Tietäkää, arvoisa herra, hän jatkoi, -- että isäni nimeltä Mahmud, oli
tämän maan kuningas. Tämä on Mustain Saarten kuningaskunta. Nimi johtuu
neljästä pienestä läheisestä vuoresta. Ne vuoret olivat ennen saaria.
Pääkaupunki oli sillä paikalla jolla näkemänne järvi nyt sijaitsee.
Isäni, kuningas, kuoli seitsemänkymmenen vuoden ikäisenä. Heti kun olin
perinyt hänen kruununsa, nain serkkuni. Alussa ei mikään voinut olla
täydellisempää kuin avioliitossamme vallitseva sopusointu ja ilo. Niin
vietimme viisi vuotta, mutta sen ajan lopussa havaitsin, että
huomaavaisuuteni ei enää viehättänyt vaimoani.
Kerran päivällisen jälkeen laskeuduin lepäämään sohvalle vaimoni
ollessa kylvyssä. Kaksi hänen kamarineitoaan tuli luokseni viuhkat
kädessä vilvoitellakseen minua ja torjuakseen kärpäsiä minua
häiritsemästä. Toinen heistä asettui pään puolelle ja toinen sohvan
jalkopäähän. Tytöt luulivat minun nukkuvan ja kuiskuttelivat
toisilleen. Olin vain sulkenut silmäni ja kuulin heidän koko
keskustelunsa.
Toinen heistä sanoi toiselle: -- Eikö kuningatar tee väärin, kun ei
rakasta näin herttaista ruhtinasta? -- Epäilemättä, toinen vastasi. --
En käsitä syytä siihen enkä myöskään tajua, miksi hän lähtee joka yö
ulos jättäen puolisonsa yksin. Onko mahdollista, että kuningas ei
huomaa sitä? -- Ah, toinen vastasi, kuinkapa hän sitä huomaisi?
Kuningatar sekoittaa joka ilta hänen juomaansa erään yrtin mehua, ja
sen vaikutuksesta kuningas nukkuu niin sikeästi kaiken yötä, että
kuningatar ehtii mennä mihin tahtoo. Ja päivän sarastaessa hän palaa
puolisonsa viereen ja herättää hänet pistämällä hänen sieraimensa alle
jotakin tuoksuvaa ainetta.
Voitte arvata, herra, kuinka suuresti keskustelu hämmästytti minua.
Osasin kuitenkin hillitä itseni niin että kykenin teeskentelemään ja
olin heräävinäni kuin en olisi kuullut sanaakaan.
Kuningatar palasi kylvystä. Söimme yhdessä illallista, ja hän tarjosi
minulle kupillisen juomaa johon olin tottunut. Mutta nyt en
kohottanutkaan sitä huulilleni, vaan astuin avoimen ikkunan luo ja
viskasin nesteen nopeasti, vaimoni huomaamatta, pihalle ja palasin
sitten hänen luokseen.
Pian sen jälkeen hän, luullen minun olevan unessa, sanoi kyllin
äänekkäästi, jotta sen selvästi kuulin: -- Nuku vain äläkä enää koskaan
herää!
Näin lausuttuaan hän pukeutui ja lähti huoneesta.
Tuskin hän oli mennyt, kun minäkin puin kiireesti vaatteet ylleni, otin
miekkani ja seurasin häntä niin nopeasti että pian kuulin hänen
askeleensa edestäni. Hiivin hänen jäljessään hyvin varovaisesti, ettei
hän erottaisi askeleitani. Hän kulki useiden porttien kautta, jotka
avautuivat hänen lausuessaan muutamia taikasanoja, ja viimeinen jonka
hän avasi oli puutarhan portti. Hän astui sisäpuolelle, mutta minä jäin
portille, jottei hän huomaisi minua kävellessään kukkalavan viertä.
Tuijotin hänen jälkeensä niin pitkälle kuin pimeässä saatoin ja näin
hänen menevän pieneen metsikköön. Hiivin sinne toista tietä ja
lymyttyäni näin hänen kävelevän siellä oudon miehen kera.
En laiminlyönyt korviani heristäen tarkata heidän keskusteluaan ja
kuulin hänen puhelevan rakastajalleen: -- Mikä todistus vielä puuttuu?
