Kalifi Harun-al-Rashidin hallitessa eli Bagdadissa hyvin rikas kauppias
jolla oli vain yksi poika. Tälle hän oli antanut nimeksi Abu Hassan ja
kasvattanut hänet kovassa kurissa. Kolmenkymmenen vuoden ikäisenä poika
jäi isänsä kuollessa ainoaksi perilliseksi ja suurten, ankaralla
säästäväisyydellä ja uutteralla toimeliaisuudella kerättyjen
rikkauksien omistajaksi.
Abu Hassan, jolta isä oli aina kieltänyt kaiken ylellisyyden,
halusi tuhlata rahoja ja päätti hankkia mainetta avokätisellä
anteliaisuudella. Sitä varten hän jakoi suuren omaisuutensa kahteen
osaan. Toisella osalla hän osti taloja kaupungista ja tiluksia maalta,
päättäen ettei milloinkaan koskisi kiinteistöjensä tuloihin, jotka
kyllä olisivat riittäneet varsin hauskaan elämään, vaan panisi ne
kaikki sellaisenaan talteen. Toisella osalla, joka oli puhdasta rahaa,
hän aikoi hankkia itselleen korvausta ajasta jonka hän mielestään oli
menettänyt ankaran isän pitäessä häntä niin tiukalla.
Näissä tuumissa Abu Hassan keräsi omasta säädystään joukon ikäisiään
nuorukaisia joiden ainoana huolena oli saada aikansa kulumaan
hupaisesti. Hän pani toimeen upeita pitoja säästämättä vaivoja tai
rahoja tehdäkseen ne kuuluiksi kautta kaupungin.
Menot olivat niin äärettömiä, että tarkoitukseen varatut rahat olivat
vuodessa ehtyneet. Hänen täytyi siis luopua enemmistä kemuista. Mutta
heti kun hän lakkasi kestitsemästä ystäviään, he jättivät hänet.
Milloin vain hänet näkivätkin, he välttivät häntä, ja jos hän
sattumalta tapasi jonkun heistä ja aikoi pysähdyttää hänet, he
riensivät aina pois, mikä milläkin verukkeella.
Abu Hassaniin koski kipeämmin ystävien käytös, jotka kaikkien
järkkymättömän uskollisuuden vakuuttelujen jälkeen hänet niin
halpamaisesti ja kiittämättömästi hylkäsivät, kuin niiden suurien
rahasummien menetys, jotka hän oli hupsusti tuhlannut. Hän meni
allapäin ja mietteissään, kasvot ilmaisten suurta tuskaa, äitinsä
huoneeseen ja istahti sohvan nurkkaan kauaksi hänestä.
-- Mikä sinua vaivaa, poikani, äiti kysyi nähdessään hänet niin
alakuloisena. -- Miksi olet noin kiihtynyt, huolestunut ja erilainen
kuin ennen?
Nämä sanat kuullessaan Abu Hassan heltyi kyyneliin ja valitti
huokaillen: -- Voi, äiti, vihdoinkin näen kuinka sietämätöntä köyhyys
epäilemättä on. Tunnen että se riistää meiltä kaiken ilon, kuten valo
poistuu päivän laskiessa. Koska köyhyys pakottaa meidät unohtamaan
kaikki ylistykset, joita meille ennen kompastustamme tuhlattiin,
koetamme kätkeytyä ja viettää yömme itkien ja surussa. Sanalla sanoen
sekä ystävät että sukulaiset pitävät köyhää raukkaa muukalaisena.
Tiedät, äiti, kuinka olen kohdellut ystäviäni viime vuoden kuluessa.
Olen ollut heille sanomattoman vieraanvarainen, kunnes olen tuhlannut
kaikki rahani, ja nyt he ovat jättäneet minut, kun eivät usko minun
enää kykenevän kestitsemään heitä. Hyvä että minulla on kiinteistöni,
ja kiitetty olkoon taivas joka on suonut minulle tarmoa ollakseni
valani mukaan koskematta niistä saamiini tuloihin. Nyt tiedän kuinka
minun on käytettävä jäljellä olevaa omaisuuttani. Tahdon kuitenkin
kokeilla kuinka pitkälle ystäväni, jotka eivät ansaitse sitä nimeä,
kiittämättömyydessään menevät. Käyn tapaamassa heitä, kutakin vuoron
perään, ja kun olen esittänyt heille mitä olen heidän hyväkseen tehnyt,
pyydän heitä auttamaan minua jollakin rahasummalla.
Hän meni äitinsä huoneeseen ja istahti sohvan nurkkaan, vain nähdäkseni
onko heissä enää jäljellä minkäänlaista kiitollisuudentunnetta.
Ei ainoakaan hänen entisistä tovereistaan piitannut perusteluista,
joilla murheellinen Abu Hassan koetti taivutella heitä ja
nöyryytyksekseen hän sai kokea, että monet heistä selvään ja suoraan
kielsivät edes tuntevansa häntä.
Hän palasi kotiin kovin surullisena ja astuen äitinsä huoneeseen
virkkoi: -- Voi, rakas äiti, ystävien asemesta olen tavannut vain
petollisia, kiittämättömiä lurjuksia, jotka eivät ansaitse
ystävyyttäni. Hylkään heidät ja lupaan sinulle etten tahdo koskaan enää
nähdä heitä.
Hän päätti vakavasti pysyä sanassaan, vältti kaikin mokomin jälleen
joutumasta äskeisen tuhlaavaisuutensa synnyttämään ikävään asemaan ja
vannoi ettei ikinä kestitsisi ketään Bagdadin asukasta. Hän otti
komerosta raha-arkun, johon oli tallettanut taloistaan ja
maatilkuistaan saamansa säästövarat, pani sen tyhjentämänsä tilalle ja
päätti ottaa siitä joka päivä vain niin paljon että se riitti yhden
ainoan vieraan illalliseen. Yhden henkilön hän aina kutsuisi kanssaan
aterioimaan, mutta hänen valansa mukaan se ei saanut olla Bagdadin
asukas, vaan samana päivänä kaupunkiin saapunut muukalainen jonka oli
sanottava hänelle jäähyväiset seuraavana aamuna.
Tämän suunnitelmansa mukaan Abu Hassan ei laiminlyönyt varata
joka aamu mikä oli tarpeellista, ja illalla hän meni istumaan Bagdadin
sillan päähän. Heti muukalaisen nähdessään hän puhutteli tulijaa
kohteliaasti, kutsui hänet illalliselle ja siksi yöksi luokseen
asumaan. Ilmoitettuaan hänelle lain, jonka oli itselleen laatinut, hän
vei hänet kotiinsa. Ateria jolla Abu Hassan kestitsi vieraitaan ei
ollut kallishintainen, mutta hyvin valmistettu. Hän tarjosi runsaasti
oivallista viiniä, ja tavallisesti he istuivat yhdessä myöhään yöhön.
Hän ei haastellut vierailleen valtiollisista asioista, perheestään tai
liikkeestään, kuten on liiankin tavallista, vaan keksi erilaisia
hupaisia puheenaiheita. Hän oli luonnostaan niin herttainen ja hilpeä,
että hän kykeni antamaan jokaiselle asialle mitä hauskimpia käänteitä
ja tehdä alakuloisimmatkin henkilöt iloisiksi.
Kun hän seuraavana aamuna lähetti pois vieraansa, hän sanoi aina: --
Allah siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua kaikilta suruilta, menetpä
minne tahansa. Kutsuessani sinut eilen luokseni illalliselle mainitsin
sinulle laista jonka olen säätänyt itselleni. Älä siis pane pahaksesi,
vaikka sanon sinulle ettemme enää koskaan saa nähdä toisiamme tai juoda
yhdessä, emme kotona emmekä muuallakaan, syistä jotka itse parhaiten
tiedän. Mene Allahin haltuun!
Kerran kun Abu Hassan tapansa mukaan odotteli sillalla kalifi
Harun-al-Rashid sattui orjan saattamana kulkemaan ohitse Mosulista
saapuvaksi kauppiaaksi pukeutuneena. Luullen häntä todellakin
kauppiaaksi Abu Hassan tervehti häntä kohteliaasti ja sanoi: -- Ystävä,
onnittelen sinua menestyksellisestä saapumisestasi Bagdadiin. Pyydän
että kunnioitat minua syömällä illallista kanssani ja lepäämällä tämän
yön kodissani matkasi vaivoista väsyneenä. Hän ilmotti sitten vieraalle
tavastaan kestitä ensimmäistä muukalaista jonka tapasi. Kalifista Abu
Hassanin oikussa oli jotakin niin kummallista ja tavallisuudesta
poikkeavaa, että hän oli hyvin halukas saamaan tietää sen syyn. Hän
sanoi siis kutsujalle, ettei hän voinut paremmin osoittautua
muukalaiselle tarjotun kohteliaisuuden arvoiseksi kuin ottamalla kutsun
vastaan ja lisäsi, että toisen tarvitsi vain näyttää tietä, jolloin hän
oli valmis seuraamaan.
Lainkaan aavistamatta vieraansa arvoa Abu Hassan kohteli häntä
vertaisenaan, tarjoten hänelle tavallisuuden mukaan hyvän vaikka
yksinkertaisen aterian johon itsekin otti osaa. Kun he olivat syöneet
ja pesseet kätensä, Abu Hassan toi viiniä pöytään ja kehotti kalifia
juomaan. Vieras noudatti kehotusta ja kiitti viiniä hyvänmakuiseksi.
Hän kuunteli myös mielellään nuoren miehen sujuvaa ja sivistynyttä
keskustelua. Vihdoin Abu Hassan kävi herkäksi ja kertoi kalifille
tarinansa joka huvitti suuresti hallitsijaa. -- Olet tosiaan onnellinen
mies, kalifi sanoi, -- kun olet saanut ajoissa varoituksen. Ylistän
käytöstäsi.
He istuivat maistellen ja viinin vilkastuttamina hilpeästi rupatellen,
kunnes yö oli varsin pitkälle kulunut. Vihdoin kalifi virkkoi: --
Sanohan minulle ennen kuin eroamme, voisinko millään tavoin olla
sinulle hyödyksi? Puhu rohkeasti ja avomielisesti, sillä vaikka olen
vain kauppias, kykenen varmasti joko itse tai jonkun ystävän
välityksellä tekemään sinulle mieliksi.
Kalifin tarjoukseen Abu Hassan, joka yhä luuli häntä mosulilaiseksi
kauppiaaksi, vastasi: -- Olen täysin varma, arvoisa ystävä, ettet tee
jalomielistä tarjoustasi pelkästä kohteliaisuudesta. Sanastaan kiinni
pitävänä kunnon miehenä vakuutan kuitenkin sinulle, ettei mikään ole
mieltäni painamassa, eivät liikehuolet eivätkä toivomukset. En pyydä
keneltäkään mitään. Minulla ei näet ole pienintäkään kunnianhimoa. Sen
vuoksi kiitän vain perin ystävällisestä tarjouksestasi ja kunniasta
jonka olet minulle osoittanut alentumalla nauttimaan vaatimatonta
ruokaani. Kuitenkin minun täytyy tunnustaa, Abu Hassan jatkoi, -- että
yksi seikka kiusaa minua, silti mielenrauhaani häiritsemättä. Tiedä
siis, että Bagdadin kaupunki on jaettu kortteleihin, joissa kussakin on
moskeija ja imaami. Imaami pitää rukoukset määrättyinä hetkinä sinne
kokoontuvien kaupunginosan asukkaiden päämiehenä. Sen korttelin imaami,
jossa minä asun, on tyly saituri, kovaluontoinen mies ja maailman
suurin teeskentelijä. Neljä korttelin vanhusta, jotka ovat hänen
hengenheimolaisiaan, tapaa säännöllisesti toisensa imaamin talossa.
Siellä he panettelevat, parjaavat ja hautovat häijyjä juonia minua ja
koko kaupunginosaa vastaan. Kunpa vain voisin rangaista heitä! Soisin
kalifin tietävän heidän puuhistaan, sillä hän on oikeutta harrastava ja
tekisi niistä lopun. Saisinpa vain yhdeksi päiväksi kalifin vallan,
niin käskisin antaa imaamille neljäsataa kepiniskua ja jokaiselle
noista neljästä yllyttäjästä sata lyöntiä palkkioksi heidän pahoista
töistään.
Kalifi laati mielessään suunnitelman jolla voisi antaa Abu Hassanille
tilaisuuden täyttää toivomuksensa. Hän tarttui pulloon ja kaatoi
lasillisen viiniä, juoden isäntänsä maljan. Sitten hän täytti toisen
lasin ja pani siihen salavihkaa vähän unijauhetta, jota hänellä oli
mukanaan, ojensi viinin Abu Hassanille ja sanoi: -- Olet vaivautunut
täyttämään pikarini kaiken iltaa. Tahdon edes kerran säästää sinulta
sen vaivan. Pyydän sinua ottamaan tämän lasin ja tyhjentämään sen minun
tähteni.
Abu Hassan otti maljan ja näyttääkseen vieraalleen, kuinka mielissään
hän oli kunnianosoituksesta, tyhjensi sen yhdellä siemauksella. Jauhe
vaikutti heti kun hän oli nielaissut nesteen, ja hän vaipui sikeään
uneen. Kalifi käski mukanaan tuomansa orjan nostaa Abu Hassanin
hartioilleen ja seuraamaan, mutta sitä ennen varmasti panemaan merkille
talon, jotta tuntisi sen jälleen. Tällä tavoin kalifi, nukkuvaa taakkaa
kantavan orjansa seuraamana, lähti talosta, mutta sulkematta
ovea jälkeensä, kuten isäntä oli toivonut, ja kulki suoraan
palatsiinsa, astuen siellä salaovesta omaan huoneeseensa jossa hänen
kamaripalvelijansa odottivat. Hän käski heidän riisua Abu Hassanin ja
panna hänet kalifin vuoteeseen, minkä he heti tekivät.
Kalifi kutsutti kaikki palatsin virkailijat ja naiset puheilleen
lausuen heille: -- Tahdon, että kaikki ne joiden velvollisuutena on
saapua luokseni aamutervehdykselle osoittavat vuoteessani lepäävälle
miehelle samaa kunnioitusta kuin osoittaisivat minulle ja tottelevat
joka ainoata hänen antamaansa käskyä. Älköön häneltä kiellettäkö mitään
ja puhuteltakoon häntä ja vastattakoon hänen kysymyksiinsä kuin jos hän
olisi oikeauskoisten hallitsija. Sanalla sanoen toivon että
kunnioitatte häntä oikeana kalifina, minusta välittämättä, ja
tottelette hänen pienintäkin viittaustaan.
Virkailijat ja hovin naiset jotka käsittivät että kalifi mieli
huvitella, vastasivat syvillä kumarruksilla ja poistuivat. Jokainen
valmistautui parhaansa mukaan noudattamaan käskyä ja esittämään
taitavasti osaansa.
Kalifi käski kutsua suurvisiirinsä. -- Giafar, hän sanoi, olen
kutsuttanut sinut antaakseni sinulle ohjeita ja jotta et hämmästyisi
huomenna, kun tulet vastaanottoon ja näet tämän miehen valtaistuimella
kuninkaallisessa puvussa. Tervehdi häntä samalla kumarruksella ja
osoita hänelle samaa kunnioitusta kuin minulle itselleni. Muista
suorittaa täsmällisesti mitä ikinä hän käskee, aivan kuin jos itse
antaisin sinulle määräyksiäni. Hän osoittaa kaiketi suurta
anteliaisuutta ja antaa lahjojensa jakamisen sinun huoleksesi. Tee
kaikki mitä hän vaatii, vaikkapa hän anteliaisuudessaan menisi niin
pitkälle että tyhjentäisi rahaston kaikki kirstut. Älä myöskään unohda
ilmoittaa kaikille emiireilleni ja palatsin ulkopuolella oleville
virkailijoille, että he osoittavat hänelle vastaanotossa samaa
kunnioitusta kuin minulle itselleni ja suorittavat kaikki niin hyvin
kuin mahdollista. Älköön hän havaitko tässä järjestelyssä vikaa, jotta
suunnittelemani huvi ei häiriintyisi.
Kun visiiri oli poistunut, kalifi meni nukkumaan toiseen huoneeseen ja
antoi eunukkiensa päällikölle Mesrurille tarpeelliset määräykset, jotta
kaikki kävisi niin kuin hän oli suunnitellut ja hän näkisi, kuinka Abu
Hassan käyttäisi valtaansa kalifina sinä lyhyenä aikana joksi oli
toivonut sitä itselleen. Ennen kaikkea hän muistutti Mesruria
herättämään hänet itsensä tavallisella hetkellä ennen kuin herättäisi
Abu Hassanin, koska hän halusi olla saapuvilla tämän noustessa. Mesrur
ei laiminlyönyt tehdä niin kuin kalifi oli käskenyt. Mentyään kammioon
jossa Abu Hassan nukkui kalifi piiloutui pieneen korotettuun
sivukomeroon, josta voi nähdä kaikki mitä tapahtui. Kaikki virkailijat
ja naiset, joiden oli oltava saapuvilla Abu Hassanin noustessa, tulivat
samaan aikaan huoneeseen sijoittuen järjestyksessä arvonsa mukaisesti,
ollakseen valmiit suorittamaan kukin velvollisuutensa aivan kuin jos
kalifi itse nousisi vuoteestaan.
Koska päivä juuri alkoi sarastaa ja oli ennen auringonnousua
valmistauduttava aamurukouksiin, lähinnä vuoteen pääpuolessa seisova
hovimies hipaisi etikkaan kastetulla sienellä Abu Hassanin nenää,
jolloin nukkuja heti havahtui. Hän oli kovin ihmeissään nähdessään
itsensä isossa upeasti sisustetussa huoneessa, jonka katto oli
koristettu hienoilla arabeskeilla, jossa oli kulta- ja hopeamaljakkoja
ja jonka lattiaa verhosi kallisarvoinen silkkimatto. Vilkaistuaan
vuodepeittoon hän havaitsi sen olevan helmillä ja timanteilla
kirjailtua kultakangasta. Vuoteen vieressä patjalla oli jalokivillä
koristettu kultakuteinen puku ynnä kalifin turbaani.
Kiiltävät esineet nähdessään Abu Hassan hämmästyi sanomattomasti ja
piti kaikkea unena. Kuitenkin hän toivoi ettei se olisi ollut unta.
Olen siis kalifi, hän ajatteli, mutta muistaen entisyytensä lisäsi:
Tämä on vain unta, vierastani huvittaakseni eilenillalla lausumani
toivomuksen vaikutusta.
Ja sitten hän käänsi kylkeään ja sulki silmänsä nukkuakseen.
Mutta samassa virkkoi orja hyvin kunnioittavasti: -- Oikeauskoisten
hallitsija, teidän majesteettinne on aika nousta rukouksiin, aamu
valkenee.
Äänen kuullessaan Abu Hassan nousi istualleen ja tuumi, ettei se
sentään voinut ollakaan unta. Hän hieroi silmiään varmistuakseen että
oli valveilla, ja kun hän avasi ne, päivä paistoi suoraan makuuhuoneen
ikkunasta sisään. Samassa Mesrur astui sisään, lankesi kasvoilleen Abu
Hassanin eteen ja sanoi: -- Oikeauskoisten valtias, teidän
majesteettinne suonee minulle anteeksi, mutta näin kauanhan ei ole
ollut tapanne nukkua, ja rukoushetki on jo ohi. Jos teidän
majesteettinne ei ole viettänyt yötä huonosti, olisi aika nousta
valtaistuimellenne ja aloittaa asiain käsittely. Kaikki kenraalinne,
maaherranne ja muut valtion virkamiehet odottavat teitä neuvostosaliin.
Tämän puheen kuullessaan Abu Hassan varmistui siitä, että ei nukkunut
eikä nähnyt untakaan, mutta samalla hän oli kovin hämillään ja
hölmistynyt, kun ei tiennyt mitä tekisi. Vihdoin hän katsoi vakavasti
Mesruriin ja sanoi hänelle ankarasti: -- Ketä sinä puhuttelet ja
nimität oikeauskoisten hallitsijaksi? En tunne sinua, ja varmaankin
sinä luulet minua joksikuksi toiseksi.
Jokainen muu henkilö kuin Mesrur olisi ällistynyt Abu Hassanin
kysymyksistä, mutta kalifi oli antanut hänelle niin hyvät ohjeet että
hän esitti osansa oivallisesti. -- Korkea herrani ja sulttaanini, hän
sanoi, -- puhuu noin vain koetellakseen minua. Eikö teidän
majesteettinne ole oikeauskoisten hallitsija, idän ja lännen
itsevaltias, Allahin lähettämän profeetan sijainen maan päällä?
Viheliäinen orjanne Mesrur ei ole unohtanut teitä niiden monien vuosien
jälkeen, joina hänellä on ollut kunnia ja onni palvella teidän
majesteettianne nöyrästi. Hän pitäisi itseään onnettomimpana ihmisenä
jos sattuisi vihoittamaan teidän majesteettianne ja pyytää mitä
hartaimmin että poistaisitte hänen pelkonsa. Mutta kaiketi onkin vain
kiusallinen uni teitä häirinnyt?
Abu Hassan purskahti nauramaan ja vaipui takaisin patjalle. Se huvitti
kalifia niin suuresti, että hän olisi itse nauranut yhtä äänekkäästi,
jollei olisi pelännyt lopettavansa liian nopeasti hauskan näytelmän
jonka oli itselleen luvannut.
Kun Abu Hassan oli väsynyt nauramiseen, hän nousi jälleen istualleen ja
virkkoi vieressään seisovalle pienelle neekeripojalle: -- Kuulehan,
sano minulle kuka minä olen?
-- Armollinen sulttaani, pieni poika vastasi kainosti, teidän
majesteettinne on uskovaisten hallitsija ja Allahin käskynhaltija maan
päällä.
-- Se ei ole totta, senkin mustakuono, Abu Hassan tiuskaisi.
Hän kutsui lähimpänä seisovaa neitosta. -- Tule tänne, kaunokainen, hän
kehotti ojentaen kättään, -- ja puraise sormeni päästä, jota tunnen
nukunko vai olenko hereillä.
Neitonen, joka tiesi kalifin katselevan kaikkea mitä tapahtui, oli ylen
iloinen saadessaan tilaisuuden osoittaa kykyään hänen huvikseen, astui
vakavin kasvoin vuoteen luo ja napaten Abu Hassanin sormen hampaittensa
väliin puraisi siihen aika kipeästi. Abu Hassan vetäisi kätensä
nopeasti takaisin ja sanoi: -- Huomaan olevani valveilla, enkä näe
unta. Mutta miten ihmeessä olen yhdessä yössä muuttunut kalifiksi? Tämä
on varmaan maailman kummallisin ja hämmästyttävin tapaus! Hän kääntyi
saman neitosen puoleen ja virkkoi: -- Vannotan sinua, niin totta kuin
Allah, johon luotat yhtä hyvin kuin minäkin, sinua suojelee, että et
salaa minulta totuutta. Olenko todellakin uskovaisten hallitsija?
-- Se on niin totta, neitonen vastasi, -- että me, jotka olemme teidän
majesteettinne orjia, hämmästymme nähdessämme teidän itsenne epäilevän
sitä.
-- Sinä olet valehtelija, Abu Hassan vastasi. -- Tiedän varsin hyvin
kuka olen.
Yhä enemmän ällistyneenä Abu Hassan salli Mesrurin auttaa hänet
nousemaan ja antautui vastustelematta orjain puettavaksi. Kun puuha oli
suoritettu, suurvisiiri opasti hänet kaksinkertaisen uudinrivin välitse
neuvostosaliin, jossa hänet saatettiin kaikella kuninkaallisella
loistolla muhkean valtaistuimen juurelle. Kun hän oli päässyt
valtaistuimen luo, Mesrur tuki häntä käsivarrellaan, toisen virkailijan
avustaessa toiselta puolen. Heidän avullaan Abu Hassan nousi askelmia
pitkin ja istahti korokkeelleen, virkamiesten toivottaessa riemuhuudoin
hänelle onnea ja menestystä.
Kalifi oli sillä välin seurannut ja sijoittunut paikkaan josta saattoi
itse näkymättömänä pysyen katsella näytelmää. Hän tunsi erikoista
mielihyvää huomatessaan Abu Hassanin täyttävän hänen paikkansa
valtaistuimella melkein yhtä arvokkaasti kuin hän itsekin.
Heti kun Abu Hassan oli asettunut valtaistuimelle, suurvisiiri astui
esille ja lausui syvään kumartaen: -- Oikeauskoisten hallitsija,
antakoon Allah siunauksiensa sataa teidän majesteettinne ylitse tässä
elämässä, ottakoon teidät paratiisiinsa tulevaisessa maailmassa ja
tuhotkoon vihollisenne!
Abu Hassan, joka vähitellen alkoi uskoa todella olevansa kalifi, kysyi
suurvisiiriltä mitä asioita oli käsiteltävinä. -- Oikeauskoisten
valtias, suurvisiiri vastasi, -- neuvostonne virkamiehet odottavat
ulkona, kunnes teidän majesteettinne suvaitsee antaa heille luvan,
tavanmukaiseen alamaisuuden tunnustukseen. Abu Hassan käski heti avata
oven, jotta virkamiehet voisivat astua saliin. Ja hän kumarsi heille
kuninkaallisesti, kun he lankesivat maahan ennen kuin sijoittuivat
paikoilleen.
Tämän juhlallisuuden jälkeen käsiteltiin päivän asiat, suurvisiiri
seisoi valtaistuimen edessä lukien selostuksensa, ja kalifi, joka
tarkkasi kaikkea, ihmetteli Abu Hassanin älyä. Tämä kutsutti kadin ja
sanoi: -- Mene siihen ja siihen moskeijaan, jossa on vanha imaami,
sidota hänet ja neljä vanhusta, jotka houkuttelevat häntä pahuuteen, ja
käske piestä heidät. Annettakoon imaamille neljäsataa raipan iskua ja
muille sata. Sitten nostettakoot kaikki viisi rääsyihin puettuina
kamelien selkään, kasvot eläimen häntään päin käännettyinä, ja
kuljetettakoot kautta kaupungin, huutajan juostessa edellä ja
julistaessa isoon ääneen: "Näin rangaistaan kaikki jotka panettelevat
lähimmäisiään!" Käske heidän sitten ainaiseksi poistua siitä
kaupunginosasta.
Kadi kumarsi ja lähti panemaan määräystä täytäntöön.
Kalifi oli hyvin mielissään Abu Hassanin lujuudesta ja havaitessaan,
että tämä ei suinkaan päästänyt käsistään tilaisuutta rangaista imaamia
ja kaupunginosansa neljää muuta tekopyhää lurjusta. Sillä välin jatkoi
suurvisiiri selostustaan ja oli juuri lopettanut, kun poliisituomari
palasi tehtäväänsä suorittamasta. Hän astui valtaistuimen eteen
tavallisin kunnianosoituksin ja sanoi: -- Uskovaisten hallitsija,
tapasin imaamin ja hänen neljä kumppaniaan moskeijasta jonka teidän
majesteettinne mainitsi, ja todistukseksi, että olen täsmällisesti
totellut käskyjänne, olen tuonut alueen johtomiesten allekirjoittaman
asiakirjan. Hän veti povestaan paperin ja ojensi sen valekalifille.
Kääntyen sitten suurvisiirin puoleen Abu Hassan sanoi: -- Mene
ylimmäisen rahastonhoitajan luo pyytämään häneltä tuhat kultarahaa ja
vie ne erään Abu Hassan-nimisen miehen äidille samaan kaupunginosaan
jossa häijy imaami asui. Riennä ja palaa heti. Kosketettuaan kädellä
päätään ehdottoman kuuliaisuuden merkiksi ja langettuaan kasvoilleen
valtaistuimen juureen suurvisiiri lähti rahastonhoitajan luo, joka
antoi hänelle rahat ja tarjosi orjan niitä kantamaan ja seuraamaan
häntä Abu Hassanin äidin asuntoon. Suurvisiiri vei rahat sanoen vain:
-- Kalifi lähettää sinulle tämän lahjan. Äiti otti sen vastaan
sanomattoman hämmästyneenä.
Kun päivän viralliset tehtävät olivat suoritetut, neuvosto hajaantui,
Abu Hassan astui alas valtaistuimelta ja hänet saatettiin ruokasaliin,
jossa hän nautti upean ja herkullisen aterian musiikin soidessa ja
tanssijatarten esittäessä taitoaan. Kaiken aikaa seisoi seitsemän
erinomaisen kaunista neitosta häntä löyhyttelemässä. Abu Hassan oli
ihastuksissaan kaikesta, eivätkä häntä vähimmin hurmanneet nuo
viehättävät tytöt. Katsellessaan heitä tarkkaavaisesti hän sanoi, että
hänen mielestään yksikin riitti löyhyttelemään hänelle raikasta ilmaa
ja käski kuuden tytön istua kanssaan pöytään, kolmen oikealle ja kolmen
vasemmalle. Kaikki kuusi tottelivat. Kun Abu Hassan huomasi, että he
kunnioittavassa kainoudessaan eivät maistaneet mitään, hän tarjoili
heille itse, kehotellen mitä hartaimmin ja kohteliaimmin heitä
syömään. Hän kyseli heidän nimiään, ja neitoset sanoivat olevansa
Alabasterikaula, Korallisuu, Kuutamo, Päivänsäde, Silmänherkku,
Sydämenilo, ja se joka häntä löyhytteli oli nimeltään Sokeriruoko.
Monet sievät kohteliaisuudet joita Abu Hassan heidän nimiensä johdosta
lausui osoittivat, että hän oli älykäs ja sukkela mies, ja se lisäsi
hänen arvoaan kalifin silmissä, joka näki ja kuuli kaikki.
Aterian jälkeen Abu Hassanille tuotiin pesuvettä kultaisessa maljassa
ja sitten hänet vietiin toiseen saliin, johon oli katettu jälkipöytä ja
jossa seitsemän edellisiä ihanampaa neitosta seisoi viuhkat kädessä
valmiina häntä löyhyttelemään. Abu Hassan ei kuitenkaan sallinut heidän
tehdä sitä, vaan käski heidän istuutua lähelleen jotta voisi nauttia
heidän seurastaan. Kalifi kuunteli mielissään kuinka sujuvan
kaunopuheisesti hän huvitti neitosia tarjoillessaan heille hedelmiä ja
havaitsi hänet tavallista nerokkaammaksi ja viisaammaksi mieheksi.
Kun päivä alkoi hämärtyä, Abu Hassan saatettiin kolmanteen, vielä
paljon upeammin sisustettuun saliin, jota seitsemässä kultaisessa
kattokruunussa palavat vahakynttilät kirkkaasti valaisivat. Siellä hän
näki seitsemän isoa erillisillä viineillä täytettyä hopeapulloa ja
niiden ääressä seitsemän mitä hienotekoisinta kristallipikaria. Siihen
asti Abu Hassan ei ollut juonut muuta kuin vettä, noudattaen tapaa,
joka Bagdadissa oli käytännössä ylimmästä alimpaan ja kalifin
hovissakin: viiniä maisteltiin vasta illalla.
Heti kun Abu Hassan astui saliin, hän meni pöydän luo, istuutui ja oli
pitkän aikaa haltioissaan häntä ympäröivästä komeudesta, joka oli
kauniimpaa kuin hän koskaan ennen oli nähnyt. Tarttuen kädestä oikealla
seisovaa neitosta hän veti tytön viereensä istumaan, tarjosi hänelle
leivosta ja kysyi hänen nimeään.
-- Oikeauskoisten hallitsija, kaunotar vastasi, -- minua sanotaan
Helmitertuksi.
-- Mikään muu nimi, Abu Hassan virkkoi, -- ei olisi paremmin arvosi
mukainen. Hampaasi ovat tosiaan hienoimpia helmiä heleämmät.
Helmiterttu, hän lisäsi, -- koska se on sinun nimesi, kaadahan minulle
kauniilla kätöselläsi lasillinen viiniä.
Neitonen täytti viinilasin ja tarjosi sen viehättävin liikkein Abu
Hassanille. Tämä kilisteli kaikkien seitsemän neitosen kanssa.
Ja kun hän oli juonut erikseen kunkin maljan, Helmiterttu meni
tarjoilukaapille, kaatoi lasillisen viiniä ja tipautettuaan siihen
hyppysellisen samaa jauhetta, jota kalifi oli edellisenä iltana
käyttänyt, ojensi sen Abu Hassanille. -- Oikeauskoisten hallitsija, hän
virkkoi, -- pyydän teidän majesteettianne ottamaan tämän lasin ja ennen
kuin sen tyhjennätte armollisesti kuuntelemaan laulua jonka olen tänään
sepittänyt ja jonka toivon miellyttävän teitä.
Kun neitonen oli päättänyt esityksensä Abu Hassan tyhjensi lasinsa ja
käänsi päänsä tyttöä kohti lausuakseen hänelle ne ylistykset, jotka
tämä hänen mielestään ansaitsi, mutta hänet ehkäisi unetus, joka
vaikutti niin äkkiä että hänen suunsa avautui heti ammolleen,
silmäluomet painuivat umpeen, pää valahti pielukselle ja hän vaipui
yhtä sikeään uneen kuin edellisenä päivänä jolloin kalifi oli antanut
hänelle jauhetta. Yksi neitosista oli valmiina sieppaamaan hänen
kädestään putoavan pikarin. Kalifi, jolle näytelmä oli tuottanut
suurempaa huvia ja tyydytystä kuin hän oli odottanutkaan, lähti
tähystyspaikaltaan ja astui saliin heidän luokseen ratkiriemastuneena
menestyksestä.
Hän käski pukea Abu Hassanin hänen omiin vaatteisiinsa ja määräsi orjan
viemään hänet takaisin sinne mistä oli tuonutkin ja laskemaan
meluttomasti samaan huoneeseen sekä poistuessaan jättämään oven auki.
Abu Hassan nukkui hyvin myöhään seuraavana aamuna. Unijauheen lakatessa
vaikuttamasta hän heräsi, avasi silmänsä ja kummastui suuresti
nähdessään itsensä entisessä kodissaan. -- Helmiterttu! Kointähti!
Korallisuu! Kuutamo! hän huuteli kutsuen hovin naisia nimeltä, mikäli
muisti. -- Missä olette? Tulkaa tänne, tytöt!
Abu Hassan hoilasi niin äänekkäästi, että äiti, joka oli omassa
huoneessaan, kuuli melun, riensi hänen luokseen ja kysyi: -- Mikä
sinulla on hätänä, poikani? Mitä sinulle on tapahtunut?
Nämä sanat kuullessaan Abu Hassan kohotti päätään ja katsahti ylväästi
äitiinsä ja sanoi: -- Vaimo kulta, ketä sinä nimität pojaksesi?
-- Sinua. Etkö sitten ole poikani Abu Hassan, äiti vastasi hyvin
lempeästi. -- On kummallista että olet voinut unohtaa itsesi näin pian.
-- Minäkö sinun poikasi, Abu Hassan ärähti. -- Sinä et tiedä mitä
sanot! Olen oikeauskoisten hallitsija, etkä voi minulle uskotella!
Abu Hassanin äiti, joka luuli poikansa joutuneen mielenhäiriöön, koetti
muuttaa puheenaihetta. Ja sitä varten hän jutteli, kuinka imaamia oli
edellisenä päivänä rangaistu. Tuskin Abu Hassan oli kuullut
kertomuksen, kun hän huudahti: -- En ole poikasi enkä ole Abu Hassan,
vaan ehdottomasti oikeauskoisten hallitsija. Kertomuksesi jälkeen en
voi enää epäillä sitä. Tiedä siis, että minun käskystäni imaamia ja
neljää sheikkiä rangaistiin.
Turhaan äiti koetti tyynnyttää hänen häiriintynyttä mieltään. Kaikki
hänen vastustelunsa ärsyttivät Abu Hassania vain entistä enemmän. Ja
hän vimmastui niin äidilleen että välittämättä tämän kyynelistä tarttui
keppiin ja hyökkäsi hurjistuneena ja uhkaavana vaimorukkaa kohti. Hän
olisi säikyttänyt jokaisen paitsi hellästi rakastavan äidin. -- Sano
minulle heti kuka olen, hän kirkui.
-- En usko, poikani, äiti vastasi katsellen häntä lempeästi ja
pelottomasti, -- sinua niin Allahin hylkäämäksi, että et tunne äitiäsi
joka synnytti sinut maailmaan ja luulottelet itsestäsi joutavia. Olet
tosiaankin poikani Abu Hassan ja teet kovin väärin vaatiessasi
arvonimeä joka kuuluu ainoastaan itsevaltiaalle herrallemme, kalifi
Harun-al-Rashidille. Varsinkin se on kiittämätöntä sen jalomielisen
lahjan jälkeen jonka hallitsija lähetti meille eilen.
Näistä sanoista Abu Hassan ihan raivostui. Kalifin anteliaisuuden
mainitseminen varmistutti yhä enemmän että hän itse oli kalifi, sillä
hän muisti lähettäneensä visiirin lahjaa viemään. Ja sokeassa
vimmassaan hän pieksi äitiään kepillä, hokien kaiken aikaa että hän
itse oli lähettänyt rahat.
Äitipoloinen, joka ei ollut aavistanut poikansa näin pian siirtyvän
sanoista iskuihin, huusi niin äänekkäästi apua, että naapurit riensivät
hätään. Abu Hassan pieksi yhä äitiään, kysyen häneltä joka iskulla,
oliko hän oikeauskoisten hallitsija, mihin äiti aina hellästi vastasi
että Abu Hassan oli hänen poikansa.
Kun taloon juosseet naapurit kuulivat Abu Hassanin julistavan olevansa
kalifi, he eivät enää epäilleet että hän oli tullut mielipuoleksi.
Sen vuoksi he tarttuivat häneen ja sidottuaan hänet veivät
hullujenhuoneeseen, johon hänet jätettiin rautaristikolla varustettuun
koppiin toipumaan järkiinsä. Hän sai joka päivä viisikymmentä
kepiniskua, jotta muistaisi ettei ollut oikeauskoisten hallitsija kuten
väitti.
Vähitellen Abu Hassanissa syntyneet voimakkaat ja vilkkaat mielikuvat,
muistumat siitä, että oli ollut puettuna keisarilliseen purppuraan,
käyttänyt kalifin valtaa ja saanut osakseen sellaiselle tulevaa
ehdotonta ja täsmällistä kuuliaisuutta, alkoivat haihtua. Hän päätti
pitää koko otaksumansa unena ja palata rauhassa kotiinsa.
Kun Abu Hassanin äiti tuli häntä katsomaan, hän havaitsi poikansa
mielentilan niin paljon paremmaksi että itki ilosta. -- En tosiaan
käsitä, äiti, Abu Hassan sanoi, -- mitä on tapahtunut, mutta olen
päättänyt pitää sitä kaikkea vilkkaana unena. Ja pyydän sinua antamaan
anteeksi kaiken pahan kohteluni.
-- Poikani, äiti huudahti riemuissaan, -- tunnen sanomatonta iloa ja
lohtua kuullessani sinun puhuvan noin järkevästi. Mutta sanonpa sinulle
mitä tästä seikkailusta ajattelen. Muukalainen, jonka illalla ennen
sairastumistasi toit kotiin aterioimaan kanssasi, lähti sulkematta
kamarisi ovea jälkeensä, vaikka olit pyytänyt sitä, ja luulen, että
paholainen sai siten tilaisuuden pujahtaa sisälle ja syöstä sinut
siihen kauheaan harhaan jossa olet ollut. Sen tähden, poikani, sinun
tulee kiittää Allahia pelastuksestasi.
-- Luulenpa sinun olevan oikeassa, poika vastasi, -- ja pyydän sinua
toimittamaan minut pois tästä paikasta.
Hänen äitinsä ei odottanut toista kehotusta, vaan riensi hoitolan
vartijan luo, joka tutkittuaan Abu Hassanin vapautti hänet kuten äiti
toivoi.
Abu Hassan lepäsi muutamia päiviä paluunsa jälkeen ja jatkoi sitten
entistä menettelyään, kutsuen vieraan iltaisin aterialle. Heti ensi
kerralla, kun hän meni sillalle, hän näki kauppiaan, joka hänen
arvelunsa mukaan oli syynä kaikkiin hänen kärsimyksiinsä, tulevan
kohti. Abu Hassan kääntyi poispäin välttääkseen häntä, mutta kauppias
ei halunnut väistää, vaan astui hänen luokseen. -- Veli Abu Hassan, hän
sanoi, -- sinäkö siinä? Tervehdän sinua! Sallitko minun syleillä sinua?
-- En suinkaan, Abu Hassan vastasi, -- minä en tervehdä sinua. En huoli
tervehdyksestäsi enkä syleilystäsikään. Mene tiehesi!
Kalifi oli huolellisesti suunnitellut kohtauksen, koska tiesi Abu
Hassanin palanneen kotiinsa, eikä tämä tyly käytös saanut häntä
luopumaan aikeistaan. Hän tunsi hyvin lain, jonka Abu Hassan oli
itselleen säätänyt, ettei koskaan seurustelisi muukalaisen kanssa jota
kerran oli kestinnyt, mutta hän ei ollut siitä tietävinään. -- Ah, veli
Abu Hassan, hän sanoi syleillen häntä, -- en mieli erota sinusta näin,
koska minulla oli onni tavata sinut toistamiseen. Sinun täytyy jälleen
osoittaa minulle samaa vieraanvaraisuutta kuin osoitit kuukausi sitten,
jolloin minulla oli kunnia kilistellä kanssasi.
Abu Hassan olisi kernaasti suonut kalifin menevän tiehensä, mutta hänen
ponnistuksensa vapautua vastenmielisestä vieraasta olivat turhia, ja
vihdoin hänen oli pakko sallia miehen tulla mukaansa. -- Mutta, hän
selitti, -- koska viime vierailusi tuotti minulle niin paljon kiusaa,
minun täytyy kertoa mitä tapahtui ja pyytää että säästät minut sen
toistumiselta. Abu Hassan jutteli sitten seikkailunsa ja päätti
selostuksensa vaatimalla kalifia lupaamaan, ettei tämä enää tekisi
hyviä suunnitelmia hänen tulevaisuuteensa nähden. -- Olen tyytyväinen,
hän sanoi, -- ja annan sinulle kaiken entisen anteeksi.
Heti kun Abu Hassan saapui kotiinsa, hän kutsui äitinsä ja pyysi
kynttilöitä, kehotti vierastaan istumaan sohvalle ja istahti itse hänen
viereensä. Vähän myöhemmin tuotiin illallinen pöytään, ja he kävivät
kursailematta ruokaan käsiksi. Heidän aterioituaan Abu Hassanin äiti
tyhjensi pöydän, toi jälkiruoaksi hedelmiä viinin kera sekä lasit ja
poistui sitten eikä enää näyttäytynyt.
Kun he olivat jonkin aikaa maistelleet viiniä, kalifi sanoi: -- Etkö
ole koskaan ajatellut avioliittoa?
-- En, Abu Hassan vastasi, -- elän mieluummin vapaana.
-- Se ei ole oikein, kalifi jatkoi. -- Minun täytyy etsiä sinulle
neitonen joka on lempesi arvoinen. Ja olenpa varma että pidät hänestä.
Sitten hän tarttui Abu Hassanin pikariin, tipautti siihen hiukan
jauhetta ja ojensi sen viinillä täytettynä isännälleen. -- Kas niin,
hän sanoi, -- juohan sen neitosen malja jonka sinulle hankin!
Abu Hassan otti nauraen lasin ja virkkoi päätään pudistaen: -- Olkoon
menneeksi! Koska sitä haluat, en voi tehdä itseäni syypääksi niin
suureen epäkohteliaisuuteen että kieltäytyisin moisessa pikkuasiassa
tekemästä arvokkaalle vieraalleni mieliksi. Juon siis minulle lupaamasi
neitosen maljan, vaikka olen varsin tyytyväinen olooni enkä odota sinun
pitävän sanaasi. Tuskin Abu Hassan oli tyhjentänyt pikarinsa, kun hän
vaipui yhtä syvään uneen kuin ensi kerrallakin, ja kalifi määräsi saman
orjan kantamaan hänet palatsiin. Orja totteli, ja kalifi, joka ei
aikonut lähettää Abu Hassania takaisin kuten tuonnoin, sulki oven
jälkeensä niin kuin oli luvannut ja seurasi perästä.
Kun he saapuivat palatsiin, kalifi käski laskea Abu Hassanin sohvalle
saliin, josta hänet oli sikeään uneen vaipuneena kannettu kotiin
kuukausi sitten. Mutta ensin hän käski hovipalvelijan pukea hänet
samaan pukuun jossa hän oli kalifina esiintynyt. Sitten hän käski
kaikkien hovin virkailijoiden, naisten ja soittoniekkojen, jotka olivat
olleet salissa Abu Hassanin juodessa viimeisen, uneen uuvuttavan
siemauksensa, saapua sinne päivänkoitteessa ja esittää osansa
huolellisen hyvin, kun nukkuja heräsi. Levolle lähtiessään hän vielä
muistutti Mesruria herättämään hänet ennen kuin menisivät saliin, jotta
hän voisi kätkeytyä ristikolla varustettuun sivukomeroon kuten
ennenkin.
