Niagaran putous.[70]

Matka Montrealista Kingston- ja Ontariojärvelle kulki mahtavan

Lorenzo-virran vartta ylöspäin kukoistavaisten kaupunkien ja kylien

kautta. "Tuhatsaarisen paratiisin" kautta menimme me yli peninkulman

leveältä Lorenzolta Ontariolle. Nämä saaret, jotka näyttävät

kaikenlaisia suuruuksia ja muotoja, ovat osaksi yksityisiä autioita,

vedestä kohoavia kallioita, osaksi tuoksuavia puistoja kaikenkarvaisine

kukkineen ja eläimineen. Viheriänä ja tuoksuavana kuvastelee tämä

mahtava saaristo koko yhdentoista peninkulman matkalla suuren virran

sinisissä aalloissa, ja valkoisia palatseja ja kauneita huviloita

kohottautuu siellä ja täällä mehevästä vihanteesta. Niin menimme

Kingston'in, leveäkatuisen kaupungin, sen sinivalkoisten kivihuoneiden

ja oivallisen sataman ohitse, ja niinkuin suuren meren aallot,

syöksyivät Ontarion hyrskyt meidän vastaamme. Tämä järvi on paikoittain

600 jalkaa syvä, jonka tähden sen vesi pysyy suhteellisesti lämpöisenä.

Sentähden tämän äärettömän avaralla rantamaalla onkin paljoa laimeampi

ilmanala, kuin muilla Kanadan seuduilla. Tällä hedelmällisellä,

Uuden-maailman välimeren ympäristöllä, on varmaan kerran, samoin kuin

Välimerenkin rannoilla, rikkaita ja valistuneita kansoja kohoava. Tähän

Uuden-maailman välimereen, laveammassa merkityksessä, kuuluu koko rivi

suolattoman veden järviä; tämä 1,000 peninkulman pituinen vesistö

luoteesta kaakkoon katkaisee Pohjais-Amerikan niemimaan, ja yhdistää

jääpeitteisen Karhujärven lauhkeasen, viheriään Ontarioon

luonnollisilla, ja päivä päivältä useimmilla tehdyillä teillä. Nämä

järvet, joista kaivannoita myöten helposti päästään Mississippin ja

Missourin mahdottomiin virtoihin, helpoittavat keskusliikettä 8-9,000

peninkulman avaralla alueella. Ontarion rannat ystävällisine

kaupunkineen ja kylineen ovat suurimmaksi osaksi aukeita, ainoastaan

ylempänä Toronton puolella saa maa yhä ihastuttavamman muodon. Toronto,

läntisen Kanadan pääkaupunki, joka muutamia kymmeniä vuosia sitte oli

vaan Indianilainen kylä, omistaa nyt yli 50,000 asukasta. Leveät,

suorat, tilavat kadut menevät kaikkiin suuntiin rakennuspaikoille,

joissa kuumeentapaisella innolla rakennetaan. Ylevänä ja iloisena

laskeutuu kaupunki hedelmällisiltä penkereiltään alas kirkkaalle

vedenpinnalle, jolla kaikenlaisia ja suuruisia höyry- ja purjelaivoja,

veneitä ja ruuhia kiiltää ja kiitää kirkkaassa auringon valossa.

Kaupunki on täynnä puoteja, tehtaita ja työpajoja, kouluja ja

sivistyslaitoksia. Torontossa on lukio, yliopisto, reali- ja

alkeiskouluja, sekä malli- ja kuosikoulu. Kouluihin on runsaasti

varustettu kirjasto yhdistetty; sieltä saa kukin kirjoja ilmaiseksi

käyttääkseen. Torontossa asuu suuri joukko rikkaita ja ylhäisiä

perheitä. Harvoin tavataan siellä siivottomia, likaisia ihmisiä.

Yksinpä tavalliset palvelijatkin muuttuvat lauvantai-iltoina

hyväpukuisiksi, valkorintaisiksi herroiksi. Vielä monta kaupunkia,

osaksi tutuilla nimillä, esim. Parisi, Lontoo, y.m., on Kanadan järvein

välillä.

Viimeinkin laivamme laskiihe puolen peninkulman levyiseen

Niagara-virtaan. Mitä ylemmä me nousimme, sitä enemmän virta kapeni ja

sen reunat vähitellen kohosivat 200 jalan korsuisiksi kallioseiniksi.

Queenstown'iin jätimme me aluksemme ja saavutimme pian ne kukkulat,

jotka täältä menevät aina Ontarion ympäri Torontoon ja piirittävät

Kanadalaisen ison, läntisen rautatie-radan, joka Erie'sen yhdistää

Pohjais-Amerikan itäiset ja läntiset osat, Atlantin meren ja

Mississippin, ynnä joukon tärkeitä kauppapaikkoja.

Voidaksemme oikein ihailla Niagaran tarjoamaa näytäntöä, asettauduimme

me ensin 1,000 jalkaa pitkälle rautaiselle riippu-sillalle, josta emme

nähneet muuta, kuin raivoisan, jylhän ja kammoittavan vesijoukon. Sitä

kauhistavampi, hirmuisempi ja ylentävämpi oli sen vuosituhansia

taukoamatta pauhaava jyminä. Vesi oli jo tässä kuluttanut puolentoista

peninkulman levyydeltä ja puolen peninkulman pituudelta sekä 5-600

jalan syvyydeltä kalliota. Tästä me menimme sitte maailman mainiolle

putoukselle. Kaksi ensimmäistä peninkulmaa Eriestä alaspäin on Niagara

noin 3,600 jalkaa leveä ja niin syvä, että 8-9 jalan syvyydessä kulkeva

laiva kyllä voisi siinä kulkea; mutta virta on erittäin säännötön ja

koskinen, ja väylä muutamain suurten kallioiden välillä niin mutkainen,

että ainoastaan tasapohjaisella laivalla voisi sitä ehkä kulkea.

Niinpian kuin alemma tullaan, leviää virta, ja vesi juoksee rauhaisena,

vaikka vieläkin virtaisena. Näin virta laskee rauhaisena Fort

Chippeway'hyn, joka on kolme peninkulmaa putouksen yläpuolella. Täällä

muuttuu virran juopa kallioiseksi, ja vesi kiihtyy muutamissa

ahdingoissa semmoiseen vauhtiin, että jos joku vene pääsisi Chippewayn

yläpuolelta matkaan, ei mikään voisi sitä estää pieniksi pirstautumasta

paljoa ennen varsinaista putousta. Aallot syökseyvät näissä kuohuissa

niin peloittavalla voimalla kallioihin, että silmäyskin niihin jo

tuottaa täristyksiä. Näin kiehuu vesi ainoastaan virran molemmilla

rannoilla; sen keskellä kuohu ei ole niin vaarallinen, ett'ei oikein

ohjattu vene voisi päästä saareen, joka jakaa virran juuri putouksen

niskalla. Moni on ollut niin uskalias, että on mennyt tähän saareen

ainoastaan putousta sen rannalta katsoakseen, taikka voidakseen sanoa

siellä kerran olleensa.

Virta kun putousta lähestyy, pakkautuu se kiihkeämmällä kiiruulla

kallioiden välitse, tulee viimein vaarallisen syvyyden reunalle ja

vapaana syöksee siitä syvyyteen. Putoukset ovat virtaa paljoa

leveämmät. Tästä voidaan nähdä, ett'ei virta kokonaisena syöksey alas.

Se jakautuu kolmeen vierettäiseen putoukseen. Suurin näistä on

luoteinen, eli virran Brittiläisten puoleinen, ja sanotaankin sitä

tavallisesti isoksi- eli hevosenkenkä-putoukseksi. Tämä putous on 175

jalkaa korkea, jota vastaan molemmat toiset ovat 182 jalkaa. Virran

pohja täällä kun on alempana kuin toisella puolella, menee paljoa

suurempi osa vedestä sille sivulle ja hyppää siellä alas kaikkein

raivoisammasti. Hevosenkenkä-putouksen keskeltä nousee ihmeellinen

höyrypilvi, joka näkyy ympäristölle. Tämän putouksen leveyttä ei voida

muuten kuin silmällä mitata. Useimmat, usein tätä tarkastelleet,

sanovat sen olevan yli 2,000 Parisin jalan, putouksen niskassa olevan

ison saaren, n.s. Getön (Goat Island) toisen puoleinen virta on 1,034

jalkaa. Putouksen alainen seinä on alhaalta niin jyrkäksi lohennut,

että Kanadan puolelta voidaan kävellä syöksyvän veden takapuolelle.

Halu Uuden-maailman luonnon ihmettä katsomaan houkuttelee sinne

vuosittain yli 30,000 ihmisen. Nykyaikoina ovat Bostonilaiset ja

New-Yorkilaiset rakentaneet ravintoloita kosken tienoille. Nämä

kaunistavat tämän jo muutoinkin ihanan seudun. Keinolliset tiet

johtavat nyt sinne, jonne muutama vuosi takaperin rähmittiin jonkun

Indianin opastamana tuntemattomain metsäin lävitse.

Tämä loistava menestys, joka tällä loistavalla yrityksellä on ollut, on

synnyttänyt sen ylevän aatteen, jota jo on ruvettu toteuttamaankin,

että Amerikalaiselle putouksen sivulle laitettaisiin loistava kaupunki

ja sen ympärille 400 huvilaa puistoineen. Rikkaat Brittiläiset

tekisivät sitte sivullensa samanlaisen, ja siten olisi luonnon

loistavin työ pian saatettu palatsien ja puistojen keskelle, sekä siten

siitä tehty paikka, jonka ihanuutta ei voida aavistaakaan.

New-York.

Laiva kiiti pitkin metsäistä Staaten-saaren rantaa ja vei meitä

Uuteen-maailmaan. Me näimme jo kaukaa Sandy Hookin[71] majakan ja

tulimme yhä Long-Islandin houkuttelevaa rantaa likemmä. Yht'äkkiä

kohoutui eteemme New-Yorkin, merentakaisen suuren valtakunnan

kuningattaren mastometsä, jonka takana enemmän kuin miljoona ihmisiä

kirkkojen, palatsien, makasiinien ja korkeiden rakennuksien varjoissa

hyörii. Kaupunki on monen saaren ympäröimällä saarella, jonka

ympäristöä huuhtelevat isot vedet, joita myöten laivat sinne

laskettelevat läheltä ja kaukaa, pitäen sitä vilkkaassa yhteydessä

kaikkien maailman osien kanssa. Kahden saaren välitse kulkee tie

New-Yorkin lahteen, johon Hudson ja itäinen virta laskee. Lukemattomat

huvilat, puistot ja tehdasrakennukset, joita on pitkin rantaa,

ilmoittavat jo kaukana ison kaupungin lähestymistä. Samaa tekevät myös

laivat. Yhä vaan lisäytyy niiden kihinä, kunnes viimein huomataan itse

New-York suuren mastometsän keskellä. Tuskinpa tiedetään, mihin ensin

täällä katsotaan, josko rannoille ja huone-ryhmiin, eli lukemattomiin

laivoihin, jotka kaupungin ympärille rakentavat puisen muurin ja täällä

nostavat, tuolla laskevat ankkureitaan, täällä levittävät eli tuolla

käärivät purjeitaan, täällä kuormitetaan tuolla tyhjennetään laivoja.

Siellä nähdään suuria klipperlaivoja,[72] joilla Amerika niin kopeilee,

ja vilppaat, kaksimastoiset luotsialukset, jotka pyörähtelevät

ihmeteltävällä nopeudella. -- Korkeine päällysrakennuksineen kiitävät

ne höyrylaivat, jotka Amerikan suuria virtoja myöten metsäin lävitse

tukkiutuvat sisämaihin. Niiden vieressä kulkevat leveät salmialukset,

vieden herroja ja naisia, hevosia ja vaunuja järvien ja lahtien poikki.

Hinaaja-laivat kulettavat usein suurta laivajoukkoa perässään ja

muodostavat ikään kuin uivan saariston. Joskus näyttäytyvät myös pitkät

jättiläismäiset oseanialukset, jotka ylläpitävät yhteyttä Euroopaan.

Pienet airo- ja purjeveneet kiitävät tuolla suurten kauppalaivojen

välitse. Täällä nähdään kaikkien maiden lippuja, jotka kyllä kuvaavat

tätä suurta maailman kauppaa.

Laiva on tullut. Koneiden kolina on tauonnut. Ankkuri on laskettu. Lava

on laitettu, joka yhdistää kelluvaisen puuhuoneen maahan. Tuolla jo

odottaa kihermä kantajia, oppaita ja muita ihmisiä. Niinpian kuin

vieras on maalle astunut, ottavat nämä hänen vastaan. Ne pyytävät,

liehakoitsevat, ahdistavat, survivat ja survivat niin kauvan, kunnes

viimein vieraan saavat tavaroinensa heihin luottautumaan. Mutta onneton

se, joka nyt joutuu petturien käsiin! Sataman seudut ovat roistojen

taistelukenttänä, jossa he koettavat jokaista vierasta vietellä.

Pitkin kaupungin merenpuoleista sivua kulkee maavalli, jolla vilkkaan

liikkeen vuoksi tilava tie kulkee. Tämän edustalle laivat lasketaan, ja

tältä vallilta menee joukko laivasiltoja mereen; niiden välille on

suuria vesiluomia laitettu. Näissä laivat monikertaisissa riveissä

kaupungin piirittävät. Satama lukemattomine laivoineen on todellakin

komea, mutta kaupunki itse, melkein hiekattomine katuineen tuskin

missään tarjoaa miellyttävää näköä. Katujen varsilla on huoneita

huoneiden vieressä, yksitoikkoisesti toinen toiseensa päättyen, eikä

pienintäkään paikkaa, jota käyttää voisi, ole jäänyt unohduksiin.

Kaupungin suurin osa on rakennettu suoraan kulmaan. Huoneet ovat

puusta, ja tuskin yhtään on niistä, jossa ei kauppaa käytäisi.

