Linnakauden verottajalle eivät riittäneet lisätytkään vakinaiset verot.
14. vuosisadan alusta alkaen otettiin kansalta ehtimiseen ylimääräisiä
veroja eli apuveroja milloin mitäkin tarkoitusta varten. Ensimäisiä
apuveron ottajia Suomessa lienee ollut Birger kuninkaan veli Valdemar
herttua, joka v. 1302 tuli Suomen herttuaksi ja lääniherraksi.[29]
Valdemar ja Eerik herttuat samoinkuin kuningaskin olivat tavattoman
ankarain veronkiskojain maineessa. Kuninkaan verotustoimet saivat
näihin aikoihin Gotlannin, Helsinglannin ja Smålannin talonpojat
nousemaan vaarallisiin kapinoihin. Herttuain tiedetään v:sta 1310
alkaen joka vuosi ottaneen n.s. "markka"-veroja (markgälder), joita
maksettiin talonpojan omaisuuden ja perusteella kolmekin kertaa samana
vuonna, markka (täysitilalta) kullakin kerralla. Markkaverojen ohella
tai lomassa Valdemar herttua kiristi myöskin ylimääräisiä kinkerejä.
Niinpä vaati hän kultakin talonväeltä (hjonelag) lehmän, 6 leiv.
silavaa ja 6 leiv. voita, ja kultakin talonisännältä pannin maltaita,
saman verran ohrajauhoja, kanan ja 1/2 hanhea, ennen määrätyn 15
ruispannin ja 1/6 härän lisäksi. Nämä verot epäilemättä joutuivat ensi
sijassa herttuan alaisen Suomen asukkaiden suoritettavaksi.[30] Myöskin
Suomen kirkkoa herttuain kiristykset näkyvät koskeneen, kuten ilmenee
paavin v. 1317 antamasta suojeluskirjasta, joka oli osoitettu m.m.
Turunkin piispalle.[31]
Tällaiset verotusolot saattoivat Ruotsin valtaneuvoston v. 1319
tekemään ylimääräisiä veroja vastaan tunnetun päätöksensä, jolla
laittomat verot kiellettiin. Maunu Eerikinpojan maanlain mukaan oli
kuninkaalla lupa ottaa apuveroa ainoastaan muutamissa määrätyissä
tapauksissa. Mutta hyvät päätökset ja säännökset eivät näy vähentäneen
näitä veroja. Uusi markkavero (pro solucione marce) määrättiin v:n 1326
aikoina Skarassa tehdyllä sopimuksella suoritettavaksi niinkuin näkyy
Matti Kettilmundinpojan jälkisäädöksestä, jossa myöskin mainitaan tätä
veroa olleen Suomesta (Varsinais-Suomesta) suoritettavana 200
hopeamarkkaa.[32] Skenningessä v. 1335 tehdystä päätöksestä selviää,
ettei valtakunnan rahvaan rasittaminen, varsinkaan laiton kestitys ja
kyyditys, ollut tauonnut, ja Lödösen herrainpäivillä 1346 tehtiin
jälleen turhia päätöksiä ylimääräisiä kinkerejä ja rakennusveroja
vastaan. Messeniuksen tiedon mukaan Suomen herttua Pentti Algotinpoika
1350-luvulla verotuksillaan rasitti Pohjanmaata.[33] Seuraavalla
vuosikymmenellä Albrekt Meklenburgilainen vaati Ruotsin valtakunnan
papistolta ja aatelilta tavattoman raskaan tilapäisen tuloveron.[34]
Vuosisadan loppupuolella ylimääräisten verojen maksaminen jo oli
juurtunut tapa Suomessa. Bo Joninpojan v. 1381 suomalaiselle
rälssimiehelle antamassa vapautuskirjassa niitä mainitaan vuotuisen
veron rinnalla niinkuin ainakin säännöllisiä maksettavia.[35] V. 1387
kuningas nimenomaan valtuutti läänitysmiehensä Jaakko Djeknin
vuosittain kantamaan lääniksi saamaltaan alueelta tarkoin määrätyn
avun,[36] joka yksityiskohdissaankin muistuttaa lounaisessa Suomessa
vielä uuden ajan alussa suoritettua ruoka- ja karjaveroa
(kuninkaankinkeriä).
