Mustain saarten nuoren kuninkaan tarina

Tietäkää, arvoisa herra, hän jatkoi, -- että isäni nimeltä Mahmud, oli

tämän maan kuningas. Tämä on Mustain Saarten kuningaskunta. Nimi johtuu

neljästä pienestä läheisestä vuoresta. Ne vuoret olivat ennen saaria.

Pääkaupunki oli sillä paikalla jolla näkemänne järvi nyt sijaitsee.

Isäni, kuningas, kuoli seitsemänkymmenen vuoden ikäisenä. Heti kun olin

perinyt hänen kruununsa, nain serkkuni. Alussa ei mikään voinut olla

täydellisempää kuin avioliitossamme vallitseva sopusointu ja ilo. Niin

vietimme viisi vuotta, mutta sen ajan lopussa havaitsin, että

huomaavaisuuteni ei enää viehättänyt vaimoani.

Kerran päivällisen jälkeen laskeuduin lepäämään sohvalle vaimoni

ollessa kylvyssä. Kaksi hänen kamarineitoaan tuli luokseni viuhkat

kädessä vilvoitellakseen minua ja torjuakseen kärpäsiä minua

häiritsemästä. Toinen heistä asettui pään puolelle ja toinen sohvan

jalkopäähän. Tytöt luulivat minun nukkuvan ja kuiskuttelivat

toisilleen. Olin vain sulkenut silmäni ja kuulin heidän koko

keskustelunsa.

Toinen heistä sanoi toiselle: -- Eikö kuningatar tee väärin, kun ei

rakasta näin herttaista ruhtinasta? -- Epäilemättä, toinen vastasi. --

En käsitä syytä siihen enkä myöskään tajua, miksi hän lähtee joka yö

ulos jättäen puolisonsa yksin. Onko mahdollista, että kuningas ei

huomaa sitä? -- Ah, toinen vastasi, kuinkapa hän sitä huomaisi?

Kuningatar sekoittaa joka ilta hänen juomaansa erään yrtin mehua, ja

sen vaikutuksesta kuningas nukkuu niin sikeästi kaiken yötä, että

kuningatar ehtii mennä mihin tahtoo. Ja päivän sarastaessa hän palaa

puolisonsa viereen ja herättää hänet pistämällä hänen sieraimensa alle

jotakin tuoksuvaa ainetta.

Voitte arvata, herra, kuinka suuresti keskustelu hämmästytti minua.

Osasin kuitenkin hillitä itseni niin että kykenin teeskentelemään ja

olin heräävinäni kuin en olisi kuullut sanaakaan.

Kuningatar palasi kylvystä. Söimme yhdessä illallista, ja hän tarjosi

minulle kupillisen juomaa johon olin tottunut. Mutta nyt en

kohottanutkaan sitä huulilleni, vaan astuin avoimen ikkunan luo ja

viskasin nesteen nopeasti, vaimoni huomaamatta, pihalle ja palasin

sitten hänen luokseen.

Pian sen jälkeen hän, luullen minun olevan unessa, sanoi kyllin

äänekkäästi, jotta sen selvästi kuulin: -- Nuku vain äläkä enää koskaan

herää!

Näin lausuttuaan hän pukeutui ja lähti huoneesta.

Tuskin hän oli mennyt, kun minäkin puin kiireesti vaatteet ylleni, otin

miekkani ja seurasin häntä niin nopeasti että pian kuulin hänen

askeleensa edestäni. Hiivin hänen jäljessään hyvin varovaisesti, ettei

hän erottaisi askeleitani. Hän kulki useiden porttien kautta, jotka

avautuivat hänen lausuessaan muutamia taikasanoja, ja viimeinen jonka

hän avasi oli puutarhan portti. Hän astui sisäpuolelle, mutta minä jäin

portille, jottei hän huomaisi minua kävellessään kukkalavan viertä.

Tuijotin hänen jälkeensä niin pitkälle kuin pimeässä saatoin ja näin

hänen menevän pieneen metsikköön. Hiivin sinne toista tietä ja

lymyttyäni näin hänen kävelevän siellä oudon miehen kera.

En laiminlyönyt korviani heristäen tarkata heidän keskusteluaan ja

kuulin hänen puhelevan rakastajalleen: -- Mikä todistus vielä puuttuu?

Vieläkö epäilet harrasta uskollisuuttani? Käske minua vain, niin ennen

päivännousua muutan tämän suuren kaupungin ja tämän suuren palatsin

kauheiksi raunioiksi, joissa vain susilla, pöllöillä ja korpeilla on

tyyssijansa. Vai tahtoisitko että kuljettaisin kaikkien näiden

vankkojen muurien kivet Kaukasus-vuoren tuolle puolen -- asuttavan

maailman ääriin? Sano vain sana niin kaikki muuttuu!

Lopetettuaan puheensa kuningatar kääntyi rakastajansa kanssa, ja he

astuivat ohitseni. Olin jo paljastanut miekkani, ja kun hänen

rakastajansa oli minua lähinnä, iskin hänet tantereeseen. Luulin

surmanneeni hänet ja sen vuoksi palasin kiireesti, antamatta

kuningattaren tietää kuka olin.

Hänen rakastajaansa iskemäni haava oli kuolettava, mutta loihduillaan

hän säilytti miehen olotilassa jota ei voinut nimittää kuolemaksi eikä

elämäksi. Kulkiessani puutarhan läpi takaisin palatsiin kuulin

kuningattaren valittavan ääneen ja päätellen hänen parkumisestaan,

kuinka murheissaan hän oli, olin hyvilläni että olin säästänyt hänen

henkensä.

Heti huoneeseeni tultuani laskeuduin vuoteeseen ja vaivuin uneen

tyytyväisenä rangaistuani minua loukannutta ja häväissyttä roistoa. Kun

seuraavana aamuna heräsin, huomasin kuningattaren lepäävän vieressäni.

En tiedä, nukkuiko hän vai ei. Nousin, menin yksityiskammiooni ja

pukeuduin. Sitten mietin asiaa. Palatessani kuningatar astui

surupuvussa tukka hajallaan ja osa siitä pois revittynä eteeni ja

sanoi: -- Tulen pyytämään, että kuninkaani ei ihmettelisi nähdessään

minut tässä tilassa. Syvän murheeni aiheuttaa tieto kolmesta

murheellisesta tapauksesta: rakas äitini, kuningatar, on kuollut,

isäni, kuningas, on kaatunut taistelussa, ja yksi veljistäni on

pudonnut jyrkänteeltä kuiluun ja saanut surmansa.

En ollut pahoillani että hän käytti veruketta salatakseen surunsa

oikean syyn ja päättelin että hän ei epäillyt minua rakastajansa

surmaajaksi. -- Puolisoni, sanoin, -- en suinkaan moiti sinua, vaan

päinvastoin vakuutan sydämestäni ottavani osaa suruusi. Lausuin vain

toivomuksen että aika ja mietiskely vaimentaisi hänen murheensa.

Vuosikauden surtuaan hän pyysi lupaa rakennuttaa itselleen hautakammion

palatsin alueelle sanoen haluavansa viettää siellä lopun elämäänsä.

Annoin suostumukseni, ja hän pystytti uhkean rakennuksen ja nimitti sen

Kyynelten palatsiksi. Kun se oli valmis, hän kannatti sinne

rakastajansa, jonka elonkipinää hän oli tähän asti ylläpitänyt sitä

varten valmistamillaan juomilla. Ja niitä hän itse yhä vei miehelle

joka päivä, sitten kun tämä oli tuotu Kyynelten palatsiin.

Mutta kaikilla loihduillaankaan hän ei voinut parantaa roistoa, joka ei

ainoastaan ollut kykenemätön kävelemään tai seisomaan, vaan oli

menettänyt puhelahjansakin ja ilmaisi elonmerkkejä vain katseillaan.

Joka päivä kuningatar teki hänen luokseen kaksi pitkää vierailua, kuten

hyvin tiesin, vaikka en ollut tietävinäni.

Eräänä päivänä uteliaisuuteni pakotti minut menemään Kyynelten

palatsille, ja kuulin hänen puhuttelevan rakastajaansa näillä sanoilla:

-- Olen äärettömästi murheissani nähdessäni sinut tässä tilassa.

Kärsimääsi raatelevaa tuskaa tunnen yhtä paljon kuin sinä itsekin.

Mutta, armaimpani, minä puhelen sinulle yhä, etkä sinä vastaa mitään.

