Armollinen Hallitsija! Kaikesta nykyisestä varallisuudestani saan minä,
Hodsha Hassan Alhabbal (köydenpunoja), kiittää kahta ystävääni, joista
toisen nimi on Saadi ja toisen Saad. Kerron teille nyt millä tavalla
saavutin rikkauteni.
Saadi ja Saad eivät voineet koskaan päästä yksimielisyyteen mikä
oli onnen tärkein edellytys. Saadi, joka oli hyvin rikas, selitti
aina ettei kukaan voinut elää onnellisena tässä maailmassa,
jollei omistanut kylliksi paljon ollakseen kaikista riippumaton. Saad
oli toista mieltä. Hän myönsi että varallisuus oli mukavan ja
huolettoman elämän olennainen ehto, mutta väitti että ihmisen onni
oli hyveessä, hänen ei tarvinnut toivoa itselleen enemmän maallista
tavaraa kuin oli välttämätöntä säälliseen toimeentuloon ja
hyväntekeväisyystarkoituksiin.
Eräänä päivänä, kun he haastelivat asiasta, Saadi sanoi (kuten molemmat
ovat minulle sittemmin kertoneet): -- Tahdon tehdä kokeen saadakseni
sinut vakuuttuneeksi. Lahjoitan rahasumman jollekulle käsityöläiselle.
Ja kun he sattuivat astumaan työpajani ohitse, he näkivät minut siellä
työssäni, ja Saad sanoi osoittaen minua: -- Tuo köydenpunoja on mies,
jonka muistan jo kauan aikaa ahertaneen ammatissaan, ja aina hän on
yhtä köyhä. Hän ansaitsee anteliaisuutesi ja on sopiva henkilö
kokeilusi kohteeksi.
Ystävykset tulivat luokseni ja ilmoittivat käyntinsä tarkoituksen.
Saadi veti povestaan kukkaron, laski sen käteeni ja lausui: -- Kas
tässä, ota tämä kukkaro. Havaitset sen sisältävän kaksisataa
kultarahaa. Tuottakoot ne sinulle siunausta ja suokoon Allah sinun
käyttävän ne niin hyvin kuin toivon. Ja usko minua: ystäväni Saad,
jonka tässä näet, ja minä riemuitsemme suuresti, jos näemme niiden
tekevän sinut onnellisemmaksi kuin nyt olet.
Kiitettyäni asianmukaisesti noita kahta ystävystä palasin työhöni
miettimään hyvää onneani. Aloin tuumia minne panisin rahani, jotta ne
säilyisivät tallessa. Minulla ei ollut köyhässä majassani lipasta tai
kaappia johon olisin lukinnut ne eikä mitään muutakaan varmaa paikkaa
jossa olisin voinut pitää aarteeni turvallisessa kätkössä.
Hädissäni ompelin kullan turbaanini ympäri kierretyn palttinan
poimuihin erottaen vain kymmenen kolikkoa tarpeita varten. Ostin uuden
hamppuvaraston sekä ruokatarvikkeita illalliseksi, koska perheeni ei
ollut pitkään aikaan maistanut lihaa.
Kantaessani ostamaani lihaa kotiin nälkiintynyt korppikotka hyökkäsi
kimppuuni ja olisi riistänyt minulta lihan, jollen olisi pitänyt siitä
hyvin tiukasti kiinni. Kamppailu oli niin hurja, että turbaanini putosi
maahan.
Korppikotka irrotti heti kyntensä lihakimpaleesta, tarttui turbaaniini
ja lensi sen kera tiehensä. Huusin niin äänekkäästi, että hälytin
kaikki naapuriston miehet, naiset ja lapset, jotka yhtyivät
parkumiseeni ja koettivat huudoillaan säikyttää petolintua päästämään
saaliinsa. Mutta siitä ei ollut mitään apua. Korppikotka vei
turbaanini, kadoten pian näkyvistämme, ja turhaa minun olisi ollut
vaivautua juoksemaan sen perään.
