Eerik Pommerilaisen hallitusajasta voidaan jälleen lukea uuden verotus-
ja hallintokauden, keskiajan viimeisen, alku. Tällä aikakaudella astui
valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen elämään pari uutta tekijää: Ruotsin
kotimainen puolue ja kapinoiva kansa. 1400-luvun verohistoria
Suomessakin on senvuoksi paljon vaiherikkaampi ja tärkeämpi kuin
edellisen vuosisadan. Pääasiassa kyllä vero-olot vieläkin pysyivät
entisellä linnatalouden pohjalla, mutta nyt niissä tapahtui
perinpohjaisia muutoksiakin ja järjestelyjä osittain valtion
rahataloudellisten tarpeitten osittain veroamaksavan luokan eduksi.
Ylipäänsä tulivat vero-olot 1400-luvulla maassamme entistä paljon
vakaammalle kannalle ja järjestyivät muotoihin, jotka sitten pysyivät
käytännössä kauas uudelle ajalle saakka.
Keskiajan vero-oloissa oli veroamaksavan kansan kannalta kolme arkaa
kohtaa, jotka pitivät parannusvaatimuksia vireillä: ensimäinen oli
suoranainen verojen kasvaminen, toinen veronalaisen maan joutuminen
rälssin alle, minkä kautta veroa maksavan maan kuorma tuli
raskaammaksi, ja kolmas vihdoin verojen epätasainen jako yksityisten
veronmaksajain kesken. Näistä kysymyksistä on ensimäistä jonkun verran
jo edellisessä käsitelty; nyt on kohdistettava huomio toisiin.
Kuten eräästä v:n 1334 asiakirjasta ilmenee, oli Suomessa jo siihen
aikaan -- ellei jo aikaa ennen -- syntynyt selvä ero veromaan ja
rälssimaan välille.[43] Siihen aikaan jo, kuten samasta asiakirjasta
voi päättää, rälssimiesten maanostojen ja -anastusten vuoksi veromaa ja
kruununtulot huolta herättävästi vähenivät. Nämä epäkohdat saivat Maunu
Liehakon yrittämään, vaikka ei jatkamaan, jonkunlaista rälssin
supistumista ja rälssin alle joutuneen veromaan peruutusta;
rälssioikeuksien parempaa valvomista varten hän m.m. rupesi
antamaan rälssikirjoja.[44] Riimikronikan mukaan myöskin Albrekt
Meklenburgilainen yritti peruuttaa kruunulle kolmatta osaa aatelin ja
kirkon anastamia tiloja. Mutta vasta Margareta kuningattaren aikana
huomattiin vaaralliseksi lykätä parannusta.
Eerik Pommerilaista kuninkaaksi valittaessa päätettiin Ruotsissa, että
kaikki verotilat, jotka Albrekt Meklenburgilaisen hallitsijaksi
tulemisesta ruveten (1363) olivat joutuneet rälssin alle, olivat
palautettavat entisille omistajilleen, anastetut tilat ilman korvausta,
ostetut tilat maksamalla kauppahinnan takaisin. Palauttaminen aiottiin
saada toimitetuksi puolessa vuodessa. Se vei Ruotsissa kolmetoista
vuotta, mutta olikin perinpohjainen, sillä tuhansia taloja lasketaan
sen kautta jälleen joutuneen veronalaiseksi; yksin Vesteråsin läänissä
oli palautettuja tiloja 500.[45]
Suomessa tapahtui peruutus pääasiallisesti keväällä 1405 pidetyissä
etsikkokäräjissä, joissa tuomarina ja syyttäjinä toimivat kuninkaan
valtuuttamat luottamusmiehet. Kutakin kolmea neljää veropitäjää varten
pidettiin etsikkokäräjät, tammi-, maalis- ja huhtikuussa 1405 Turun
läänissä, helmikuussa Hämeessä, maaliskuussa Raaseporin läänissä.
