ei ole näin
varhaisia tietoja, mutta kun niillä seuduilla muuten noudatettiin samaa
kirkollista verotusta kuin Hämeessä, ei ole syytä katsoa ylisen
Satakunnan jääneen turkisverotuksen ulkopuolelle. Pohjanmaalta
suoritettavista piispan turkiksista ei ole suoranaisia todisteita, vaan
muista seikoista päättelemme sen sielläkin olleen käytännössä.
Edellisestä havaitsemme, että turkisverojen maksaminen piispalle oli
sisä-Suomessa tapana jo ensimäisinä kristillisinä aikoina. Vastoin sitä
mielipidettä, jonka mukaan turkisvero olisi ollut muka aikaisemman
viljakymmenyksen lunastus,[123] on tätä turkisveroa pidettävä
alkuperäisenä piispankymmenyksenä. Viljaa saivat sisä-Suomen
asukkaat kaskistaan jo näihin aikoihin varmaan vielä enemmän kuin
rannikkoseutujen suomalaiset; Karjalan vanhimpain kymmenyssääntöjen
mukaan olivat kaikki papin ja kirkon maksut, yksin käsityöläisten ja
renkienkin, suoritettavat viljalla tai sillä lunastettavat. Mutta
suitsujen piispalle maksettavat kaksi valkonahkaa eivät olleet viljalla
lunastettavia.[124] Viljan säännöllinen kuljettaminen kaukaisista
maanääristä piispalle Turkuun olisi aikaisen keskiajan oloissa
käytännössä ollut sangen vaikeaa, ellei suorastaan mahdotonta. Jo siitä
syystä oli piispanveroksi valittava toinen verokappale, ja siksi oli
tietenkin sopivin sisämaitten arvokkain tuote, turkikset.
Tämäntapainen luontaisvero suoritettiin muinaisissa oloissa
järjellisimmin metsääkäyväin miesten tai isäntäin luvun mukaan. Siten
oli Perä-Pohjolassa vielä uuden ajan alussa _jousi_, yleensä kaikkien
turkisverojen maksuperuste. Etelämmässä Suomessa ei piispan
turkisveroja säädettäessä nähtävästi enään eletty yhtä alkuperäisissä
oloissa. Mutta ei siellä myöskään vielä oltu niin kehittyneissäkään
oloissa, että tarkempaan maanarvioimiseen (maalukuun) perustuva verotus
olisi saattanut tulla käytäntöön. Senvuoksi karjalaisilla ja
hämäläisillä alueilla piispan nahkavero suoritettiin alkuperäisen
taloluvun mukaan. Suitsu (rök), jonka perusteella tämä vero "suitsu",
v:n 1345 asiakirjassa mainitaan Karjalassa suoritetuksi,[125] näet
merkitsi siinä maakunnassa vielä myöhempäinkin aikain veroselitysten
mukaan isäntälukua tai talouslukua (alkuperäistä mieslukua), eikä
mitään maalukua. Hämeessä suoritettiin valkonahat mahdollisesti jo
alkuansakin koukun perusteella,[126] mutta Hämeen koukku ei
alkuperäisesti merkinnyt määrättyä maalukua, vaan täysitilaa, täyden
tilan isäntää. Voinemme siis pitää varmana, että piispan turkikset
sisä-Suomessa vanhimpina aikoina maksettiin talon eli isäntäluvun
perusteella.
Keskiajan piispoille maksetut turkikset olivat tavallisia oravannahkoja
arvokkaampia nahkoja, etupäässä näädän ja kärpän. V:n 1331 asiakirja
niistä käyttää latinankielistä nimitystä "bonas pelles", ruotsiksi
"huitskin" ja suomeksi "palke".[127]
Piispan turkisveron vaiheita keskiajalla voidaan osittain seurata
myöhempäin asiakirjain avulla.
Katolisen ajan lopussa olivat valkonahat jo tulleet niin harvinaisiksi,
että piispan saatava yleisesti maksettiin rahassa; Kustaa Vaasan
hallituksen alussa nämä rahat muitten piispain tulojen mukana joutuivat
kruunun haltuun.