Kuinka kauan pysyt vaiti? Oi hauta, oletko hävittänyt sen ylenpalttisen

hellyyden jota hän minua kohtaan tunsi? Oletko sammuttanut silmät jotka

ilmaisivat niin suurta rakkautta ja olivat ainoa iloni? Ei, ei, en voi

uskoa sitä. Sano minulle pikemmin, minkä ihmeen kautta tulit maailman

ihanimman ja arvokkaimman aarteen säilyttäjäksi.

Minun täytyy tunnustaa, arvoisa herra, että raivostuin näistä

lauseista, ja puhutellen hautaa, minäkin puolestani, huudahdin: -- Oi

hauta, miksi et nielaise kitaasi tuota ihmisluontoa ellottavaa

kuvatusta tai miksi et nielaise sekä rakastajaa että rakastajatarta?

Tuskin olin lausunut nämä sanat, kun kuningatar nousi kuin raivotar. --

Kurja mies, hän sanoi. -- Sinä olet murheeni aiheuttaja. Älä luule

etten tiedä sitä. Olen vain teeskennellyt liian kauan. Hän lausui

muutamia sanoja, joita en ymmärtänyt, ja lisäsi: -- Loihtujeni voimalla

käsken että tästedes olet puoleksi marmoria ja puoleksi ihminen.

-- Heti, oi herra, muutuin siksi jona minut näette, kuolleeksi elävien

joukossa ja eläväksi kuolleiden joukossa.

Sen jälkeen kun julma velho, joka ei ansaitse kuningattaren nimeä, oli

minut näin muuttanut ja toimittanut minut tähän saliin, hän tuhosi

toisella lumouksella pääkaupunkini, joka oli hyvin kukoistava ja

väekäs. Hän tasoitti maan tasalle talot ja julkiset rakennukset ja

hävitti torit ja muutti koko seudun järveksi ja autioksi tasangoksi,

jotka olette nähnyt. Järven eriväriset kalat ovat kaupungissa eläneitä

neljää eri uskontoa tunnustaneita asukkaita. Valkoiset ovat

muhamettilaisia, punaiset tulta palvelevia persialaisia, siniset

kristittyjä ja keltaiset juutalaisia. Ne neljä pientä kukkulaa olivat

neljä saarta, joista kuningaskunta oli saanut nimensä. Mutta alueitteni

perikato ja hänen minussa loihtimansa muutos ei tyydyttänyt hänen

kostonhimoaan, vaan hän tulee joka päivä antamaan minulle sata

ruoskansivallusta paljaisiin hartioihini, kunnes selkäni on yltympäri

verissä. Pantuaan toimeen tämän osan rangaistuksesta hän heittää ylleni

karkean vuohenkarvaisen vaatteen ja sen päälle tämän kullalla

kirjaillun viitan, ei kunnioittaakseen, vaan pilkatakseen minua.

Kun nuori ruhtinas oli päässyt tähän kohtaan kertomustaan, sulttaani

sanoi hänelle oikeamielisen vihan vimmassa ja tahtoen kostaa onnettoman

prinssin kärsimykset: -- Ilmoittakaa minulle, mihin se kavala velho

vetäytyy ja missä voin tavata hänen viheliäisen rakastajansa, joka on

jo ennen kuolemaansa haudattu.

-- Arvoisa herra, prinssi vastasi, -- hänen rakastajansa asustaa

Kyynelten palatsissa, uhkeassa kupulaella katetussa hautaholvissa.

Palatsi on linnan vieressä portin puolella. Kuningatar lähtee joka

päivä auringon noustessa rakastajansa luo, sitten kun on pannut toimeen

verisen kostonsa minua kohtaan, ja näettehän että en kykene

puolustautumaan.

-- Ruhtinas, sulttaani sanoi, -- teidän tilaanne ei koskaan voi kyllin

valittaa, ja se on jotakin ennen kuulumatonta ja aikakirjoissa

kertomatonta. Vain yksi asia puuttuu: kosto johon olette oikeutettu.

Teen kaiken voitavani hankkiakseni sen teille.

Seuranneessa keskustelussa he sopivat toimista joihin kostosuunnitelman

toteuttamiseksi oli ryhdyttävä, mutta siirsivät täytäntöönpanon

seuraavaan päivään. Tapansa mukaan nuori ruhtinas valvoi koko ajan. Hän

ei näet ollut ensinkään nukkunut siitä asti kun hänet loihdittiin.

Sulttaani nousi päivänkoitteessa ja lähti Kyynelten palatsiin. Hän näki

sen lukemattomilla valkeasta vahasta valmistetuilla tulisoihduilla

valaistuna ja tunsi suloisen tuoksun kohoavan useista hienosta kullasta

ihmeteltävän taidokkaasti tehdyistä suitsutusastioista. Heti kun hän

huomasi vuoteen, jolla neekeri virui, hän paljasti miekkansa ja riisti

roistolta vastusta kohtaamatta hänen kurjan henkensä. Sitten hän

laahasi ruumiin linnan pihalle ja heitti sen kaivoon. Sen jälkeen hän

asettui lepäämään neekerin makuusijalle, piilotti miekkansa peitteen

alle ja odotti tilaisuutta suunnitelmansa loppusuoritukseen.

Kuningatar lähti pian sen jälkeen liikkeelle, kävi ensin puolisonsa,

Mustain Saarten kuninkaan, huoneessa, riisui hänet ja antoi hänelle

suunnattoman julmasti sata sivallusta. Heitettyään vuohenkarvaisen

vaipan onnettoman hartioille hän pani päällimmäiseksi kalliin

kirjoviitan ja tuli Kyynelten palatsiin, jossa hän puhutteli tähän

tapaan neekeriksi luulemaansa henkilöä: -- Aurinkoni, elämäni, yhäkö

vain olet vaiti? Oletko päättänyt antaa minun kuolla suomatta kuulla

huuliltasi sitä lohdullista lausetta, että rakastat minua vielä?

Sydänkäpyseni, rukoilen sinua virka edes sananen.

Ikään kuin syvästä unesta heränneenä ja koettaen matkia neekerien

ääntämistä sulttaani vastasi vakavaan sävyyn: -- Ei ole mitään mahtia

tai voimaa, paitsi Allahilla ainoalla, joka on kaikkivaltias.

Nämä sanat kuultuaan velho päästi äänekkään riemun huudahduksen. --

Rakas herrani, hän sanoi, -- eivätkö korvani petä minua? Onko totta,

että kuulen äänesi, kuulen sinun puhuttelevan minua?

-- Onneton vaimo, sulttaani keskeytti, -- ansaitsetko sinä, että

sinulle vastaan?

-- Ah, kuningatar huudahti, -- miksi nuhtelet minua?

-- Puolisosi valitushuudot, sulttaani sanoi, -- hänen huokauksensa ja

kyyneleensä, kun sinä häntä joka päivä niin inhottavasti ja julmasti

piekset, estävät minua nukkumasta päivin tai öin. Riennä vapauttamaan

hänet, jotta hänen voihkimisensa lakkaisi häiritsemästä minua.

Velho lähti heti Kyynelten palatsista käskyä täyttämään ja palautti

loihduillaan nuoren kuninkaan hänen entiseen hahmoonsa käskien häntä

kuitenkin kuoleman uhalla heti poistumaan lähettyviltään. Taipuen

välttämättömyyteen ruhtinas vetäytyi etäiseen paikkaan odottaakseen

siellä kärsivällisesti sulttaanin onnellisesti aloittaman tehtävän

loppusuoritusta. Noita palasi takaisin Kyynelten palatsiin ja luullen

yhä puhuttelevansa neekeriä vakuutti hänelle, että oli totellut hänen

käskyään.

Matkien yhä neekerien ääntämistapaa sulttaani lausui: Se mitä nyt olet

tehnyt, ei suinkaan riitä minun parantumiseeni. Ajattele kaupunkia,

saaria ja asukkaita, jotka tuhosit turmiollisilla taioillasi. Aina

keskiyön aikaan kalat kohottavat päänsä vedestä ja huutavat kostoa

sinulle ja minulle. Se on oikea syy parantumiseni viipymiseen. Mene

nopeasti palauttamaan kaikki ennalleen, niin annan takaisin tultuasi

sinulle käteni, jotta voit auttaa minua pystyyn.

Toivon innoittamana velho kiirehti aikaa hukkaamatta järven rannalle,

otti kourallisen vettä ja pirskotellen sitä höpisi taikasanoja kalojen

yli, jolloin kaupunki heti kohosi ennalleen. Kalat muuttuivat miehiksi,

naisiksi ja lapsiksi, muhamettilaisiksi, persialaisiksi, kristityiksi

tai juutalaisiksi, vapaiksi tai orjiksi, niin kuin olivat ennen olleet:

jokainen sai jälleen oikean muotonsa. Talot ja myymälät täyttyivät heti

asukkaista, jotka havaitsivat, että kaikki oli kuten ennen lumoustakin.

Sulttaanin lukuisa seurue, joka huomasi olevansa leiriytyneenä

laajimmalle torille, kummastui nähdessään itsensä keskellä suurta,

kaunista, väekästä pääkaupunkia.

Velho taas palasi ihmeellisen muutoksen toimeenpantuaan kiireesti

Kyynelten palatsiin palkkiotaan vastaanottamaan.

-- Tule lähemmäksi, sulttaani sanoi yhä murtaen neekerien tapaan.

Kuningatar teki niin. -- Et ole kyllin lähellä, sulttaani jatkoi, --

astu vielä lähemmäksi. Toinen totteli. Sitten hänen majestettinsa nousi

ja tarttui niin äkkiä noidan käsivarteen, että tämä ei ehtinyt havaita

kuka siinä oli, ja halkaisi hänet miekallaan, niin että toinen puolisko

kaatui oikealle, toinen vasemmalle. Sen tehtyään hän jätti ruumiin

virumaan ja lähtien Kyynelten palatsista meni etsimään Mustain Saarten

nuorta kuningasta. -- Ruhtinas, sulttaani sanoi syleillen häntä, --

riemuitkaa! Teillä ei ole enää mitään pelättävää. Julma vihollisenne on

kuollut.

Nuori ruhtinas kiitti sulttaania toivottaen hänelle onnea ja pitkää

ikää. -- Voitte tästä lähin, sulttaani sanoi, -- asua rauhassa

pääkaupungissanne, jollette kenties tahdo seurata minua omaani, joka on

neljän viiden tunnin matkan päässä täältä.

-- Mahtava hallitsija, nuori ruhtinas vastasi, -- uskon kyllä, että

saavuitte mainitsemassanne ajassa pääkaupungistanne tänne, koska omani

oli loihdittu, mutta nyt kun lumous on lauennut, asiat ovat muuttuneet.

Teiltä kuluu paluumatkaan kokonainen vuosi. Mutta se ei estä minua

seuraamasta teitä, vaikkapa olisi kuljettava maailman ääriin.

Sulttaani hämmästyi kovin kuullessaan olevansa niin kaukana

valtakunnastaan, eikä voinut käsittää kuinka se oli mahdollista.

-- Mutta, hän sanoi, -- se ei haittaa. Omaan maahani palaamisen vaivan

palkitsee kylliksi tyydytys siitä, että olen voinut auttaa sinua ja

saanut sinusta pojan. Sillä kun kerran tahdot kunnioittaa minua

lähtemällä mukaani, ja koska minulla ei ole lapsia, pidän sinua omana

poikanani ja nimitän sinut tästä hetkestä valtaistuimeni perilliseksi

ja jälkeläiseksi.

Vihdoin sulttaani ja nuori prinssi lähtivät matkalleen mukanaan sata

nuoren kuninkaan aarreaitasta otetuilla arvaamattomilla rikkauksilla

sälytettyä kamelia ja viidenkymmenen ratsastavan upeasti varustetun ja

puetun miehen saattamina.

Asukkaat tulivat suurin joukoin sulttaania vastaan, tervehtien häntä

riemuhuudoilla ja viettivät sitten monta päivää julkisia iloja.

Palaamisensa jälkeisenä päivänä sulttaani esitti kaikille

hovimiehilleen seikkaperäisen selostuksen tapahtumista, jotka vastoin

hänen otaksumaansa olivat niin kauan viivyttäneet häntä matkalla. Hän

ilmoitti heille ottaneensa pojakseen Neljän Mustan Saaren kuninkaan,

joka oli kernaasti jättänyt suuren valtakunnan seuratakseen häntä ja

elääkseen hänen kanssaan. Ja palkkioksi heidän uskollisuudestaan hän

antoi kullekin hänen arvonsa mukaisia lahjoja.

Kalastajalle taas, joka oli ollut nuoren ruhtinaan pelastuksen

aiheuttajana, sulttaani lahjoitti melkoisen omaisuuden, joten hän sai

lopun ikäänsä elää huoletta ja onnellisena perheineen.

Tuhat ja yksi yötä · 第 15 / 31 题