Menin kotiin perin synkin mielin, kun olin menettänyt rahani ja minun
täytyi ostaa uusi turbaani, mikä vähensi pientä jäännöstäni. Olin näet
käyttänyt useita noista kymmenestä kultarahastani hampun ostoon. Se
vähäinen erä, joka minulla vielä oli, ei riittänyt pitämään yllä
unelmia sielussani heränneiden suurien toiveiden toteutumisesta.
Niin kauan kuin noista kymmenestä kultarahasta oli jokin kolikko
jäljellä, elelin pienine perheineni tavallista paremmin. Pian vaivuin
taas entiseen köyhyyteeni ja puute irvisteli vääjäämättömänä
vastassani. En kuitenkaan koskaan nurissut tai voivotellut, vaikka
naapurini vain nauroivat minulle, kun kerroin menettäneeni
satayhdeksänkymmentä kultarahaa.
Kun ystävykset Saadi ja Saad pistäytyivät jälleen kuuden kuukauden
kuluttua työpajaani, olin kovin häpeissäni kertoessani heille
uskomattoman jutun. Saadi ivaili minua ja sanoi: -- Hassan, lasket
leikkiä ja tahtoisit pettää minua. Mitäpä korppikotkat turbaaneista
välittävät? Ne etsivät vain jotakin nälkänsä tyydyttämiseksi.
-- Hyvä herra, vastasin, -- voin kutsua todistajia, jotka varmentavat
sanani.
Saad alkoi ihmeekseni puolustaa minua ja kertoi toverilleen joukon
tarinoita korppikotkista ja vakuutti tietävänsä että monet niistä
olivat varmasti totta. Vihdoin Saadi vetikin taas kukkaronsa esille ja
laski kämmenelleni kaksisataa kultarahaa, jotka kukkaron puutteessa
pistin poveeni, luvaten tallettaa huolellisemmin jalomielistä lahjaa.
Haluamatta kuulla sanaakaan kiitokseksi Saadi jatkoi tyynesti kävelyään
ystävänsä kanssa.
Heti heidän mentyään lopetin työni ja lähdin kotiin. Mutta kun en
tavannut asunnossani vaimoani enkä lapsiani, otin rahat esille, panin
kymmenen kolikkoa erilleen ja pistin loput nurkassa olevaan
leseruukkuun. Vaimoni tuli pian sen jälkeen kotiin, ja koska minulla
oli vain vähän hamppua, sanoin hänelle lähteväni ostamaan uutta,
mainitsematta kuitenkaan mitään kahdesta tuttavastani.
Poissa ollessani kadullemme osui kiillotushiekkaa myyskentelevä mies.
Vaimoni tarvitsi hiekkaa. Kun hänellä ei ollut rahaa, hän kysyi eikö
mies vaihtaisi sitä leseihin. Mies suostui ja otti ruukun mukaansa.
Palatessani huomasin että astia oli poissa ja kysyin vaimoltani mihin
se oli joutunut. Hän kertoi mielestään varsin hyvästä vaihtokaupasta
hiekanmyyjän kanssa.
Ilmoitin hänelle kuinka pahan kolttosen hän oli tehnyt ja nuhtelin
häntä katkerasti.
Vaimoni oli kuin mielipuoli kuullessaan mikä erehdys hänelle oli
tapahtunut. Hän itki, löi rintoihinsa ja repi tukkaansa ja
vaatteitansa. -- Kylläpä olen onneton raukka, hän vaikeroi, --
ansaitsenko niin hirveän hairahduksen jälkeen enää elääkään! Miten
voisin löytää hiekanmyyjän? En tunne häntä, en ole koskaan ennen nähnyt
häntä tällä kadulla. Oi, puolisoni, hän lisäsi, -- Menettelit
moitittavasti ollessasi niin umpimielinen näin tärkeässä asiassa!
-- Vaimo, sanoin, -- hillitse surusi. Voivotuksellasi hälytät naapurit,
ja he vain nauravat meitä eivätkä sääli.
Odottelin varsin masentuneena ystävysten palaamista. Heidän tullessaan
minua kohti en rohjennut katsoa heitä silmiin, vaan kerroin
tapahtumasta pää painuksissa ja murheellisin sydämin. He kuuntelivat
ääneti. Lopetettuani kertomuksen kovasta onnestani lisäsin: -- Hyvä
herra, Allahin tiet ovat salatut ja tutkimattomat. Hänen tahtonsa on,
että en rikastu anteliaisuudesta, vaan että minun on jäätävä köyhäksi.