Tällä rahamaksulla oli uuden ajan alussa nimenä _kiltisrahat_. Niitä
kannettiin tarkalleen turkisveron entiseltä alueelta, mutta niinkuin
yleensä kaikkia vanhempain aikain rahaveroja ei miesyksiön, vaan
maayksiön perusteella.
Ylä-Satakunnassa oli v. 1551 kiltisrahoja maksettava 3 äyriä kultakin
"kirkon koukulta".[128] Hämeessä maksettiin näitä rahoja Hollolan
kihlakunnassa samoin 3 äyriä koukulta, mutta muissa osissa maakuntaa
kultakin koukulta 4 äyriä ja rälssikoukulta 3 äyriä.[129] Karjalan
oikeuden alalla maksettiin kaikkialla kiltisrahoja 1 äyri (4 killinkiä)
"verolta", jota täällä käytettiin maalukuna.[130] Savossa oli
maksettava kiltisrahoja 12 penninkiä (1/2 äyriä) koko ja 6
penninkiä puolelta verolta; kokoverot täälläkin perustuivat maan
arvioimiseen.[131] Pohjanmaalla maksettiin piispan vero Kemissä
kiltisrahoissa,[132] ja suomalaisella Etelä-Pohjanmaalla suoritettiin
"nokkaverovoin sijasta" s.o. piispanveroksi kiltisrahoja maaluvun
mukaan, punnanmaalta 1 äyri.[133]
Siitä säännöllisyydestä, millä kiltisrahoja uuden ajan alussa koko
sisä-Suomessa maksettiin, voidaan päättää aikaisemman turkisveron
yleisyyttä samalla alueella.
Paitsi vanhaa piispan kilttiä esiintyy uuden ajan alussa toisia,
kruunulle suoritettuja kilttiveroja, jotka vaativat huomiotamme.
Kemin alueella kutsuttiin kilteiksi verojousia s.o. miehiä, joilta
pääveroa kannettiin; joskus kutsuttiin kiltiksi itse pääveroa.[134]
Täällä siis kiltti merkitsi sangen alkuista maallista veroa.
Karjalan oikeuden vanhalla alueella kutsuttiin kilteiksi eräitä
verotettuja metsäkappaleita.[135] Ajan veroselityksistä nähdään, että
nämä metsäkappaleet olivat yhteismaalla eli kruununmaalla ja että
niistä otettiin kruunulle erityistä veroa. Erittäin yleisiä olivat
tällaiset kiltit Lapveden seuduilla. Kilteiksi sanottuja "ulkomaita"
eli pikku metsiä, joissa oravia ja jäniksiä pyydettiin, mainitaan v.
1539 Lapvedellä 168 ja Taipaleessa 180.[136] V:n 1558 aikoina mainitaan
samain seutujen kilttien olevan kruununmaalla ja niitä käytettävän
kaskenviljelykseen.[137] Äyräpään puolella samaan aikaan ilmoitetaan
kilttien olevan "jäniksen metsästykseen tai kaskeamiseen", sittemmin
vain kaskenviljelykseen käytettyjä verotettuja "kruunun ulkomaita" tai
"kihlakunnan ulkomaita", mutta täällä ei niiden luku näy olleen niin
suuri kuin Lapveden seuduilla.[138]
Näistä tiedoista päättäen kruunun kiltti ilmeisesti on merkinnyt
verometsää tai metsäveroa.
Erittäin huomattava on Lapveden seutuja koskeva tieto, että
kiltti-metsiä vielä uuden ajan alussa käytettiin oravain ja jänisten
metsästykseen. Siitä päättäen on kilttivero tarkemmin määrättynä ollut
metsästysvero. Myöskin kiltin ja verojousen samuus varmaan johtui
metsästysverosta.
Metsästysvero edellyttää, että metsästysmaat ovat jollakin tavoin
jaetut veronmaksajain kesken. Lapveden kilttimetsissä niin olikin
laita, koskapa kilttien (joiden nimenomaan aina sanotaan metsiä
merkitsevän) lukumääräkin ilmoitetaan. Myöskin läntisemmillä, Hämeen ja
Satakunnan alueilla nautittiin erämaitten metsiä muinoin määrätyissä
kappaleissa, joita kutsuttiin miehenmetsiksi (mans skog) tai
miehenosiksi (mans del).[139] Tällainen jakaminen on epäilemättä
johtunut ensi sijassa metsästyksestä ja sen muinaisesta suuresta
taloudellisesta arvosta.