Ainoastaan kaksi katua on muista eroavaista. Suurin on Broadway, joka

70 jalan levyisenä ja melkein Suomen peninkulman pituisena kulkee

melkein kaupungin lävitse. Mitä loistavimmat rakennukset ja siisteimmät

kauppapuodit kaunistavat sen molempia sivuja, ja määrätyillä päivän

tunneilla nähdään New-Yorkin ylhäisön tällä käyskentelevän. Leveiden

jalkakatujen väliin on jätetty leveä tie vaunuille, jotka

loppumattomassa rivissä sitä ylös ja alas pyörivät. Ei ainoakaan

käypäläinen voi tälle tielle ilman vaaratta astua, sillä harvoissa

kaupungeissa on liike hevoisilla ja vaunuilla niin suuri kuin

New-Yorkissa. Näiden joukossa varsinkin ilmestyvät suuret yhteis-vaunut

ja hoijakat. Öillä kirkas kaasuvalo kadut valaisee. Yleiset rakennukset

ovat kauniita ja suurimmaksi osaksi marmorista ja neliökivistä

rakennettuja. Niiden joukossa on enemmän kuin 150 kirkkoa, joista moni

on kauniimpia, kuin Saksan suurimpain kaupunkien kirkot. Suuri

köyhäinhuone, johon vuosittain tuhansia köyhiä otetaan ja siellä

hoidetaan, on myös etevä rakennus. New-Yorkin merkillisin huone on

"Foederal-Hall", jossa Washington 1780, valtakokouksen johtajana

vahvisti isänmaansa lain. Tämä valkoisesta marmorista tehty raatihuone

voittaa loistossa monta kuninkaan palatsia ja pidetään Pohjais-Amerikan

Yhdysvaltain suurimpana rakennuksena.

Tuskinpa missään muualla tavataan niin monen kansan edustajia kuin

juuri New-Yorkissa. Siellä nähdään vaskenkarvainen Indiani, maan

alkuasukas, majesteetillisena käyskentelevän omituisessa puvussaan.

Vaikka hän vihaakin valkoista ihmistä, joka hänen on metsästysmaastaan

karkoittanut, aarniometsät riistänyt, tappanut villit ja asettautunut

heidän asemalleen ja maalleen, tulee hän kuitenkin heille otustensa

nahkoja kaupitsemaan. Siellä nähdään myös Yankeen[73] kiiruusti katuja

pitkin rientävän. Raha ja voitto yhdessä ajavat häntä edelleen, ja

hänen kasvoissaan selvästi kuvautuu voitonhimo. Siellä nähdään ihmisiä

melkein kaikista kansoista: punatukkainen, kippuranenäinen, kopea

Englantilainen; mustasilmäinen Italialainen; vilkas Ranskalainen;

päivettynyt Hispanialainen; nerokas Irlantilainen; vakava Ruotsalainen;

suopea Saksalainen keppineen, ja miettivä Suomalainen.

Harvinaisimmilta ilmeiltä näyttävät vastatulleelle Euroopalaiselle

monenväriset ihmiset, joita New-Yorkissa kaikkialla tavataan. Nimet

musta, neekeri ja "värilliset" sisältävät monta erinäisyyttä. Vaikea

on kaikkia näitä eroituksia mainita; sillä niitä on mustista,

mustankeltaisista eli ruskeista aina vaaleankeltaisiin. Viimemainituita

tuskin voidaan valkoisista värin suhteen eroittaa. Kasvojen muoto ja

juonteet on tavallisesti karkea ja eläimellinen, vaikka ei synkkä ja

ilkeä. Nenä on leveä, suu törröinen ja tummilla huulilla. Hampaat ovat

valkoiset ja lujat. Kiharat hiukset näyttävät liimatuilta karvoilta.

"Värillisillä", jotka valkoisia enemmän lähestyvät, on sitä vastaan

pitkät hiukset, jotka eivät näytä kuihtuneilta, puutuneilta. Useammat

heistä tekevät halvimpia töitä. Vaimot pesevät ja kaulaavat jotenkin

hyvin. Lapset ovat nokikolareina, joiksi ne hyvin väriltään sopivatkin,

sillä eihän noki niiden muotoa muuta. Heidän käytöksessään ilmestyy

kumarteleva kohteliaisuus, he laittautuvat mielellään toisten kanssa

tekemisiin, sekä nauravat ja rähisevät. Samoin kuin kaikkialla

Yhdysvalloissa, samoin täälläkin värilliset ovat alhaisella kannalla.

Ja vaikka joku heistä saavuttaisi hienoimmankin sivistyksen, ei häntä

kuitenkaan pidetä oikeana ihmisenä, eikä lasketa valkoisten seuraan.

Tässä suhteessa on kuitenkin jo meidän päivinämme suuri muutos

tapahtunut.

Hudson-virta, joka New-Yorkia kiertää, on 2 Englannin peninkulmaa

leveä, ja kylliksi syvä suurimmillekin laivoille. Pitkin sen ihania

rantoja on mitä kauneimpia huviloita. Meren lahti eroittaa

New-Yorkin päinvastaisella rannalla olevasta Brookly'sta, joka on

suurin kauppapaikka Long-Islannissa.

Kotielämä Yhdysvalloissa.

Amerikalainen on syntynyt vapaavaltalaisena. Hän on semmoinen kokonaan,

hän on se tietämättänsä. Seurannollisesti on hän myös perheessäänki

vapaavaltalainen. Perheen isä on presidenttinä ja sen sivulla senaatti,

johon kuuluu äiti ja likisimmät vanhat sukulaiset. Hän hallitsee

lapsiaan, mutta ainoastaan sanalla ja katseella. Yhdenkolmatta vanhana

on molempi sukupuoli laillisena; poika jättää kuitenkin tavallisesti

vanhempansa jo 12-14 vuotisena ja hoitaa sen jälkeen itse itsensä.

Naiset menevät tavallisesti jo 15 vuotisina naimisiin. Silloin

vanhempain valta lapsiinsa loppuu. He eivät voi tyttäriänsä naimisiin

pakoittaa enempää kuin siitä heitä estääkään. Neljäntoista vanhana

valitsee poika itselleen toimen, joka soveltuu hänen taipumukseensa ja

tarkoitukseensa. Hän valitsee, minkä hän tahtoo, ja on itsenäinen.

Hyvin usein poika yhtyy isänsä kanssa yhtiöön. Kaikessa tässä lapset

osoittavat vanhemmilleen suurta arvoa, jonka he ovat ansainneetkin

lastensa oikealla kohtelemisella. Jos isä ja poika eivät sovi yhteen,

muuttaa poika pois rauhallisena ja riitelemättä, eikä palaja koskaan --

ei ainakaan muuten kuin rikkaana. Tämmöisissä elämän suhteissa täytyy

perhe-elämän olla aivan toisenlaisen, kuin meillä.

Hyvinvoipa Amerikalainen perhe asuu aina yksinään joko omassa, taikka

vuokrahuoneissa. Luonnollisesti ovat useimmat perheiden asunnot niiden

katujen varsilla, joilla kauppapaikkoja ei ole. Huoneet ovat

tavallisesti pieniä. Niissä on rinnakkain kolme akkunaa, ja sisältävät

kaksi kerrosta.

Kaikissa rakennuksissa on tasanen katto, joilla iltasin raitista ilmaa

ihaillaan. Koko huoneuksen läpi kulkee kaasu- ja vesijohdatin, niin

että yksin toiseen kertaankin voidaan saada valoa ja vettä milloin ja

mihin huoneesen hyvänsä. Laattia on niin porstuassa, portailla kuin

kaikissa huoneissakin, vuosikaudet, usein kalleilla matoilla peitetty.

Lyhyesti, niin yksinkertaisilta kuin kaikki huoneet ulkoa näyttävätkin,

niin kauniita ja mukavia ne kuitenkin ovat sisältä. Käsityöläinen

useimmasti asuu yhtä komeasti, kuin rikas kauppijaskin. Tämmöisen,

kalustamattoman huoneuksen vuotuinen vuokra on 5-600 dollaria,[74] ja

voi nousta joskus aina 2,000 dollariinkin. Hän, joka ei voi niin suurta

vuokraa maksaa, muuttaa koko perheineen ravintolaan, jossa häntä

ravitaan ja palvellaan 5:stä eli 6:sta dollarista viikko.

Keskinkertaisen Amerikalaisen perheen päiväjärjestys on jotenkin

seuraava. Kello 7 aamusella soitetaan heitä ylös, ja puolen tunnin

kuluttua sen jälkeen aamiaiselle. Perhe keräytyy ruokahuoneesen, ja

sanoo "hyvää huomenta" tullessaan. Jokainen istahtaa kohta tultuaan

pöytään, eikä odota ensinkään toisten tuloa. Aamiainen tavallisesti

odottaa pöydällä kokonaisen tunnin. Sitten se korjataan, ja joka ei ole

sillä aikaa syönyt, jää ilman. Aamiais-ruokana aina on kahvia eli

teetä, sämpylöitä, voita, paistia, pehmeäksi keitettyjä munia läskiä

j.n.e. Kun joku on syönyt, nousee hän ylös ja menee tiehensä kaikitta

kaunistelemisitta. Syödessä ei puhuta mitään, ja kaikki kiiruhtavat

minkä ennättävät. Sen jälkeen miehet menevät toimiinsa ja vaimot

joutilaisuuteen, eli, jos he ovat ahkeroita, joka kuitenkin on

harvinaista, taloudellisiin toimiin.

12-2 on päivällisen aika, jonka miehet tavallisesti, paitsi pyhinä,

viettävät, työpaikkansa etäisyyden tähden, jossakin ravintolassa.

Vaimot siis ovat päiväkaudet yksinään ja viettävät aikansa, kun

tavallisesti eivät osaa tehdä mitään naisten käsitöitä, kiikkutuolissa

ja romaanin lukemisessa. Kello kuuden jälkeen ajaa mies kotiinsa, ja

illallinen pöydälle pannaan. Tämä on useimmissa perheissä pääateriana,

jona on paistettua lihaa, perunoita, paahdetuita ja voihin kastetuita

mais-tähkiä, vedessä keitetyitä vihanneksia ja erilaisia

hedelmäleivoksia. Soppaa ei käytetä. Juomana käytetään ainoastaan

vettä. Rikkaissa ja isoissa perheissä tehdään kuitenkin monenlaisia

muutoksia; siellä juodaan viiniä, varsinkin sampanjaa, sillä se täällä

ei ole kalliimpaa, kuin hyvä punainen viini. Viimeiseksi ei koskaan

unohdeta myös teetä juomatta. Se on erinomaisen hyvää ja tässä

vallitsevassa ilmastossa varsin tehollista, jonka vasta täällä oikein

tulee huomaamaan.

Sittenkuin aterioiminen on niin pian kuin mahdollista loppunut,

asetutaan kesällä asunnon edustalle taikka katolle ja talvella

vierashuoneesen kamiinin ympärille. Koko perhe on joka ilta kotiin

kokoutuneena. Hänelle, joka ei kieltä taida eikä siis voi ottaa osaa

huviin ja meluun, tuntuu tämä ikävältä; näillä tunneilla kuitenkin on

patriarkallinen, rauhallinen luonne. Miehet lukevat sanomia, kertovat

niistä naisille ja sikareitaan polttelevat; naiset soutelevat,

soitattavat itselleen, jos joku siihen kykenevä on joukossa. Lyhyesti,

kaikki ovat tähän tyytyväisiä, eikä koskaan miehen mieleen juolahda

ravintolaan meneminen.

Vaimot käyskentelevät usein lltasilla valoisissa kauppapuodeissa, ja

vielä useimmin käyvät perheet toistensa luona kutsumattakin

vierailemassa, sillä kaikkihan ovat jo kylliksi ravituita.

Vieraspitoihin kutsutaan hyvin harvoin; miesten seassa se tapahtuu

ainoastaan jonkun määrätyn tarkoituksen tähden. Silloin pidetään

tuntikautisia puheita ja juodaan ylellisesti.

Noin kello 11-12 mennään vuoteelle, ja niin menee päivä toisensa

perässä.

Indianit (Indialaiset).

Amerikan alku-asukkaat kuuluvat, paitsi Eskimoita, jotka luekaan

Mongolilaisiin, punaiseen eli Amerikalaiseen rotuun. Niitä sanotaan

yhteisellä nimellä Indianeiksi. Kolumbus kun ensin saapui St.

Salvadorin saarelle, luuli hän tulleensa Indian itarannalle ja sanoi

sentähden tämän saaren asukkaita Indianeiksi, joka nimi sitte levisi

koko Uuden-maailman kansoille, joilla on vaskenkarvainen iho.

"Punaisiksi miehiksi" sanovat indianit itse itsiään. Heillä ovat

karheat, suorat, pikimustat hiukset, ruskeat silmät ja ulostavat

poskipäät. Kaunistaakseen itsiään maalaavat he kasvonsa ja rutistavat

lapsensa päätä suippeaksi tahi tasaiseksi; maalaavat kasvonsa

viheriäksi, keltaiseksi, punaiseksi ja mustaksi; kaunistavat ruumiinsa

leikatuilla ja värjätyillä kuvauksilla; lävistävät nenänsä ja huulensa

ja sitovat niihin monenlaisia koristuksia, sekä venyttävät

korvalehtensä, niihin ripustetuilla painoilla, aina olkapäilleen

ulettuviksi.

Indianit voittavat paljon Euroopalaiset kansat ulkonaisten aistien

terävyydessä. Jälistä hiekalla, kosteisella maalla ja ruohistossa

voivat he eroittaa "punainenko" vai valkoinen siitä on mennyt sekä

laskevat vihollistensa luvun. Maahan lasketulla korvallaan kuulevat he

kaukana lähestyvän vihollisjoukon astunnan ja määräävät sen suuruuden.

Tottuneina kuleskelevaan metsäelämään, ovat he hyviä käypäläisiä ja

sukkelia juoksijoita; mutta muihin työläisiin ruumiin toimiin puuttuu

heiltä kestävyyttä.

Indianit eivät paljoa opi; mutta sen, mitä he oppivat, pitävät he

mielessään. "Heidän muistinsa on" -- sanoo eräs kirjoittaja --

"kivitaulu, josta ei mitään voi poistaa." "Heidän äänensä", sanoo eräs

toinen, "on niin sointuva, että tuskin mitään liikuttavampaa voi

kuulla, kuin heidän köörinsä laulamaa kristillistä kirkkoveisua.

Sitäpaitsi heillä on niin vilkas kuvitusvoima, että he oikein siinä

elävät, mitä puhuvat ja laulavat. Heidän lauluihinsa, useinpa itse

kirkossakin, ottaa koko ruumiinsakin osaa. Kädet ja jalat tahtia

ilmoittavat. Heidän puhetaitonsa on ihmeellinen. Virran tavoin, milloin

tasaisesti ja hiljaa, milloin pauhaten, vierivät sanat heidän suustaan.

