Kalifi Harun-al-Rashidin hallitessa eli Bagdadissa kauppias nimeltä Ali
Hodsha, keskinkertaisen varakas mies.
Hän asui isältään perimässään talossa, kaikista riippumattomana ja
tyytyväisenä liikkeestä saamaansa voittoon. Sattuipa kerran, että hän
näki kolmena yönä perätysten merkillisen unen. Kunnianarvoisa ukko
saapui hänen luokseen nuhdellen häntä ankaraan sävyyn siitä ettei hän
ollut tehnyt pyhiinvaellusretkeä Mekkaan. Se säikytti hänet kovin,
sillä hän tiesi uskontonsa vaativan että hän kävisi kunnioittamassa
pyhää kaupunkia. Ilmestyksen jälkeen hän ei enää rohjennut vitkastella
velvollisuutensa täyttämisessä. Sen vuoksi hän myi talouskapineensa,
puotinsa ja samalla suurimman osan kauppatavaroitaankin säilyttäen vain
muutamia esineitä, jotka hän arveli voivansa myydä edullisemmin
Mekassa.
Vuokrattuaan talonsakin hän otti pienet säästönsä, kaikkiaan tuhat
kultarahaa, pani ne oliiveilla täytettyyn ruukkuun ja antoi sen erään
ystävänsä huostaan. Tietämättä mitä öljymarjojen alle oli kätkettynä
ystävä lupasi pitää huolta ruukusta kunnes toivioretkeläinen palaisi.
Kauppias liittyi matkalle valmistautuvaan karavaaniin ja lähti
pyhiinvaellukselleen.
Ali Hodsha saapui turvallisesti Mekkaan ja käytyään rukoilemassa sen
pyhissä moskeijoissa hän ajatteli mukanaan tuomiensa tavaroiden
myymistä. Sen vuoksi hän asetti ne basaariin kaupan.
Kaksi kauppiasta kulki ohitse ja huomattuaan Ali Hodshan tavarat he
pitivät niitä niin oivallisina, että pysähtyivät hetkiseksi katselemaan
niitä, vaikkeivät itse niitä tarvinneet. Ja kun he olivat tyydyttäneet
uteliaisuutensa ja alkaneet kävellä poispäin, toinen kauppias sanoi
toverilleen: -- Jos tuo kauppias tietäisi, millä voitolla saattaisi
myydä tavaransa Kairossa, hän ei kauppaisi niitä täällä, vaikka
täkäläisetkin markkinat ovat hyvät.
Ali Hodsha kuuli sanat, ja koska hänelle oli usein kerrottu Egyptin
ihanuuksista, hän päätti käyttää tilaisuutta tehdäkseen matkan sinne.
Käärittyään tavaransa jälleen kokoon hän ei palannutkaan Bagdadiin,
vaan lähti Kairon karavaanin mukana Egyptiin, jossa pian myi tavaransa
suurella voitolla. Rahoilla hän osti toisia, aikoen käydä
Damaskoksessa. Karavaani lähti vasta jonkin ajan kuluttua, ja sillä
välin hän kävi kaikissa kiintoisissa paikoissa Kairon ympäristössä ja
Niilin rannoilla. Kun karavaani oli valmis, Ali Hodsha liittyi siihen
ja pistäydyttyään Jerusalemissa saapui menestyksellisen matkan jälkeen
Damaskokseen.