Kruunun saalis oli niissä paikoin, joista tietoja on, sangen runsas, ja
epäilemättä voidaan koko peruutuksen tulos arvioida sadoiksi
tiloiksi.[46]
Tämän peruutuksen kautta tuli rälssi- ja veromaan ero entistä
selvemmäksi, ja seuraavina aikoina sekä kruunu että talonpojat pitivät
tarkemmin silmällä, ettei veronalaista maata niin helposti kuin ennen
päässyt pujahtamaan rälssin alle. Sellainen vaara pyöri, milloin esim.
rälssitilalla oli allaan veromaata tai kun rälssimiehet vaihtoivat
toistensa kanssa eri pitäjässä olevia sekaluontoisia tilaryhmiänsä. Kun
esim. Ulvilassa olevan Koiviston ja Huittisten pitäjässä ja kylässä
olevain rälssitilain omistajat v. 1419 vaihtoivat näitä tilojansa, niin
järjestettiin asia siten, että Huittisten tilain puolesta tuli
pysyvästi suoritettavaksi kruunulle kahden savun verot, ja molemmat
pitäjät myönsivät, että kahden kuninkaansavun verot olivat
täydellisesti korvatut, niin etteivät kruunun tulot olleet
vähentyneet.[47] Samoin, kun Yläneen ja Danskilan (Pöytyän veropitäjää)
omistajat v. 1421 vaihtoivat näitä tiloja, pitäjä antoi samanlaisen
todistuksen.[48]
Myöskään kirkollisten tilain verovapaudet eivät näinä aikoina olleet
yhtä helpot kuin ennen. Kemiön pitäjäläiset vaativat v. 1432, että
eräästä sikäläisestä tuomiokirkon tilasta, jonka verorästit pitäjä oli
suorittanut, oli tuomiokirkon itsensä vastedes maksettava verot, ellei
talo voisi nauttia verovapautta.[49] Pöytyän ja Ruskon asukkaat ottivat
v. 1432 maksaakseen erään talon verot, jotta piispa saisi sen pitää
verovapaana.[50] Kolmantena tämäntapaisena esimerkkinä mainittakoon,
että kun v. 1449 piispa valitti Ahvenanmaan pappiloita vastoin Ruotsin
lakia verotetun, tuomittiin pappilat tosin veroista vapaiksi, mutta
lisättiin, että jos pappiloille oli jotain veroa laskettu, tuli
pitäjäläisten siitä vastata, ja että pappikin itsensä tuli suorittaa
verot siltä maalta, mitä niillä oli enemmän kuin laki määräsi.[51]
Tapaukset tällaiset osoittavat, että veroasioita nyt toisinaan
hoidettiin enemmän vanhain lakien henkeen kuin edellisellä
linnakaudella oli ollut tapana.
Merkillinen Eerik Pommerilaisen ajan verouudistus oli hänen kuuluisa
verojen rahamuutoksensa, joka pantiin toimeen useissa Ruotsin
maakunnissa ja Suomessa. Tämän muutoksen kautta kuningas, sanotaan
Henrik Königsmarkin neuvosta, koetti saada mikäli mahdollista kaikki
kuninkaalle tulevat verot arvioiduksi ja kannetuksi rahassa. Meillä
sellainen sopimus saatiin aikaan kuninkaan käydessä Suomessa
luultavasti 1407. Itse sopimuskirjaa tai sopimuskirjoja ei ole
säilynyt, mutta vv:n 1414 ja 1419 asiakirjoista näkyvät ainakin asian
pääkohdat. Veroa oli maksettava kultakin savulta 5, koukulta 2 ja
bolilta 10 markkaa "eikä enemmän". Vero oli laskettu Turun rahassa[52]
sellaisen kurssin mukaan, että Turun äyrityinen luettiin 6, Preussin
killinki 8 ja Tallinnan killinki 3 (Ruotsin) penningiksi. Kaikkia
veroja ei kuitenkaan vaadittu rahassa, vaan voitiin rahan arvo
suorittaa tavallisissa verokappaleissa eli n.s. "arvoäyreissä"
(värdören).
