Eteläisimmässä Afrikassa asuu kummallinen kansa -- Buschmanit. Nämä
ihmiset ovat maailman raa'impia ja tuskin eläimistä eroavat. He ovat
pienikasvuisia, noin meidän 14 vuoden poikain kokoisia. Heidän ihonsa
väriä on vaikea eroittaa, sillä se on paksulla lialla ja rasvalla
peitetty; heidän jäsenensä ovat heikot ja laihat, katseensa villi
ja viekas. Vaimot ovat vieläki inhoittavaisempia, niin että
Hottentottilais-vaimot ovat oikeita ihanteita heihin verrattuna. Heidän
tavallisena pukunaan näyttää olevan joku voideltu eläimen vuota; heidän
nahkaisen päähineensä alta riippuu heidän kihara, paksulla rasvalla
tahrattu tukkansa kapeina suortuvina. He ovat niin raakoja, ett'ei
yhdelläkään heistä ole nimeäkään, ja heidän kielensä on niin
vaillinainen, että se, niin kuin eläinten, sisältää ainoastaan
sanattomia, rääkyviä ääniä. Heidän varsinainen isänmaansa on
Orangevirran seutu, josta he Kapmaahan retkeilevät ja ryöstöillään sen
asukkaita valtaavat. Heidän kotomaansa on oikea erämaa; maa on melkein
hedelmätöntä ja kasvaa ainoastaan muutamia pensaita ja juurihedelmiä.
Täällä voi elää ainoastaan muutamat eläimet, nimittäin kamelikurki,
antilopi, rhinoceros ja lammas; senpätähden Buschmanit metsästävätkin
sisiliskoja, käärmeitä, heinäsirkkoja ja muurahaisia. He voivat
päiväkausia olla juomatta, kun vaan saavat nesteisiä kasveja
pureskella. Heillä ei ole minkäänlaista erityistä asumusta, vaan
viettävät yönsä koloissa ja puiden oksilla. Buschmanein näkö ja kuulo
on tarkka, mutta muut aistimet ovat sitä vastaan heikot; sillä heille
ei ole vastenmielistä inhoittavimpienkaan aineiden nauttiminen, eivätkä
tunne ilman vaiheistakaan sanottavaa. Buschmanit elävät tavallisesti
perheittäin; yksi matkustaa sinne toinen tänne, ja yhdistäyvät
joukoiksi ainoastaan suurempain eläinten metsästämiseen. Niin kauvan
kuin heillä on elämänsä tarpeita, pysyvät he yhdessä; niiden loputtua
he taas erkautuvat. Uni, ruoka ja juoma ovat heidän ainoat tarpeensa,
tupakki ja viina heidän nautintoaineensa. He kestävät myös kauvan
nälkää, ja sama Buschmani, joka viiden naapurinsa kanssa voi syödä
kokonaisen lampaan, voi myös kolme jopa neljäkin päivää nälkää nähdä.
Laiskuus on enimmästi heidän puutteisinsa syynä, ja ennenkuin hän
työhön ryhtyy, kiinnittää hän nälkävyötään ja nukkuu pois nälkänsä. Hän
voi kyllä olla rohkea varas, mutta sotaista urhoollisuutta häneltä
puuttuu; yksi pyssynlaukaus voi karkoittaa satoja Buschmaneja. Sitä
vastaan tapaavat he kätköistään lähetellä nuoliaan, joiden kärissä on
käärmeen myrkkyä. Jos he käärmeen tapaavat, astuvat he sen pään päälle
ja käsin siihen niin tarttuvat, ett'ei käärme voi suutaan sulkea. Sen
jälkeen he hampaillansa raastavat sen pään poikki, säilyttävät sen
sopivaan tarpeesen ja syövät ruumiin raakana ja verisenä.
"Minä vietin", sanoo eräs matkustaja, "tunnin verran aikaa näiden
ihmisten tarkastelemisessa ja väitän, että Buschmanin muoto ja tavat
ovat enemmän apinan, kuin ihmisen. Varsinkin yksi oli niistä
apinamainen. Hän oli 50 vuotinen harmaatukkainen ja piikkipartainen
ukko; otsa, nenä ja kasvot olivat paksulla lialla tahratut ja
ainoastaan silmäin ympärillä näkyi pieni valkoinen rengas, jota savun
alituisesti vaikuttavat kyyneleet puhtaana pitävät. Mutta millä
varsinkin sen tekisivät melkein täydelliseksi apinaksi, olivat sen
vilkkaat silmät ja kutsuvaiset silmäluomet, jotka nousivat ja laskivat
jokaisessa muodon muutteessa. Yksinpä sieramet ja suupielet ja vieläpä
korvalehdetkin ehdottomasti liikkuivat ja ilmoittivat vaihtelevia
himoja ja epäilyksiä. Sitä vastaan ei kasvoissa ollut ainoatakaan
juonnetta, joka häntä olisi ihmisyyteen korottanut. Kun minä viimein
käskin hänelle antamaan lihapalan, jota ottamaan hän epäluuloisesti
kätensä ojensi, tempasi hän sen äkkiä ja hiilille heitti ja, ehtimiseen
ympärilleen silmäillen, piti huolta ett'ei kukaan sitä häneltä olisi
vienyt. Silloin olisi jokainen varmaan vetoa lyönyt, että hän kaiken
tämän on apinalta oppinut. Nyt hän sieppasi lihapalan hiililtä, pyyhki
sitä pikaisesti hihaansa, pisti sen suuhunsa ja repi siitä isoja,
puoleksi verisiä paloja, joiden alaspainuminen laihassa kurkussa
selvästi näkyi. Kun viimein ainoasti luut ja jänteet jälellä olivat,
alkoi hän veistä käyttää. Luu kun oli jo paljaaksi kaivettu, pisti hän
sen uudestaan valkeasen, rikkoi kivellä sen molemmat päät, imi ytimen
sen sisältä ja täytti kohta sen tupakilla, jonka savua hän pitkillä
siemauksilla, silmät ummessa nieli; nyt hän näytti niin tyytyväiseltä,
kuin ihminen mieliviini-maljaansa juodessa. Muutamia siemauksia
vedettyään, antoi hän luun vieressä istuvalle naapurilleen, joka teki
samoin. Tämän jälkeen molemmat katselivat hyvin tyytyväisinä, kunnes me
heidät jätimme".
