Rio Janeiro on Brasilian pääkaupunki ja keisarin asunto. Kaupungilla on
erinomaisen romantillinen asema avaran "bai'n" (meren lahden) rannalla;
sinne tullaan kallioseinäin välitse. Lahdelmalle tultua, nähdään äkkiä
tämä suuri kaupunki ja ihana, huviloilla ja metsillä kaunistettu
ympäristö. Euroopalaiselle on ihmeellisintä täällä ilmestyvä aivan
toisenlainen luonto. Kaikki mitä hän silmäilee, on aivan toisenlaista,
kuin kotonaan. Ei yhtään kukkaa, ei yhtään puuta, ei yhtään hyönteistä,
ei yhtään lintua, eikä edes ainoatakaan ruohon piikkiä ole hänelle
tuttua. Kaikki herättää hänen huomionsa vieraalla muodollaan ja
värillään. Kaikkein enimmän häntä ihmetyttää tämän siunatun seudun
täydellisyys. Kaikissa puutarhoissa kasvaa mitä kauneimpia puita;
korkeita, solakoita kokospalmuja, bananipuita tiheissä ryhmissä,
kultasilla hedelmillä kaunistetuita, tummanviheriöitä orange-lehtoja,
melonipuita y.m. Merenrantaiset käytävät ovat ihanoita, varsinkin kun
niiltä katselee kaukaisilta seuduilta onnellisesti satamaan saapuneita
laivoja. Lahdelman pinnalla kuvastelee siellä ja täällä pieniä saaria
ja kummallisesti muodostuneita kallioita. Laivat, joita päivittäin
satamaan saapuu, herättävät kaikkein uteliaisuutta. Kaikkien huoneiden
akkunat ja palkongit, joista merelle nähdään, ovat täynnä satamaan
tähtäileviä ihmisiä. Erittäin kauniin näön tarjoaa sotalaiva, kun se
myötäisellä tuulella ja täysissä purjeissa aaltoja halkaisee
vakavuudella, joka koko laitosta hallitsee. Sotaliput kopeina mastoissa
liehuvat, palvelijat kukin paikoillaan seisovat, kaikkialla vallitsee
juhlallinen hiljaisuus. Nyt antaa päällikkö merkin; tulta syöksyää
laivan joka sivusta; samassa kajahtaa kanuunoin ukkonen, joka,
ympäristön linnoituksia tervehtäen, tuhat kertaisena jyrinänä vuorilta
takaisin palaa. Savupilvi peittää laivan; ne kuitenkin pian jälelle
jäävät, ja laiva jatkaa verkallisemmasti kulkuaan. Nyt lähestytään
paikkaa, jonka katteini on katsonut pysäyspaikaksi; päällysmiehen pilli
puhaltaa, ja satoja käsiä on työssä; silmänräpäys -- kaikki purjeet
ovat käärityt; katteini viittaa, ja jykevä ankkuri paukahtaa syvyyteen;
heti sen jälkeen laiva seisahtuu. Pilli puhaltaa toisen kerran; nyt
koko laivanväki kannella kihisee; nuoratikat, mastot ja raakapuut ovat
merimiehiä kihinänään; hiljaisesti vaikka kiiruusti purjeet raakapuihin
sidotaan; nuorat ja köydet kiinnitetään, ja sitte taas hiljaisuutta.
Aivan toisellaisen kuvan tarjoaa Rion ihana lahti, kuin kuu iltayön
hiljaisuudessa tenhovalollaan seutua valelee. Maahuvilat vähitellen
valaistaan; kotiin palautuvaisten alusten airojen lyönti eli
työskenteleväisten Neekerien alakuloinen laulu, taikka cikaderien[83]
surina ainoastaan häiritsee illan juhlallista hiljaisuutta. Iltatuuli
levittelee puutarhain viehättäviä tuoksuja, ja likeinen metsävuori
puhaltelee seutuunsa omituisia kukkain hyviä lemuja. Vienosti
väreilevään meripeiliin kuvastuu loistava tähtitaivas; monet ja
kaukaisten valtioiden laivat kelluvat vieretysten, ja yksinpä muhkeat
sotalaivatkin, kuun juhlavalossa, näyttävät paljoa vähemmin
peloittavilta. Rio on iso kaupunki, ja vuosi vuodelta isonee sekä sen
väkiluku enenee. Nyt siinä on enemmän kuin 400,000 asukasta.
Kummalliselta Euroopalaiselle näyttävät myös eriväriset ihmiset, sillä
täällä on paljoa enemmän mustia ja keltaisia kuin valkoisia ihmisiä.
Laulavaiset Neekerit tarakoineen, kummallisesti tehdyt kantolavitsat,
hevosaasien vetämät möhleät katolliset vaunut, kaikki tämä tekee
vieraasen valtaavan vaikutuksen. Kaupunkin kahta sivua meren aallot
huuhtelevat ja kahta vuoret saartavat. Näiden välisissä laaksoissa
kadut kuin jättiläiskäärmeet suikertelevat. Kallioiden kukkuloilla
komeilevat kirkot ja luostarit, niiden rinteitä ihastuttavaiset
puutarhat ja orange-metsät kaunistavat. Rio'a ei vielä voi sanoa
kauniiksi kaupungiksi, vaikka siksi sitä yhä enemmän laitetaan. Kadut
tosin ovat suurimmaksi osaksi putkisuoria, mutta kapeita; huoneet
mataloita, harvoin kahdenkaan kertaisia, ja useat, osaksi oikein
loistavaisetkin kirkot ovat huoneiden keskelle ahdistetut, vaikka
niiden pitäisi aukeilla paikoilla olla. Maakerrokset käytetään
enimmästi puoteina. Varsinaisen kerroksen jokaisen akkunan edessä on
palkonki ja sepä onkin asukkaat pian naapureihinsa tutustuttanut.
Pääkadun huoneet ovat suuria, kauniita, kolmen- ja neljänkertaisia.
Keisarin linna on vähäpätöinen.
Rion kauppa on hyvin avara, sillä sen satamasta lähtee Brasilian
useimmat tavarat.
Eräs päivä Peru'n ylängöllä.
Nousevan auringon ensimmäiset säteet kajastivat ikuisen lumen
peittämille kukkuloille, ja paimenmajan katon yksinkertaisesta
savureiästä niukasti kuvasti päivän koi. Minä jätin kurjan paikkani,
nostin lehmänvuodan oviaukolle ja kontin ulos hevosaasini luoksi ja
satuloin sen, jatkaakseni matkaani. Kiitollisena yön suojasta jätin
minä tämän kurjan majan ja koetin kuivin jaloin päästä sitä ympäröivän
suon poikki. Minun hyvä hevosaasini seisoi vilusta vavisten, pää
alhaalla ja tyhjin mahoin likeisen kiven viereen kytkettynä. Minä
satuloitsin sen kylmästä kontettunein käsin ja nostin sen selkään
matkalaukkuni, jonka yhdessä sivussa oli ruokalaukkuni ja toisessa
keräys "topatuita" lintuja, joita edellisinä päivinä olin ampunut.
Minun Indialainen isäntäni ojensi minulle pyssyni; minä maksoin
yösijani muutamalla lantilla ja paperisikarilla, kysyin tietä ja
ratsastin matkaani, kiitollisena kuitenkin vielä hänelle toivoen:
"Jumala teitä suojelkoon!" Hän katsoi perääni puoleksi uteliaana,
puoleksi huolimattomasti ja kontti sen jälkeen koirineen majaansa
takaisin.
Paksu, raskas sumu peitti koko seudun ja sulautui siihen paksuun
lumeen, jota yöllä oli satanut. Vähän matkaa kulkuani jatkaissani,
tapasin minä vanhan Indianilaisvaimon, joka lampaitaan ajoi laitumelle.