Vieläkö epäilet harrasta uskollisuuttani? Käske minua vain, niin ennen
päivännousua muutan tämän suuren kaupungin ja tämän suuren palatsin
kauheiksi raunioiksi, joissa vain susilla, pöllöillä ja korpeilla on
tyyssijansa. Vai tahtoisitko että kuljettaisin kaikkien näiden
vankkojen muurien kivet Kaukasus-vuoren tuolle puolen -- asuttavan
maailman ääriin? Sano vain sana niin kaikki muuttuu!
Lopetettuaan puheensa kuningatar kääntyi rakastajansa kanssa, ja he
astuivat ohitseni. Olin jo paljastanut miekkani, ja kun hänen
rakastajansa oli minua lähinnä, iskin hänet tantereeseen. Luulin
surmanneeni hänet ja sen vuoksi palasin kiireesti, antamatta
kuningattaren tietää kuka olin.
Hänen rakastajaansa iskemäni haava oli kuolettava, mutta loihduillaan
hän säilytti miehen olotilassa jota ei voinut nimittää kuolemaksi eikä
elämäksi. Kulkiessani puutarhan läpi takaisin palatsiin kuulin
kuningattaren valittavan ääneen ja päätellen hänen parkumisestaan,
kuinka murheissaan hän oli, olin hyvilläni että olin säästänyt hänen
henkensä.
Heti huoneeseeni tultuani laskeuduin vuoteeseen ja vaivuin uneen
tyytyväisenä rangaistuani minua loukannutta ja häväissyttä roistoa. Kun
seuraavana aamuna heräsin, huomasin kuningattaren lepäävän vieressäni.
En tiedä, nukkuiko hän vai ei. Nousin, menin yksityiskammiooni ja
pukeuduin. Sitten mietin asiaa. Palatessani kuningatar astui
surupuvussa tukka hajallaan ja osa siitä pois revittynä eteeni ja
sanoi: -- Tulen pyytämään, että kuninkaani ei ihmettelisi nähdessään
minut tässä tilassa. Syvän murheeni aiheuttaa tieto kolmesta
murheellisesta tapauksesta: rakas äitini, kuningatar, on kuollut,
isäni, kuningas, on kaatunut taistelussa, ja yksi veljistäni on
pudonnut jyrkänteeltä kuiluun ja saanut surmansa.
En ollut pahoillani että hän käytti veruketta salatakseen surunsa
oikean syyn ja päättelin että hän ei epäillyt minua rakastajansa
surmaajaksi. -- Puolisoni, sanoin, -- en suinkaan moiti sinua, vaan
päinvastoin vakuutan sydämestäni ottavani osaa suruusi. Lausuin vain
toivomuksen että aika ja mietiskely vaimentaisi hänen murheensa.
Vuosikauden surtuaan hän pyysi lupaa rakennuttaa itselleen hautakammion
palatsin alueelle sanoen haluavansa viettää siellä lopun elämäänsä.
Annoin suostumukseni, ja hän pystytti uhkean rakennuksen ja nimitti sen
Kyynelten palatsiksi. Kun se oli valmis, hän kannatti sinne
rakastajansa, jonka elonkipinää hän oli tähän asti ylläpitänyt sitä
varten valmistamillaan juomilla. Ja niitä hän itse yhä vei miehelle
joka päivä, sitten kun tämä oli tuotu Kyynelten palatsiin.
Mutta kaikilla loihduillaankaan hän ei voinut parantaa roistoa, joka ei
ainoastaan ollut kykenemätön kävelemään tai seisomaan, vaan oli
menettänyt puhelahjansakin ja ilmaisi elonmerkkejä vain katseillaan.
Joka päivä kuningatar teki hänen luokseen kaksi pitkää vierailua, kuten
hyvin tiesin, vaikka en ollut tietävinäni.
Eräänä päivänä uteliaisuuteni pakotti minut menemään Kyynelten
palatsille, ja kuulin hänen puhuttelevan rakastajaansa näillä sanoilla:
-- Olen äärettömästi murheissani nähdessäni sinut tässä tilassa.
Kärsimääsi raatelevaa tuskaa tunnen yhtä paljon kuin sinä itsekin.
Mutta, armaimpani, minä puhelen sinulle yhä, etkä sinä vastaa mitään.