Ali Hodshasta Damaskos oli niin ihana seutu, viheriöivien niittyjen
ympäröimä, vilpoisten lähteiden kostuttama ja tuoksuvien puutarhojen
siimestämä, että se voitti kaikki matkustajien päiväkirjoissa esitetyt
kuvaukset. Hän oleskeli siellä pitkään, mutta ei kuitenkaan unohtanut
synnyinkaupunkiaan Bagdadia, jonne hän vihdoin lähti pyrkimään, ja
saapui Aleppoon jossa viivähti vähäsen. Mentyään Eufratin yli hän
suuntasi kulkunsa Mosuliin, aikoen palatessaan käyttää suorempaa tietä
Tigris-virtaa alaspäin. Ali Hodshan saapuessa Mosuliin jotkut
persialaiset kauppiaat, joiden kanssa hän oli matkustanut Alepposta ja
joiden hyväksi ystäväksi oli tullut, kehottivat häntä olemaan
jättämättä heitä, kunnes olisi käynyt Shirazissa, josta voisi edullisia
kauppoja tehtyään helposti palata Bagdadiin. Siihen hän kernaasti
suostuikin, ja he opastelivat hänet Sultanian, Rein, Koamin, Kasanin ja
Ispahanin kaupunkien kautta Shiraziin, mistä hän suostui seuraamaan
heitä Hindustaniin asti, ja sitten hän palasi heidän kanssaan
Shiraziin. Matkoihin ja oleskeluihin eri kaupungeissa kului seitsemän
vuotta, jonka ajan kuluttua hän vihdoin päätti palata Bagdadiin.
Ystävä, jonka huostaan hän oli jättänyt oliiviruukkunsa, ei ollut sen
koommin ajatellut häntä eikä sitä. Mutta siihen aikaan, kun
toivioretkeläinen oli matkalla karavaanin mukana Shirazista, sattui
kerran, kauppiaan syödessä illallista perheensä kanssa, keskustelu
kohdistumaan oliiveihin ja hänen vaimonsa sanoi haluavansa syödä
muutamia, koska ei ollut moneen aikaan maistanut niitä.
-- Nyt kun mainitset oliiveista, kauppias sanoi, -- muistuu mieleeni
ruukku, jonka Ali Hodsha jätti seitsemän vuotta sitten huostaani
lähtiessään toivioretkelle Mekkaan ja itse sijoitti varastohuoneeseeni
säilytettäväksi siellä siksi kunnes palaisi. En tiedä kuinka hänelle on
käynyt. Karavaanin palattua minulle kerrottiin että hän oli matkustanut
Egyptiin. Varmaan hän on kuollut, koska ei ole vielä palannut, ja
voimme syödä öljymarjat, jos ne ovat pysyneet hyvinä. Anna minulle
kulho ja kynttilä, menen noutamaan niitä, ja maistamme kelpaavatko ne
nautittaviksi.
Vaimo koetti varoittaa häntä koskemasta toisen omaisuuteen, mutta hän
ei välittänyt, vaan lähti noutamaan hedelmiä.
Varastohuoneeseen tultuaan hän avasi ruukun ja havaitsi että öljymarjat
olivat homeessa. Nähdäkseen olivatko ne kaikki pilaantuneita astian
pohjaan asti hän kaatoi muutamia kulhoon ja hänen ravistaessaan ruukkua
jokunen kultaraha vierähti ulos.
Kullan nähdessään kauppias, joka oli luonnostaan ahne, katsahti
ruukkuun ja huomasi että oli kaatanut pois melkein kaikki öljymarjat ja
että loppu oli kultarahoja. Hän pani heti hedelmät takaisin ruukkuun,
peitti sen, palasi vaimonsa luo ja virkkoi: -- Olit tosiaan oikeassa,
eukkoseni, sanoessasi että öljymarjat olivat kauttaaltaan homeessa.
Sillä homeessa ne olivat, ja panin ruukun samaan kuntoon jossa se oli
Ali Hodshan jättäessä sen tänne. Näin ollen hän ei huomaa että niihin
on kajottu, jos vielä palaisikin.
-- Sinun olisi pitänyt seurata neuvoani ja olla kajoamatta niihin,
vaimo vastasi. -- Suokoon Allah ettei tästä koidu ikävyyksiä!
Kauppias ei piitannut vaimonsa viime sanoista enempää kuin hänen
edellisestä varoituksestaankaan, vaan kulutti melkein koko yön
miettimällä kuinka voisi anastaa Ali Hodshan kullan itselleen ja pitää
sen hallussaan siinä tapauksessa, että matkailija palaisi etsimään
ruukkuaan. Seuraavana aamuna hän meni ostamaan senvuotisia öljymarjoja,
kaatoi vanhat astiasta kullan kera, täytti ruukun uusilla, peitti sen
ja pani sen samaan paikkaan mihin Ali Hodsha oli sen jättänyt.
Noin kuukausi sen jälkeen, kun kauppias oli tehnyt halpamaisen teon,
Ali Hodsha saapui Bagdadiin. Ja koska hän oli vuokrannut talonsa, hän
majoittui vieraskotiin ja päätti asua siellä, kunnes oli ilmoittanut
vuokralaiselle tulostaan ja varannut hänelle aikaa hankkia itselleen
toisen asunnon.
Seuraavana aamuna Ali Hodsha meni tervehtimään kauppiasta, joka otti
hänet vastaan mitä herttaisimmin. Kauppias lausui suuren ilonsa hänen
palaamisestaan monivuotisen poissaolon jälkeen ja sanoi, että oli jo
alkanut menettää kaiken toivon hänen jälleennäkemisestään. Sellaisessa
kohtauksessa tavallisten molemminpuolisten kohteliaisuuksien jälkeen
Ali Hodsha pyysi kauppiasta antamaan hänelle takaisin oliiviruukun
jonka oli jättänyt hänen huostaansa sekä suomaan anteeksi että oli
rohjennut vaivata häntä niin paljon.
-- Rakas ystävä, kauppias vastasi, -- teet väärin esittäessäsi moisia
anteeksipyyntöjä. Astiasi ei ole ollut tiellä aitassani. Olisin
vastaavassa tilanteessa käyttänyt hyväkseni sinun avuliaisuuttasi.
Tässä on varastohuoneeni avain, mene noutamaan ruukkusi. Löydät sen
samasta paikasta mihin jätit sen.
Ali Hodsha meni kauppiaan aittaan, otti saviastian ja vietyään takaisin
avaimen ja kiitettyään hänelle tehdystä palveluksesta palasi yömajaan
jossa asui. Mutta avattuaan ruukun ja pistettyään kätensä niin syvälle
kuin oli kultarahat kätkenyt hän hämmästyi suuresti, kun ei löytänyt
ainoaakaan. Ällistyksestä hän seisoi jonkin aikaa liikkumattomana,
kohotti sitten kätensä ja silmänsä taivasta kohti ja huudahti: -- Onko
mahdollista, että mies jota pidin ystävänäni on tehnyt itsensä
syypääksi moiseen halpamaisuuteen?
Hätääntyneenä tuntuvasta tappiosta Ali Hodsha palasi heti kauppiaan
luo. -- Hyvä ystävä, hän sanoi, -- älä ihmettele että palaan näin pian.
Myönnän ruukun samaksi jonka panin aittaasi, mutta öljymarjojen mukana
piilotin tuhat kultarahaa joita en löydä. Kenties olet tarvinnut niitä
ja käyttänyt niitä liikkeessäsi. Jos asia on niin, voit kernaasti pitää
ne, kunnes saat tilaisuuden niiden palauttamiseen. Vapauta minut vain
pelostani ja anna minulle tunnuste, minkä jälkeen voit maksaa velkasi
milloin sinulle itsellesi sopii.
Kauppias, joka oli edellyttänyt että Ali Hodsha tulisi esittämään
tällaisen valituksen, oli miettinyt vastauksen.
-- Ali Hodsha, hän sanoi, -- myönnät jättäneesi huostaani ruukullisen
öljymarjoja, ja nyt kun olet vienyt astian pois, tulet pyytämään
minulta tuhatta kultarahaa. Mainitsitko minulle koskaan että ruukussa
oli sellainen rahasumma? En edes tiennyt että siinä oli öljymarjoja,
sillä ethän sinä näyttänyt niitä minulle. Kas kun et kullan asemesta
vaadi timantteja ja helmiä. Mene tiehesi äläkä keräännytä väkeä
varastohuoneeni edustalle.