Kiitollisuudenvelkani on kuitenkin sama kuin jos lahjalla olisi ollut
toivottu vaikutus.
Näin puhuttuani vaikenin. Saadi kääntyi Saad-ystävänsä puoleen ja
virkkoi: -- Nyt voit sinä tehdä kokeesi ja näyttää minulle, että köyhän
miehen onnen voi rakentaa muullakin tavalla kuin rahalahjoilla. Ota
Hassan kokeilusi kohteeksi. Rohkenen vakuuttaa, että hän, annatpa
hänelle mitä tahansa, ei kostu siitä sen enempää kuin noista
neljästäsadasta kultarahasta.
Saad, jolla oli lyijypala kädessään, näytti sitä toverilleen. -- Näit
minun ottavan maasta tämän lyijypalan, hän sanoi. Annan sen Hassanille,
niin näet mihin se kelpaa.
Saad purskahti nauruun ja sanoi ystävälleen: -- Mihin lyijypala kelpaa?
Se on vaivaisen vaskirovon arvoinen! Mitä Hassan sillä tekee? Saad
antoi kuitenkin palan minulle ja sanoi: -- Ota se, Hassan. Naurakoon
Saadi vain. Myöhemmin saamme kuulla hyvästä onnesta jonka se on sinulle
tuottanut.
Luulin Saadin laskevan leikkiä, mutta otin sentään lyijyn ja kiitin
häntä. Ystävykset jatkoivat kävelyään, ja minä ryhdyin jälleen työhöni.
Kun illalla levolle mennessäni riisuuduin, taskustani pompahti
lyijypala jota en ollut sen koommin ajatellut. Otin sen lattialta ja
laskin lähimpään paikkaan. Samana iltana sattui niin, että kalastaja,
eräs naapureistani, havaitsi verkkojaan paikatessaan lyijypalan
puuttuvan. Kun oli liian myöhä mennä ostamaan, koska puodit olivat
suljetut, hän pyysi vaimoaan tiedustelemaan naapureilta oliko näillä
lyijypalaa. Vaimo kävi ovelta ovelle molemmin puolin katua, mutta ei
saanut lyijyä ja palasi tyhjin toimin miehensä luo. Kalastaja luetteli
muutamia naapureita nimeltä, mainiten niiden joukossa minutkin, ja
kysyi oliko vaimo käynyt heidän luonaan. -- En tosiaan käynyt vaimo
vastasi, -- sinne oli liian pitkä matka. Ja jos olisin käynyt, niin
luuletko että siitä olisi ollut hyötyä? Kokemuksesta tiedän ettei
heillä koskaan ole mitään, kun jotakin tarvitsee.
-- Sittenkin sinun on käytävä siellä, kalastaja sanoi, -- sillä vaikka
oletkin ollut siellä satoja kertoja ennen saamatta mitään, heillä ehkä
sattuu nyt olemaan palanen lyijyä.
Kalastajan vaimo lähti nuristen, tuli ovelleni ja herätti minut
kolkutuksellaan sikeästä unesta. -- Hassan, hän virkkoi, mieheni
tarvitsee lyijypalaa verkkojensa painoksi, ja jos sinulla on sellainen,
hän pyytää että annat sen hänelle.
Muistin palasen jonka Saad oli minulle antanut ja sanoin, että minulla
oli hiukan lyijyä ja että vaimoni toisi sen hänelle, jos hän odottaisi
hetkisen. Melu oli herättänyt vaimoni, kuten minutkin, ja hän nousi
vuoteesta, hapuili neuvoni mukaan ympäriltään, löysi lyijypalan, avasi
oven ja antoi palan kalastajan vaimolle, joka oli niin kovin mielissään
että lupasi miehensä puolesta palkkioksi osoitetusta ystävyydestä
meille ensimmäisen apajan.