Amerika.
Amerikaksi sanotaan maapallon läntistä maanosaa. Sitä sanotaan myös
Uudeksi maailmaksi, koska rohkea merimies Kristofer Columhus sen vasta
neljännellätoista vuosisadalla löysi.
Amerikaa rajoittaa Atlantin- ja Tyynimeri sekä pohjainen Jäämeri. Sen
pituus on pohjasta etelään. Sen päästä päähän kun kävelee, saa käydä
kaikissa ilmanaloissa: Pohjaisnavan jäisestä kylmyydestä päiväntasaajan
polttavaan kuumuuteen ja siitä taas etelänavan jäiseen hyyteesen.
Atlantin meri tekee Amerikan rannalle suuren lahden, jota pohjaisessa
sanotaan Mexikon mutkaksi ja etelässä Karibian mereksi. Tämä jakaa
maan kahteen, melkein yhtäsuureen osaan, joista molemmilla on jotenkin
kolmion muoto, joiden asemat ovat pohjaiseen- ja käret eteläänpäin.
Amerikan rannikon ominaisuutena on yksitoikkoisuus. Etelä-Amerikan
rannikko on varsinkin sitä laatua. Tästä kuitenkin poikkeaa lounaisin
osa, joka on "lahdekkeiden ja solien sekasortona". Pohjais-Amerikan
rannikolla on vähemmän säännöllinen muoto. Sen koilliskulmalla on
paljon lahtia, hyviä satamia ja leveitä virtain suita; isoja niemimaita
pistäytyy sieltä myös ja suuri joukko saaria kuvastelee sen rannikolla.
Luoteessa rannikko on niemekkeistä, lahtista ja saarista; mutta ne ovat
pienempiä ja vähempiarvoisia.
Yksinkertaisuus ja säännöllisyys ilmautuu myös sen maan luonnossa.
Andivuorten pitkä jono kulkee pitkin länsirannikkoa ja sitoo molemmat
Amerikan osat toisiinsa; Andien itäpuolta voi pitää suurena laaksona,
jonka matalana itäisenä reunana Alleghany-, Antilleri-, Guianan ja
Brasilian vuoret ovat.
Ilmanalan, kasviston ja eläimistön suhteen ei ole jyrkkiä eroituksia;
yksi ilmanala muuttuu vähitellen toiseksi. Kylmästä, puuttomasta,
kanervaisesta ja sammaleisesta alatasangosta, joka Jäämeren rannoilta
ulettuu aina "Mustille kunnaille" ja jossa Mackenzia pohjaiseen
virtailee, tullaan vähitellen Ylä-järven havumetsiin; sitte Wiskonsin
tammimetsiin. Pähkinä- ja kastanjipuita nähdään Ohion ja Kentuckin
tienoilla; etelämpänä Mongolilaiset ja palmut jo osottavat, että kuumaa
ilmanalaa lähestytään. Tähän yhdestä ilmanalasta toiseen vähitellen
muuttumiseen on epäilemättä syynsä, ett'ei ole mitään korkeita,
lännestä itään kulkevia vuoria, jotka eläinten ja kasvien vapaata
levenemistä estäisivät. Euroopalaiset kun Pohjais-Amerikaan saapuvat,
näkevät he ihmetellen Kolibrin, "kääntöpiirin lintumaailman diamantin",
lentelevän maassa, joita lumi ja jää vuosittain monta kuukautta
peittää. Etelä-Amerikassa on laita aivan samoin. Siellä on kääntöpiirin
palmuja ja papukaijoja vielä Buenos Aures'in tienoilla -- siis kaukana
oikeasta kotomaastaan.
Uuden maailman ilmanala on Vanhan maailman ilmanalaa kosteampi. Tämä
tulee maan pitkästä, kapeasta muodosta ja sen kosteille merituulille
olevasta aukeasta asemasta. Atlantin rannikoilla on nimittäin
ainoastaan mataloita maakukkuloita, joiden ylitse Atlantin ilmavirrat
voivat vesihöyryään menettämättä kohota, ja vasta Andeilla haihduttaa
vetensä, josta Mississippi, La Plata ja Amazon syntyvät. Sen lisäksi
vielä tulee, että isot, avarat tasangot edistävät laajain vesistöjen
muodostumista. Uudessa maailmassa onkin sentähden useita isoja virtoja,
joista muutamat ovat maailman suurimpia, haaraisimpia ja pisimpiä.
Missä on Amazon virralle vertaa? Sen pinta-ala tekee 94,000 maatiet.
neliöpeninkulmaa ja pituus 770 mt. pen. Siihen yhdistyy sivuvirtoja,
jotka ovat muiden maanosain itsenäisiä virtoja suuremmat. Mississippi,
maailman toinen virta, on melkein Amazon'in suuruinen. Se on 890
penink. pitkä ja sen veden pinta-ala lasketaan 61,000 peninkulmaksi. La
Plata- ja St. Lorenzo-virrat ovat myös mainioita niin suuruudestaan
kuin merkityksestäänkin.
Amerikassa on myös kosolta suuria järviä. Suurempaa suolatonta
vesistöä, kuin Kanadalainen on, ei ole koko maailmassa. Ja tämä ei ole
ainoa. Katsahdus kartalle näyttää, että Pohjais-Amerikan alatasangolla
on järviä, joilla ehkä on Kanadan järvein laajuus.
Tämä veden paljous ei ainoastaan edistä maan hedelmällisyyttä, vaan se
helpoittaa myös keskusliikettä maan eri osain välillä.
Lämpö ja kosteus ovat runsaan kasvullisuuden parhaimmat edistäjät.
Sentähden Uusi maailma voikin erinomaisen edistyneellä kasvullisuudella
kopeilla. Amazon-virran viereiset isot aarniometsät muodostavat
jättiläispuillaan metsistön, jonka vertaista muut maanosat kaipaavat.