Mielenkiintoista on puheena olevaa veroläänitystä koskevassa
asiakirjassa tavata "bedhas" sana, sillä sitä käytetään siinä samassa
merkityksessä kuin vanhan saksan "Bede" sana, joka merkitsi
ruokaveroa.[37] Esikuvat, joita Ruotsin valtakunnassa tähän aikaan
verotuksessa pidettiin, olivatkin enemmän keskieuroppalaisia kuin
kotimaisia.
Myöskin markkaverot olivat näihin aikoihin niin yleisiä, että sitä
tarkoittava verosana "markagield" (margeld) tuli pysyväksi rahaveron
nimeksi,[38] jollaisena se vielä uuden ajan alussa esiintyi suuressa
osassa Suomea.
Raskaimmillaan lienevät verot keskiaikaisessa Suomessa ja Ruotsissa
olleet varhaisempain unionikuninkaitten aikana. Margareta kuningatar ei
ollut heistä vähimmin vaativa. Ruotsin valtaistuimelle noustessaan
hänelle myönnettiin koko Ruotsin valtakunnasta "kuningattaren markaksi"
nimitetty apuvero, jota "jokaisen miehen" oli maksettava markka Ruotsin
rahaa tai vastaava arvo määrättyjä verotavaroita. Vähää myöhemmin,
luultavasti Eerik Pommerilaisen kuninkaaksi valitsemisen yhteydessä
(1396), tuli maksettavaksi n.s. "15 markan vero", jota suoritettiin
kuten näyttää täysiverottain. Tätä veroa maksettiin v:een 1403 saakka,
jolloin se lakkasi ja sen sijaan suostuttiin uuden markkaveron
suorittamisesta. Samaan aikaan Ruotsin valtakunnanneuvosto myönsi
linnain muonittamiseksi suuren kinkeriveron, johon joka miehen oli
maksettava lehmä, 2 lammasta, voita ja rukiita.[39]
Aivan sanan mukaan ei siis ollut uskottava kuningattaren vakuutuksia
eikä Thord Bonden sitoumusta v. 1403 pitää Viipurin läänin asukkaille
"Eerikin lakia ja oikeutta".[40]
Muuttuneet valtiolliset ja taloudelliset olot, mutta etenkin suuret
kansanliikkeet lienevät olleet päävaikuttajana siihen, että raskaammat
apuverot myöhemmin 1400-luvulla olivat verraten harvinaisia.
Riimikronikka kertoo Kristoffer Baijerilaisen vaatineen tavattomia
kestityksiä ja Kristian I:n ottaneen uuden laittoman veron.[41] Nämä
verot mainitaan otetuiksi Ruotsista, mutta arvatenkaan ei Suomeakaan
unohdettu.
Keskiajan lopulla olivat apuverot Suomessa jälleen hyvin tavallisia.
Vuosien 1504-1513 aikoina koottiin läntisen Suomen linnalääneistä
moneen kertaan apuveroja, jotka suoritettiin pääasiallisesti rahassa,
mutta myöskin verokappaleissa.[42] Kustaa Vaasa oli ahkera käyttämään
tätä perintötapaa, ja ne muodot, joissa apuveroja hänen aikanaan
otettiin, luultavasti olivat samoja, joita pitkin myöhempää keskiaikaa
käytettiin.
Keskiajan ylimääräiset verot jakautuvat kahteen päälaatuun: (1) rahassa
suoritettuihin (tai laskettuihin) markkaveroihin, joita maksettiin
monenlaisilla perusteilla -- omaisuus- ja tuloverotkin olivat
tunnettuja --, ja (2) kinkeriveroihin, joita suoritettiin
verokunnittain. Nämä verot ilmenivät Ruotsin valtakunnassa kasvavan
ylimysvallan mukana ja olivat raskaimpia muukalaisten häiritsijäin
aikana. Näiden raskaitten verojen suorittaminen Suomessa todistaa,
ettei maamme niiden aikana ollut aivan huonossa taloudellisessa
tilassa.