Muutamia henkilöitä oli näet jo saapunut kuuntelemaan. Ja nuo sanat
kauppias lausui niin kiihkeästi ja vihaisesti, etteivät he ainoastaan
viivähtäneet kauemmin ja houkutelleet vielä enemmän rahvasta kokoon,
vaan naapurikauppiaatkin pistäytyivät ulos myymälöistään tiedustaakseen
mistä Ali Hodsha ja kauppias riitelivät ja yrittääkseen rakentaa
sovintoa heidän välilleen. Ali Hodshan ilmoitettua heille syytöksensä
he kysyivät kauppiaalta mitä tällä oli sanottavana.
Kauppias myönsi säilyttäneensä Ali Hodshan ruukkua aitassaan, mutta
kielsi koskeneensa siihen. Hän vannoi luulleensa että siinä oli vain
öljymarjoja koska Ali Hodsha oli hänelle sanonut niin ja pyysi heitä
kaikkia häneen kohdistetun loukkauksen ja häväistyksen todistajiksi.
-- Syytä itseäsi seurauksista, Ali Hodsha sanoi tarttuen häntä
käsivarresta, -- mutta koska käyttäydyt minua kohtaan niin
hävyttömästi, vetoan asiassani Allahin lakiin. Saamme nähdä oletko
kyllin röyhkeä väittääksesi samaa kadin edessä. Lähtekäämme hänen
puheilleen!
-- Hyvin kernaasti, kauppias vastasi, -- pian saadaan nähdä kuka on
väärässä.
Ali Hodsha vei kauppiaan tuomiosaliin, syyttäen häntä että hän oli
kavalasti anastanut tuhat kultarahaa jotka olivat jätetyt hänen
huostaansa. Kadi kysyi, oliko syyttäjällä todistajia, mihin tämä
vastasi, ettei hän ollut ryhtynyt sellaiseen varokeinoon, koska oli
pitänyt henkilöä jonka huostaan rahansa talletti ystävänään ja aina
uskonut hänet rehelliseksi mieheksi. Kauppias puolustautui samaan
tapaan kuin oli puolustautunut ammattitoveriensa kuullen ja tarjoutui
vannomaan ettei ollut kajonnut rahoihin joiden varastamisesta häntä
syytettiin ja ettei edes tiennyt niitä ruukussa olleenkaan. Tuomari
käski hänen tehdä valan ja vapautti hänet todistajien puutteessa
syytteestä.
Kovin äkäisenä siitä että täytyi kärsiä tällainen melkoinen tappio Ali
Hodsha pani vastalauseensa tuomiota vastaan. Hän selitti kadille että
hän vetoaisi kalifiin oikeutta saadakseen. Tuomari piti julistusta vain
juttuna hävinneen tavallisen närkästyksen vaikutuksena ja ajatteli
täyttäneensä velvollisuutensa vapauttaessaan henkilön jonka
syyllisyyttä ei voitu todistaa.
Sillä välin kun kauppias käveli kotiinsa riemuiten voitostaan
ja ylen iloisena hyvästä onnestaan Ali Hodsha laati anomuksen. Ja
seuraavana päivänä hän ottaen vaarin ajasta jolloin kalifi palasi
keskipäivärukouksiltaan asettui kadulle, jota hallitsijan oli
kuljettava. Hän kurotti kätensä tarjoten anomusta ja asianomainen
virkailija, joka aina käy kalifin edellä, otti sen herralleen
annettavaksi.
