Pysyvää, säännöllistä hallinto- ja verolaitosta voidaan ajatella
olevaksi ainoastaan järjestyneen valtiolaitoksen ja kehittyneen
yhteiskunnan yhteydessä. Mutta jo alkuisemmissakin yhteiskuntaoloissa
tavataan kaikkialla jonkinlaista hallintoa ja verotusta. Näillä
laitoksilla näyttää olevan kaksi yleistä alkulähdettä, sisäinen ja
ulkonainen, edellinen johtuva paikallisen uskonnollisen ja
elinkeinollisen elämän tarpeista, jälkimäinen valtiollisista
alistussuhteista.
Niin oli laita muinaissuomalaisessakin yhteiskunnassa. Seuraavassa
luvussa ("Suomalaisia verotuksen ja hallinnon alkumuotoja") koetetaan
osoittaa, että Suomessa asuvilla heimoilla jo pakanuuden aikana oli
uskonnollisen uhritoimen yhteydessä kehittynyt verotusmuotoja, joita
voitiin käyttää maallisiinkin tarkoituksiin. Myöskin maanvaltaukseen
tai omistukseen perustuva aluemuodostus (pitäjä, kihlakunta) ja
yksinkertainen kansankokous-hallinto (käräjät) näyttävät täällä olleen
jo historiantakaisten heimoaikain laitoksia.
Mutta jo niinä muinaisina aikoina liikkui myöskin valloittajia
suomalaisilla mailla. Skandinavialaisten ja venäläisten tietolähteitten
mukaan täytyi suomalaisten heimojen usein suorittaa pakkoveroja
voitokkaille vihollisille, jopa pitemminkin ajoin elää heidän
alaisuudessaan. Samat tietolähteet kertovat myöskin meikäläisten
heimojen laajoista sota- ja ryöstöretkistä, joiden seuraukset eivät
olleet vaikuttamatta kotoisiinkaan yhteiskuntaoloihin.
Esihistoriallisten aikain heimojen ja kansain kosketukset saattoivat
olla rauhallistakin laatua. Suomen merireitit samoinkuin
mantereittenkin kauppatiet välittivät tänne aineellista ja henkistä
kulttuuria, joka on suuresti vaikuttanut niihinkin oloihin, joita nämä
tutkimukset koskevat.
Kun ruotsalainen valloitus käänsi kansamme ulkonaiset olot kokonaan
uusille urille, on muistettava, että suomalaisella yhteiskunnalla oli
vanhoja perusteita, jotka eivät valloituksen kautta hävinneet, vaikka
tulivat uusien tarkoitusten palvelukseen.
Kuten tunnettu ei ensimäinen ristiretki (n. 1154), joka kohdistui
"Suomeen", s.o. maamme lounaisimpaan osaan, ollut kovin mullistavaa
laatua. Valloitusretki, jota ruotsalainen paikalliskuningas johti, oli
kaikesta päättäen samanlainen tilapäinen meriretkeily, kuin
ruotsalaisten aikaisemmat sotaretket itäisillä vesillä olivat olleet ja
vielä myöhemmätkin retket olivat. Venäläisissä aikakirjoissa
mainituista 1142 ja 1164 vuosien retkistä edellinen, jolla kuten Suomen
retkelläkin piispa oli mukana, tehtiin 60 ja jälkimäinen 55 haahdella.
"Suomen" valloitus jäi keskeneräiseksi enemmäksi kuin puoleksi
vuosisadaksi. Ruotsalaisten omassa maassa ei valtioyhteys ollut vielä
maakunnallista liittoutumista pitemmällä, verotuslaitos oli
kehittymätön ja kilpailevain kuninkaitten sukusodat lamasivat heidän
merentakaista toimintaansa. Tanskan vallanpitäjät, käyttäen hyväkseen
tilaisuutta, tekivät v. 1191 ja mahdollisesti v:n 1202 aikoina retkiä
Suomeen, mutta pysyvää ei heidänkään valtauksestaan tullut.[3]
Kun Suomen piispain kronikka mainitsee Rodulfia Henrikki-piispan
seuraajana ja kun Turun hiippakunnasta (episcopatus) puhutaan v.
1192,[4] näyttää ainoastaan katolinen kirkko ensimäistä ristiretkeä
seuranneina levottomina vuosikymmeninä saaneen Suomessa jalansijaa,
arvatenkin yhtä paljon rauhallisen käännytystoimensa kuin pakkokeinojen
avulla. Mutta senkään olemassaolo ei ollut taattu, kuten selviää vv.