Kuinka kauan pysyt vaiti? Oi hauta, oletko hävittänyt sen ylenpalttisen
hellyyden jota hän minua kohtaan tunsi? Oletko sammuttanut silmät jotka
ilmaisivat niin suurta rakkautta ja olivat ainoa iloni? Ei, ei, en voi
uskoa sitä. Sano minulle pikemmin, minkä ihmeen kautta tulit maailman
ihanimman ja arvokkaimman aarteen säilyttäjäksi.
Minun täytyy tunnustaa, arvoisa herra, että raivostuin näistä
lauseista, ja puhutellen hautaa, minäkin puolestani, huudahdin: -- Oi
hauta, miksi et nielaise kitaasi tuota ihmisluontoa ellottavaa
kuvatusta tai miksi et nielaise sekä rakastajaa että rakastajatarta?
Tuskin olin lausunut nämä sanat, kun kuningatar nousi kuin raivotar. --
Kurja mies, hän sanoi. -- Sinä olet murheeni aiheuttaja. Älä luule
etten tiedä sitä. Olen vain teeskennellyt liian kauan. Hän lausui
muutamia sanoja, joita en ymmärtänyt, ja lisäsi: -- Loihtujeni voimalla
käsken että tästedes olet puoleksi marmoria ja puoleksi ihminen.
-- Heti, oi herra, muutuin siksi jona minut näette, kuolleeksi elävien
joukossa ja eläväksi kuolleiden joukossa.
Sen jälkeen kun julma velho, joka ei ansaitse kuningattaren nimeä, oli
minut näin muuttanut ja toimittanut minut tähän saliin, hän tuhosi
toisella lumouksella pääkaupunkini, joka oli hyvin kukoistava ja
väekäs. Hän tasoitti maan tasalle talot ja julkiset rakennukset ja
hävitti torit ja muutti koko seudun järveksi ja autioksi tasangoksi,
jotka olette nähnyt. Järven eriväriset kalat ovat kaupungissa eläneitä
neljää eri uskontoa tunnustaneita asukkaita. Valkoiset ovat
muhamettilaisia, punaiset tulta palvelevia persialaisia, siniset
kristittyjä ja keltaiset juutalaisia. Ne neljä pientä kukkulaa olivat
neljä saarta, joista kuningaskunta oli saanut nimensä. Mutta alueitteni
perikato ja hänen minussa loihtimansa muutos ei tyydyttänyt hänen
kostonhimoaan, vaan hän tulee joka päivä antamaan minulle sata
ruoskansivallusta paljaisiin hartioihini, kunnes selkäni on yltympäri
verissä. Pantuaan toimeen tämän osan rangaistuksesta hän heittää ylleni
karkean vuohenkarvaisen vaatteen ja sen päälle tämän kullalla
kirjaillun viitan, ei kunnioittaakseen, vaan pilkatakseen minua.
Kun nuori ruhtinas oli päässyt tähän kohtaan kertomustaan, sulttaani
sanoi hänelle oikeamielisen vihan vimmassa ja tahtoen kostaa onnettoman
prinssin kärsimykset: -- Ilmoittakaa minulle, mihin se kavala velho
vetäytyy ja missä voin tavata hänen viheliäisen rakastajansa, joka on
jo ennen kuolemaansa haudattu.
-- Arvoisa herra, prinssi vastasi, -- hänen rakastajansa asustaa
Kyynelten palatsissa, uhkeassa kupulaella katetussa hautaholvissa.
Palatsi on linnan vieressä portin puolella. Kuningatar lähtee joka
päivä auringon noustessa rakastajansa luo, sitten kun on pannut toimeen
verisen kostonsa minua kohtaan, ja näettehän että en kykene
puolustautumaan.
-- Ruhtinas, sulttaani sanoi, -- teidän tilaanne ei koskaan voi kyllin
valittaa, ja se on jotakin ennen kuulumatonta ja aikakirjoissa
kertomatonta. Vain yksi asia puuttuu: kosto johon olette oikeutettu.
Teen kaiken voitavani hankkiakseni sen teille.
Seuranneessa keskustelussa he sopivat toimista joihin kostosuunnitelman
toteuttamiseksi oli ryhdyttävä, mutta siirsivät täytäntöönpanon
seuraavaan päivään. Tapansa mukaan nuori ruhtinas valvoi koko ajan. Hän
ei näet ollut ensinkään nukkunut siitä asti kun hänet loihdittiin.
