Kuudennen retkeni jälkeen olin päättänyt pysyä kotona. Karkotin
ehdottomasti mielestäni kaikki matkasuunnitelmat. Ikänikin vuoksi
kaipasin jo lepoa, enkä myöskään halunnut enää antautua alttiiksi
vaaroille joita olin kokenut. En siis ajatellut muuta kuin viettää
loput päiväni tyynessä rauhassa.
Mutta eräänä päivänä tuli kalifin lähetti kutsumaan minut palatsiin.
Kun olin saapunut hallitsijan vastaanottohuoneeseen, hän sanoi: --
Sinbad, tarvitsen palvelustasi. Sinun tulee viedä vastaukseni ja
lahjani Serendibin kuninkaalle. On kohtuullista, että vastaan hänen
huomaavaisuuteensa.
Yritin päästä tästä uudesta koettelemuksesta ja kerroin kaikki
seikkailuni kalifille. -- Myönnän, hän sanoi lopetettuani kertomukseni,
-- että kokemuksesi ovat olleet perin merkillisiä. Mutta sinun täytyy
sentään minun tähteni lähteä ehdottamalleni retkelle. Sinunhan
tarvitsee vain käydä Serendibin saarella toimittamassa sinulle antamani
tehtävä. Sen jälkeen voit palata niin pian kuin tahdot. Sinun on
mentävä, sillä tiedäthän, ettei olisi arvoni mukaista jäädä
kiitollisuudenvelkaan mainitun saaren kuninkaalle.
Havaitessani että kalifi hartaasti halusi myöntymystäni alistuin ja
sanoin hänelle, että olin valmis tottelemaan. Hän oli hyvin mielissään
ja määräsi minulle tuhat sekiiniä matkarahoiksi.
Valmistauduin siis lähtöön muutamien päivien kuluttua, ja heti kun olin
saanut kalifin kirjeen ja lahjan, matkustin Bassoraan jossa nousin
laivaan. Purjehdus oli hyvin onnellinen. Saavuttuani Serendibin
saarelle minut saatettiin heti hyvin juhlallisesti palatsiin, jossa
kuningas minut nähdessään huudahti: -- Tervetuloa, Sinbad! Täältä
lähdettyäsi olen usein ajatellut sinua ja siunaan päivää jona saamme
jälleen tavata toisemme. Tervehdin häntä kunnioittavasti ja kiitettyäni
häntä ystävällisyydestä jätin hänelle kalifin kirjeen ja lahjan, jotka
hän otti mielihyvin vastaan.
Kalifin lahjana oli täydellinen kultakankaasta tehty tuhat sekiiniä
maksava vaatekerta, viisikymmentä kallisarvoista purppuraviittaa ja
sata valkoista, Kairon, Suezin ja Aleksandrian hienoimmasta palttinasta
valmistettua, uhkea syvyyttään leveämpi, tuuman paksuinen agaattimalja,
jonka pohjalla oli kohokuva esittäen toiselle polvelleen langennutta
metsästäjää, jännitetty jousi tähdättynä leijonaa kohti. Kalifi lähetti
kuninkaalle myös upean taulun, joka tarun mukaan oli kuulunut suurelle
Salomolle.
Kalifin kirje kuului näin:
"Tervehdys oikean tien ylimmän Oppaan nimessä Allahin käskynhaltijalta
Harun-al-Rashidilta, jonka Kaikkivaltias on asettanut profeettansa
sijaiseksi ja hallitsijaksi hänen autuaasti nukkuneiden esi-isiensä
jälkeen -- mahtavalle ja kunnioitetulle Serendibin radjalle."
-- Kirjeesi tuotti meille suurta iloa ja lähetämme tämän
keisarillisesta linnastamme, ylevimpien älyjen kukkatarhasta. Toivomme,
että Sinä siihen vilkaistessasi käsität ystävällisen tarkoituksemme ja
suvaitset ottaa lahjamme vastaan. Hyvästi!
Serendibin kuningas oli hyvin mielissään, että kalifi vastasi hänen
ystävyyteensä. Vähän tämän puhuttelun jälkeen sain vain vaivoin luvan
palata, ja hyvin kaunis lahja mukanani astuin laivaan purjehtiakseni
Bagdadiin, mutta onni ei suonut minun saapua sinne niin nopeasti kuin
olin toivonut. Allah oli määrännyt toisin.
Kolme, neljä päivää lähtöni jälkeen kimppuumme hyökkäsi merirosvoja,
jotka helposti valtasivat laivamme ja kuljettivat ne miehistöstä, jotka
eivät kaatuneet taistelussa, etäiseen maahan myyden meidät siellä
orjiksi.
