Kalifi Harun-al-Rasidin hallitessa Bagdadissa eli köyhä kantaja nimeltä
Hinbad, jonka oli usein kannettava melkein ylivoimaisen raskaita
taakkoja. Kerran kuumana kesäpäivänä hän ponnisteli outoa katua pitkin
ja istahti uupuneena komean talon edustalle lepäämään. Hänen istuessaan
siinä hänen korviinsa kuului ihanan soiton säveliä ja suloiset tuoksut
hivelivät leppoisesti hänen nenäänsä.
Uteliaana tietämään kuka niin upeassa talossa asui, hän kysäisi eräältä
palvelijoista. -- Mitä, mies huudahti, -- etkö tiedä, että täällä asuu
kuuluisa merenkulkija Sinbad, joka on purjehtinut maailman ristiin
rastiin?
-- Voi, Hinbad vastasi, -- mikä ero onkaan Sinbadin kohtalon ja omani
välillä! Mitä erikoisia ansioita hänellä on, jotta hän menestyy minun
nähdessäni nälkää?
Sinbad oli sattunut kuulemaan huomautuksen ja halusi nähdä miehen, joka
lausui moisia omituisia ajatuksia ja lähetti noutamaan luokseen
Hinbadin. Kantaja saatettiin suureen saliin, jossa oli katettuna
herkullinen ateria ja upea seurue koolla. Hinbad tunsi itsensä perin
hämmentyneeksi, kunnes Sinbad käski hänen lähestyä ja viitaten hänet
istumaan oikealle puolelleen tarjoili hänelle itse ja kaatoi oivallista
viiniä, jota sivupöydällä oli runsas varasto.
Kun ateria oli nautittu, Sinbad kysyi häneltä miksi hän valitti
osaansa. -- Arvoisa herra, Hinbad vastasi, -- myönnän että väsymykseni
oli saattanut minut huonolle tuulelle, ja niin tulin lausuneeksi
muutamia varomattomia sanoja, joita pyydän anteeksi.
-- En ole, Sinbad virkkoi, -- tarpeeksi pikkumainen suuttuakseni
sellaisesta valituksesta. Mutta jotta tietäisit, etten ole koonnut
varallisuuttani vaivatta, kerron sinulle matkoistani. Siitä voi olla
sinulle hyötyä. Ja luulen, että kertomukseni kuultuasi myönnät että
seikkailuni ovat olleet varsin ihmeelliset. Sitten Sinbad jutteli
ensimmäisestä retkestään tähän tapaan:
Ollessani vielä varsin nuori mies perin isältäni suuren omaisuuden ja
antauduin heti huvitteluihin. Elin ylellisesti ja pian havaitsin
rahojeni hupenevan, kun niihin ei lisätty mitään tuhlaukseni
korvaukseksi. Nopeasti älyten kuinka hupsua menettelyni oli ollut
sijoitin lopun omaisuuteni liikeyrityksiin muutamien Bassoran
kauppiaitten kanssa ja lähdin heidän seurassaan matkalle
purjehtiaksemme Persianlahden kautta Itä-Intiaa kohti.
Matkallamme menimme maihin useille saarille, joilla myimme tai
vaihdoimme tavaroitamme. Eräänä päivänä aluksemme yllätti tyven
pienoisen saaren lähettyvillä, joka kohosi vain hiukan veden pinnasta
ja näytti vihreältä niityltä. Kapteeni käski kääriä purjeet ja salli
niiden nousta maihin, jotka sitä halusivat. Minä olin heidän
joukossaan.
Mutta nauttiessamme halukkaasti ruokia ja juomia ja virkistäessämme
itseämme merielämän vaivoista saari alkoi äkkiä vavista ja tärisytti
meitä kauheasti.
Häilyminen huomattiin laivalta, ja meitä kehotettiin nopeasti
palaamaan, koska muutoin joutuisimme perikatoon: sillä se mitä olimme
luulleet saareksi osoittautui ison merihirviön seläksi. Ketterimmät
pääsivät veneeseen, toiset heittäytyivät uimaan, mutta minä olin vielä
valaan selässä, kun se sukelsi veteen. Töin tuskin ehdin tarttua
puupölkkyyn, jonka olimme tuoneet laivalta tehdäksemme tulen. Otettuaan
veneessä olijat laivaan ja ongittuaan muutamia uivistakin kannelle
kapteeni päätti käyttää hyväkseen juuri noussutta edullista
tuulenviimaa, levitti purjeensa ja jatkoi matkaa, niin että laivan
saavuttaminen kävi minulle mahdottomaksi.
Olin jäänyt aaltojen valtaan. Ponnistelin henkeni edestä koko lopun
päivää ja sitä seuraavan yön. Silloin havaitsin voimieni uupuneen enkä
toivonut enää pelastuvani, mutta kaikeksi onneksi laine paiskasi minut
erästä saarta vasten. Muutamien ulkonevien juurien avulla kapusin
vaivalloisesti jyrkkää rantapengertä ylös, laskeuduin puolikuolleena
ruohikolle ja nukuin auringonnousuun asti. Vaikka olin raskaasta
ponnistelusta ja ruoan puutteesta varsin heikko, ryömin kuitenkin
eteenpäin löytääkseni syötäväksi kelpaavia yrttejä, eikä minun
ainoastaan onnistunut keksiä sellaisia, vaan tapasin oivallisen
lähteenkin, jonka raikas vesi virkisti minua suuresti. Kulkiessani
kauemmaksi saaren sisäosaan kummastuin ja säikähdinkin aika lailla
kuullessani äänen ja nähdessäni miehen, joka kysyi kuka olin. Kerroin
hänelle seikkailuni, ja hän tarttui käteeni ja opasti minut luolaan,
jossa oli useita muitakin henkilöitä. Kaikki kummastuivat yhtä paljon
minut nähdessään kuin minä heidän tapaamisestaan.