Määkyen juoksi lauma hänen edellään ja jätti lumeen syvän tien. Eläimet
odottivat kärsimättöminä, että voittorikas aurinko olisi sumun
puhkaissut ja sulattanut vastenmielisen lumipeiton niiden niukalta
ravinnolta. Hiukan ylempänä minä tapasin lammasvartijattaren villin
pojan joka innollisena koirineen pyysi peltokanoja, joita pyhänä sitte
likeisimmässä kylässä vähään hintaan möisi. Minä ratsastin sitte huonoa
tietä myöten vuoren reunaa ylöspäin. Ylipääsemättömät suot ja kalliot
tuottivat minulle pitkiä kierroksia. Monen tunnin kuluttua aurinko
viimeinkin sumun tieltään lakaisi ja muutamassa silmänräpäyksessä lumen
sulatti. Uusilla voimilla virkistettynä koetin minä tutustua tähän
ihmisettömään kukkulaan. Minä seisoin jo melkein 14,000 jalan
korkeudella, meren pinnasta luettuna. Vuoren jääpeittoiset kukkulat,
joista muutamat huiput pilviä pitelivät, tähtäilivät minua molemmilta
puolilta. Minun takanani oli yhä syveneviä vuoren laaksoja, siellä
täällä olevine Indianikylineen; kaukaisuudessa näytti tämä aleneva
näköpiiri taivaan ranteesen yhdistyvän, ja edessäni levitteliihe
aaltomaisesti kuivat, äärettömät ylängöt, joita siellä ja täällä
pitkät, matalat ja jyrkkälaitaiset vuoren selänteet risteilivät. Kuinka
vähä auringon virkistävä voima oli eloa synnyttänyt ympärilleni, jossa
kellahtavaiset tuskin sormen pituiset ruohopiikit vuoren viheriään
jäätikköön sulautuivat! Iloisena minä tervehdin muutamia tuttuja
kukkia, joita jo aarniometsissä olin tavannut. Täällä ne seisoivat
kurjan mujun ja sammalen seassa; siellä ne kopeilivat komeiden palmujen
seurassa. Näillä kukkuloilla ei elä perhonenkaan, ei kärpänen, tuskin
joku hyönteinen; ja ahkera luonnontutkija on iloinen, jos hän jonkun
kiven alta sattuu yhdenkään kovakuoriaisen löytämään. Siellä ja täällä
rähmii joku sammakko kolostaan, ja joku nälkäinen sisilisko kiven
kupeella kokee lämmittää kohmettuneita jäseniään. Mutta mitä etemmä
minä ratsastin, sitä enemmän elämääkin ilmestyi. Kauniit ylänköjen
hanhet parittain näpistelivät lammen niukkaa ruohoa; palokärki
kalliolla koputteli ja laulaa kiekautteli, siten sinne kätkeynyttä
hyönteistä piilostaan ajellen, ja satoja muita ääniä kaikui
kukkuloilta. Huolettomana lenti tumma ibis sivuitseni, ja pienessä
lätäkössä loiski vesilintusen parvi.
Minä olin jo monta tuntia pitkittänyt tietöntä matkaani, kun yht'äkkiä
huomasin edessäni kuolleen hevosaasin, jonka, uupuneena, ajaja varmaan
oli siihen heittänyt nälkään ja viluun kuolemaan. Minä kun tulin
likemmä, säikähti lentoon kolme ahnasta, isoa gamia, joiden terävä
katse peninkulmain takaa keksii saaliin, ja oli nytkin ne tälle
haaskalle tuonut. Ne pudistelivat kopeina päitään, ja samalla kuin ne
lähettivät tulisia katseitaan minuun, levittivät ne mahtavat siipensä
ja, kahden pääni päällä kierrellessä, kolmas haaskaa vartioiden
uhkaavaisena karjui, kunnes minä, puollustaumaan varustettuna,
varovaisesti tämän tavattoman paikan sivuitse pyssy selässäni
ratsastin, vähintäkään häiritsemättä niitä, jotka tielle olivat
atrioimaan asettautuueet. Nämä olivat ainoat petoeläimet, joita koko
kukkuloilla tapasin. Täällä ei nähdä tiikerin tulista taistelua
jalopeuran kanssa; ei mikään jättiläiskäärme väijy janoavaista hirveä,
joka lammesta janoansa sammuttaa; eikä täryangerias uipaa hevosta
hätyytä, miten itäpuolen aveilla tasangoilla. Näyttää siltä, kuin
tuhansien hiljaisten vuorihuippujen rauhallisuus kuvastuisi myös
eläimissä, joita niiden juurilla asuu. Niin minä ajattelin, ja luulin
itseni ainoaksi järjelliseksi olennoksi, joka näillä hirveän jylhillä
vuorilla hengitti, kun yht'äkkiä kohtasin kaksi löyhästi puettua
Indiania ryysyihin käärittyinä. Ne keräilivät ahkerasti metsäeläinten
lantaa, jota he lähisimpään hopeansulatuslaitokseen polttoaineeksi
möivät, samalla kuin pieni poika vartioitsi heidän syöpiä lamojaan.
Aurinko oli jo ollut kaksi tuntia korkeimmallaan. Alkaen aina aamusta
varhain olin minä yhtämittaa ylöspäin noussut. Minun läähöttäväinen
hevosaasini lyhensi ehtimiseen askeleitaan ja tavan takaa seisahtuikin,
ja näytti ainoastaan vastahakoisesti enää etenevän. Minä hyppäsin sen
seljästä ja niin helpoitin sukkelan eläinraukkani kuormaa, jota se oli
aamusta asti kantanut. Nyt minä astuin reippaasti ylöspäin; pian
kuitenkin aloin tuntea korkeudessa vähenevän ilmapainon rasittavaista
vaikutusta, ja joka askeleella tunsin itsessäni ennen kokematonta
vastenmielisyyttä. Minun täytyi seisahtua hengittämään, mutta ilmaa en
tahtonut sittekään saada; minä koetin kävellä, mutta sanomaton tuska
valloitti minun; sydän sykki kuultavasti; hengitys muuttui lyhkäiseksi
ja katkonaiseksi; koko maailma tuntui rintaani painavan; huulet
muuttuivat sinisiksi, paisuivat ja pakahtelivat; silmäluomien hienot
suonet pullistuivat, repesivät, ja nokkuen veri niistä valui. Samassa
suhteessa aistintenkin toimi väheni, näköni, kuuloni ja tuntoni melkein
kokonaan loppui; tummanharmaa sumu hämärsi silmiäni, jotka usein
muuttuivat punaisiksi, kunnes viimein veri niistä tihkuili. Minun
päätäni pyörrytti, aistimeni ikäänkuin katosivat, ja vapisevana täytyi
minun maahan masentua. Puoli horroksissa olin minä siinä hetken
maannut, kunnes sen verran toinnuin, että eläimeni selkään pääsin;
sillä takaisin täytyi minun pyrkiä. Mustia, pahanilman pilviä oli
taivaan ranteelle keräytynyt, lukemattomat salamat vilahtelivat
tummalla pohjallaan, ja yhä lähenevä ukkonen uhkasi minua, jolla ei
katon suojaa ollut, peloittavalla luonnon näytelmällä. Mutta
varsinainen ukonilma asettui synkkänä metallirikkaiden vuorten
kukkulain ympärille, ja ainoastaan ohkaisemmat pilvet minua
hätyyttivät. Ilma muuttui pian riehuvaksi myrskyksi, joka jäistä tuulta
silmilleni tuiskutti, ja joka hetki uhkasi minua tukehduttaa.
Vähemmässä kuin puolessa tunnissa oli koko seutu jalan paksuisen
lumivaipan peitossa; suot ja kukkulat, laaksot ja kalliot näyttivät
yhdeltä ainoalta pinnalta; jok'ainoa tien jälki oli kadonnut, ja minun
tilani huononi vaan joka hetki. Jos minä olisin silloin tämän ylängön
niin tuntenut, kuin sittemmin, olisin minä tieni suunnittanut lintujen
lennon mukaan; mutta onnettomuudekseni minä seurasin eräiden
metsäeläinten jälkiä, jotka suolle katosivat. Minä huomasin tämän liian
myöhään. Eläimeni yht'äkkiä upposi niin syvään, ett'ei enää päässyt
ylös. Minä peljästyin; astuin varovaisesti alas, ja sanomattomalla
vaivalla onnistuin minä tikarillani saamaan lumen sen jalkain ympäriltä
ja auttamaan sen takaisin kadonneelle polulle. Minä ratsastelin kauvan
sinne ja tänne, etsien tietä tässä äärettömässä erämaassa. Viimein sen
löysinkin. Se oli peitetty luurangoilla ja pääkalloilla, joiden terävät
piikit lumipeittonsa alta näkyivät ja muistuttivat niiden
kuormaeläinten kuolemaa, jotka tälle tielle olivat uupuneet. Nämä
olivat tervetulleita tunnusmerkkejä yksityiselle matkustajalle! Nyt
pilvet pikaisesti hajosivat, ja polttavat auringonsäteet porottivat
kirkasta lumivaippaa. Yht'äkkiä silmäni sairastuivat niin sanottuun
surumpe-tautiin. Ainoastaan peitetyin silmin voin minä nyt matkaani
jatkaa. Tämän lisäksi minua vielä vaivasi kiusaava pelko, että ikuinen
silmätauti eli täydellinen sokeus oli minun saavuttanut. Puolen tunnin
kuluttua näytelmä muuttui. Taivas, joka taas äkkiä pimeni, vuoti
salamoidessa ja jyristessä, ja kauhea myrsky peitti maan taas uudestaan
lumella; taas aurinko tillahti, mutta vaan kohta jälleen pilvien ta'a
piiloutuakseen. Sanomattoman vaivaloisesti jatkoin minä matkaani.
Hevosaasini tuskin enää jaksoi jalkojansa nostaa yhä paksunevasta
lumesta. Silloin tuli yö. Jähmeys ja kylmyys, voimattomuus ja nälkä,
matkan vaivat ja kärsimiset olivat minun tehneet niin kykenemättömäksi,
että tuskin ohjakset käsissäni pysyivät; jalkani olivat melkein
tunnottomat, vaikka ne olivatkin hyvässä suojassa puujalustimissa. Tätä
paitsi vielä tiesin, että lähimmäiseen, ystävälliseen majaan oli vielä
yli kahdeksan Saksan peninkulman matkan. Yön pimeydessä ja paksussa
lumessa oli tien löytäminen mahdotonta. Minun väsynyt eläimeni, joka
neljänätoista tuntina ruoatta ja levotta raskaine tarakoineen oli
enimmästi vastamäkeä noussut, ei enää jaksanut kävellä. Minä luulin jo
olevani hukassa: minä pelkäsin joutuvani joko enenevän kylmyyden eli
lisäytyvän lumen uhriksi, kun odottamatta oikealla huomasin pitkälle
pistäytyvän kallion liepeen ja aukon sen alle. Minä tutkin sitä
pikaisesti. Se oli kuitenkin myrskyn ja lumen suojaksi sopiva.
Vaivaloisesti sain eläimeni tarakan purkaneeksi ja satulapatjani sekä
viittani märälle maalle vuoteekseni levittäneeksi. Hevosaasini kytkin
minä läheisen kiven viereen, jossa se nälkäisen tavoin jaloillaan
kaiveli lumenalaisia ruohoja. Yhtä nälkäisenä minäkin istuin iltaselle,
jona minulla oli vähän käryytettyjä Turkkilaisia vehniä ja palanen
juustoa, ja vaivuin väsyneenä kovalle vuoteelleni, jolta yölintujen
laulut ja rähinät vielä unen kauvaksi aikaa karkoittivat. Kun sitte
viimeinkin olin väsymyksen voittamana nukkunut, ilmestyivät äsken
saadun silmätautini seuraukset uudestaan. Minä heräsin sanomattomaan
silmäpoltteesen. Silmäluomet olivat puoleksihyytyneellä verellä kiinni
liimatut. Minä hyppäsin ylös ja oikein ääneeni karjasin kivittävissä
tuskissani. Nyt oli uni ja rauha poissa. Vilusta ja polttavasta
tuskasta vavisten odotin minä milloin kivellä istuen milloin seisoen
päivän valkenemista. Mutta hitaasti kuluu yö onnettomalta. Tähtikirkas
taivas peitti vuoren, ja jokainen jääkylmä puhallus oli myrkkyä seudun
elämälle. Kuolon hiljaisuus peitti koko seudun ja hitaasti tunnit
kuluivat. Yö tuntui minusta ijäisyydelle. Kun minä arvelin, että päivä
jo koittaisi, rakoutin minä kivisteleväisiä silmiäni, mutta minä näin
ainoastaan kammoittavan asemani. Asuntoani tarkastaessa, huomasin minä
kauhulla, että kovaksi jäätynyt ihmisruumis oli minulla päänaluisena.
Minä vavahtelin ja riensin elukkaani etsimään, jättääkseni tämän
kamalan paikan; mutta onnettomuuteni ei vielä ollut kaikki. Oivallinen
eläimeni makasi kuolleena. Nälissään ei se yöllä ollut joutanut
huolellisesti valitsemaan ruokaansa, vaan oli syönyt myrkyllisen
"garbancillon" ja heti kuollut. Minun kumppani-raukkani, joka niin
monta kovaa oli kanssani kokenut!
Tämmöinen peloittavainen kohtaus olisi kovimpaakin vavistuttanut. Minä
palasin takaisin luolaan -- mitäs muuta voin tehdä. Pilvetöntä maailmaa
hallitsi voittoisa aurinko; yöllä lumen peittävät tasangot ja kukkulat
oli se jo vihannoiksi muuttanut; iloisina linnut visertelivät
ympärillä; jänekset hypähtelivät kallioita pitkin ja pitkäkaulaiset
metsäkauriit uteliaina lähestyivät minua, tietämättöminä menneen yön
kamaluuksista. Sanomaton lohdutus täytti murheellisen sieluni, ja minä
astuin rauhoitettuna luolaan, kuollutta kumppaniani tarkastamaan.
Ehkäpä se oli yksi minun kansalaisistani, matkustaja, jonka nälkä ja
kylmä ovat uuvuttaneet? Ei, se oli eräs puoli-Indiani. Monta syvää
haavaa sen ruumiissa osoitti, että häjynkuriset Indianit olivat hänen
kivittäneet ja sitte tänne vetäneet.
Minä sieppasin pyssyni ja ammuin vuorijäneksen, keräsin vähän puita ja,
lämmitettyä luupuikkoa vartaanani käyttäen, laitoin minä itselleni
huonosti maistuvan aamiaisen. Sen jälkeen odotin minä rauhallisesti,
mihin kohtaloni kallistuisi. Kello oli vähän yli 12, kuin minä vähän
väliä kuulin yksitoikkoisen huudon. Hämmästyneenä, mutta iloisena minä
ääntä kuullostelin. Minä kiipesin lähimmäiselle kalliolle ja huomasin
sieltä kuinka kaksi eilen tapaamaani Indiania ajoi lantakuormiaan
lähimmäiseen vuorilaitokseen. Minä kiiruhdin joutuin alas ja sain
heidät vähän tupakkia annettuani antamaan minulle yhden lamoistaan. He
tulivat mielellään kanssani luolalle. Minun tavarani pantiin laman
selkään. Minä heitin tuskallisen alakuloisuuden tunteella kourallisen
multaa ruumiille ja niin jätin tämän onnettoman seudun.
Matkustus Magdalena-virralla.
Höyrypilli antaa lähtömerkin; peräinen suuri ratas pannaan liikkeelle.
Columbian lippu nousee mastoon ja liehuilee tuulessa. Satoja
nenäliinoja liikkuu; kaikuva hurra-huuto lähtee rannalta ja toinen
samanlainen laivalta vastaan, ja niin mennään.
Magdalena-virran höyrylaivat näyttävät kömpelöiltä kolmikertaisilta
lastialuksilta; perässä on suuri, myllynrattaan tapainen pyörä; aluksen
ulkosivut ovat kirjaviksi maalatut: valkoiseksi, punaiseksi ja
siniseksi. Alimmainen kansi on avonainen; koneet ja uunit ovat sillä;
pitkin laivan portaita on tavaroita ladeltu; matala seinä estää niitä
mereen putoamasta. Tämän pohjan päälle pystysuorain pylväiden päähän
ovat toiset kannet korkealle toisistaan raketut. Jos tavallinenkaan
myrsky tulisi, puhaltaisi se tämän ristikon kumoon; mutta sillä ei ole
mitään vaaraa, sillä Magdalena-virralla ei koskaan tuule. Portaat
johtavat alimmaiselta pohjalta ylimmäiselle; ne ovat ensimmäisessä
luokassa matkustavaisten hallussa. Eräs matala rintavarustus reunustaa
niitä, ja niiden keskellä on koju, joka sisältää ruokahuoneen ja suojia
matkustajille. Kun suojissa on lastuiset varjostimet akkunain asemasta,
voidaan hyvin hyvästi nähdä näihin pieniin hökkelöihin, jotka ovat
hyvin vastenmielisiä niille, jotka rauhassa tahtovat olla. Herroille
annetaan usein lepopaikat ruokahuoneissa, joka aterian jälkeen
riippumatoilla täytetään.
Maata mennessään saa kukin itselleen vuoteen laittaa; hän saa,
nimittäin, itse riippumattonsa laittaa. Se peitetään sitte
nelikulmaisesta harmaasta musliinikankaan kaistaleesta tehdyllä katolla,
joka tarkasti vuoteesen sidotaan, etteivät verenhimoiset hyttyset unta
häiritseisi. Mutta turha toivo! Tuskin on tänne vaatekojuun keritty,
ennen kuin korvia särkevä ääni sen täyttää. Nämä ovat vihollisten,
jotka sotahuutonsa alkavat. Aamusella herätään tästä umpinaisesta
kojusta koko ruumis ja paisuneet kasvot täynnä kirveleviä haavoja.
Jos matkustaja sitte aamu-unen ottaisi, estää sen palvelija, joka
määrätyllä ajalla tulee sisään ja huolimatta, jos riippumatot ovat
tyhjiä taikka ei, laskee ne kaikki alas. Mielellään taikka väkisin on
koko makuujoukko pian jaloilleen saatettu. Nyt tuodaan pesuvettä.
Yksi toisensa perästä käyvät nyt yövieraat kirveleviä kasvojaan
Magdalena-virran sekaisessa vedessä kastelemassa ja niitä sitte
auringon paisteella kuivaamassa, ett'ei heidän tarvitseisi pyyhkeiksi
tuoduilla likasilla ryysyillä niitä takaisin liata.
Kun sitte kaikki ovat kasvonsa pesseet, tulee palvelia uudestaan ja
nöyristellen tarjoilee sokuroitua ja aniksilla höystettyä paloviinaa.
Kello 10 aikana kutsutaan aamiaiselle. Ruokalajia on monta, vaan ei
suinkaan maukkaita. Paistin palaset näyttävät kenkäin pohjilta;
lihasoppa on inhoittavaista; kaikki liha on aivan maus-pippurin
vallassa; ainoat mitkä maistuvat hyvältä, ovat jälkiruoaksi annetut
hedelmät; viini on hapanta kuin etikkaa. Palvelija ja hänen apulaisensa
on siivoton ja likainen. Joka muistuttaa likaisen veitsen saaneensa,
rientää palvelija, ottaa veitsen, pyyhkäisee sitä pari kertaa rasvaa
tippuviin hiuksiinsa ja pistää sen tyytyväisenä takaisin syöjälle. Jos
heille kääntää selkänsä, lipovat he kohta viinilasia; jos puhuu
naapurinsa kanssa, kourii hän jonkun lautaista. Päivällinen on
aamiaisen kaltainen. Kukaan ei lähde säälien pöydästä. Ainoastaan suuri
nälkä pakoittaa näihin aterioihin osaa ottamaan.
Allamme olevalla kannella puuvillakääryjen, matkalaukkujen ja
halkopinojen keskellä on palvelioiden kyökki. Mullalla täytetty
puulaatikko ja kolme sen sisällä olevaa kiveä tekee heidän keittiönsä.
Kivillä laskettu pata kiehuu. Padassa on vettä, maisia, muutamia
kalutuita luita ja perunoita. Keitto kun on valmista ja pata tulelta
nostettu, ryntäävät nälkäiset merimiehet sen ääreen. Koirain tavoin
kokevat he ensin kovat osuudet kouria; vaikka sopan lämmin ei vielä ole
kiehumapistettä alemma, pistävät he kuitenkin sormensa liemeen ja
haalivat sieltä kokkareita; pian luut ritisevät ja ratisevat kilpaan
purekselijain hampaissa.
Tällä tavalla eräs matkustaja kertoo Siimon Bolivar-laivasta joka
v. 1876 kulki Magdalena-virralla.
Patagonialaiset.
Vaikka viime aikain merimiehet eivät ole Patagoniassa tavanneet 9-10
jalan pituisia ihmisiä, vakuuttavat he kuitenkin, ett'eivät missään ole
nähneet ihmisiä, joita yleensä pituuden ja paksuuden suhteen voisi
Patagonialaisiin verrata. 2-300 miehestä löytyy tuskin 6, joka olisi
6 jalkaa ja 2-3 tuumaa lyhempi; vaimot ovat suhteellisesti yhtä suuria.
Pää ja kasvot ovat leveitä, mutta kädet ja jalat ovat heikommat, kuin
kokoon katsoen niiden luulisi olevan.
Patagonialaisten väri on tummasti punaisen ruskea -- ruostuneen raudan
ja puhtaan vasken välillä, kuitenkin vaskea tummempi ja mahonkipuuta
vaaleampi. Heillä ei ole mitään päähinettä; sekaiset, suorat ja karheat
hiuksensa sitovat he eläinten jänteillä verkon tapaiseksi mytyksi
ohimoilleen. -- Suuret, vuodista tehdyt kaaput, joihin he itsensä
käärivät, riippuvat hartioilta aina kantapäihin saakka ja muuttavat
vieläkin jättiläismäisemmäksi heidän muotonsa. He maalaavat mustalla,
punaisella ja valkoisella värillä hyvin luonnottomia kuvia ruumiisensa,
esim. renkaita silmäinsä ympärillä ja poikkipäin juovia kasvoihinsa.
Jalkineina heillä on jonkinlaisia hevosennahkaisia kenkiä; puiset eli
luiset kannukset -- jos eivät rautaisia saa -- hihnoilla nahkaisen
vipu-ansan päähän yhdistetyt kuulat ja bamburuohoinen köykäinen,
teräväpäinen keihäs täydentää heidän pukunsa. Naisilla on aivan
samanlainen puku, kuin miehilläkin. He kampaavat ja kahteen leveään
patukkaan hiuksensa palmikoivat; ne eivät riipu taaksepäin miten
meillä, vaan kahden puolen kasvoilla.
Heidän majansa ovat hyvin mustalaisten talttain näköisiä. Maahan
lyötyjen seipäiden ympärille seiniksi ja katoksi asetetaan eläinten
vuotia niin, että säännötön maja syntyy. Siinä on kolme seinää, vaan
neljäs, tavallisesti itäsivu, on avonainen. Majat ovat noin 7 jalkaa
korkeat ja 10-12 jalkaa pitkät ja leveät; peräseinä -- läntinen -- on
monta jalkaa korkeampi.
Majan kalustona ovat ainoastaan aseet ja vuodat, joilla maataan.
Aseista ovat kuulat vaarallisimpia. Ne ovat tehtynä parista kolmesta
pyöreästä piikivestä, kovista savipalloista, rautapaloista,
vaskimalmista eli lyijypalasista, joista kukin erikseen nahkapalaan
kääritään ja ripustetaan yhtä pitkiin hihnoihin, joiden alapäät ovat
yhdistetyt. Yksi kuula otetaan oikeasen käteen, niitä kahta muuta
heilutetaan muutaman kerran pään ympäri ja sitte koko kimppu heitetään
tähdättyyn esineesen. Kuulia ei tarkoiteta esineesen, vaan koetetaan
niitä heittää niin, että hihnat ottaisivat johonkin esineen osaan,
jonka tähden kuulat sitte esineen ympärille niin kietoutuisivat, että
eläimen olisi vaikea pakoon päästä. -- Eräänä toisena heittoaseena on
yksi kuula samasta aineesta ja suuruudesta kuin edellisetkin. Tämä
kiinnitetään hienompaan, noin käsivarren pituiseen hihnaan. Sitä, noin
naulan painoista kuulaa he pyörittävät kiivaasti päänsä ympäri ja
heittävät sen sitte viholliseensa melkein luodin voimalla. Taistelussa
pidetään hihnan vartta keskeä kiinni ja kuulaa käytetään, kuin
taistelu-vasaraa.
Patagonialaisten paraana ruokana ovat tamman liha, kamelikuret,
vyötiäiset (armadillit) ja "guanacot". He ovat paljaita herkkusuita ja
syövät kaikkea, mitä käsiinsä saavat. Lihaa he keittävät ja paistavat
sekä sitä sitte rasvan kanssa syövät. Kahta metsäkasvin juurta ja
cardua-artischoken (cynera-cardunculus) kukkia he myös keittävät ja
syövät. He käyttävät koiria ja hevosia metsästykseen; mutta eivät
syö edellisiä ja jälkimmäisiäkin vasta sitte, kuin ne tulevat
kykenemättömiksi työhön. Monet seudut ovat täynnä sarvikarjaa, mutta
niiden lihaa ei pidetä tamman lihan arvoisena.
He eivät kasveja viljele elatuksekseen, ja eroavat muista raakalaisista
siinä, että he muita enemmän karjanhoidon ja metsästyksen yhdistävät
keskenään. Heistä on vielä mainittava, ett'ei yksikään heidän
heimoistaan mitään vakinaista maanosaa omista ja että ne vapaasti
kiertelevät 40-52 asteen välillä eteläistä leveyttä. He suuresti
rakastavat kierteleväistä elämäänsä ja kulkevatkin usein aika kyytiä;
onpa esim. sama heimo, joka Syyskuussa oli Magelhaeni-salmen
rannikolla, Helmikuussa tavattu Rio-Negron rannoilla, jotka paikat
kuitenkin ovat toisistaan 220 maant. peninkulman etäisyydellä. Ne
heimot, joilla on sarvikarjoja, eivät näytä mielellään jättävän hyviä
laitumiaan, joista kuivuuden tähden siellä onkin suuri puute. Edes
ja takaisin kuleksiminen näyttää olevan heidän päätehtävänsä.
Metsästykseen he ryhtyvät ainoastaan muun elatuskeinon pettäessä.
Silloin heitä keräytyy koko heimo yhteen, muodostavat suuren ympyrän
ja, piirin vähitellen pienetessä, kuulillaan kumoavat kaikki eläimet,
joita vaan saavat. Heidän koiransa ovat opetetut metsästämään. Saalis
jaetaan sitte suhteellisesti perheen väkiluvun mukaan.
Patagonialaisilla on selvempi käsitys omaisuudestaan, kuin
Amazoni-virran aarniometsäin alkuasukkailla. Heidän joukossaan on
köyhiä ja rikkaita, ja rikkautenaan on hevosia ja koiria. Rikkailla on
40-50 hevosta ja monta tusinaa koiria; köyhillä ainakin 1 eli 2 hevosta
ja 1 koira. Muissa suhteissa ei heidän käsityksensä kuitenkaan ole
kehuttava. Jos esim. eräs perhe on jo metsästysosansa syönyt, menee
jokainen nälkäinen vielä likisimmän, parhaimman naapurinsa luoksi,
jolla vielä on lihaa, ja syö kysymättä tarpeekseen. Heidän tapansa ja
käsityksensä kuitenkin osottaa, että he ovat saavuttaneet korkeamman
sivistyksen (?), kuin Brasilian alkuasukkaat. Heillä on useita hyviä ja
pahoja jumaluuksia ja uskovat, että edelliset asuvat suurissa
maakoloissa. Nämä hyvät jumaluudet kun maan loivat, loivat he ensin
Patagonialaiset maanalaisissa koloissaan, antoivat niille keihäät,
joutset, nuolet ja kuulat sekä lähettivät ne maailmaan itsestään huolta
pitämään. He uskovat, että Hispanialaisten jumalat ovat heidät luoneet
samalla tavalla, mutta antaneet heille keihäiden asemesta joutset ja
nuolet, miekat ja kiväärit. Silloin kuin petoeläimet, linnut ja muut
pienemmät eläimet luotiin, tulivat ensin pienimmät ja kauneimmat
suurista maanalaisista luolista; härät ja lehmät olivat viimeisiä, ja
ne hämmästyttivät suurilla sarvillaan niin, että he suurilla kivillä
tukkesivat nämä maanalaisten luolain suut, ett'ei sieltä enää muita
suuria metsäeläimiä tulisi. Sentähden ei Patagonialaisilla ollutkaan
sarvikarjaa, ennenkuin Hispanialaiset, jotka olivat viisaampia ja
päästivät niitä reijistä tulemaan, toivat niitä maahan.
Patagonialaisilla on myös aavistus kuolemattomuudesta, sillä he
uskovat, että heidän sielunsa kuoleman jälkeen palaa näihin luoliin,
siellä oman heimonsa jumaluuksien kanssa asuakseen. Heillä on myös
jonkinlainen jumalanpalvelus, joka kuitenkin kokonaan koskee vaan
pahoja henkiä eli voimia.
Jokaisella miehellä on vaan tavallisesti yksi vaimo, mutta muutamilla
rikkailla, jotka omistavat 40-50 hevosta ja muita tavaroita, on myös
4 eli 5 vaimoa. Useammasti otetaan vaimo ostamalla, kuin vapaehtoisella
sopimuksella. Vaimot ovat hyvin uskollisia ja ahkeria. Koko heidän
elämänsä on vaan katkeamattoman työn ja vaivan jono; sillä lasten
kasvatuksen ja hoidon lisänä on heillä melkein kaikki halvimmat työt ja
toimitukset. Miehille kuuluu ainoastaan metsästys ja sota, karjan
vartioitseminen ja elatuksen hankkiminen. Kaikki muut toimet kuuluvat
vaimoille. Vaimo ja mies harvoin toisensa hylkää, eipä vielä
vanhuudessaankaan. Myös ani harvoin mies lyö vaimoansa. Mutta kun
Patagonialainen kerran on vihastunut, ei hänen sivistymätön vimmansa
mitään säästä. Patagonialaiset kohtelevat rakkaudella sairaitaan, ja
antavat vanhoille kunnian ja arvon.
Heidän päällikkönsä, kazikit, perivät arvon, mutta heidän valtansa on
hyvin rajoitettu. Tärkeissä asioissa täytyy heidän kysyä neuvoa
heimonsa vanhoilta eli parhailta sotilailta. Heillä ei ole oikeutta
verojen ottamiseen, vaan täytyy heidän heitä kohdella lempeästi ja
ihmisellisesti ja usein auttaa heitä tarpeissaan, muuten he asettuvat
jonkun toisen päällikön alammaisiksi. Tästä syystä onkin moni kazikin
jälkeinen kieltäytynyt alammaisia itselleen ottamasta, sillä ne
maksavat paljo, vaan antavat vähän voittoa. Muuten yleensä heidän
kansa- ja valtio-oikeutensa mukaan ei kukaan yksityinen eikä kunta voi
kazikin suojeluksetta elää, ja se, joka ei tähän lakiin myöntyisi,
armotta tapettaisiin eli vankeuteen vietäisiin, niin pian kun se
huomattaisiin. Kazikein etuoikeus on pääasiallisesti siinä, että heitä
pidetään ylimmäisinä miehinä ja tuomareina. Hän voi kenellekään tiliä
tekemättä tuomita jollekulle kovia rangaistuksia, vieläpä kuolemankin.
Hän myös määrää asustamisen paikan ja hänen käskyllään muutetaan siitä
toiseen, sekä mennään sotaan ja metsästykseen.
Patagonialaiset eivät ole sotaisia, vaan ennemmin laupealuontoisia.
Sentähden sodat eivät kestäkään näiden eriheimojen välillä kauvan, sekä
ovat jotenkin harvinaisia, eikä koskaan julmia. Merimiehiä, jotka
heidän rannoillensa saapuvat, kohtelevat he hyvin ystävällisesti.
Australia.
Jos katselemme talviyön taivasta, näemme me lukemattomia tähtiä sen
kannella. Ne ovat jaetut ryhmiin eli tähdistöihin, joita kuu taivaan
ranteelta kalpealla valollaan valaisee. Viides maanosa, Australia,
näyttää kartalla melkein tämmöiseltä. Siihen kuuluu 700 pienempää ja
isompaa saarta, jotka ovat tämmöisiin, tähdistöntapaisiin ryhmiin
yhdistyneet, ja sivulla, Indialaisen arkipelagin puolella, on yksi
suuri saari, melkein Euroopan kokoinen; sentähden sitä sanotaankin
Australian mantereeksi (kontinentiksi). Se on kuin kuu yön tähdistössä.
Kaikilla näillä saarilla yhteensä ei ole enempää, kuin kolme ja puoli
miljoonaa asukkaita -- siis ainoastaan sadannes Euroopan asukasluvusta.
Australian saaret ovat huiskin haiskin isossa valtameressä Aasian ja
Amerikan välillä; päiväntasaajan kohdalla on tämä meri levein. Tätä
merta sanotaan "Tyyneksi" sentähden, kuin ensimmäisen rohkean
merimiehen neljä kuukautta sitä purjehtiessa sattumuksesta oli koko
ajan se tyynenä. Nyt tätä merta tavallisesti sanotaan "Etelämereksi",
ja Australian saaristoja sanotaan yhteisellä nimellä Etelämeren
saaristoksi. Näistä on Uusi Kaledonia länteisin, Uusi Seelanti
eteläisin, Marquesan saaret itäisimmät ja Sandwich'in saaret
pohjoisimmat. Meri-ilma vaikuttaa, että niidenkin saarten ilmanala,
jotka ovat kuumassa vyöhykkeessä, ei ole niin rasittavainen, kuin
Indiassa ja Birmassa. Sitte kuin Portugalilainen Magelhaen oli v. 1519
maanosan löytänyt, Alankomaalaiset tekivät pääasialliset löydöt. Mutta
vasta 1770 jälkeen ovat nämä saaret kuuluisan maapallon ympäri
purjehtijan Cook'in kautta enemmän tutustuneet, ja nytkin yhä vielä
merimiehet löytävät uusia maita tästä äärettömästä Tyynestä merestä.
Uusi Hollanti ei yleensä ole meren pintaa paljoa ylempänä. Alhaisen
itärannikon suuntaa kulkee keskikorkuinen vuorijono. Pohjaisessa
sanotaan sitä sinivuoreksi, etelässä Australian alpeiksi. Samanlaisia,
mutta matalampia vuorijonoja seuraa muitakin rannikoita. Sisämaa on
enimmästi alhaista, enemmän eli vähemmän erämaan tapaista aroa, jota
siellä ja täällä alhaiset vuoristot ja kummalliset metsistöt
risteilevät. Nämä metsistöt, joita asukkaat serub'iksi sanovat, ovat
yhteenkasvettuneita, piikkisiä, läpipääsemättömiä pensastoja, joissa
kanervamaiset kasvit eli pysty-suorat lehdet tiheästi kiertelevät
sammalmaisia yhteenkasvettuneita, pallomaisia pensaita, eli kiertelevät
ne pitkiä, harraisia varsikoita. Nurmikko pukeutuu keväällä (Syyskuusta
Marraskuuhun) juhlapukuunsa. Ruoho kasvaa silloin voimallisesti ja
muodostaa koko kukkaloistonsa; sitte voi se muuttua puuttomaksi
erämaaksi; pienet purot kuivavat, ja asukkaat saavat iloita, jos he
jostakin lätäköstä löytävät hiukankin suolaista vettä.
Ilmanala on yleensä terveellinen, mutta kuiva. Maan pohjainen osa on
kuumassa vyöhykkeessä jo rikas vedestä; eteläosassa ei tosin sada
vähän, mutta sateet ovat silloin tälläisiä vaarusateita, ja joskus on
kuukausia, varsinkin kesäsydännä (Tammi- ja Helmikuussa) polttava
kuivuus. Ilmanalan vaikutuksesta Uudessa Hollannissa on jotenkin paljo
suolaisia hetteitä ja mataloita suolameriä. Tässä suuressa maassa
tunnetaan vielä ainoastaan yksi isompi joki: Murray, Darling-nimisine
lisäjokineen.
Victoria on Englannin rikkain Australialaisten siirtomaa Uudessa
Hollannissa, vaikka se onkin pienin. Melbourne, Port Philippin
sisäosassa on sen pääkaupunki. Nykyjään Melbournissa on noin 220,000
asukasta, ja siis suurin Australian sekä epäilemättä koko maailman
kaunein ja parhaiten rakennettu kaupunki. Kaupunki on rakennettuna
seitsemälle, Yarra-yarra virrasta vähitellen kohoavalle kukkulalle.
Kadut ovat leveitä ja suorakulmaisesti toisiansa leikkaavia; monta
yleistä paikkaa, kaunista puutarhaa ja puistoa on siellä. Rakennukset
ovat isoja ja kalleita, ja moni kauppapuoti voi kilpailla Lontoonin
paraiden kanssa. Yliopisto vuosittain paljo lisäytyy ja professoreilla
ovat isot palkat; ylioppilaitten luku ei nykyjään nouse yli 200.
Kaupungissa on monta teateria, ja keinollisuus kukoistavainen.
Uuden Hollannin likeisimmät saaret ovat vuorisia ja tulivuorisia.
Muutamat ovat hyvin isoja. Etäisimmät ovat tavallisesti pieniä ja
ryhmiin yhdistyneitä. Ne ovat syntyneet joko maanalaisen tulen
vaikutuksesta eli korallieläinten rakennuksista, joita meren pohjalle
on koloihin keräytynyt. Ne eivät näytä ulettuvan sataa jalkaa
syvempään. Jos nämä eläimet tapaavat jonkun vedenpinnan alla olevan
vuoren huipun, alkavat ne sen ympärille rakentamaan. Eläinten runsaasta
sikiämisestä saavuttaa rakennus viimeinkin vedenpinnan ja muodostaa
siihen maakielekkeen eli ympyriäisen muurin. Nyt ne eivät enää
korkeammalle rakenna, sillä ne eivät elä kuivalla; mutta meri kerää
sitte näille särkille irtonaisia korallien kuoria, simpukoita,
kulekselevia merikasveja j.n.e. niin, että särkät viimein korkeammaksi
kohoavat. Pensaita ja palmuja kasvaa; vesilinnut rakentavat pesiään, ja
viimein ihmiset asettauvat asumaan tälle uudelle maalle. Australian
saariston ilmanala on hyvin suopea. Erityisten vuodenaikain eroitus on
vähäpätöinen. Voisimme sanoa, että viileätä kesää on koko vuoden
ympäri. Sadetta saadaan kylliksi; ainoastaan yksi ja toinen saari
kärsii kuivuutta, esim. Pääsiäissaari, jonka asukkaat juovat
sokuriruohon nesteellä sekoitettua merivettä.
Uuden Hollannin ja sen ympäristön kasvimaailmalla on omituinen
luonteensa. Puissa on kankeita, syrjälleen asetettuja lehtiä, jonka
tähden Australian metsissä ei ole sitä viileätä varjoa, kuin meidän.
Puut ovat myös kaukana toisistaan; Australian metsät mehevine
ruohopohjineen näyttävät sentähden harvoilta puistoilta. Alkujaan oli
siellä ainoastaan muutamia ruokakasveja. Sanajalat, joiden sydämiä
syödään ja nartuskasvi, joiden siemeniä Indianit innolla etsivät,
olivat niistä merkillisimmät. Nyt kukoistavat siellä Euroopasta viedyt
viljalajit. Yleensä oli siellä monenlaisia kasveja. Päinvastoin oli
laita etäisimmillä saarilla. Ennen Euroopalaisten sinne tuloa oli
siellä kokospuu ja leipähedelmäpuu.
Australian eläinmaailma on yhtä omituinen. Alkujaan siellä ei ollut
muita nisäeläimiä, kuin reppueläimiä, jos emme lukuun ota erästä
"dingo" nimistä koiran lajia, muutamia jyrsiäisiä ja yölepokoita;
Afrikalaiset kamelikuret vastaavat täällä olevaa n.s. "emu" lintulajia;
valkoinen joutsen täällä olevaa mustaa j.n.e. Ainoana kotieläimenä
siellä oli ennenmainittu dingo, jota alkuasukkaat tapasivat kesyttää.
Kaukaisimmat saaret olivat vieläkin löyhempiä eläimistä. Siellä oli
ainoastaan sika, dingo ja eräs rottalaji. Nyt on Euroopalaisia eläimiä
viety niin mantereelle kuin useimmille saarillekin. Ne hyvin
menestyvät; varsinkin lampaat ovat mannermaan siirtolaisille suuresta
arvosta.
