Oli kerran Intiassa sulttaani, jolla oli kolme poikaa ja veljentytär.
He olivat hänen hovinsa kaunistukset. Vanhimman prinssin nimi oli
Hussain, keskimmäisen Ali, nuorimman Ahmed, ja prinsessan nimi oli
Nurunnihar.
Prinsessa Nurunnihar oli menettänyt isänsä, kun hän vielä oli aivan
nuori, ja sulttaani oli kasvattanut hänet. Ja nyt, kun prinsessa oli
varttunut naiseksi, sulttaani ajatteli hänen naittamistaan jollekulle
sellaiseen liittoon kyllin arvokkaalle prinssille. Tyttö oli hyvin
kaunis, ja kun sulttaanin aikomus tuli tiedoksi, prinssit ilmoittivat
isälleen kukin erikseen, että he rakastivat Nurunniharia ja mielellään
naisivat hänet.
Havainto suretti sulttaania, koska hän tiesi, että hänen poikiensa
välille syntyisi kateutta. Sen vuoksi hän kutsutti luokseen kunkin
heistä erikseen ja puhui heille kehottaen heitä lopullisesti tyytymään
neitosen valintaan, mutta kukaan veljeksistä ei halunnut perääntyä
kamppailutta. Havaitessaan heidät niin itsepintaisiksi hallitsija
kutsutti kaikki yhtaikaa eteensä ja sanoi:
-- Lapseni, koska en ole voinut saada teitä luopumaan serkkunne,
prinsessan, tavoittelemisesta ja koska en halua käyttää valtaani
antamalla hänet mieluummin yhdelle pojistani kuin toisille, luulen
keksineeni keinon, joka miellyttää teitä kaikkia ja säilyttää sovinnon
keskuudessanne, jos vain kuuntelette minua ja noudatatte neuvoani.
Minusta ei olisi hullumpaa, että matkustaisitte erikseen maailmalle
kukin taholleen, niin ettette voisi tavata toisianne. Ja koska
tiedätte, että olen hyvin utelias ja että minua viehättää kaikki, mikä
on harvinaista ja omituista, lupaan veljentyttäreni puolisoksi sille
joka hankkii minulle merkillisimmän harvinaisuuden.
Veljekset, joista jokainen toivoi, että onni suosisi häntä, suostuivat
ehdotukseen. Sulttaani antoi heille rahoja, ja varhain seuraavana
aamuna he lähtivät kauppiaiksi pukeutuneina pääkaupungista. He kulkivat
samasta portista, jokainen uskollisen palvelijan seuraamana, ja
matkustivat päiväkauden yhdessä. Sitten he pysähtyivät karavaanimajaan
ja päätettyään tavata toisensa vuoden kuluttua samassa paikassa
sanoivat jäähyväiset ja lähtivät aikaisin seuraavana aamuna kukin
omalle suunnalleen.
Vanhin veli, prinssi Hussain, joka oli kuullut Bisnagarin
kuningaskunnan laajuudesta, mahtavuudesta, rikkauksista ja loistosta,
suuntasi matkansa Intian rannikkoa kohti, ja kolme kuukautta
vaellettuaan, milloin erämaiden ja karujen vuorien yli, milloin
värikkäiden ja viljavien seutujen lävitse, hän saapui Bisnagariin,
samannimisen kuningaskunnan pääkaupunkiin, jossa sen maharadjalla oli
hovinsa. Prinssi sijoittui asumaan ulkomaalaisille kauppiaille
varattuun majataloon ja kuultuaan kaupungissa olevan neljä pääosaa,
joissa kaikenlaiset kauppiaat pitivät myyntikojujaan, ja näiden osien
keskellä kolmen muurin ja pihan ympäröimä maharadjan palatsi, jokainen
portti peninkulman päässä toisestaan, hän meni seuraavana päivänä
erääseen noista osista.
Se oli laaja, useiden katujen jakama, kauttaaltaan holvattu ja
auringolta suojattu, mutta silti hyvin valoisa. Myymälät olivat kaikki
samankokoisia ja yhdenmukaisia. Kaikki saman tavaralajin kaupitsijat
asuivat erityisen katunsa varrella, kuten myös kaikki samaa ammattia
harjoittavat käsityöläiset tavattiin omalta kadultaan.
Hussain-prinssi ihmetteli kaupaksi tarjottujen tavaroiden moninaisuutta
ja rikkautta. Ja kävellessään kadulta kadulle hän joutui yhä enemmän
ihmeisiinsä, sillä joka taholla hän näki maailman kaikkien maiden
tuotteita. Silkkikankaiden, posliinien ja kalliiden kivien runsaus
osoitti kansan ääretöntä varallisuutta. Prinssi Hussainin erikoisena
ihailun esineenä olivat kaduilla tulvehtivien kukkasmyyjien runsaat
kantamukset. Intialaiset näet rakastavat suuresti kukkia, eikä kukaan
heistä liiku kantamatta kukkavihkoa tai ruusunoksaa kädessään tai
koristamatta päätään seppeleellä. Kauppiaat pitävät niitä ruukuissa
puodeissaan, niin että koko osaston ilma on sulotuoksuja täynnä.
Hussain-prinssi oli juuri lopettanut tarkastelunsa, kun muuan kauppias
havaitsi hänen kävelevän väsynein askelin ja pyysi häntä tulemaan
puotiinsa istumaan ja levähtämään. Ennen pitkää huutaja kulki ohitse
kantaen mattoa, josta pyysi neljäkymmentä kukkarollista kultaa. Se oli
kooltaan vain kuusi jalkaa kultakin sivulta, ja prinssiä ihmetytti
kallis hinta. Varmaankin, hän sanoi, -- matossa on jotakin merkillistä
jota en voi havaita, sillä se näyttää varsin mitättömältä.
-- Olette arvannut oikein, hyvä herra, huutaja vastasi, ja myönnätte
sen, kun kuulette, että jokainen joka tälle matolle istahtaa voi
silmänräpäyksessä ilman pysähdyksiä ja esteitä kuljetuttaa itsensä
minne vain haluaa.
Prinssi tuli hyvin iloiseksi, sillä olihan hän löytänyt harvinaisuuden,
joka varmaan tuottaisi hänelle prinsessan käden. Jos matolla on
sellainen ominaisuus, hän virkkoi, -- ostan sen kernaasti.
-- Hyvä herra, huutaja vastasi, -- olen puhunut teille totta, ja teidät
on helppo saada vakuuttuneeksi asiasta. Levitän maton, istahdamme
molemmat sille, ja jollemme teidän lausuttuanne toivomuksen päästä
huoneeseenne majataloon heti siirry sinne, kauppaa ei synny.
Huutajan vakuutuksen kuultuaan prinssi suostui ehtoihin ja päätti
kaupan. He siirtyivät kauppamiehen luvalla hänen myymälänsä
takasuojaan, jossa molemmat istahtivat matolle. Ja kohta kun prinssi
oli lausunut toivomuksensa päästä asuntoonsa, hän huomasi olevansa
huutajan kanssa siellä. Haluamatta varmempaa todistusta maton
ominaisuudesta hän laski huutajalle neljäkymmentä kukkarollista ja
antoi vielä kaksikymmentä kultakolikkoa kaupanpäällisiksi.
Tällä tavoin tuli Hussain-prinssistä maton omistaja, ja hän oli ylen
iloinen, että oli niin pian löytänyt arvokkaan lahjan isälleen
vietäväksi. Hän olisi milloin tahansa voinut siirrättää itsensä
majataloon jossa oli eronnut veljistään, mutta tietäen että toiset
eivät olleet vielä palanneet hän päätti viipyä kaupungissa ja tutkia
kansan tapoja ja elämää. Hän sai paljon huvia ja keräsi paljon tietoja
käymällä useissa temppeleissä ja muissa loistorakennuksissa ja
katselemalla erilaatuisia juhlamenoja. Hän näki komean juhlan, jota
lukuisa joukko hinduja kerääntyi viettämään.
Suuri erivärisiin telttoihin laajalle tasangolle leiriytynyt, silmän
kantamattomiin ulottuva väkijoukko oli vaikuttava näky. Hän esittäytyi
myös maharadjan hovissa, jonka rikkaus häntä aivan huikaisi. Kaikki
nämä seikat tekivät hänen oleskelunsa Bisnagarissa hyvin hauskaksi,
mutta hän halusi päästä lähemmäksi prinsessa Nurunniharia, jota hän
rakasti kiihkeästi, ja hän luuli voivansa olla varma, että saisi
prinsessan morsiamekseen. Niinpä hän, vaikka olisikin voinut viipyä
kaupungissa paljon kauemmin, maksoi laskunsa majatalossa ja levitti
maton huoneensa lattialle, jolloin hänet seuralaisensa kera heti
kuljetettiin veljesten toisistaan erotessaan kohtauspaikakseen
määräämään vierasmajaan.