Nautin hiukan ravintoa, jota he minulle tarjosivat. Sitten kysyin
heiltä mitä he niin autiolla paikalla puuhasivat, ja he sanoivat
olevansa maharadjan, saaren hallitsijan, tallirenkejä, jotka olivat
olleet paimentamassa kuninkaan hevosia ja veisivät ne pian takaisin
palatsiin. He lisäsivät, että he aikoivat huomenna palata kotiin ja
että olisin joutunut tuhon omaksi, jos olisin tullut päivääkin
myöhemmin, koska saaren asuttu seutu oli etäällä ja minun olisi ollut
mahdotonta löytää sinne oppaatta.
Kun hevospaimenet lähtivät matkalleen, liityin heidän joukkoonsa.
Perille päästyämme minut esiteltiin asianmukaisesti maharadjalle, joka
kuunteli kertomustani hyvin hartaasti ja pyysi minua viipymään luonaan
niin kauan kuin minua halutti.
Kauppias kun olin, etsin ammattitovereitani ja varsinkin muukalaisia
liikemiehiä, kuullakseni heiltä ehkä joitakin uutisia Bagdadista tai
saadakseni tilaisuuden palata kotiin. Sillä maharadjan pääkaupunki
sijaitsee meren rannalla ja sillä on oivallinen satama, johon joka
päivä saapuu laivoja maailman eri suunnilta. Kävin myös oppineiden
intialaisten seuroissa, ja heidän haastelunsa ilahdutti minua suuresti.
En kuitenkaan laiminlyönyt saapua säännöllisesti kunniatervehdykselle
maharadjan luo ja sain keskustella häntä ympäröivien maaherrojen ja
hänelle veroa maksavien pikkukuninkaitten kanssa. He tekivät minulle
tuhansia kysymyksiä maastani, ja kun halusin saada tietoja heidän
laeistaan ja tavoistaan, kyselin vuorostani heiltä kaikkea mitä pidin
tietämisen arvoisena.
Kuninkaan valtakuntaan kuuluu Kassel-niminen saari. Minulle
vakuutettiin, että joka yö sieltä kuultiin rumpujen pärinää, mistä
merimiehet päättelivät, että siellä asui paholainen. Päätin käydä
tuossa merkillisessä paikassa, ja matkallani sinne tapasin sadan ja
kahdensadan kyynärän pituisia kaloja, jotka kyllä herättivät pelkoa,
mutta ovat jokseenkin vaarattomia. Ne ovat näet niin vauhkoja, että
pakenevat kun kahta keppiä tai laudanpätkää lyödään vastakkain. Näin
sellaisiakin kaloja joiden päät olivat kuin pöllöjen.
Kun saarelta palattuani olin eräänä päivänä satamassa, saapui laiva,
jolla olin purjehtinut, ja miehistö alkoi purkaa tavaroita. Näin
tavaramyttyni, joihin oli merkitty nimeni, ja astuin kapteenin luo
sanoen: -- Olen Sinbad jonka luulitte kuolleen, ja nuo tavaramytyt ovat
minun.
-- Laupias taivas, kapteeni huudahti kuullessaan minun siten puhuvan,
-- keneen enää voimme luottaa? Vilpittömyys on hävinnyt ihmisten
keskuudesta. Näin omin silmin Sinbadin hukkuvan, niin kuin sen näkivät
laivani matkustajatkin, ja kuitenkin tulet väittämään että olet sama
Sinbad. Tämäpä on häikäilemätöntä! Ulkonäöstäsi päätellen sinua luulisi
rehelliseksi mieheksi, ja kuitenkin kerrot kauhean valheen anastaaksesi
toisen omaisuutta. Pitkän väittelyn jälkeen kapteeni pääsi kuitenkin
selville sanojeni totuudesta, ja kun useat laivan miehistöstä olivat
todenneet kuka olin, hän luovutti minulle tavarani ja onnitteli minua
pelastumisestani.
Valitsin arvokkainta mitä mytyssäni oli ja lahjoitin maharadjalle, joka
tietäen vastoinkäymiseni kysyi minulta, mistä olin saanut sellaisia
harvinaisuuksia. Ilmoitin hänelle, millä tavoin tavaramyttyni jälleen
joutuivat haltuuni. Hän oli hyvillään onnestani, otti lahjan vastaan ja
antoi minulle vastavuoroon paljon kallisarvoisemman lahjan. Sen jälkeen
sanoin hänelle jäähyväiset ja nousin samaan laivaan vaihdettuani ensin
tavarani maan tuotteisiin. Matkalla kävimme useilla saarilla ja
saavuimme Bassoraan, josta tulin tähän kaupunkiin sadantuhannen
sekiinin omaisuus mukanani.
Sinbad lopetti kertomuksensa ja käski soittajien jatkaa esityksiään
jotka tarina oli keskeyttänyt. Seurue huvitteli iltaan asti, ja kun
tuli levolle menon aika, Sinbad lähetti noutamaan sata sekiiniä
sisältävän kukkaron ja antoi sen kantajalle sanoen: Ota tämä,
Hinbad, palaa kotiisi ja tule huomenna takaisin kuulemaan lisää
seikkailuistani. Kantaja lähti kummastuneena hänelle osoitetusta
kunniasta ja saamastaan lahjasta. Seuraavana päivänä hän palasi
parhaisiin vaatteisiinsa pukeutuneena Sinbadin taloon. Otettuaan
vieraansa suopeasti vastaan ja kestittyään häntä Sinbad jatkoi
kertomustaan: