Kolmannen- ja neljännentoista vuosisatain vaihteesta alkoi Suomen
hallinnon ja verojen historiassa uusi aikakausi. Näiden aikakausien
eroavaisuuden voimme lyhimmästi ilmaista nimityksellä "kartanokausi" ja
"linnakausi", koska edellisen aikakauden tunnuksellisten
kruununkartanoitten, paikallishallinnon ja paikallisverojen sijalle
jälkimäisellä aikakaudella tulivat suuret keskuslinnat, linnahallinto
ja linnaverot.
Tämä muutos oli yhteiskunnallisen ja valtiollisen kehityksen mukainen.
Ruotsi vähitellen joutui lähempään yhteyteen ritari- ja läänitysvaltaisen
Europan kanssa. Kallis ratsupalvelus syrjäytti pohjoismaissakin
kansanomaiset sotatavat ja joudutti sotilaallisen rälssisäädyn
muodostumista. Mahtavimmat ylimykset, kuningassuvun jäsenet etupäässä,
rakensivat suuria linnoja, pitivät kalliita hovia ja suuria
ratsumiesjoukkoja ja harjoittivat omin uhkinsa rohkeaa valtiollista
keinottelua. Kruunun linnat ja läänitykset joutuivat suureksi osaksi
korkeasukuisten, usein ulkomaalaistenkin ylimysten käsiin.
Kruununkin oli vastaavalla tavalla muutettava hallintoansa. Koti- ja
ulkomaiset valtasuhteet pakottivat sen keskittämään voimansa varmoihin
linnoihin ja hankkimaan palvelukseensa suurempia ratsujoukkoja; uudet
olot muutenkin suuresti laajensivat kruunun toimialoja ja
virkamiehistöä.
Tähän kaikkeen ja lisäksi kuninkaan suuresti laajenneeseen
hovitalouteen tarvittiin paljon varoja, sitäkin kipeämmin kun kruunu
läänitysten kautta menetti suuren osan entisiä tulojansa. Kruununtalous
muuttui monimutkaiseksi läänitystaloudeksi (tilitys-, sopimus-, pantti-
y.m. läänit), mutta yleinen, kansan suurta enemmistöä koskeva seuraus
ajan yhteiskuntakehityksestä oli verojen ja rasitusten suuri
kasvaminen.
Suomessa niinkuin Ruotsissakin oli linnatalous tämän uuden järjestelmän
varsinaisena keskuksena ja ylläpitäjänä. Tänne perustettiin suuria
linnoja, joista tuli laajain linnaläänien -- Suomen historiallisten
maakuntain -- sotilaallisia ja hallinnollisia pääpaikkoja. Viipurin
linnan perustamista voitaneen pitää uuden kauden alkumerkkinä, sillä
tämä linna riimikronikan mukaan alun pitäin rakennettiin kivestä ja
tuli heti laajemman valtiollisen toiminnan tukikohdaksi. Muut
suuret maakuntalinnat muodostettiin nähtävästi vanhemmista
kuninkaankartanoista ja kartanolinnoista. Ainakin jo v. 1308 oli
maassamme kolme suurta linna-aluetta -- Turun, Hämeen ja Viipurin --,
joita niiden linnain päälliköt hallitsivat.[22] V. 1326 mainitaan
Varsinais-Suomi, Ahvenanmaa, Uusimaa, vieläpä Hämekin ja
"muita maita" Turun linnan alueeseen kuuluvina,[23] mistä
päättäen maassa puheenalaisena aikana oli vain kaksi päälinnaa.
Ahvenanmaalle, läntiselle Uudellemaalle ja Satakuntaan myöhemmin
1300-luvulla rakennetut maakuntalinnat, jotka täyttivät vanhempain
kruununkartanoitten sijan, olivat, kuten Pohjanmaankin maakuntalinna,
hallinnollisesti verraten itsenäisessä asemassa, mutta niiden
valtiollista ja sotilaallista merkitystä ei voi verrata Turun ja
Viipurin linnain merkitykseen.
"Hallintoon -- lausuu Styffe 1300-luvun Ruotsista -- kuului oikeittain
vain linnain ja niiden miehistöjen ylläpitäminen, missä linnoja oli,
sekä kruunun tulojen kokoaminen läänistä".[24] Paikalleen sanottu
Suomestakin. Linnahallinto ei kuitenkaan ollut niin yksinkertaista,
kuin tästä ehkä voisi luulla, vaan kehittyi se kylläkin monimutkaiseksi
vanhain ja uusien tapain kudokseksi.
Linnatalous nieli nyt kaikki vanhat verot, ja lisää veroja tarvittiin
välttämättä. Silloisella asteellaan kruunu vielä eli kädestä kärsään
kykenemättä omasta kohdastaan mitään aikaan saamaan; pienimpiinkin
uusiin menoihin tarvittiin ammentaa varoja alkulähteestä, talonpojan
voimasta tai aitasta ja kukkarosta.
Näinä linnainrakennusaikoina linnatyövelvollisuus monenmoisine
rakennusaineveroineen, ajoineen, "pitkine töineen" ja päivätöineen tuli
yleiseksi pysyväksi rasitukseksi. Tunnettua on, että Albrekt
Meklenburgilainen v. 1367 käski siirtää pois Kokemäellä olevan linnan,
koska se tuotti kansalle liikoja rasituksia, ja että Viipurin ja
Uudenmaan linnaläänin talonpojat samaan aikaan niskoittelivat
säännöllisten kruununverojen ja palvelusten (seruicia) suorittamisessa
Viipurin linnaan.[25] Margareta kuningattaren aikana päivätyöveroja
Ruotsissa erityisesti järjestettiin. Kaikesta päättäen tämä rasitus
Suomessa oli hyvin kiusallinen ja aiheutti työkapinoita ja lakkoja,
jollaiset myöhemminkin uuden ajan alussa olivat hyvin tavallisia.
Kaikissa päälinnoissa, varsinkin Viipurin linnassa, myöhemmin ajoittain
myöskin parissa sivulinnassa (Raaseporissa ja Kastelholmassa)
ylläpidettiin lukuisaa varustusväkeä, johon pääasiallisesti kuului
ratsumiehiä eli "huoveja". Linnaväkeä ja sen ratsuja elätettiin
kiertotapaan, kuljettamalla niitä pitäjissä ja verokunnissa
ruokaruotsilla.
Alkujaan kaiketi sellainen kestitys ja ylläpito kuului ainoastaan
kiertomatkoilla liikkuvalle kuninkaalle (kuninkaan-kinkeri); Ruotsin
maakuntalait eivät muunlaista matkaveroa tunne tai tunnusta. Myöhemmin
siitä siellä kehittyi pysyvä kruununhevosten syöttövero (årliga hästar,
kungshästar). Suomen ruokaruotsi oli toisenlainen, sillä täällä
kulkivat miehet ratsujensa mukana ja kiertoretki oli samalla verojen,
rästien ja sakkojen ulosottomatka. Se oli siten mitä tärkein osa
linnahallinnosta ja todennäköisesti sen mukana kehittynyt, joskin se
alkujuuriltaan saattoi olla vielä vanhempi.
Turun ja Viipurin linnain isännät olivat useimmiten sijaiskuninkaan
vallalla varustettuja valtakunnan virkamiehiä, ja muittenkin linnain
voudit hoitivat lääninsä hallintoa hyvin itsenäisesti. Tämä hallinto
tapahtui samaan ikivanhaan kiertotapaan, jota aikaisemmin lienee
noudatettu kartanokauden hallinnossa niihin kuuluvilla alueilla.
Linnanisännät siis tekivät säännöllisiä kiertomatkoja pitääkseen
käräjiä ja valvoakseen veronkirjoitusta ja -kantoa, omia erityisiä
saataviansa unohtamatta. Alemmillakin virkamiehillä, alavoudeilla,
kirjureilla, yksin kyökkimestareilla ja kellarirengeillä, piti näillä
jokatalvisilla ja -kesäisillä voudinmatkoilla olla lahjansa ja
saatavansa. Nämä vanhat voudinkestitykset ja käräjäkinkerit sulautuivat
pian erityiseksi nimismiesveroksi, joka kuitenkin vasta 1400-luvulla
esiintyi täysin muodostuneena säännöllisenä paikallisverona.
