Oli kerran kauppias jolla oli paljon omaisuutta: maata, tavaraa ja
rahoja. Eräänä päivänä, kun hänen oli lähdettävä tärkeän asian vuoksi
pitkälle matkalle, hän nousi ratsun selkään ja otti mukaansa korpuilla
ja taateleilla täytetyn laukun, koska oli kuljettava laajan erämaan
poikki jossa ei ollut minkäänlaista muonaa saatavissa. Hän saapui ilman
seikkailuja matkansa perille, ja toimitettuaan asiansa hän lähti
jälleen ratsastamaan kotiin.
Matkansa neljäntenä päivänä hän tunsi auringon kuumuuden niin
rasittavaksi, että hän poikkesi tieltä virkistäytyäkseen puiden
siimeksessä, joiden juurelta kuului kirkkaan lähteen solinaa.
Astuttuaan hevosensa selästä hän sitoi sen kiinni oksaan, istuutui
lähteen reunalle ja otti laukustaan muutamia korppuja ja taateleita.
Hedelmiään syödessään hän viskeli niiden kiviä huolimattomasti sinne
tänne. Ateriansa päätettyään hän hyvänä muslimina pesi kätensä,
kasvonsa ja jalkansa sekä ryhtyi lukemaan rukouksiaan. Ennen kuin hän
oli päättänyt hartautensa ja noussut polvistuvasta asennostaan, hän
näki hirvittävän ison hengen tulevan raivostuneena häntä kohti ja
heiluttelevan sapelia kädessään.
Henki puhutteli häntä kauhealla äänellä.
-- Nouse, jotta voin surmata sinut tällä sapelilla, kuten sinä olet
surmannut poikani, se lausui ja säesti sanojaan hirvittävällä
karjunnalla. Säikähtyneenä yhtä paljon hirviön kamalasta ulkonäöstä
kuin sen uhkauksestakin kauppias vastasi vavisten: -- Kuinka olen
voinut surmata poikasi? En ole koskaan tuntenut häntä, en koskaan
nähnyt.
-- Etkö sinä tänne tultuasi, henki kysyi, -- ottanut taateleita
laukustasi ja syödessäsi viskellyt niiden kiviä sinne tänne?
-- Menettelin kyllä niin kuin sanot, kauppias vastasi, -- sitä en voi
kieltää.
-- Viskellessäsi kiviä sinne tänne, henki jatkoi, -- poikani kulki
ohitse, ja sinä nakkasit taatelinkiven hänen silmäänsä, ja se tappoi
hänet. Sen vuoksi minun täytyy tappaa sinut.
-- Armoa, armoa, hyvä herra, huudahti kauppias.
-- Ei mitään armoa, ei anteeksiantoa, henki tiuskaisi. -- Eikö ole
oikein surmata se, joka on surmannut toisen?
-- Sen kyllä myönnän, kauppias vastasi, -- mutta en ole tappanut
poikaasi, ja jos olenkin, tein sen tietämättäni ja kaikessa
viattomuudessani. Anon siis, että suot minulle anteeksi ja sallit minun
elää.
-- Ei, ei, väitti henki pysyen päätöksessään, -- minun täytyy surmata
sinut, koska sinä olet surmannut poikani. Se tarttui kauppiaan
käsivarteen ja paiskasi hänet suulleen maahan ja kohotti käyräsapelinsa
katkaistakseen hänen päänsä.
* * * * *
Nämä sanat lausuttuaan ja havaittuaan päivän valjenneen sekä tietäen,
että sulttaani aamulla varhain meni rukoilemaan ja neuvostonsa
istuntoon, Sheherazade keskeytti kertomuksensa.
-- Rakas sisko, Dinarzade virkkoi, -- onpa se ihmeellinen tarina!
-- Sen loppuosa, Sheherazade vastasi, -- on vielä ihmeellisempi, kuten
myöntänet, jos sulttaani sallii minun elää tämän päivän ja jatkaa
huomenna kertomustani.
Shah-Riar, joka oli hyvin hartaasti kuunnellut Sheherazaden satua,
päätti olla surmauttamatta häntä sinä päivänä aikoen panna sen toimeen
vasta kun Sheherazade oli kertonut tarinansa loppuun. Hän nousi, meni
lukemaan rukouksensa ja lähti neuvoston istuntoon.
Sillä välin suurvisiiri oli tuhannessa tuskassa. Nukkumisen asemesta
hän vietti yönsä valittelemalla tyttärensä kohtaloa, uskoen pian
saavansa teloittaa hänet omin käsin. Kun hän surullista käskyä
odotellen pelkäsi kohdata sulttaania, hän joutui iloisen hämmästyksen
valtaan nähdessään ruhtinaan astuvan neuvostosaliin antamatta hänelle
turmiollista määräystä.
Tapansa mukaan sulttaani vietti päivänsä valtakunnan asioita
järjestellen ja yön tullen hän sulkeutui huoneisiinsa Sheherazaden
kanssa. Seuraavana aamuna sulttaani odottamatta että Sheherazade
pyytäisi lupaa käski hänen jatkaa kertomusta hengestä ja kauppiaasta,
ja tyttö jutteli edelleen näin:
Nähdessään, että henki aikoi iskeä hänen päänsä poikki kauppias huusi:
-- Pidätä taivaan tähden kätesi! Salli minun virkkaa sananen, suo
minulle vuoden armonaika mennäkseni sanomaan vaimolleni ja lapsilleni
jäähyväiset ja jakaakseni omaisuuteni heidän keskensä. Lupaan, että
kahdentoista kuukauden perästä tästä päivästä lukien palaan näiden
puiden alle antautuakseni käsiisi.
-- Kutsutko taivaan lupauksesi todistajaksi? henki kysyi.
-- Kutsun, kauppias vastasi, -- ja sinä voit luottaa valaani. Sen
jälkeen henki jätti hänet lähteen partaalle ja hävisi.
Kun kauppias kotiin ratsastettuaan kertoi, mitä hänen ja hengen välillä
oli tapahtunut, hänen vaimonsa parkui säälittävästi, löi kasvoihinsa ja
repi tukkaansa. Talo kaikui itkevien lasten valituksista, ja isä, joka
ei voinut vastustaa luonnon vaatimusta, vuodatti kyyneliä heidän
kanssaan.
Vihdoin kului vuosi, ja kauppiaan oli pakko lähteä. Hän pani
kääreliinat matkalaukkuunsa ja meni sanomaan hyvästi vaimolleen ja
lapsilleen. Näiden suru oli sanoin kuvaamaton. Äärettömästi
liikuttuneena, kun hänen täytyi näin rakkaistaan erota, kauppias vaelsi
paikalle, johon oli luvannut tulla henkeä tapaamaan. Istahtaen lähteen
reunalle hän odotti hengen saapumista ja oli sanomattoman murheen
vallassa. Istuessaan tuskallisen odotuksen masentamana hän havaitsi
naarashirveä taluttavan vanhuksen lähestyvän. Kun he olivat
tervehtineet toisiaan, ukko kysyi miksi kauppias oli niin autiossa
paikassa.
Kauppias kertoi hänen suureksi kummastuksekseen seikkailunsa, jonka
kuultuaan ukko huudahti: -- Tämä on kovin omituinen tapaus! Ja sinä
olet sitonut itsesi valalla, jota et millään muotoa voi rikkoa. Mutta
tahdonpa nähdä kohtauksesi hengen kanssa. Hän istahti kauppiaan
viereen, ja he alkoivat keskustella.
Jutellessaan kauppias ja naarashirveä taluttava vanhus äkkäsivät toisen
vanhan miehen tulevan heitä kohti kahden mustan koiran seuraamana.
Tulokaskin sai kuulla kauppiaan seikkailun ja päätti viipyä nähdäkseen
ratkaisun.
Lyhyen ajan kuluttua he havaitsivat paksun sumun, ikään kuin
pyörretuulen kohottaman tomupilven liikkuvan heitä kohti. Kun se oli
ehtinyt heidän kohdalleen, se haihtui äkkiä, ja sen sijalle ilmestyi
henki, joka heitä tervehtimättä astui kauppiaan luo paljastettu miekka
kädessään, tarttui hänen käsivarteensa ja sanoi: -- Nouse, jotta voin
tappaa sinut, niin kuin sinä tapoit poikani!
Kauppias ja molemmat vanhukset alkoivat voivotella täyttäen ilman
valitushuudoillaan.
Kun naarashirven taluttaja näki hengen tarttuvan kauppiaaseen ja
aikovan tappaa tämän, hän heittäytyi hirviön jalkojen juureen ja sanoi
hänelle: -- Henkien ruhtinas, rukoilen sinua nöyrimmästi taltuttamaan
hetkiseksi vihasi ja osoittamaan minulle sen suosion, että kuuntelet
elämänkertani ja tämän naarashirven tarinan. Ja jos se on sinusta
ihmeellisempi ja kummastuttavampi kuin kauppiaan seikkailu, toivon
sinun antavan miespoloiselle puolet hänen rikoksestaan anteeksi.
Henki mietti ehdotusta vähän aikaa ja vastasi vihdoin: -- No hyvä, minä
suostun.