Kalastaja riemastui suuresti nähdessään lyijyn, jota niin vähän oli
odottanut saavansa, ja hyväksyi auliisti vaimonsa lupauksen. Hän sai
verkkonsa paikatuksi ja lähti tapansa mukaan kalastamaan kahta tuntia
ennen päivänkoittoa. Ensimmäisellä heitolla hän sai vain yhden kalan,
runsaan kyynärän pituisen ja suhteellisen paksun. Mutta myöhemmin hän
veti monta runsasta apajaa, joskaan mikään kaloista ei ollut
ensimmäisen kokoinen.
Aamulla hän tuli vaimonsa antaman lupauksen muistaen luokseni
riiputtaen komeaa kalaa kädessään ja sanoi: -- Naapuri, vaimoni lupasi
ystävyytesi palkkioksi kaiken saaliin ensimmäisestä kokemisestani.
Allah soi minulle vain tämän yhden kalan sinulle tuotavaksi. Toivon
sinun ottavan sen vastaan. Mielelläni olisin nähnyt että apaja olisi
ollut parempi.
-- Naapuri, vastasin, -- sinulle lähettämäni lyijypala oli niin
vähäpätöinen kapine ettei sitä pidä arvioida niin korkeaan hintaan.
Naapurien tulee auttaa toisiaan pikku tarpeissaan. En ole tehnyt
sinulle enempää kuin mitä olisin samanlaisessa tilanteessa odottanut
sinulta. Kieltäytyisin ottamasta lahjaasi vastaan, jollen tietäisi
sinun antavan sitä hyvästä sydämestä ja että kieltäytymiseni sinua
loukkaisi. Koska siis niin haluat, otan kalan ja lausun sinulle parhaat
kiitokseni.
Näiden kohteliaisuuksien jälkeen otin kalan ja vein sen kotiin
vaimolleni, joka sanoi ettei sitä voinut keittää kokonaisena, koska
meillä ei ollut kyllin isoa pataa. -- Valmista kala miten tahansa,
sanoin, -- joka tavalla siitä tulee maukas ateria.
Kalaa peratessaan vaimoni löysi sen mahasta ison kristallin jota hän
luuli lasipalaseksi ja antoi sen nuorimmalle lapsellemme leluksi. Pojun
veljet ja sisaret katselivat sitä vuoron perään ihaillen sen kirkkautta
ja kauneutta.
Illalla kun lamppu oli sytytetty ja lapset yhä leikkivät kristallilla,
he havaitsivat sen säteilevän valoa, kun illallista valmistava vaimoni
seisoi heidän ja lampun välillä. Lapset alkoivat kinastella sen
omistamisesta. Kysyin vanhimmalta riidan syytä, ja hän mainitsi minulle
pimeässä välkkyvästä lasipalasesta. Uteliaana tietämään minkä verran
asiassa oli perää sammutin lampun ja havaitsin heidän olevan aivan
oikeassa.
-- Katsohan, sanoin, -- tässä on toinen etu, jonka Saad-ystäväni antama
lyijypala on tuottanut meille: nyt meiltä säästyy öljynostoon
tarvittavat rahat.
Kun lapset näkivät, että lamppu sammutettiin ja lasipala pantiin sitä
korvaamaan, he kirkuivat niin kovin ja pitivät kummastuksissaan
sellaista melua, että se herätti naapurini, jonka huoneen erotti
omastani vain ohut väliseinä. Tämä naapuri oli hyvin varakas
juutalainen jalokivikauppias, ja seuraavana päivänä lähetti hän
vaimonsa valittamaan että heidän iltauntaan oli häiritty. -- Hyvä
naapuri Raakel, vaimoni sanoi juutalaisnaiselle jonka nimen hän tiesi,
-- olen kovin pahoillani tapahtumasta ja toivon teidän antavan
anteeksi. Lapset näet pitivät melua, ja nehän nauravat ja huutavat mitä
vähäpätöisimmän asian vuoksi. Tulehan sisään, niin näytän sinulle mikä
melun aiheutti.
Juutalaiseukko astui sisään. Vaimoni otti uunin reunalta timantin
(sillä sellainen se oli ja varsin merkillinen olikin) ja antoi sen
hänen käteensä. -- Katso, vaimoni sanoi, -- tämän lasipalan vuoksi
kaikki se melu syntyi. Israelitar, joka tunsi kaikenlaisia kalliita
kiviä, tarkasteli ihaillen timanttia. Vaimoni kertoi hänelle kuinka oli
saanut sen.