Oravain ammunta oli vielä myöhemmällä keskiajalla yleinen
kansanelinkeino Suomessa. V. 1374 mainitaan oravimetsää Lammilla, v.
1390 puhutaan Vanajan Kantolan ja v. 1437 Kokemäen Grootilan
oravimetsistä niinkuin talon tarvemetsistä ikään.[140] Läntisemmässäkin
Suomessa oravimetsät siis ovat muinoin olleet tärkeitä
erikoisomistuksen alaisia tiluksia.
On täysi syy pitää vanhaa kruunulle maksettua kilttiveroa
metsästysverona ja saattaa se yhteyteen muinaisen piispankiltin kanssa.
Kruunun ja piispan kiltit esiintyvät samoilla itä- ja pohjois-Suomen
alueilla. Molemmilla puheenaolevilla veroilla on sama nimi. Molemmissa
veroissa on ilmeisiä metsästysveron piirteitä. Huomautettakoon tässä
erityisesti Savon kirkollisten kiltisrahain ja "veron" yhteyttä.
"Kiltti on", eräässä Savon verokirjassa selitetään, "missä
talonpojalla on puoli veroa tai kolme".[141] Savon verot muodostuivat
"veronahoista", joilla uuden ajan alussa tarkoitettiin kaskiviljelystä,
mutta alkuperäisesti varmaan metsästysmaita.
Piispalle muinoin maksettu turkisvero tämän mukaan on ollut
metsästysvero, jota maksettiin määrätyiltä metsäkappaleilta.
"Jouset", "savut" ja "koukut", joiden perusteella 1300-luvulla piispan
turkisverot maksettiin, eivät sinänsä ilmaise tämän veron kaikkein
alkuperäisintä maksuperustetta, vaan on siihen kuulunut myöskin
määrätyn metsästysalueen omistaminen, siis kuhunkin "jouseen" myös
metsästysmaa. Piispan turkisveron jäljet johtavat sangen vanhoihin
aikoihin ja hyvin aikuisiin heimokunnallisiin oloihin, joihin verraten
maataloudelliseen koukkuun perustuva verotus jo tuntuu suurelta
edistykseltä. Alkuperäisellä perusteella kiltti-veroa kauimmin
maksettiin Perä-Pohjolassa, jossa taloudellinen elämä kauimmin pysyi
alkuperäisellä heimokunnallisella kannalla.
Piispan turkisveroa lienee pidettävä vanhimpana varsinaisesti
historiallisena verona Suomessa.
Kiltti-sanan kielellistä johtoa ei tähän saakka lukuisillakaan
yrityksillä ole onnistuttu tyydyttävästi selvittää.[142] Huomattava on
suomalaisten käyttämän "kiltis", "kiltti" sanan samanlaisuus ikivanhain
skandinavialaisten veroa merkitseväin sanain "gild", "gäld", "gille"
kanssa. Näillä nimityksillä pohjoismaissa pakanuuden ajoilta saakka
ilmaistiin etenkin maanvuokramaksua[143] ja Suomessakin
maanvuokramaksusta keskiaikana ja myöhemmin yleisesti käytettiin samaa
nimitystä.[144] Toiselta puolen "gjald" (gäld, gild) muinaisten
skandinavialaisten verokäsitteissä merkitsi pakollista veroa. Tällaista
muinaisaikaista veroa näyttää Suomen kiltti merkinneen. Se on kaiketi
aikoinaan ollut ainoa yleinen vero, joten siitä voitiin käyttää
yleisnimeä kiltti. Mahdollisesti pidettiin piispain vaatimaa veroa
alkuaan jonakin vuokramaksuna, jonka kirkko kantoi vastakäännetyiltä
suomalaisilta metsänkävijöiltä, heille vastavuoroon metsästysonnea
antaen.