Minä, joka olin näiden joukossa, jouduin rikkaalle kauppiaalle. Heti
kun oli minut ostanut, hän vei minut kotiinsa, kohteli minua hyvin ja
puki minut varsin somiin vaatteisiin, vaikka olinkin orja. Kun hän ei
tiennyt kuka olin, hän kysyi minulta muutamia päiviä myöhemmin osasinko
mitään ammattia. Vastasin, etten ollut käsityöläinen, vaan kauppias ja
että merirosvot, jotka minut myivät, olivat ryöstäneet minulta kaiken
omaisuuteni.
-- Mutta sano minulle, hän uteli edelleen, -- osaatko ampua jousella.
Vastasin, että olin sitä nuoruudessani harjoitellut. Hän antoi minulle
jousen ja nuolia, otti minut taakseen norsun selkään ja vei minut
tiheään metsään muutaman tunnin matkan päähän kaupungista. Tunkeuduimme
aika syvälle, ja kun isäntäni katsoi sopivaksi pysähtyä, hän käski
minun astua alas. Sitten hän, osoittaen korkeaa puuta, sanoi minulle:
-- Kiipeä tuonne ja ammu norsuja, joita näet kulkevan ohi. Tässä
metsässä on niitä tavattoman paljon. Ja jos kaadat jonkin niistä, tule
ilmoittamaan minulle. Näin puhuttuaan hän jätti minulle evästä ja
palasi kaupunkiin. Minä vaanin puussa kaiken yötä.
En nähnyt norsuja, mutta seuraavana aamuna auringon noustua äkkäsin
suuren lauman. Ammuin niitä kohti useita nuolia, ja viimein yksi
norsuista kaatui. Toiset poistuivat heti ja antoivat minulle
tilaisuuden mennä isännälle ilmoittamaan saaliistani. Kun olin kertonut
hänelle asian, hän tarjosi minulle hyvän aterian, kiitti taitoani ja
puhui minulle hyvin ystävälliseen sävyyn. Myöhemmin palasimme yhdessä
metsään, jossa kaivoimme kuopan ja hautasimme norsun siihen. Isäntäni
aikoi tulla riistämään siltä hampaat kauppatavaraksi, kun raato olisi
mädäntynyt.
Jatkoin tätä hommaa kaksi kuukautta ja kaadoin joka päivä norsun
kiivettyäni milloin yhteen, milloin toiseen puuhun. Eräänä aamuna
norsuja väijyessäni huomasin suureksi kummastuksekseni, että ne eivät
tapansa mukaan kulkeneetkaan ohitseni metsän läpi, vaan pysähtyivät ja
lähestyivät minua kauheasti meluten niin monilukuisina, että tanner oli
niiden peitossa ja tärisi niiden jalkojen töminästä. Ne piirittivät
puun johon olin kätkeytynyt ja seisoivat kärsät ojossa ja tuijottaen
minuun. Pysyin hievahtamatta pelottavaa näytelmää katsellessani ja olin
pelosta niin jäykistynyt että jousi ja vasamat putosivat käsistäni.
En pelännyt turhaan. Kun norsut olivat jonkin aikaa tuijottaneet
minuun, yksi suurimmista kietaisi kärsänsä puun tyven ympärille,
riuhtaisi sen juurineen maasta ja paiskasi tantereelle. Minä putosin
puun mukana, ja norsu otti minut kärsäänsä, nakkasi selkäänsä, kuljetti
kaikkien toveriensa saattamana kukkulalle, johon se laski minut, ja
poistui laumoineen. Voitte käsittää kummastukseni, kun nousin pystyyn
ja havaitsin, että kukkula oli katettu norsujen luilla ja hampailla.
Arvasin heti, että siellä oli niiden hautausmaa, ja ihmettelin
pitkäkärsäisten vaistoa. En näet epäillyt, että ne olivat tuoneet minut
paikalle varta vasten osoittaakseen minulle, kuinka järjetöntä oli
vainota niitä, koska en muuta halunnut kuin niiden hampaita. En
viipynyt kukkulalla, vaan käännyin kaupunkia kohti ja vuorokauden
vaellettuani saavuin isäntäni luo. En ollut tavannut tiellä ainoatakaan
norsua, mistä päättelin, että ne olivat vetäytyneet edemmäksi metsään
antaakseen minulle tilaisuuden palata esteettä vuorelle.
Isäntä tuli iloiseksi nähdessään minut. -- Sinbad-parka, hän huudahti,
-- olin kovin huolissani tähtesi. Olen ollut metsässä, jossa näin
maasta riuhtaistun puun, jousen ja nuolia tantereella. Turhaan sinua
etsittyäni pelkäsin etten enää koskaan näkisi sinua. Kerrohan minulle
mitä sinulle tapahtui ja minkä onnellisen sattuman kautta olet vielä
hengissä.
Tyydytin hänen uteliaisuutensa, ja kun seuraavana aamuna kävimme
yhdessä vuorella, hän havaitsi suureksi ilokseen että olin puhunut
totta. Sälytimme sen norsun selkään, jolla olimme sinne ratsastaneet,
niin monta hammasta kuin se jaksoi kantaa. Siellä oli norsunluuta yllin
kyllin.