Paitsi säännöstä rahassa arvioidusta pääverosta sisälsi sopimus vielä
määräyksiä linnain työveroista, joita niinikään muutettiin rahaksi.
Kaikenlaiset kinkerit ja kestitykset sitävastoin olivat kielletyt --
niitä oli suoritettava ainoastaan kuninkaan tai kuningattaren maassa
käydessä tai erikseen niitä vaatiessa. Kieltoa ei kuitenkaan
noudatettu, kuten kuninkaan omista kirjeistä kyllä selviää.
Myöhemmin kuningas myönsi Turun läänin asukkaille vielä joitakin
lisähelpotuksia "arvoäyrien" hinnoitteluun, verojen kuljetukseen ja
maksuaikaan y.m.s. nähden.[53]
Verojärjestelynsä yhteydessä laitatti hallitus nyt, kuten näyttää ensi
kertaa, suuresta osasta Ruotsia ja Suomea tarkempia maa- tai
verokirjoja, joihin oli yksityiskohtaisesti merkitty kunkin seudun
veroyksiöt ja suoritettavat sekä muut vero-olot. Tästä tietolähteestä
on säilynyt vain muutama niukka v:n 1413 verokirjasta tehty ote, jotka
Hausen on julaissut.[54]
Suomesta tulevat verot ovat näissä lyhyissä otteissa merkityt rahassa;
tuotteissa maksetuksi tai maksettavaksi on merkitty ainoastaan osa
Ahvenanmaan ja Kemin veroja. Viipurin läänistä ei otteissa mainita
sanaakaan; arvatenkin se lääni on jäänyt Eerik kuninkaan
verojärjestelyn ulkopuolelle. Veroyksiöinä on otteissa lueteltu Turun
läänissä savut (1546), bolit (54) ja koukut (345 1/6), Satakunnassa
savut (837 1/2), bolit (17) ja koukut (664), Raaseporin läänissä
pitäjät (8), bolit (102) ja miesluku (1011), Korsholman läänissä savut
(Mustasaaressa 120, Kyrössä 160, Kemissä 20, "Rannassa" 40, Torniossa
30), Hämeenlinnan läänissä toisessa osassa nimismieskunnat (8) ja
koukut (400) ja toisessa osassa koukut (555 3/4 ja 2 1/2 kuudesosaa)
sekä Ahvenanmaalla talonpojat (526) ja nautakunnat (65 1/2).
Huomiota herättää, etteivät veroyksiöt kaikkialla olleet samat saman
läänin alueella. Niinpä Turun läänissä tavataan ikivanhain
ruotsalaisten bolien ja hämäläisten koukkujen ohella myöskin savuja.
Tällainen veroyksiöiden kirjavuus on muisto kartanokauden aikaisista
verotusoloista. Savut, jotka v. 1413 olivat yleisiä laajoilla aloilla,
näyttävät edustavan uudempaa verotusta.
Veroyksiöiden suoritettavat maksut ovat yleensä suuremmat kuin
alkuperäisessä sopimuksessa määrätyt, mikä johtunee osittain siitä,
että maksut on merkitty Turun rahassa, joka oli 1/4 halvempaa kuin
Ruotsin raha, osittain ehkä siitä, ettei rahaverosopimus ollut
kaikkialla samanlainen.
Eri alueitten loppusummat tekivät:
Turun läänin 9 832 mk
Satakunnan 5 882 mk
Korsholman läänin 2 300 mk
Tornion 150 mk
Hämeenlinnan läänin 4 222 mk 4 äyrit.
Ahvenanmaan (ilman tuotteiden arvoa) 643 mk
koko alue 23 029 mk 4 äyrit.
Turunkin rahassa laskettuna ja huomioonottaen, etteivät kaikki verot ja
rasitukset sisältyneet tähän rahaveroon, olivat nämä loppusummat
korkeat ja verot maksajille raskaat. Sata vuotta myöhemmin nousivat
kruununverot, mukaan luettuina rahaksi muutetut verotavaratkin, samalta
alueelta tasaisin luvuin n. 15 000 silloiseen (arvoltaan alenneeseen)
markkaan.[55]
Tämä osoittaa, että Suomen taloudellinen tila viisisataa vuotta sitten
oli keskiajan loppukauteen verraten harvinaisen hyvä tai että -- se on
luultavampaa -- silloinen verotus oli harvinaisen ankara. Aikalaiset
eivät Eerik Pommerilaisen veronuudistuksiin olleet tyytyväisiä.
Riimikronikka sisältää pitkiä valituksia veroparsellimuutoksen
turmiollisuudesta ja silloisten verojen raskaudesta.[56] Toiselta
puolen ei kuninkaan valtiollisten vastustajain moitteita voi käsittää
puustavillisesti. Eerik Pommerilainen tuli Suomessa tunnetuksi myöskin
veronhuojennuksistaan; eivätkä ne olleet ainoat hänen parannuksensa
täällä. Toimeenpantu verojen järjestely oli jo itsessään edistysaskel.
Mutta tämä kaikki ei voi kumota sitä tosiasiaa, että verot hänen
aikaansa olivat hirvittävän raskaat.
Taloudelliseen tyytymättömyyteen yhtynyt valtiollinen ja kansallinen
tyytymättömyys, jota erityiset seikat kiihottivat, saivat Ruotsissa v.
1434 Engelbrektin kapinan puhkeamaan. Alkaneessa taistelussa veroseikat
olivat aivan etualalla. Ensi töikseen helpotti Engelbrekt rahvaan
veroja kolmanneksella. Myöskin kuningas suostui rauhansovitteluissa
melkoisiin veronalennuksiin -- talonpoikain jouset merkitsivät näinä
levottomina aikoina tavallista enemmän ja kaikki tekivät heille nyt
myönnytyksiä.
Suomenkin talonpojille tuli vuoronsa. Juhannuksena 1436 Ruotsin
valtaneuvosto, arkkipiispa Olavi, drotsi Kristiern Niilonpoika ja
marski ja valtakunnan päämies Kaarle Knuutinpoika etunenässä, antoi
merkilliset kaksi julistustansa, joista toisella uskollinen ja
kuuliainen Suomen rahvas, kun se oli luvannut olla kapinapäällikköä
itselleen nostamatta, otettiin Ruotsin hallituksen suojelukseen ja
luvattiin sille samat veronhuojennukset kuin valtakunnan muullekin
rahvaalle, ja toinen lähemmin määräsi verojen alennukset ja järjesti
koko verotuksen.
Todennäköisesti Suomen talonpojat saivat kaksinkertaisen
veronalennuksen: ensinnä kolmanneksen alennuksen, joka asiakirjan
ilmoituksen mukaan oli jo v. 1435 tullut toimeenpannuksi, ja toiseksi
sen erityisen alennuksen, joka järjestettiin v. 1436.[57]
Edellisen alennuksen perusteluissa mainitaan, että vero oli
kuudentoista vuoden ajat ollut kolmatta osaa korkeampi kuin muutoin sen
kautta, että Turun äyrityinen, joka ennen oli vastannut 6 penninkiä eli
1/4 äyriä, oli alentunut arvossa 4 penningin eli 1/6 äyrin arvoiseksi.
Tällainen veronnousu tuntuu kummalliselta ja mainitun laskelman
pätevyyttä on epäilty. Laskelma on kuitenkin ymmärrettävä. Suomen
veronmaksajille oli todella myönnetty sellainen etu, että he
veronmaksussaan saisivat lukea Turun äyrityisen 6 penningiksi, niinkuin
Eerik kuninkaan kirjelmässä v. 1414 nimenomaan selitetään.[58]
Myöhemmin (v. 1419) oli Turun rahan huonontuessa kuitenkin ruvettu
Turun äyrityistä laskemaan vain 4 penningiksi. Veronmaksajat eivät siis
saaneet nauttia ennen luvattua etuansa, vaan oli heidän maksaminen
kolmattaosaa suurempi vero. Mutta taloudellisestikin oli vero varmaan
ylentynyt. Hinnat Suomessa olivat suhteessa oman maan käypään rahaan
(Turun äyrityiseen) ja, kuten keskiajan hinnat yleensä, sangen hitaasti
seurasivat rahan hopea-arvon alentumista. On siis hyvin luultavaa,
etteivät hinnat Suomessa puheenaolevana aikana olleet nousseet samassa
suhteessa kuin rahan metalliarvo oli alentunut, ja että siis
veronmaksajat, joiden täytyi suorittaa veronsa käypää hintaa
kalliimmasti, joutuivat tuntuvaan vahinkoon. V:n 1436 veronalennus ei
siinä kohden ollut mikään oikea alennus, vaan ainoastaan palaus
entiselle kannalle.
Erityisen alennuksen järjestely sisälsi seuraavat päämääräykset: (1)
kaikki maa, mikä tähän saakka oli tullut rälssiksi ja saanut laillisen
vahvistuksen ja mitä ei ennen oltu poistettu veronalaisesta maasta, oli
nyt siitä poistettava, niin ettei mitään erimielisyyttä siitä voisi
syntyä rälssimiesten ja talonpoikain välillä; (2) sen jälkeen oli
(varmaan siten syntyneen veronmaksuvähennyksen korvaukseksi)
vähennettävä talonpojilta joka viides savu, ja miesluku ja markkaluku
(s.o. veroyksiöltä suoritettava veromäärä) jäävä siksi, minä se silloin
oli; (3) kaikki savut, koukut ja bolit oli tasoitettava pitäjäin kesken
arviomiesten tutkimuksen mukaan; (4) linnantyö- ja -rakennusverot,
jotka olivat muutetut rahaveroksi, oli poistettava rahaverosta
kohtuullisen arvion mukaan.[59]
V:n 1436 verojärjestelyllä on kaikesta päättäen ollut suuri vaikutus
maamme vero-oloihin keskiajan loppupuolella. Sellaisina, miksi
vero-olot v. 1436 ja sitä seuraavina vuosina muodostuivat, ne sitten
pysyivät. Turun läänin talonpojille osoitetulla julistuksella
Kristoffer kuningas v. 1441 Ruotsin neuvoston neuvolla vahvisti
edellisen veronalennuksen.[60] Samassa julistuksessa annettiin ohjeita
linnan muonittamiseksi suoritettavan veron määräämisestä. V. 1450
Kaarle kuningas antoi kirjeen Turun läänistä suoritettavan
voudinkinkerin järjestämisestä. Nämäkin edellisinä aikoina niin
epävakaat kinkeriverot siten 1400-luvun keskimaissa näyttävät
Länsi-Suomessa tulleen lailliselle, sopimusperäiselle kannalle.
Keskiajan verolaitos alkoi olla valmis. Pääasiallisesti sellaisena,
miksi se puheenaolevina aikoina muodostui, sen tapaamme vielä kauan
uudella ajalla.
