Norjalainen Ottar, joka 800-luvun lopussa kuningas Alfredille kertoi
merkillisestä matkastaan Vienanmerelle, kuvaa kertomuksessaan myöskin
Ruijan lappalaisten silloisia verotusoloja. Lappalaisvero oli
Haalogalannin ylimysten suurin tulolähde. Veroksi saatiin turkiksia,
untuvia, mursunhampaita ja mursun- ja hylkeennahasta tehtyjä
laivaköysiä. Kukin maksoi varainsa mukaan; rikkaimman piti suorittaa 5
näädännahkaa, 5 porontaljaa, karhuntalja, 10 vasua untuvia, karhun- tai
saukonnahkainen peski ja kaksi 60-kyynäräistä laivaköyttä, toinen
mursun-, toinen hylkeennahkainen.[109]
Norjalaisessa Egilin sadussa kerrotaan Ottarin aikalaisen ja maamiehen
Thorolf Kveldulfssonin tehneen laajoja verotusmatkoja Lapissa
(Finmarkissa). Pohjoisimpain Lapin seutujen verotus ja ehkä kauppakin
näinä varhaisina aikoina lienee kuulunut yksinoikeutena Norjan
kuninkaalle, joka määrätyillä ehdoilla luovutti oikeutensa
läänitysmiehille. Tällaisia lapinveroa kantavia kuninkaanmiehiä
näyttävät olleen m.m. edellä mainitut Ottar ja Thorolf. V:n 1100
aikoina oli lapinvero Sigurd Ranessonin hallussa, jonka kanssa Sigurd
Jorsalfarer kauan käräjöi tästä verosta; tulot Norjan lapinverosta
(ynnä lapinkaupasta) laskettiin siihen aikaan 120 hopeamarkaksi, mikä
oli melkoinen summa. 1300-luvun alussa oli tämä tulolähde kumminkin jo
melkein kokonaan kuivunut.[110]
Ottarin esimerkkiä seuraten myöhemmät norjalaiset lapinverottajat usein
jatkoivat matkaansa Vienan vesille saakka. Retkien päätarkoituksena oli
turkisten hankkiminen. Thore Hund ja hänen toverinsa Karle kuuluisalla
Vienanmatkallaan v. 1026 tekivät permalaisten kanssa edukkaita
turkiskauppoja; Thoren mainitaan saaneen sangen paljon oravan-,
majavan- ja soopelinnahkoja. Rauhallista kaupankäyntiä jatkettiin usein
ryöstöillä. V. 1222 tekemällään Vienanmatkalla norjalaiset ryöstivät
suuren saaliin oravannahkoja ja sulatettua hopeaa. Vienankaupan
turvaamiseksi he v. 1307 perustivat Varjakan (Vardöhusin) linnan.[111]
Norjalaiset eivät olleet ainoita Lapin verottajia. Ottarin
kertomuksessa kuningas Alfredille sanotaan kainulaisten (Cwênas) joskus
tekevän erämaan poikki ryöstöretkiä norjalaisten alueelle ja
norjalaisten joskus kainulaisten alueelle; erämaassa oli paljon järviä,
joihin kainulaiset taipaleitten yli kantoivat pieniä kevyitä veneitänsä
käydessään norjalaisia ryöstämässä. Kainulaiset olivat varmaan
Pohjanlahden itärannikoille ja perille asettuneita suomalaisia. He
ilmeisesti kilpailivat lappalaisten verottamisessa norjalaisten kanssa
ja siitä syystä joskus joutuivat kahakkaan heidän kanssansa.
Mutta Lapin raukoilla rajoilla kuljeskeli vielä kolmansiakin
verottajia. Egilin sadun mukaan Thorolf Kveldulfsson joutui
lapinveromatkallaan v. 874 kauaksi itään ja lähti pyynnöstä auttamaan
kainulaisten kuningasta Faravidia kainulaisten alueella ryösteleviä
kirjaleja (karjalaisia) vastaan. Palkaksi luvattiin Thorolfille
saaliista yhtä suuri osa kuin Faravid itse sai ja jokaiselle Thorolfin
miehelle kahden kainulaisen osa. "Mutta kainulaisilla oli sellainen
laki, että kuninkaan tuli saada kolmas osa saaliista ja lisäksi kaikki
majavannahat ja soopelinnahat ja näädännahat." Sopimus syntyi ja
karjalaisia vastaan tehtiin onnekas kostoretki.
Lapin rikkaudet, etupäässä tietysti turkikset, olivat siten jo sangen
varhaisina aikoina saattaneet norjalaiset, kainulaiset ja karjalaiset
-- joukkoon lienee lisättävä vielä ruotsalaiset -- käymään kauppa-,
verotus- ja ryöstöretkillä Lapin laajoilla aloilla ja milloin sopi
myöskin toisten verottajain alueilla. Näillä retkillä oli epäilemättä
tärkeä sijansa Pohjolan muinaiskansain taloudellisessa ja
valtiollisessa elämässä. Hoitaakseen kaukaisia tulolähteitänsä ja
puoltaakseen omaansa ahnaita kilpailijoita vastaan täytyi lapinkävijäin
perustaa joitakin alkuisia valtiolaitoksia. Sadun sanat kainulaisten
kuninkaasta ja saaliinjaosta ansaitsevat siinä kohden huomiota, koska
se on vanhin ja ainoa tunnettuihin oloihin perustuva tieto pakanuuden
ajalla suomalaisten keskuudessa tai Suomen alueella vallinneen
valtiojärjestyksen laadusta.
Jo hyvin aikaisin näkyy karjalaisten valta muita ennen ehtineen
nykyisen Suomen ja Vienan Karjalan pohjoisille seuduille, aina Jäämeren
rannoille saakka. Kun karjalaiset joutuivat novgorodilaisten
alaisuuteen, joutui myöskin lapinverotus Novgorodille. Norjan kuninkaan
ja Novgorodin ruhtinaan v. 1251 tekemästä sopimuksesta on eräs v:n 1330
aikoina tehty kirjaanpano säilyttänyt mielenkiintoisia tietoja. Aivan
niinkuin Itämeren maakuntien alueilla oli seutu, jota kaksi
valloittajaa verotti, niin täälläkin jätettiin yhteiseksi
verotusalueeksi Malangin vuonolta Turjanniemeen ja Vieljoelle
Kantalahden rannalle ulottuva alue. Edelleen selviää, että
veronalaisuuteen nähden oli rotu ratkaiseva: kaikki karjalaiset olivat
jäävät Novgorodin alaisiksi, mutta norjalaiset saivat verottaa paitsi
lappalaisia myös puolikarjalaisia, joilla oli lappalainen äiti.
Sovitulla alueella verottajat saivat ottaa ainoastaan viisi
oravannahkaa jouselta.[112] Kaikesta näkyy, että lappalaisten
suoritettava turkisvero oli varsinaisesti se valtio-asia, joka aiheutti
pohjoisimpain valtain sopimusten teot niinkuin sodatkin.
Ikivanhaa juurta oli karjalais-novgorodilainen valta myöskin
Pohjanlahden peräseuduilla. Kemiläisten kuuluisassa valituskirjassa
v:lta 1490 kerrotaan venäläisten (venäjänkarjalaisten) väittävän
Perä-Pohjolan maitten ja vesien kuuluvan Venäjälle Pyhäjokeen saakka
etelässä ja venäläisten sillä perusteella vaativan veroa suomalaisilta
"kolme valkonahkaa mieheltä" sekä puolet lohensaaliista.[113] Tässä
täysin uskottavassa perinnäismuistossa epäilemättä esiintyy
karjalaisten muinainen heimo- ja valtaraja muita suomalaisia heimoja
vastaan sekä ikivanha turkisvero, joka alkuaan oli näiden seutujen
lappalaisten karjalaisille isännilleen maksettava.