Palmut kohottautuvat aina 200 jalan korkeuteen ja voittavat metsän muut
puut niin hyvin suuruudellaan kuin paljoudellaan ja majesteetillisillä
lehtimuodoillaan. Näiden jättiläisten välillä kasvaa pensaita ja
pienempiä puita, joita köynnöskasvit kiertelevät ja yhteen punovat,
ja niin muodostavat läpipääsemättömän tiheikön. Virrat, jotka
rauhaista vettään vierittelevät mahtavain metsäin viheriöissä
lehtiholveissa, ovat ainoat keskusliikenteen välikappaleet kansoille ja
lähetyssaarnaajille, jotka sinne ja tänne asuntonsa ovat asettaneet.
Muutamin paikoin, esim. Yukatassa kasvit muodostuvat semmoisella
voimalla, että ne vierittelevät tieltään suuria vuorenlohkareita.
Amerikan eläinmaailma ei ole niin korkealle kehittäinnyt. Hyönteisiä
siellä on erittäin paljo. Niiden moninaisuus, niiden kiiltävät värit ja
tavattomat suuruudet tekevät niistä maanosan suurimman kaunistuksen.
Selkäpiillisistä eläimistä ovat mateliaat lukuisimmat; muut eivät ole
niin monenlaisia eikä niin suuria, kuin muissa maanosissa; mutta ne
eivät ole ainoastaan pienempiä, vaan niiltä puuttuu myös se voima,
julmuus, tulinen rohkeus ja viisaus, jota me maanosamme samanlaisilta
eläimiltä ihmettelemme. Pohjais-Amerika, jolla on enemmän mantereen
ilmanala, on tässä suhteessa Etelä-Amerikan ja Vanhan maailman
välittäjänä.
Amerikassa asuu noin 85 miljoonaa ihmistä, jotka voidaan kahteen
pääjoukkoon jakaa: alkuasukkaisiin ja siirtolaisiin. Alkuasukkaat ovat
Eskimoita, jotka asuskelevat ainoastaan pohjoisimmilla seuduilla ja
elävät pääasiallisesti valaiden pyynnöllä; ja Indiaaneja, jotka
enimmästi eleskelevät kierteleväisinä metsästäjinä. Siirtolaiset ovat
osaksi Euroopalaisia, osaksi Neekereitä ja osaksi Mongolilaisia.
Näistä erilaisista kansoista on syntynyt sekoituksia, jotka etenkin
Etelä-Amerikassa ovat lukuisia.
Vihantamaa (Grönlanti).
Grönlanti on 50 peninkulmaa Islannin pohjoispuolella. Vuonna 986 löysi
Islantilainen Eerik niminen mies tämän maan. Hän pakoitettiin
kotomaansa jättämään, kun oli kaksintaistelussa jonkun tappanut, ja,
kun hän tiesi, että eräs Norjalainen laivakatteini oli myrskyn ajamana
joutunut eräälle rannalle Islannin länsipuolella, purjehti hän länteen
ja saapui sinne. Maa kun oli ruohoinen, kutsui hän sen Vihantamaaksi
(Grönland). Muutaman vuoden perästä palasi hän Islantiin takaisin,
kertoi sen kauneista niityistä, sen kalaisista rannoista ja sen
paljoista turkiksista ja metsän riistasta sekä sai monta siten sinne
muuttamaan.
Eerikin poika kun sitte oli Norjassa käynyt, lisääntyi yhä sinne
muuttajain luku. Norjan kanssa käytiin kauppaa, perustettiin Gardar'in
kaupunki, rakennettiin kirkko, laitettiin luostari sekä siihen pispa
y.m. hengelliset virkamiehet. Näin syntyi 190 uutisasuntoa itä- ja 90
länsirannalle. Näistä kaikista on nyt ainoastaan rauniot jälellä.
Kuinka asukkaille ja Vihantamaan viljelykselle lienee näin käynyt, ei
varmaan tiedetä. Varmaa vaan on, että asukkaat ovat hävinneet osaksi
puutteista, osaksi Eskimoiden hävityksistä.
Vihantamaan keskus on alituisesti lumen ja jään peittämä ylänkö, joka
kallistuu länteenpäin. Vuosituhansien kuluessa satanut lumi on täällä
keräytynyt äärettömiin kasoihin. Näiden lumivuorien yläkerrokset ovat
lumen pakkautumisesta ja osaksi sulautumisesta muuttuneet valkoiseksi
nyppyiseksi jääksi, joka aina 2,000 jalan paksuisena peittää koko maan,
paitsi rannikoita. Suuret jäälohkareet vieryvät näiltä alas
rannikoille. Suurina, monen sadan jalan paksuisina laskeuvat ne
hitaasti niin sanottuihin jäävuonoihin, eroittautuvat pienempiin ja
suurempiin jäälohkoihin ja muodostavat isoja, uivia jäävuoria, jotka
Jäämerellä purjehtimisen tekevät niin vaaralliseksi. Sorineen ja
kivilohkareineen, jotka rantavuorista niihin murenevat, kulkevat nämä
jäämöhkäleet vuonoista vähitellen ulapalle ja sieltä aina Atlantin
merelle, jossa ne New-Foundlannin eteläpuolella joutuvat Golf-virran
lämpöiseen veteen ja sulavat; kivilohkareet ja sora vaipuvat silloin
meren pohjaan; näistä todellakin lienee New-Foundlannin eteinen luoto
syntynyt.
Saaren itäranta on suurimmaksi osaksi tuntematonta; länsiranta, jota,
eroitukseksi sisämaasta, sanotaan reunamaaksi, on tarkoin tutkittu. Se
näyttää Norjan länsirannalta; sillä niin kuin siellä, on täälläkin
rantue täynnä isompia ja pienempiä saaria; kapeita, haaraisia ja pitkiä
vuonoja on myös tämä rantue täynnä. Sisämaan ylänkö alenee
penkereittäin rannallepäin; penkereet ovat usein avaroita, jyrkkiin
seiniin päättyviä ylätasangoita; ainoastaan rannikon eteläosassa, joka
on muuta matalampi, ei ole tämmöistä pengerrystä.
Kesällä leijuelee aurinko myötään taivaalla, vaikka tosin alhaalla.
Varjot ovat aina pitkiä, ikäänkuin iltasilla eteläisimmissä maissa.
Valo heiastuu huikaisevalla loistolla lumesta ja välkkyvistä
jäävuorista. Talvella taas on yhtämittainen yö revontulien ja
loistavien tähtien tanssiessa. Syksy on ilta- ja kevät aamuruskona.
Ilmanala on kylmä. Kesällä lämpö tosin nousee jotenkin korkealle; mutta
talvella elohopea voi viikkokausia jäässä pysyä; hengitys näyttää
tiheältä ja ruutisavun valkoiselta; vaarallisena pohjolan puhuri uhkaa
jokaista vierasta, joka uskaltaa lähestyä tänne kylmään koloon.
Vihantamaan länsirannikon ilmanala on tuores ja vaihtelevainen,
etelärannikon kostea, mutta pohjaisen kuiva.
Kasvullisuus on pääasiallisesti ahdistunut rannikolle; metsää ei ole
ensinkään, ainoastaan etelässä kasvaa hiukan mataloita koivu- ja
pajupensaita. Vuonojen pohjissa ja laaksoissa kasvaa muutamia kanervan
tapaisia kasveja, vareksen marjoja, neilikoita, y.m. Parhaite täällä
menestyvät kaalit, retikat ja sallaatit. Vareksen marjat ovat tärkeitä
ravintoaineita. Kallioilla kasvaa jäkälöitä. Kasvaa siellä myös kasvi,
joka on suuresta arvosta köyhän maan ihmisille. Se on kuirimo. Tämä on
yleisin ja varmin tämän seudun varsinaisen taudin -- kerpukin --
parantaja. Hyvä jumala kasvattaa sitä täällä yltäkyllin. Hiekassa, jopa
paljailla kallioillakin kasvaa sitä suurin määrin. Kaikki ränstyneet
huoneet ovat niillä peitetyt. Tämän kasvin kasvuvoima on niin suuri,
että koko tusina ja vieläpä useampiakin haaroja lähtee yhdestä ainoasta
juuresta.
Syksyllä kerätään kuirimoita kasoihin ja peitetään sitte lumella että
tuoreina pysyisivät. Näistä keitetty soppa maistuu oivalliselta,
ainakin tässä köyhässä maassa, ja on lääkkeenä monenmoisiin
satunnaisiin tapauksiin. Sallaattinakin kuirimoita käytetään. Se
otetaan silloin tuoreena ja maistuu vähemmän vastenmieliseltä.
Kerpukki, jota vastaan tämä on paras lääke, on mitä vaivaloisempia
tauteja. Kosteus, kylmyys, voimattomuus, pilautunut ruoka ja liikkeen
puute ovat tämän taudin syinä; senpätähden napaseutujen asukkaat
kärsivätkin enimmän siitä, sillä siellähän kaikki nuo syyt ilmestyvät.
Pitkillä merimatkoilla kärsivät muinoin merimiehet paljon tätä tautia.
Tauti ensin ilmautuu alakuloisuudessa, jäsenten kankeudessa ja
väsymyksessä. Sitte ilmestyy ikeniin paisumia. Nämä puhkeavat
vähimmistäkin syistä ja vuodattavat paljo verta. Hampaat putoavat
vähitellen suusta ja paisuvat levenevät yli ruumiin. Voimattomuus
lisäytyy ja kivut kiihtyvät niin, että sairas toivoo vaan kuolemaa,
joka hänen hirmuiset tuskansa lopettaisi.
Eläimistä täällä ovat jääkarhut, valkoinen kettu, poro ja moskushärkä
tavallisimmat. Kotieläimiä täällä on ainoastaan koira; mutta kylmyys on
siihenkin kuvansa painanut. Nämä, muuten niin vilkkaat ja oppivaiset
eläimet, ovat täällä niin typeriä ja kankeita, ett'ei niillä voi
metsästää. Ne eivät haukukaan, ainoastaan ulvahtelevat.
Ihmisruumiisenki, joka muuten niin paljon kärsii, näkyy tämä
hävittäväinen ilma paljon vaikuttaneen. Vihantamaalaiset, jotka
kuuluvat Eskimoihin, kasvavat harvoin viittä jalkaa pitemmäksi; mutta
sitä vastaan he ovat lihavia ja ikäänkuin rasvakerroksen ympäröimiä.
Tätenpä he voivatkin paremmin kylmyyttä kestää, ja hän nähdäänkin usein
paljain päin ja kauloin ulkona. Huoneissaan he istuvat melkein
alastomina; mutta heidän höyryämisensä on niin kova, että Euroopalaiset
eivät heidän seuraansa kuumuuden tähden kestä.
Vihantamaalaisella on erinomaisen hyvä ruoan sulatusvoima. Hän
luonnollisesti syö enimmästi liharuokaa, ja se on hänelle yhtä, josko
se on tuoresta eli pilautunutta, puhdasta eli likaista. He syövät
lumeen peitettyjen, puoleksi mädäntyneiden hylkeiden päät ja luutkin.
Heidän makupaloinaan ovat: puoleksi mädäntynyt valaan pyrstö; terveet,
pilautuneet, puoleksi haudotut munat, joita hylkeennahkaisessa pussissa
ihran kanssa sekoitellaan. Paitsi vettä juovat he myös mielellään sulaa
rasvaa.
Vihantamaalaisen pukuna on vesilinnun- eli ketunnahkainen turkki, jonka
karvat ovat sisäänpäin käännetyt. Sen yllä hänellä on iso
hylkeennahkainen nuttu. Housut, kengät ja sukat ovat myös
hylkeennahasta. Kesillä Vihantamaalaiset asuvat nahkateltoissa, joiden
karvapuoli on ulospäin sateella, vaan muulloin päinvastoin. Ylimmäinen
vuota pistäytyy muita pitemmälle joka sivulla ja muodostaa katoksen,
jonka alla varat ja m.s. säilytetään. Vuotain alareunoilla on kiviä
painona; sattumuksen synnyttämät reiät tukitaan sammalilla. Ovessa
riippuu hieno suolikalvoinen esirippu, jota myös akkunoissa käytetään.
Sisällä on vuoteina pölyköiden päällä muutamia lautoja. Usein asuu 20
ihmistä semmoisessa teltassa. Talviasunnot ovat kesäasunnoita paljoa
suuremmat. Ne rakennetaan mieluisasti korkeille paikoille, ett'ei
lumivesi tupiin tulvaisi. Ulkoseinänä on muutaman kyynärän paksuinen
maalla ja mättäillä tukittu kiviseinä. Muurilta lähtee orsi, jonka
sisäpäätä tolpat tukevat. Tämän orren poikki kulkee toisia hirsiä,
joiden välit ovat maloilla ja kanervilla täytetyt. Näiden päällä on
sitte mättäitä ja maata. Näitä kokonaisuudessaan sitte vanhat vuodat
peittävät. Tavallisesti asuu samassa huoneessa monta perhettä. Kullakin
heistä on siinä erityinen, vuodilla eroitettu suojansa. Huoneen
oviseinässä on muutamia nelikulmaisia suolikalvo-akkunoita. Näiden
kohdalla on penkki, jota vieraat käyttävät istuin- ja makuupaikkanaan.
Tämä huoneen osa on siis Vihantamaalaisten vierashuoneena. Jokaisella
suojalla on omituinen tulisijansa, jona käytetään jakkaralle asetettua
lamppua, jossa hylkeenrasvaa ja sammalia alituisesti palaa. Se ei
ainoastaan valaise koko suojaa, vaan se lämmittää myös; ruoka myös
sillä kivikattiloissa keitetään. Kattilan päällä on puusäleistä tehty
kuivuupaikka. Siinä vaatteet ja kengät kuivataan. Sisäänkäytävänä on
pieni, 12-16 jalkaa pitkä porstua, joka on niin matala, että käsin ja
jaloin ryömien täytyy siinä kulkea. Tämä pitkä käytävä, vaikka ei siinä
olekaan ovea, estää kylmyyden huoneesta, sekä on ainoa aukko, josta
lampun häkä pääsee ulos ja raitista ilmaa sisälle. Kun nyt ajattelemme
kuinka paljo tämmöinen, yhdessä asuvainen ihmisjoukko höyryilee;
kiehuvan, puoleksi mädänneen ruoan hajun; vallitsevan siivottomuuden --
niin ei liene ihmeellistä, jos Euroopalaiset eivät semmoisessa
asumuksessa eläisi.
Asumuksen vieressä on varastohuone ja laivat, jotka ovat pylväiden
päihin kumoon asetetut; niiden alla metsästyskalut ja vuodat
säilytetään. Syyskuussa Vihantamaalaiset rakentavat talvisuojansa eli
vanhat korjaavat. Kuun lopussa muuttavat he niihin; Huhti- eli
Toukokuussa jättävät he nämät ja riemuiten telttansa tekevät.
Metsästys on Vihantamaalaisten päätoimi, ja, koska heillä on ainoastaan
harvoja maaeläimiä, on meri heidän alueensa. Siinä valaat, sarvivalaat,
mursut, hylkeet ja vesilinnut vilisevät; viimeksi mainitut peseivät
jyrkkäin vuorten rinteille.
Vihantamaalaisten tärkein eläin on hyle. Sen lihaa he syövät; sen
nahkaan he pukeutuvat; sen nahalla he huoneensa ja venheensä verhoavat;
sen rasva antaa heille valon pimeinä talvi-iltoina, lämmön talven
kylmyydessä. Hylkeen jänteistä on heidän lankansa, sen suolista heidän
purjeensa, akkunansa ja paitansa; sen kovista luista tekevät he useat
työkalunsa.
Vihantamaalaisten luonteen matkustajat kuvaavat edullisena. Hän on
suopea, iloinen ja vihaa irstaisuutta. Juoppous ja tappelukset ovat
heille tuntemattomat. He kun havaitsivat paloviinan vaikutuksen
Euroopalaisiin, sanoivat he sitä "hullutusvedeksi", ja kun he näkevät
jonkun irstaisuuteen vaipuneena, sanovat he: "hullutus-vesi on varmaan
häneltä ymmärryksen riistänyt". Riitansa he ratkaisevat kummallisella
tavalla. Vastustaja vaaditaan, nimittäin, kilpataisteluun, jota he
sanovat lauluriidaksi. Vaatija astuu silloin hypellen tuomitsevan
kansan eteen ja laulaa syytöksiään. Tässä hän kokee kaikin tavoin
vastustajaansa saattaa naurettavaksi. Tämä vastaa samoin. Se voittaa,
jolle jää viimeinen sananvuoro ja jonka puolella on useampia naurajia.
Oli heillä myös, miten useilla raakalaisilla, verikostojakin -- s.t.s.
jos joku tapettiin, täytyi murhatun likisimmän sukulaisen väijyä
murhaajan henkeä. -- Tämä tapa on kristinuskon tuotua hävinnyt.
Vihantamaalainen kun on näin suopea, ihmettelee hän kun näkee
Euroopalaisen kovasti alammaisiaan kohtelevan. "Te kohtelette
kanssaihmisiänne kuin koiria", sanovat he usein tämmöisessä
tapauksessa. Sentähden he pitävätkin itseänsä Euroopalaisia parempana
ja sanovat miehevästi: "minä olen Vihantamaalainen!" Jos he tahtovat
erityisellä tavalla vieraalle arvoansa todistaa, sanovat he: "sinä olet
niin kuin me. Sinä olet Vihantamaalainen." Tämä ylevä ajatus itsestään
ja maastaan edistää paljo heidän tyytyväisyyttään; sillä eivätkös he
itseänsä tuntisi varsin onnettomiksi tässä köyhässä maassaan ja monissa
puutteissaan, nauttiessaan niukkaa, inhottavaa ruokaa, jos eivät he
elämänsä tapaa pitäisi niin herttaisena, että he eivät tahtoisi sitä
vaihtaa muuhun, joka meidän mielestä näyttäisi paljoa mukavammalle!
Kerran vietiin pari Vihantamaalaista Kyöpenhaminaan ja pidettiin hyvää
huolta kaikista tarpeistaan; kuitenkin he pyrkivät takaisin isänmaahan
ja ilmoittivat että Euroopassa ei ollut oikeata pakkasta eikä hylkeitä.
Vihantamaalaiset ovat nyt oikeita kristityitä. Tästä hyvyydestä heidän
on erittäin Norjalaista pappia, Hans Egede'a kiittäminen. Hän saarnasi
heille ensin kristinoppia 18 vuosisadan alussa. Sitte kuin Tanskalaiset
monta kertaa olivat Vihantamaassa käyneet hakemassa maantuotteita,
joista he eivät kuitenkaan tähän asti hyötyneet, ryhtyi Hans Egede
heitä kristinoppiin kääntämään. V. 1717 jätti hän papillisen toimensa
Norjassa ja purjehti vaimoinensa ja lapsinensa kuninkaan myönnytyksellä
Vihantamaahan. Täällä he rakensivat itselleen huoneen, ja Egede koki
Vihantamaalaisiin tutustua ja itseensä heitä pienillä lahjoilla
miellyttää. Kauvan kuitenkin viipyi, ennenkuin he luottamuksella
suostuivat häneen ja tarkastelivat pieniä kuvia, jotka kuvailivat
Raamatun tapauksia. Aina niistä päivistä, jolloin Egede vaikean
toimensa alkoi, ovat kaikki Euroopalaisten uutisasukasten läheiset
Vihantamaalaiset, noin 6,000 luvultaan, tunnustaneet kristinuskoa ja
muutamat erittäin elävinä. Melkein kaikki jo osaavat lukea ja
kirjoittaa. Koko kansalla on kunnollisia kansakunnallisia laitoksia,
saavat entistä varmemmin elatuksensa ja ovat pelastuneet monista
vahingollisista taikamaisuuksista, joita pakanalliset noidat omaksi
hyödykseen toimittelivat.
Eskimot.
Eskimot ovat muodoltaan ja vartaloltaan, kieleltään ja tavoiltaan niin
täydellisesti muista, Amerikan manner-asukkaista eroavaisia, että he
epäilemättä kuuluvat aivan toiseen ihmisrotuun. Niillä on monta
omituista, ranta-lappalaisten kanssa yhteistä tuntomerkkiä.
Mustanlainen kasvojen väri, ulkonevat poskipäät ja ontelot kasvot.
piikkinen leuka ja leveä suu, paksu parta, pitkä, musta tukka,
tavallisesti lyhyt vartalo, kuin myös puku, ravinto ja asumukset ovat
aivan samanlaiset.
Eskimot ovat muinoin olleet erityisenä kansana, joka niin muista
Amerikan villeistä erkautui, että ne Eskimoita pitivät enemmin eläiminä
kuin ihmisinä, ja lähestyivät heitä ainoastaan silloin, kuin tahtoivat
heitä tappaa. Vaikka mikään kansa ei ole niin rauhallinen kuin Eskimot,
on jokainen naapuri kuitenkin heidän vihollisensa. Voimassa ja nerossa
Eskimot tavallisesti vihollisensa voittavat. Hän ei hevillä vihastu,
mutta kun hän sen tekee, tulee hän raivoon, pureskelee hän vahtoa kuin
villisika, puree hammasta ja syöksee vihollisensa kimppuun pedon
raivolla.
"Maa oli" -- kertovat Eskimot -- "alussa veden peittämä, ja kun se oli
kuivanut, näkyi ihminen. Agluktuk oli se ihminen, joka loi maaeläimet
ja kalat; sillä hän kaatoi puun, joka meren ylitse ulettui, ja lastut
jotka mereen sinkoilivat, muuttuivat kaloiksi; mutta maalle pudonneista
maaeläimiä syntyi".
Eskimoiden paradiisi on meren alla. Joka on elänyt siivosti, pääsee
mereen, jossa on joukko hylkeitä ja valaita, joilla he voivat murheitta
ja vaivatta elää, sekä nauttia tuoresta lihaa ja rasvaa ikuisesti.
Jumalattomain sitä vastaan täytyy elää myrskyisessä meressä, jossa ei
ensinkään semmoisia herkkupaloja ole, ja jossa tavallinenkin ylöspito
suurella vaivalla saadaan. Vaikka kuolleet asuvatkin meressä, tulevat
he kuitenkin joskus huvituksekseen maalle metsästämään. Heidän kyllä
kuullaan toisiaan huutavan poroja ajaessa.
Eskimoiden häissä ei ole mitään juhlallisuutta. Moniavioisuus on heillä
tavallista, ja mies on vaimonsa puoliso, tuomari ja pyöveli, eikä
kenelläkään ole oikeutta heidän asioihinsa sekautua. Jos vaimo
kuitenkin luulee miehensä häntä väärin kohdelleen, pakenee hän
vanhempainsa suojaan siksi, kunnes asia on ratkaistu. Jos sovintoa ei
synny, saa vaimo ottaa toisen miehen.
Eskimoillakin on "lääkemiehensä", eli noitansa, joiden yliluonnollisiin
lahjoihin he ehdottomasti luottavat, ja jotka kansan taikamaisuudesta
saavuttavat suuren arvon. Nämä viekkaat viettelijät johtavat kaikkia
tärkeitä asioita ja näyttävät olevan ainoat Eskimoiden päämiehet. He
sekoittautuvat melkein kaikkiin yksityistenkin tehtäviin. Kuolleet
viedään vuorelle ja peitetään jäällä ja kivillä; mutta nämä eivät estä
kuitenkaan susien ja muiden petojen ruumiita pitkin mäkiä vetelemästä.
Haudan viereen asetetaan kuolleen aseet: nahkavene, joutsi, nuolet ja
keihäs, että muuttavalla hengellä toisessa maailmassa omat aseensa
olisivat. Kun Eskimot ovat jonkun valaan tappaneet, paastovat he 24
tuntia kalan kunniaksi, sillä muuten kala pahaksi panisi, ja voisipa
lähettää syntiselle tauteja ja muita onnettomuuksia. Jos metsästys
heille kesällä ja syksyllä hyvin onnistuu, pitävät he itsensä
loppumattoman onnellisuuden omistajina, sillä he sitte viettävät koko
talven aivan surutta ja murheetta. Silloin he vaan syövät ja makaavat,
nousevat ylös ja taas syövät ja makaavat. Näin viettävät he suuremman
osan aikaansa, ja kun he joskus ovat oikein iloisia, huvittelevat he
harvoilla leikeillään, pääasiallisesti pallon lyönnillä. Sekä miehet
että vaimot ottavat tähän osaa. He jakautuvat kahteen parveen ja sitte
palloa toisilleen paiskaavat. He myös hyppelevät, samalla kuin kaksi
riviä miehiä ja vaimoja (usein kuitenkin joko miehet taikka naiset
yksinään) hartioitaan ja polviaan sinne tänne kääntelevät ja
irvistelevät, jalkaansa paikaltakaan liikauttamatta. Musiikin virkaa
heidän hypellessään toimittavat raskashenkiset äännähdykset, jotka
röhisevät, kuin tukehtumaisillaan olevain hengitykset. Semmoinen
musiikki on hyppelynsä arvoinen. Sitä paitsi he huvitteleivat
nyrkkisodilla ja painimisilla. Paininheitossa he ovatkin maan Indianeja
etevämmät.