Heidän kokouksissaan on usein miehiä, jotka ymmärtävät tuntikausia

kestävässä puheessaan pitää kuulijoitaan virkeinä." Uskollisuus on

Indianein pääluonne. Kun he jättävät majansa, asettavat he halon oven

eteen. Tätä sanotaan Indianilaiseksi lukoksi. Vihollisiansa he eivät

kuitenkaan sääli, vaikka kuinkaki heitä vahingoittaisivat. Lapsiinsa he

osoittavat hellää rakkautta, jonka lapset taas hellyydellään

palkitsevatkin. Eräs Indiani ampui kerran toisen, joka häntä oli

loukannut; siitä syystä jätettiin hän murhatun sukulaisille. Kun hän

sitte tuomariensa edessä seisoi, sanoi hän: "minä olen mies ja en

pelkää kuolemaa, mutta minä surkuttelen vaimoani ja neljää lastani,

jotka minä niin nuorena jälkeeni jätän; minä surkuttelen isääni ja

äitiäni, jotka ovat hyvin vanhoja ja joita metsästyksellä olen

elättänyt." Tuskin hän oli nämä sanat sanonut, ennenkuin hänen isänsä

hyppäsi ylös ja sanoi: "minun poikani, kuole rohkeasti! Mutta hän on

nuori ja voimallinen. Hän voi paremmin hoitaa äitiään, vaimoansa ja

neljää lastansa. Sentähden täytyy hänen elää. Minä elän elämäni iltaa;

minusta ei ole mitään hyötyä; minä en voi enää metsäkauriin tavoin

käydä, jonka kulkua ei nähdä, enempää kuin tuulen lentoa; minä en enää

voi maata kuin jänes, joka ei silmiänsä sule. Minä olen elänyt kuin

mies ja minä tahdon kuolla, kuin mies." Kaikki itkivät tämän vanhuksen

ympärillä. Viimeisen kerran hän syleili omaisiaan, laskeutui sitte

hirrelle, ja yksi sotakirveen isku eroitti hänen päänsä vartalostaan.

Indialaisilla on suuri miehuus ja he katselevat kuolemaa suurella

ylenkatseella. He ovat suopeita, häveliäitä ja kohteliaita

käytöksessään; vieraanvaraisuus on myös heidän arvoisia avujaan. Mutta

he ovat myös hirmuisia ja vihollisiansa vihaavia. Heidän kostonhimoansa

voi ainoastaan veri sammuttaa. Sota on heidän rakastettu toimensa, ja

kaikki välikappaleet pidetään luvallisena vihollisen hengen ja

omaisuuden ottamisessa. Indialaisten suurimpana kunniana on ihmisten

nylkeminen. "Tomahawk'ella" -- pitkävartisella sotakirveellä -- antaa

hän viholliselleen kuolettavan iskun. Jos vihollinen kaatuu, sieppaa

hän nylkypuukkonsa ja nylkee pään. Tämä ripustetaan sitten

voitonmerkkinä hänen majaansa. Mitä useampi päänahka, sitä suurempi

sankari.

Indialaiset uskovat sen taivaallisen ison Hengen, jota ne palvelevat

kaikkivaltijaana ja hyvänä. "He huomaavat hänen läsnäolonsa virtainsa

kuohuvissa putouksissa, järviensä kuohuvissa aalloissa, ukkosen

jyrinässä ja vuoren jyrkissä rotkoissa." He uskovat olevan tulevaisen

elämän, joka kuitenkin on vaan tämän elämän jatkoa. Kirkkoja ja pappeja

heillä ei ole, mutta suuri joukko intomiehiä -- lääkemiehiä. Uhrit,

joita Indialaiset jumalillensa kantavat (sillä heillä on ylijumalansa

ohessa paljo pienempiä, hyviä ja pahoja henkiä) ovat hyvin erilaisia;

mutta tavallisesti niiksi kuitenkin käytetään koiria, karhuja ja

hedelmiä.

Monivaimoisuus on punaisilla miehillä tavallinen. Vaimoja kohdellaan

orjina. Heidän täytyy toimittaa raskaimmat työt. He hevoset hoitavat,

teltat pystyttävät ja purkavat, kuormat laittavat ja ne purkavat,

ammutut leikkelevät, vuodat parkitsevat, vaatteet valmistavat ja

sisätoimet toimittavat.

Miehet sotivat, metsästävät ja huvittelevat leikeillä. Joutohetkenään

he auringon paisteessa makaavat, syövät ja nukkuvat.

Indialaisten asunnot ovat enimmästi telttamaisia, osaksi seipäistä,

savesta ja puunkuorista, osaksi myös vuodista tehtyjä. Muutamat asuvat

maakoloissa, toiset taas puiden haarukoissa.

Huonekalusto on yksinkertainen, ja köyhä, ja ne he itse tavallisesti

tekevät yksinkertaisilla työkaluilla. Rauta-kattiloita ja veitsiä ovat

nyt jo useimmat heimot kauppijailta saaneet. Eräästä punertavasta

savenlajista muutamain heimoin vaimot tekevät astioita. Indianein

aseina ovat nuoli, joutsi, sotakirves, keihäs, miekka, nuija ja

nylky-veitsi.

Indianit ovat jaetut pieniin heimoihin, joita johdattaa jotenkin

vähävaltaiset päälliköt. Tärkeät asiat päätetään useimpain tahdon

mukaan, sittekuin heimon vanhin on sen päättänyt. Kun rauha päätetään

eli liitto tehdään, polttavat päälliköt "calumeetiä," kotkan höyhenillä

koristettua rauhapiippua. Sitä kuletetaan suusta suuhun, ja sitten

ollaan yksimielisiä. Rauhan päätettyä sitä paitsi haudataan yksi

"tomahawk".[75]

Indianeilla ei näytä olevan tulevaisuutta. Suurin osa niistä on

pakoitettu etäisimmille seuduille, jossa he vanhaa elämänsä tapaa

viettävät; toinen osa on omistanut Euroopalaisia tapoja, mutta ei

saavuttanut heidän sivistystään. Edelliset elävät metsästämisellä,

kalastamisella ja karjanhoidolla; jälkimmäiset harjoittavat myös

maanviljelystä, vuoriviljelystä ja teollisuutta.

Amerikaan muuttaminen.

Tuhansittain kaikista suvuista ja isistä muuttaa vuosittain meren

ylitse Amerikaan. Rikokselliset kiiruhtavat sinne lain rangaistusta

pakoon! pettäjät häpeätänsä peittämään; seikkailijat luulevat siellä

löytävänsä sopivia näyttelypaikkoja veijuilleen; lämpöisissä

toiveissaan pettynyt kokee täällä etsiä unohdusta; mutta myös

rehellinen työmies, talollinen, taitava asijoitsija, urhoollinen

sotilas jättää usein isänmaansa ja rientää Uuteen-maailmaan. Mikä on

syynä tähän uuteen kansain vaellukseen? Onko isäimme maa niin tiheästi

asuttua, ett'ei sijaa siellä Teille ole? Silmäilkäätte ympärillenne!

Kaikkialla tarjotaan Teille työtä ja ansiota! Isäimme maa tarvitsee

poikainsa lujat kädet, voidakseen kaikki aarteensa hyväkseen käyttää,

ja Te unohdatte sen! Vielä se tahtoo ja voi Teitä kaikkia ja paljo

useampia elättää. Eikö Teillä ole lain turvaa? On, laki muuttuu enemmän

ja enemmän Teidän henkenne ja Teidän omaisuutenne turvaksi. Lain edessä

me olemme kaikki yhdenlaisia, köyhä ja rikas, korkeasäätyiset ja

köyhimmästä majasta tulleet. -- Voisivatko ylpeät hirmuvaltijaat Teitä

sortaa? Ei, sillä te itse istutte oikeudessa, ja otatte osaa sen

päätöksiin. -- Onko tiedon valo Teiltä pidätetty? Ei, sillä se juuri on

kotomaamme, hallituksemme vakava päätös, että sivistyksen valo on

saatettava kaikkia lämmittämään; että sen suopeat säteet tunkeutuisivat

sen etäisimpiinkin sopukoihin. -- Ettekö Te estämättä voi Jumalaanne

palvella? Varmaan; vielä avataan kirkon ovet Teille; vielä kirkon

kellot kutsuvat Teitä hartauden rukouksiin; vielä ilmoitetaan Teille,

että Jumalan Poika on maailmaan tullut Teitä vapahtamaan, jos Te häneen

turvautte. Ja jos Te ette kaikissa suhteissa kirkkomme oppia

hyväksyisikään, ei mikään Teidän omaatuntoanne siihen pakoita. --

Ehkäpä ne ovat sotain pauhinat, jotka maata lakaisevat ja ajavat Teitä

isäinne maasta? Ei, me olemme kauvan nauttineet rauhan siunattua onnea.

Ehkäpä kuolo on lähettänyt murhan enkeleitään; ruton ja muita raivoavia

tauteja? Ei, Jumala meiltä niitä vielä estää, vaikka emme olekaan tätä

laupeutta ansainneet. -- Eikö Jumala enää anna aurinkonsa paistaa, eikö

pilvensä sataa pelloillemme? Kyllä, kultaisempana, kuin ennen, peltomme

aaltoilevat. -- Ovatko vuoret aarteensa peittäneet? Ei, niiden

syvyyksissä ta'otaan ahkerammin, kuin koskaan ennen. -- Eikö tuoksua

tuomikkomme entisen suloiselta? Varmaan, ja me toivomme, että

kaitsijamme kasvattaa meille uusia metsiä sinne, josta voiton himo ja

huolimattomuus on aution aron tehnyt. -- Minkätähden Te siis isänmaanne

jätätte? Miksi hylkäätte Te ne paikat, joissa lapsina ihailitte tuulen

huminaa, lähteen lirinää, puron lorinaa? Miksi jätätte Te sen maan,

joka povessaan säilyttää isäinne luut? Miksi jätätte Te vanhempanne,

lapsenne, sukulaisenne, opettajanne, -- kaikki, joka pitäisi Teille

olla pyhää ja rakasta? Minkätähden hylkäätte Te kaiken sen, jonka

keskuudessa tähän asti olette eläneet?

Mahtaneeko Amerika olla semmoinen lumouden maa, joka Teille palkitseisi

mitä tänne jätätte? Palkitseisi? Siihen Te ette varmaan tyytyisikään.

Te toivotte saavanne paljoa enemmän, kuin jätätte. Mihinkä perustatte

Te toivonne? Siihen, että Te olette nähneet, kuinka yksi ja toinen on

Amerikassa onnensa löytänyt. Mutta oletteko Te laskeneet niiden luvun,

jotka siellä surkeuteen riutuvat? Oletteko Te laskeneet niiden luvun,

jotka vuosittain Amerikassa joutuvat köyhyyden ja kurjuuden uhreiksi?

Oletteko Te ajatelleet, että he silmänsä ummistavat vieraassa maassa,

kaukana omistaan, auttavaisetta kädettä, lohduttavaisetta sanatta,

ilman ystävittä, -- sydämestään katumatta hurjuuttaan? Tiedättekö Te,

miltä maistuu hätä, tuska ja puute, jota surkutteleva veli ei

osanotollaan huojenna? Tiedättekö Te, miltä tuntuu yksinään maailmassa

oleminen, miltä maistuu kaikkien kylmäkiskoisuuden esineenä oleminen,

kun he eivät edes uteliaisuuden silmäyksiä Teihin heitä? Jos ette Te

tätä kaikkea tiedä, matkustakaatte Amerikaan; siellä olette Te

varmemmin saapa sen katkeran opin, kuin sen rikkauden, jota sieltä

riennätte hakemaan!

Te tulette rikkaiksi. Mitäs muuta? Elääkö ihminen sitte ainoastaan

leivästä? Onko se sielunne etu -- kaikkein tärkein joka Teitä

ensisijassa vetää vieraasen maahan? Oletteko Te ajatelleet, jos Te

tuolla, muukalaisuuden keskessä, voitte paremmin taivaallisia tavaroita

itsellenne omistaa? Ettekö Te pelkää, että alituinen maallisten

rikkauksien aivasteleminen riistää Teidän ijankaikkiset aarteenne?

Ettekö Te vapise pelvosta, että joutuisitte harhateille tuolla

ajatusten ja uskontojen sekasortoisessa maassa? Oletteko Te ajatelleet,

että siellä voi vuosia vieriä, ennenkuin Te tapaatte yhdenkään

Jumalanpalvelijan, joka Teille totuuden sanaa jakaisi.

Mikä on syynä tähän uuteen kansain vaellukseen? Onko se pikaisen

rikastumisen toivo, laittoman vapauden, lihallisten nautintojen toivo?

Armas isänmaa-raukka, onko tämä sinun lastesi pyrintöjen päämaali --

laskeudu sitte levolle ja kuole! Silloin et sinä voi etkä saakaan olla

vapaiden valtioiden joukossa. Loppusi on silloin käsillä.

Mississipin ruohotasangot (prairiet).

Kalliovuorten ja Mississipin välillä leviää silmän kantamattomat

tasangot, joilla on yhteinen nimi prairie. Niin pitkältä, kuin silmä

kantaa, on päättymätöntä tasankoa. Ainoastaan siellä jossa toinen,

korkeampi tasanko alhaisempaan yhtyy, näkyy jonkinlaisia laitoja, jotka

kauvaksi vuorijonoilta näyttävät. Jos vaikka koko Saksanmaan

ajatteleisimme tämmöisenä yhtenä tasankona, olisi meillä ainoastaan

pienennetty kuva näistä prairieistä. Mutta nämä eivät tarjoa

Sahara-erämaan näköalaa, vaan ne ovat peitetyt tiheällä ruoholla.

Erittäin kauniita ne ovat keväällä, jolloin lukemattomat ruusut ja

asterit, mehevimpinä kuin missään puutarhassa, vienosta viheriästä

kohoutuvat. Paitsi ruohoa ja näitä kukkia näkee silmä siellä yksityisiä

puuryhmiä, karjoja ja siellä täällä kohoutuvia huoneita. Kaikkialla

vallitsee syvä hiljaisuus, jota ainoastaan sontiaisten hyrinä,

perhoisten liipotus ja käärmeiden mateleminen häiritsee. Nämä tuulen

liikuttavat tasangot voidaan parhaiten aaltoilevaan mereen verrata; niin

pitkältä kuin silmä kantaa, vieryilevät tämän viheriän oseanin aallot.

Puuryhmät, joita taivaan ranteelta näkyy, näyttävät jääriltä. Niiden

pimeässä varjossa on moni eksynyt matkustaja pelastunut nälkäkuolemasta

kirkkaalla vedellä ja kaikenlaisilla virkistävillä hedelmillä.

Kaikenmuotoiset ja hämmästyttävän korkeat puut ystävällisinä

vieretysten seisovat näillä maasaarilla. Villit viiniköynnökset ja muut

köynnöskasvit kiertelevät korkeuteen ja muodostavat lukemattomia

kukkaiskatoksia. Puuryhmän keskellä kohoutuu suurikukkainen, kaunis,

aina vihannoiva Magnelia-puu, jonka runko kohoutuu aina 80 jalan

korkeuteen ja kantaa ihanaa säännöllistä lakkaa. Tummain, pitkäin ja

välkkyväin lehtien väleiltä välkkyy lumivalkoisia kukkia, jotka

näyttävät jättiläisruusuilta.

Mississipin itäpuolella on ainoastaan yksityisiä prairieitä. Täällä

leviää aaltomainen maa, joka ennen oli metsänä, mutta josta meidän

päivinämme länteisten seutujen asukkaat ovat paljo metsiä kaataneet.

Kuitenkin on siellä vielä mahdottomia metsiä, joissa muhkeat puut, muun

muassa atzalit ja rhododendrit y.m., sekä pensaat köynnös-kasvien

kietomina muodostavat tiheän sekamelskan.

Prairiein eläimistä on pison-härkä merkillisin. Se on tavallista

suurempi ja kasvaa usein 20 sentnerin painoiseksi. Säkyyn on kasvanut

käsnämäinen jänner, johon joskus paksu rasvakerros muodostuu; siitä

herkkupaloja saadaan. Eläimen raskaista askeleista maa vapisee; karja,

jossa usein on tuhansia eläimiä, kun juoksee, tytisee maa peninkulmain

päähän; niiden kumiseva mölinä kuuluu kaukaisen meren pauhulta. Missä

pisonkarja on jonkun aikaa syöskennellyt, siinä on maa kuin keritty,

sillä mitä se ei syö, tallaa se jaloillaan. Miljoonia näitä eläimiä

vuosittain tapetaan ja nahat myödään. Pison-härkä on Indianille sama,

kuin poro Lappalaiselle, kameli Arabialaiselle. Sen liha on hänen

ruokanaan, nahka vuoteenaan; parkitut vuodat käyttää hän majojensa

katoiksi, satuloiksi, suitsiksi ja hihnoiksi. Sarvista hän tekee

lusikoita y.m., luista sotanuijia. Lantaa poltetaan. Näiden

metsästäminen ei ole vaaratonta. Näitä metsästäessä koetetaan karjan

johtajaa muista eroittaa. Jos tämä onnistuu, hajoutuu koko karja

myrskyn tavoin. Indianein kiljuvainen meteli, jolla he sukkelilla

hevosillaan karjaan syökseyvät, karjan paksu sarvimetsä, johon Indianit

pian sekautuvat, haavoitettujen eläinten hyrskivät verihaavat, eläinten

hurjat silmäykset -- kaikki tämä saattaa rohkeimmankin sydämen

pikaisesti sykkimään. Usein pisonit voittavat ja sarvillaan kantavat

voitetut miehet ja hevoset taistelutantereelta. Pison-härkäin rinnalla

nähdään siellä prairie-hevosia (n.s. mustangeja) laumoissa. Ne

näyttävät varmaan olevan Hispaniasta vietyjen hevosien jälkeläisiä. Ne

ovat muuttuneet aivan kesyttömiksi ja suurella vaivalla niiksi jälleen

saadaan. Niitä pyydetään suopungilla (lassolla), joka heitetään

hevosten päähän. Pikaisesta tempaisemisesta huumautuneena kaatuu eläin

maahan, jossa sille heti uudet suitset pannaan. Sen jälkeen hurja

ratsastaja hyppää eläimen selkään. Hän istuu siinä vaikka hevonen

kuinka hyppisi ja potkisi. Hevonen vapisee hurjuudesta; verinen vaahto

kuohuu sen sieramista; viimein se syöksee hurjaan hyppyyn ja pitkittää

sitä koko tasangon ylitse. Ratsastaja istuu vaan kylmäverisenä selässä.

Eläin pitkittää vaan vauhtiaan, kunnes voimansa ovat riutumaisillaan.

Mutta sitte myöntyy hän väkevämmän valtaan ja, seuraten suitsien

kaikkia liikkeitä, verkalleen takaisin astuskelee.

Antilopitkin peloissaan pakenevat näitä villejä hevosia; sievästi

hirvikin niiden tieltä sivulle hiipii, kun se puhvelin kanssa kiitää

yhteiselle juomapaikalle. Mutta viekkaana väijyy susi takapuolella ja

pitää tarkkaa huolta jonkun vasikan eli varsan väsymisestä.

Maan alla elää prairie-koira hyvässä sovussa tuhansien naapureinsa

kanssa. Peninkulmain pituisilla matkoilla nähdään usein kolo kolon

vieressä, ja jokaisen suulla koira istuvan auringon paisteessa. Se

näyttää hamsterilta[76] eli murmel-eläimeltä ja sillä on sellaisen

ruskea karva, lyhykäiset korvat ja terävät kynnet, joilla se kolonsa

kaivaa. Kun se näkee ihmisen, päästää se pikaisen huudon, pyörittää

kiivaasti lyhkäistä häntäänsä ja ottaa taisteluun alkavan asennon,

vaikka kuitenkin kohta koloonsa pujahtaa, jos ihminen sitä lähenee.

Prairieillä on vähän lintuja. Ainoastaan prairie-kanoja ja kesyttömiä

kalkkunoita tavataan siellä, varsinkin metsäin reunoilla, suuria

laumoja.

Prairie (ruohotasanko) tulessa.

Me matkustimme Teksan kautta ja asettauimme yöksi eräälle äärettömälle

ruohotasangolle. Aamupuoleen tuuli kovasti, ja kaukainen jyminä,

ikäänkuin villieläinten karjan lähenevä töminä, herätti meidän

huomiomme. Meidän hevosetkin vaaran vainusivat ja raivoisiksi tulivat.

"Ylös" -- huusin minä -- "ruohotasanko palaa ja puhvelit ovat

kantapäillämme!" Kaikki hyppäsivät ylös; minuutin kuluttua olivat

hevoset satuloituina ja me kiidätimme, kuin mielettömät pakoon. Me

kuulimme pian kaukaisen mölinän, johon muiden eläinten kirkuvia ääniä

yhtyi samalla, kuin liekit tuulta nopeammin perässämme kuivalla

ruohotasangolla lensivät. Tulimeri vieryi takanamme. Kaikenlaisia

sukkelia, villiä eläimiä kiiti sivuitsemme. Hirvet susien ja pantterien

seurassa riensivät; antilopien ja hirvien parvet aatoksen tavoin

näkyvistämme haihtuivat; niiden jälessä tömisti joku yksityinen

jättiläismäinen puhveli eli hevonen. Ilma sakeni, kuumuus muuttui yhä

rasittavammaksi, ja meteli lisäytyi. Kömpelöt ja hitaammat eläimet

lähestyivät meitä. Puhvelit ja villihevoset, peninkulmia pitkässä ja

leveässä, tiheässä laumassa myrskynä riensivät noin puolen peninkulman

päässä perässämme ja murskaksi tallasivat joka ainoan edessään olevan

olennon. Hevostemme voimat olivat jo riutumaisillaan. Me kadotimme jo

pelastuksemme toivon. Vielä pari minuuttia -- ja me olemme mäsäksi

tallatut!

Samassa silmänräpäyksessä yksi kokeneimmista ja päättäväisimmistä

kumppaneistamme karjasi käskeväisesti: "Alas hevostenne selästä!

Silmänräpäystäkään ei saa viivytellä! Riisukaa pian paitanne,

liinaverhonne, kaikki, mikä helposti syttyy!" Samassa sytytti hän

sankki-ruutia, ja paasasi tuleen päältämme riisutuita verhoja. Me

liekkiä lisäsimme kuivilla ruohoilla joita keräsimme tuleen. Muutaman

minuutin kuluttua leimusi nuotiomme kirkkaana ja levisi molemmin puolin

meitä. Kauhistuneet eläimet tulivat, vimmasta ja hämmästyksestä

mölisten, joka vielä kiihtyi, kuin he edessäänkin tulen näkivät; mutta

eivät kuitenkaan syrjään syöstyneet, miten toivoimme. Me voimme jo

niiden jalat, niiden sarvet ja valkoisen vaahdon eroittaa. Likemmä ja

likemmä tuo peninkulman levyinen lauma läheni, ja me emme voineet sitä

mihinkään piiloutua. Hurja karja ei käänny takaisin, ei sivuille; se

syöksee vaan, kuin kuolemamme sanansaattaja, edelleen. Minä peitin

käsilläni silmäni, heittäydyin maahan mahalleni -- kohtaloani

odottamaan.

Samalla minä kuulin paukauksen ja tuhansien puhvelihärkäin mölinää.

Meidän hämmästymätön kumppanimme oli kaatanut paloviinaa tuleen.

Ukkosen pamauksella paukahti nahkaleili rikki, ja eläimet hajoilivat

sivuille, paloviinasta kohoutuvaa sinistä tulipatsasta karttaakseen.

Edessämme ja takanamme me näimme ainoastaan mahtavien eläinten

vanukkeista karvaa. Ei pienintäkään rakoa tuossa lentävässä laumassa

ollut; ainoastaan se kapea juova, jonka valkeamme oli synnyttänyt.

Tässä vaarallisessa asemassa olimme me koko tunnin, joka

silmänräpäyksessä peljäten tuon meitä säilyttävän kapean juovan

tukkeutuvan. Viimein kuitenkin lauma harveni, kunnes viimein näimme

ainoastaan yksityisiä väsyneitä eläimiä ympärillämme.

Mutta meillä vielä oli toinen vaara jälellä. Takanamme tuhoavainen

tulimeri läheni vaan yhä. Me kiitämään puhvelien perässä! Aamutuuli

kiihoitti raivoavaista tulimerta. Tuli oli jo aivan kintuillamme, kuin

me huomasimme, että se ääretön karja oli syösnyt syvään rotkoon.

Kuoleman tuskassa kannustimme me hevosiamme eteenpäin. Sama rotko oli

tuleva pelastajaksemme eli haudaksemme. Me syöksyimme alas, ja melkein

tunnottomina tulimme enemmän, kuin sadan jalan syvyyteen. Jumalan armo

oli meitä suojellut; ei miehet eikä hevoset kärsineet sanottavaa

vahinkoa. Vaivalla me sitte pääsimme ylös tästä kuolleiden eläinten

sekasorrosta, johon olimme pudonneet, ja asettauimme pienelle

maakaistaleelle, jota rotkossa juokseva virta valkealta suojeli.

Seuraavana päivänä sade sammutti tulimeren.

Kalifornia.

Kalifornia on Tyynen meren rannalla, Yhdysvaltain läntisellä rajalla.

Sen vuorilta virtaa Sacramento, joka on maan ainoa purjehdittava virta.

Se laskee lahteen, joka muodostaa yhden maailman suurimmista ja

varmimmista satamoista. San Francisco, maan pääseutu, on tämän lahden

rannalla. Tämä hedelmällinen seutu tuottaa äärettömän paljo viljaa ja

rakennusainetta, ja tarjoaa meheviä laitumia karjoille. Maan halki

kulkee kaksi yhtäsuuntaista vuorijonoa. Sisemmäisen rinteellä näistä

kasvaa tammimetsiä, ylempänä kohoutuu petäjä-, sypressi- ja

sedrimetsiä, ja näiden yläpuolella loistavat paljaat ja lumiset

kalliot. Useat päävuoresta haarailevaiset selänteet tekevät maan

pohjaisen osan jylhäksi ja vuoriseksi. Suuret metsät kokonaan peittävät

rantamaiden kivennäisistä rikkaat vuoret. Rannimmaisen vuorijonon ja

meren välillä kulkee monta pienempää harjua, jotka muodostavat

hedelmällisiä ja terveellisiä laaksoja. Vuorijonojen välinen maa on

virran rannoilla erittäin hedelmällistä ja pengermäisesti vuorillepäin

kohoutuvaa; etelässä on paljo järviä ja lampeja, jotka sadeaikana

paljon paisuvat. Sierra Nevada'n vuorista itäänpäin leviää tuntematon

ja hedelmätön seutu, jossa kuitenkin on hyviä laitumia. Kesyttömät

eläimet täällä on niitä, joita muillakin Amerikan vuorilla: maa- ja

vesi-saukkoja, majavia ja moskus-eläimiä. Kesyttömiä hevosia ja

sarvikarjoja kiertelee täällä ympäriinsä. Kaloja ja lintuja täällä on

monenlaisia ja paljon. Ilmanala on monenmoinen ja paljoa eroavainen

itäisistä, saman leveyden ilmanaloista. Talvet eivät ole kylmiä, sade,

ja paljoa vähemmässä määrässä kuin itärannikolla, on sen

tunnusmerkkinä. Ukkosen ilmat ovat harvinaisia, ei koskaan kovia ja

alkavat Helmi- ja Maaliskuussa. Yhdeksän kuukautta taivas on selkeä,

kesäyöt ovat viileitä ja talvi- ja kesäilmat 35-40 pohjaisten

leveysasteiden välillä melkein yhdenlainen.

Tähän maahan tuli muutamia vuosia sitten eräs Schweitsiläinen

Sutter-niminen mies. Hän oli v. 1830 ollut katteinina Ranskan kuninkaan

Schweitsiläisessä kaartissa. Sotamiehen elämään väsyneenä oli hän

paennut tänne tuntemattomaan ja ihmisettömään seutuun, siellä

hiljaisella maanviljelyksellä elämään. Hän asettui asumaan erään

Sacramento-virran sivuhaaran varrelle. V. 1848 rakensi hän myllyn.

Myllyn juova kun sattui liian pieni tulemaan, otti hän rattaan pois ja

antoi patoutuneen veden alas äkkiä tulvata, luullen sen voimallaan

juovaa suurentavan. Mutta se teki vielä enemmänkin. Se kaivoi juovan

hyvin syväksi ja paljasti sieltä suuria kultapalasia. Sutter pian ne

kokosi ja löysipä vaan aina uusia. Ensin tahtoi hän keksintönsä pitää

salassa; mutta kultaa oli niin suuressa määrässä, että hänen täytyi

saada sen kokoamiseen apua. Siten asia tuli tutuksi, ja pian virran

rannoilla vilisi kullan etsijöitä. He kiertelivät virtain rantoja ylös

ja alas ja löysivät kultaa Sacramenton ja sen lisävirtain rannoilta

aina vuoren rotkoihin asti; vieläpä tasankojen hiedastakin; virrat

kulettivat sitä vuorten malmisuonista. Koko kulta-alue näytti olevan

800 Englannin peninkulmaa pitkä ja 100 peninkulmaa leveä, vaan luultava

on että se on vielä avarampikin. Kaikista maailman ääristä riennettiin

kultamaahan. Työmiehet jättivät vaimonsa, merimiehet laivansa. Pian

ympäristön saaret ja seudut jäivät asukkaitta. Yhdysvalloista tulvaili

sinne laumoissa kansaa. New-Yorkista yksinään matkusti sinne vähässä

ajassa 70 laivalastia matkustajia. Kokonaisia karavaneja valmistiihe

tälle sanomattoman pitkälle ja vaivaloiselle matkalle. Yksinpä

Kiinastakin kiiti sinne laivoja.

Tämmöinen kullan ylellisyys muutti pian kaikki suhteet. Sen arvo paljon

aleni, muiden kaikkien yleni. Kullankaivajat maksoivat mielellään

paloviina-potusta eli tupakkikukkarosta aina 10-15 kultadollariin.

Nauta palvattua härän lihaa maksoi aina 2 dollaria; rukiit, ohrat,

herneet ja pavut 10 dollaria nelikko; hevonen 100-300 dollariin;

päiväpalkka nousi pian 16-20 dollariin, ja erään asijoitsian sinne

rakentama rautainen huone heti vuokrattiin 1,000 dollarilla

kuukaudeksi.

Kulta on mitä parasta lajia ja löytyy sitä siellä eri määrissä. Usea

löyti sitä päivittäin 90 jopa 120 dollariakin. Eräs noukki 1/4 tunnissa

2 1/2 nautaa kultaa eräästä vuoren halenteesta. Eräs toinen, joka

erästä matkustajaa seurasi, huuhtoi levähtäessään kultaa ja sai sitä 5

minutissa 2 dollarin edestä. 10 ja 12 naulan painoisia kullanmuruja

löytyi myös usein. Olipa eräs kullankaivaja niinkin onnellinen, että

hän löysi kultamöhkäleen, jonka arvo laskettiin 14,000 taaleriin (noin

51,000 markkaan). Mutta me emme saa ajatella, että kaikki tämä tapahtui

vaivatta. Tämä vaati päinvastoin vaikeata työtä. Eräällä nostimella

nostetaan joen pohjasta mutaa, eli kaivetaan hiekkaa joen äyräästä ja

sitä huuhdotaan puu- eli tina-astioissa, tahi kuurnan muotoisissa

laitoksissa. Tällä tavalla menetellessä köykäisempi hiekka ja

maanosuudet vie vesi helpommasti. Pohjalle jäänyt kultahiekka pannaan

sitte joko verholle tahi laudoille kuivamaan, jonka jälkeen siitä pöly

ja muut köykäisemmät aineet palkeilla puhaltaen eroitetaan.

Sitte kun maa yhtyi Yhdysvaltoihin, rakennettiin tätä varten erityisiä

laitoksia. Nyt loppui myös vapaa kullan löytö-onni, tämä valeonni,

jonka usein kallis elanto kokonaan nielasi, ja joka monen keskellä

aarteitaan saattoi kulkutautien tuottaman kuoleman kitaan.

Vaikka kullan löytö vähitellen paljo on vähentynyt, ei Kalifornia

kuitenkaan ole kadottanut kaivos-maansa merkitystä. Siellä on nimittäin

niin paljon hopeaa, vaskea ja elohopeaa, että kullattakin sinne olisi

syntynyt kaivos-seutu, jonka vertaista maan päällä harvoin tavataan.

San Francisco.

San Franciscon kallioiselle rannalle kun olemme tulleet, olemme me

satamassa, joka ulettuu 10 peninkulmaa pohjaisesta etelään. Hätätilassa

mahtuisi siihen kaikki maailman sotalaivastot. Nyt on edessämme San

Franciscon kaupunki 150,000 asukkaineen. Se loistaa kullalta ja

rikkaudelta, jonka kauppa ja teollisuus sinne on tuottanut; se kätkee

taikahelmaansa satumaisia aarteita ja tarjoaa kaikkea, jota ihmisten

keksinnöt ja taito ovat synnyttäneet. Se on suuri ja avara ja tarjoaa

malmikenttiään Euroopasta, Aasiasta ja Austraaliasta tulvaavalle

kansavirralle. Ja tämä kaupunki, rikkauksineen, loistoineen,

kansaliikkeineen ja kaikkine ihmeellisine suhteineen on ainoastaan

muutaman vuosikymmenen tuote.

San Francisco, epäilemättä Yhdysvaltain ihanin, ja sentähden Amerikan

Neapeliksi kutsuttu kaupunki, leviää pengermäisesti kahden korkean

pensastoisen kukkulan välillä; nämä kukkulat alentuneina harjuina

pistäytyvät kielekkeiden muotoisina satamaan. Kaupunki on melkein

neliönmuotoinen ja jonka reunimmaiset rakennukset sijaitsevat aukeilla

kukkuloilla, vaan alimmaiset seisovat patsailla eli laivahylyillä

meressä, joka loiskuu alhaisemmilla kaduilla ja kaikilla alavilla

paikoilla. Kaikki tämä alhainen kaupungin osa on rakennettu hiekalle,

jota pylvästen väliin suurimmalla kiiruudella on mätetty. Satamassa on

kauppalaivasto, joka sisältää monta tuhatta purje- ja höyrylaivaa.

Näiden joukossa on kaikenmuotoisia laivoja -- suurista klipperlaivoista

(viiltäjistä) aina pieniin purjeveneisiin saakka; toiset suippeita ja

pikakulkuisia, toiset möhleitä ja kömpelöitä; toiset nykyjään

maalatuita ja siistityitä; toiset meren raivojen raatamia. -- Nämä

keräytyvät kaikilta maailman meriltä ja levittelevät monenvärisiä

lippujaan.

Varsinaiset kaupungin kadut ovat hyvin tilavia ja suorissa kulmissa

toisiaan kohtaavaisia. Ne ovat joko poikkipäin asetetuilla

lautasilloilla varustetut, eli myös maantien tavoin hiekoitetut, mutta

ei koskaan kivitetyt. Tämän kaupungin rakennukset ovat mitä

erilaisempia. Yksi on punaiseksi eli valkoiseksi maalattu, puupyörillä

eli teloilla oleva puumaja; toinen suuri yksi- eli kaksikertainen

puurakennus, kolmas komea kivirakennus -- useimmat tasaisella katolla

eli nelikulmaisilla päädyillä, joista ne saavatkin omituisen näön;

voipa tuolla vielä nähdä suuren rautaisenkin huoneen, ikäänkuin

ampiaisten jättiläispesän. Mutta kaikki nämä huoneet, puusta, raudasta,

kivestä eli kankaasta ja jotka aivan sekaisin siellä seisovat, ovat

kuitenkin yhdessä suhteessa samanlaisia: ne ovat melkein kaikki puoteja

eli makasiineja.

Täällä tuoksuavat mitä suloisimmat hajut, siellä loistavat kaikenlaiset

metallitavarat suurissa kasoissa -- erinomaisia siistin tekonsa ja

kiiltonsa suhteen. Täällä on suuri varasto kalliita, kaikenkuosisia

vaatteita -- paidasta päällysnuttuun, lipposista aina hattuun asti.

Siinä maassa, jossa pesu on niin kallista ja josta laivalastittain

likaisia vaatteita lähetetään Kiinaan ja Sandwich'in saarille pestäväksi,

ei kannata vanhoja vaatteita korjailla. Jos kenkä hajoaa, nuttu vähän

repiää eli housut vähän rikkoutuvat, jos paita vähän likautuu, ja jos

ei tahdo -- jonka kuitenkin kyllä voisi -- niitä enää pitää, saa ne

nurkkaan heittää, sillä niitä ei korjata. Silloin ohjataan askeleet

vaatekauppaan, josta puhtaana ja siistinä palataan, ja se ei maksa

enempää, kuin vanhain korjaaminen eli peseminen. Toisin paikoin kadut

ovat ruokatavaroilla, hedelmillä, rautateoksilla, kaikenlaisilla Kiinan

tavaroilla eli Euroopalaisilla kaluilla suletut; sillä ne ovat

hajallaan huoneiden edustoilla. Ravintolat ja virvoituspaikat

lähettävät joka askeleella viehättäviä höyryjään nenään, ja melkein

jokaisen kadun kulmassa on seinäin vierille laitettu herkkupalojen

kauppapaikkoja, joissa vietteleväiset juomat, höyryäväiset tee- ja

kahvikannut vaatekaton alla odottelevat nauttioita. Kaikkialla kuullaan

piljaardi-pallojen kolinaa, keili-pallojen jyrinää ja huutokauppiasten

painuneita ääniä, jotka enimmän tarjoavalle tavaroitaan myövät.

Lontoossa ja Parisissa on yleensä kaikilla määrätty muoto ja

yhtäläisyys, joku kansallinen luonne, joka kaikkialla kuvautuu. Mutta

täällä on väkeä kaikista kansoista. Täällä nähdään Kiinalainen avarassa

puvussaan ja leveine hattuineen, joka näyttää auringon varjostimelta,

hiuspatukoineen ja paksupohjaisine kenkineen; Euroopalainen keikari

uusikuosine, kirjavine koristuksineen, ylpeänä kullan huuhtoja

ylämaasta, joka näyttää hyvin ryöväriltä liehuvine hiuksineen, pitkine

partoineen, suurine saappaineen ja rikkinäisine vaatteineen. Täällä

nähdään myös siistejä ja hienopukuisia tukkukauppijaita (tavallisesti

Saksalaisia) nöyristelevän; merimiehiä, jotka rauhallisina tupakkia

suussaan vanuttelevat, ja hattu niskassa, kaulaliina huolimattomasti

rinnalle solmittuna, kasvot voimallisista vahvistusaineista

välkkyväisenä kaduilla käyskentelevän. Lyhyesti: San Francisco tarjoaa

mitä kirjavimman kaikenlaisuuden, ja joka ei ole nähnyt sitä vilinää,

kuullut sitä meteliä, ollut todistajana siinä sekamelussa, joka

kaikkialla ilmestyy, hän ei voi parhaimmistokaan kertomuksista siitä

saada käsitystä.

San Francisco tekee kuitenkin huonon ja vastenmielisen vaikutuksen.

Kaikki osoittaa päivän ja hetken kiiruutta, voitonhimoa, petosta ja

kärsimistä. Täällä ei ole muuta pakoittajaa, kuin raha, ei mitään niin

arvoisaa, ei mitään niin etsittävää, kuin kulta. Kullan loisto kaikki

voittaa. Se on tosi, ett'ei voida olla näkemättä sitä suurta ja

ihmeteltävää, joka täällä ihmisten toimeliaisuudesta puhuu; mutta jos

kysytään perustusta, jolle kaikki tämä on rakennettu, saadaan

kaikkialta vastaus -- mammona, jonka palvelukseen ihmiset alentuvat ja

koko itsensä ja ikänsä uhraavat.

Kiinalaiset.

Viimme aikoina on "Keskinen valtakunta" alkanut poikiaan lähetellä

Uuden-maailman rannoille. Kalifornian kullan maine houkutteli sinne

joukon Kiinalaisia. Laiva, jonka piti Kaliforniaan mennä, nosti

Hongkongin satamassa lippunsa, jossa luettiin sana "Kinschan"

(kultavuori) ja pian tulvasi valtahimoisia laiva täyteen. Nämä nousivat

maalle San Franciscossa ja siitä levisivät sen ympäristölle, jossa ne

löysivät suopean ilmaston, kuin kotimaassaan. Täällä he siis pian

tulivat malttamattomiksi, mutta samalla herättivät suurta harmia

varsinkin valkoisten alhaisemmissa luokissa. Kiinalaisilla on,

nimittäin, monta hyvää ominaisuutta. He ovat hiljaisia, suuttumattomia,

rauhallisia, nöyriä ja hyvin kohtuullisia vaatimuksissaan, sekä samalla

oppivaisia, käteviä ja toimellisia, ahkeria ja kestäviä työssään,

vaikka päällysmiehettäkin toimisivat. Heillä ei ole suurta

ruumiinvoimaa ja sentähden he eivät voikaan päivässä tehdä yhtä paljon

työtä, kuin yhtä moni valkoihoinen eli Neekeri kyllä valmistaa; mutta

mitä voimassa puuttuu, sen he ahkeruudellaan ja kestäväisyydellään

palkitsevat. Kiinalaiset eivät halveksi semmoistakaan työtä, johon

valkoiset pitävät itseään liian hyvinä; semmoinen on esim. katujen

lakaiseminen, ryysyjen kokoileminen j.n.e. Palvelijoina, keittäjinä,

pesijöinä, kattilan paikkaajina j.n.e. ovat he valkoisia etevämpiä.

Etevämpiä ovat he myös pelto- ja vuorityössä sekä rautatien

tekemisessä. Yksi ja toinen Kiinalainen on myös kauppamiehenä ja

ravintolan isäntänä.

Heidän elämänsä vaatimukset ovat hyvin pienet. He tyytyvät neljänteen

osaan valkoisten päiväpenningistä. He ovat kohtuullisia ruoassa ja

juomassa ja tarvitsevat ainoastaan pienen tilan asuakseen.

Minkätähden Kiinalaiset ovat valkoisille ihmisille harmiksi? He elävät

itsekseen; heillä ovat omat myömälänsä ja huvituspaikkansa; valkoisten

kanssa heillä ei ole mitään tekemistä, jos eivät ole siihen pakoitetut.

He ovat epäluuloisia ja viekkaita, sekä pettävät Euroopalaista silloin,

kuin vaan voivat. Taitoaan Kiinalainen usein käyttää rahan tekemiseen.

Sen ohessa hän on kiivas pelaaja. Hänellä ei näytä olevan kehenkään

luottamusta. Hän jättää isäntänsä kohta, jos toinen lupaa hänelle

vähääkään suuremman päiväpalkan. Hänen valallansa ei ole sitovaa

voimaa. Muutamista penneistä todistaa hän väärin. Kalifornian

Kiinalaisilla ei ole mitään perhe-elämää. Naisia siellä on vähän ja

mitä huonoimmassa maineessa.

San Franciscossa heillä on oma kaupungin osansa. Se on kaupungin

keskessä. Siellä on huoneita ja kujia, katoksia ja hökkelejä, jotka

haisevat lialta ja joissa kihisee syöpäläisiä, kuin muurahaisia

pesässään; maa ei ole ositettu, jonka tähden asumukset ovat tuoreita ja

terveydelle vahingollisia. Kaikkialla kaduilla ja huoneissa,

kellareissa ja maakuopissa, holveissa ja katoksissa vilisee näitä

keltaisenkalpeita Aasialaisia, joiden kasvoissa kurjuus kuvastuu. Oven

päällä riippuu leipä, johon Jumalan nimi on kirjoitettu, pelihuoneita

on paljon. Niiden vieressä on muiden paheiden pesiä, ja varkailla on

pesänsä keskellä tätä inhoittavaa paikkaa.

Useilla Kalifornian Kiinalaisilla on alammainen asento. Suuri osa

nimittäin sinne muuttaneista on menomatkansa maksut joltakin herralta

lainannut ja siten joutunut heidän palvelukseensa, jossa heidän täytyy

olla niin kauvan, kuin velka on maksettu. Niillä taas, jotka omilla

varoillaan voivat sinne matkustaa, on itsenäisempi asema.

Kiinalaisilla ei ole aikomus Amerikaan pysähtyä. Jonkun ajan kuluttua

he tahtovat jälleen kotomaahansa palata, ja sinnepä ne yksin

kuolleensakin vievät.

"Kiinalaiset ottavat leivän meidän suustamme", sanovat valkoiset

työmiehet. Siitäpä heidän vihansakin heihin tulee. Kiinalaiset

puolestaan eivät Euroopalaisille nöyristele. Tähän on osaksi selitys

siinä, että valkoiset heitä kohtelevat enemmän eläiminä kuin ihmisinä.

Elämä Mexikossa.

Varallisimmat ja rikkaimmat yhteiskunnan luokat rakastavat

ylellisyyttä, joka useimmasti huononee mielettömään kerskaukseen. Tämä

näyttäytyy varsinkin herrain ratsastuspuvussa. Kävelypaikoille he

tavallisesti menevät hevosilla ja ovat silloin aina kansallispuvussa;

kotonaan ja kaduilla kävellessään sitä vastaan ovat he Euroopalaisessa

puvussa. Suuri vaalea "sombrero" (leveä ja kovalaitainen hattu), joka

melkein olkapäitä peittää ja on kultanauhoilla koristettu, musta nuttu

pienine hopeanappeineen, kullalla ja hopealla komeasti koristettu

zapateros, joka tavallisesti housujen päälle vedetään ja on alhaalta

aina polviin asti auki sekä vyöllä vyötäisille kääritty, ovat hyvin

ihailtavia, ja yhtä hyvin koristeluita, kuin ratsastaja pienen, tanakan

hevosensa selässä.

Mexikolaisten koko elämä puhuu "dolce farniente";[77] he eivät koskaan

kiiruhda kaduilla, heiltä ei koskaan puutu aikaa. He nousevat varhain

ylös, vaimot heti menevät paksuihin huntuihinsa käärittyinä kirkkoon,

herrat alkavat aamu-ratsastuksensa. Aamukävelyn jälkeen palataan taas

kotiin, jossa mieluummin sitte pysytään. Tavallisesti sitte mennään

kylpemään, sillä kaikkien katujen varsilla on siistejä kylpylöitä

yleisölle; kaikissa yksityisissä taloissa on myös erityinen kylpyhuone.

Usein Mexikolaisten vaimojen nähdään käyskentelevän huoneiden

paltteilla paksut, pitkät hiukset hartioilleen kuivamaan levitettyinä.

Pukemisen jälkeen aika kuluu hitaasti. Jos lapset ovat kotona,

katsellaan heidän leikkejänsä, mutta hekin ovat vakavia ja hiljaisia,

niinkuin vanhempansakin. Tuskin koskaan heidän kuulee riitelevän; mutta

ne pienet olennot näyttävät myös varhain kypsyneiltä; ne pikaisesti

muodostuvat ja sentähden ovatkin hyvin arkoja. Lasten kuolevaisuus on

tavattoman suuri, jota vanhemmat edistävät siten, että heidän aamuin ja

illoin, jolloin ilma on jotenkin kylmä, annetaan ohkaisissa vaatteissa

ulkona olla; ja 8 eli 9 vuotisina istuvat nämä pienet raukat jo,

keinotekoisilla kukilla kaunistettuina ja unen kanssa taistellen,

ooperassa, joka usein kestää puoleen yöhön. Jos he eivät nuorena kuole,

elävät he, varsinkin vaimot, kasvihuoneen kasvien elämää.

Kahdentoista ja yhden välillä syödään toinen aamiainen, johon

tavallisesti kuuluu kansallisruokia. Niin rikkaille kuin köyhillekin

ovat "tortillas" ja "frijoles" hyvin tärkeitä. Edellinen on pienityistä

maisista valmistettu leivos, joka on hienon kiekon muotoinen, lautaisen

kokoinen, pehmeä ja mauton. Se on alhaisempain luokkain leipää.

Frijoles'it ovat mustia papuja, jotka, kauvan keitettyinä, muuttuvat

ruskeiksi ja maistuvat jotenkin hyviltä. Kalkkunasoppa, maustettu

chilillä (pippurilla) ja tomaterilla (paradiisin omenalla), on

herkkuruokaa. Yleisesti Mexikolaisten ruoan laittaminen ei ole

Euroopalaisten mieluinen. Sianrasvaa käytetään nimittäin paljo

kaikellaisiin ruokiin, itsepä imeliinkin.

Iltapuoli päivää kuluu sitte vierastelemisessa ja vieraiden vastaan

otossa. Naisten kädessä ei koskaan nähdä minkäänlaista työtä; kirjoista

on rukouskirja enimmän käytetty. Kirjeitä he kirjoittelevat, mutta

enimmästi tottumattomalla kädellä. Taitamattomuus on täydellinen, ja

historiasta ja maantieteestä ei heillä ole vähintäkään käsitystä.

Euroopasta he tuntevat ainoastaan Hispanian, josta he ovat kotoisinkin,

Rooman, jossa paavi hallitsee ja Parisin, josta he vaatteensa saavat.

Kummallinen ja hämmästyttävä on kansan täydellinen tylsyys ja

ponnettomuus, johon osaksi on syynä hallitseva epävakaisuus. Tiettömyys

ja säännöllisen keskusliikkeen puute auttavat vielä tätä. Kauppa on

kokonaan ulkomaalaisten, varsinkin Saksalaisten käsissä.

Mexikossa on suuri joukko ihmisiä vakaasti päättänyt yhdellä eli

toisella tavalla elää kokonaan matkustavaisten kustannuksella, joko

niitä riistämällä taikka suojelemalla, jos nimittäin heidän

palveluksensa hyvin palkitaan. -- Hasari- eli onnenpeli tekee heihin

vielä hyvin hyödyttömän vaikutuksen, vaikka se onkin Mexikolaisten

kansallishuvi. Se on juurtunut melkein kaikkiin yhteiskunnan luokkiin

ja herättää hurjia haluja, jonka tähden ei ole harvinaista, että koko

omaisuus eli vuosikauden ansio pannaan kortille.

Kansanhuvit Mexikossa.

Kaikilla Mexikolaisten säätyläisillä on suuri pelihimo. Useammat miehet

kantavat aina kortteja ja arpanoppuloita taskussaan, ja ei ainoastaan

ravintoloissa, vaan myös katujen kulmissa ja yleisillä paikoilla

nähdään ihmisryhmiä, jotka itsiään huvittelevat rahan voitolla, ja

joiden pelit usein verisiin riitoihin päättyvät. Pelihimo saa myös

ravintoa rakkaimmista kansanhuveista -- eläintaisteluista, sillä ne

antavat syytä lukemattomiin vetoihin. Minä kun ensikerran kävelin

pääkaupungin kaduilla, pysäytti minut suuri ihmisjoukko, joka

kukkotaistelua tarkasteli. Kaksi miestä, joista toisen kainalossa oli

keltainen, toisen harmaa kukko, seisoivat vastatusten, ja koettivat

kaikilla keinoilla vimmastuttaa eläimiä, joiden jaloissa oli terävät

teräspiikit. Tuskin ne olivat maahan lasketut, ennenkuin ne säihkyvin

silmin nostivat siipensä ja hurjasti rääkyen syöksivät toistansa

vastaan. Ne hakkasivat toisiaan nokallaan, repivät piikkisillä

jaloillaan, kunnes ne vihdoin raadeltuina korjattiin; mutta ei

sentähden, että riita olisi jo loppunut, vaan lepäämään uuteen

taisteluun. Muutamain minuuttien perästä alkoi uusi vimma. Usein

onnistui yhdelle kumppaninsa päälle pääseminen ja rutistaminen, mutta

hetkisen perästä saadakseen itse saman kepposen. Joka minuutti lisäytyi

katsojain kiihko, ja aina vaan isompia vetoja lyötiin. Viimein näytti

keltainen kukko varmaan voittavan; harmaa kukko oli tehnyt tenhottoman

liikkeen ja sentähden joutunut pahaan pulaan. Hän ei kuitenkaan

helpoittanut, vaan ehtimiseen uudisti hyökkäyksensä samalla, kuin hänen

puolueensa lupasi suurempia vetoja. Viimeinkin oli hän vastustajansa

voittanut. Hänen voittonsa tunnustettiin kovalla huudolla, ja hänen

puolueensa korjasivat kovan riidan loputtua voitetut rahansa.

Samana päivänä olimme tilaisuudessa suuremmankin kilpataistelun

näkemiseen. Me tapasimme suuren ihmisjoukon taistelutantereella ja

loistavat univormut, komeat puvut ja loistavat leikkikalut osoittivat,

että suurin osa katsojista kuului ylhäiseen säätyyn. Hengellisetkin

valkoisine vaatteineen ja pappispukuineen olivat läsnä tällä julmalla

näytelmällä itseään huvittelemassa. Seuruetta ympäröitsi suuret

likaiset Indiani- ja villit leperosjoukot.[78] Kaikkialla huomattiin

lukemattomia huutoja ja riitoja, keppien kalsketta, karjumista ja

nauramista. Verisiä taisteluja ja vangitsemisia seurasi; mutta viimein

kuului kaikilta istumilta kovia ilo- ja tyytyväisyys-huutoja.

Vaskitorvi puhalsi. Kaksipuoleiset ovet aukenivat ja kaikki katsojat

kaulojaan kurottelivat nähdäkseen näyttelyrataa, jolle juuri nuori,

voimallinen eläin talutettiin. Kopealla, hillitsemättömällä voimalla

astui se radalle. Yksityisiä seikkoja taistelusta, jonka nyt eläin ja

sen miekkailija alkoi, en tahdo tässä nyt kertoa; mutta sitte kuin tämä

vaivattu eläin oli kuolettavan iskun saanut, seurasi toinen taistelu,

josta minä, sen harvinaisuuden vuoksi, lausun muutaman sanan. Se oli

härän ja karhun taistelu. Molemmat eläimet hehkuivat taistelun himosta

ja näyttivät villeiltä ja voimallisilta. Niinpian kuin ne irti

päästettiin, hyökkäsivät ne hirveästi vastakkain. Samalla kuin härkä

katkotuilla sarvillaan karhua pelmuutti, koki karhu vaan päästä

vastustajansa turpaan. Ison aikaa karhu näytti olevan tappiolla ja

antavan vastustajalleen vähän työtä, mutta, kun eläin vimmasta karjuen

avasi suunsa, tarttui hän yht'äkkiä terävillä kynsillään sen kieleen ja

repäisi sen juurineen suusta. Tämä lopetti taistelun. Tuskasta ja

vuotaneesta verestä kuihtuneena kaatui eläin voimattomana maahan, josta

se kuolevaisena korjattiin. Minä en voinut katsella tätä veristä

taistelua; mutta katsojat, ja varsinkin kaikki vaimot, seurasivat sitä

suurimmalla ihastuksella ja palkitsivat voittajan suostumus-huudoilla.

Paluumatkalla sivuutin lukemattomia pelipöytiä. Kaikkialla vallitsee

riita ja tora, eikä usein veren vuodatuksiakaan puuttunut; ryysyiset

Indianit samalla tuhlasivat viimeisiä pennejään vimmastuttaviin

juomiin. Me emme voi sitä ihmetellä, jos rikoksellisten luku Mexikossa

on suurempi, kuin missään maailman kaupungissa? Mutta selvemmin kuin

rikoksellisten luku, osottaa sitä samaa kansan suuri siveyttömyys.

Murhat ovat tavallisia tapauksia, ja muutamasta piasterista ovat

useimmat leperosit valmiita vaikka kenen tieltä raivaamaan. Kaduilla

nähdään myös ihmisiä, joita rosvot ovat riistäneet, ja monen täytyy

sokeana leipänsä kerjätä, kun kostonhimoinen vihollisensa on hänen

silmänsä puhaisnut.

Habana.

Me jätimme New-Orleansin, kuolettavaisista kuumeistaan kuuluisan

kaupungin; tyytyväisenä jätimme myös Mississipin, joka rumana

hiljalleen likaisia aaltojaan vierittelee monia suuhaarojaan myöten

mereen. Ilma oli kaunis; me tunsimme yhä enemmän, että kuumia maita

lähenimme. Ravun ilmavyöhykkeen sivuitse kun me olimme kulkeneet,

näimme me pian Cuban rannikot merestä kohoutuvan. Tämä saari on etevin

n.s. Antillimerta ympäröivistä saarista aina Orinocon suusta Floridan

kärkeen asti. Saaren luoteisella aukealla niemekkeellä on pääkaupunki

Habana (Havana). Sen kauniisen satamaan saavuimme yhdeksäntenä päivänä

New-Orleansista lähtemisemme jälkeen. Vilpas tuuli puhalteli; taampaa

näkymästä, valaistusta kaupungista kuulimme me vaskitorvien soiton,

rumpun tärinän ja vahtimiesten huudon. Habana on oikea merikaupunki.

Sen muureja Mexikon lahden laineet huutelevat; kaikkien kansojen

lippuja liehuu sen satamassa; lukuisien, ruskeitten, valkeapukuisten

Hispanialaisten ohjaamina kiertelee tässä lukuisa kontooli-lauma, ja

maallenousun paikalla, la cabellarialla, jota peittää rautapylväille

asetettu katto, kihisee suuri ihmisjoukko. Kaikki ilmoittaa

toimeliaisuutta.

Vene vei meidät seuraavana aamuna muutamassa minuutissa kaupunkiin.

Teollisuus ja toimeliaisuus puhui siellä kaikkialta. Sadoittain

Neekerejä, yksiäänisesti laulaen, purki laivoista tavaroita; komea

Hispanialainen, notkea Kreolilainen, ruma Mulattilainen, puhelias

Ranskalainen, suopea Saksalainen, kylmäverinen Englantilainen, vakava

Ruotsalainen ja ajatteleva Suomalainen nähtiin täällä sekaisin

hilpeimmässä kesäpuvussa. Muutamain mustain seurassa, jotka meidän

matkalaukkujamme kantoivat, menimme me kaitaisia katuja pitkin erääsen

ravintolaan. Kalatorilla me näimme mitä kummallisemman näköisiä ja

värisiä kaloja, rapuja, kilpikonnia y.m. Pitkän kauppapaikan varrella

seisoo joukko pieniä laivoja, jotka pääkaupunkiin tuovat maan

tuotteita: sokuria, kahvia, kaakkaota ja kuohuavata Habanan tupakkia.

Kaupungissa on vanha ja uusi osa; edellinen on itä-, jälkimmäinen

länsi-puolella. Vanhassa kaupungissa ovat ahtaat kadut, huonot

kivitykset ja kapeat jalkakadut. Suuri liike vallitsee täällä varsinkin

aamusilla. Ainoastaan suurella varovaisuudella voi täällä karttaa

lukuisain vuokravaunujen ja yksityisten ajajain päällensä ajamisen.

Viimemainituista ovat n.s. volantit lukuisia. Ne ovat avonaisia,

hirveän suuripyöräisiä vaunuja, joita komeapukuisen neekerin ratsastama

hevonen vetää. Ahdinko tulee sitä ahtaammaksi, jota useammat

käsityöläiset avonaisten puoteinsa edustoilla työskentelevät.

Huoneet ovat tavallisesti yhden-, harvoin kahdenkertaisia; katot ovat

tasaiset ja varustetut kivisellä rintasuojalla, jonka ylitse helposti

voidaan ympäristöä katsella. Joskus on katoilla pieniä puutarhojakin.

Avonaisessa pihassa on usein teltta polttavan auringon kuumuutta

varjoamassa. Akkunat ovat tavattoman suuria ja monenvärisillä

rautaristikoilla ruutujen asemasta varustetut. Huoneiden sisusta on

hyvin yksinkertainen. Vuoteina on telkimiin kiinnitetty palttinan pala;

peitteenä käytetään hurstia; tiheä verkko ympäröitsee vuodetta,

hyttysiä siellä estämässä.

Uudessa kaupungissa sitä vastaan vallitsee ylevä hiljaisuus. Siellä

ovat parhaimmat kävelypaikat, yksityisten etevimmät asunnot, kahvilat

ja teaterit; siellä tavataan myös komeimmat puodit.

Turvalinna kauneine puistoineen on kaupungin kauneimpia paikkoja.

Isabellan katu on kaduista kaunein; iltapäivällä tarjoaa se komean

näön. Naiset ajavat avopäin ja komeasti puettuina edes ja takaisin

avonaisissa vaunuissa, joiden välitse notkeat ja rohkeat ratsastajat

kiiteilevät.

Naiset, niin vanhat kuin nuoretkin, polttavat sikaria. Tavallisesti

näkee naisia aamupuvuissa sukitta, likaisissa ja repaleisissa verhoissa

-- mutta sikari hampaissa. Neekerit tekevät useammat työt; valkoinen,

yksinpä alhaisimmankin luokan rouva, pitäisi häpeänä, jos hänen pitäisi

itse torilla ostoksensa tehdä.

Cuban saari, Länsi-Indian helmi, on kuusi kertaa Würtembergin kokoinen,

mutta sittenkin on sen pienin osa vaan viljelemätöntä; sen suurin osa

on metsämaata; on siellä myös isonlaisia hedelmättömiäkin seutuja:

istutukset ovat pääelinkeinona. Tärkeimpinä istutuksina ovat sokuri,

tupakki ja kahvi. Sitä paitsi viljellään vielä riisiä, piisankia,

kaakkaota ja kaikellaisia hedelmäpuita. Kahvipaikkaa piirittävät

muhkeat palmu- ja piilirivit. -- Karjanhoito ei ole vähäpätöinen;

hevosten hyvyys on mainittu.

Metsät ovat enimmästi yhteen kierrotuita, melkein lävitse pääsemättömiä

viidakoita; ainoastaan kaakkosilla vuorilla kasvaa suuria mahonki- ja

eepenholzipuita, joilla on jättiläissuuruus.

Talvi on ihanin vuodenaika; silloin ei nähdä jäätä eikä lunta.

Oikeastaan täällä vaan onkin yksi vuodenaika, alituinen kesä, joka

Elo- ja syyskuussa on niin kuuma, että katujen polttavaiset kivet

kärventävät kävelijäin kenkiä. Ainoastaan eteläisillä, ihastuttavilla

vuoriseuduilla nautitaan kuumimpanakin vuodenaikana raitista ilmaa;

alangoilla sitä vastaan raivoaa vaarallinen keltarutto ja korjaa

vuosittain uhrinsa.

Etelä-Amerikan Llanos.[79] Orinoco.

Orinocon ja Coquetan välinen Llanos-niminen deltamaa muodostaa

kolmanneksen Etelä-Amerikan alatasangoista ja on enempää, kuin 15,000

neliöp. leveä. Se on niin alhaista, että jos meri nousisi 300 jalkaa,

peittyisi siitä 5-600 peninkulman avaruus. Suuria aloja on aivan

vaakasuorassa. Jos joskus joitakin korotuksia kohottautuu,

sanotaan niitä joko penkeiksi, ja ovat muodostuneet kalkki- eli

hietakivikerroksista tasaisiksi pinnoiksi, eli pöydiksi, jotka ovat

vähitellen kohonevia, mykeviä korotuksia. Nämä tasangot ovat oikeita

aavoja. Vaikka sadeaikoina ne näyttävätkin kauniin vihannalta,

muuttuvat ne kovalla poudalla julmaksi erämaaksi. Kasvit korsiksi

kuivavat, maa kuivuudesta halkeilee ja pakahtelee. Ainoastaan luomain

rannat ja lätäkköjen reunat kasvavat muutamia mauritia-pensaita,[80]

joiden auringon varjostimen muotoiset lehdet eivät koskaan kadota

välkkyvää vihannuuttaan. Joulukuusta aina Helmikuuhun asti peittää

pilvetön taivas silmänkantamattomia tasangoita. Maaliskuun alussa

muuttuu sininen taivas yhä kirkkaammaksi ja ilma kosteammaksi. Vienot

satamat ja tiimoja kestävä länsituuli ilmoittavat sadeajan tuloa.

Huhtikuun lopussa peittää viheriä väri sinisen taivaan, ja lämpö yhä

kiihkenee. Kirkuvaiset apinat metsää karjuttavat paljoa ennen päivän

koittoa. Nyt säännöttömät myrskyt rankkasateineen riehuvat, ja pian

kuivanut aro muuttaa muotonsa. Maanpinta tuskin kerkiää kostumaan,

ennenkuin aavan monenmoiset ruoholajit ja tuoksuavaiset yrtit jo

peittävät. Vesikasvit aukaisevat himoavaisina janoavaiset kukkansa.

Lintujen laulu helisee. Hevoset ja sarvikarjat taas laitumelle

lasketaan ja iloiten siellä eloansa nauttivat; korkeasen ruohistoon

kätkeytyy kauniskirjainen jaguari ja tähtää sieltä sivuitsensa kulkevia

eläimiä. Pehminneestä tammista jättiläismäiset vesikäärmeet,

krokodiilit ja muut mateliat, jotka ovat pouta-ajan viettäneet kuivan

mutakerroksen alla, taas maalle matelevat. Virrat laitainsa ylitse

vierivät ja peittävät sadoin peninkulmin maata. Niin pian kuin vesi

taas katoaa, peittää näitä veden tuoman mudan lannoittavia lakeuksia

mehevä vihanta ja anani- sekä maurit-palmustot; mimoosit[81]

reunustavat virtain rantoja. Mutta kuu tämän virkistämän sateen

seuraukset taas ovat haihtuneet, ja luotisuoraan lankeavaisten auringon

säteiden polttama ruohopeitto taas on kuihtunut pölyksi, silloin

kovettunut maa taas alkaa halkeilla, ja pölypilvet suppilomaisina

pyörteinä, miten Saharan erämaassa, korkeuteen kohoutuvat. Tämä kuuma

pöly, joka sumun tavoin ilmassa leijuelee, lisää vielä ilman

tukehduttavaa kuumuutta, ja viileyden sijaan itätuuli tuo uutta

hellettä kuumentuneelta maalta. Paksuun pölypilveen käärittyinä,

nälissään ja janoissaan nautakarjat kiertelevät ja hevoset pystyssä

päin päristelevät ja ilmavirtaa vaistoellen etsivät kuivamattomia

lätäköitä. Yön viileydessäkään ei niillä ole mitään lepoa, sillä suuret

yölepakot imevät niiden verta ja saattavat niihin pahoja haavoja,

joihin hyttyset ja muut pistäväiset hyönteiset tukkiutuvat. Jos joku

tulen kipinä vahingossa sattuu tälle kuivalle tasangolle putoamaan,

leviää silloin virrasta virtaan tulipalo, joka hävittää jok'ainoan

eläimen ja jättää jälkeensä tiilikiven tavalla poltetun maan, joka

vasta vuosikausien perästä hedelmöittyy.

Pienet kirjavat hirvet, vyötiäiset, laiskat virtahevoset, kauniisti

välkkyväiset siipetti-eläimet, jotka ilkeällä hajullaan ilman

myrkyttävät, suuret harjattomat jalopeurat, kirjavat jaguarit, jotka

voivat nuoria kuolleita härkiä kuletella, ja monet muut eläinten lajit

näillä puuttomilla tasangoilla harhailevat. Aina Amerikan löytämisestä

asti on Llanos'illa lukuisia nauta- ja hevoslaumoja asunut ja jopa

ihmisetkin sinne ovat rakennelleet majojansa, jotka kuitenkin ovat

päiväin matkoilla toisistaan. Sinne tänne on sen virtain rannoille

kaupungeitakin rakettu. Guyanan ja rannikon yhteyttä ylläpitämään.

Llanos'in eleläsivulla virtaa enempää kuin 200 peninkulman pituudella

purjehdittava Cerra de la Parime Orinocon poikki. Sen ylä-juoksu on

mainio suurista putouksistaan, joista Aturesin viereinen muodostaa koko

saariston, jonka lävitse virta risteilee. Välistä vesi syöksee patojen

ylitse; välistä putoaa se kumealla pauhulla niihin, ja usein on koko

virran pohja aivan kuivana, kun virta on kuivautunut maanalaisiin

reikiinsä. Jyrkän, paljaan graniitiseinän edustalle virran tällä

rannalla leviää ääretön ruohotasanko, joka päättyy pilvihin kohoutuvaan

vuoreen. Läheisyydessä on kaikki ahdasta ja jylhää; syvässä laaksossa

ainoastaan gamit liitelevät. Tiheä lehtimetsä peittää kalliolaakson

takaosan.

Mitä erilaisimpain seutujen lävitse virtaa Orinoco edelleen. Virtoja,

jopa Tonavaakin suurempia yhdistyy siihen, ja sen pinta-ala on koko

Saksanmaata avarampi. Viimein leviää tämä ääretön vedenpaljous

silmäkannon levyiseksi mereksi ihmetteleväisen matkustajan eteen.

Kuohuavaiset aallot taistelevat tuulen työntäminä virtaa vastaan.

Flamingot ja lusikkahanhet, jotka pitkissä riveissä reunalta toiselle

lentävät, eivät enää täällä anna karjuvan äänensä kuulua. Joskus

nähdään yksinäisiä, suuria krokodiilejä kuohuvain aaltojen välissä

sukeltelevan. Ne melovat viistoisella pyrstöllänsä tätä rauhatonta

vettä. Metsä rajoittaa täällä taivaanrannan, mutta se ei missään uletu

virran rannoille saakka. Leveä, aina auringon polttama ranta, on autio

ja hedelmätön, ja näyttää kaukaa katsovalle tyyneltä vedeltä.

Näin laskee peninkulman levyinen Orinoco, tämä yksi maailman

mahtavimmista virroista, Atlantin mereen. Sen pääluonteena on

yksinkertaisuus ja suuruus.

Brasilialaisten tavat ja elämänlaatu.

Brasilialaisten suurin loisto nähdään pyhä- ja juhlapäivinä. Varhain

aamusilla alkaa jo jokainen perheen jäsen pukeumaan ja kaunistaumaan;

sillä tavallisesti kaikki menevät kirkkoon. Ensin menevät miehet

valkoisiin housuihin, sinisiin liinamekkoihin ja kauneisin kenkiin

puettuina ja kultanuppinen keppi kädessä; sen jälkeen menevät

nokkoispalttinasta tehdyllä hameella, valkoisilla kengillä ja sukilla

puetetut rouvat, kukilla, kirjavilla kovakuoriaisilla ja kiiltokivillä

kaunistetuin hiuksin sekä valkoinen auringon varjo kädessä. Näiden

perässä seuraavat pojat ja tytöt; sitte se Mulattilainen, valkea

kenkäinen ja sukkainen kamarineitsyt, joka on rouvan suosikas, sekä

pari kolme muuta Mulattilaista tyttöä. Heidän perässään astuu

hovimestari, päässään komea hattu, polvet ja kengät solilla

kaunistettuna; häntä seuraa joukko Neekerejä ja heidän vaimojaan,

osaksi avojaloin ja osaksi kengässä, mutta kaikki sukitta; kaksi eli

kolme mustaa, melkein alastonta poikaa lopettaa seurueen. Näin

juhlallisena menee seurue kirkkoon.