Sulttaani nousi päivänkoitteessa ja lähti Kyynelten palatsiin. Hän näki
sen lukemattomilla valkeasta vahasta valmistetuilla tulisoihduilla
valaistuna ja tunsi suloisen tuoksun kohoavan useista hienosta kullasta
ihmeteltävän taidokkaasti tehdyistä suitsutusastioista. Heti kun hän
huomasi vuoteen, jolla neekeri virui, hän paljasti miekkansa ja riisti
roistolta vastusta kohtaamatta hänen kurjan henkensä. Sitten hän
laahasi ruumiin linnan pihalle ja heitti sen kaivoon. Sen jälkeen hän
asettui lepäämään neekerin makuusijalle, piilotti miekkansa peitteen
alle ja odotti tilaisuutta suunnitelmansa loppusuoritukseen.
Kuningatar lähti pian sen jälkeen liikkeelle, kävi ensin puolisonsa,
Mustain Saarten kuninkaan, huoneessa, riisui hänet ja antoi hänelle
suunnattoman julmasti sata sivallusta. Heitettyään vuohenkarvaisen
vaipan onnettoman hartioille hän pani päällimmäiseksi kalliin
kirjoviitan ja tuli Kyynelten palatsiin, jossa hän puhutteli tähän
tapaan neekeriksi luulemaansa henkilöä: -- Aurinkoni, elämäni, yhäkö
vain olet vaiti? Oletko päättänyt antaa minun kuolla suomatta kuulla
huuliltasi sitä lohdullista lausetta, että rakastat minua vielä?
Sydänkäpyseni, rukoilen sinua virka edes sananen.
Ikään kuin syvästä unesta heränneenä ja koettaen matkia neekerien
ääntämistä sulttaani vastasi vakavaan sävyyn: -- Ei ole mitään mahtia
tai voimaa, paitsi Allahilla ainoalla, joka on kaikkivaltias.
Nämä sanat kuultuaan velho päästi äänekkään riemun huudahduksen. --
Rakas herrani, hän sanoi, -- eivätkö korvani petä minua? Onko totta,
että kuulen äänesi, kuulen sinun puhuttelevan minua?
-- Onneton vaimo, sulttaani keskeytti, -- ansaitsetko sinä, että
sinulle vastaan?
-- Ah, kuningatar huudahti, -- miksi nuhtelet minua?
-- Puolisosi valitushuudot, sulttaani sanoi, -- hänen huokauksensa ja
kyyneleensä, kun sinä häntä joka päivä niin inhottavasti ja julmasti
piekset, estävät minua nukkumasta päivin tai öin. Riennä vapauttamaan
hänet, jotta hänen voihkimisensa lakkaisi häiritsemästä minua.
Velho lähti heti Kyynelten palatsista käskyä täyttämään ja palautti
loihduillaan nuoren kuninkaan hänen entiseen hahmoonsa käskien häntä
kuitenkin kuoleman uhalla heti poistumaan lähettyviltään. Taipuen
välttämättömyyteen ruhtinas vetäytyi etäiseen paikkaan odottaakseen
siellä kärsivällisesti sulttaanin onnellisesti aloittaman tehtävän
loppusuoritusta. Noita palasi takaisin Kyynelten palatsiin ja luullen
yhä puhuttelevansa neekeriä vakuutti hänelle, että oli totellut hänen
käskyään.
Matkien yhä neekerien ääntämistapaa sulttaani lausui: Se mitä nyt olet
tehnyt, ei suinkaan riitä minun parantumiseeni. Ajattele kaupunkia,
saaria ja asukkaita, jotka tuhosit turmiollisilla taioillasi. Aina
keskiyön aikaan kalat kohottavat päänsä vedestä ja huutavat kostoa
sinulle ja minulle. Se on oikea syy parantumiseni viipymiseen. Mene
nopeasti palauttamaan kaikki ennalleen, niin annan takaisin tultuasi
sinulle käteni, jotta voit auttaa minua pystyyn.
Toivon innoittamana velho kiirehti aikaa hukkaamatta järven rannalle,
otti kourallisen vettä ja pirskotellen sitä höpisi taikasanoja kalojen
yli, jolloin kaupunki heti kohosi ennalleen. Kalat muuttuivat miehiksi,
naisiksi ja lapsiksi, muhamettilaisiksi, persialaisiksi, kristityiksi
tai juutalaisiksi, vapaiksi tai orjiksi, niin kuin olivat ennen olleet:
jokainen sai jälleen oikean muotonsa. Talot ja myymälät täyttyivät heti
asukkaista, jotka havaitsivat, että kaikki oli kuten ennen lumoustakin.
Sulttaanin lukuisa seurue, joka huomasi olevansa leiriytyneenä
laajimmalle torille, kummastui nähdessään itsensä keskellä suurta,
kaunista, väekästä pääkaupunkia.
Velho taas palasi ihmeellisen muutoksen toimeenpantuaan kiireesti
Kyynelten palatsiin palkkiotaan vastaanottamaan.
-- Tule lähemmäksi, sulttaani sanoi yhä murtaen neekerien tapaan.
Kuningatar teki niin. -- Et ole kyllin lähellä, sulttaani jatkoi, --
astu vielä lähemmäksi. Toinen totteli. Sitten hänen majestettinsa nousi
ja tarttui niin äkkiä noidan käsivarteen, että tämä ei ehtinyt havaita
kuka siinä oli, ja halkaisi hänet miekallaan, niin että toinen puolisko
kaatui oikealle, toinen vasemmalle. Sen tehtyään hän jätti ruumiin
virumaan ja lähtien Kyynelten palatsista meni etsimään Mustain Saarten
nuorta kuningasta. -- Ruhtinas, sulttaani sanoi syleillen häntä, --
riemuitkaa! Teillä ei ole enää mitään pelättävää. Julma vihollisenne on
kuollut.
Nuori ruhtinas kiitti sulttaania toivottaen hänelle onnea ja pitkää
ikää. -- Voitte tästä lähin, sulttaani sanoi, -- asua rauhassa
pääkaupungissanne, jollette kenties tahdo seurata minua omaani, joka on
neljän viiden tunnin matkan päässä täältä.
-- Mahtava hallitsija, nuori ruhtinas vastasi, -- uskon kyllä, että
saavuitte mainitsemassanne ajassa pääkaupungistanne tänne, koska omani
oli loihdittu, mutta nyt kun lumous on lauennut, asiat ovat muuttuneet.
Teiltä kuluu paluumatkaan kokonainen vuosi. Mutta se ei estä minua
seuraamasta teitä, vaikkapa olisi kuljettava maailman ääriin.
Sulttaani hämmästyi kovin kuullessaan olevansa niin kaukana
valtakunnastaan, eikä voinut käsittää kuinka se oli mahdollista.
-- Mutta, hän sanoi, -- se ei haittaa. Omaan maahani palaamisen vaivan
palkitsee kylliksi tyydytys siitä, että olen voinut auttaa sinua ja
saanut sinusta pojan. Sillä kun kerran tahdot kunnioittaa minua
lähtemällä mukaani, ja koska minulla ei ole lapsia, pidän sinua omana
poikanani ja nimitän sinut tästä hetkestä valtaistuimeni perilliseksi
ja jälkeläiseksi.
Vihdoin sulttaani ja nuori prinssi lähtivät matkalleen mukanaan sata
nuoren kuninkaan aarreaitasta otetuilla arvaamattomilla rikkauksilla
sälytettyä kamelia ja viidenkymmenen ratsastavan upeasti varustetun ja
puetun miehen saattamina.
Asukkaat tulivat suurin joukoin sulttaania vastaan, tervehtien häntä
riemuhuudoilla ja viettivät sitten monta päivää julkisia iloja.
Palaamisensa jälkeisenä päivänä sulttaani esitti kaikille
hovimiehilleen seikkaperäisen selostuksen tapahtumista, jotka vastoin
hänen otaksumaansa olivat niin kauan viivyttäneet häntä matkalla. Hän
ilmoitti heille ottaneensa pojakseen Neljän Mustan Saaren kuninkaan,
joka oli kernaasti jättänyt suuren valtakunnan seuratakseen häntä ja
elääkseen hänen kanssaan. Ja palkkioksi heidän uskollisuudestaan hän
antoi kullekin hänen arvonsa mukaisia lahjoja.
Kalastajalle taas, joka oli ollut nuoren ruhtinaan pelastuksen
aiheuttajana, sulttaani lahjoitti melkoisen omaisuuden, joten hän sai
lopun ikäänsä elää huoletta ja onnellisena perheineen.