1209 ja 1221 kirjoitetuista paavin kirjeistä, joissa Suomea mainitaan
"äskettäin" ja "uudelleen" kristinuskoon käännetyksi maaksi.[5]
Vasta tämän jälkeen alkoi todella Suomen maallinenkin valtaaminen.
Ruotsi oli viimeinkin saavuttanut valtiollisen ykseyden ja sen hallitus
järjestynyt, vaikkapa vielä sangen ahtaalla alalla. V. 1216 paavi
vahvisti Ruotsin kuninkaan vallan siinä maassa, jonka kuninkaan
edeltäjät olivat pakanain käsistä temmanneet ja johon kuningas vielä
voisi lisää valloittaa.[6] Paavin kirje ei voinut tarkoittaa muuta
maata kuin Suomea. Valloituksen suoritti loppuun voimakas ja
toimintahaluinen Folkunga-suku. V. 1249 vallattiin Häme ja v. 1293
aljettiin Karjalassa valloitustyö, joka v. 1323 päättyi Karjalan ja
karjalaisen heimon jakamiseen Ruotsin ja Novgorodin kesken.
Nämä valloitusretket näyttävät olleen omaa laatuaan. Ruotsin
riimikronikka kuvailee peräti loistaviksi soturijoukot, jotka
purjehtivat Hämettä ja Karjalaa valloittamaan. Valloittajain suurista
sotateoista samat kronikat kumminkin ovat aivan lyhytsanaisia, vaikka
ne muita samanaikaisia sotatapauksia laajasti kuvailevat. Kronikasta
saa sen käsityksen, etteivät hämäläiset ja karjalaiset taistelleet
viimeiseen mieheen saakka ruotsalaisia vastaan, vaan alistuivat
jokseenkin helpolla. Sellainen tulos olikin sopusoinnussa suomalaisten
heimojen ja ruotsalaisten edellisten suhteitten kanssa. Yhteistoiminta
ruotsalaisten kanssa ei ollut hämäläisille tuntematonta ennen Hämeen
Birger jaarlin retkeä; hämäläisten (jäämien) tiheät sotaretket Nevan ja
Laatokan seuduille eivät varmaankaan aina tapahtuneet ruotsalaisten
tietämättä, ja v:n 1240 kuuluisalla Nevan retkellä hämäläiset
esiintyvät suorastaan ruotsalaisten ja suomalaisten (sumien)
liittolaisina.[7] Hämeen valloittamisessa ei kaiketikaan hämäläisten
kukistaminen ollut niin tärkeä tehtävä kuin Novgorodin vallan
vastustaminen ja uhatun maan valtaaminen ja linnoittaminen, ennenkuin
Novgorod ehtisi sen tekemään. Sitä tarkoittaen riimikronikassa Hämeen
valloittamisen johdosta lausutaankin:
jag tror at rytza konungen mistit[8]
(luulenpa ryssän kuninkaan hävinneen)
Niinkuin kävi hämäläisten, niin vähää myöhemmin kävi osan karjalaisia.
Novgorodin liitto tai pakkovalta ei ajan mittaan ollut karjalaisille
mieliksi. Venäläiset aikakirjat kertovat v. 1269 aiotusta ja 1278
toimeenpannusta rankaisuretkestä Karjalaan.[9] Toiselta puolen
karjalaisten suhteet ruotsalaisiin näyttävät näihin aikoihin
muuttuneen, mikä seikka varmaan on yhteydessä kirkollisen lähetystyön
tai ruotsalaisen uutisasutuksen kanssa, joka kävi ruotsalaisen
valloituksen edellä. Länsi-Karjalan rannikkoseutujen asukkaat olivat
näet kristittyjä jo ennen Torkel Knuutinpojan retkeä, kuten käy
selville ruotsalaisen kronikan Viipurin linnan perustamista koskevista
sanoista:[10]
Ok bygdo eth hwss a then ända,
ther cristin land ather wända
ok hedhin land taka widher
(Ja rakensivat linnan sille äärelle,
missä kristitty maa loppuu
ja pakanamaa tulee vastaan)
Näihin Karjalan muuttuneihin oloihin nähden on luultavaa, etteivät
karjalaiset tehneet veristä vastarintaa Länsi-Karjalan ruotsalaisia
valloittajia vastaan eivätkä yleensä omavaltaisesti puuttuneet
taisteluihin, joiden ratkaisu jo aikaa sitten oli lakannut heistä
riippumasta.
Näinpä Suomen valloitus tapahtui ajan tavallisuudesta poikkeavasti, ja
saa selityksensä edeltävistä tapauksista ja oloista.
Ruotsalainen valloitus ja sen seuraukset herättävät
yhteiskuntahistoriallisessa suhteessa erityistä mielenkiintoa.
Saksalaisten vallattua itäisen Saksan laajat alueet hävisivät
sikäläiset slaavilaiset heimot lyhyessä ajassa miltei olemattomiin.
Samalla tavoin venäläiset valloittajat jo varhaisena keskiaikana
hävittivät lukuisia Itä-Europan suomalaisheimoja jäljettömiin.
Kummallakin näillä alueilla tuotti alkuperäisille asukkaille turmion
valloitukseen liittynyt vieras asutus, joka osittain karkoitti osittain
sisäänsä sulatti vanhan väestön. Itämeren maakuntain ja monen muun maan
historiasta nähdään, että vähälukuinen valloittajajoukko yksinäänkin on
saattanut kytkeä voitettuja väkirikkaita heimoja vuosisatoja kestävään
valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen orjuuteen.
Aivan toisin kävi Suomessa. Valloituskauden päätyttyä Suomi
muodollisestikin tuli Ruotsin valtakunnan täysioikeutetuksi osaksi
(1362), eikä maatamme aikaisemminkaan kohdeltu sanottavasti toisin kuin
Ruotsin omia nuorempia maakuntia. Turhaan myöskin etsii vanhimmista
asiakirjoista ilmauksia ruotsalaisten ja suomalaisten heimojen
keskinäisestä rotuvihasta. Jo ensi alustaan keskiajan valtiolliset ja
yhteiskunnalliset olot Suomessa joutuivat kehitysuralle, joka jyrkästi
poikkesi eteläisten ja itäisten heimomaitten tavasta.
Voidaan esittää useitakin seikkoja tämän omituisen ilmiön
selittämiseksi. Käy esim. ajatteleminen, että valloitetun maan olojen
sellainen järjestäminen olisi ollut korkeammalla kannalla olevan
valloittajan harkittua tointa. Sellaisia valloittajia kumminkaan tuskin
tuntee keskiajan todellinen historia, jossa sen sijaan paljon kerrotaan
ylivallan häikäilemättömästä käytöstä ja heikompivoimaisen sorrosta.
Paremmalla perusteella voidaan viitata valloittajain vähälukuisuuteen.
Jos jotain Ruotsista tullutta uutisasutusta olisikin valloituskautena
täällä tapahtunut, ei se levinnyt saaristoja ja kapeaa
rannikkovyöhykettä laajemmalle eikä missään tapauksessa riittänyt
aikaansaamaan mainittavampaa kansallisuusmuutosta valloitetuilla
alueilla. Hyvin tärkeäksi tekijäksi on vielä katsottava Suomen
maantieteellinen asema, joka ylimuistoisista ajoista nykyisiin saakka
on osoittautunut suotuisaksi täällä olevain kansallisuuksien
säilymiselle; erittäinkin oli niin laita muinaisina aikoina, jolloin
meret ja suunnattomat erämaat enemmän kuin myöhemmin pitivät Suomea
erillään naapurimaista.
Nämä yleiset seikat selvittävät sitä puolta valloituskysymyksestä, joka
koskee vanhain kansallisuusolojen säilymistä valloituksen jälkeen.
Mitä taas valloituskauden yhteiskunnallisiin ja valtiollisiin oloihin
tulee, niin on historianesittäjäin huomio yleensä keskittynyt
valloittajiin ja Ruotsin olojen vaikutukseen Suomessa. Mutta
ruotsalaisen valloituksen omituisuus ei ollut ainoastaan siinä, mitä se
täällä teki, vaan myöskin siinä, mitä se jätti tekemättä. Valloittajain
perustamain, monessa suhteessa varsin heikkojen, yhteiskuntalaitosten
ohella havaitaan täällä valloituksen vuosisatoina ja yleensä vanhempana
keskiaikana runsasta omaperäistä kehitystä. On kerran otettava
tutkittavaksi tuo viimemainittukin puoli valloituskysymystä ja sen
tekijät.
Näistä kotimaisista tekijöistä mainittakoon tässä ensinnäkin Suomen oma
ruotsalainen väestö.
Tarkastellessa keskiajan oloja tapaa lounaisen Suomen ruotsalaisella
asutusalueella jätteitä ja merkkejä paikallisista sotalaitoksista,
jotka ilmeisesti ovat skandinavialaista alkuperää ja ijältään varmaan
valloituskautta vanhempia.[11] Sellaisia muistoja tavataan, niinkuin
tuonnempana tarkemmin näytetään, alueellisissa jaoissa,
oikeudenkäytössä, eräissä liikennelaitoksissa y.m. Tämä tekee
luultavaksi, että puheenaolevat seudut jo varhain Ruotsin
muinaismaakuntain tapaan itse ovat hoitaneet paikallista hallintoaan ja
kyenneet siitä vastaamaan. Varhaisella keskiajalla, valtion
keskusvallan vielä heikkona ollessa, tällä maamme ruotsalaisseutujen
maakuntaisella itsehallinnolla on ollut mitä suurin valtiollinenkin
arvo, koska siitä ensi sijassa riippui ylimmänkin hallinnon etu ja
hyöty ja ylin hallinto sitä sen vuoksi suvaitsi. Näitä vanhoja
paikallisia muotoja tavataan varsinkin Ahvenanmaalla ja siihen
historiallisesti liittyvässä Varsinais-Suomen saaristossa, vieläpä
todennäköisesti läntisellä Uudellamaallakin. Maamme vanhat ruotsalaiset
alueet siten aivan rauhallisella tavalla välittivät skandinavialaisten
yhteiskuntamuotojen leviämistä Suomeen ja jo edeltäpäin tekivät
miekkavallan ja väkivallan piirissään tarpeettomiksi.
Suomen ruotsalaiset olivat myös kristinuskon esijoukkoja maassamme. On
hyvin uskottava Mikael Agricolan Uuden Testamentin suomennoksen
esipuheessa antama tieto, että lounaisen saariston ruotsalaiset --
luotolaiset kalandis -- olivat kristittyjä kauan ennen kuin muun Suomen
asukkaat.[12] Viipuriin saakka ulottuva kristitty seutu, jota
riimikronikka Torkel Knuutinpojan retken yhteydessä mainitsee,
tarkoittaa todennäköisesti itäisen Uudenmaan ja Länsi-Karjalan rannikon
ruotsalaista asutusta, joka kaiketi on tullut alkuun viimeistään Birger
jaarlin retken aikana. Nämä kristityt ruotsalaiset saaristo- ja
rantalaiset, jotka olivat ikivanhoissa yhteyksissä Ruotsin asukkaiden
kanssa, ovat -- Ahvenanmaan varhainen sotalaitos varsinkin sitä
ajatusta kannattaa -- kylläkin voineet ruotsalaisten liittolaisina
ottaa osaa Suomen muitten alueitten valloittamiseen.
Vaikka kansalliset eroavaisuudet Suomessa valloituksen aikoina olivat
paljon jyrkemmät ja merkitsevämmät kuin myöhemmin keskiajalla, olivat
lounaisen Suomen suomalaiset asukkaat jo kauan ennen valloitusta
eläneet läheisessä yhteydessä meripuolen ruotsalaisten kanssa, nousseet
samalle elinkeinolliselle tasolle kuin ruotsalaiset naapurinsa ja
omistaneet samanlaisia yhteiskunnallisia tapoja ja laitoksia kuin he.
Samoin tuo lounainen suomalainen heimo, jota kaiketi erityisesti
kutsuttiin "suomalaiseksi", vanhemmalla keskiajalla sekä
elinkeinollisesti että yhteiskunnallisesti huomattavassa määrässä erosi
sisämaan ikivanhoista heimoista, hämäläisistä ja karjalaisista. Ei
tähänkään lounaisen Suomen suomalaiseen yhteiskuntaan ruotsalainen
valloitus voinut hävittävästi vaikuttaa.
Sisä- ja takamaan suomalaiset heimot, hämäläiset ja karjalaiset,
olivat valloituksen aikoina vielä kaskitalouteen perustuvassa
heimokuntaisessa tilassa. Mahdotonta olisi ollut Hämeen ja varsinkin
Karjalan silloisia yhteiskunnallisia oloja välittömästi muuttaa
ruotsalais-länsisuomalaisten olojen mukaisiksi. Valloittaja noudatti
ainoaa mahdollista menettelyä: määräsi verot tai sopi niistä
asukkaitten kanssa, ja jätti heidät omiin oloihinsa. Sen vuoksi
laajalla karjalais-savolaisella asutusalueella vielä vuosisatoja
myöhempään tapaamme yhteiskunnan, joka valtiollisesti ja kirkollisesti
oli sulanut muuhun Suomeen, mutta perusteiltaan oli muinaissuomalainen.
Lännessä ruotsalaiset valloittajat joutuivat tutunomaisiin oloihin,
idässä ventovieraisiin -- kummassakaan tapauksessa ei uuden
yhteiskuntalaitoksen istuttamista tarvittu eikä perinpohjaista olojen
muutosta voinut tapahtua.