Ali Hodsha tiesi, että kalifilla oli tapana palatsiin palattuaan lukea
anomukset, joten hän meni hoviin ja odotti, kunnes kyhäyksen
vastaanottanut virkailija tuli kalifin huoneesta ja ilmoitti hänelle,
että itsevaltias oli seuraavaksi päiväksi määrännyt tunnin hänen
asiansa kuulemista varten. Ja kysyttyään missä kauppias asui virkailija
lähetti ilmoittamaan että tämän oli saavuttava samaan aikaan.
Illalla kalifi lähti suurvisiirinsä Giafarin ja henkivartiostonsa
päällikön Messurin kanssa valepuvussa kaupungille, kuten hän usein
teki. Kalifi kuuli eräältä kadulta melua ja astui nopeampaan, saapui
pienelle pihalle vievään porttikäytävään ja havaitsi pihalla kymmenen
tai kaksitoista kuutamossa leikkivää lasta.
Uteliaana tietämään mitä lapset leikkivät kalifi istahti läheiselle
kivipenkille ja kuuli erään vilkkaimmista lausuvan: Leikitään
tuomioistuinta. Minä olen kadina. Tuokaa eteeni Ali Hodsha ja kauppias
joka petollisesti anasti häneltä tuhat kultarahaa.
Koska Ali Hodshan ja kauppiaan välinen juttu oli tuottanut paljon
puheenaihetta Bagdadissa, se oli tullut lastenkin korviin. Kaikki
mielistyivät ehdotukseen, ja kullekin määrättiin osansa. Kukaan ei
vastustanut poikaa joka ehdottautui kadiksi. Kun hän oli asettunut
istuimelleen noudattaen kaikkea tuomarin arvolle sopivaa vakavuutta,
toinen muka hovin virkailijana toi kaksi poikaa hänen eteensä: Ali
Hodshan ja kauppiaan jota vastaan tämä oli nostanut kanteen.
Kadin osan esittäjä kääntyi sitten Ali Hodshana esiintyvän puoleen
kysyen häneltä mitä syytöksiä hänellä oli kauppiasta vastaan. Syvään
kumarrettuaan kertoi Ali Hodsha nuorelle kadille asian pienempiä
yksityiskohtia myöten ja pyysi tätä käyttämään tuomiovaltaansa, jotta
hän ei joutuisi menettämään niin isoa rahasummaa. Sen jälkeen kadi
kääntyi kauppiaan puoleen kysyen, miksi hän ei palauttanut Ali Hodshan
häneltä vaatimia rahoja. Leikkikauppias esitti samat syyt kuin
todellinenkin kauppias oli esittänyt oikean kadin edessä ja tarjoutui
valallaan vahvistamaan sanojensa totuuden.
-- Älähän hosu, kadin osan esittäjä vastasi. -- Ennen kuin teet valasi,
tahtoisin nähdä oliiviruukun. Ali Hodsha, hän lisäsi kääntyen
toivioretkeläisen osaa esittävän pojan puoleen, oletko tuonut ruukun
tänne?
-- En, poika vastasi.
-- Mene heti noutamaan se, toinen käski.
Ali Hodshana esiintyvä poistui heti ja palattuaan oli asettavinaan
ruukun kadin eteen sanoen hänelle että se oli sama jonka hän oli
jättänyt syytetylle ja tältä jälleen saanut. Mutta jottei laiminlöisi
mitään muodollisuutta, pieni kadi kysyi kauppiaaltakin oliko se sama
astia ja kun tämä äänettömyydestään päätellen ei kieltänyt sitä, hän
käski avata ruukun. Ali Hodsha oli kohottavinaan kantta ja leikkikadi
oli kurkistavinaan ruukkuun. -- Ne ovat kauniita öljymarjoja, hän
sanoi, -- annahan kun maistan. Sitten hän muka söi muutamia ja lisäsi:
-- Ne ovat oivallisia. Mutta, hän jatkoi, -- en usko että öljymarjat
pysyvät hyvinä seitsemän vuotta. Lähettäkää kutsumaan oliivikauppiaita
kuullakseni heidän mielipiteensä.
Kaksi muuta poikaa astui esille muka oliivikauppiaina.
-- Oletteko oliivikauppiaita? leikkikadi kysyi. -- Sanokaahan kuinka
kauan öljymarjat säilyvät syötäviksi kelpaavina?
-- Herra tuomari, kauppiaat vastasivat. -- Pidettäköön niistä kuinka
hyvää huolta tahansa, kolmantena vuonna ne tuskin kelpaavat mihinkään.
Silloin niissä ei enää ole makua eikä väriä.
-- Jos niin on, kadi virkkoi, -- katsahtakaahan tuohon ruukkuun ja
ilmoittakaa, kuinka pitkä aika on kulunut siitä kun öljymarjat pantiin
sinne.
Molemmat kauppiaat olivat tarkastavinaan ja maistelevinaan öljymarjoja
ja sanoivat kadille että ne olivat tuoreita ja hyviä. -- Erehdytte,
nuori tuomari virkkoi, -- Ali Hodsha sanoo panneensa ne ruukkuun
seitsemän vuotta sitten.
-- Arvoisa herra, kauppiaat vastasivat, -- voimme vakuuttaa niiden
olevan tämän vuoden satoa ja rohkenemmepa väittää, ettei Bagdadissa ole
ainoaakaan kauppiasta joka ei vahvistaisi sanojamme.
Syytetty kauppias olisi tahtonut tehdä vastaväitteitä asiantuntijoiden
todistusta vastaan, mutta nuori kadi tukki hänen suunsa. -- Vaikene,
hän sanoi, -- sinä olet lurjus. Vietäköön hänet keihästettäväksi.
Lapset päättivät leikkinsä paukuttaen riemastuneina käsiään ja
tarttuivat rikolliseen muka laahatakseen hänet mestauspaikalle.
Sanoin ei voi kuvailla kuinka suuresti Harun-al-Rashid ihaili pojan
teräväpäisyyttä ja järkevyyttä näin oikean tuomion langettamisessa
asiasta joka seuraavana päivänä joutuisi hänen itsensä ratkaistavaksi.
Hän nousi penkiltä, siirtyi vaivihkaa pois ja kysyi suurvisiiriltä,
joka oli kuullut kaiken, mitä tämä asiasta ajatteli. -- Oikeauskoisten
hallitsija, suurvisiiri vastasi, -- minua kummastuttaa todellakin
tavatessani sellaista terävä-älyisyyttä niin nuoressa pojassa.
-- Mutta tiedätkö mitä, kalifi virkkoi. -- Juuri sama asia tulee
huomenna minun ratkaistavakseni. Oikea Ali Hodsha jätti minulle tänään
anomuksensa. Luuletko, hän jatkoi, -- että voisin langettaa paremman
tuomion?
-- Sitä en usko, visiiri vastasi, -- jos asia on niin kuin lapset
esittivät.
-- Pane merkille tämä talo, kalifi sanoi, -- ja tuo poika luokseni
huomenaamulla, jotta hän tutkisi asian minun läsnäollessani. Käske
paikalle myös kadi joka vapautti kauppiaan syytöksestä, jotta hän saa
oppia velvollisuudentuntoa lapselta. Huolehdi siitäkin että Ali Hodsha
tuo oliiviruukkunsa mukanaan ja toimita kaksi oliivikauppiasta
saapuville.
Määräykset annettuaan kalifi jatkoi kiertoaan kohtaamatta mitään
huomionsa arvoista.
Seuraavana päivänä visiiri meni taloon jossa kalifi oli katsellut
lasten leikkimistä ja kysyi isäntää, mutta kun isäntä oli ulkosalla,
vaimo tuli tiukasti hunnutettuna esille. Suurvisiiri tiedusti oliko
hänellä lapsia. Vaimo vastasi että hänellä oli kolme ja kutsui lapset
saapuville. -- Reippaat pojat, visiiri virkkoi, -- kuka teistä oli
kadina eilen illalla leikkiessänne? Vanhin vastasi olleensa ja punastui
kun ei tiennyt kysymyksen syytä. -- Tule mukaan, poikaseni, visiiri
sanoi, -- oikeauskoisten hallitsija haluaa tavata sinut.
Äiti hätääntyi nähdessään että suurvisiiri tahtoi viedä hänen poikansa
mukanaan ja kysyi mitä varten kalifi oli käskenyt hänet tuoda.
Suurvisiiri rohkaisi häntä ja lupasi saattaa pojan takaisin ennen kuin
tunti olisi kulunut, jolloin äiti saisi tietää asian lapselta
itseltään. -- Jos niin on, arvoisa herra, äiti virkkoi, -- sallikaa
minun ensin pukea hänet jotta hän voi esiintyä siistinä oikeauskoisten
hallitsijan edessä. Heti kun lapsi oli puettu, visiiri saattoi hänet
palatsiin ja esitteli kalifille.
Heidän tultuaan palatsiin poika oli kovin ujo, kunnes kalifi rauhoitti
häntä. Sitten kalifi käski tuoda esille kauppiaat. Saliin astuttuaan he
lankesivat maahan valtaistuimen juurelle, koskettaen päällään mattoon.
Kalifi lausui heille: -- Selittäkää kumpikin asianne tälle lapselle
joka kuuntelee teitä ja tuomitsee, ja jos hän joutuu pulaan, minä
avustan häntä.
Ali Hodsha ja kauppias puhuivat kumpikin puolestaan toinen toisensa
jälkeen, mutta kun viimeksimainittu tarjoutui vannomaan kuten ennenkin,
lapsi virkkoi: -- Ei vielä. Meidän on ensin nähtävä oliiviruukku.
Nämä sanat kuullessaan Ali Hodsha toi ruukun esille, laski sen kalifin
jalkojen juureen ja avasi. Kalifi vilkaisi öljymarjoihin, otti yhden ja
maistoi ja antoi toisen pojalle. Sitten kutsuttiin kauppiaat, jotka
tarkastivat öljymarjoja ja ilmoittivat niiden olevan hyviä ja vuoden
satoa. Poika sanoi heille Ali Hodsan vakuuttavan, että oli pannut ne
säilöön seitsemän vuotta sitten, mihin kauppiaat antoivat saman
vastauksen kuin lapset jotka olivat edellisenä iltana esittäneet heidän
osaansa.
Vaikka syytetty roisto näki selvästi, että hänet havaittaisiin
kauppiaiden lausunnon perusteella syylliseksi, hän yritti kuitenkin
sanoa jotakin puolustuksekseen. Mutta sen sijaan että olisi määrännyt
hänet seivästettäväksi poika katsahti kalifiin ja sanoi: --
Oikeauskoisten hallitsija, tämä ei ole leikin asia. Teidän
majesteettinne on hänet tuomittava kuolemaan eikä minun, vaikka sen
eilen tein leikkiessämme.
Täysin vakuuttuneena kauppiaan rikoksesta kalifi jätti hänet
oikeudenpalvelijoiden käsiin, määräten hänet seivästettäväksi. Tuomio
pantiin täytäntöön kun hän oli tunnustanut mihin hän oli kätkenyt nuo
tuhat kultarahaa, jotka nyt annettiin Ali Hodshalle takaisin.
Itsevaltias joka oli perin oikeutta harrastava kääntyi sitten kadin
puoleen, käskien hänen oppia lapselta miten oli täsmällisesti
suoritettava velvollisuutensa ja syleillen poikaa hän lähetti viimeksi
mainitun kotiin, lahjoittaen hänelle sata kultarahaa sisältävän
kukkaron anteliaisuutensa todistukseksi ja tunnustukseksi hänen
ihailtavasta älykkyydestään.