Toinen veli, Ali-prinssi, oli yhtynyt karavaanin matkaan ja saapui
neljän kuukauden päästä Shiraziin, joka siihen aikaan oli Persian
valtakunnan pääkaupunki. Ja kun hän oli matkalla tehnyt tuttavuutta
muutamien kauppiaiden kanssa, hän asui samassa paikassa heidän kanssaan
sanoen itseään jalokivien kauppiaaksi.
Saapumisensa jälkeisenä aamuna prinssi Ali lähti tarkastamaan
jalokivikauppiaiden korttelissa myytäväksi asetettuja varastoja. Häntä
kummastuttivat siellä näkemänsä suuret rikkaudet, ja hän käveli kadulta
kadulle erinomaisen ihastuneena. Enimmin häntä kuitenkin ihmetytti
huutaja, joka kulki edestakaisin norsunluinen putki kädessään pyytäen
siitä neljäkymmentä kukkarollista kultarahoja. Ali-prinssi luuli miestä
hulluksi, mutta oli utelias tietämään miksi putkesta vaadittiin niin
paljon. -- Hyvä herra, huutaja vastasi, kun prinssi puhutteli häntä, --
tähän torveen on sovitettu lasi. Jos katsotte sen lävitse, näette
jokaisen esineen jonka haluatte nähdä.
Huutaja antoi putken hänen tarkastettavakseen. Haluten nähdä isänsä
prinssi vilkaisi sen läpi ja näki sulttaanin täysin terveenä
valtaistuimellaan neuvostosalissa. Sitten hän toivoi näkevänsä
prinsessa Nurunniharin ja näki hänet heti istumassa ilakoiden
neitostensa parissa.
Ali-prinssi ei pyytänyt muuta todistusta ollakseen varma, että putki
oli arvokkain esine ei ainoastaan Shirazin kaupungissa, vaan koko
maailmassa, ja uskoi jos hän jättäisi sen ostamatta hän ei koskaan
löytäisi toista yhtä ihmeellistä harvinaisuutta. Hän sanoi huutajalle:
-- Ostan tämän putken sinulta neljälläkymmenellä kultakukkarollisella.
Sitten hän vei miehen majapaikkaansa, laski hänelle rahat ja sai
putken.
Prinssi oli hyvin iloinen ostoksestaan ja vakuutteli itselleen, että
koska hänen veljensä eivät voisi löytää mitään yhtä harvinaista ja
ihmeellistä prinsessa Nurunnihar oli tuleva hänen vaivojensa ja
matkojensa palkkioksi. Odotellessaan karavaanin lähtöä paluumatkalle
hän kävi Persian hovissa sekä kaikkia kaupungin ympäristön ihmeitä
katsomassa. Kun kaikki oli valmista, hän yhtyi ystäviinsä ja saapui
onnellisesti ilman seikkailuja tai vaikeuksia kohtauspaikalle. Hän
tapasi siellä prinssi Hussainin, ja molemmat jäivät odottamaan
Ahmed-prinssiä.
Ahmed-prinssi oli suunnannut matkansa Samarkandiin. Kun hän sinne
saavuttuaan käveli seuraavana päivänä kaupungilla, hän kohtasi
huutajan, jolla oli keinotekoinen omena kädessään. Mies pyysi siitä
kolmekymmentäviisi kukkaroa kultaa. -- Näytähän minulle omenaa, prinssi
virkkoi, -- ja sano mikä voima tai merkillinen ominaisuus sillä on,
koska se arvioidaan niin kalliiksi.
-- Hyvä herra, huutaja vastasi antaen omenan hänen käteensä, -- jos
katselette tätä omenaa vain ulkopuolelta, se ei näytä kovin
merkilliseltä. Mutta jos ajattelette sen ominaisuuksia ja sitä suurta
hyötyä, jota se voi ihmiskunnalle tuottaa, niin myönnätte sen
arvaamattoman kalliiksi ja sen omistajalla olevan suuri aarre
hallussaan. Se parantaa kaikki sairaat kuolettavimmistakin taudeista,
kunhan potilas vain haistaa sitä.
-- Jos sinua voi uskoa, Ahmed-prinssi vastasi, -- niin omenan
ominaisuudet ovat ihmeelliset ja se on todella arvokas. Mutta mitä voit
esittää väitteesi todistukseksi?
-- Arvoisa herra, huutaja vastasi, -- koko Samarkandin kaupunki tietää
sen.
Huutajan selostaessa Ahmed-prinssille keinotekoisen omenan
ominaisuuksia kerääntyi paljon kansaa heidän ympärilleen ja vahvisti
hänen sanojensa totuuden. Muuan joukosta ilmoitti vielä erään ystävänsä
olevan niin vaarallisesti sairaana, että hänen henkiin jäämisestään ei
ollut toiveita, joten siinä tarjoutui sopiva tilaisuus kokeiluun.
Prinssi Ahmed sanoi huutajalle, että hän antaisi ihmeomenasta
neljäkymmentä kukkarollista, jos se parantaisi potilaan tämän sitä vain
haisteltua.
Huutaja sanoi prinssi Ahmedille: -- Tulkaa, hyvä herra, niin teemme
heti kokeen, ja sitten on omena teidän.
Koe onnistui ja laskettuaan huutajalle neljäkymmentä kukkarollista
kultaa ja saatuaan häneltä omenan prinssi Ahmed odotti kärsimättömästi
karavaanin lähtöä Intiaan. Sillä välin hän katseli kaikkia Samarkandin
ja sen ympäristön merkillisyyksiä, ja kun karavaani suoriutui
paluumatkalle, hän yhtyi siihen ja saapui turvallisesti määräpaikkaan,
jossa Hussain ja Ali odottivat häntä.
Kun Ahmed-prinssi saapui veljiensä luo, he syleilivät hellästi toisiaan
ja ilmaisivat suurta iloa jälleennäkemisestä. Sitten prinssi Hussain
sanoi: -- Veljet, jättäkäämme retkistämme tarinoiminen tuonnemmaksi ja
näyttäkäämme heti toisillemme mitä harvinaisuuksia olemme tuoneet,
jotta voimme jo etukäteen päätellä ja arvata, kenelle isä määrää
palkkion. Aloittaakseni mainitsen, että Bisnagarin kuningaskunnasta
tuomani harvinainen esine on matto jolla istun ja joka näyttää aivan
tavalliselta ja vaatimattomalta. Mutta sillä on ihmeellisiä
ominaisuuksia. Kuka tahansa sille istahtaa toivoen pääsevänsä johonkin
paikkaan, hän saapuu sinne silmänräpäyksessä. Kokeilin itse ennen kuin
suoritin ne neljäkymmentä kukkaroa, jotka siitä kernaasti maksoin.
Kertokaahan te, vuorostanne, oletteko tuoneet mitään minun mattooni
verrattavaa.
Ali-prinssi puhui sen jälkeen sanoen: -- Täytyy myöntää, että mattosi
on ihmeellinen. Olen kuitenkin yhtä tyytyväinen omaan ostokseeni kuin
sinä koskaan voit olla mattoosi. Tässä on norsunluinen putki, joka
myöskin maksoi neljäkymmentä kukkarollista. Se näyttää kylläkin
tavalliselta, mutta kun katsoo sen lävitse, voi nähdä kaikkea mitä vain
haluaa, olkoonpa se kuinka etäällä tahansa. Kas tässä veliseni,
koetahan katsoa itse!
Hussain otti norsunluisen putken Ali-prinssiltä aikoen katsella
prinsessa Nurunniharia. Ali ja Ahmed tuijottivat hänen kasvoihinsa ja
näkivät kummastuksekseen hänen kalpenevan tavalla, joka ilmaisi
ääretöntä hätäännystä ja murhetta. Ja kun hän huudahti: -- Voi meitä,
prinssit, mitä hyötyä meille on pitkistä ja vaivalloisista
matkoistamme, jotka olemme tehneet toivoen saavamme palkaksi
ihastuttavan Nurunniharin, koska suloinen prinsessa muutaman
silmänräpäyksen kuluttua vetää viimeisen henkäyksensä! Näin hänet
vuoteessa hovineitojen ympäröimänä, joilla kaikilla oli kyyneleet
silmissä ja jotka näkyivät odottavan hänen kuolemaansa. Ottakaa putki,
katsokaa itse missä kurjassa tilassa hän on ja vuodattakaa kyyneleitä
kanssani.
Ali-prinssi otti tähystystorven Hussainin kädestä ja nähtyään saman
näyn ojensi sen ilmeisen murheellisena Ahmedille. Prinssi otti sen ja
katseli surullista näkyä, joka liikutti heitä kaikkia niin suuresti.
Kun prinssi Ahmed oli ottanut putken Alin kädestä ja nähnyt, että
prinsessa Nurunniharin loppu oli niin lähellä, hän kääntyi toisten
puoleen ja sanoi: -- Veljet, prinsessa Nurunnihar on tosiaan kuoleman
kielissä, mutta jos emme tuhlaa aikaa, ehdimme ehkä vielä pelastamaan
hänen henkensä. Hän otti taikaomenan povestaan ja jatkoi: -- Tämä omena
maksoi minulle yhtä paljon kuin matto ja putki, ja sillä on parantavia
ominaisuuksia. Jos sairas henkilö haistaa sitä, vaikkapa viimeisessä
kuolinkamppailussaan, se palauttaa hänet heti täyteen terveyteen. Olen
koetellut sitä ja voin todistaa sen ihmeellisen vaikutuksen, kunhan
riennämme prinsessan avuksi.
