Ruotsalainen valtiojärjestys Suomessa alkoi ikäänkuin ulkopuolelta
vanhaa yhteiskuntaa, hyvin yksityisenä kruununtaloutena, joka
vähitellen laajeni yhä monipuolisemmaksi valtiolliseksi järjestykseksi
ja kaivautui yhä syvemmälle maakuntaiseen ja paikalliseen
yhteiskuntaelämään.
Suomen valloituskauden loppupuolella oli verotus niinkuin koko
kruununtalous Ruotsissa tosin alkeellisella, vaan ei kuitenkaan aivan
kehittymättömällä kannalla.
Vielä 11. ja 12. vuosisadoilla kaikki tärkeämmät valtion tehtävät
pohjoismaissa olivat järjestetyt maakuntaiselle pohjalle ja
suoritettiin luonnossa, paikallisina rasituksina (oikeustoimi, tiet ja
sillat, sotalaitos). Kuninkaalle lienee aluksi maksettu vain
vapaaehtoisia lahjoja suurina juhlina tai kuninkaan matkoilla ollessa.
Pakollinen veron maksaminen oli kansalle outoa ja vastenmielistä.
Tanskassa menetti Knut pyhä henkensä (1086), kun koetti saada kansaa
maksamaan henkiveroa (Nefgjald); vasta satasen vuotta myöhemmin,
Valdemarien aikana, muuttui siellä vanha mieskohtainen sotavelvollisuus
pysyväksi maaveroksi (Leding) ja kuninkaan tilapäinen matkakestitys
pysyväksi lunastukseksi (Stud). Norjassa mainitaan Harald Haarfagren
vaatineen "nefgjaldia" ja maaveroa, mutta myöhemmin onnistui kansan
päästä näistä veroista, ja vielä Magnus Lagaboterin laissa (1274)
kiellettiin kuningasta yleisiä veroja ottamasta.[13]
Ruotsin vanhat sadut puhuvat verolahjoista (skattgiafir) ja verojen
henkiverosta (nefgiäld). Viimemainittua mainitaan historiallisessa
asiakirjassakin v:lta 1285 Vestmanlannissa maksettuna säännöllisenä
verona, mutta todennäköisesti on sekin alkuaan kuulunut vapaaehtoisiin
tai puolipakollisiin verolahjoihin. Maakuntalakien edustamana aikana,
s.o. pääasiallisesti 1200-luvulla, maksettiin Ruotsissa jo yleisesti
pysyviäkin veroja, missä laivamuonaa (skipvist) tai sotavelvollisuuden
lunastusta eli sotalomaveroa (ledungslama), missä kinkeriä kuninkaan
matkakestityksen lunastamiseksi (gingärd) tai samanaikaisesti
useammanlaisia veroja. Tähän vanhimpaan verokerrokseen on luettava
vielä sukuvero (settargiäld), joka mahdollisesti oli tuon tarunomaisen
nefgiäldin jatkoa.[14]
Kuten E. Hildebrand on huomauttanut, eivät vanhimmat verot Ruotsissa
aina näytä syntyneen vapaan sopimuksen pohjalla; Sigtunan aikakirjoissa
kerrotaan Uplannin talonpoikain kapinan johdosta joutuneen maksamaan
veroja.[15]
Muuten oli kuninkaan hankittava omat tulonsa ja palvelijainsa --
ensimäisten kruunun virkamiesten -- hyvitykset osittain
yksityistaloudella, kuten muittenkin suurmiesten, osittain kuninkaalle
vähitellen myönnetyillä tai hänelle muuten karttuneilla julkisilla
eduilla: kruunun tiloista (Upsala öd; Tanskassa Konungslef), jotka jo
alkuansa lienevät olleet kuninkaan yksityisistä tiloista erotettuja
tiloja, salamurhasakoista ja sittemmin muunlaisistakin sakoista,
perijättömäin perinnöistä, sekä asumattomain maitten omistamisesta ja
asuttamisesta.
Ensimäisten Folkunga-sukuisten hallitsijain aikana Ruotsin
kruununtalous ja verolaitos nähtävästi ripeästi edistyi ja juurtui.