-- Niin Aisa, jalokivikauppiaan puoliso sanoi antaen timantin takaisin,
-- lasipalanen se minunkin nähdäkseni on, mutta koska se on tavallista
lasia kauniimpi ja minulla on toinen aivan samanlainen kotona, niin
ostan sen jos olet halukas myymään.
Kuullessaan puhuttavan lelunsa myymisestä lapset keskeyttivät heidän
keskustelunsa itkien ja pyytäen ettei äiti luovuttaisi sitä. Ja
tyynnyttääkseen heitä vaimoni lupasi olla antamatta lasia pois.
Lasten ehkäistyä juutalaisakan petkutusyrityksen akka lähti pois, mutta
kuiskasi ensin vaimolleni, joka saattoi hänet ovelle, ettei tämä hänen
tietämättään näyttäisi lasia kenellekään, jos halusi myydä sen.
Tuskin juutalaisvaimo oli ilmoittanut löydöstään puolisolleen, kun
jalokivikauppias lähetti hänet tarjoamaan Aisalle kahtakymmentä
kultarahaa lasipalasesta. Mutta vaimoni ei tahtonut luopua siitä
kysymättä minun neuvoani. Ja kun satuin samassa tulemaan kotiin,
vaimoni kertoi tarjouksesta. Vaikenin hetkiseksi miettien, kuinka Saadi
oli vakuuttanut että lyijypalasta tulisi onneni peruskivi. Odotteleva
juutalaisnainen arveli vaikenemiseni syyksi tarjoamansa huokean hinnan
ja virkkoi: -- Annan sinulle viisikymmentä kultarahaa, naapuri, jos se
riittää.
Havaitessani hänen niin äkkiä korottavan tarjouksensa
kahdestakymmenestä viiteenkymmeneen sanoin odottavani paljon enemmän.
-- No, hyvä naapuri, hän virkkoi, -- annan sinulle sata, vaikka se onkin
niin paljon että en tiedä hyväksyykö puolisoni tarjoustani. Uuden
korotuksen jälkeen sanoin, että tahdoin saada lasista satatuhatta
kultarahaa. -- Sillä, lisäsin, -- näen selvästi että timantti on paljon
kalliimpikin. Mutta tehdäkseni sinulle ja puolisollesi mieliksi, koska
olette naapureitani, tyydyn mainittuun hintaan, josta en mitään alenna.
Arvasin nimittäin että kiiltävä esine oli varmaan timantti ja sanoin
että jos he kieltäytyivät maksamasta summaa, myisin sen muille
jalokivisepille joilta saisin paljon enemmän.
Juutalaisnainen vahvisti arveluni osoittautumalla perin
innokkaaksi tekemään kaupan ja kohottamaan tarjouksensa asteittain
viiteenkymmeneentuhanteen kultarahaan, jotka kuitenkin hylkäsin. -- En
rohkene puolisoni suostumuksetta tarjota sinulle enempää, vaimo sanoi.
-- Hän tulee tänä iltana kotiin. Pyydän sinua ystävällisesti näyttämään
kiven hänelle.
Lupasin tehdä niin.
Kun juutalainen tuli kotiin illalla, pysyin lujana vaatimuksessani.
Vaikka hän tinki, kieltäydyin hyväksymästä vähempää kuin mitä olin
pyytänyt. Lopuksi hän suostui suorittamaan summan ja antoi käsirahaksi
kaksi pussia joissa kummassakin oli tuhat kultarahaa, luvaten maksaa
loput huomenna.
Hän tekikin sopimuksemme mukaan, ja annoin hänelle timantin.
Vaikka vaimoni halusi ostaa uhkeita vaatteita, vannoin etten tuhlaisi
varallisuuttani, vaan perustaisin suuren liikkeen. Kulutin sitten koko
sen ja seuraavan päivän käyden ammattiveljieni luona, jotka ahersivat
yhtä ankarasti päivät pitkät leipänsä eteen kuin olin itsekin
ahertanut, annoin heille rahaa etukäteen, otin heidät työhön punomaan
eri köysilajeja, kunkin kyvyn ja taidon mukaan, ja vakuutin etten
antaisi heidän odottaa kauan maksua, vaan suorittaisin heille sen heti
kun työ oli valmis.