V:n 1436 ja sitä seuraavain veroparannusten yhteydessä tapahtui
todennäköisesti myös perinpohjaisia uudistuksia maamme pitäjä- ja
verokuntajaossa. Keskiajan verojen rasittavaisuus riippui suureksi
osaksi veronsuorittajain ryhmityksestä. Vanhastaan verot suoritettiin
yleensä siten, että pitäjäin ja sen alaisten verokuntain -- bolien,
nautakuntain, neljänneskuntain, täysiverokuntain -- maksettavaksi tuli
tietty veromäärä, jonka suorittamisesta asianomainen pitäjä tai
verokunta oli vastuussa. Kun jostakin sellaisesta verokunnasta tiloja
joutui maallisen tai kirkollisen rälssin alaiseksi tai autioksi,
suureni siitä toisten maksajain vero ja samanlaisten verokuntainkin
kesken syntyi ikävää epätasaisuutta. Näiden epäkohtain poistaminen oli
tärkeää kruunulle ja vielä tärkeämpää talonpojille. Epäkohta oli
korjattavissa ainoastaan verontasoituksella, s.o. verokuntia oli
tarpeellisilla siirroilla ja uudestaanlaskemisilla pidettävä keskenään
niin tasaväkisinä kuin mahdollista. Sentapaista verontasausta tarkoitti
jo Uplannin lain määräys, että verojen suorittamista varten olivat koko
hundarin miesluvut verrattavat.[61] Tähän kuuluvia epäkohtia oli
Suomessakin aikain kuluessa syntynyt paljonkin, kunnes niitä vihdoin
Engelbrektin kansanliikkeen aikana oli ruvettava korjaamaan. V:n 1436
suuren veronuudistuksen yhteydessä määrättiin, kuten mainittu,
ensinnäkin laillinen rälssi kokonaan poistettavaksi veromaan joukosta,
minkä jälkeen vero (poiston korvaamiseksi) oli alennettava 1/5:lla ja
lopuksi kaikki savut, koukut ja bolit tasoitettavat pitäjäin kesken.
Tämmöinen tasoitus tulikin toimeenpannuksi. Sen voi päättää jo siitä,
että itse veronalennus ilman vastaavaa verontasoitusta olisi
menettänyt suuren osan hyötyään. Parhaana todistuksena tasoituksen
toimeenpanemisesta ovat 1400-luvun loppupuolen verokirjat, joissa
verokunnat esiintyvät useilla seuduilla täysin samankokoisina.[62]
Samoin ensimäiset maakirjat uudelta ajalta. Niissä esiintyvä pitäjä- ja
verokuntalaitos on näet aivan v:n 1436 säännösten mukainen: veropitäjät
tosin enään harvemmin ovat aivan toistensa kokoiset, vaikka
sellaisiakin tapauksia on useita, mutta laajoilla aloilla ovat nuo
tärkeät neljänneskunnat (tai kolmannekset) samassa pitäjässä, jopa
useankin pitäjän alalla niin tarkalleen toistensa kokoiset, sisältävät
murto-osia myöten niin samoja määriä veroyksiöitä (savuja, koukkuja),
että järjestävän käden vaikutus on ihan ilmeinen. Kun rälssit näissä
pitäjissä ja verokunnissa on jo jätetty kokonaan pois laskusta, ovat
pitäjät ja verokunnat niinmuodoin saaneet muotonsa sen jälkeen kuin
vanha rälssi oli muodostunut ja jätetty maalaskusta pois, siis jälkeen
v:n 1436. Mutta aivan lähelle uutta aikaa ei tämä pitäjäin ja
verokuntain muodostuminen ole voinut lykkäytyä, siksi paljon todisteita
keskiajan oloista puheenaolevat maakirjat kuitenkin sisältävät.
Pitäjäin ja verokuntain yhtäläisyydellä ei olisi uudella ajalla enään
ollut olemisen syytäkään, koska kruunu tällöin jo kaikin tavoin pyrki
yksilöverotukseen ja kollektivisen veronmaksun hylkäämiseen. Mistään
vuotta 1436 nuoremmasta yleisestä pitäjäjaon uudistamisesta eivät
asiakirjat tiedäkään kertoa. Sen sijaan esiintyy juuri 1400-luvun
keskivaiheilla veropitäjiä, jotka luultavasti ovat niihin aikoihin
perustettuja.
Loimaalaiset valituksissaan 1540-luvulta mainitsivat heidän pitäjänsä
vanhan veronpanon olleen Kaarle kuninkaan aikaisen; silloin oli heidän
pitäjässään ollut 4 neljänneskuntaa, kussakin 5 savua -- siis täälläkin
sangen tasainen määrä.[63]
Tällä tavoin sai keskiajan verolaitos ulkonaisestikin sisällystään
vastaavan muodon.