Tälle maanosalle on pääasiallisesti kaksi ihmisrotua hajautunut:
Australian Indialaisia ja Australian Neekerejä. Väri, ruumiinrakennus
ja uskonto eroittaa ne toisistaan. Edelliset kuuluvat Malajilaiseen
rotuun, ovat väriltään ruskeita, muutamilla saarilla tosin melkein
punaisia, keltaisia ja vieläpä valkoisiakin. Ne ovat säännöllisesti
muodostuneita; pitkiä, solakoita ja, vaikka raakoja ja sotaisia,
sivistykseen taipuvaisia. He asuvat pääasiallisesti niillä saarilla,
jotka ovat Amerikaan päin. Toinen laji kuuluu Neekereihin ja on tumman
musta iholtaan. Heidän hiuksensa ovat kiharat, ruumiinsa laihat ja
kasvojen alaosa eteentyvä. He tuskin eroavat metsäneläimistä ja
tavataan niitä enimmästi Uudessa Hollannissa ja sen koillispuolisilla
saarilla. Nämä Australian Neekerit, eli Papuat, ovat melkein eläinten
kannalla; ne kulkevat tavallisesti aivan alastomina, kaunistelevat
itsiään kaikellaisilla kaluilla, niinkuin hampailla, luilla ja koirain
hännillä: syövät kaikkea raakana, ja asuvat perheittäin paljaan taivaan
alla vuorten koloissa eli huonoissa puiden-kuori-hökkelöissä. He
kiertelevät ympärinsä, harvoin pysyen paria kolmea päivää kauvemman
paikassaan, ja elävät metsästyksestä, varsinkin känguruilla, joita
paitsi siellä ei monta muuta olekaan otettavaksi. Kalat, madot ja
juuret ovat etsityitä ravinnoksia.
Tahiti.
Kaksisataa peninkulmaa Uuden Seelannin koillispuolella on saaristo,
jota lähetyshistoriassa sanotaan Seura-saaristoksi. Tahiti on niistä
suurin ja kuuluisin. Sen likellä on pienempi Cimeo-saari ja sen
vieressä muutamia hyvin pieniä. Näitä yhteisellä nimellä sanotaan
myös Yrjön-saariksi. Tahitin keskelle kohoutuu korkea vuori, josta
kirkas-vesisiä puroja mereen virtaa. Kauniita pensaita kasvaa melkein
rannalle saakka. Taivas on melkein aina sininen ja puhdas, ja ilma niin
lämmin, että tuskin olkimajojakaan tarvitaan, mutta ei kuitenkaan liian
kuuma, sillä raittiit merituulet sen viileyttävät. Siellä kasvaa mitä
kauneimpia hedelmäpuita, ennen muita hyödyllinen leipähedelmäpuu. Meri
antaa runsaasti kaloja. Sikoja ja kanoja on yltäkyllin. Metsät ovat
laululintuja täynnä; vuoria ja laaksoja ihanat kukat kaunistavat;
petoeläimiä ja myrkkyeläimiä ei ole ensinkään. Asukkaat ovat ko'okkaita
ja väkeviä, ruskeita, tummasilmäisiä ja kiiltomustatukkaisia. He
näyttävät iloisilta ja suopeilta. Usein nähtiin heidän nauravan ja
leikkivän, mutta onnellisia he eivät olleet; he eivät tunteneet totista
Jumalaa; he eivät tietäneet mitään Vapahtajasta, joka heitä voi
antuaaksi saattaa; he elivät hirveissä synneissä. Varkaus, valheus,
hekuma, sota ja murha olivat heidän tavallisia töitään.
Kun Englanti tämän kaiken sai tietää, heräsi monen hurskaan sydämessä
toivo Kristuksen evankeliumin lähettämiseen näille onnettomille
ihmisille. Neljä pappia ja muutamia käsityöläisiä vaimoineen ja
lapsineen valmistautuivat sinne menemään. Laiva ostettiin, "Duff"
annettiin sille nimeksi ja eräs hurskas katteini lähti sille
päälliköksi. Lähetyssaarnaajat saivat kaikkialta matkalleen hyödyllisiä
kaluja. Heinäkuun 1 p. 1796 lähetyssaarnaajat vihittiin toimeensa 8,000
ihmisen läsnäollessa. Sen jälkeen kukin polviaan notkistaen otti papin
kädestä raamatun, jolloin pappi luki sanat: "mene, sinä rakastettu
veljemme, tämän siunatun kirjan kanssa ja ilmoita pakanoille
tätä evankeliumia kutsumuksesi, lahjojesi ja taitosi mukaan!"
Lähetyssaarnaajat vastasivat: "minä tahdon sen tehdä Herran avulla."
Elokuun 10 p. lähti laiva Lontoosta. Laivan mastossa liehui
purpuranpunainen lippu, johon kolme viheriäistä öljypuun oksaa
nokassaan pitävää kyyhkyistä oli neulottu ilmoittamaan, että rauhan
sanoma oli matkassa.
Seitsemän kuukauden vaivaloisen matkan perästä tulivat he Maaliskuun
6 p. 1797 Tahitin läheisyyteen. Tämä oli juuri sunnuntai, ja katteini
ei tahtonut sentähden sinä päivänä maalle mennä. Mutta niinpian, kuin
alkuasukkaat laivan näkivät, astuivat he veneisinsä ja tulivat
laivalle. Vähässä ajassa oli monta venettä laivan ympärillä. Helposti
nämä raakalaiset kiipeilivät laivan seiniä myöten ylös kannelle ja
osoittivat naurullaan, hyppelyllään ja riemullaan ilonsa laivan
tulosta. He olivat tuoneet mukanansa joukon sikoja ja hedelmiä, niillä
vaihtaakseen veitsiä, kirveitä, pyssyjä ja muita hyödyllisiä kaluja;
mutta koska nyt oli sunnuntai, niin ei kukaan tahtonut heidän kanssaan
kaupustella. Lähetyssaarnaajat kokivat heille selitellä, että tämä
päivä oli heidän Jumalansa-päivä ja "silloin ei saa myödä eikä ostaa."
Hetkisen perästä useimmat heistä palasivat sitte maalle, ainoastaan
noin 40 jäi laivaan jälelle. Lähetyssaarnaajat pitivät täällä
Jumalanpalveluksen. Rukouksen aikana pakanat olivat aivan hiljaa; mutta
kuin laulu helähti, tulivat he niin liikutetuiksi, että he iloissaan
oikein ääntelivät. Pian tuli myös kaksi valkoista ihmistä laivalle. He
olivat ruotsalaisia, jotka jo kauvan olivat saarella asuneet ja voitiin
siis tulkkeina käyttää. Heidän avullaan voitiin myös tutustua
asukkaisin. Seuraavana päivänä katteini muutamain kumppaneinsa kanssa
kävi saarella; siellä hän otettiin riemulla vastaan. Eräs päällikkö
näytti suuren huoneen, jossa he saisivat asua. Tervehtäissään päällikkö
hankasi kovasti nenäänsä katteinin nenään, ja osoitti sillä, heidän
tervehdystapansa mukaan, suurta ystävällisyyttä. Kuningas ja kuningatar
ratsastivat molemmat ihmisten olkapäillä; sillä maan tavan mukaan he
eivät saaneet maahan astua muualla, kuin omalla tilallaan, sillä kaikki
maa, jolle ne astuivat, tuli heidän omakseen. Mitään ratsastukseen
sopivaa eläintä saarella kun ei ollut, täytyi heidän ihmisiä ratsastaa.
Mutta tätä pidettiin myös suurena kunniana. -- Kerran eräs
lähetyssaarnaaja oli laittanut lasten juhlan. Noin 600 lasta oli
juhlassa. Useimmat olivat Euroopalaiseen tapaan puetetut pienillä
hatuilla ja takeilla, joita vanhemmat olivat heille tehneet.
Juhtakulussa he kävivät kylän lävitse ja kantoivat kauneita sopivilla
kirjoituksilla varustettuja lippuja. Seurue meni kirkkoon, jossa
laulettiin kiitosvirsiä ja sitte pidettiin tutkinto. Vanhemmat istuivat
liikutettuina ympärillä ja moni sanoi toisillensa; "mikä armo se
kuitenkin on, että Jumala on lähettänyt meille evankeliuminsa, jonka
avulla me olemme lapsiamme armahtaneet ja nyt saamme heistä tämmöistä
iloa nauttia!" Mutta toisten kasvoilla vieryili tuskan hiljaisia
kyyneleitä. Mitä he tunsivat, tahtoivat he myös ilmoittaa. Yht'äkkiä
nousi eräs vanha arvoisa päällikkö ja huusi syvästi liikutettuna:
"antakaatte minun puhua! Minun täytyy puhua! Voi, jos minäkin olisin
tietänyt, että evankeliumi meille tuodaan, olisin minäkin säästänyt
lapseni ja nyt nähnyt ne tässä onnellisessa joukossa! Mutta voi, minä
olen heidät kaikki hävittänyt, enkä yhtä ainoatakaan säästänyt! Minun
täytyy lapsetonna kuolla, vaikka olin yhdeksäntoista lapsen isä". Tämän
jälkeen vanhus kirosi vanhoja epäjumaliaan, istui alas ja itki
katkerasti. Kansa lisäytyi totuuden tiedoissa, kristilliset kurit ja
tavat alkoivat sitä hallita. Kuningas Pomare myös edisti tätä
antamallaan lakikirjalla, jonka mukaan kaikki jumalan lain rikkomiset
rangaistaan. V. 1838 päättyi suuri työ; koko raamattu valmistui silloin
Tahitin kielellä. Myöskin aineellisessa suhteessa maa on edistynyt.
Asukkaat omistavat enemmän ja enemmän Euroopalaisia tapoja, vaatettavat
itsensä niin, ja suuria, hyvin viljeltyjen peltojen ympäröimiä kyliä
kohoutuu. Sokuriruohoa, kahvia ja puuvilloja viljellään hyvällä
sadolla. Sinne viedyt kotieläimet lisäytyvät.
Uusi Seelanti.
Jos lähdetään Uuden Hollannin Sydneyn kaupungista ja purjehditaan
muutamia satoja peninkulmia kaakkoista kohden, tullaan kahdelle melkein
yhtä isolle saarelle. Näitä sanotaan Uudeksi Seelanniksi ja eroitetaan
toisistaan ainoastaan noin kahden peninkulman levyisellä Cookin
salmella. Aurinko kun meidän päämme päällä paistaa, nukkuvat Uusi
Seelantilaiset pimeässä, hiljaisessa yössään, ja, heillä kun on talvi,
tiputtaa kesäkuuma otsaltamme hikipisaroita. Uusi Seelanti avaroine
merineen, kauniine rantoineen, korkeine vuorineen ja tiheine metsineen,
joiden lävitse ainoastaan siellä ja täällä polut pujoittelevat,
kohisevine koskineen ja kauneine järvineen tarjoaa näköalan, joka
sydäntä ihastuttaa ja kehoittaa sitä Jumalan kiitokseen. Hedelmäpuita
on vähä; sitävastaan kasvaa siellä eräs tammi, joka vasta 50 kyynärän
korkeudessa levittää oksansa lakaksi, ja on sentähden erittäin sopiva
laivain rakennukseen. Maa on niin täynnä sanajalkoja, että tuskin
voidaan kulkea, ja ensikerran maata kyntäessä täytyy 6 hevosta auraa
vetää; sillä maa on niin paksukamaraista ja raskasta; mutta kaikki
viljalajit ja hedelmät siinä hyvin menestyvätkin. Maan päätuotteita on
pellava, joka viljelemällä hetteisillä seuduilla kasvaa, ja joista
alkuasukkaat valmistavat verhonsa, nuoransa ja köytensä, jotka ovatkin
paljoa parempia, kuin meidän hampuista valmistamamme; senpätähden
Englantilaiset, jotka nyt näitä saaria hallitsevat, yhtenä ainoana
vuotena myivät Uudesta Seelannista pellavia 200,000 markan edestä.
Petoeläimiä ja käärmeitä ei ensinkään ole, mutta sitä enemmän metsissä
vilisee kaikenlajisia lintuja, joiden värit ja sointuisat laulut ovat
yhtä viehättäviä. Saarilla on vähän nelijalkaisia eläimiä; ainoastaan
koiria ja rottia tapasivat Englantilaiset siellä. Hevosia, nautaeläimiä
ja sikoja, jotka hyvästi nyt siellä menestyvät, alkuasukkaat ensin
niitä niin pelkäsivät, että tahtoivat niitä tappaa. -- Asukkaat
kuuluvat Australian Indianeihin. He ovat kauneita, vapaa-,
korkeaotsaisia, hienohuulisia ja vaaleanruskeita. Musta, kiiltävä tukka
on suora tahi kihara. Heidän asuntoinaan on pieniä majoja, seipäistä
rakennettuja ja vedenpitäväksi lehdillä ja ruohoilla katettuja.
He valitsevat niille kankaisia ja pääsemättömiä paikkoja sekä
piirittävät kylänsä paaluilla ja haudoilla. Verhoikseen he valmistavat
paksuja peitteitä pellavista. Kasvoihinsa, rintaansa ja käsivarsiinsa
he piirtelevät kummallisia kuvia ja hierovat niitä sitte punaisella ja
sinisellä värillä, joka siinä pysyy koko elämän lävitse ja joista he
ovat oivalailla kopeita.
Rautaiset työkalut heitä erittäin miellyttävät. Yhdellä kirvesparilla
voi ostaa itselleen niin paljo maata, että siihen voi laittaa
kokonaisen maatalon. Onpa niinkin tapahtunut, että he ovat särkeneet
kärryjä, hävittäneet laivain veneitä ja repineet rakennuksia saadakseen
niissä olevan raudan. Kerran eräs villi pisti rautanaulan maahan ja
luuli siitä kasvavan rautanauloja hedelmöivän puun. Nämä villit muuten
ovat erittäin ymmärtäväisiä ja ovat paljon Euroopalaisissa tiedoissa,
maanviljelyksessä ja kaupassa edistyneet. Saaduista avuistaan he ovat
hyvin kiitollisia, sanansa pitäviä, ystävällisiä ja nöyriä; juoppous on
heille tuntematon pahe. Mutta Uusi Seelantilainen kuitenkin pedon
tavoin laskeutuu kaadetun vihollisensa päälle, imee sen lämpöisen veren
suonista, katkaisee häneltä pään ja asettaa pääkallon huoneesensa
voitonmerkiksi. Useita tapetuita myös paistetaan ja syödään kohta. --
Semmoinen oli muutamia aikoja sitte Uuden Seelannin laita, mutta
mitenkä se nyt on? Kristuksen rakkaus pakoitti saarnaajan Samuel
Marsden'in Uuden Hollannin Paramattasta lähtemään näitä verenhimoisia
ihmisiä kääntämään. Hän oli oppinut tuntemaan ja rakastamaan tätä
kaunista, urhoollista ja viisasta kansaa, niiden tehdessä pellavilla
kauppaa Uudessa Hollannissa. Hän pelasti heitä siirtolaisten
petoksista, puheli ystävällisesti heille, rakensi heille asunnon, jossa
he voivat asua, syödä ja juoda ja niin voitti heidän sydämensä. Mutta
kun Marsden oli lähetyssaarnaajain kanssa Uudelle Seelannille tullut,
iloitsivat tosin sen asukkaat heidän tulostaan, mutta Jesukseen
kääntymisestä he eivät tahtoneet mitään tietää. Saarnoille he
ilkamoivat, ja öisin asettivat, lähetyssaarnaajia peloittaakseen,
tapettujen vihollistensa päitä heidän akkunainsa eteen. Näin vuodet
vierivät lähetyssaarnaajain monia kovia kokiessa. Mutta Herra voitti
myös näiden pakanain kovat sydämet. Eräs Uusi Seelantilainen päällikkö
nousi kerran keskelle väkijoukkoa, joka keskusteli kristillisestä
lähetystoimesta, sodasta ja rauhasta, ja sanoi: "minkätähden kristityt
lähetyssaarnaajat ovat tulleet meidän sekaamme saarnaamaan? He ovat
tulleet rikki musertamaan meidän 'jaettu-pattu'jamme' (murhanuijiamme),
taittamaan meidän keihäittemme kärkejä, kaivamaan pois kuulat meidän
kivääreistämme, ja opettamaan yhden heimon toistansa rakastamaan niin,
että me voisimme rauhassa, niinkuin ystävät ja veljet toistemme kanssa
asua. Luopukaamme meidän kovista sydämistämme ja kuunnelkaamme
lähetyssaarnaajia, niin me saamme rauhassa asua!" Näin täytettiin
profeeta Miikan sanat, 4:3 -- enemmän kuin tuhannen vuotta hänen
jälkeensä, kaukaisella saarella ihmissyöjäin keskellä. Nyt on jo
enemmän kuin 40,000 saaren asukasta kääntynyt kristinoppiin, ja
Englannista on lähetetty sinne pispa kirkollisia ja koulutoimia
hoitamaan.