Niiltä ajoilta varsinaisesti alkaa Ruotsin verotushistoria.[16]
Suomen verolaitosta voi sanoa kirkon perustamaksi. Ensimäisen
ristiretken jälkeen oli kirkko lähes vuosisadan ainoa hallinnon hoitaja
ja verottaja Suomessa, sikäli kuin täällä hallintoa ja verotusta niinä
aikoina oli olemassa. Katolisella kirkolla oli jo Suomeen tullessaan
valmis hallintojärjestelmä, jota se saattoi sovelluttaa tänne, heti
kuin olot suinkin sen myönsivät. Tähän järjestelmään varmaan jo alusta
asti niinkuin myöhemmin kuului kirkon taloudellisten etujen valvominen.
Piispan kymmenysten ja muittenkin kirkollismaksujen suorittamisessa
tavataan Lounais-Suomessa muotoja, jotka ilmeisesti ovat peräisin
kristinuskon ensi ajoilta maassamme.
Kuinka kauan kirkko täällä yksinänsä harjoitti verotusvaltaa, siitä ei
ole tarkempia tietoja. Eräässä keskiaikaisessa aikakirjan katkelmassa
kerrotaan, että Bero piispa 1200-luvun puolivälissä olisi luovuttanut
suomalaisten veron kuninkaan käsiin.[17] Yleisesti myöskin uskotaan
saman aikakirjan katkelman ja Suomen piispain kronikan tiedonantoa,
että kirkko (papisto) piispa Ragvaldin aikana (k. 1266) rupesi
kantamaan n.s. ruokalisäveroa (matskott).[18]
Kirkon ja kruunun aikaisimpain verotulojen suhdetta eivät nämä
aikakirjain tiedonannot kumminkaan riittävästi valaise. Emme tiedä,
mikä se vero, "tributum", oli, jonka piispa kuninkaalle luovutti,
emmekä myöskään, oliko ruokalisävero korvaus kirkolle vähää ennen
menetetyistä verotuloista, kuten yleisesti otaksutaan. Kun näyttää
varmalta, että piispat Suomessa ovat ensimäisinä kehittäneet
paikallisverojen ulkopuolelle kuuluvaa pysyvää yleistä verolaitosta,
niinkuin yleensäkin maan keskushallintoa, ja kun 1300-luvulla huomaamme
kruunun veronkannossaan ja hallinnossaan noudattavan samoja tapoja,
vieläpä toimivan yksissä piispan hallinnon kanssa, näyttää
luultavimmalta, että mikäli kruunulle luovutettiin kirkollisia veroja
ne olivat piispan tuloja. Mutta siinä tapauksessa seurakuntain
papistolle maksettua ruokalisäveroa tuskin voi pitää kruunulle
luovutettujen tulolähteitten korvauksena.
Kirkosta aivan riippumattakin oli jo 1200-luvulla Suomessa alkanut
säännöllinen veronmaksu kruunulle. Ahvenanmaa on todistettavasti
muinoin suorittanut merisotavelvollisuutta (ledung), johon kuuluvan
sotalomaveron (ledungslama) järjestämisessä siellä tapaamme samoja
muotoja, joita Skandinavian maissa käytettiin 1100-luvun lopulla ja
1200-luvun alkupuolella. Samantapaisia muotoja tavataan myös
Varsinais-Suomen ruotsalaisilla seuduilla. Tämä vero on vanhin tunnettu
kruununvero Suomessa.
Keskiaikana maksettiin Suomessa yleisesti linnanvoudeille erinäisiä
lahjaveroja. Vaikkemme voi tarkemmin määrätä aikaa, jolloin nämä verot
ovat tulleet käytäntöön, voimme kuitenkin niiden laadusta ja niiden
suoritustavoista päättää, että ne ovat ikivanhoja ja kuuluvat
vanhimpaan veroryhmään maassamme.
Yltympäri keskiajan Suomea tavataan useanlaisia kruunulle suoritettuja
karja- ja ruokaveroja, jotka kaikki kuuluvat alkuperäisenä pidettävään
kuninkaankinkeriin. Tämän veron tapaamme kehittyneenä 1300-luvun
alussa, mutta hyvin luultavasti on sekin melkoista vanhempi.
Muita keskiajan kruununveroja -- paikalliset verot ja rasitukset tässä
sivuutamme -- emme yhtä suurella varmuudella voi väittää 1300-lukua
vanhemmiksi.
Myöhempiin keskiaikaisiin veroihin verrattuina vanhimmat kruununverot
olivat vähälukuiset ja varmaan myöskin vähemmin raskaat. Mainittavampaa
eroa niiden ja Ruotsissa käytettyjen verojen välillä ei voi havaita.
Varhaisen keskiajan kruununtalous Suomessakaan ei saattanut perustua
pysyviin veroihin. Kuninkaan tai hänen valtansa edustajain tuli
täälläkin hankkia suuri osa tulojansa muilla keinoin. Ruotsin vallan
alusta asti kantoi kruunu täällä sakkoja, ja kuten Yrjö Koskinen on
huomauttanut, oli kruunun sakotusvalta täällä yleensä suurempi kuin
Ruotsissa -- yksi niitä harvoja aloja, joissa Suomi esiintyy kuninkaan
voittomaana, Ruotsin vanhain maakuntain vastakohtana.[19]
Myöskin uutisasutuksista oli kruunulla jo vanhimpana aikana Suomesta
tuloja, sillä täällä, kuten yleensä muuallakin Europassa, jo varhain
katsottiin kruunun omiksi kaikki sellaiset metsät, saaret ja
asumattomat alat, joilla ei ollut määrättyä omistajaa.
Kruunun talouden varsinaisena pohjana keskiajan vanhimpana aikakautena
Suomessa olivat kruununkartanot,[20] joita todennäköisesti oli kaikissa
Suomen pääseuduissa. Emme tunne tarkemmin näiden kartanoiden
syntymisseikkoja, mutta voimme olettaa, että ne ainakin osittain ovat
saaneet alkunsa vanhemmilta omistajilta anastetuista maista, samalla
tavoin kuin katolinen kirkko otti haltuunsa pakanallisia uhrilehtoja.
Suomen vanhat kruununkartanot vastasivat oikeudellisesti täydellisesti
Ruotsin "Upsalan tiloja" ja pidettiin ne nähtävästi jo alusta alkaen
erillään kuninkaan yksityisistä kartanoista. Kruununkartanoiden
varsinainen kukoistusaika oli todennäköisesti 1200-luvun puolella,
sillä 1300-luvun alkupuolella, hallinnon keskityttyä suuriin
keskuslinnoihin, kruununkartanolaitos jo ilmeisesti oli rappiolla.
Tällainen kartanolaitos sopi täydellisesti 1200-luvun yleiseen
hallintojärjestelmään, joka perustui kiertotalouteen. Siihen aikaan
näet ei vielä ollut pysyviä hallituskeskuksia, vaan kuninkaat ja
valtaherrat kulkivat joukkoineen paikasta paikkaan, kartanosta toiseen
nauttimassa veronsa ja saatavansa ja suorittamassa virkatehtävänsä.
Kruununkartanoitten mukaan Suomi jakaantui lukuisiin pieniin
kartanolääneihin, joihin kuului pääkartano sekä pienempi
"lampuotilääni", jonka asukkaat pitivät kartanon viljelykset ja
rakennukset kunnossa. Muut talonpojat kaiketi määrätyiltä alueilta
kuljettivat veronsa näihin kartanoihin ja mahdollisesti suorittivat
niihin käräjänpito-, työ- ja kyytivelvollisuutensa.[21]
Kun kuningas harvoin lienee liikkunut Suomessa ja hänen arvatenkin oli
vaikea hoitaa kruununkartanoita omaan laskuunsa, käytettiin Suomen
kruununkartanoita varmaan yleisesti läänitykseksi kuninkaan miehille.
Nämä kruununkartanoitten läänimiehet olivat kuninkaanvallan edustajia
Suomessa ja siten maamme ensimäisiä kruunun virkamiehiä.