Tämän yhteydessä on huomautettava oikeuslaitoksen eristymistä
linnahallinnosta ja joutumista uudenlaisten laamannien ja
kihlakunnantuomarien hoidettavaksi, mikä muutos lienee tapahtunut
Maunu Eerikinpojan maanlain käytäntöön tullessa 1300-luvun
loppupuolella. Linnaläänien jakautuminen pienempiin kihlakuntiin ja
nimismiehenptäjiin näyttää olleen edellämainitusta kehityksestä
riippuva seuraus.
Selväpiirteisen kuvan linnakauden verojärjestelmästä antaa Maunu
Eerikinpojan v. 1340 laatima asiakirja, jolla hän neljäksi vuodeksi
luovuttaa Turun, Hämeen ja Viipurin linnat Dan Niilonpojalle.
Asiakirjan mainitsemat verot jakautuvat seuraaviin ryhmiin: (1)
kuninkaanvero, joka Suomesta (Turun läänistä) ja Ahvenanmaalta oli
kuninkaalle edelleenkin kokonaisuudessaan lähetettävä ja johon kuului
turkiksia, selvää rahaa, voita ja karjaa, sekä "kuninkaan karpio"; (2)
linnain rakennusverot ja (3) linnanvoudin- ja linnaväen-verot.[26] V.
1346 laatimassaan jälkisäädöksessä Maunu kuningas ja Blanka kuningatar
luettelevat Suomesta tulevina kuninkaan saatavina veron, selvän rahan,
ruiskarpion ja haukkaveron.[27] Tästäkin asiakirjasta näemme, mitä
veroja siihen aikaan oli kuninkaalle Ruotsiin lähetettävä.
Vaikka useat keskiajan verot olivat samat tai samanlaatuiset koko
maassa tai suuressa osassa maata, oli kuitenkin jokaisella
linnaläänillä oma yhdenmukainen, mutta muista lääneistä poikkeava
verolaitoksensa. Nämä osittain hyvin suuretkin eroavaisuudet johtuivat
eri heimojen alueitten ikivanhasta taloudellisesta kannasta ja
tavoista, mutta epäilemättä myöskin siitä, että kunkin linnanläänin
verolaitos oli järjestetty läänin muodostamisen yhteydessä, eri aikana
ja eri oloissa.
Mutta linnakauden veroissa oli samankin läänin alueella suuria
paikallisia eroavaisuuksia. Niin etenkin nimismiesverossa; Hämeessä ja
Varsinais-Suomessa sitä tuskin kahdessa pitäjässä maksettiin samalla
tavalla. Tämä omituinen kirjavuus on selitettävä linnakauden
valtiolaitoksen jo ennen mainitusta kehittymättömyydestä ja
heikkoudesta. Ei ollut vielä keinoja, joilla verotus olisi saatettu
järjestää yhdenmukaisesti ja pysyvästi koko valtakunnassa. Veroista oli
kruunun sovittava maakuntain, kihlakuntain ja pitäjäin kanssa -- niitä
vastaan oli hallituksella kyllin sanan- ja arvovaltaa.[28] Samaa
valtiolaitoksen heikkoutta todistaa verojen jakamis- ja
kantamistapakin, kruunu kun yleensä peri lääniltä, kihlakunnalta tai
pitäjältä määrätyn joukon veroesineitä tai määrätyn summan rahaa, mutta
ei puuttunut niiden jakamiseen yksityisten maksajain kesken, jotka
siinä kohden jäivät oman paikallishallintonsa varaan; miten verot
lopulta tasattiin, se toisinaan pysyi verokunnan talonpoikain
salaisuutena -- kunnes Kustaa Vaasa sitäkin seikkaa rupesi peräämään.