Kotiin päästyämme isäntäni sanoi minulle: -- Sinbad, emme ole
ainoastaan tulleet rikkaiksi, vaan olet myöskin pelastanut monen
ihmisen hengen, sillä tähän asti on suuri joukko orjia tuhoutunut
hankkiessaan norsunluuta. Älä pidä itseäsi enää orjana, vaan pyydä
minulta mitä haluat, sillä Allah on ilmeisesti valinnut sinut johonkin
suureen tehtävään.
Vastasin ystävälliseen selitykseen: -- Minulle lahjoittamasi vapaus
riittää korvaamaan kaikki, enkä halua mitään muuta palkkiota
palveluksesta joka minulla oli onni tehdä sinulle kuin luvan palata
kotimaahani.
-- Hyvä, hän sanoi, -- monsuunituulella saapuu pian norsunluuta
noutavia laivoja. Lähetän sinut kotiin ja annan sinulle millä maksat
matkasi.
Kiitin häntä vapaudestani ja hänen hyvistä aikomuksistaan minua
kohtaan. Viivyin hänen luonaan vielä vähän aikaa monsuunia odotellen,
ja sillä välin teimme niin monta retkeä kukkulalle, että kaikki
varastohuoneemme täyttyivät norsunluulla. Toiset samaa tavaraa
välittävät kauppiaat noudattivat esimerkkiämme, sillä asiaa ei voitu
pitää kovinkaan kauan heiltä salassa.
Laivat saapuivat vihdoin, ja kun isäntäni oli valinnut sen jolla minä
matkustaisin, hän lastasi sen puolilleen norsunluuta minun laskuuni,
toimitti runsaasti matkaeväitä ja pakotti minut sitä paitsi ottamaan
lahjaksi muutamia seudun arvokkaita harvinaisuuksia. Kiittelin häntä
siis kaikesta tuhanteen kertaan ja lähdin purjehtimaan, sanottuamme
ensin toisillemme kyynelsilmin jäähyväiset.
Pysähdyimme eräille saarille hankkiaksemme tuoreita ruokatarvikkeita.
Kun laivamme oli saapunut erääseen Intian mannermaan satamaan, jossa
käväisimme maissa, ja kun en huolinut uskaltautua meritse Bassoraan,
purkautin norsunluuni ja päätin jatkaa matkaani maitse. Ansaitsin
suuria summia norsunluullani, ostin kaikenlaisia harvinaisia esineitä,
jotka aioin lahjoiksi, ja kun kamelini oli kuormitettu, lähdin ison
kauppiaskaravaanin mukana matkalle. Vaellukseni kesti kauan ja kärsin
paljon, mutta siedin kaikki nurkumatta ajatellessani että minun ei
tarvinnut pelätä haaksirikkoa, merirosvoja, käärmeitä ja muita vaaroja,
joita olin niin usein kokenut.
Kaikki vaivat loppuivat vihdoin, ja saavuin turvallisesti Bagdadiin.
Menin heti kalifin puheille ja selostin hänelle lähettilääntoimeni
tulokset. Ruhtinas sanoi jo olleensa huolissaan, kun viivyin niin
kauan, mutta aina toivoneensa, että Allah varjelisi minua. Kun kerroin
hänelle seikkailuni norsujen kanssa, hän oli kovin kummissaan eikä
olisi uskonut minua, jollei olisi tuntenut totuudenrakkauttani. Hänestä
tämä kertomus samoin kuin aikaisemmatkin seikkailuni olivat niin
merkillistä laatua, että käski erään kirjurinsa piirtää ne
kultakirjaimilla pergamentille aarteistossaan säilytettäviksi. Palasin
hyvin tyytyväisenä saamiini kunnianosoituksiin ja kalifin lahjoihin ja
olen siitä lähtien kokonaan antautunut elämään perheeni, sukulaisteni
ja ystävieni parissa.
Sinbad päätti kertomuksen seitsemännestä ja viimeisestä retkestään ja
sanoi kääntyen Hinbadin puoleen: -- No, ystäväni, oletko kuullut
kenestäkään joka on kärsinyt niin paljon kuin minä tai tuntenut ketään
ihmistä joka on kokenut niin monenlaisia vaiheita? Eikö ole
kohtuullista, että kaiken sen jälkeen saan nauttia tyyntä ja hauskaa
elämää?
Hinbad tuli lähemmäksi, suuteli hänen kättään kunnioituksensa merkiksi
ja sanoi, että hänen omat vastuksensa olivat perin vähäpätöisiä niihin
verrattuina, joita oli kuullut Sinbadin kertovan. Sinbad lahjoitti
hänelle taas sata sekiiniä ja sanoi, että kantajalle oli joka päivä
paikka varattuna hänen pöydässään ja että hän voi aina luottaa
merenkulkija Sinbadin ystävyyteen.