-- Emme voi joutua nopeammin millään muulla keinolla, prinssi Hussain
sanoi, -- kuin kuljettamalla itsemme heti hänen kammioonsa minun
mattoni avulla. Älkäämme hukatko aikaa. Istuutukaa -- se on kyllin
leveä meille kaikille.
Ali-prinssi ja Ahmed-prinssi istahtivat Hussainin viereen, ja koska
heillä oli sama pyrkimys, kaikki kolme lausuivat saman toivomuksen, ja
matto kuljetti heidät silmänräpäyksessä prinsessa Nurunniharin
kammioon.
Kolmen prinssin yllättävä saapuminen säikäytti prinsessan neitoja,
jotka eivät voineet käsittää millä lumouksella kolme miestä oli
joutunut heidän keskuuteensa. He eivät näet heti tunteneet prinssejä.
Tuskin Ahmed-prinssi oli päässyt Nurunniharin huoneeseen ja nähnyt
prinsessan olevan kuolemaisillaan, kun hän nousi matolta, meni vuoteen
ääreen ja pani omenan tytön sierainten alle. Prinsessa avasi heti
silmänsä ja pyysi että hänet puettaisiin. Hän näytti yhtä virkeältä ja
reippaalta kuin jos olisi herännyt terveellisestä unesta. Hänen
neitonsa ilmoittivat hänelle, että hänen oli äkillisestä toipumisestaan
kiitettävä serkkujaan ja varsinkin Ahmed-prinssiä. Tyttö ilmaisi heti
ilonsa heidän näkemisestään ja kiitti heitä kaikkia yhteisesti, mutta
jälkeenpäin prinssi Ahmedia erityisesti. Koska hän halusi pukeutua,
prinssit lausuivat nopeasti ilonsa hänen parantumisestaan ja
poistuivat.
Nurunniharin pukeutuessa prinssit menivät sulttaanin luo
heittäytyäkseen hänen jalkojensa juureen. Mutta hänen puheilleen
tullessaan he havaitsivat, että isä oli saanut tiedon heidän
odottamattomasta kotiinsaapumisestaan ja millä tavoin prinsessa oli
äkkiä parannettu. Sulttaani otti heidät ilomielin vastaan ja syleili
heitä hyvin riemuissaan sekä heidän paluustaan että veljentyttärensä
ihmeellisestä toipumisesta, vaikka lääkärit jo olivat luopuneet
toivosta. Tavallisten tervehdysten jälkeen kukin prinssi esitti
tuomansa harvinaisen esineen, Hussain ihmemattonsa, Ali kaukoputkensa
ja Ahmed taikaomenansa. Ja kun jokainen oli ylistänyt lahjaansa ja
antanut sen sulttaanille, he pyysivät häntä ratkaisemaan heidän
kohtalonsa ja julistamaan, kenelle heistä hän lupauksensa mukaan
antaisi Nurunnihar-prinsessan.
Kuultuaan mitä prinsseillä oli sanottavaa Intian sulttaani oli jonkin
aikaa vaiti miettien vastaustaan. Vihdoin hän lausui sangen järkevästi:
-- Ratkaisisin asian jonkun hyväksi, lapseni, jos voisin tehdä sen
oikeudenmukaisesti. Mutta voinko minä? Totta kyllä, Ahmed, että
prinsessa saa kiittää merkillistä omenaasi parantumisestaan, mutta
salli minun kysyä, olisiko siitä ollut hänelle paljoa apua, ellet Alin
putkesta olisi nähnyt hänen vaaraansa ja ellei Hussainin matto olisi
ajoissa lennättänyt sinua lemmittysi luo? Tähystysputkesi, Ali,
ilmoitti sinulle ja veljillesi, että olitte kadottamaisillanne
prinsessan, ja sikäli hän on suuressa kiitollisuudenvelassa sinulle.
Sinun täytyy kuitenkin myöntää, että pelkkä tieto hänen sairaudestaan
ei olisi mitään hyödyttänyt ilman keinotekoista omenaa ja ihmeellistä
mattoa. Ja sinulle, Hussain, sanon, että prinsessa olisi kovin
kiittämätön, ellei tunnustaisi mattosi arvoa, joka oli niin välttämätön
hänen parantumisensa välineenä. Mutta ajattele, miten vähän siitä olisi
ollut apua, ellet Alin putken välityksellä olisi saanut tietoa tytön
sairaudesta ja ellei Ahmed olisi käyttänyt omenaansa. Kun ei siis matto
eikä norsunluinen putki enempää kuin taikaomenakaan ole arvioitava
mitenkään toisiaan tärkeämmäksi, en voi antaa prinsessaa kenellekään
teistä. Ainoa tulos, jonka olette matkoillanne saavuttaneet, on se
kunnia että olette yhtäläisesti olleet apuna Nurunniharin
parantamisessa. Näin ollen minun täytyy tietenkin ryhtyä muihin
keinoihin ratkaistakseni asian oikeudenmukaisesti, ja koska tässä vielä
on riittävästi aikaa iltaan, teen sen tänään. Menkää jokainen noutamaan
jousi ja nuoli ja lähtekää hevosten harjoituskentälle. Minäkin tulen
pian sinne ja annan prinsessa Nurunniharin sille joka ampuu kauimmaksi.
Prinsseillä ei ollut mitään sulttaanin päätöstä vastaan. Kun isä
lähetti heidät luotaan, jokainen hankki jousen ja nuolen, ja he
lähtivät suuren väkijoukon seuraamina määräpaikalle.
Sulttaani ei odotuttanut heitä kauan. Heti hänen saavuttuaan prinssi
Hussain otti vanhimpana veljeksistä jousensa ja laukaisi ensimmäiseksi.
Ali-prinssi ampui hänen jälkeensä ja paljon etäämmälle. Ahmed-prinssi
ampui viimeisenä. Sattui vain niin, että kukaan ei nähnyt mihin hänen
vasamansa putosi, ja vaikka sekä hän itse että kaikki katselijat
etsivät, sitä ei löydetty. Uskottiin kylläkin, että hän oli lennättänyt
nuolensa kauimmaksi, mutta kun sitä ei löytynyt, sulttaani ratkaisi
asian Ali-prinssin hyväksi ja käski ryhtyä valmistuksiin häitä varten,
jotka vietettiin hyvin komeasti muutamaa päivää myöhemmin.
Hussain-prinssi ei halunnut kunnioittaa juhlaa läsnäolollaan. Hän ei
voinut sietää, että prinsessa Nurunnihar joutui Ali-prinssin
puolisoksi. Ali ei hänen mielestään ansainnut paremmin tai rakastanut
enemmän tyttöä kuin hän itse. Sanalla sanoen, hänen murheensa oli niin
ääretön, että hän lähti hovista ja luopui kaikista oikeuksistaan
kruunuun ja rupesi kuuluisan sheikin opastettavaksi, joka hurskaalla ja
mallikelpoisella elämällään oli saavuttanut suuren maineen.
Samasta syystä ei Ahmed-prinssikään ollut saapuvilla Ali-prinssin ja
prinsessa Nurunniharin häissä. Hän ei kuitenkaan paennut maailmaa kuten
vanhin veli. Kun hän ei voinut käsittää mihin nuoli oli lentänyt hän
päätti etsiä sitä, jotta hänen ei tarvitsisi nuhdella itseään mistään.
Niinpä hän meni paikalle, josta Hussainin ja Alin nuolet oli poimittu,
kulki siitä suoraan eteenpäin ja silmäili huolellisesti puolelle ja
toiselle. Hän joutui vihdoin niin kauaksi että alkoi pelätä näkevänsä
turhaa vaivaa, mutta ihmeellinen vaisto esti häntä pysähtymästä ennen
kuin hän tuli jyrkkien teräväsärmäisten kallioiden juurelle jotka
kokonaan sulkivat tien.
Suureksi kummastuksekseen hän havaitsi kallion vierustalla nuolen jonka
tunsi omakseen. Varmaankaan, hän ajatteli, en minä eikä kukaan muukaan
mies voisi lennättää vasamaansa näin kauaksi. Ehkäpä kohtalo
korvatakseen sen mitä pidin elämäni suurimpana onnena on lohdutukseksi
varannut minulle vielä suuremman siunauksen.
Siinä oli monta luolaa, ja prinssi astui yhteen niistä silmäillen
ympärilleen ja havaitsi rautaportin, jonka pelkäsi olevan suljettu.
Mutta kun sitä työnsi, se aukeni ja hänen edessään oli loivasti
viettävä käytävä, jota pitkin hän kulki alaspäin nuoli kädessään. Ensin
hän luuli tulevansa synkkään pimentoon mutta vähitellen alkoikin
häämöttää valoa -- aivan erilaista kuin päivänvalo, jonka hän oli
jättänyt taakseen. Hän astui avaralle nelikulmaiselle kentälle ja näki
uhkean palatsin. Samassa häntä vastaan tuli majesteettisen näköinen ja
erinomaisen kaunis nainen komeasti puetun saattojoukon seuraamana.
Heti kun Ahmed huomasi naisen, hän tervehti kunnioittavasti, ja hänet
nähdessään tenhotar sanoi: -- Astu lähemmäksi, prinssi Ahmed, olet
tervetullut!
Ahmed-prinssi ihmetteli kuullessaan itseään puhuteltavan nimeltä. Hän
kumarsi syvään ja seurasi suureen saliin. Nainen istuutui sohvalle ja
pyysi prinssiä asettumaan viereensä. Sitten nainen sanoi: --
Ihmettelet, että tunnen sinut. Mutta tiedäthän koraanista, että
maailmassa asuu henkiä samoin kuin ihmisiäkin. Olen erään voimakkaan
hengen tytär, ja nimeni on Peri-Banu. Olen hyvin selvillä rakkaudestasi
ja matkastasi, koska itse tarjosin myytäväksi Samarkandissa ostamasi
keinotekoisen omenan, maton jonka Hussain-prinssi osti Bisnagarista ja
kaukoputken jonka Ali-prinssi toi Shirazista. Tämä riittää ilmaisemaan
sinulle, että elämänvaiheesi eivät ole minulle tuntemattomat.
Sinä ansaitsisit mielelläsi onnellisemman kohtalon kuin voittaa
Nurunnihar-prinsessaan omaksesi. Ja jotta saavuttaisit sen, kuljetin
nuolesi paikkaan josta sen löysit. Omassa vallassasi on käyttää sinulle
tarjoutuvaa suosiollista tilaisuutta onneen.
Ahmed ei vastannut selitykseen mitään, vaan kumartui suutelemaan
keijukaisen viitan lievettä. Mutta peeri ei tahtonut sallia sitä, vaan
ojensi kätensä. Prinssi painoi siihen tuhat suudelmaa ja puristi sitä
tiukasti omassaan.
-- No, prinssi Ahmed, keijukainen sanoi, -- tahdotko vannoa minulle
uskollisuutta, kuten minä vannon sinulle?
-- Mielelläni, rakas peeri, prinssi vastasi riemusta haltioituneena, --
mikäpä olisi minulle onnellisempaa iloa?
-- Sitten, keijukainen lausui, -- olet aviomieheni, ja minä olen sinun
vaimosi. Keijukaisavioliittojamme ei vahvisteta millään juhlamenoilla,
ja kuitenkin ne ovat purkamattomampia kuin ihmisten kesken kaikkine
muodollisuuksineen solmitut liitot.
Peri-Banu saatteli prinssi Ahmedia ympäri palatsiaan, jossa prinssi
näki paljon ihastuttavia ja suuria kalleuksia. Keijukainen vei
sulhasensa muhkeaan saliin, johon oli keijukaisen käskystä katettu
upea hääateria. Prinssi ihmetteli ruokalajien moninaisuutta ja
herkullisuutta. Monet niistä olivat hänelle aivan tuntemattomia. Heidän
syödessään kuului soiton säveliä, ja kun jälkiruoka oli nautittu,
saapui joukko keijukaisia ja henkiä jotka tanssivat heidän edessään.
Jokaiseksi päiväksi varattiin uusia huvituksia, toinen toistaan
hurmaavampia. Sillä peerin tarkoituksena ei ollut ainoastaan antaa
prinssille vakuuttavia todistuksia lempensä vilpittömyydestä, vaan myös
osoittaa hänelle, ettei hän voinut isänsä hovissa löytää mitään täällä
nauttimaansa onneen verrattavaa, ja siten kiinnittää hänet kokonaan
itseensä. Keijukainen onnistuikin täydellisesti yrityksessään.
Kun kuusi kuukautta oli kulunut, prinssi Ahmed, joka rakasti ja
kunnioitti isäänsä, tunsi suurta halua tietää kuinka sulttaani voi. Hän
mainitsi toivomuksestaan Peri-Banulle, joka pelkäsi, että se oli nuoren
miehen verukkeita jättääkseen hänet, ja pyysi häntä karkottamaan
mielestään kaikki ajatukset pääkaupungissa käynnistä.
-- Kuningattareni, prinssi vastasi, -- koska et suostu toivomukseeni
kiellän itseltäni sen ilon. Ei ole mitään mihin en alistuisi sinua
miellyttääkseni.
Sanat viehättivät suuresti keijukaista. Prinssi oli kuitenkin
huolissaan, peläten että isä luulisi häntä kuolleeksi.
Kuten prinssi oli arvannutkin, Intian sulttaani tunsi Ali-prinssin ja
ihanan Nurunniharin häiden johdosta pidetyissä juhlissakin katkeraa
surua molempien muiden poikiensa poissaolosta. Ennen pitkää hän
kuitenkin kuuli Hussainin päättäneen hylätä maailman ja sai tietää
minne prinssi oli vetäytynyt. Hän käski etsiä uutterammin Ahmedia ja
toimitti lähettejä kaikkiin valtakuntansa maakuntiin ilmoittamaan
maaherroille, että heidän oli pysäytettävä prinssi ja pakotettava hänet
palaamaan hoviin. Mutta kaikki hänen puuhansa jäivät tuloksettomiksi,
ja hänen murheensa vain eneni päivä päivältä. Hän neuvotteli
suurvisiirinsä kanssa ja sanoi: -- Visiiri, sinä tiedät, että aina
rakastin Ahmedia enemmän kuin muita poikiani. Suruni on niin raskas
että uuvun sen alle, jollet sääli minua. Pyydän sinulta apua ja neuvoa.
Miettiessään kuinka voisi edes jokin verran lohduttaa hallitsijaansa
suurvisiiri muisti loihtijattaren josta oli kuullut ihmeitä ja ehdotti,
että hänet noudettaisiin hoviin. Sulttaani suostui, ja velho tuotiin
hänen puheilleen.
Sulttaani sanoi velholle: -- Kykenetkö taitosi ja salatietojesi avulla
ilmoittamaan minulle mihin prinssi Ahmed on joutunut? Jos hän on
elossa, missä hän on? Ja voinko koskaan toivoa näkeväni hänet jälleen?
Velho virkkoi: -- Minun on mahdotonta heti vastata teidän
majesteettinne kysymyksiin, mutta jos minulle suodaan aikaa huomiseen,
koetan ottaa asiasta selvän.
Sulttaani myönsi hänelle aikaa ja lupasi auliisti palkita hänet.
Noitavaimo palasi seuraavana päivänä ja sanoi: -- Armollinen sulttaani!
Olen kyennyt vain toteamaan, että prinssi Ahmed on elossa, mutta hänen
olinpaikastaan en voi saada selkoa.
Intian sulttaanin täytyi tyytyä vastaukseen, joka jätti hänet yhtä
levottomaksi prinssin tilasta kuin ennenkin.
Prinssi Ahmed ei enää pyytänyt keijukaiselta, että tämä sallisi hänen
lähteä isäänsä tapaamaan, mutta usein hän jutteli sulttaanista
puolisolleen, joka havaitsi hänen mieltään kalvavan kaipuun. Eräänä
päivänä keijukainen sanoi hänelle: Prinssi, koska nyt olen vakuuttunut
uskollisesta rakkaudestasi, myönnän sinulle anomasi luvan sillä
ehdolla, että vannot palaavasi pian. Salli minun hiukan neuvoa sinua:
älä ilmoita isällesi avioliittoamme, älä mainitse kuka olen äläkä
ilmaise olinpaikkaamme. Pyydä häntä tyytymään tietoon, että olet
onnellinen ja että vierailusi ainoana tarkoituksena on rauhoittaa häntä
ja poistaa häneltä huoli kohtalostasi.
Prinssi Ahmed oli hyvin mielissään ja lähti kahdenkymmenen ratsastajan
saattamana matkaan uljaalla, upeasti satuloidulla oriilla, joka oli
niin kaunis eläin, että Intian sulttaanin talleissa tuskin oli sille
vertaa. Isän pääkaupunkiin ei ollut pitkää matkaa. Ahmed-prinssin
saapuessa kansa otti hänet riemuhuudoin vastaan ja saattoi joukolla
palatsiin. Sulttaani syleili häntä hyvin iloissaan, samalla valittaen
isällisen hellästi surua, jonka pojan pitkä poissaolo oli hänelle
tuottanut.
-- Rakas isä, Ahmed-prinssi vastasi, -- kun nuoleni oli niin
salaperäisesti hävinnyt, halusin löytää sen ja palasin yksinäni
kentälle ja jatkoin etsintääni. Hain tyystin siltä kohtaa, josta
Hussainin ja Alin nuolet löydettiin ja johon arvelin omanikin
pudonneen, mutta etsintäni oli turha. Kuljin tunnin verran suoraan
kenttää pitkin, mutta en löytänyt mitään. Olin juuri luopumaisillani
etsinnästä, kun havaitsin vastoin tahtoani etääntyväni yhä kauemmaksi.
Kuljettuani kaksi peninkulmaa ja saavuttuani siihen paikkaan, missä
kalliot ovat kentän rajana, näin nuolen. Riensin ottamaan sen ja tunsin
sen omaksi ampumakseni. Silloin käsitin, että ratkaisu oli ollut
virheellinen ja että jokin voima toimi hyväkseni. Mutta pyydän sinua
olemaan vihastumatta, vaikka en ilmaise salaisuutta, ja toivon sinulle
riittävän, että omasta suustani kuulet minun olevan onnellinen ja
kohtalooni tyytyväinen. Minua vaivasi suru siitä, että tietämättömyys
kohtalostani tuottaisi sinulle kärsimystä, ja pyydän, että silloin
tällöin sallit minun käydä tervehtimässä itseäsi.
-- Poikani, sulttaani virkkoi, -- en tahdo enempää urkkia
salaisuuksiasi. Sinun läsnäolosi on palauttanut minulle ilon jota en
ole tuntenut pitkään aikaan, ja olet aina tervetullut, milloin vain
voit luokseni saapua.
Ahmed-prinssi viipyi kolme päivää isänsä hovissa ja palasi neljäntenä
keijukaispuolisonsa luo, joka otti hänet sydämellisesti iloiten
vastaan.
Kun prinssi Ahmedin palaamisesta oli kulunut kuukausi, keijukainen
sanoi: -- Etkö muista isällesi antamaasi lupausta? Sinun ei mielestäni
tulisi odotuttaa häntä kauemmin. Lähde huomenna hänen luokseen
vierailulle ja käy tästä lähtien kerran kuussa, minulta kysymättä tai
myöntymystäni odottamatta. Suostun kernaasti sellaiseen järjestelyyn.
Ahmed-prinssi lähti seuraavana aamuna samojen saattajien kanssa, mutta
vielä upeammin valjain ja loistavammin pukeutuneena, ja isä otti hänet
yhtä iloiten ja mielihyvin vastaan. Monina kuukausina perätysten hän
jatkoi säännöllisesti vierailujaan ja aina entistä komeampana ja
loistavammin saattuein.
Vihdoin sulttaanin suosikit, jotka Ahmed-prinssin muhkeasta
esiintymisestä päättelivät hänen olevan perin mahtava koettivat
herättää isässä kateutta ja epäluuloa poikaansa kohtaan. He selittivät,
että tavallinen varovaisuus vaati ottamaan selkoa mihin prinssi oli
sijoittunut ja kuinka hänellä oli varaa elää niin upeasti, koska hänen
tarpeisiinsa ei ollut määrätty mitään rahoja. Hän saapui hoviin vain
ikään kuin solvatakseen sulttaania ja ehkä tavoitteli kansan suosiota
syöstäkseen isänsä valtaistuimelta. Sanojensa tueksi he esittivät monta
viekasta väitettä lisäten: -- Niin voimakas naapuri on vaarallinen.
Sillä varmaankin hän asuu lähellä, koska eivät hevoset enempää kuin
miehetkään näytä matkasta rasittuneilta.
Kun suosikit olivat lopettaneet vihjailunsa, sulttaani sanoi: -- En
usko, että poikani Ahmed on niin häijy kuin tahdotte uskotella minulle.
Olen teille kuitenkin kiitollinen neuvostanne ja uskon sen johtuvan
hyvästä tarkoituksesta ja alamaisesta uskollisuudesta minua kohtaan.
Intian sulttaani puhui näin, jotta hänen suosikkinsa eivät huomaisi
minkä vaikutuksen heidän vihjauksensa häneen tekivät. Ne hälyttivät
hänet kuitenkin niin pahasti, että hän päätti käskeä pitää silmällä
prinssi Ahmedia. Sitä varten hän kutsutti noitavaimon, joka tuotiin
salaovesta hänen yksityiskammioonsa.
-- Poikani Ahmed, sulttaani sanoi, -- käy joka kuukausi hovissani,
mutta en voi saada tietoa hänen oleskelupaikastaan enkä halua pakottaa
häntä ilmoittamaan salaisuuttaan. Hän on parhaillaan luonani ja lähtee
tavallisesti sanomatta hyvästiä minulle tai kellekään hovissani. Sinun
on pidettävä häntä silmällä keksiäksesi mihin hän menee ja ilmoitettava
minulle.
Velho lähti sulttaanin luota. Hän tiesi paikan mistä Ahmed-prinssi oli
löytänyt nuolensa, meni heti sinne ja lymysi kallioiden lomaan.
Prinssi Ahmed lähti seuraavana aamuna päivänkoitteessa palatsista kuten
tavallista, sanomatta hyvästiä sulttaanille tai kellekään hovilaisista.
Velho vaani häntä, kunnes hän äkkiä hävisi kallioihin. Niiden jyrkkyys
oli ylipääsemättömänä esteenä sekä ratsumiehille että jalkaisin
kulkijoille, ja siitä velho päätteli, että prinssi meni joko johonkin
luolaan tai maanalaiseen holviin, henkien ja keijukaisten
asuinpaikkaan. Kun hän arveli prinssin saattueineen ehtineen kyllin
etäälle, asuivatpa sitten missä lymypaikassa tahansa, hän tuli esille
piilostaan ja tutki onkaloa johon oli nähnyt heidän häviävän, mutta ei
voinut löytää mitään jälkeä. Havaittuaan että enempi etsiskely oli
turhaa velho palasi sulttaanin luo.
-- Vaikka yritykseni tällä kertaa raukesi tyhjiin, hän sanoi, -- toivon
onnistuvani ennen pitkää.
Sulttaani oli mielissään ja virkkoi: -- Tee niin kuin hyväksi näet.
Rohkaistakseen velhoa itsevaltias lahjoitti hänelle kallisarvoisen
timantin sanoen, että se oli vain käsiraha runsaasta palkkiosta, jonka
hän saisi sitten, kun oli toimittanut tärkeän tehtävän.
Paria päivää ennen prinssin seuraavaa vierailua velho meni kallion
juurelle, mihin oli nähnyt prinssin seuralaisineen häviävän, ja odotti
siellä pannakseen suunnitelmansa täytäntöön.
Kun prinssi Ahmed saapui, hän näki eukon virumassa maassa voihkien ja
valittaen, että oli aivan avuttomana. Prinssin kävi häntä sääliksi, hän
käänsi ratsunsa ja sanoi: -- Hyvä vaimo, apu ei ole niin kaukana kuin
luulet. Hoivaan sinua ja toimitan sinut paikkaan, jossa sinusta
pidetään kaikkea mahdollista huolta ja jossa kyllä nopeasti toivut.
Nouse, ja ottakoon joku seuralaisistani sinut taakseen satulaan.
Nämä sanat kuullessaan velho, joka oli tekeytynyt sairaaksi vain
ottaakseen selkoa prinssin asuinpaikasta, oli ponnistelevinaan
noustakseen, mikä hänelle taudin ankaruuden vuoksi muka kuitenkin oli
mahdotonta. Kaksi prinssin saattajista astui ratsuiltaan, auttoi hänet
seisaalle ja nosti hänet erään toverinsa hevosen selkään ratsastajan
taakse. Prinssi kääntyi takaisin rautaportille ja ulkopihaan tultuaan
lähetti kutsumaan Peri-Banua. Keijukainen saapui kiireesti, ja prinssi
sanoi hänelle: -- Prinsessani, toivon että säälisit ja hoivaisit tätä
vaimorukkaa. Tapasin hänet tuollaisessa tilassa ja lupasin hänelle
tarpeellista apua. Suosittelen häntä huollettavaksesi ja olen varma
ettet hylkää häntä.
Keijukainen silmäili tarkasti sairaaksi tekeytynyttä akkaa prinssin
jutellessa ja käski kahden seuranaisensa ottaa hänet miehiltä, jotka
häntä tukivat, viedä erääseen palatsin suojaan ja pitää hänestä yhtä
hyvää huolta kuin pitäisivät omasta emännästään.
Sillä välin kun molemmat naiset panivat täytäntöön keijukaisen käskyjä,
tämä astui Ahmed-prinssin luo ja kuiskasi hänen korvaansa: --
Prinssini, tuo nainen ei ole sairas, hän vain teeskentelee. Ellen
suuresti erehdy, hänet on lähetetty tänne varta vasten tuottamaan
sinulle suurta ikävyyttä. Mutta älä ole huolissasi. Pelastan sinut
kaikista ansoista, joita sinulle viritetään. Jatka vain matkaasi.
Keijukaisen sanat eivät säikäyttäneet prinssi Ahmedia. -- Rakas
puolisoni, hän lausui, -- koska en muista milloinkaan tehneeni tai edes
aikoneeni tehdä pahaa kenellekään, en voi uskoa että kukaan tahtoisi
vahingoittaa minua. Mutta jos niinkin olisi, en silti lakkaa tekemästä
hyvää, milloin vain saan siihen tilaisuuden. Näin sanoen hän jätti
hyvästi keijukaiselle ja lähti jälleen matkalle isänsä pääkaupunkiin,
jonne pian saapuikin. Sulttaani otti hänet entiseen tapaan vastaan ja
koetti parhaansa mukaan salata levottomuutta jonka hänen suosikkinsa
vihjaukset olivat hänessä herättäneet.
Sillä välin ne kaksi naista, joille Peri-Banu oli antanut määräyksensä,
toimittivat velhon upeaan, kalliisti sisustettuun huoneeseen. Kun he
olivat hoivanneet hänet vuoteeseen, toinen naisista meni ulos ja palasi
pian nesteellä täytetty posliinikuppi kädessään tarjoten juomaa
velholle toisen auttaessa häntä istualleen. -- Juo tämä, hoitajatar
sanoi, -- se on leijonalähteen vettä ja varmasti tepsivä lääke kuumeita
vastaan. Havaitset sen vaikutuksen ennen kuin tunti on kulunut.
Hoitajat jättivät hänet ja palasivat tunnin kuluttua, jolloin näkivät
velhon sohvalla istumassa. Heti kun huoneen ovi avautui, noita
huudahti: -- Mikä ihmeellinen juoma! Se on parantanut minut, ja olen
kärsimättömästi odottanut teitä pyytääkseni, että veisitte minut
laupiaan emäntänne luo kiittääkseni häntä, koska tahtoisin aikaa
hukkaamatta jatkaa matkaani.
Naiset saattoivat hänet useiden suojien kautta, kaikki komeampia kuin
se missä hän oli maannut, isoon saliin, palatsin kalleimmin ja upeimmin
sisustettuun huoneeseen.
Peri-Banu istui salissa täysipainoisesta kullasta valmistetulla,
timantein, rubiinein ja tavattoman isoin helmin koristellulla
valtaistuimellaan, ja hänen kummallakin puolellaan oli suuri joukko
kauniita keijukaisia, kaikki rikkaasti puettuja. Tällaisen loiston
nähdessään velho ei ainoastaan huikaistunut, vaan hämmästyi niin kovin,
että hän langettuaan valtaistuimen eteen ei saanut sanaa suustaan
kiittääkseen haltiatarta, kuten oli aikonut. Mutta Peri-Banu säästi
häneltä vaivan sanoen: -- Hyvä vaimo, olen iloinen että kykenet
jatkamaan matkaasi. En tahdo viivyttää sinua. Mutta jos haluat nähdä
palatsini, seuraa naisiani, he näyttävät sen sinulle.
Vanha velho, joka ei voinut eikä rohjennut lausua sanaakaan, lankesi
vielä kerran maahan koskettaen otsallaan valtaistuimen portaalle
levitettyä mattoa ja jätti hyvästi. Keijukaiset kuljettivat hänet
samojen suojien läpi, jotka heidän emäntänsä oli näyttänyt
Ahmed-prinssille tämän ensi kertaa saapuessa. Sen jälkeen he veivät
hänet rautaportille, jonka läpi hän oli tullut sisälle, päästivät hänet
ulos ja toivottivat onnellista matkaa.
Kun velho oli kulkenut lyhyen taipaleen, hän kääntyi tarkkaamaan ovea,
jotta voisi tuntea sen, mutta turhaan. Se oli näet näkymätön hänelle ja
kaikille muille naispuolisille. Sitä seikkaa lukuunottamatta hän oli
hyvin tyytyväinen menestykseensä ja riensi viemään tietoja
sulttaanille.
Pääkaupunkiin tultuaan hän hiipi kiertoteitse palatsin salaovelle, ja
hänet päästettiin heti sulttaanin puheille. Hän kertoi hallitsijalle
kuinka oli onnistunut hiipimään keijukaiskuningattaren palatsiin, ja
kuvaili kaikki siellä näkemänsä ihmeet. Lopetettuaan kertomuksensa hän
lisäsi: -- Vapisen ajatellessani onnettomuuksia, jotka voivat kohdata
sulttaania, sillä kukapa takaa, ettei keijukainen yllytä prinssiä
luonnottomaan yritykseen syöstä teidän majesteettinne valtaistuimelta
ja anastaa Intian kruunu? Teidän majesteettinne tulisi mitä vakavimmin
miettiä sitä.
Intian sulttaani oli ollut neuvottelussa suosikkiensa kanssa, kun
hänelle ilmoitettiin velhon tulosta. Hän käski naisen seurata mukanaan
heidän luokseen. Hän ilmoitti heille, mitä vaarallisia asioita oli
kuullut. Eräs suosikeista sanoi: -- Sellaista ehkäistäksenne teidän
tulisi nyt, kun prinssi on vallassanne, käskeä vangita hänet. En kehota
ottamaan häntä hengiltä, vaan vartioimaan häntä visusti.
Tätä neuvoa kaikki muut suosikit yksimielisesti kannattivat.
Velho pyysi sulttaanilta lupaa puhuakseen, ja kun se oli hänelle
myönnetty, hän lausui. -- Jos teidän majesteettinne vangituttaa
prinssin, pitäisi teidän pidättää hänen seuralaisensakin. Mutta he ovat
kaikki henkiä ja katoaisivat, koska heillä on kyky tehdä itsensä
näkymättömiksi, ja lähtisivät heti haltiattaren luo ilmoittamaan
prinssiä kohdanneesta loukkauksesta. Ja voiko otaksua, että peeri
jättäisi kostamatta? Ettekö voi keksiä muuta keinoa, joka vastaisi
tarkoitusta ja samalla olisi teille edullinen? Vedotkaa hänen
pojanrakkauteensa. Ellei hän täytä pyyntöänne, teillä on syytä
valituksiin häntä vastaan. Pyytäkää esimerkiksi, että prinssi hankkisi
teille teltan, jota mies voisi kantaa kädessään ja joka kuitenkin olisi
kyllin iso suojaamaan koko armeijanne. Jos hän hankkii teltan, voitte
esittää muita samanlaisia pyyntöjä, kunnes hän vihdoin uupuu niiden
täyttämisen tuottamaan vaikeuteen ja mahdottomuuteen.
Velhon lopetettua puheensa sulttaani kysyi suosikeiltaan, oliko heillä
parempaa ehdotusta, ja kun he olivat vaiti, hän päätti noudattaa
annettua neuvoa.
Prinssin saapuessa seuraavana päivänä isänsä luo tämä sanoi: --
Poikani, sinulla on ollut onni saada aviopuolisoksesi keijukainen, joka
on perin rikas ja hyvin rakkautesi arvoinen. Ja koska hän kuulemma on
mahtava, haluaisin että pyytäisit häntä tekemään minulle suuren
palveluksen. Tiedäthän kuinka paljon menoja minulle tuottaa telttojen
hankkiminen armeijalleni joka kerta kun lähden sotaretkelle. Varmaankin
voisit helposti hankkia keijukaiselta teltan, jota mies voisi kantaa
kädessään ja joka ulottuisi koko sotajoukkoni yli. Epäilemättä tahdot
tehdä sen minun hyväkseni.
Ahmed-prinssi joutui kovin hämilleen eikä tiennyt mitä vastata. Vihdoin
hän lausui: -- En tiedä millä tavoin tämä salaisuus on sinulle
ilmaistu. En voi kieltää tietojesi todenperäisyyttä. Olen nainut
keijukaisen, kuten sanot. Rakastan häntä ja olen varma hänen
vastarakkaudestaan. Mutta en voi tietää, kuinka paljon vaikutusvaltaa
minulla on häneen. Isän pyyntö on kuitenkin jokaiselle lapselle käsky.
Ja vaikka teen sen hyvin vastahakoisesti, en laiminlyö esittää
toivomustasi vaimolleni, joskaan en voi mennä takuuseen sen
toteutumisesta. Jos en enää saa kunniaa käydä sinua tervehtimässä, se
on merkki siitä etten ole onnistunut anomuksessani.
-- Poikani, Intian sulttaani vastasi, -- minua surettaisi, jos pyyntöni
riistäisi minulta ilon tavata sinua, kuten tähän asti. Huomaan että et
tiedä, kuinka vaimo on aina miehensä vallassa. Puolisosi rakkaus
osoittautuisi perin heikoksi, jos hän mahtavan peerin asemassa
kieltäytyisi täyttämästä esitettäväksesi antamaani pyyntöä.
Kaikki nämä selittelyt eivät voineet tyydyttää prinssi Ahmedia, vaan
asia kiusasi häntä niin suuresti, että hän lähti hovista päivää
aikaisemmin kuin hänellä oli tapana.
Hänen palattuaan kysyi keijukainen, jonka eteen hän aina ennen oli
saapunut iloisin kasvoin, mikä oli syynä hänen selvästi muuttuneeseen
ilmeeseensä. Mukautuen hänen hartaisiin pyyntöihinsä Ahmed tunnusti,
että sulttaani oli saanut selville hänen olinpaikkansa salaisuuden ja
tiesi hänen olevan naimisissa peerin kanssa, vaikka hän ei aavistanut
millä keinoin isä oli hankkinut tiedot. Keijukainen muistutti hänelle
vaimosta, jota hän oli auttanut, lisäten: -- Mutta kaiketi täytyy olla
vielä jotain muutakin, mikä tekee sinut noin alakuloiseksi... kerrohan
toki!
Ahmed-prinssi vastasi: -- Isäni epäilee uskollisuuttani häntä kohtaan
ja pyytää, että anoisin sinulta telttaa jota mies voi kantaa kädessään
ja joka peittäisi koko hänen armeijansa.
-- Prinssi, peeri virkkoi hymyillen, -- sulttaanin pyyntö on
pikkuseikka. Tarvittaessa voin tehdä hänelle suurempiakin palveluksia.
Ole siis huoleti! En suinkaan pidä pyyntöä loukkaavana tai hankalana,
vaan olen aina aulis mielihyvin täyttämään mitä vain saatat toivoa.
Peri-Banu käski noutamaan rahastonhoitajansa ja sanoi hänelle:
-- Nur-i-Djihan, tuo minulle laajin teltta aarteistostani!
Hetken kuluttua Nur-i-Djihan palasi tuoden teltan, jota ei ainoastaan
voinut pitää kädessään, vaan vieläpä kätkeä kämmenen sisään, ja ojensi
sen valtiattarelleen, joka antoi sen prinssi Ahmedin katseltavaksi.
Kun Ahmed-prinssi näki teltan, jota keijukainen nimitti varastonsa
isoimmaksi, hän arveli puolisonsa laskevan leikkiä, ja hänen
hämmästyksensä kuvastui hänen kasvoiltaan. Sen huomatessaan Peri-Banu
nauroi. -- Mitä, prinssi, hän huudahti, -- luuletko minun tekevän
sinusta pilaa? Saat nähdä että olen tosissani. Nur-i-Djihan, hän
virkkoi rahastonhoitajalleen, -- mene pystyttämään teltta, jotta
prinssi voi päättää, onko se kyllin iso sulttaanille.
Rahastonhoitaja lähti heti palatsista telttaa pystyttämään. Prinssi
havaitsi sen kyllin isoksi suojaamaan kahta niin suurta sotajoukkoa
kuin hänen isällään oli.
-- Kuten näet, keijukainen virkkoi, -- teltta on isompi kuin mitä isäsi
tarvitseekaan, mutta ota huomioon, että sen ominaisuutena on laajentua
tai kutistua armeijan mukaan jota sen on verhottava, tarvitsematta
siihen silti käsin koskea.
Aarreaitan vartija pani teltan jälleen kokoon, käänsi sen yhtä pieneksi
kuin se vastikään oli ollut ja toi sen prinssin käteen. Ahmed otti sen,
ja jo seuraavana päivänä hän nousi ratsulleen ja lähti tavanmukaisine
saattajineen isänsä, sulttaanin, luo.
Intian hallitsija ihmetteli kovin poikansa pikaista palaamista. Hän
otti teltan käteensä. Ensin ihaillen ihmeteltyään sen pienuutta hän
joutui aivan ymmälle kummastuksesta asetettuaan sen edellä mainitulle
laajalle tasangolle ja havaitessaan sen kyllin suureksi suojaamaan sen
kokoista armeijaa kuin hänellä oli sotaretkelle lähettää.
Sulttaani lausui ilmi suuren kiitollisuutensa prinssille tästä
ruhtinaallisesta lahjasta ja pyysi häntä vuorostaan kiittämään
keijukaista. Osoittaakseen kuinka suuressa arvossa hän lahjaa piti, hän
käski huolellisesti tallettaa teltan aarreaittaansa. Mutta sydämessään
hän tunsi entistä suurempaa kateutta poikaansa kohtaan. Hän toivoi yhä
enemmän Ahmedin kukistumista ja meni jälleen neuvottelemaan velhon
kanssa. Noita kehotti häntä tuottamaan prinssillä jonkin verran
leijonalähteen vettä.
Illalla, kun sulttaani tapansa mukaan oli koko hovinsa ympäröimänä ja
prinssi saapui muiden kera osoittamaan alamaista kunnioitustaan, isä
puhutteli häntä näillä sanoilla: -- Poikani, ilmoitin sinulle jo,
kuinka suuressa kiitollisuudenvelassa olen minulle hankkimastasi
teltasta, jota pidän aarteitteni arvokkaimpana esineenä. Mutta sinun
tulee tehdä minulle vielä jotakin yhtä mieluista. Olen kuullut, että
keijukaispuolisosi käyttää vettä jota nimitetään leijonalähteen vedeksi
ja joka parantaa kaikki vaarallisimmatkin kuumeet. Ja koska olen täysin
vakuuttunut siitä, että terveyteni on sinulle kallis, en epäile, että
tahdot pyytää häneltä pullollisen tuota vettä ja tuoda sen minulle
ehdottomasti tepsiväksi lääkkeeksi, jota voin tarpeen tullen käyttää.
Tee minulle tämä tärkeä palvelus ja täytä siten kunnon pojan
velvollisuus hellää isää kohtaan.
Prinssi Ahmed, joka luuli, että sulttaani olisi tyytynyt niin
merkilliseen ja hyödylliseen lahjaan kuin hänen tuomansa teltta oli
eikä enää olisi sälyttänyt hänelle muita hommia, joilla saattaisi
suututtaa keijukaisen, oli kuin ukkosen lyömä uuden pyynnön
kuullessaan. Pitkän vaitiolon jälkeen hän sanoi: -- Pyydän sinua, oi
sulttaani, olemaan varma, ettei ole mitään mihin en ryhtyisi
pidentääkseni elämääsi, mutta toivoisin, ettei siihen tarvittaisi
vaimoni välitystä. Sen vuoksi en uskallakaan luvata tuovani sitä vettä.
En voi muuta kuin vakuuttaa sinulle, että tahdon pyytää sitä häneltä,
mutta se on minulle yhtä vastahakoista kuin teltankin pyytäminen oli.
Seuraavana aamuna Ahmed-prinssi palasi Peri-Banun luo ja kertoi hänelle
vilpittömästi kaikki mitä isän palatsissa oli tapahtunut ja lisäsi: --
Kerron tämän sinulle, oi prinsessani, vain suorasukaisena selostuksena
haastelustamme. Jätän omaan valtaasi, täytätkö vai hylkäätkö tämän
uuden toivomuksen. Menettele aivan kuten tahdot.
-- Ei, ei, keijukainen vastasi, -- minä tyydytän hänet, ja olkoon
velhon antama neuvo mikä tahansa (sillä nyt näen että isäsi kuuntelee
hänen ohjauksiaan), niin hän ei saa aihetta syyttää sinua tai minua.
Pyynnössä on paljon ilkeämielisyyttä, ja ymmärrät sen kyllä, kunhan
kerron sinulle. Leijonalähde sijaitsee suuren linnan pihan keskellä, ja
sinne vievää porttia vartioi neljä vihaista jalopeuraa, joista kaksi
vuorotellen nukkuu toisen parin ollessa valveilla. Mutta älä anna sen
säikyttää itseäsi. Hankin sinulle keinoja joiden avulla voit vaaratta
kulkea niiden ohi.
Peri-Banu-keijukainen oli parhaillaan ompelutyössä, ja kun hänellä
oli useita lankakeriä käsillä, hän otti yhden niistä, antoi sen
Ahmed-prinssille ja virkkoi: -- Ota ensiksi tämä kerä. Selitän sinulle
kohta, miten sitä on käytettävä. Lisäksi sinulla täytyy olla kaksi
hevosta: toisella ratsastat ja toista talutat. Jälkimmäisen selkään
pitää kuormittaa neljään osaan jaettu lammas, joka on teurastettava
tänään. Kolmanneksi sinun täytyy ottaa mukaasi minun antamani pullo
veden noutamista varten. Lähde matkalle varhain huomenaamulla, ja kun
olet ratsastanut rautaportista, viskaa lankakerä edellesi. Se kierii
kunnes saavut linnan portille. Seuraa sitä, ja sen pysähdyttää näet
avoinna olevasta portista ne neljä leijonaa. Valveilla olevat kaksi
herättävät karjunnallaan nukkuvat pedot. Älä siitä säikähdä, vaan heitä
niille kullekin lampaanneljännes, kannusta hevostasi ja karauta
lähteelle. Täytä pullosi astumatta satulasta maahan ja palaa yhtä
kiireesti. Leijonat ovat niin ahkerassa syömistouhussa, että päästävät
sinut hätyyttämättä ohitseen.
Ahmed-prinssi lähti matkalle seuraavana aamuna keijukaisen määräämään
aikaan ja noudatti tarkoin ohjeita. Linnan portille tultuaan hän jakoi
lampaanneljännekset leijonille, ratsasti rohkeasti niiden välitse
suihkulähteelle ja täytti pullonsa ja palasi turvallisesti. Päästyään
lähelle porttia hän vilkaisi taakseen ja havaitessaan kahden leijonan
tulevan perässään veti miekkansa tupesta ja valmistautui
puolustautumaan. Ratsastaessaan eteenpäin hän näki toisen leijonan
poikkeavan jonkin matkan päässä tiepuoleen ja päätään ravistaen ja
häntäänsä heiluttaen osoittavan, että se ei mielinyt tehdä hänelle
pahaa, vaan tahtoi ainoastaan kulkea hänen edellään toisen seuratessa
hänen perässään. Prinssi työnsi siis miekkansa takaisin huotraan. Tällä
tavoin hän saapui Intian pääkaupunkiin, eivätkä leijonat jättäneet
häntä hetkeksikään ennen kuin olivat saattaneet hänet sulttaanin
palatsin portille. Sitten ne palasivat samaa tietä kuin olivat
tulleetkin, mutta säikyttivät pahasti asukkaita, jotka pakenivat tai
lymysivät niitä välttääkseen, vaikka ne kävelivät lauhkeasti,
minkäänlaista rajumielisyyttä ilmaisematta.
Joukko palatsin virkailijoita tuli prinssiä vastaan hänen astuessaan
ratsultaan ja saattoi hänet sulttaanin huoneeseen, jossa tämä
parhaillaan keskusteli suosikkiensa kanssa. Ahmed lähestyi
valtaistuinta, laski pullon sulttaanin jalkojen juureen, suuteli
jalkajakkaraa verhoavaa mattoa ja sanoi noustuaan: -- Olen tuonut
sinulle terveysvettä jota niin suuresti halusit, mutta samalla toivon
sinulle niin hyvää vointia, että sinun ei koskaan tarvitse käyttää
sitä.
Kun prinssi oli lopettanut puheensa, sulttaani käski hänen istuutua
oikealle puolelleen ja sanoi: -- Poikani, olen hyvin kiitollinen
arvokkaasta lahjasta, mutta minulla on sinulta vielä jotakin
pyydettävää. Sen jälkeen en enää vaadi mitään kuuliaisuutesi enkä sen
vaikutusvallan nojalla, joka sinulla on vaimoosi. Pyydän että toisit
minulle miehen joka ei ole puoltatoista jalkaa pitempi, jonka parta on
kolmenkymmenen jalan mittainen, joka kantaa olallaan viidensadan naulan
painoista rautakankea käyttäen sitä sauvanaan ja joka osaa puhua.
Seuraavana päivänä prinssi palasi Peri-Banun luo ja kertoi isänsä uuden
pyynnön sanoen pitävänsä sitä mahdottomampana kuin kahta ensimmäistä.
En näet usko, hän lisäsi, -- että moista miestä on tai voi olla koko
maailmassa.
-- Älä hätäänny, prinssi, keijukainen vastasi. -- Antauduit tosiaan
vaaraan noutaessasi isällesi leijonalähteen vettä, mutta mainitunlaisen
miehen löytämisessä ei ole mitään vaaraa. Se on veljeni Saibar, joka ei
ole ensinkään minun kaltaiseni, vaikka meillä oli sama isä. Hän on niin
rajuluontoinen, että mikään ei voi estää häntä jättämästä verisiä
jälkiä suuttumuksestaan, jos häntä vähänkin loukataan. Mutta toiselta
puolen hän on aulis tekemään kaikki mitä häneltä vain pyydetään.
Lähetän noutamaan hänet, mutta varo, ettet säikähdä hänen perin
omituista ulkonäköään.
-- Mitä, kuningattareni, Ahmed-prinssi huudahti, -- sanotko että Saibar
on veljesi? Olkoon hän kuinka ruma ja rujo tahansa, rakastan ja
kunnioitan häntä lähimpänä sukulaisenani.
Keijukainen käski sytyttää tulen kultaiseen kuumennusastiaan ja asettaa
sen palatsinsa pylväskäytävään. Hän otti suitsutetta ja viskasi sen
valkeaan, ja siitä kohosi paksu savupilvi.
Hetkistä myöhemmin peeri sanoi puolisolleen Ahmedille: -- Prinssi,
tuolla tulee veljeni. Näetkö hänet?
Prinssi havaitsi heti Saibarin, joka katseli häntä hurjin silmin.
Saibar kysyi Peri-Banulta, kuka prinssi oli. Keijukainen vastasi: --
Hän on aviopuolisoni, veli hyvä. Hänen nimensä on Ahmed, hän on Intian
sulttaanin poika, ja hänen tähtensä olen nyt katsonut hyväksi kutsua
sinut.
Nämä sanat kuultuaan Saibar katsahti prinssi Ahmediin suopein silmin,
mikä ei kuitenkaan lieventänyt hänen hurjaa ja kesytöntä ilmettään ja
lausui: -- Minulle riittää, että hän on aviomiehesi. Olen valmis
tekemään hänen puolestaan mitä ikänä hän tahtoo.
-- Hänen isänsä, sulttaani Peri-Banu vastasi, -- on utelias näkemään
sinut, ja haluan, että sallit prinssin opastaa itsesi sulttaanin
hoviin.
-- Hänen tarvitsee vain näyttää tietä, minä kyllä seuraan, Saibar
sanoi.
Seuraavana aamuna Saibar lähti prinssi Ahmedin kera matkalle sulttaanin
luo. Kun he tulivat pääkaupungin portille, kansa juoksi Saibarin
nähdessään heti piiloon myymälöihinsä ja huoneisiinsa sulkien ovet
jäljessään, kun taas toiset lähtivät juoksemaan pakoon ja säikäyttivät
kauhullaan kaikki vastaantulijatkin, jotka kääntyivät tieltään eivätkä
joutaneet katsahtamaan taakseenkaan. Saibar ja Ahmed-prinssi tapasivat
kaikki kadut ja torit autioina, kunnes saapuivat palatsiin, jossa
portinvartijat eivät suinkaan ryhtyneet Saibaria pysäyttämään, vaan
pötkivät pakoon hekin, niin että prinssi saapui kääpiön kera mitään
vastusta kohtaamatta suureen neuvostosaliin, jossa korokkeellaan
istuvalla sulttaanilla oli paraillaan virallinen vastaanotto.
Esittelyä odottamatta Saibar astui valtaistuimen eteen ja puhutteli
sulttaania: -- Olet haetuttanut minut luoksesi. Mitä asiaa sinulla on?
Sulttaani käänsi päänsä sivulle välttääkseen moisen kauhean olennon
näkemistä. Saibar kimmastui niin tylystä vastaanotosta, että kohotti
heti rautatankonsa ja ruhjaisi sillä sulttaania päähän, siten tappaen
hänet ennen kuin Ahmed-prinssi ehti väliin. Sitten Saibar nuiji
hengiltä kaikki suosikit jotka olivat antaneet sulttaanille häijyjä
neuvoja, mutta säästi suurvisiirin joka oli rehellinen mies. Kun hirveä
teloitus oli toimeenpantu, Saibar tuli neuvostohuoneesta palatsin
pihalle rautakanki olallaan ja katsahtaen suurvisiiriin sanoi: --
Tiedän että täällä on velho, joka on ollut pahempi vihollinen
lankomiehelleni kuin kaikki kurittamani viheliäiset liehakoitsijat.
Tuotakoon hänet heti tänne.
Suurvisiiri lähetti viipymättä noutamaan noidan, ja niin pian kuin
hänet tuotiin, Saibar iski hänet rautakangellaan kuoliaaksi.
Sen jälkeen hän sanoi: -- Menettelen koko kaupungin kanssa samalla
tavalla, jollei lankoani, prinssi Ahmedia, heti tunnusteta Intian
sulttaaniksi. Kaikki läsnäolijat kaiuttivat ilmaa moneen kertaan
huutamalla: -- Eläköön sulttaani Ahmed!
Saibar puetti hänet kuninkaalliseen purppuraan, korotti hänet
valtaistuimelle ja kun oli pakottanut koko kansan vannomaan hänelle
uskollisuudenvalan, palasi sisarensa Peri-Banun luo, jonka saattoi
hyvin loisteliaasti pääkaupunkiin ja vaati tunnustamaan Intian
sulttaanittareksi.
Ali-prinssille ja prinsessa Nurunniharille annettiin laaja maakunta
pääkaupunkeineen, ja siellä he viettivät lopun ikänsä. Nuoren
sulttaanin lähetti kävi ilmoittamassa tapahtuneesta muutoksesta
Hussainille ja tarjoamassa hänelle jonkin maakunnan, minkä itse
tahtoisi valita. Mutta Hussain-prinssi piti itseään niin onnellisena
yksinäisyydessään, että pyysi vain kiittämään veljeään tämän
ystävällisestä ehdotuksesta ja vakuuttamaan hänelle alamaisuuttaan,
mutta samalla ilmoittamaan ettei hän toivonut mitään muuta suosiota
kuin saada jatkaa erakkoelämää, jonka oli itselleen valinnut.