Siten sain yksinäni haltuuni koko Bagdadin köydenpunonta-ammatin, ja
minun täytyi pian vuokrata laajoja varastohuoneita. Myöhemmin, kun
halusin saada avarammat ja mukavammat tilat, rakennutin talon, jonka
teidän majesteettinne eilen näki ja joka kaikesta ulkonaisesta
kauneudestaan huolimatta sisältää enimmäkseen liikkeeni varastohuoneita
ja ainoastaan välttämättömän tarpeelliset asuinsuojat perheelleni.
Jonkin aikaa sen jälkeen, kun olin jättänyt entisen matalan majani ja
muuttanut nykyiseen asuntooni, Saad ja Saadi tulivat katsomaan kuinka
olin menestynyt ja kuulivat ihmeekseen, että minusta oli tullut iso
tehtailija, jota ei enää nimitetty pelkäksi Hassaniksi, vaan Hodsha
Hassan Alhabbaliksi, ja että olin rakennuttanut palatsimaisen talon.
He tahtoivat onnitella minua menestyksestäni, ja koska satuin näkemään
heidän tulonsa, kykenin ottamaan heidät vastaan kiitollisuuteni
osoittamiseen sopivalla tavalla. Istuuduttuamme Saadi virkkoi: --
Kerrohan meille, Hodsha Hassan, millä keinoin olet muuttanut sinulle
antamani neljäsataa kultarahaa näin suureksi omaisuudeksi. Saad puuttui
puheeseen sanoen: -- Miksi yhä epäilet ystävämme totuudenrakkautta?
Anna hänen itse kertoa kumpaa meistä hän saa kiittää varallisuudestaan.
Ystävysten näin puheltua kerroin jokaisen seikan jonka teidän
majesteettinne on kuullut, unohtamatta pienintäkään yksityiskohtaa.
Siitä huolimatta Saadi ei uskonut sanojani, vaan vaati yhä itselleen
kunniaa että oli tehnyt minut rikkaaksi. Ja koska ilta oli jo käynyt
myöhäiseksi keskustelun päätyttyä, he valmistautuivat lähtemään.
Mutta pidätin heitä sanoen: -- Hyvät herrat, pyytäisin teiltä yhtä
suosiota: älkää kieltäytykö kunnioittamasta minua illastamalla kanssani
ja yöpymällä luokseni. Ja huomenna vien teidät vesitse pieneen
maahuvilaan, jonka ostin levätäkseni toisinaan raittiissa luonnossa.
Palaamme samana päivänä ratsain hevosillani.
He ottivat kutsuni kohteliaasti vastaan. Illallista valmistettaessa
näyttelin heille taloani ja puutarhaani joita he ihailivat. Mutta
heidän ylistyksensä kohosi korkeimmilleen, kun saavuimme ruokasaliin,
johon oli varattu kaikkea heidän kestitsemistään ja huvittamistaan
varten.
Seuraavana aamuna lähdimme sopimuksen mukaan varhain hengittämään
raitista ilmaa, tulimme auringon noustessa virran rantaan ja astuimme
meitä odottavaan, pehmeillä matoilla varustettuun huvialukseen.
Vähemmässä kuin puolessatoista tunnissa kuusi rivakkaa soutajaa meloi
meidät myötävirtaan huvilalleni.
Opastelin vieraita talossani ja vein heidät viimein puutarhaan jonka
takana oli kauniita puita kasvava metsikkö.
Katsellessani siellä ympärillemme kaksi pojistani, jotka olin
lähettänyt maalle opettajansa kera, juoksi metsään ja nähtyään korkean
puun oksien haaraumaan rakennetun linnunpesän he käskivät orjan mennä
noutamaan sitä. Kun orja pääsi pesään käsiksi, hän kummastui kovin
nähdessään että se oli tehty turbaanista. Ja maahan tultuaan hän
kehotti poikia tuomaan sen minulle, jotta näkisin moisen ihmeen.