Vedenpitävät, linnunnahalla eli hienolla peuran karvalla sisustetut
saappaat suojelevat heidän jalkansa kosteudelta ja kylmyydeltä. Kaksi
paria nahkahousuja, joista sisimmäisten karva on sisäänpäin, ja kaksi
ketun eli hylkeen nahkaista nuttua, joista päällimmäinen myös tekee
ison päähineen, joka myrskyllä päähän vedetään, sekä suuret
karvarukkaset tekevät heidän pukunsa. Naisten puku on samanlainen,
ainoastaan sillä eroituksella, että nutun selkämyksestä riippuu eräs
nahkaliuska aina kantapäihin saakka; tämä antaakin naisille kummallisen
ulkonäön. Tästä hännästä eli suipukasta on kuitenkin se hyöty, että
vaimot voivat siihen kääriytyen mukavasti istahtaa vaikka kylmille
kallioille.
Talvella Eskimot asuvat lumimajoissa. He ovat niissä hyvässä suojassa
ankaralla pakkasella ja ovat ne paljoa mukavammat, kuin puiset ja
kiviset huoneet, vaikka niissä ei valkeata palakaan. Näiden suojain
rakentaminen, jonka aina miehet tekevät, vaatii suurta tottumusta ja
taitoa. Parittain, joista toinen on sisällä toinen ulkona, he niitä
tekevät. Noin kahden jalan levyisiä, kahden jalan pituisia ja kahdeksan
tuuman paksuisia lumikinkoja latelevat he niin päällettäin, että
jokainen yläkerros on hiukan alempaansa sisempänä; näin pitkitetään
kunnes seinät tulevat niin yhteen, että ainoastaan pieni aukko harjalle
jää. Tämä peitetään läpinäkyvällä jääliuskalla, joka päästää valoa
huoneesen. Ympärinsä huoneen lumiseinää kiertää lumipenkki, joka,
nahoilla peitettynä, on istuimena ja vuoteena. Tämmöinen, ison alassuin
olevan padan näköinen maja, on noin 10-12 jalkaa lävitse mitaten ja
jotenkin 8 jalkaa korkea sisältä. Kaksi ja kolme perhettä asuu joskus
saman lumikaton alla. Jokaisella on silloin erityinen makuusuojansa,
joka kuitenkin on yhteisen päärakennuksen yhteydessä. Mutkainen,
katettu käytävä vie majaan, joka on päivällä auki, vaan yöksi
huolellisesti tukitaan jokaiseen käytävän mutkaan asetetulla
jääpalalla.
Talvella Eskimot eivät käytä ensinkään valkeata. Heidän kivilamppunsa
antavat kylliksi lämpöä saappaiden ja vaatteiden kuivaamiseen ja raa'an
lihan ja rasvan lämmittämiseen. He ovat heikoista lapsista alkaen jo
kylmään tottuneet. Äidit kantavat selässään päähineisin käärityitä
lapsiaan aina kolmen vuoden vanhoiksi; lapset ovat sinä aikana aivan
alasti. Näiden pienten olennoiden nähdään joskus luolansa edessä
seisovan kylmimmässä pakkasessa, josta he eivät kuitenkaan mitään
huoli. Eskimot eivät koskaan makaa vaatteissaan, vaikka he aukeassa
vuoren halkeamassa makaisivat.
Miten tiedämme, syövät he tavallisesti raakaa lihaa. Siitä tulee nimi
"_Eskimo_", jonka Ranskalaiset löytäjät heille ovat antaneet, ja joka
varmaan tulee sanasta "eschkimai", joka merkitsee "raakaa lihaa syöpä
ihminen."
Eskimoiden koirat näyttävät kesyiltä susilta. Ne ulvovat mutta eivät
koskaan hauku. Niistä on isännilleen suuri hyöty, vaikka eivät maksa
heille mitään; sillä asunnostaankin ne saavat itse huolen pitää. Niille
ei anneta minkäänlaista syötävää, ja ihmetellä täytyy, millä ne elävät.
Ainoastaan matkoilla, joilla ne hevosen työtä toimittavat, saavat ne
iltaisekseen palasen rasvaa. Pitemmällä matkalla käytetään 10-12
koiraa. Jokainen niistä on valjastettu erityisellä nuoralla siten, että
nuoran yksi pää on sidottu koiran kaulavyöhön, toinen reen sepiin; näin
koirat rinnatusten juoksevat esikoiran perässä, joka jokaisena hetkenä
seuraa isäntänsä käskyjä, sillä muuten ruoska soisikin sen korvilla.
Reet ovat noin 5 jalkaa pitkät, 2 jalkaa leveät ja jalakset
tavallisesti kalanluulla eli mursunhampailla silatut; joskus myös on
niitä kostealla maalla jäädytetty, ja kun se on pois kulunut,
uudistetaan työ.
Eskimoiden veneet, jotka ovat noin 12 jalkaa pitkät ja 2 leveät,
soukkenevat kokkaan ja peräänpäin. Se on puusta ja niin hylkeen nahalla
peitetty, että sen keskelle ainoastaan on jätetty pieni reikä, johon
soutaja pistäytyy istumaan; sillä nämä veneet ovat aiotut vaan yhdelle
hengelle, vaikka siihen tosin toinenkin saa sijaa, jos hän tahtoo
liikahtamatta mahallansa maata ja vaaran alaiseksi antautua. Näitä
venheitä, joita käytetään ainoastaan otusten pyynnissä, soudetaan
kahdella airolla ja ne kiitävät kuin merisiat. Maaeläin vedessä pian
näillä tavataan, hätyytetään niille paikoille, johon metsästäjä tahtoo,
ja jossa se sitte keihäällä tapetaan. Jos venhe kaatuu, eivät eskimot
ymmärrä sitä jälleen pystyyn keikauttaa. Sentähden he tavallisesti
semmoisessa tapauksessa kuolevatkin, jollei joku apuun ennätä.
Heidän nahka-veneensä näyttävät tavallisesti kömpelöiltä mutta eivät
ole ensinkään halveksittavat; sillä kun aine, josta ne ovat tehdyt,
pysyy veden päällä, voivat ne meidän laivavenheitä paremmin aaltoja
kärsiä. Aluksella, jota naiset soutavat, kuletetaan perheitä pitkin
rannikoita.
Eskimoiden kalastus- ja metsästyskalut ovat hyvin aistillisesti
tehtyjä. Heidän veneensä ovat valmistetut matemaatisella tarkkuudella.
Peräsimeen on usein taidolla asetettu mursunhampaita, heidän keihäänsä
ovat siististi kirjailtu ja heidän joutsensa voittavat Indianein
joutset voimassa ja joustavaisuudessa.
Eskimoiden lapsilla on valkoinen iho; mutta vanhentuneena muuttuu se
yhtä tummaksi, kuin vanhempainsakin iho on. Heidän muotonsa on
vihertävä, ja joskus on tyttöjä, joita valkoistenkin seassa kauniina
pidettäisin, jos he itsensä pesisivät ja muuttaisivat ruman
vaatteuksensa Euroopalaiseen pukuun. Naiset käärivät hiuksensa yhteen
myttyyn ja voitelevat niitä pahenneella öljyllä; he maalailevat myös
kasvojaan. Heidän hampaansa ovat kiiltävän valkoiset ja tasaiset;
heidän mustat silmänsä enempi pyöreitä kuin soikeita, ja heidän
poskipäänsä ulkonevat. Otsa on matala, suu iso ja leuka terävä.
Tavallisesti eskimoilla on hyvä terveys, ja niin paljo kuin tunnetaan,
ei heissä ole tarttuvaisia tauteja.
Malemutilaiset.
Pohjais-Amerikan luoteisin, Alaskaterritoria niminen kulma on täynnä
Kalliovuorten lumituntureiden jatkoja, jäävirtoja ja tulivuoria.
Sisämaassa, jossa on paljo metsiä, asuu Indianeja; niemimaan itä- ja
länsi-rannikot, kuin myös sen eteiset saaret, ovat metsättömiä; näillä
seuduilla asuu Eskimokansoja. Malemutilaiset ovat yksi niistä.
Malemutilaiset näyttävät ulkonaisesti varsinaisilta Eskimoilta; mutta
he ovat rotevampia, joskus aina kuuden jalan pituisia. Tätä paitsi
kerrotaan heidän olevan voimallisia ja miellyttäviä liikkeissään.
Miehet kuuluvat ajelevan päälakensa ja kaivavan pieniä koristuksia
huuliinsa; naiset maalaavat leukansa ja kaunistavat mielellään tukkansa
helmillä ja sudennahkatilkuilla. Puku on turkiksista ja usein
erivärisellä reunuksella koristettu; nuttu on paidan tapainen ja usein
hunnulla varustettu. Housut ja jalkineet valmistetaan samasta aineesta.
Naisten puku on muuten miesten puvun kaltainen, vaan nuttu vähän toista
kuosia. Jos Malemuteilla on jotakin säästöä, ostavat he mielellään
nuttuja ja panevat ne varastoonsa; sillä heidän arvonsa mittana muun
muassa käytetään nuttujen paljoutta.
Heidän talviasuntonsa ovat osaksi maanalaisia. Niiden vieressä on aitta,
joka seisoo neljällä patsaalla, ett'ei siellä säilytetyitä talvivaroja
koirat ja pedot saisi. Mutta kylissä on pienten huoneiden ohessa myös
isompia, jotka ovat samaan tapaan rakennettuja. Nämä ovat kansan
kokouksia ja huvituksia varten. Malemutilaiset rakastavat nimittäin
hyppelyitä ja viettävät niissä osan talvestaan. Talven alussa vietetään
myös tämmöinen juhla; muuten näiden juhlain syyt ovat moninaiset.
Tavallisimpina syinä ovat kuitenkin ne pidot, joita yksi kyläkunta
pitää toiselle. Kuolleiden muistoa vietetään myös hyppelyllä. Joskus
laitetaan myös hyppelyt jonkun häväistyksen sovitukseksi eli
hyväntekemiseksi. Viime mainitussa tapauksessa on hyppelyiden laittaja
monena vuotena säästänyt turkiksia ja muita kalleuksia. Kun aika on
tullut, kutsutaan naapurit ja ystävät juhlaan. Tämä voi kestää monta
päivää perättäin. Pidoissa isäntä lahjoittelee kaikki aarteensa, joita
hän on vuosikausia keräillyt, ja vieläpä viimeiseksi puvun päältään,
jonka jälkeen hän itse kääriytyy ryysyihin. Näin on hän itsensä usein
laittanut aivan köyhäksi, mutta myös voittanut ihmeteltävän nimen.
Talvijuhlain loputtua muuttaa kansa vuorille kettuja pyytämään. Jäiden
lähteissä he taas palaavat rannikolle ja viettävät kesän kalastamisella
sekä merieläinten että vesilintujen pyytämisellä.
Mitään korkeampia uskonnollisia aatteita ei tällä kansalla ole huomattu
olevan. Henkiin uskomiseen perustuu heidän uskonoppinsa. Poika kun on
mieheksi tullut, valitsee hän jonkun eläimen suojelushengekseen ja
kantaa jonkun osan sen ruumiista tenhottimille. Samoin kuin Indianikin,
samoin Malemutilainenkin tuskan tullessa taikuriin -- schaman'iin --
turvautuu; sillä sen he kuuluvat olevan salaisessa yhteydessä
henkimaailman kanssa.