Kalastaja päätti noudattaa hengen neuvoa ja varoi laskemasta verkkojaan
toista kertaa ja palasi hyvin tyytyväisenä kaupunkiin. Hän meni heti
sulttaanin palatsiin tarjoamaan kalojaan. Sulttaani hämmästyi kovin
nähdessään kalastajan tuomat neljä kalaa. Hän otti ne käteensä toisen
toisensa perästä ja katseli niitä tarkkaavaisesti. Ihailtuaan niitä
pitkän aikaa hän sanoi visiirilleen: -- Ota nämä kalat ja vie ne
kokilleni. Ne maistuvat varmaan yhtä hyviltä kuin ne ovat kauniita. Ja
anna kalastajalle neljäsataa kultarahaa.
Kalastaja, joka ei ollut koskaan nähnyt niin suurta rahasummaa, saattoi
tuskin uskoa silmiään. Hän luuli, että kaikki oli pelkkää unta, kunnes
varmistui onnensa todellisuudesta voidessaan ostaa ruokaa ja muita
tarvikkeita perheelleen.
Heti kun keittäjätär oli perannut kalat, hän pani ne öljyttyinä
käristyspannussa tulelle ja kun luuli toisen kyljen jo kyllin
paistuneen käänsi ne toiselle kyljelle. Mutta ihmeitten ihme! Tuskin
kalat oli käännetty, kun keittiön seinä jakautui kahtia ja ihastuttavan
kaunis nuori nainen astui aukosta sisään. Hän oli pukeutunut
kukikkaaseen satiiniin, ja hänellä oli kellukat korvissa, suurista
helmistä sommiteltu kaulanauha, rubiineilla koristetut kultaiset
rannerenkaat ja kädessä myrttivitsa. Ilmestys astui pannua kohti
suuresti hämmästyttäen keittäjätärtä, joka jäi seisomaan kauhusta
tyrmistyneenä, ja lausui hipaisten yhtä kaloista varvullaan: -- Kala,
kala, täytätkö velvollisuutesi? Kun kala ei vastannut mitään, nainen
toisti sanat, ja silloin kaikki neljä eväkästä kohottivat päänsä ja
virkkoivat: -- Kyllä, kyllä. Jos te laskette lukua, laskemme mekin. Jos
te maksatte veikanne, maksamme mekin omamme. Jos te pakenette, me
yllätämme ja olemme tyytyväiset.
Heti kun kalat olivat lausuneet nämä sanat, nainen kaatoi paistinpannun
kumoon ja palasi seinän aukkoon, joka samalla sulkeutui ja muuttui
entiselleen.
Keittäjätär säikähti hirveästi tapauksesta ja ryhtyi hiukan
toinnuttuaan poimimaan arinalle pudonneita kaloja, mutta havaitsi
niiden olevan hiiltä mustemmat, joten niitä ei voinut viedä
sulttaanille. -- Voi, hän vaikeroi, -- kuinka minun käy? Jos kerron
sulttaanille mitä olen nähnyt, hän ei varmaankaan usko, vaan raivostuu
minulle!
Hänen voivotellessaan suurvisiiri astui keittiöön ja kysyi, olivatko
kalat valmiit. Kokki kertoi koko tapahtuman, joka kummastutti visiiriä,
kuten hyvin voi käsittää. Virkkamatta asiasta sanaakaan sulttaanille
visiiri keksi verukkeen, joka tyydytti valtiasta ja lähetti heti
noutamaan kalamiehen ja käski tätä tuomaan vielä neljä sellaista kalaa.
Kalastaja lupasikin hankkia ne huomenna.
Hän laski verkkonsa aikaisin seuraavana aamuna, pyydysti neljä kalaa,
samanlaisia kuin edellisetkin, ja toi ne määrätyllä tunnilla
visiirille. Tämä otti ne itse vastaan, vei ne keittiöön ja sulkeutui
sinne keittäjättären kera, joka perkasi ne ja pani tulelle, kuten
edellisenäkin päivänä oli tehnyt. Kun ne olivat käristyneet toiselta
kyljeltään ja keittäjätär oli kääntänyt ne toiselle, visiiri sai omin
silmin nähdä samat tapaukset kuin keittäjätär oli hänelle kertonut.
-- Tämä on liian ihmeellistä ja outoa, jotta salaisimme sen
sulttaanilta, hän sanoi. -- Menen ilmoittamaan hänelle tämän ihmeen.
Kovin kummastunut sulttaani käski heti noutaa kalastajan ja sanoi
hänelle: -- Ystäväni, etkö voi tuoda minulle vielä neljä sellaista
kalaa?
Kalastaja vastasi: -- Jos teidän majesteettinne suvaitsee odottaa
huomisaamuun, teen sen.
Hän pyydysti neljä kalaa ja vei ne sulttaanille, joka riemastui niin,
että käski maksaa kalastajalle taas neljäsataa kultarahaa.
Sulttaani käski tuoda kalat yksityishuoneeseensa ynnä kaikki
käristystarpeet. Kun hän oli sulkeutunut sinne visiirinsä kanssa,
jälkimmäinen pani ne pannuun. Kun toinen kylki oli paistunut, ministeri
käänsi ne toiselle. Silloin seinä avautui, mutta nuoren naisen sijaan
aukosta astuikin orjaksi puettu jättiläismäinen neekeri paksu vihreä
sauva kädessään. Hän astui pannua kohti ja napauttaen yhtä kaloista
sauvallaan ärjäisi kauhistuttavalla äänellä: -- Kala, täytätkö
velvollisuutesi? Nämä sanat kuullessaan kalat kohottivat päänsä ja
vastasivat: Kyllä, kyllä me täytämme. Jos te laskette, laskemme mekin.
Jos te maksatte veikanne, maksamme me omamme. Jos te pakenette, me
yllätämme ja olemme tyytyväiset.
Tuskin kalat olivat lausuneet nämä sanat, kun neekeri paiskasi pannun
keskelle lattiaa ja kärvensi kalat sydelle. Tämän tehtyään hän poistui
raivokkaana ja palasi aukkoon, joka sulkeutui, ja seinä oli taas aivan
entisellään.
-- Sen jälkeen mitä olen nähnyt, sulttaani sanoi visiirille, -- en voi
mitenkään saada rauhaa. Nämä kalat tietävät varmaan jotakin
merkillistä.
Hän lähetti noutamaan kalastajan ja kuultuaan, mistä kalat olivat
pyydetyt, käski koko hovinsa nousta hevosten selkään, ja kalastaja oli
heillä oppaana. He nousivat kaikki vuorelle ja näkivät sen juurella
kummastuksekseen laajan tasangon jota kukaan ei sitä ennen ollut
huomannut ja saapuivat vihdoin järvelle, joka sijaitsi neljän kukkulan
välissä, kuten kalastaja oli kuvaillut. Vesi oli niin läpikuultavaa,
että he havaitsivat kaikkien kalojen olevan samanlaisia kuin ne jotka
pyydystäjä oli tuonut palatsiin.
Sulttaani seisoi veden partaalla ja katseli ihaillen kaloja. Hänen
kysyttyään hovimiehiltään, oliko mahdollista, että kukaan heistä ei
ollut ennen nähnyt järveä, joka oli niin lyhyen matkan päässä
kaupungista, he kaikki vastasivat etteivät koskaan olleet edes
kuulleetkaan siitä.
-- Koska kaikki myönnätte, että ette ole koskaan kuulleet siitä, ja
koska olen uutisesta yhtä kummastunut kuin tekin, päätän, etten palaa
palatsiini ennen kuin saan tietää miten järvi on tullut tänne ja miksi
kaikki kalat ovat neljää väriä. Näin sanottuaan sulttaani käski hovinsa
leiriytyä, ja heti pystytettiin hänen ja hänen huonekuntansa teltat
järven rannalle.
Päättäen poistua yksinään leiristä ottaakseen selkoa näistä
salaperäisistä ilmiöistä, jotka niin suuresti häiritsivät hänen
mieltään, sulttaani käski suurvisiirin ilmoittaa hoville, että sairaus
oli syynä hänen poissaoloonsa siihen asti kun hän palaisi.
Suurvisiiri koetti saada sulttaania luopumaan aikeestaan, mutta
turhaan. Itsevaltias piti päänsä. Hän puki ylleen kävelytamineet, otti
käyrämiekkansa ja lähti yksinään leiristä heti kun huomasi, että siellä
oli kaikki hiljentynyt. Auringon noustessa hän näki edessään melkoisen
matkan päässä suuren kiillotetusta mustasta marmorista tehdyn
rakennuksen, joka oli katettu hienolla sileällä teräksellä. Hyvin
mielissään että näin pian keksi jotakin mielenkiintoista, hän kulki
porttia kohti, joka oli osaksi auki. Vaikka hän olisi heti voinut astua
siitä sisään, hän katsoi sentään parhaaksi kolkuttaa. Hän kolkutti
monta kertaa ja kummastui äärettömästi, kun ketään ei tullut näkyville.
Vihdoin hän astui sisään ja tultuaan pylväskäytävään huusi: -- Onko
täällä ketään ottamassa vastaan muukalaista joka ohi kulkiessaan tulee
pyytämään vähän virvokkeita?
Mutta vaikka hän puhui varsin kovalla äänellä, hänelle ei vastattu
mitään. Äänettömyys lisäsi hänen kummastustaan. Hän saapui tilavaan
pihaan ja katseli ympärilleen joka taholle etsien asukkaita, mutta ei
tavannut ketään.
Hän astui useihin isoihin saleihin, joiden seinät olivat kirjosilkillä
verhoillut, komerot ja sohvat päällystetyt Mekan kankailla ja
ovikäytävät somistetut kallisarvoisilla, kullalla ja hopealla
koristetuilla intialaisilla kudoksilla. Sitten hän tuli uhkeaan
salonkiin jonka keskellä oli suihkulähde. Ja altaan jokaisessa kulmassa
oli kultainen leijona.
Kolmelta sivulta linnaa ympäröi puutarha kukkalavoineen ja
pensasriveineen, ja paikan ihanuutta sulostutti vielä lukematon joukko
lintuja, joiden sointuvat sävelet täyttivät ilman. Sulttaani käveli
huoneesta toiseen, ja niissä oli kaikki rikasta ja upeaa. Väsyneenä
kävelemiseen hän istahti kuistille, josta saattoi nähdä yli puutarhan.
Äkkiä hän kuuli jonkun valittavan surkealla äänellä. Hän kuunteli
tarkkaavaisesti ja erotti seuraavat sanat: -- Oi kohtalo, joka et
suonut minun kauan nauttia onnellista elämää, lakkaa minua vainoamasta
ja lähetä nopea kuolema lopettamaan murheeni ja kärsimykseni.
Sulttaani nousi, astui paikkaa kohti josta ääni kuului ja avaten suuren
salin oven työnsi uutimen syrjään. Kaunis, rikkaasti puettu nuori mies
istui siellä valtaistuimella. Hänen kasvonsa kuvastivat synkkää
alakuloisuutta. Sulttaani lähestyi ja tervehti häntä. Nuori mies
vastasi tervehdykseen pään nyökkäyksellä ja sanoi: -- Herrani, nousisin
ottamaan teitä vastaan, mutta surkea välttämättömyys estää minua ja
toivoakseni ette pane käytöstäni pahaksenne.
-- Arvoisa herra, sulttaani vastasi, -- olen teille kovin kiitollinen
siitä hyvästä käsityksestä, joka teillä minusta on. Olkoonpa esteenne
mikä tahansa, hyväksyn mielelläni puolustelunne. Valitustenne
opastamana olen saapunut tänne tarjoamaan teille apuani. Suokoon Allah,
että kykenisin lohduttamaan teitä tai huojentamaan huolianne! Kertokaa
minulle onnettomuutenne tarina, mutta ilmoittakaa minulle ensin, mitä
merkitsee palatsin läheisyydessä oleva järvi, jossa kalat ovat neljää
eri väriä, kenen tämä linna on, kuinka olette joutunut tänne ja miksi
olette yksinänne.
Sen sijaan, että olisi vastannut kysymyksiin, nuori mies alkoi
katkerasti itkeä. -- Kuinka epävakaa onkaan kohtalo, hän huudahti. --
Huvikseen se kukistaa ne jotka on korottanut. Kuinka olisi mahdollista,
etten murehtisi ja ettei silmistäni vuotaisi ehtymättömästi kyyneleitä?
Näin sanoen hän kohotti viittaansa ja näytti sulttaanille, että hän oli
ihminen vain päästä vyötäisiin ja että alaosa ruumista oli mustaa
marmoria.
Voi helposti käsittää sulttaanin kummastuksen, kun hän näki nuoren
miehen surkuteltavan tilan. -- Se mitä minulle näytätte, hän sanoi, --
täyttää minut kauhulla, mutta samalla se herättää uteliaisuuttani, niin
että olen perin kärkäs kuulemaan tarinanne, ja varmaankin järvi ja
kalat ovat osana siitä. Sen vuoksi pyydän teitä kertomaan.
-- En tahdo evätä pyyntöänne, nuori mies vastasi, vaikka niin tehden
elvytän murheeni. Ja sitten hän jutteli: