Oli kerran kuningas, ja hänellä oli poika, joka oli suuresti innostunut
metsästykseen. Usein kuningas salli hänen noudattaa mielihaluaan,
mutta käski suurvisiirinsä aina seurata häntä. Eräänä päivänä
metsästysretkellä oli saatu näkyviin komea hirvi, ja prinssi, joka
luuli visiirin olevan kintereillään seurasi otusta niin etäälle ja niin
hartaasti että jäi yksin. Havaittuaan eksyneensä hän pysähtyi ja koetti
palata visiirin luo, mutta seutua tuntematta hän samoili yhä
kauemmaksi.
Ratsastellessaan hän tapasi tiellään kauniin neidon, joka itki
katkerasti, koska hevonen oli pudottanut hänet selästään ja juossut
tiehensä. Prinssi sääli syvästi neitoa ja pyysi häntä nousemaan
taakseen ratsulle, ja siihen neito kernaasti suostuikin.
Heidän ratsastaessaan raunioituneen talon ohi neito ilmoitti haluavansa
astua alas. Prinssi pysäytti ratsunsa ja nostettuaan neitosen maahan
astui itsekin satulasta ja käveli rakennuksen luo taluttaen hevosta
perässään. Mutta voi arvata, kuinka hän säikähti kuullessaan
otaksumansa neidon lausuvan: -- Iloitkaa, lapsukaiseni, tuon nuoren
miehen syötäväksenne! Toiset äänet vastasivat heti: -- Missä hän on,
meidän on kova nälkä?
Prinssi oli kuullut kylliksi ollakseen varma vaarastaan. Hän ratsasti
kiireesti tiehensä, löysi onneksi oikean suunnan ja saapui
turvallisesti palatsiin kertoen kuninkaalle seikkaperäisesti vaaran
johon oli visiirin huolimattomuuden vuoksi joutunut. Kuningas vihastui
kovasti ministeriinsä ja kuristutti hänet heti paikalla.
* * * * *
Oi kuningas, visiiri jatkoi, -- palaan lääkäri Dubaniin. Hän on sinut
parantanut, sanot. Mutta kuka voi todistaa sen sinulle? Kuka tietää,
vaikka hänen käyttämillään lääkkeillä olisi turmiolliset seuraukset?
Kuningas ei voinut arvata visiirinsä häijyä juonta eikä ollut kyllin
lujatahtoinen pysyäkseen alkuperäisessä mielipiteessään. Keskustelu sai
hänet horjumaan. -- Visiiri, hän myönsi, -- sinä olet oikeassa. Hän on
saattanut tulla vartavasten riistämään minulta henkeni, kuten hän
rohdoillaan helposti voisikin tehdä.
Ja kuningas kutsutti erään upseereistansa ja käski hänen noutaa
lääkärin palatsiin. Aavistamatta kuninkaan aikomusta Duban riensi
paikalle.
-- Tiedätkö, kuningas kysyi hänet nähdessään, -- miksi lähetin sinua
noutamaan?
-- En, armollinen kuningas, lääkäri vastasi, -- odotan kunnes
hallitsijani suvaitsee ilmoittaa sen minulle.
-- Tuotin sinut, kuningas sanoi, -- vapautuakseni sinusta ottamalla
sinulta hengen.
Kukaan ei voisi kuvailla lääkärin hämmästystä hänen kuullessaan nämä
sanat. -- Miksi, oi kuningas, haluat riistää minulta henkeni, hän
kysyi. -- Minkä rikoksen olen tehnyt?
-- Minulle on kerrottu, hallitsija vastasi, -- että saavuit hoviini
ainoastaan väijyäksesi henkeäni. Ehkäistäkseni aikomuksesi riistän
varmuuden vuoksi oman henkesi. Iske, hän sanoi saapuvilla olevalle
pyövelille, -- ja vapauta minut kavalasta konnasta joka tuli tänne
salamurhan hankkeissa.
Kun lääkäri kuuli julman määräyksen, hän arvasi heti, että hänen
kuninkaalta saamansa kunnianosoitukset ja lahjat olivat tuottaneet
hänelle vihamiehiä ja että he olivat kateudesta yllyttäneet heikon
ruhtinaan häntä vastaan. Hän katui parantaneensa kuninkaan pitaalista.
Mutta nyt se oli liian myöhäistä. -- Näinkö, lääkäri kysyi, -- sinä
palkitset minut, että paransin sinut? Ah, kuningas, hän huudahti, --
salli minun elää, jotta taivas pidentäisi omat päiväsi! Älä surmauta
minua, jotta Allah ei kohtelisi sinua samalla tavalla!
Kuningas vastasi julmasti: -- Ei, ei, minun täytyy välttämättä
hakkauttaa pääsi poikki. Muuten saatat salakähmäisesti murhata minut
yhtä taitavasti kuin paransit minut.
Vaikeroimatta, vaikka kuningas häntä näin pahoin palkitsi, lääkäri
valmistautui kuolemaan. Pyöveli sitoi hänen kätensä ja oli
paljastamaisillaan miekkansa, kun lääkäri kääntyen vielä kerran
hallitsijan puoleen lausui: -- Koska sinä, oi kuningas, et peruuta
kuolemantuomiotani, pyytäisin edes, että sallisit minun palata kotiini
antamaan määräyksiä hautajaisistani, sanomaan jäähyväiset perheelleni,
jakamaan almuja ja antamaan testamentillani kirjani perinnöksi niille
jotka osaavat niitä hyödyllisesti käyttää. Yhden erikoisen teoksen
haluaisin lahjoittaa kuninkaalleni. Se on perin arvokas kirja, jota
sinun sietäisi huolellisesti tallettaa aarreaitassasi.
-- Mikä, kuningas kysyi, -- sen tekee niin kallisarvoiseksi?
-- Suuri kuningas, lääkäri vastasi, -- sillä on monta merkillistä ja
ihmeellistä ominaisuutta. Tärkein niistä on, että jos vaivaudut
avaamaan sen kuudennen lehden kohdalta ja lukemaan vasemmalta sivulta
kolmannen rivin, niin katkaistu pääni vastaa kaikkiin sille tekemiisi
kysymyksiin.
Kuningas tuli uteliaaksi, siirsi mestauksen seuraavaan päivään ja
lähetti lääkärin vahvasti vartioituna kotiin.
Duban järjesti asiansa, ja kun oli levinnyt huhu, että ennen kuulumaton
ihme tapahtuisi hänen kuolemansa jälkeen, kerääntyivät visiirit,
emiirit, henkivartioston upseerit ja sanalla sanoen koko hovi
seuraavana päivänä vastaanottosaliin ollakseen ihmeen näkijöinä.
Lääkäri Duban tuotiin sisään, ja astuen kirja kädessä valtaistuimen
juurelle hän pyysi kulhoa ja laski siihen päällyksen johon kirja oli
kääritty. Sitten hän tarjosi kirjaa kuninkaalle ja sanoi: -- Ota tämä
ja määrää, että pääni, sitten kun se on hakattu poikki, lasketaan
maljaan tuolle päällykselle. Silloin veri heti lakkaa vuotamasta. Avaa
sitten kirja, ja pääni vastaa kysymyksiisi. Mutta salli minun vielä
kerran rukoilla kuninkaallista armoasi, vakuutan olevani syytön.
-- Rukouksesi, kuningas vastasi, -- ovat turhia. Jo pelkästään siitä
syystä, että saisin kuulla pääsi kuolemasi jälkeen puhuvan tahdon, että
sinun on kuoltava. Näin sanottuaan hän otti kirjan lääkärin kädestä ja
käski teloittajan täyttää velvollisuutensa.
Pää katkaistiin niin taitavasti että se putosi kulhoon, ja tuskin se
oli kirjan suojuksella, kun verenvuoto tyrehtyi. Sitten se kuninkaan ja
kaikkien suureksi kummastukseksi avasi silmänsä ja sanoi: --
Suvaitseeko majesteetti avata kirjan?
Kuningas yritti tehdä niin, ja havaitessaan lehtien tarttuneen
toisiinsa kiinni hän pisti sormen suuhunsa ja kostutti sitä voidakseen
helpommin selailla kirjaa. Niin hän jatkoi, kunnes ehti kuudenteen
lehteen, ja kun hän ei nähnyt mitään kirjoitusta sillä kohdalla josta
häntä oli neuvottu sitä etsimään hän sanoi: -- Lääkäri, tähän ei ole
mitään piirretty.
-- Käännä vielä muutamia lehtiä, pää vastasi. Kuningas teki työtä
käskettyä pistäen aina sormen suuhunsa, kunnes hän äkkiä tunsi kauheaa
puistatusta, hänen silmänsä sumenivat ja hän lysähti valtaistuimensa
juurelle rajuissa kouristuksissa.
Kun lääkäri Duban tai oikeammin hänen päänsä näki, että lehdille
kätketty myrkky oli tehnyt tehtävänsä ja kuninkaalla oli vain jokunen
silmänräpäys elettävänä, se huudahti: -- Hirmuvaltias, nyt näet, millä
tavoin kohdellaan ruhtinaita, jotka teloittavat viattomia ihmisiä.
Ennemmin tai myöhemmin rankaisee Allah heidän julmuutensa ja
vääryytensä. Tuskin pää oli lausunut nämä sanat, kun kuningas heitti
henkensä ja lääkärinkin päästä katosi siinä vielä viipynyt
elämänkipinä.
* * * * *
Kun kalastaja oli lopettanut kertomuksensa Kreikan kuninkaasta ja
lääkäri Dubanista, hän sovitti sen henkeen jota yhä piti astiaan
suljettuna. -- Jos kuningas olisi sallinut lääkärin elää, Allah olisi
pidentänyt hänenkin elämäänsä. Samoin on sinunkin laitasi, henki, mutta
minun täytyy vuorostani olla yhtä kovasydäminen sinua kohtaan.
-- Kuulehan vielä sananen, henki huudahti, -- lupaan olla tekemättä
sinulle mitään pahaa. Kaukana siitä! Tahdon päinvastoin neuvoa keinon
kuinka tulet äärettömän rikkaaksi.
Toivo vapautua köyhyydestä vaikutti kalastajaan. Voisin kuunnella
sinua, hän virkkoi, -- jos sanoihisi voisi vähänkin luottaa. Vanno
minulle Allahin suuren nimen kautta, että tahdot uskollisesti täyttää
lupauksesi niin avaan astian. En usko että uskallat rikkoa moista
valaa.
Henki vannoi valan, minkä jälkeen kalastaja heti poisti lyijykannen.
Samassa kohosi savu, ja kun henki oli jälleen saanut hahmonsa, se
potkaisi astian mereen.
-- Älä pelkää, kalastaja, henki sanoi, -- tein sen vain nähdäkseni
säikähtäisitkö. Varmistuaksesi että olen tosissani ota verkkosi ja
seuraa minua.
He kulkivat kaupungin ohi ja tulivat vuorenhuipulle, jolta laskeutuivat
laajalle tasangolle, ja kävelivät sitä pitkin neljän kukkulan välissä
sijaitsevalle järvelle.
Kun he olivat päässeet sen rannalle, henki sanoi kalastajalle: -- Heitä
verkkosi ja pyydä kaloja! Kalastaja ei epäillyt saalisonneaan, koska
näki kaloja parvittain uiskentelevan vedessä, mutta hän kummastui
suuresti havaitessaan niiden olevan neljää eri väriä: valkoisia,
punaisia, sinisiä ja keltaisia. Hän laski verkkonsa ja sai yhden
kutakin väriä. Kun hän ei ollut koskaan ennen nähnyt moisia, hän ei
voinut olla ihailematta niitä ja oli hyvin riemuissaan arvellen
saavansa niistä melkoisen summan.
-- Ota kalat, henki sanoi hänelle, -- ja vie ne sulttaanillesi. Hän
maksaa niistä runsaammin. Saat tulla joka päivä tälle järvelle
kalastamaan, mutta varoitan sinua laskemasta verkkojasi useammin kuin
kerran päivässä, sillä muutoin sinun käy huonosti.
Näin lausuttuaan henki polki jalallaan maata, joka avautui ja
nielaistuaan hänet sulkeutui jälleen.