Kun kaikki oli järjestyksessä ja kalifin jauheen vaikutus vaimentunut,
Abu Hassan alkoi heräillä, kuitenkaan vielä avaamatta silmiään. Silloin
seitsemän laulajatarryhmää yhtyi suloisilla äänillään oboeiden,
huilujen ja muiden soittimien säveleihin. Abu Hassan ihmetteli kovin
kuullessaan ihanaa musiikkia, ja kun hän avasi silmänsä ja näki
edessään naiset ja hoviherrat jotka luuli tuntevansa, hänen
kummastuksensa lisääntyi. Sali tuntui samalta jonka hän oli nähnyt
ensimmäisessä unessaan, ja hän huomasi samat kynttiläkruunut,
huonekalut ja koristeet.
Hän oli kuitenkin liian säikähtynyt toipuakseen heti täyteen
tajuntaansa. -- Allah armahtakoon minua, hän huudahti. -- Häijyt henget
ovat riivanneet minut! Hoviherrat koettivat vakuuttaa hänelle että hän
oli vain nähnyt pahaa unta. -- Katsokaahan selkääni, hän sanoi, --
ovatko nämä arvetkin mielikuvitusta? Vakuutan että voin vieläkin tuntea
iskujen kirvelyn. Onko tämä harhanäky vai onko tämä totta? Olenko
kalifi vai Abu Hassan? Tulkoon joku puraisemaan korvalehteäni, jotta
tunnen olenko hereillä.
Yksi orjista astahti hänen luokseen totellen käskyä. Abu Hassan
parkaisi, mutta oli yhä ällistynyt. Soittokunta alkoi soittaa ja kaikki
hovineitoset ja palvelijat tanssia huimasti sohvan ympärillä jolla Abu
Hassan istui. Nähdessään neitosten joukossa muutamia jotka tunsi Abu
Hassan viskasi yltään kuninkaallisen viittansa ja yhtyi tanssiin
hypäten ja ilakoiden kisailevien mukana.
Se huvitti kalifia niin suuresti että hän pisti päänsä saliin ja huusi:
-- Abu Hassan, Abu Hassan, aiotko tappaa minut nauruun?
Kun kalifin ääni kajahti, kaikki vaikenivat, myös Abu Hassan, joka
käänsi päänsä katsoakseen mistä ääni kuului. Hän tunsi kalifin ja tunsi
hänet samalla Mosulin kauppiaaksi, mutta ei säikähtänyt lainkaan.
Päinvastoin hän varmistui siitä, että oli valveilla ja että kaikki mitä
hänelle oli tapahtunut oli todellista eikä unta. Hän yhtyi kalifin
hilpeyteen. -- Haha, hän nauroi katsahtaen pelkäämättä hallitsijaan, --
vai siellä se Mosulin kauppias onkin! Ja valitatte että tahdon tappaa
teidät? Nyt käsitän kaiken. Mutta... kertokaahan minulle millä keinoin
teitte minut tajuttomaksi. Muutoin tunnen itseni aina puolihulluksi.
Kalifi kertoi kaikki mitä oli tapahtunut Abu Hassanin ollessa unijuoman
huumaama ja miten seikkailu järjestettiin. -- Haluan tietää kuinka
alamaiseni elävät, hän sanoi, -- ja sen vuoksi samoilen usein
valepuvussa kaupungilla. Siten jouduin sinun taloosi, ja kuullessani
sinun toivovan itsellesi päiväksi kuninkaallista valtaa, päätin täyttää
toivomuksesi. En aavistanut että siitä koituisi sinulle niin paljon
kärsimyksiä, mutta olen valmis korvaamaan ne parhaan kykyni mukaan --
en pelkästä velvollisuudentunnosta, vaan siksikin, että olen havainnut
sinulla olevan oivallisia ominaisuuksia. Pyydä mitä haluat, niin täytän
toivomuksesi.
-- Oikeauskoisten hallitsija, Abu Hassan vastasi, -- olkootpa
kärsimykseni olleet kuinka suuret hyvänsä, ne unohtuvat kaikki
kuullessani että korkea valtiaani oli osallisena asiassa. Ja koska
minun sallitaan esittää pyyntö, anon että minulle suotaisiin onni koko
elinaikanani ihailla läheltä teidän majesteettinne hyveitä.
Kalifi oli mielissään puheesta ja käski antaa Abu Hassanille mitä ikinä
hän toivoi ja kehotti häntä käymään luonaan milloin vain halusi. Abu
Hassan ilmaisi kiitollisuutensa sopivalla tavalla ja palasi kotiinsa
kertoakseen äidilleen mitä oli tapahtunut ja että hänen aikaisempi
kokemuksensa ei ollut tyhjää unta.
Kalifi oli hyvin ihastunut Abu Hassaniin jonka seuraa hän alati halusi.
Hän vei hänet myös vaimonsa Zobeiden luo, jota kertomus hänen
seikkailuistaan huvitti suuresti. Sulttaanitar lausui usein toivomuksen
nähdä hänet ja havaitessaan, että Abu Hassan käynneillään aina tuijotti
erääseen hänen orjattaristaan, nimeltä Nuzhat-ul-Awadat, päätti mainita
asiasta kalifille. -- Oikeauskoisten hallitsija, hän virkkoi eräänä
päivänä, -- etkö ole huomannut, että Abu Hassan joka kerta kun käy
kanssasi luonani ei koskaan päästä silmistään Nuzhat-ul-Awadatia? Ja
tyttö näkyy vastaavan hänen huomaavaisuuteensa. Jos suostut, naitamme
heidät toisilleen.
-- Arvoisa puolisoni, kalifi vastasi, -- jos Nuzhat-ul-Awadat on
halukas ottamaan Abu Hassanin aviomiehekseen, minun puolestani ei ole
esteitä. Olen luvannut hankkia hänelle vaimon. Päättäkööt he heti,
koska ovat molemmat saapuvilla.
Abu Hassan lankesi kalifin ja Zobeiden jalkojen juureen osoittaakseen
kuinka kiitollinen hän oli heidän ystävällisyydestään ja nousten
seisaalleen sanoi: -- En voisi vastaanottaa vaimoa paremmista käsistä,
mutta en rohkene toivoa että Nuzhat-ul-Awadat antaa yhtä kerkeästi
minulle kätensä kuin minä hänelle omani. Nämä sanat lausuessaan hän
vilkaisi ruhtinattaren hovineitiin, jonka kunnioittava äänettömyys ja
poskille kohoava puna osoittivat että hän oli valmis tottelemaan
kalifia ja valtiatartaan Zobeidea.
Hääiloja kesti monta päivää, ja sekä Zobeide että kalifi antoivat
vastanaineelle pariskunnalle uhkeita lahjoja. Abu Hassan havaitsi
vaimonsa aivan toivomustensa mukaiseksi, ja tämä oli yhtä mieltynyt
mieheensä -- he sopivat toisilleen kerrassaan hyvin. Kemujen ja
ilonpitojen jälkeen Abu Hassan ja hänen vaimonsa ryhtyivät viettämään
hyvin ylellistä elämää. He eivät säästäneet menoja vieraskutsuissaan ja
tuhlasivat niin rennosti rahoja, että vajaan vuoden kuluttua häistä
huomasivat kassansa olevan melkein tyhjä.
Tässä ahdingossa Abu Hassan sanoi vaimolleen: -- Sinä et suinkaan
tahtoisi kieltää minulta apuasi asiassa joka koskee meitä molempia, ja
niinpä kerronkin sinulle, että rahapula on herättänyt minussa
suunnitelman jolla voimme hankkia varoja ainakin vähäksi aikaa. Meidän
on tehtävä pieni kepponen, minun kalifille ja sinun Zobeidelle, ja
koska se varmaan huvittaa heitä kumpaakin, siitä koituu meille hyötyä.
Kuolkaamme kumpikin.
-- En ainakaan minä, Nuzhat-ul-Awadat keskeytti, -- sinä voit
kuolla yksin jos tahdot. En ole kyllästynyt elämääni enkä sinun
suuttumuksesikaan uhalla niin vain kuole. Jollei sinulla ole mitään
muuta ehdotettavaa, saat lähteä manalan matkalle yksinäsi, sillä minä
en tule mukaasi.
-- Sinä olet niin ailahteleva ja ihmeellisen vilkas nainen, Abu Hassan
vastasi, -- että et suo minulle aikaa edes selittää suunnitelmaani.
Olehan vain hiukan kärsivällinen ja kuuntele, niin havaitset itsesi
kylläkin valmiiksi kuolemaan sellaisen kuoleman kuin minä tarkoitan. Et
kai sentään luullut että puhuin oikeasta kuolemasta?
-- No, hänen vaimonsa sanoi, -- jos suunnittelet vain valekuolemaa olen
kyllä käytettävissäsi. Saat olla varma että kaikin voimin autan sinua
sellaisessa kuolemisessa. Sanon vain vakavasti, että olen perin
vastahakoinen todella kuolemaan, kuten ensin luulin sinun tarkoittavan.
-- Vaikenehan hetkiseksi, Abu Hassan sanoi, -- niin selitän sinulle
suunnitelmani. Minä tekeydyn kuolleeksi, ja sinun on asetettava
minut lepäämään keskelle huonettani, turbaani kasvoillani ja jalat
Mekkaan päin käännettyinä, ikään kuin olisin valmis hautausmaalle
kannettavaksi. Sen tehtyäsi sinun tulee katkerasti itkeä ja voivotella,
kuten sellaisissa tapauksissa ainakin, repiä vaatteitasi ja tukkaasi --
tai olla repivinäsi -- ja mennä kyynelissä kylpien ja hajalla hapsin
Zobeiden luo. Ruhtinatar kysyy tietenkin syytä suruusi, ja kun olet
kertonut hänelle asian nyyhkytyksen katkomin sanoin, hän säälii sinua
ja antaa rahaa hautajaiskuluihin sekä muhkean kultakuteisen
silkkikankaan ruumiini peitteeksi, jotta maahanpanijaiseni tulisivat
sitä komeammiksi, lahjoittaapa sinulle uuden puvunkin sen repimäsi
sijaan. Palattuasi nousen heti, asetan sinut tilalleni ja menen
esittämään saman näytelmän kalifille jonka takaan yhtä anteliaaksi
minulle kuin Zobeide on ollut sinulle.
Suunnitelma miellytti Nuzhat-ul-Awadatia, joka menetteli heti
puolisonsa ehdotuksen mukaan, järjesti hänet ruumiiksi, riuhtaisi pois
päähineensä ja meni suoraa päätä Zobeiden luo itkien murheissaan.
Hän valitteli onnettomuuttaan myötätuntoiselle ruhtinattarelle johon
tieto Abu Hassanin kuolemasta koski kipeästi. Kun molemmat naiset
olivat yhdessä voivotelleet, ruhtinatar käski orjatartensa antaa
Nuzhat-ul-Awadatille kukkarollisen kultarahoja ja muhkean kirjokankaan
vainajan ruumiin peitteeksi. Lopuksi hän tyynnytteli nuorta leskeä ja
kehotti häntä olemaan murehtimatta tulevaisuudesta, luvaten pitää
hänestä huolta.
Heti kun Nuzhat-ul-Awadat oli lähtenyt ruhtinattaren huoneesta, hän
kuivasi kyyneleensä ja palasi riemuiten Abu Hassanin luo ilmoittamaan
hyvästä menestyksestään. Kotiin tultuaan hän purskahti nauruun
nähdessään puolisonsa vielä lepäävän ruumiina. Hän käski hänen nousta
katselemaan sotajuonensa tuloksia. Abu Hassan nousi ja riemuitsi
vaimonsa kanssa nähdessään kukkaron ja kirjosilkin. Innostuneena
kujeensa onnistumisesta Nuzhat-ul-Awadat ei malttanut odottaa, vaan
hoputti miestään. -- No, puolisoni, hän sanoi nauraen, annahan nyt
minun vuorostani esittää kuolleen osaa, niin näemme, voitko sinä
puijata kalifia yhtä hyvin kuin minä puijasin Zobeidea.
-- Sellaisia te naiset olette, Abu Hassan vastasi, -- ainahan te
turhamaisuudessanne luulottelette kykenevänne kaikkeen paremmin kuin
miehet, vaikka sitten toimittekin vain heidän neuvojensa mukaan. Olisi
tosiaan kummallista, jollen minä, joka itse olen tämän juonen keksinyt,
osaisi suoriutua asiasta yhtä hyvin kuin sinä. Mutta älkäämme tuhlatko
aikaa joutaviin väittelyihin. Sijoitu paikalleni, ja saatpa nähdä että
suoriudun tehtävästä yhtä menestyksellisesti.
Abu Hassan kääri vaimonsa kuten tämä oli käärinyt hänet ja lähti
turbaanin liina irrallaan, kuten kovan murheen kohtaamalla miehellä
ainakin, rientämään kalifin puheille, jolla juuri oli salainen
neuvottelu. Hän saapui ovelle, ja virkailija, joka tiesi että Abu
Hassanilla oli vapaa pääsy, avasi sen. Abu Hassan astui huoneeseen
pitäen toisella kädellään nenäliinaa silmiensä edessä salatakseen
poskille valuvat teeskennellyt kyyneleensä ja lyöden toisella rintaansa
mitä suurinta surua ilmaisevin huudahduksin.
Ihmetellen nähdessään aina hilpeän Abu Hassanin tällaisessa
mielentilassa kalifi kysyi hänen murheensa syytä ja kuultuaan
Nuzhat-ul-Awadatin kuolemasta ilmaisi sopivin sanoin vilpittömästi
osanottonsa. Hän käski visiirin antaa Abu Hassanille kukkarollisen
kultaa ja kappaleen kallisarvoista kangasta, aivan kuten Zobeide oli
lahjoittanut Nuzhat-ul-Awadatille. Abu Hassan lankesi kalifin jalkojen
juureen ja kiitti häntä hänen ystävällisyydestään. Sitten hän otti
lahjat ja riensi takaisin kotiinsa riemuissaan hyvästä menestyksestään.
Väsyneenä virumaan niin kauan samassa asennossa Nuzhat-ul-Awadat ei
odottanut kunnes Abu Hassan käskisi nousemaan, vaan kuultuaan oven
avautuvan juoksi heti puolisoaan vastaan kysyen, oliko tämä vetänyt
kalifia nenästä yhtä taitavasti kuin hän Zobeidea. -- Niin kuin näet,
toinen vastasi osoittaen kangasta ja ravistaen kukkaroa, -- osaan
näytellä elävän vaimon surevaa puolisoa yhtä hyvin kuin sinä elossa
olevan aviomiehen itkevää leskeä.
Abu Hassan pelkäsi kuitenkin hiukan että kaksoisjuonella voisi olla
ikäviä seurauksia ja katsoi sen vuoksi parhaaksi neuvoa vaimoaan
olemaan varuillaan, jotta he voisivat toimia paremmassa sopusoinnussa.
-- Sillä, hän lisäsi, -- mitä paremmin onnistumme hämmästyttämään
kalifin ja Zobeiden, sitä enemmän asia heitä lopulta huvittaa, ja
kenties he ilmaisevat suosionsa vielä suuremmalla anteliaisuudella.
Viime miete sai heidät vielä jatkamaan sotajuontaan.
Vaikka kalifilla oli tärkeitä asioita ratkaistavana, hän ei malttanut
olla menemättä sulttaanittaren luo ilmaistakseen osanottonsa hänen
suosikkinsa kuoleman johdosta, ja niinpä hän heti Abu Hassanin
poistuttua nousi ja läksi Zobeiden huoneeseen. -- Puolisoni,
hän sanoi, -- salli minun tuoda ilmi syvä suruni siitä, että rakas
Nuzhat-ul-Awadatisi on kuollut.
-- Oikeauskoisten hallitsija, Zobeide vastasi, -- sinä erehdyt. Abu
Hassan on kuollut, eikä Nuzhat-ul-Awadat.
-- Anteeksi, ruhtinattareni, kalifi virkkoi, -- sinä olet väärässä. Abu
Hassan elää ja on täysin terve.
Zobeidea närkästytti kovin kalifin kuivakiskoinen vastaus. --
Oikeauskoisten hallitsija, hän sanoi, -- salli minun toistaa,
että juuri Abu Hassan on kuollut ja että entinen orjattareni
Nuzhat-ul-Awadat, hänen leskensä elää. Kaikki naiseni, jotka itkivät
kanssani, voivat todistaa sen ja myös kertoa sinulle, että lahjoitin
hänelle sata kultarahaa ja kullalla kirjailtua kangasta. Murhe jonka
vallassa minut tapasit johtui hänen miehensä kuolemasta, ja juuri sinun
sisään astuessasi olin lähettämäisilläni sinulle surunvalitteluni.
Kuullessaan Zobeiden puhuvan näin kalifi purskahti nauruun ja huudahti:
-- Tuo, ruhtinattareni, on tosiaan kummallista itsepäisyyttä. Voit olla
varma että Nuzhat-ul-Awadat on kuollut.
-- Eipä olekaan, hyvä herra, Zobeide vastasi terävästi, Abu Hassan on
kuollut, äläkä yritäkään muuta uskotella.
Kalifi käski heti visiirin mennä ottamaan selvää kuinka asianlaita
todella oli. Kun Mesrur oli lähtenyt mennäkseen Abu Hassanin asuntoon,
kalifi sanoi Zobeidelle: -- Kohta saat nähdä kumpi meistä on oikeassa.
Olen niin varma asiastani että panen huvipuutarhani vetoa sinun
taulupalatsiasi vastaan, vaikka edellinen onkin paljon arvokkaampi
jälkimmäistä. He päättivät juhlallisesti vedon ja odottivat
kärsimättömästi Mesrurin paluuta.
Sillä välin kun kalifi ja Zobeide näin tosissaan ja kiihkeästi
väittelivät, piti Abu Hassan, joka aavisti heidän erimielisyytensä,
tarkasti vaarin kaikesta mitä saattaisi tapahtua. Heti kun hän näki
Mesrurin asuntonsa ikkunasta jonka ääressä vaimoineen rupatteli ja
havaitsi hänen harppaavan suoraan sinnepäin, hän arvasi hänen asiansa
ja käski vaimonsa nopeasti ja aikaa tuhlaamatta laittautua vielä kerran
ruumiiksi. Heille tuli niin kiire, että Abu Hassan töin tuskin ehti
kääriä vaimonsa ja heittää kalifin antaman kirjokankaan hänen päälleen,
kun Mesrur jo saapui paikalle. Abu Hassan avasi asuntonsa oven ja
istuutui sitten alakuloisena, surullinen ilme kasvoilla ja nenäliina
silmillään, valevainajan pääpuoleen.
Se riitti Mesrurille, joka riensi takaisin ilmoittamaan kalifille
tiedustelunsa tuloksen. Kalifi riemastui kovin ja nauroi kauan uutisen
kuullessaan. -- Kas niin, puolisoni, hän virkkoi, -- sinä hävisit
vedon.
Mutta Zobeide ei halunnutkaan tyytyä Mesrurin tukemattomaan
todistukseen, ja kun hän ei myöntänyt hävinneensä, päätettiin lähettää
hänen imettäjänsä katsomaan oliko Abu Hassan todella kuollut.
Mutta kun viimeksi mainittu ikkunasta tirkistellen huomasi imettäjän
tulevan sinnepäin, hän oli heti valmis asettumaan paareille, joten
Nuzhat-ul-Awadat ehti ajoissa järjestää ruumiin kuntoon, jääden
surevana istumaan sen viereen.
Imettäjätär viivähti vain lausuakseen osanottonsa ja riensi sitten
takaisin palatsiin niin nopeasti kuin voi. Heti hänen lähdettyään
Nuzhat-ul-Awadat kuivasi silmänsä ja vapautti Abu Hassanin. Molemmat
menivät istumaan sohvalle ikkunan ääreen, odotellen mikä kepposen
lopputulos olisi ja ollakseen valmiit toimimaan asianhaarojen mukaan.
Imettäjän kertomus teki jutun vain monimutkaisemmaksi, koska sekä
kalifi että hänen korkea puolisonsa olivat varmat, että heidän
lähettinsä olivat puhuneet totta. Ja kun kumpikaan ei tahtonut antaa
perään, he päättivät mennä itse katsomaan. He nousivat siis molemmat ja
lähtivät seuralaisineen Abu Hassanin taloon.
Kun Abu Hassan huomasi heidän tulonsa, hän ilmoitti vaimolleen joka
säikähti kovin. -- Mitä meidän on tehtävä, hän virkkoi. -- Me olemme
hukassa!
-- Älä yhtään pelkää, Abu Hassan rauhoitti. -- Oletko jo unohtanut
sopimuksemme? Tekeydymme molemmat kuolleiksi, ja saat nähdä että kaikki
käy hyvin. Kun he kävelevät noin verkalleen, ehdimme kyllä valmiiksi,
ennen kuin he saapuvat ovelle. Abu Hassan ja hänen vaimonsa
kääriytyivät siis, vetivät peitteekseen kirjokankaan kaistaleet ja
odottivat kärsivällisesti vieraita.
Mesrur, joka kulki etunenässä, avasi oven, ja kalifi ja Zobeide
astuivat seuralaistensa saattamina huoneeseen. Mutta näky, joka heidät
kohtasi, jäykisti heidät kauhusta, eivätkä he tienneet mitä ajatella.
Vihdoin Zobeide katkaisi äänettömyyden sanoen kalifille: -- Voi, he
ovat molemmat kuolleet! Sinä teit voitavasi, hän jatkoi katsoen
kalifiin ja Mesruriin, -- saadaksesi minut uskomaan että rakas
orjattareni oli kuollut, ja nyt huomaan että se on totta. Murhe
puolison menetyksestä on varmaan tappanut hänet.
-- Sano mieluummin, ruhtinatar, kalifi vastasi, oman äskeisen näkemänsä
nojalla ajatellen päinvastoin, -- että Nuzhat-ul-Awadat kuoli ensin ja
murheen murtama Abu Hassan menehtyi suruun eikä voinut elää rakkaan
vaimonsa kuoleman jälkeen. Sinun tulisi siis myöntää että olet hävinnyt
vedon ja että taidepalatsisi kaikkine maalauksineen on minun.
-- Älähän nyt, Zobeide vastasi kiihtyneenä kalifin kiistelystä. --
Väitän sinun hävinneen huvipuistosi. Abu Hassan kuoli ensiksi, koskapa
imettäjäni kertoi sinulle yhtä hyvin kuin minullekin että hän näki
Nuzhat-ul-Awadatin elävänä ja miehensä kuolemaa itkemässä.
-- Annan tuhat kultarahaa sille joka voi sanoa kumpi näistä kahdesta
kuoli ensiksi, kalifi huudahti.
Tuskin kalifi oli lausunut nämä sanat, kun hän kuuli äänen sanovan Abu
Hassanin kultakudoksen alta: -- Oikeauskoisten hallitsija, minä kuolin
ensin, antakaa minulle ne tuhat kultarahaa! Abu Hassan heitti
kirjokankaan päältään, hypähti ylös ja lankesi kalifin jalkojen
juureen. Hänen vaimonsa taas heittäytyi Zobeiden eteen. Ruhtinatar
parkaisi ensin, mutta toivuttuaan ilmaisi suurta iloa nähdessään
rakkaan orjattarensa jälleen nousseen, juuri kun hän oli melkein
lohduttomana suosikkinsa kuolemasta. -- Ah, häijy Nuzhat-ul-Awadat, hän
huudahti, -- mitä olenkaan kärsinyt sinun tähtesi! Mutta suon sinulle
anteeksi sydämeni pohjasta, koska et olekaan kuollut.
Kalifi, jota tapaus suuresti huvitti, kysyi pilan tarkoitusta, ja Abu
Hassan vastasi: -- Oikeauskoisten hallitsija, tunnustan teidän
majesteetillenne avomielisesti koko totuuden. Tuhlaavaisella
elämällämme kulutimme enemmän kuin varamme sallivat ja havaitessamme
kassamme tyhjentyneen jouduimme aivan ymmälle. Häpeä siitä, että olisi
täytynyt alentua säädyllemme sopimattomaan elämään, pakotti meidät
keksimään tämän juonen, kun emme rohjenneet ilmoittaa pulaamme teidän
majesteetillenne. Tahdoimme siten parantaa talouttamme ja samalla
huvittaa hallitsijaamme, ja toivon teidän majesteettinne armossaan
suovan meille anteeksi.
Kalifi ja Zobeide alkoivat nauraa Abu Hassanin omituiselle kepposelle.
Yhä nauraa hohottaen kalifi nousi ja sanoi Abu Hassanille ja hänen
vaimolleen: -- Seuratkaa minua. Ilosta että tapaan teidät elossa
annan teille lupaamani tuhat kultarahaa. Zobeide pyysi, että
kalifi samasta syystä sallisi hänen lahjoittaa yhtä suuren summan
Nuzhat-ul-Awadatille. Näin säilyttivät Abu Hassan ja hänen vaimonsa
kalifi Harun-al-Rashidin ja hänen ylhäisen puolisonsa suosion ja
saattoivat heidän anteliaisuutensa vuoksi jatkaa hupaista elämäänsä.
* * * * *
Intian sulttaani ei voinut olla ihmettelemättä sitä tavattoman rikasta
varastoa huvittavia tarinoita jolla sulttaanitar oli hauskuttanut häntä
tuhat ja yksi yötä. Hän ihmetteli myös rohkeutta joka oli innoittanut
tytön tarjoutumaan hänen puolisokseen, ja niinpä hänen jyrkkä
päätöksensä vihdoin höltyi, eikä hän hennonnut surmauttaa vaimoaan. --
Myönnän, herttaisin Sheherazade, hän sanoi, -- että olet älykkyydelläsi
riisunut minulta aseet. Sinun, ihanaisen, tähden peruutan kauhean
lupaukseni surmata joka päivä naisen. Ja tästä syystä sinua muistelevat
alati pelastajanaan ne neitoset jotka olisivat joutuneet vihani
uhriksi. Nyt tiedän että vihani oli epäoikeutettua.
Sulttaanitar heittäytyi hänen jalkojensa juureen ja syleili häntä mitä
lämpimimmän hellästi ja kiitollisena.
Suurvisiiri kuuli ensimmäisenä iloisen uutisen, jonka hän viipymättä
julistutti jokaisessa valtakunnan kaupungissa ja maakunnassa, ja niin
sai Sheherazade osakseen kaikkien alamaisten siunaukset. Sulttaani eli
onnellisena rakastettavan puolison kanssa, ja heidän nimiään mainittiin
rakastavasti ja kunnioitettavasti kautta Intian laajan valtakunnan.