Tarkasteltuani päähinettä joka puolelta ja käänneltyäni sitä käsissäni
sanoin vieraille: -- Hyvät herrat, onko teillä kyllin hyvä muisti vielä
muistaaksenne turbaanin, joka minulla oli päässäni sinä päivänä jolloin
ensi kertaa kunnioititte minua käynnillänne?
-- En luule, Saad virkkoi, -- että ystäväni enempää kuin
minäkään kiinnitimme siihen huomiota. Mutta jos siitä löytyy ne
satayhdeksänkymmentä kultarahaa, emme voi epäillä asiaa.
-- Olen varma että kulta on täällä, sanoin, -- koska kapine tuntuu
hyvin raskaalta. Mutta ennen kuin avaan sen, pyydän teitä kuitenkin
tarkkaamaan, kuinka se on ilman vaikutuksesta haalistunut ja käynyt
laikulliseksi, mikä osoittaa että se on ollut kauan puussa.
Sitten riuhtaisin pois turbaanin kuvun ympärille kierretyn
palttinakaistaleen ja otin esille kukkaron jonka Saadi tunsi minulle
antamakseen. Tyhjensin sen matolle heidän eteensä ja sanoin: -- Tuossa,
hyvät herrat, tuossa ovat rahat. Lasken ne nähdäkseni onko summa oikea.
Huomasin siinä olevan satayhdeksänkymmentä kultarahaa. Silloin Saadi,
joka ei voinut kieltää niin ilmeistä totuutta, kääntyi minun puoleeni
sanoen: -- Myönnän, Hodsha Hassan, että nämä rahat eivät voineet tehdä
sinua rikkaaksi. Varallisuutesi perustana saattavat kuitenkin olla ne
toiset satayhdeksänkymmentä kolikkoa jotka uskottelet kätkeneesi
leseruukkuun. Vakuutin että niin ei ollut laita, eikä asiasta enää sen
jälkeen puheltu. Astuimme huoneisiin ja söimme päivällisen. Illan
viiletessä ratsastimme kuutamossa takaisin Bagdadiin.
Palvelijoitteni käsittämättömän huolimattomuuden tähden sattui niin,
että hevosemme jäivät ilman jyviä, ja kaikki varastohuoneet olivat
suljettuina. Eräs orjistani etsi niille naapuristosta rehua ja löysi
jostakin puodista ruukullisen leseitä, osti ne ja toi ruukunkin
mukanaan, luvaten palauttaa sen seuraavana päivänä. Orja tyhjensi
leseet ja jakaessaan niitä käsillään hevosille kosketti nyytiksi
sidottua liinaa, joka oli hyvin raskas. Hän toi käärön minulle
sellaisena kuin oli löytänyt sen.
Tunsin sen heti ja rientäen vieraitteni luo sanoin: -- Katsokaa, tässä
ovat toiset satayhdeksänkymmentä kultarahaa! Paremmaksi vakuudeksi
lähetin ruukun vaimolleni, ja hän tunsi sen heti samaksi jonka oli
vaihtanut hiekkaan.
Saadi myönsi vitkastelematta että olin puhunut totta ja että hän oli
aiheetta epäillyt minua. Hän sanoi ystävälleen: -- Myönnän voiton
sinulle, Saad, ja tunnustan, että rahat eivät aina ole rikastumisen
edellytys.
Saadi ei tahtonut kuullakaan rahojen takaisin ottamisesta, joten
päätimme lahjoittaa ne hyväntekeväisyystarkoituksiin. Ja kun ystävykset
Saadi ja Saad seuraavana päivänä lähtivät luotani, olimme vannoneet
ikuista ystävyyttä, joka onkin alati kestänyt.
Kalifi ilmaisi tyytyväisyytensä tarinaan ja sanoi, että timantti oli
nyt hänen aarreaitassaan ja että hän piti sitä kaikkia muita
jalokiviään arvokkaampana. -- Ja, hän lisäsi, tuo ne ystäväsi tänne,
jotta hekin saavat nähdä sen.
Näin sanottuaan kalifi salli Hodsha Hassanin, Seid Numanin ja Baba
Abdullahin lähteä kiitettyään heitä kuulemistaan kertomuksista.