Kotona on vaatteus huolettomampi. Ylhäisimmätkin isännät kävelevät

siellä sukitta paljailla lipposilla. Kasvojen ja käsien peseminen

suurimmissakin kaupungeissa on jokapäiväisessä elämässä hyvin

harvinaista. Hiukset kourin kammataan, sillä kampa kuuluu täällä vielä

harvinaisimpiin esineisin. Siivottomuus näyttää olevan tässä maassa

kotonaan. Huoneita la'astaan harvoin ja vielä harvemmin niitä pestään;

senpätähden niissä kihiseekin kirppuja, muurahaisia, tuhatjalkaisia,

skorpioneja, kärpäsiä y.m. Puolisen edellä toimittaa kukin päivänsä

askareet. Talon likaisin paikka on kyökki. Täällä Neekerinaiset

yksinomaisesti työskentelevät ja elävät täydellisesti luontonsa

mukaisessa siivottomuudessa. Kaikki roskat y.m.s. heitetään suureen

tiinuun, jota ei ennen täyttymistään tyhjennetä; siitä leviää mitä

inhoittavin haju koko huoneesen. Suuria kärpäslaumoja keräytyy sinne

tiinun hajua ihailemaan. Mutta vielä vaivalloisempia ovat muurahaiset,

jotka ahmivaisena tarttuvat jok'ainoaan esineesen, joka tupaan tuodaan

ja aivan ympärinsä sen peittävät. Ja kun keittäjä ei viitsi niitä

poistaa, menee niitä lihassa pataan ja sieltä pöydälle niin, että

vieras voisi pian luulla Brasilialaisten liharokkaan muurahaisetkin

kuuluvan. Kello 1 syödään. Aterian jälkeen levätään päivällistä. Sen

jälkeen herrat tekevät kohteliaisuuden vierastelemisia. Iltasilla

menevät herrat ja rouvat yhdessä jonkun ystävänsä luoksi ja viettävät

aikansa korttipelillä. Ruokapöydässä Brasilialainen on hyvin

kohtuullinen. Jos monta perhettä syö yhdessä, asetetaan monta niin

korkeata pöytää perättäin, että lautaset melkein leukaan ottavat,

paksu, hetuloilla kaunistettu liina peittää pöydän. Nykyiset pöytäkalut

ovat enimmästi Englantilaisten tekemiä; nähdään kuitenkin vielä

tinaisiakin lautasia. Lusikat ja kahvelit ovat hopeasta; vierailla

itsillään ovat tavallisesti veitset muassaan. Pöydän ympärillä on

möhleitä lavitsoita. Ennen syömään rupeamista miehet tapaavat heittäydä

pitkäkseen lavitsoille, sänkyyn eli laattialla olevalle patjalle ja

riisuvat kenkänsä, nuttunsa y.m. verhonsa. Pöydässä istuu kukin vaimo

miehensä vieressä. Naimattomat naiset saavat harvoin osaa ottaa

seuraelämään. Lautasia ei koskaan muuteta, ja sormet ajavat enimmästi

kahvelin asiaa. Ruoan päälle juodaan kahvia. Sen jälkeen tuo eräs

orjatar metallisen kupin, pesukannun ja pyyheliinan; nyt pestään kädet,

suu ja usein kasvotkin. Sitte kukin nukahtaa siellä, missä tilan

löytää, noin tunnin ajan; vieraat menevät myös joskus heti kotiinsa,

vaan vähän perästä palaavat takaisin korttia lyömään ja hyppelemään.

Amazon-virta.

Amazon, maailman suurin virta, muodostaa Etelä-Amerikan keskimmäisen

suuren vesistön. Siihen virtaa vettä alueelta, joka on noin 20 kertaa

Suomen suuruinen. Euroopan suurimpain virtain kokoisia sivuhaaroja

siihen yhtyy. Alkupäässään, ylä Perussa sanotaan sitä Maranon'iksi

(l. maranjongsi), Uceayalin ja Rio Negron välillä Selimoes'iksi, ja

siitä suuhun Amazon'iksi. Se juoksee Brasilian mahdottomain metsien

lävitse. Syyskuussa alkaa se paisua ja on Maaliskuussa korkeimmallaan.

Tämä nouseminen on yksi luonnon suuremmoisista ilmiöistä. Niin pian

kuin virta on paisunut hiekkaisia saaria ylemmä ja peittänyt ruohokon

ja heinikon, jättävät linnut nämä seudut ja muuttavat sisämaahan

Orinocon tienoille. Seutu, jota ennen hyyppäin ja kalalokkien äänet

kaijuttivat, muuttuu autioksi ja hiljaiseksi ja kalat leikkivät nyt

siellä, jossa ennen krokodiilit makailivat, sekä virtasiat ja tapiirit

elatustansa etsivät. Virta paisuu vielä pikaisemmin äyrästensä ylitse.

Puut vapisevat virran voimassa, ja eläimet peloissaan rientävät

oikeanpuoleisille seuduille. Ainoistaan muutamia lintuja, niinkuin

fasaneja ja ruikuttelevaisia papukaijoja jää korkeimpain puiden

latvoihin. Vesi kuitenkin virkistää kasvien ravintonestettä, ja

paisuneista lehdistä pistäytyvät tuhannet tuoksuavaiset kukkaterät.

Samalla kuin mutainen vesi puiden runkoja kiertelee, lukemattomat

ihanat kirjavat kukat peittävät niiden lakkoja, ja niin metsät

muuttuvat koreiksi vesi-puutarhoiksi. Kalat uiskentelevat nyt ympäri

metsiä, krokodiilit ja virta-kilpikonnat ovat myös uskaltaneet

syvemmälle sekaisempaan ja vilppaampaan veteen, joka rantueita peittää.

Noin 4-6 viikon kuluttua, veden korkeimmillaan olemisesta, paljastuvat

taas mudan peittävät metsätasangot. Ruohosto ja viidakko mehevänä pian

taas täällä kukoistaa, ja pianpa eläimetkin sitte vanhoille paikoilleen

palajavat. Matkustaissamme leveätä Amazon-virtaa, emme tosin tapaa sen

rannoilla kukoistavaisia kaupunkeja, kauniita huviloita ja kyliä, mutta

mahtava luonto kyllä matkustajaa ihastuttaa. Koko seudun peittää yksi

ainoa aarniometsä, jonka lävitse Maranon aina Andi-vuorista alkaen

juoksee. Auringon noustua, kun päivä on lämpimällään luonnon uudestaan

virkistänyt ja voimistuttanut, elpyvät metsänkin eläimet. Suuria

apina-perheitä istuu korkeiden puiden latvoissa, joihin Indianein

nuolet eivät uletu. Kiljuva-apinat istuvat miellyttävässä asennossa ja

tähtäävät nousevaa aamu-aurinkoa, jota kaikuvalla äänellään

tervehtävät. Useammat eläimet jättävät tänä aikana metsän alhaisimmat

osat, jossa näiden seutujen tasaiset ja tiheät puiden lakat peittävät

ihmeteltävää kylmyyttä, päivällisen aikana ne vasta lämpenevät. --

Sentähden itse nekin linnut, jotka elatuksensa mataloista pensaista

etsivät, aamusilla nousevat korkeisin lakkoihin. Mustia gamia istuu

joukottain ja makaa kuivilla oksilla, joilta salama eli hyönteislauma

elon on ottanut, ja jotka vielä kauvan pysyvät jättiläis-rungossaan.

Leveälle levitetyin siivin kuivailee gami itseään auringon paisteessa.

Suuri haikara asettautuu joskus aamusin virran rannalle seisomaan.

Ennen kaikkia tummanviheriät, tiheät puiden lakat, joilla lumivalkoiset

haikarat istuvat, silmää ihastuttavat. Alhaisemmatkin olennot pyrkivät

auringon lämpimään. Kalat uivat murheettomina ja rauhallisina veden

pinnalla eli parvissa koholle hypähtelevät samalla, kuin kärsävalaan

kankea hypähdys muistuttaa oseanin lentokaloista. Lukemattomain

pihkaisten puiden ja kukkain tuoksu ilmoittaa, että aurinko on

korkealle kohonnut, ja yhä vilkkaammaksi muuttuu eläinmaailma.

Lukemattomia vesilintujen parvia uiskentelee väreisillä laineilla, ja

pilvinä tuijottavat mustapäiset kalalokit kalastuspuuhassaan.

Isompiakin eläimiä nähdään. Rannalla seisoo metsäkauris, ja oksain

tutina osoittaa apinaparven lähestymistä. Näiden pienimmät lajit voivat

ainoastaan erinomaisella nopeudellaan ahnailta petolinnuilta itsensä

säilyttää. Yhä vilkkaammaksi muuttuu elämä: siihen yhdistyy mitä

moninaisimmat äänet, joita ainoastaan Indianin tottunut korva voi

eroittaa. Loppumattomia viheriöiden papukaijojen parveja istuu täällä

hedelmällisissä puissa. Hedelmäin sydämiä ja marjoja putoilee niiltä

koville lehdille ja synnyttää raesateen tapaisen rapinan. Tikat

täyttävät metsän kopinallaan, ja metsän syvyydestä kaikuu jyminä, kuin

ratsastajain parvi sieltä läheneisi. Sen synnyttää pisonsikain lauma,

joka ensin maan rikki polkee, ennenkuin sitä torahampaillaan tonkivat.

Metsäkyyhkysetkin ihmisten tavalla ääntelevät synkästä metsästä, jossa

pitkähäntäinen muurahaiskarhu iloisella rähinällä limaista kieltänsä

kihisevässä muurahaispesässä pyörittää.

Puolipäivä lähestyy, ja kaikki pakenevat polttavan auringon helteestä

metsän syvyyteen lepäämään. Ei pilven hattaraakaan näe taivaalla,

puiden lakkain laakerimaisia lehtiä kuumat säteet värisyttävät, ja

ylevä himmeys peittää maan, jolla perhoinen eli kolibri lehahtelee.

Kalat ja vesilinnut ovat kadonneet; ainoastaan hirmuiset krokodiilit

enää makailevat sivuvirtojen suilla.

Aurinko kun sitte taas laskemaisilleen kerkiää, alkaa aamuinen elämä.

Erämaan asukkaat rientävät nyt toisen kerran pöytään jonka kaitsian

käsi on niille valmistanut. Illan viileydessä laiska tapiirikin kömpii

kosteasta pimennostaan mutaiselle rannalle kumppaneineen piehtaroimaan

ja tiheästä ruohosta nälkäänsä sammuttamaan. Vaivaavia kärpäsiä kihisee

paljoa tiheämmässä nyt, kuin päivällä ihmisten ja eläinten ympärillä.

Auringon laskeuduttua kiiruhtaa yölepakkokin hyönteisiä pyydystämään,

ja hyrinällään häiritsee yön hiljaisuuden; köykäisinä kiitävät

kissapöllöt ja huuhkajat ja säikyttelevät unisia otuksiaan. Toisinaan

sammakkomaisten matelijain kurnutukset kaijuttavat ympäristöä ja

kierteleväisen onzonin[82] mörinä levittää kauhistusta kaikkiin metsän

asukkaisiin. Joskus joku krokodiili matelee rannalle taikka

jättiläiskäärme sivuitse kähisee ja vielä puoliyön aikana metsän

syvyydestä kuuluu turvattoman laiskiaisen yksitoikkoisia huutoja.

Siellä ja täällä nähdään joku Indianikylä eli yksityinen maja virran

rannalla; tuolla tuijottaa myös köykäinen ruskeiden Indianein vene

aalloilla; sillä ihmisiäkin on aarniometsiin asettunut. Hiljaisena

hiipii Indiani joutsineen ja nuolineen tiheiden pensastojen lävitse, ja

tarkalla silmällään huomaa hän otusten jälet eli uhkaavan vaaran.

Äänetönnä lentää sen pieni, mutta myrkyllinen nuoli kaukaiseen

otukseen. Saatuine otuksineen eli hedelmöineen, joista hän juomansa

valmistaa, taikka palmukuorineen (matoiksi), vaksineen ja vesineen

palajaa hän viimein kotiinsa, jossa hänen vaimonsa häntä hyväilee,

kuivailee hänen saaliitaan, pyytelee kilpikonnia ja toimittaa muita

kotiaskareita.

Majojen seinät ovat hirsistä köynnöskasveilla yhteen sidotut; katto on

palmun lehdistä. Täällä Indianit enimmästi asuvat synkeinä, äreinä ja

tuottamattomina, eli yhtyvät he veljiensä hurjiin hyppelyihin.

Selvas on Amazon-virran ympäristön metsäisten tasankojen yhteinen nimi.

"Ne ovat tasaisempia kuin pampas, mutta aivan kivettöminä. Täällä

voidaan matkustaa satoja peninkulmia ainoatakaan kiveä näkemättä, jonka

tähden asukasten kielessä ei ole sille nimeäkään. Kasvullisuus on niin

tiheä ja mehevä että ainoastaan virtoja myöten sisämaahan päästään. Maa

on parasta kasvimultaa ja peitetty äärettömillä aarniometsillä, joita

köynnöskasvit risteilevät ja tekevät ne niin tiheiksi, ett'ei tuulen

puhalluskaan sinne pääse, eikä kosteus sieltä koskaan haihdu. Haudan

hiljaisuus vallitsee siellä kuumana päivänä; mutta auringon

laskeuduttua yhdistyy kaikki ne tuhannet eläimet, jotka näissä metsissä

asuvat, yhteiseen laulun meteliin, joka aika ajoin hetkeksi taukoaa

sitte taas uudestaan alkaakseen. Puoliyötä hallitsee syvä hiljaisuus,

joka kestää aina aamukoittoon, jolloin tämä villi meteli taas alkaa."

Äkkiä kuin tuulonen

Kaikki lauluun remahtaa

Ja sadoin kielin Tapiolan

Kantele nyt kajahtaa.