Ensimmäiseltä matkalta palattuani päätin viettää lopun ikääni
Bagdadissa. Mutta ei kestänyt kauan kun jo kyllästyin toimettomaan
elämään, ja niinpä lähdin uudelle retkelle. Astuimme kunnolliseen
laivaan ja uskottuamme itsemme Allahin haltuun nostimme purjeet.
Kävimme kauppaa saarelta saarelle ja vaihdoimme tavaroitamme hyvällä
voitolla.
Kerran laskimme saareen, jolla kasvoi erilaisia hedelmäpuita, mutta
jolla emme nähneet ihmisiä emmekä eläimiä. Menimme ruohoisille kedoille
hengittämään hiukan raitista ilmaa niitä kostuttavien purojen
partailla. Sillä aikaa kun jotkut poimivat huvikseen kukkia ja toiset
hedelmiä, otin viinileilini ja muonani ja istahdin puron lähelle kahden
korkean puun väliin, jotka loivat tiiviin varjon. Nautin hyvän aterian
ja nukahdin. En tiedä, kuinka kauan olin ollut unen helmoissa, mutta
kun heräsin, laiva oli lähtenyt.
Säikähdin kovin havaitessani että aluksemme oli jättänyt minut. Nousin
ja katsahdin ympärilleni, mutta en nähnyt ainoaakaan kauppiaista, jotka
olivat astuneet minun kanssani maihin. Näin laivan täysissä purjeissa,
mutta niin etäällä että se pian katosi silmistäni. Nuhtelin itseäni
sataan kertaan, etten ollut tyytynyt ensimmäisen matkani voittoon, joka
olisi riittänyt minulle koko eliniäkseni.
Mutta se oli kaikki turhaa ja katumukseni hyödytöntä. Tietämättä mitä
tehdä kiipesin korkean puun latvaan, josta katselin ympärilleni joka
taholle nähdäkseni voinko havaita mitään, mikä olisi antanut minulle
pelastuksen toiveita. Tähystäessäni seudun yli näin jotakin valkoista
ja maahan kavuttuani otin jäljellä olevat evääni ja kuljin esinettä
kohti, koska välimatka oli niin pitkä, etten voinut erottaa mikä se
oli.
Lähemmäksi tultuani luulin sitä valkoiseksi ihmeen korkeaksi ja
laajaksi kupulaeksi, mutta kun pääsin sen viereen ja kosketin sitä,
havaitsin sen kovin sileäpintaiseksi. Kävelin sen ympäri nähdäkseni,
oliko millään puolella aukkoa, mutta en löytänyt sellaista, ja sen
huipulle kiipeäminen oli mahdotonta kun se oli niin sileä. Se oli
ainakin viisikymmentä askelta ympäri mitaten. Aurinko oli
laskemaisillaan, ja äkkiä taivas pimeni kuin sankka pilvi olisi
peittänyt sen. Äkillinen pimeneminen hämmästytti minua suuresti, mutta
vielä enemmän kummastuin nähdessäni, että siihen syynä oli suunnattoman
suuri lintu, joka lentää viiletti minua kohti. Muistin usein kuulleeni
merimiesten kertovan ihmeellisestä aarnista eli vaakalinnusta ja
käsitin, että suuresti ihailemani kupu olikin sen muna. Ennen pitkää
lintu laskeutui ja asettui munan päälle. Nähdessäni sen tulevan hiivin
hyvin lähelle munaa, niin että edessäni oli toinen linnun sääristä,
joka oli paksu kuin puunrunko. Sidoin itseni tukevasti turbaanillani
sen nilkkaan toivoen, että vaakalintu seuraavana aamuna kuljettaisi
minut mukanaan autiolta saarelta. Vietettyäni yön tässä tilassa lintu
lensi pois heti päivän koittaessa ja kantoi minut niin korkealle etten
voinut erottaa maata. Vihdoin se laskeutui niin vinhaa vauhtia että
menetin tajuntani. Havaitessani olevani maassa päästin nopeasti irti
solmun, ja tuskin olin ehtinyt tehdä niin, kuin hirmulintu siepattuaan
nokkaansa tavattoman pitkän käärmeen jo lensi pois.
Paikka johon se minut jätti oli joka taholta vuorien ympäröimä, jotka
näyttivät kohoavan pilvien yläpuolelle ja olivat niin jyrkkiä, ettei
ollut mitään mahdollisuutta päästä pois laaksosta. Se oli uusi pulma.
Niinpä verratessani laaksoa autioon saareen, josta vaakalintu oli minut
tuonut, tuuminkin, etten ollut vaihdosta mitään hyötynyt.
Kävellessäni laaksossa havaitsin, että sen pohja oli siroteltu täyteen
timantteja, joista muutamat olivat ihmeen isoja. Katselin niitä
huvikseni, mutta pian näin etäämpänä jotakin, joka suuresti vähensi
tyytyväisyyttäni ja sai minut kauhistumaan. Siellä oli näet suuri
joukko käärmeitä, niin hirvittäviä kooltaan, että pienin niistä olisi
voinut nielaista norsun. Ne vetäytyivät päivän ajaksi loukkoihinsa,
lymyten viholliseltaan vaakalinnulta, ja rohkenivat tulla esille
ainoastaan yöllä.
Vietin päiväni kävelemällä laaksossa ja levähtelin ajoittain
sellaisilla paikoilla, jotka mielestäni olivat siihen sopivimmat. Yön
tullen menin luolaan, jossa arvelin voivani turvallisesti nukkua.
Vieritin ison kiven sen suulle, joka oli matala ja ahdas, suojatakseni
itseäni käärmeiltä. En kuitenkaan sulkenut aukkoa niin tiiviisti, että
valo ei olisi päässyt tunkeutumaan sisälle. Illalliseksi nautin osan
muonastani, mutta käärmeet, jotka alkoivat sihistä ympärilläni,
pelottivat minua niin tavattomasti, etten tietenkään voinut saada unta.
Päivän valjetessa käärmeet poistuivat, ja kömmin luolasta. Voin
todellakin sanoa, että kävelin timanteilla tuntematta mitään halua
koskea niihin. Vihdoin istahdin ja jälleen hiukan haukattuani vaivuin
pelostani huolimatta uneen, kun en ollut yöllä ummistanut silmäänikään.
Mutta tuskin olin torkahtanut, kun viereeni pudota mäiskähti jotakin,
ja herätti minut. Se oli iso raa'an lihan kimpale, ja samalla näin
toisia putoavan eri paikkoihin kallioilta.
Olin aina pitänyt satuna, mitä olin kuullut merimiesten ja muidenkin
kertovan timanttilaaksosta ja niistä juonista joita kauppiaat käyttivät
saadakseen sieltä jalokiviä. Mutta nyt havaitsin, että he olivat
puhuneet silkkaa totta. Sillä kauppiaat saapuvat todellakin laakson
lähettyville kun kotkilla on poikueensa, ja kun he paiskaavat laaksoon
isoja lihamöhkäleitä, niin timantit, joiden päälle ne putoavat,
tarttuvat niihin kiinni. Kotkat, jotka tässä maassa ovat väkevämpiä
kuin missään muualla, hyökkäävät innokkaasti lihapalojen kimppuun ja
kuljettavat ne pesiinsä jyrkkien kallioiden koloihin poikasilleen
ravinnoksi. Sitten kauppiaat kiipeävät pesille, hätyyttävät huudoillaan
emokotkat pois ja poimivat lihaan tarttuneet timantit.
Ajatellessani sitä mieleeni juolahti tuuma, jonka avulla pelastuin
elävänä haudasta. Keräsin joukon isoimpia timantteja, täytin niillä
laukkuni ja sidoin sen vyöhöni. Sitten kiinnitin yhden lihankappaleen
turbaaniliinalla selkääni ja laskeuduin kasvoilleni maahan.
Tuskin olin laittautunut tähän asentoon, kun kotkat tulivat. Kukin
niistä sieppasi lihamöhkäleen. Yksi voimakkaimmista tarttui siihen
johon olin köytettynä ja kuljetti sen pesäänsä vuoren huipulle.
Kauppiaat alkoivat hoilata pelottaakseen kotkia, ja kun he olivat
pakottaneet ne jättämään saaliinsa, yksi tuli siihen pesään jossa minä
olin. Hän hätääntyi kovin minut nähdessään, mutta toinnuttuaan
säikähdyksestään hän ei edes tiedustellut kuinka olin sinne joutunut,
vaan alkoi haastaa riitaa ja kysyi miksi varastin hänen omaisuuttaan.
-- Kohtelet minua säädyllisemmin, vastasin, -- kunhan tunnet minut
paremmin. Ole huoletta, minulla on timantteja kylliksi sinulle ja
itselleni -- enemmän kuin kaikilla muilla kauppiailla yhteensä. Mitä
heillä lieneekin, siitä he saavat kiittää sattumaa, mutta minä keräsin
itse laakson pohjalta ne jotka näet tässä repussa.
Tuskin olin päättänyt puheeni, kun toiset kauppiaat kerääntyivät
ympärillemme kovin ihmeissään minut nähdessään. Mutta vielä enemmän he
kummastuivat, kun kerroin heille tarinani. He eivät sentään ihmetelleet
niin paljon sotajuontani jonka olin pelastuksekseni keksinyt kuin sitä,
että olin uskaltanut panna sen täytäntöön.
He opastivat minut leiripaikkaansa, ja kun avasin siellä laukkuni he
ihmettelivät timanttieni kokoa ja tunnustivat, että kaikissa hoveissa
joissa he olivat käyneet, he eivät olleet tavanneet minun timanttieni
vertaa suuruudessa ja täydellisyydessä. Pyysin sen pesän omistajaa,
jonne lintu oli minut kuljettanut (sillä jokaisella kauppiaalla oli
omansa), ottamaan niin monta kuin häntä halutti. Hän tyytyi yhteen
ainoaan, vieläpä kaikkein pienimpään, ja kun tyrkytin hänelle useampia
vakuuttaen ettei hänen tarvinnut pelätä loukkaavansa minua hän vastasi.
-- Ei, olen hyvin tyytyväinen tähän, joka on kyllin arvokas
säästääkseen minulta useampien matkojen vaivat ja tuottaakseen minulle
niin suuren omaisuuden kuin toivon.
Vietin illan kauppiaiden parissa kertoen heille tarinani toistamiseen
niiden huviksi, jotka eivät olleet sitä vielä kuulleet. Olin
hillittömän iloinen nähdessäni pelastuneeni mainitsemastani vaarasta.
Arvelin näkeväni unta ja voin tuskin uskoa, että olin säästynyt
uhkaavasta tuhosta. Kun vihdoin pääsin kotiin, jakelin runsaita almuja
köyhille ja elin loistavasti kovin ponnistuksin ansaitsemillani
varoilla.
Sinbad lopetti kertomuksen toisesta retkestään ja annettuaan Hinbadille
taaskin sata sekiiniä pyysi häntä tulemaan seuraavana päivänä kuulemaan
hänen muista seikkailuistaan.