asuttu. Niemimaan länsi- ja etelärannikot ovat kapeita, kuumia, mutta
jotenki hedelmällisiä. Rannikkojen sisäpuolella leviää ylhäinen erämaa,
joka paikka paikoin muuttuu kosteikoiksi ja renkaan tavoin sisämaan
piirittää; sisämaata sanotaan Nedjid'iksi, joka suurimmaksi osaksi on
hedelmällistä ja vuorista. Rannikko on leveämpi. Tänne laskee maan
suurin virta, Aftan. Muuten täällä on vaan sadevirtoja, jotka kesällä
kuivavat. Sadeaikana peittää raitis viheriä maan, mutta kuumat
auringonsäteet sen taas pian polttavat. Luoteisessa osassa on vuori,
eli oikeimmin vuoristo, sillä se on hyvin avara ja monihuippuinen. Sitä
sanotaan Jumalan vuoreksi eli Horeb'iksi. Siellä Sinain'kin vuori
kohoutuu noin 8,000:n jalan korkeuteen. Siinä, jossa Mooses Jumalan
kasvoja lähestyi, kasvaa sypressi, ja siihen, jossa Elias rukoili, on
rakennettu huone. Kallioilla ja niiden välillä tavataan useita kirkkoja
ja moskeita; eräässä rotkossa on kuuluisa Katariinan luostari.
Tahtoisitko käväistä siellä? Tottahan! Mutta sinne pääset ainoastaan,
jos olet Konstantinopolin patriarkalta saanut lupakirjeen. Huuda
ainoastaan vartijalle, joka muurilla seisoo; hän laskee nuoran alas ja
nostaa sillä kirjeesi muurille. Jos se oikeaksi havaitaan, lasketaan
nuora alas. Sen mutkassa olevalle laudalle täytyy sinun istuutua
ylösvedettäväksi. Eikö tämä ole ihmeellistä? Mutta mitä semmoinen
varovaisuus hyödyttää? Se on todellakin hyvin hyödyllistä; sillä
ympäristöllä asuu ainoastaan köyhiä arabialaisia, jotka usein kerjäävät
munkeilta leipää, usein riistävät heidän puutarhansa ja epäilemättä
menisivät vieläki etemmäksi, jos eivät luostarin muurit olisi liian
korkeat ja sen portti aina sulettu. -- Sinain likehdällä on lähteitä ja
maa hedelmällistä; mutta etempänä ei nähdä muuta kuin erämaata, sitä
samaa, jossa Jumala Israelin lapsia ruokki mannalla 40 vuotta.
Arabialaiset ovat Abrahamin jälkeläisiä ja miten veljensä Juutalaiset,
pitkin Itämaita hajoitetut. "Sinun siemenes on oleva niinkuin santa
meressä", -- täyttyy myös heissä. Se on kaunista ja voimallista kansaa.
Ne, jotka asuvat lounassa ja kaakossa, viljelevät vuorillansa tunnettua
Arabian kahvia, durra-viljaa, taateli- ja gummipuita, jonka sitkeä
pihka on kyllä tunnettu. Kosteikkojen asukkaita sanotaan Beduineiksi
(erämaan lapsiksi); niissä he syöttävät kameleitaan ja erinomaisia --
maailman mainioimpia -- hevosiaan. Kun yksi paikka on syötetty,
muuttavat he telttoinensa ja karjoinensa toiseen. Kaupungeita ja
kiintonaisia kyliä ei täällä ole. Ohitsekulkevaiset matkustajat
riistetään, jos ei heitä ole niin paljoa, että voivat itseänsä
puollustaa. Riistämisen (ryöstämisen) Beduinit pitävät luvallisena!
"hänen kätensä on jokaista vastaan". "Me olemme Ismaelin jälkeläisiä,
ja hänelle kuului se perintö, jonka Isakki sai; sentähden tahdomme me
nyt tämän vääryyden tasoittaa," sanovat nämä riistäjät ja luulevat
sillä rikoksensa korjanneensa. -- Köyhää maakulkijanta kohtelemat he
vieraanvaraisesti, ja emirin (telttakylän vanhin) täytyy häntä
suositella. "Jumala sinua siunatkoon!" sanotaan hänelle aamusella ja
lasketaan matkaansa jatkamaan. Kuinka tämä soveltuu ennenmainittuun
riistohaluun, ja mikä siihen on syynä? Ei muu kuin suurin tarve, ei muu
kuin nälkä ja kurjuus. "Sinun sisaresi on kurja; sinun veljesi on
alastoin!" huutaa Beduini matkustajalle ja riistää häneltä verhot.
Eikös Arabiassa olekaan yhtään kaupunkia? On muutamia, mutta ainoastaan
pieniä. Mekassa on Kaaba. Se on se pieni, nelikulmainen Jumalan huone,
jonka jo Abrahamin piti rakentaneen. Tämän pienen temppelin
rakennukseen on enkeli Gabriel, niin kerrotaan, tuonut valkoisen kiven,
joka surusta ihmisten syntein tähden on tullut mustaksi. Jokainen
mahometiläinen kokee kunnioittain suudella tätä kiveä eli ainakin sitä
koettaa.[58] Mahometin syntymäpaikkana on Mekka tullut hänen uskontonsa
pääpesäksi. Mahometiläisten viides tehtävä on, että edes kerran
eläissään käydä tässä kaupungissa. Hän, joka ei itse voi sinne mennä,
voi toisen edestään lähettää. Kaupungin lähistössä on vielä sen linnan
raunioita, jossa asui se Saban kuningatar, joka Salomonia kävi
katsomassa. -- Mahometin hautakaupunki, Medina, on toinen pyhä paikka.
-- Mokka, hyvin syrjälle jäänyt kaupunki, on tärkeä kahvin, gummin,
pyhän savun ja mirhamin kauppapaikka. Kaupunkien ja kylien varsinaiset
asukkaat ovat Beduineja paljoa harvalukuisemmat. Ei edelliset eikä
jälkimmäiset muodosta mitään valtiota, vaan tottelevat isoa
ruhtinasjoukkoa, joista kellään ei kuitenkaan ole rajatonta valtaa.
Arabialaisilla on erinomainen sielunvoima, äly ja terävä järki; niiltä
ei puutu käsitysvoimaa eikä tieteisiin taipumusta. Heidän kiihkonsa on
pikainen, heidän vihansa hirmuinen, kosto on velvollisuutensa. Heillä
on palava kuvitusvoima, heidän puheensa on kuvannollista; he rakastavat
ennen kaikkia satuja ja ihmeellisiä kertomuksia.
Kahvipuu.
Moni juo kahvikuppinsa ajattelematta siitä sen enempää. Ja kuitenkaan
kummallista ei olisi, vaikka samalla kysyisi: mistä tulee tämä
himojuoma, jota monet miljoonat ihmisiä Arabiassa, Vähä-Aasiassa sekä
suurimmassa osassa Euroopaa, Amerikaa ja Austraaliaa juovat?
Mistä kaikki tulee? -- Kauppamiehet ja merimiehet viittaavat meille
kuuman Arabian. Arabia, mausten ja hyvien lemujen kotomaa, on myös
kahvin kasvupaikka, josta se on viety Vähä-Aasiaan (Levantiin), Itä- ja
Länsi-Indiaan, ja näissä maissa muuttunut kotimaiseksi. Parhaat
kahvinpavut saadaan kuitenkin Arabiasta, ja ylistetty Mokkakahvi ei
siis olekaan vaan paljasta puhetta. Tämän jälkeen tulee Levantin kahvi;
kolmannen sijan saa Javakahvi -- Java-saarelta. Meidän tavallinen kahvi
tuodaan Amerikasta, jossa Brasilia, Guyana ja Länsi-India ovat
kahvimaita. Rikas Kuba, rehevä Jamaika ja kukoistava Haiti saa
vuosittain tuhansin sentnerin kahvia. Arabian kahvia tuskin koskaan
saamme maistaa; sitä tuodaan harvoin tänne; Javan pienimmät pavut
myydään meille Mokkakahvina.
Jos me nyt ajatuksissamme muutamme onnelliseen Arabiaan, niin tapaamme
siellä alituisesti vihoittavia ja kukkivia, 20 ja 30 jalkaa korkeita
kahvipuita runsaammin, kuin täällä tavallisia hedelmäpuita. Sen
soikeat, tiviit ja kiiltävät lehdet näyttävät hyvin sitronin ja
pomeransin lehdiltä. Sen hienot, alaspäin riippuvat oksat näyttävät
meille lehtipoimuistaan valkoisia kukkaterttujaan. Kukat loistavat jo
kauvaksi lyhytkantaisten lehtien välistä ja levittävät väkevän
mauslemun. Näistä muodostuu purppuran punaisia marjoja, jotka näyttävät
kirsimarjoilta. Pergamenttimaisen rustokuoren, jota imelä liha ympäröi,
sisällä on kaksi siementä -- tunnetut kahvipavut. Länsi-Indialaisessa
kahvissa on tavallisesti vaan yksi kahvin jyvä jokaisessa marjassa,
toinen jyvä kun harvoin kypsyy. Mukavamman kahvin korjuun tähden ei
puiden anneta kasvaa kovin korkeiksi. Kaikki marjat kun eivät kypsy
yhteen aikaan, kerätään papuja monesti vuodessa, Arabiassa kolmesti.
Marjat levitetään sitte liinalle auringon paisteesen ja pidetään siinä,
kunnes liha kuivuu ja haurastuu; sen jälkeen niitä puisella rullalla
hierotaan, että marjain liha ja kuori särkyisi; viskimellä sitte kuoret
pavuista eroitetaan.
Arabiassa ei käytetä parhaita papuja kahviin. Arabialaiset keittävät
useimmiten kahvia marjan kuivatusta lihasta, jota he panevat kiehuvaan
veteen. Semmoinen kahvi maistuisikin, monen matkustajan kertomuksen
mukaan, paljon paremmalta, kuin papukahvi. Turkkilaiset ja Arabialaiset
tarjoavat vieraillensa tätä juomaa ystävyyden merkiksi. Siellä juodaan
kahvia maittilatta ja sokuritta hyvin pienistä kupeista. -- Vuonna 1624
toivat Venezialaiset ensimmäiset kahvit Europaan; vuonna 1644
tunnettiin kahvi Etelä-Ranskassa ja 1652 Lontoossa. Parisissa oli
ensimmäinen kahvihuone vuonna 1657, ja Nürnbergin kaupungissa vuonna
1696.
Sinai.
Muutaman tunnin kun olimme ratsastaneet yhä korkenevaisten ja
jyrkistyväisten tunturiseinäin välitse, kääntyi laakso äkkiä oikealle.
Me ratsastimme lyhyen solan lävitse ja saavuimme yht'äkkiä Jumalan
vuoren, Sinain, juurelle; se kohoutui melkein luotisuoraan päämme
päälle. Sinain vuori, ehkä vaan suuren vuorimaailman keskus, eroaa
kuitenkin siinä muista kuuluisista maailman vuorikukkuloista, ett'ei
se, miten muut, ala ympäröitsevästään vuoresta, vaan seisoo aivan
erikseen laaksossa. Tätä soikeata ja säännötöntä nelisivuista
graniittivuorta rajoittaa nimittäin kaakossa ja lounaassa kaksi
tasankoa, joita yhdistää kaksi pitkää ja kapeata laaksoa. Sinain vuori
siis seisoo tasaisella hiekkapohjalla, ikäänkuin saarnatuoli keskellä
tunturi-muurien ympäröimää salia. Vuoriseinä kohoaa niin jyrkästi
hiekka-arosta, että hiekalla seisoja voi laskea kätensä vuoren
seinälle. Sitten kuin tämä vapaana seisova vuori on kerinnyt 1,400:n ja
1,500:n jalan korkuiseksi, päättyy sen osa ja muodostaa tasaisen
portaan. Tähän ei kuitenkaan vuori vielä lopu; sillä tältä
ylätasangolta nousee sen pohjois- ja eteläkulmasta kaksi noin 600:n
jalan korkuista huippua. Eteläinen, joka onkin vuoren päähuippu, on
Gebel-Musa, Mooseksen vuori.
Me asetimme telttamme vuoren juurelle. Likempänä vuorisolan suuta oli
kreikkalais-katolinen luostari, S:t Katariinalle pyhitetty. Se on
keskiajan linnain näköinen korkea torni, mutta karitsan ja ristin
rauhainen lippu liehui sen huipussa. Luostarin juurella on ihana
puutarha, kasvava öljy-, manteli-, persikka- ja muita hedelmäpuita,
joiden pyöreiden lakkain joukossa kohoutuu myös obeliskin muotoinen
sypressi. Me kävimme luostarissa iltapäivällä. Varsinainen portti on
kiinnimuurattu, jonka tähden eräästä akkunasta köydellä laskettiin
koppa alas. Tämä oli ainoa keino, jolla muun maailman kanssa pidettiin
yhteyttä; mutta nyt kun rauhaisat ajat olivat, päästettiin meidät
puutarhan portista. Viimein saavuimme luostarin kirkkoon, jota kaksi
munkkia meille näytti. Kaikkein pyhimmän sivuosasta johdatettiin meitä
muutamia portaita myöden alas pieneen holvi-huoneesen. Täällä me
aikalailla ällistyimme, kun meidän käskettiin kenkämme riisumaan.
Sukkasillamme astuimme me sitte vielä muutamia portaita myöten alas
erääsen kirkkoon. "Tässä on paikka," sanoi oppaamme, "jossa Herra
näyttäytyi Moosekselle palavassa pensaassa." Kirkon marmorilattia on
kalleilla vanhoilla matoilla peitetty, ja itse pensaan muinoista
paikkaa peittää hopea-arina, jolla alttari seisoo.
Sitte meitä vietiin munkkien ruokahuoneesen -- pitkä synkkä huone, jota
ainoastaan pitkä alaston pöytä ja muutamat penkit kalustivat. Jokaisen
munkin tilalla oli illalliseksi tuoreita manteleita viheröine
kuorineen, leipää, muutamia juuria ja vähän kaviaaria. Lihaa ei koskaan
saa luostarissa nauttia. Jos joku heikkouden tähden välttämättä
tarvitsee liharuokaa, pitää hänen mennä luostarin muurien ulkopuolelle
sitä syömään -- niin ainaki meille sanottiin; mutta munkit eivät
minusta näyttäneet kovin laihoja päiviä viettäneiltä. Käyskentely
luostarin ihanassa puutarhassa lopetti seurustelumme. Puutarhuri, vanha
Arabialainen kristitty, mahtaa usein olla luostarin ulkopuolella lihaa
syömässä, sillä hän oli liika mehevä raakain mantelien ja kaviaarin
syöjäksi.
Seuraavana päivänä, joka oli pitkäperjantai, pysyimme asunnossamme.
Aika ajoin satoi oikein rankasti ja myrskysi. Seuraava päivä oli taas
lämmin, tyyni, ja nyt me aloimme vuorta tarkastella. Lyhkäisin ja
tavallisin tie on jyrkkä polku, joka luostarista nousee suoraan
rinnettä ylös. Vuorelle pääsee myös paljoa mukavammin toista tietä
kameleilla ratsastaen. Tämän tien me valitsimme. Sinne tänne vuoren
sivua koukkuillen kohosi se ylöspäin. Jokainen tien mutka tarjosi mitä
ihanimpia näköaloja jylhässä vuorimaailmassa. Viimein saavuimme vuoren
päätasangolle, noin 7,000 jalkaa meren pinnan yläpuolella. Tämän
tasangon vasemmalla puolella kohoutui varsinainen Gebel-Musa. Minä
sanoin varsinainen Gebel-Musa. Arabialaiset sanovat nimittäin siksi
vuorta kokonaisuudessaan ja myös erikseen sen korkeinta kukkulaa.
Sinain-nimi on kokonaan Sinain tienoilta hävinnyt.
Tähän täytyi kamelit jättää, ja, seuraten irtanaisilla kiven muruilla
täytettyä vuoren halennetta, kiipiä ylöspäin. Yläseinästä näytti
oppaamme meille puoliympyriäisen merkin kalliossa. "Se oli profeetta
Mahometin kamelin jälki, siitä ajasta kuin profeetta ratsasti
Siinaille", sanoi Arabialainen oppaamme. Ylempänä näytti hän meille
rotkon ylitse pistäyvää kalliolohkoa. "Tuon alle Mooses kätkeytyi, kuin
Herra astui alas vuorelle", jatkoi hän. Mykevällä huipulla tapasimme me
kaksi pientä rakennusta. Yksi oli pieni kristillinen kirkko, toinen
vielä pienempi mahometiläinen moskee. Sinai on myös mahometiläisten
pyhiinvaelluspaikka.
Ihanan päivän hiljainen tyyneys muistutti meille täällä lain
kirkastusta. Taivas oli niin sininen, kuin pilvi ei koskaan olisi sitä
sumentanut, ja koko jylhä, monenkarvainen vuorimaailma punaisine,
mustine, keltaisine, vaaleanharmaine, jylhine vuorenlohkareineen,
leveni kaikkialle niin pitkältä, kuin silmä kantoi, ja näytti
hiljaiseksi kivettyneeltä myrskyltä -- myrskyltä, jonka niin pikainen
rauha on nukuttanut, että sen hyrskivät aallot eivät ole ehtineet
tasaantua, ainoastaan pysähtyä. Minun mieleeni muistui, että nyt oli
pitkänperjantain jälkeinen päivä -- äänetönnä odottava maailma!
Sitte kuin olimme laskeutuneet takaisin vuoren tasapäädylle ja siinä
jättiläissypressin siimeksessä Elian lähteellä levähtäneet, aloimme
vuoren vastaista syrjää alas laskeutua. Nyt oppaamme näytti meille
kallion, josta Mooses sauvallansa veden kutsui, vaikka raamatun mukaan
tämä ei tapahtunutkaan Sinailla, vaan ennen kuin Israelilaiset sinne
kerkesivätkään, nimittäin Nephidim'issä. Luostariveli näytti meille
vielä sen kallion, johon Mooses vihastuneena löi ensimmäiset taulut
rikki, sen maljamaisen syvennyksen, jossa Aaron kultavasikan valoi,
y.m. muinaisia pyhiä paikkoja.
Jerusalem.
Auringon lasketessa me tulimme eräälle harjulle. Me emme luulleet
olevamme niin likellä päämaaliamme ja, hämmästyneinä, sentähden
hevosemme seisotimme, kuin likellä edessämme näimme tämän pyhän
kaupungin vakaana seisovan jyrkällä vuoren penkereellä. Sitä nytkin,
miten muinoin, suojaavat lujat muurit ja tornit. -- Edessämme oli
kaunis taulu, Jerusalem; sanomattoman kaunis taulu, ja se ei ole ollut
sentähden että se niin odottamatta eteemme ihastuttaen ilmestyi. Mikä
sydämemme pani niin sykkimään, ei ollut se, mitä näimme, vaan ajatus
siitä, mitä me näimme! -- "Tuo korkein kaupungin osa tuolla oikealla,"
sanoi oppaamme, "on Sion, ja tuo kupu tuolla alhaalla on pyhän haudan
kirkko, ja tuo portin viereinen torni, on Davidin torni". --
Lähestyessämme kaupungin porttia, istui tien vieressä, ei varsin
likellä sitä, pitkä rivi onnettomia, jotka kipeitä käsiänsä meihin
ojentain, almuja anoivat. -- "He ovat pitaalisia", sanoi hän; "he eivät
saa mennä kaupunkiin eikä matkustavaisia lähestyä".
Jerusalem on omituisen näköinen kaupunki. Näillä metsättömillä Judean
vuorilla on suuri puute rakennusaineista, mutta helppo pehmeiden
rakennuskivien saanti. Mutta eivät ainoastaan seinät ja muurit ole
kivestä; kattorakennuskin on siitä tehty, s.t.s. kaikki katot ovat
holviten tehtävät. Näin ei voida yhtä ainoata lakea koko huoneesen
tehdä, vaan muodostetaan pieni kupu kullekin suojalle. Kaupunki on siis
täynnä pieniä kupoolia eli kupuja. Sen ravintolan edustalla, jossa
asuimme, on aukea, raunioilla täytetty paikka. Ne ovat muinaisten
temppeliherrain palatsin jäännöksiä. Kaupungin lävitse kulkevan
alangon toiselta puolelta näkyy Morian vuoren kukkulalla Omarin
moskee. Etäisimpänä näkyy loivarinteinen öljymäki, jota öljypuut
vihannoittavat.
Jerusalem on vuoriniemekkeellä, joka ainoastaan luoteiskulmaltaan
yleiseen ylänköön yhtyy, vaan kolmella sivullaan päättyy syviin
laaksoihin. Vuoren äyräitä pitkin kulkee vielä lujat muurit. Tämän
varustuksen kun näkee, ymmärtää helposti, kuinka luja paikka se on
muinoin ollut ja kuinka se on kestänyt niin pitkät piiritykset.
Nykyisessä Jerusalemissa on noin 20 eli 28,000 asukasta. Etevämpänä
teollisuutena täällä on saipuan valmistus ja "Jerusalemin tavaroiden"
(sanktuariein), rukousnauhojen j.m.s. tekeminen; niitä tehdään simpukan
kuorista ja öljypuusta sekä myydään pääasiallisesti pyhissävaeltajille,
joita vuosittain 6-8,000 täällä pyhässä kaupungissa käy.
Me ratsastimme eräänä iltamana Jaffaportista jyrkkää rinnettä alas
Gihon laaksoon ja siitä vielä syvempään Hinnomin laaksoon eli, miten
oppaamme sitä nyt nimitti, Gehennan laaksoon. Sen pohja oli autio ja
kivinen, reunoilla kasvoi muutamia öljypuita. Tämä Gehennan laakso,
joka on aina ollut kauhistuksen pesänä, oli myös kansan tarun mukaan
todistuksena Juutalaisten neuvosta Kristusta vastaan. Laakson
etelärinnettä kutsutaan vielä tänään "pahan neuvon vuoreksi", Kaiphaan
maatalo täällä kun on ollut. Samalla vuoren rinteellä näytettiin myös
meille peltotilkku ja sen vieressä pieni hautarakennus. Peltoa vieläki
sanotaan Hakk-el-Dama'ksi, s.o. "veren arvo" ja se pitäisi olla se
savenvalajan pelto, jonka ylimmäiset papit ostivat Judan takaisin
tuomilla 30:llä penningillä. Vielä meille näytettiin vanhaa puuta,
"johon Judas itsensä hirtti."
Viimein me tulimme Josafatin laaksoon, josta katselimme oikealle
leveytyvää Öljymäen rinnettä ja vasemmalta Jerusalemia. Eräs sivulaakso
menee Öljymäen alaitse itään päin. Me seurasimme sitä ja tulimme pian
Uuteen Bethaniaan, jossa Maria ja Martha Latsarusveljineen asuivat.
Bethania on nyt tavallinen pieni Arabialainen kylä. Tästä me
ratsastimme aika laukkaa jyrkkää vuoritietä Öljymäen kukkulalle. Siellä
on pieni moskee, ennen kirkko, taivaasen astumiselle pyhitetty. Näköala
moskeen tornista on avara. Itäänpäin maa yhä kallistui aina Kuolleesen
mereen. Koko tämä suuri rinne on erämaa, Judean iso erämaa, jossa
Johannes kastaja eli ja opetti. Laakson pohjasta kimalteli Kuolleenmeren
sininen pinta, joka näytti vieläkin sinisemmältä kellervän punaisen
hiekka-ympäristönsä keskellä. Meren vasemmassa nurkassa näytti olevan
heleän sininen, pohjaisesta kiemuroiden tuleva nauha; se oli Jordan.
Öljymäen kukkulalta johti kivinen tie takaisin Josafatin laaksoon.
Siellä näytettiin meille luostaria, joka oli rakennettu pyhän neitsyen
haudalle. Vähän päässä tästä, aivan vuoren juurella, oli valkoinen
aitaus, joka soikeaan nelikulmaan sulki puutarhan monine tuhatvuotisine
öljypuineen. Yrttitarhan, näiden vanhain puiden juureinen maa, ei
kuitenkaan ollut saanut olla luonnollisuudessaan, vaan oli jaettu
hiekoitetuilla käytävillä pieniin kukkamaihin. Tämä oli Gethsemane.
Hämärässä me ratsastimme Jerusalemissa erään huoneen sivuitse jota
sanottiin Pilatuksen asunnoksi, ja sitte jatkoimme matkaamme n.s. Via
Dolorosa-katua,[59] jota myöden sanottiin Jesuksen Golgatalle menneen.
Kerran me kulimme erään avonaisen portin ohitse, joka johdatti
Itämaiseen tapaan rakettuun palatsiin. Sen pihalta vilkutti
hiilivalkea, jonka ympärillä muutamia ihmisiä hääräili. Me ajattelimme
silloin ylimmäispapin palatsia ja mielessämme kuvailimme että niiden
olentojen joukossa oli rohkein opetuslapsi, arkaluontoinen Pietari,
joka semmoisessa kohtalossa kielsi herransa ja mestarinsa.
Omarin moskee ja pyhänhaudan kirkko.
Me kiiruhdimme tänä päivänä Omarin moskeesen, joka seisoo Morian
vuorella. Vuoren huippu muodostaa tasoitetun, laajan suorakulmion.
Suurella työllä on tästä saatu säännöllinen penger-tasanko. Tämän
suuren neliön keskellä oli erityinen kaikkein pyhin neliö, noin kuusi
jalkaa muuta maata korkeammalla. Jokaisella sivulla kahdet portaat
valkoisesta marmorista johdattivat pyhimpään ja portaiden yläpäissä oli
ohkaisia, patsaille rakennettuja kaariportteja. Näiden sisäpuolella oli
itse moskee, kahdeksankulmainen rakennus, jonka harjalta Itämaiset
huiput korkeuteen kohoutuivat; niiden päissä suuret kultaiset puolikuut
kimaltelivat. Moskee oli kokonaisuudessaan Itämaalainen ja kirjava. Sen
vanha vaskinen laki oli homeenviheriä, mutta katon muu osa oli
taivaansinisistä tiileistä; moskeen ulkoseiniä peittivät monenkarvaiset
tiilet.
Moskeen sisustassa ei ole muuta erinomaista, kuin että sen suurimman
osan täyttää mahdottoman suuri rösöinen kalliohuippu. Tämä on Morian
vuoren alkuperäinen huippu, ja moskeen tarkoitus vaan onkin suojella
tätä pyhää vuoren jäännöstä. Tämä oli nimittäin mahometiläisten uskon
mukaan, viimeinen maallinen paikka, jossa Mahomet oli; ennenkuin hän
lähti taivasmatkalleen, näytti hän ottaneen jalallaan aika potkun
vuoresta lähtiessään, sillä hänen jalkansa on jättänyt huippuun suuren
jättiläisjälen. -- On tällä vuorenhuipulla kuitenkin historiallinenkin
merkitys. Tällä kukkulallahan kuningas David uhrasi poistaakseen
Jerusalemia uhkaavan ruton. Kuningas Salomon kun sitte sinne rakensi
temppelin ja tasoitti vuoren, jätettiin, niinkuin näkyy, tämä huippu
rikkumattomana temppeliin, jossa sitä luultavasti käytettiin
uhrialttarina. Me seisoimme siis muinaisen Jerusalemin temppelin
keskipisteessä.
Nyt me menimme pyhänhaudan kirkkoon. Pieni poikkikatu vie
Johannesritarien entisen palatsin portin ohitse pienelle torille, joka
on sileillä kivillä laskettu ja oikealla ja vasemmalla temppelin
sivurakennuksilla reunustettu. Torin perässä on itse kirkko
holviporttinensa. Me menimme asehuoneesen. Portin pielessä seisoi kaksi
Turkkilaista sotamiestä, ja seinän vierelle muuratulla istuimella
istuivat muut vartijat jalat ristissä, ja lähettivät meille
ylenkatseellisia silmäyksiään.
Heti, kirkkoon tultuamme, näytettiin meille punainen, vähän laattiaa
ylempänä oleva marmorilevy, jonka sanottiin peittävän "pyhän voiteen
kiveä," sitä kiveä, jolle Josef Arimatiasta laski Kristuksen ruumiin.
Tämän jälkeen me menimme sitte varsinaiseen kirkkoon, eli kuoriin. Tämä
kuori on iso, suurella kuvulla katettu kehikko. Keskellä kuvun alustaa
on erityinen kappeli -- täydellinen pieni kirkko kirkossa; se on pieni
pitkähkö rakennus keltaisesta ja valkoisesta marmorista. Tämä on n.s.
pyhänhaudan kappeli. Se sisältää kaksi huonetta. Ahdas portti vei
meidät ensimmäiseen n.s. "enkelin huoneesen," jossa enkelit vaimoille
näyttäytyivät. Keskellä huonetta on eräs kivi. Se on se, joka haudan
ovelle vieritettiin. Toinen, vielä pienempi ovi vie varsinaiseen
hautahuoneesen. Tämä, ainoastaan kahdeksan jalkaa ristiin, oli
katolilaisen kappelin tavoin kaunistettu paperikukkasilla y.m. sekä
monella palavalla kultaisella ja hopeaisella lampulla. Itse paikka,
jossa Kristuksen ruumiin sanottiin levänneen, oli peitetty vähä
laattiata ylempänä olevalla marmorilevyllä, ja tämän kohdassa seinällä
oli taulu, jonka edessä paloi suuri joukko pyhiinvaeltajain hartauden
sytyttämiä kynttilöitä. Eräs munkki seisoi siellä ja möi kynttilöitä
siihen tarkoitukseen.
Kappelista tultuamme näytettiin meille toisessa paikassa paikka, jossa
Vapahtaja näyttäytyi Maria Magdalenalle ja äitillensä; vielä näytettiin
meille pylväs, johonka hän oli ruoskittaissa sidottu. Eräät portaat
veivät meitä sitte maanalaiseen holviin. Tämä oli n.s. "ristin
takaisin voittamisen kappeli". Siellä näytettiin se akkuna, jossa
Konstantinopolin keisarinna Helena seisoi ja katsoi, kun "oikea risti"
löydettiin. Vähää ylempänä oikealla oli Golgathan kukkula jota myös
kirkko ympäröitsi.
Kun minä nyt istuin keskiajan puolihämäräisessä Golgathan kirkossa ja
kuulin vanhanaikuisen latinaisen laulun nousevan alhaalta pyhästä
haudasta, jossa juuri iltakirkko alkoi, lensivät minun ajatukseni
kauvaksi muinaisiin hirmu- ja ritari-, taikauskon- ja hartauden-,
urhoollisuuden- ja uskon aikoihin! Sieltä minä, ikäänkuin "korkealta
vuorelta", silmäilin kokonaista 18 vuosisadan aikaa ja sitä ääretöntä
maanalaa, johon kristillisyys on levinnyt. Kaikki tämän opin
voimallinen vaikutus ja ala kuvautui minun ajatuksiini, ikäänkuin
suuri, äkkiä levitetty kartta, ja minun sydämeni sykki kovasti, ja
olinpa melkein kopeana siitä, "että minäkin" olin yksi niistä, yksi
tämän, maailmaa hallitsevan opin tunnustajista, maailman herroista!
Yht'äkkiä, ulkonaisetta syyttä, ainoastaan omasta ylvästelemisestään --
niinkuin saipuakupla halkeaa -- lennähtivät minun ajatukseni
mitättömyyteeni, maailman valtojen mitättömyyteen, kaiken maallisen
mitättömyyteen, ja kaiken sen historiallisen loiston riutumiseen; ne
näyttivät vanhoilta räystyneiltä auringon polttamilta romuilta, ja
täytymys taivutti minun kankeat polveni kivilaattialle ja painoi alas
minun pääni.
Libanonin sedripuut.
Tällä mahtavalla, ihanalla vuorella, josta Arabialaiset runolijat
sanovat, että se kantaa talvea päänsä päällä, kukoistavaa kevättä
hartioillaan ja hedelmällistä syksyä helmassaan samalla, kuin sen
juureisen meren rannalla kesä palmujen siimeksessä uinahtelee -- tällä
vuorella kerran humisivat suuret sedrimetsät, ja vieläkin seisoo siellä
muutamia aina Salomon aikaisia, noin 3,000 vuotisia sedripuita.
Sedripuilla, jotka kuuluvat havupuihin, on se omituisuus, että ne noin
miehen korkuisena haarautuvat useihin haaroihin; on niissä kuitenkin
muutamia, jotka vasta palmun tavoin latvassa haarautuvat. Haarat
kulkevat vaakasuoraan, ja niiden neulaset näyttävät Saksan kuusen
neulasilta. Kuori on harmaan ruskea, sileä ja kiiltävä; itse puu on
ruskeanpunaista, kiiltävän kovaa, köykäistä ja lujaa sekä sisältää
hyvän-hajuista pihkaa, joka estää matojen ja mätänemisen puuta
hävittämästä; kävyt seisovat suorassa, kuin hopeakuusissa. Näiden
majesteetillisten puiden rungot ovat osaksi jotenkin suuria. Eräs paksu
puu (sanoo Bäfseler), joka ei ollenkaan paksuimpia ollut, oli 32 jalkaa
ympärinsä. Ne näyttivät meidän suurimmilta tammilta, ja niiden lakka
leviää vasta ylhäällä. Vahvimmat ovat metsän keskellä; yksi niistä,
joka hiukan maan pintaa ylempänä jakautuu neljään haaraan, oli juuresta
50 jalkaa ympäri.
Muutamat puut ovat aina 90 jalkaa korkeita. Jos nyt ajatellaan, että
sedripuu vasta 100:ssa vuodessa on kasvanut noin ihmisen säären
paksuiseksi, niin voidaan huomata, että paksumpain puiden täytyy olla
aina Salomon aikaisia, ja tämä ajatus teki meihin jalon vaikutuksen,
levätessämme menneiden vuosituhansien vielä viheriöitseväin
muistomerkkien siimeksessä.
Minä koetin puita lukea, mutta kun maa oli hyvin epätasaista ja enkä
aina tietänyt, josko samasta juuresta alkavat puut luin yhdeksi taikka
moneksi, oli se vaikeata. Kuitenkin sain minä niitä 350 puuta ja luulen
siis voivani vakuuttaa, että niiden nykyinen määrä on noin 400.[60]
Tämä on siis mainion Libanonin sedrimetsän jäännös, joka muinaisaikoina
peitti valkoisilla lakoillaan koko Libanonin vuoret, joilta David toi
rakennusaineita Sionin linnaan, ja jonne Salomo lähetti tuhansittain
palvelioitaan Hiramin ja Tyron kuninkaan väen kanssa Morian temppeliin
rakennusaineita hakemaan. Siis tässäkin on profeettain sanat
täyttyneet: Ja sen metsän ja maan ihanuus on katoava -- niin että sen
metsän jälelle jäävät puut ovat luetut, että lapsiki ne voi kirjoittaa:
ja tiheä metsä on raudalla kumoon hakattava; ja voimallinen on
Libanonin kukistava.
Afrika.
Afrika, maailman suurin niemimaa, on kolmesti Euroopan kokoinen,
täyttää 550,000 neliöpeninkulman pinta-alan; siinä asuu noin 150
miljoonaa ihmistä. Aasiaan Afrika yhdistyy Suezin kannaksella. Sen
pohjaisrantoja Välimeren aallot huuhtelevat, Atlanti lännessä ja
Indianmeri idässä aaltoilevat. -- Afrikan suurin osa on kuumassa
ilmanalassa; päiväntasaaja (eqvator) jakaa maanosan kahtia. Meri ei
tunkeudu lahtina syvälle maahan. Senpätähden maa onkin suurimmaksi
osaksi tuntematonta; sen rannikot ainoastaan tunnetaan. Monet
matkustajat, jotka ovat sisämaahan samonneet, ovat terveytensä ja
henkensä menettäneet. Etelä-Afrika näyttää olevan suuri laakso, jota
maanosan poikki kulkevaan ylänköön yhtyväiset vuoret ympäröitsevät.
Tältä ylängöön Zambeza- ja Kuenza-virrat y.m. juoksevat. Iso
Niger-virta laskee länteenpäin Guinean lahteen, ja siitä luoteesenpäin
kohoutuu Sudan ylänkö; tämän ja Hadesch-ylängön välillä on Ala-Sudan.
Pohjaisempana kulkee ääretön Saharan erämaa koko Afrikan poikki ja
tämän pohjaispuolella Välimeren rannalla on Atlas-vuorilla täytetty
Berberiä. Hadeschin pohjaispuolella on Nubia, josta pääsemme alamäkeä
Egyptiin, jossa Niilin virta tulvailee.
Afrika on yksitoikkoinen ja vedetön maa. Ilmanala on maanpinnan kuumin.
Lunta ja jäätä tuskin tunnetaan. Hietakivi-vuorista alituisesti
heiasteleivat auringon säteet ja kohoilevaiset lämpimät ilmavirrat
kuumentavat ilman niin, että nekin Afrikan osat, jotka ovat lauhkeassa
ilmanalassa, ovat jotenkin kuumia. Yksi vuodenaika muuttuu toiseksi
pikaisilla rajuilla ja myrskyillä. Afrikan suuremmassa osassa on monina
kuukausina alituinen kaunis ilma, kirkkaalla ja pilvettömällä
taivaalla, jonka kauniista sinisestä loistosta meillä ei ole
aavistustakaan. Joka aamu aurinko nousee yhtä kirkkaana säihkyen ja
täyttää kaikki huikaisevalla loistolla, jota silmä tuskin sietää.
Aamusta iltaan porottavat nämä polttavat säteet yhtä lämpöisesti,
kunnes kuuma aurinko yht'äkkiä meren aaltoihin alenee. Heti sen jälkeen
peittää ihana tähtitaivas Afrikan yön, ja Euroopalaiset täällä näkevät
heille ennen tuntemattomia tähdistöjä. Kun sadeaika alkaa, keräytyy
synkkiä pilviä pinoittain ennen kirkkaalle taivaalle ja himmentää
auringon. Rajut myrskyt nyt seuraavat, ja rankkasateet vierivät
virtoina alas virkistämään janoista maata, joka pian pukeutuu viheriään
vaippaansa. Mutta lakkaamattomat rankkasateet täyttävät ilman höyryllä
ja synnyttävät kosteuden, joka helteen tekee tuskalliseksi. Mätähöyryjä
nousee laaksoista ja synnyttää lukemattomia hyönteisparvia. Tänä vuoden
aikana Euroopalaiset enimmästi sairastuvat kuumetauteihin, jotka
tavallisesti heille kuoleman tuottavat. Länsirannikot varsinkin ovat
terveydelle vahingollisia. Koko Saharassa ja Niilin maissa sataa
kuitenkin kovin vähä, samoin on laita monissa Etelä-Afrikankin
seuduissa, joissa joskus on monta vuotta kestävä pouta. Välimeren
rannoilla ja Kapmaassa ei ole varsinaista sadeaikaa. Ne ovat siinä
suhteessa Etelä-Euroopan tapaisia, vaikka vähemmän sateisia.
Kultaa rouhitaan Afrikan vuorista ja huuhdotaan sen virroista. Myös
rauta-, vaski-- ja hopea-malmeja on vuoren helmassa. Erämaa on
keittosuolasta rikas. Muuten Afrikan kivennäisvaltakunta on köyhä.
Afrikan parhaat kasvikunnan tuotteet ovat: riisi, Indialainen ohra,
pomeransit, sitroonit, taatelit, apeleipäpuut, öljy, pippuri, kahvi,
sokuriruoho, gummi, tupakki, indigo, puuvilla y.m. Suuria metsiä on
ainoastaan Välimeren rannoilla ja kääntöpiirin sadevyöhykkeessä. Kasvit
eivät yleensä täällä ole niin runsaita ja meheviä, kun Indiassa ja
Etelä-Amerikassa. Varsinkin Etelä-Afrikan kasvullisuus on paljon
jälellä. Suurilla aloilla kasvaa ainoastaan ruohoa. Kapmaa on
kukkarikas. -- Eläinkunta eroaa suuruudellaan, voimallaan ja
kesyttömyydellään. Afrikalainen norsu on vaikea kesyttää; kömpelö
rhinoceros taistelee jalopeuran ja tiikerin kanssa; monet myrkylliset
käärmeet väijyvät metsissä saalistaan; hyenat ketoja kiertelevät;
suurissa virroissa hirmuiset krokodiilit ja möhkeät virtahevoset
kämpivät; puiden latvoissa lukemattomat apinat rääkyvät sekä papukaijat
ja muut linnut ihania höyheniänsä suorivat, ylängöillä elää suuri
joukko solakoita gatselleja ja arkoja antilopeja; laaksoissa
syöskentelevät ylevät giraffit ja kirjavat sebrat. Dromedarit ja
kyttyrä-kamelit voi sanoa laivoiksi, joilla matkustajat tavaroitansa
kulettavat erämaan santameren ylitse. Siellä saa myös joskus nähdä
kamelikurkikarjoja; ne ovat eläimiä lintujen ja matelijain välillä.
Nämä lintujen giraffit, jotka lentävät jaloillansa ja siipiänsä
airoinaan käyttävät, ovat kuin höyhentyneitä kameleita. -- Ja te
varmaan tiedätte mihin kuret ja haikarat syksyin, meidät jätettyään,
rientävät? Niin pohjaisen Afrikaan.
Afrikalaiset eivät pellonviljelyksestä paljon huoli, vaan sitä paremmin
he karjanhoitoa harrastavat. Sisämaassa he kiertelevät lammas-,
sarvikarja-, hevos- ja kamelilaumoinensa.
Afrikan pohjaisrannalla, joka myös on rikas kaupungeista, kukoistaa
kauppa ja teollisuus, joka sisämaassa kuitenkin supistuu vaan
puuvillakankaiden kutomiseen; nämä kankaat he itse verhoinansa
käyttävät. Kaikki muut toimeentulonsa tarpeet on luonto heille
runsaasti lahjoittanut. Näistä he paljon käyttävät kauppatavaroiksikin
vieraille kansoille, niinkuin esim. puuvilloja, indigoa, kultaa ja
norsunluuta. Mutta eikös heillä ole mitään muuta kauppatavaraa?
-- On toki, mutta voisimmeko sitä uskoakaan -- ruhtinaat myövät
alammaisiaan, isät lapsiaan ja ystävät usein ystäviään. Ja kenellekä?
Euroopalaisille, jotka heidät sitte vievät Amerikaan. Muinoin myötiin
sillä tavalla usein enemmän kuin 200,000 neekeriä vuodessa -- miehiä,
vaimoja ja lapsia. Noin 50 markkaa maksettiin niistä kustakin; mutta
myös monta kaunista nuorukaista myötiin pieneen viinalekkeriin ja
vieläpä usein vähempäänkin. Tämä kammoittava ihmiskauppa on kuitenkin
viime aikona paljon vähentynyt, ja Englantilaiset, Alankomaalaiset,
Ranskalaiset ja Amerikalaiset ovat päättäneet sen kokonaan lopettaa.
Afrikan sisäosissa kuulutaan kuitenkin vielä tätä kauppaa
kannatettavan.
Sisäkauppa käy karavaneilla, jotka kulettavat suoloja, taateleja,
kultatomua ja muita tavaroita. Näitä karavaneja kohtaa usein
tukehduttavan kuuma tuuli, n.s. Samum eli Chamsin. Erämaan hietikon
ilmasto kuumenee; tuuli lennättää lentohietaa ja pölyä, joista ilma
pimenee. Taivaan kirkkaus himmenee; aurinko kadottaa loistonsa ja
näyttää kuuta tummemmalta; puiden viheriä muuttuu likaisen viheriäksi;
linnut muuttuvat levottomiksi; eläimet harhailevat väsymättöminä
ympäriinsä; ruumiin haihtuminen lakkaa; kieli tarttuu kitalakeen,
polttava jano syntyy, ja hengitys raskautuu. Vesi haihtuu äkkiä
nahkaleileistä, ja koko karavani voi pian juomaveden puutteesen
nääntyä. Matkustajat peittelevät kasvojaan huiveilla, ett'ei hieta
täyttäisi suuta, nenää ja silmiä. Niin kauvan, kuin tämä polttava tuuli
puhaltaa, pysyvät he kumarruksissaan kameleinsa takana.
Ketä Afrikan asukkaat ovat? Pohjaisessa asuu berberialaisia,
Turkkilaisia ja Arabialaisia. Näiden eteläpuolella asuu hiilimustia
Neekereitä ja vielä etelämpänä Hottentotit ja Kafferilaiset. Näiden
seassa tavataan Euroopalaisia ja Juutalaisia.
Sivistyksestä Etelä-Afrikassa ei ole puhumistakaan; mutta maanosan
pohjaispuolella, johon Arabialaiset asettuivat, ovat monet heidän
taidoistaan vielä säilyneet. Oli aika, jolloin Egypti kerskaili
viisaista miehistään, ja sittemmin on moni Arabialainen oppinut
mainioittanut itsensä teräväpäisyydellään ja syvillä tiedoillaan; mutta
nyt löytyy ainoastaan vähäisiä jälkiä tästä sivistyksestä.
Mitä uskontoa Afrikalaiset tunnustavat? -- Mohrilaiset ovat
mahometiläisiä, ja Neekerit olivat ennen tulenkumartajia -- nykyjään
enimmästi fetisch'in palvelijoita. He valitsevat epäjumalaksensa
(fetisch'iksensä) käärmeen, puun eli kiven. Toiset Afrikalaiset
kumartavat tähtiä. Itärannalla ja Egyptissä asuu myös Itämaisia
kristityitä; Juutalaisia on kaikkialle hajautunut. Nykyjään
protestantiset lähetyssaarnaajat työskentelevät sekä Etelä- että
Pohjais-Afrikassa ja ovatkin onnistuneet saada monta kastetuksi.
Egypti ja sen asukkaat.
Egyptiä, pitkää ja kapeata pohjaisesta etelään juoksevaa laaksoa, jota
ylhäiset erämaat piirittävät, sanottiin Vapahtajamme aikoina
Roomalaisen valtakunnan jyväaitaksi. Sen on kiittäminen Niilinvirran
tulvia hedelmällisyydestään. Toukokuusta, jolloin leikkuu on loppunut,
aina Elokuuhun ei nähdä muuta, kuin harmaa tuhkakuiva maa, jonka
joka kasvi on kokonaan kuivanut ja lakastunut. Mutta jos sinne
menee Syyskuussa, näkee koko maan muuttuneen mereksi, jonka
keltaisenpunaisesta vedestä kaupungit, kylät ja taatelipalmut
kurotteleivat. Jos taas Joulukuussa sinne menee, näkee niin
hedelmällisen puutarhan, ett'ei missään muualla maailmassa näe sen
vertaista.
Harvoin nähdyn näytelmän tapaa siellä matkustaja, jos hän sinne saapuu
tulvan aikana. Hämmästyksekseen näkee hän koko kansan joka ilta
suurilla ja pienillä veneillä vedellä iloisina kiertelevän, kun muualla
tämmöinen tulva tuottaisi mitä suurimpia onnettomuuksia. Tuhansia
veneitä lumivalkeine purjeineen, seppeleillä, lipuilla j.m.
kaunistettuina, kiertelee Turkkilaisen musiikin soidessa Niilin laakson
ympäri. Tulva kun on nousnut Kairon kaupungissa 16 Egyptiläisen
kyynärän korkeudelle, joka tavallisesti tapahtuu Elokuun ensi viikkona,
aukaistaan iso kanava, ja koko maa on veden vallassa. Silloin voidaan
odottaa oikeata satoa. Jos taas vesi nousee 20:neen Egyptiläiseen
kyynärään eli vähää ylemmäksi, saadaan runsas sato, mutta jos se nousee
yli 24 jalan, tuottaa se vahinkoa. Lokakuussa vesi taas katoaa. Silloin
kiiruimmiten kylvetään tähän mustaan, mutaiseen maahan, joka nyt antaa
niin runsaan ja mehevän sadon, ett'emme voi aavistaakaan. Tänä aikana
on koko Egypti yhtenä ainoana kukoistavana niittynä, joka lisääntyvässä
Helmikuun ja Maaliskuun kuumuudessa muuttuu aaltoilevaksi viljamereksi.
Mutta leikkuulla tämä loisto kaikki katoaa. Alituisesti yhdellä lailla
polttava aurinko, täydellinen varjoavaisten puiden puute, maan, jopa
taivaankin yksitoikkoisuus (sillä koskaan ei sada, ei aamun- eikä
illankoittoa näy, ja taivas ei ole koskaan sininen, vaan loistaa
huikaisevan valkoisena) -- kaikki tämä on Euroopalaiselle melkein
tuskallista. -- Niilinvirran tulvan hyöty tulee osaksi veden tuomasta
voimallisesta mudasta, osaksi myös siitä vedestä, joka jää kaikkiin
kaivantoihin ja ojiin ja sitte käytetään vainioiden kastelemiseksi.
Maan tärkeimpiin tuotteisin kuuluu riisi, joka onkin asukasten paras
ravintoaine ja täällä, niinkuin kaikissa lämpöisissä maissa pelloissa
viljellään. -- Puuvillan viljelys, jota väliaikaisen kuninkaan Mehemed
Alin hallitessa suurella ahkeruudella harjoitettiin, on myös suuresta
arvosta. Yhtä huolellisesti myös hoidetaan sokuriruohoja ja kahvipuita.
Maan puulajeista on taateli-palmu hyödyllisin ja jaloin. -- Granatin
omenapuu, jota meillä kasvihuoneessa kasvatetaan, tulee siellä
tavallisen omenapuun kokoiseksi. Tavallinen viikunapuu on myös maan
tärkeä tuote, ja lopuksi vielä mainitsemme varsinaisen akatsiapuun,
josta n.s. gummiarabikumia saadaan. Tämä on keskikokoinen puu, jonka
rungosta ja juuresta mainittua pihkaa hikoilee; tämä on arabialaisille
ravitsevana ruokana, jolla he erämaassa matkustaissaan monet päivät
elävät.
Egyptin asukkaat ovat kauniskasvuisia, ja koko maan lävitse
matkustaissaan tapaa tuskin yhtään rumaa ihmistä. Heidän ihonsa on eri
värinen: valkoinen, musta, ruskea eli keltainen; viimemainittu väri ei
kuitenkaan ole luonnollinen, vaan keinoiteltu. Köyhät nimittäin
hankaavat pieniä lapsiansa suolalla ja öljyllä ja aina väliin auringon
paisteessa kuivaavat. Sillä tavalla muuttuu heidän ihonsa kovaksi, kuin
puhvelin nahka, ja sitten he voivatkin paremmin kärsiä kovaa kuumuutta
ja kylmyyttä. Kasvoillaan kihiseviä hyönteisiäkään eivät he viitsi
poistaa, kun eivät tunne niiden pistoja. Yhtä vähän pitää köyhä kansa
huolta lastensa jalkojen suojelemisesta, sillä he saavat avojaloin
kuumalla hiekalla juoksennella. Sentähden heidän jalkansa vanhuudessa
murtuilevatkin niin pahasti, että harpun soittaja voisi halenneista
kohonneilla jalkajänteillä taitoansa näyttää. Näin kuitenkin käy
ainoastaan köyhäin lapsille.
Egyptiläisten vaatteus seuraa tosin säätyä ja arvoa; mutta kuosilla ei
heidän keskuudessaan ole mitään vaikutusta. Heidän vaatteillansa on
sama kuosi, kuin muinoinkin, niin että Egyptiläinen voi aivan hyvin
isänisänsä isän puvulla kaunistaida. Miesten vaatteus tuskin eriää
naisien vaatteuksesta ja käytetään kaupungissa semmoisena ohkaisia,
leveitä housuja, pitkää leveähihaista paitaa ja kapeahihaista
päällysnuttua. Päällysnuttu (dolman) ulettuu aina jalkoihin asti, ja
tämän ympärille vyötäisillä sidotaan vyö eli saali, joka on kullalla ja
helmikoristeilla kaunistettu. Tässä vyössä he aseensa kantavat. Sukat
ovat kankaasta ja kengät keltaisesta lammasnahasta. Keltaisten kenkien
päällä, ikäänkuin kalosseina, pitävät he punaisia lipposia, jotka
riisutaan ovipieleen vieraisiin tahi kirkkoon mennessä. Päähineenä
käytetään valkoista käärrelakkia (turpaania), johon menee melkein yhtä
paljon kangasta, kuin alusnuttuun, ja joka on niin raskas, että
kesäkuumassa Euroopalainen ei jaksaisi sitä kantaa. Turpaani varjelee
kuitenkin paraite auringon polttavilta säteiltä, miten minä kyllä
huomasin Sinain vuorelle matkustaissani. Tätä päähinettä ei koskaan
tervehtäissä liikuteta; Arabialainen tervehtää siten, että hän asettaa
oikean kätensä suullensa, sitte panee sen otsallensa ja viimeiseksi
rinnoillensa, samalla myös päätään kumartaen.
Naisten pukuna on myös leveät silkkihousut, monta punaista, viheriäistä
ja keltaista alus- ja päällysnuttua, niin taitettuna, että ne kaikki
toinen toisensa alta näkyvät. Päänsä he peittävät mustalla hunnulla,
joka korvallisilta alas riippuu. Eräs poskien päällitse riippuva
kaistale ulettuu aina jalkoihin asti; nenän kohdalta on tämä yhdistetty
valkoiseen, kapeasen nauhaan, joka taas peittää osan kasvoista ja
ulettuu takaraivolle saakka. Tästä nauhasta riippuu nenän ylitse suun
kohdalle heliseviä kultarahoja niin liki toisiaan, että he niiden
lävitse tuskin voivat nähdä. He tervehtävät samoin kuin miehetkin.
Egyptiläisten elämäntavat ovat hyvin yksinkertaiset ja kohtuulliset, ja
senpätähden he tavallisesti elävätkin hyvin vanhoiksi sekä lopettavat
päivänsä hiljaisella kuolemalla. Korkeasukuisetkin ihmiset tyytyvät
usein tavallisina päivinä riisi-, ryyni- ja lampaanlihakeitokseen.
Kuppi asetetaan suurelle laa'alle. Sen ympärille laitetaan mattoja,
joille syöjät päivällis- ja illallispöydässä ristiin asetetuille
jaloilleen istautuvat. Egyptiläiset tuntevat yhtä vähän veitsiä,
kahveleja ja lusikoita, kuin pöytiä ja lavitsoitakin. He ottavat
ruokansa kourillaan; liha leikellään paloiksi raakana ja sitte vasta
keitetään niin, että sitä sormillaan helposti voi reukaloida.
Egyptiläiset eivät pidä suurista pidoista ja ottavat harvoin niihin
osaa, eivätpä naapureissaankaan usein käväise. Mutta ulkomaalaisille he
kuitenkin osottavat erityistä vieraanvaraisuutta, joka tosin paljo
eroaa meidän kohteliaisuudestamme, vaan se on kuitenkin vilpitöntä,
niin maan kristityiltä kuin mahometiläisiltäkin. -- Jos tahdomme mennä
mahometiläisen huoneesen, täytyy meidän kenkämme riisua oven pieleen,
mutta pitää hattu eli lakki päässämme, ja sitte astua huoneesen
rinnalle ristiin lasketuin käsin sekä kumartain. Heti näytetään
vieraalle istuin isännän vieressä, sen jälkeen tarjotaan kuppi mustaa
kahvia ilman sokuritta ja viimein palava piippu. Sittekuin tämä on
poltettu, kysyy isäntä vieraan asiaa, ja kun asia on ajettu, jättää
vieras talon samanlaisilla tempuilla, kuin hän tultuaankin teki. Naisia
ei nähdä koskaan miesten huoneissa; he asuvat erityisessä huoneessaan.
Tämän yksinkertaisen ja kohtuullisen elämän ohessa ei heillä ole
mitään, jota mukavuutensa vertaisena pitäisivät, ja sentähden jokainen
toimittaakin tehtävänsä, jos suinkin mahdollista on, istuvillaan. Seppä
istuu takoessaan ja viilatessaan; puuseppä höylätessään ja sahatessaan.
Leipuri ei käytä puntaria tavaroitaan myödessään, vaan punnitsee ne
kädellään, joka harvoin sen painossa erehtyykään. Leipä leivotaan
nisujauhoista ja viedään ulos myytäväksi. Sitä, joka ei kohta tule
myödyksi, ei enää tarjota, sillä Egyptissä ei syödä leipää, joka on
yönkin vanhaa.
Ei missään maassa maan päällä eletä niin helposti, kuin Egyptissä, eikä
missään leipä ole niin helppoa, kuin siellä. Noin kolmella pennillä
saadaan niin paljon leipää, kuin täysikasvuinen ihminen päiväkseen
tarvitsee. Elämän ylläpitäjistä on kuitenkin eräs, nimittäin viini,
hyvin kallista, sillä maa tuottaa vähän rypäleitä, jonka tähden enin
viini tuodaankin Ranskasta ja Hispaniasta.
Egyptiläisten paras huvi on metsästys, eikä mikään ole minua niin
huvittanut, kuin tapa, jolla egyptiläiset sorsanpoikia pyytävät; niitä
onkin Niilissä sanomattoman paljo. Tavallisesti niitä pyydetään
verkoilla; mutta Arabialaiset, jotka ovat mainioita uimareita, voivat
myös viekkaudellaan suuria parvia niitä kiinni ottaa. He antavat,
nimittäin, suurien onsien kurbitsain uida veden pinnalla, että
sorsanpojat munista päästyään tottuisivat niihin. Kun nyt pojat ovat
melkein täysikasvuisia, ottaa Arabialainen säkin käteensä ja ui veden
pinnan alitse kurbitsaan. Tämän jälkeen hän ui kurbitsaan kätkettynä
sorsain perässä ja, kun hän on kylliksi likellä, sieppaa jaloista yhden
sorsanpojan toisensa perään, pistää varovasti vedessä säkkiinsä ja
jatkaa niin matkaansa, kunnes hän on saanut koko parven.
Aleksandria. -- Kairo.
Aleksandria, 200,000:lla asukkaalla, on kaksiosainen kaupunki; yhdessä
osassa asuu Euroopalaisia, toisessa alkuasukkaita. Arabialaisessa
osassa ovat kadut kapeita, säännöttömiä ja kesällä pölyisiä, talvella
julman rapaisia. Huoneet ovat tavallisesti yhdenkertaisia ja hyvin
oikullisesti rakennetuita. Täällä on yksi sivu vinosti katuunpäin;
tuolla on toinen rakettu itse kadulle; tuolla kolmas, jolla on koko
piha edessä katuun päin. Akkunoita on ainoastaan harvassa, enimmästi
maakerroksessa. Jos huoneissa on pääkerros, on siinä usein koko joukko
hienoilla puuristikoilla suletuita akkunoita.
Aivan toisennäköinen on Euroopalainen osa, joka onkin nykyajan tuote.
Leveät ja suorat, ihanilla lehtokujilla kaunistetut kadut, siellä ja
täällä olevat aukeat paikat, joissa alituisesti vihertäväiset kasvit ja
kukat tuoksuavat; muhkeat monikertaiset huoneukset, isot rakennukset
komeine puoteineen; aina Triestistä asti tuoduilla kivillä oivallisesti
kivitetyt kadut ja erinomaiset jalkakadut tekevät Aleksandrian yhdeksi
kauneimmista Välimeren rantakaupungeista. Keinollisella veden
johdattimella pumputaan Niilin vettä vesisäiliöön, josta koko kaupunki
saa parasta juomavettä. Alkuasukkaat ja vieraatkin Arabialaiset
väittävät, että Niilin vesi on maailman parasta ja että joka kerran
Niilistä on juonut, ikävöitsee aina Niilin rannalle.
Aleksandrian ja Kairon yhdistää Egyptin valtion rautatie. Matkustus
näiden molempain kaupunkien välillä kestää yöjunassa 4 1/2 tuntia. Jos
muutos aukealla maalla ja ilmassa on erinomainen, ei se ole vähempi
pääkaupungissakaan. Khedivi[61] (maaherra) näyttää tahtovan Kairon
tehdä idän Parisiksi. Kaupungin länsiosa on melkein kokonaan uusi ja
paljon Niiliinpäin levitetty; muita kaupungin osia leveät kadut
risteilevät. Toivottava ainoastaan olisi, ett'ei kaupungin itämaista
luonnetta kovin Euroopalaisuuttamisen innossa hävitettäisi, sillä se
antaa kaupungille suuren osan sen ihanuudesta ja lumous-voimasta.
Vieraan ensimmäisenä tehtävänä, Kairoon tultuaan, pitäisi olla
Citadell'issa[62] käyminen.
Tämä on vähäpätöisellä kukkulalla, joka kuitenkin tällä avaralla
tasangolla on silmiin pistävä paikka; siellä on myös mahtavia yleisiä
rakennuksia ja komea moskee (mahometiläinen kirkko) sekä Mehemed Alin
hautapatsas. Näköala Citadell'in muureilla on todellakin ihastuttava;
Itämailla ei ole muuta, kuin Bosborin ylevä panoraama, joka tarjoaisi
tätä kauniimpaa kuvaa. Jalkaimme alla leviää Mafr el Kahiran, "voitto
rikas", iso kaupunki, eli Niilin laakson kuningatar, miten Arabialaiset
sanovat. Huoneryhmästä kohovat solakat minaretit,[63] -- moskeita
lasketaan Kairossa olevan 400 -- muhkeat kupoolit ja takaa erämaan
kellertäväiset vuoret, joiden takaa taas taivaan sininen laki alkaa.
Tämän suuren kaupungin takaa näkyy viheriöitsevä tasanko, jolle
Niili merenä leviää, jättiläis isot pyramiidit, idässä valkoinen
Mokattam-vuori, kalifien haudat ja avara, kammoittava erämaa - nämä
ovat muutamat riittämättömät kuvaukset tästä suuremmoisesta taulusta,
jota ihmetteleväiset silmämme tarkastelevat. Koko avaran kaupungin
ympärystää kiertää jotenkin hyvästi säilynyt muuri. Huoneet ovat yhden,
kahden tahi kolmen kertaisia, päädyttömiä, savutorvettomia ja
akkunaruuduttomia. Katot ovat pengermäiset; akkunoita suojaa tiheät
puuristikot, joilla palkongitkin ovat aidatut. Kaikkien huoneiden
ensimmäinen kerros eli ainakin osa siitä on maakerrosta avarampi.
Useimpain ovien päälle on joku Koranin värssy kirjoitettu; sen sanotaan
olevan suojelijana pahoja silmiä vastaan. Monien ovien halkeamiin on
hampaita pistetty; niitä pidetään hammastaudin poistajina. Työpajat
ovat pääasiallisesti suutarien, räätärien, satulamaakarien ja
piipunvarsi-sorvarien; sillä me olemme maassa, jossa kaikki polttavat
ja ratsastavat. -- Hupaisia ovat myös suuret hedelmäpuodit, joita suuret
banani-, viikuna-, taateli- ja orangipyramidit kaunistavat.
Ravintoloissa keitetään enimmästi pilavia (riisiä ja lihaa), paistia ja
kalaa. Näitä ruokia ei ainoasti täällä sormin syödä, vaan kannetaan
ympäri kaupunkia oleville perheille, sillä monet perheet eivät
ensinkään itse keitä.
Kansan kihinä pääkaduilla on vielä kirjavampi, kuin Aleksandriassa ja
meteli melkein hurmoittava. Monta vedenkantajaa kiertelee pitkin katuja
kilunnahkainen vesisäkki selässä; toiset taas kulettavat sitä
kuormaeläimillä kaikkiin kaupungin osiin; koko Kairon kansan täytyy
nimittäin käyttää Niilin vettä, kaivojen vedet kun eivät mihinkään
kelpaa. Usein tavataan kaduilla komeilla hevosilla ratsastajia, jotka
tekevät ylevän vaikutuksen loistavilla itämaisilla puvuillaan.
Turkkilaiset, Arabialaiset, Armenialaiset, Euroopalaiset, Juutalaiset,
Koptilaiset, mustat kerjäläiset, niistä suuri joukko sokeita, kihisevät
täällä sekaisin. Kaikilla maan vaimoilla ovat hunnut ja heidän avara
pukunsa peittää kokonaan heidän ulkomuotonsa. Kahvilat ovat pieniä,
mutta suurilla kaariakkunoilla. Niissä käydään ahkerasti, sillä
Itämaalaiset elävät enimmästi kahviloissa; siellä he polttavat
tschibuksia,[64] haschisch'iä,[65] ja opiumia taruja kuunnellessaan.
Egyptiläinen rakennustaide.
Ei mikään kansa ole jälkimaailmalle jättänyt semmoisia
jättiläismuistoja rakennustaidostaan, kuin vanhat Egyptiläiset.
Itäisistä vuoristaan he saivat oivallisimmat rakennusaineensa:
graniitin, porfyrin, marmorin ja ukon kiven; näitä käyttivät
rakennushimoiset kuninkaat rakennuttaissaan muistomerkkejä, joiden
suuruus ja komeus meitä ihmetyttää. Useammat näistä mainioista
muinaisajan laitoksista ovat jo tosin raunioina tahi lentohiedan
peittäminä; mutta vielä kuitenkin seisoo monta arvoisaa todistusta
Egyptiläisen taideluonteesta ja väsymättömästä innosta. Näistä etenkin
ansaitsevat mainita:
1). _Obeliskit_. Nämä ovat nelikulmaisia, ylöspäin huippuun loppuvia
patsaita, joiden korkeus, alustaa lukematta, on viidestäkymmenestä aina
kahdeksaankymmeneen jalkaan. Ja vaikka niin suuria, ovat ne kuitenkin
yhdestä ainoasta kivimöhkäleestä, tavallisesti kovimmasta, punertavasta
graniitista. Ne ovat sileiksi hiotuita ja sivuilta hieroklyfeillä
kaunistetuita. Niilin tulva-aikana tuotiin nämä äärettömät kallion
lohkareet. Kuinka vaivalloinen työ se mahtoi olla! Kuinka monta tuhatta
ihmistä siihen tarvittiin! -- Obeliskit pystytettiin temppelien ja
palatsien edustoillen tärkeiden tapahtumain muistoksi eli maan
kaunistukseksi. Sittemmin niitä käytettiin tiimapatsaina.
Keisari Augustuksen aikana kuletettiin muutamia Obeliskejä myös
Roomaan; onpa sen jälkeenkin muutamia vielä sinne viety. Noin 400
vuotta j.Kr., kuin ympärikiertelevät kansat Rooman hävittivät,
kaadettiin myös nämä ja hävitettiin. Muutamat kuitenkin näistä ovat
viime aikoina uudestaan pystytetyt; esim. paavi Sixtus pystytti niitä
neljä v. 1584. Mainio rakennusmestari Fontana toimitti tämän työn ja
käytti siihen mitä mutkallisimpia koneita, joita 1,200 ihmistä ja 160
hevosta käytti. Kuitenkin näiden neljän Obeliskin lunnostamiseen
tarvittiin neljä kokonaista vuotta. Konstantinopolissa on myös
muutamia Obeliskejä, ja v. 1833 vietiin yksi 75 jalkaa korkea Egyptin
Luxor-kylästä Paris'iin ja sinne pystytettiin.
2). _Pyramidit_. Nämä ovat vieläkin ihmeellisempiä laitoksia. Nämä
luettiin jo muinaisina aikoina maailman ihmeiden joukkoon. Ne ovat
keskisessä Egyptissä, Niilin länsipuolella, jaettuina viiteen ryhmään
ja luvultaan neljäkymmentä. Pyramidit ovat mahdottoman isoja
nelikulmaisia rakennuksia, joiden sisällä on monenmoisia käytäviä ja
huoneita. Avaroista pohjistaan kapenevat ne yhä ylöspäin kunnes viimein
päättyvät tasaiseen pintaan. Ne ovat rakennetut kalkkikivistä, joita,
toinen toisensa päälle ladottuina, ainoastaan painonsa koossa pitää.
Muutamat ovat olleet granitilla eli marmorilla päällystetyt. Kolme
pyramidia ovat etenkin suuruudestaan mainioita, ja niistä varsinkin
Memphin-kaupungin luoteisella puolella oleva. Se on noin 600 jalkaa
korkea ja seisoo 200 jalkaa korkealla kivijalalla. Keinollisesti
taitetuita portaita myöden päästään aina sen huipulle. 100,000 ihmistä
sanotaan 20 vuotta lakkaamatta tätä tehneen. Tämän rakennusaineista
voitaisin uudempain laskujen mukaan rakentaa jotenkin korkea muuri koko
Hispanian kuningaskunnan ympärille.
Mihinkä näitä mahdottomia rakennuksia on käytetty, ei voida varmuudella
sanoa. Muutamat luulevat niitä vilja-aitoiksi; toiset taas Egyptin
kuningasten rakennuttamiksi loistorakennuksiksi, joiden raskaalla
työllä tahdottiin kansaa vaan masentaa. -- Todellisimmasti lienevät ne
olleet kuningasten hautapaikkoja, sillä ei mikään kansa käyttänyt
enemmän aikaa ja intoa hautainsa valmistamiseen, kuin Egyptiläiset. He
nimittäin luulivat, ett'ei sielu kohta ihmisen kuoltua ruumiista
erkanekaan, vaan pysyy siinä niinkauvan, kuin ruumis on muuttumatoin.
Sentähden he koettivatkin ruumiita muuttumattomina säilyttää; tämmöisiä
voideltuja ruumiita, joista moni on meidän päiviimme saakka säilynyt,
sanottiin muumioiksi,[66]
3). _Labyrintit_. Tämä rakennus ei ole ollenkaan edellisten ikäinen,
mutta yhtä mainio. Se oli keskisessä Egyptissä, likellä muinoin
mainiota Moeris-järveä ja sisälsi 12 palatsia, joista 6 oli pohjais- ja
6 eteläpuolella. Näissä oli 3,000 huonetta, 1,500 maan päällä; ja
yhtä monta sen alla. Ne olivat mitä kalleimmasti taidokkailla
kuvanveistotöillä ja jalokivillä kaunistetut. -- Nyt tämä kaikki on
somerona.
Dervischiläiset.
"Eräänä perjantaina, dervischiläisten sunnuntaina, ohjasimme me
matkamme erääsen Kairon likeiseen mainioon dervischiläisten luostariin.
Tämä mainio luostari kuuluu dervischiläisten 'ulvoja'-lahkolle:
Niitä on nimittäin ulvovia ja hyppeleviä dervischiläisiä. Yleisesti
sanotaan, että dervischiläisyys on islamisuuden sama, kuin
munkkilaisuus katolisuudelle. Tämä todellakin voi olla aivan totta
nykyaikana. Mutta minä en ehdottomasti myönnä, että islami olisi
dervischiläisyyden synnyttänyt; sillä minä suuresti erehtyisin, jos ei
dervischiläisyydessä kätkeytyisi paljoa vanhempia pakanallisia
papillisuuksia.
"Me tulimme ensin pieneen pihaan, johon oikea-uskoisia ja uteliaita
matkustavaisia oli koko joukko kokoutunut. Seuraten muiden esimerkkiä
istahdimme mekin tiiliselle istuimelle, ja heti, kun sen olimme
tehneet, tarjosivat dervischit meille kahvia ja piippuja. Heidän
puvussaan oli merkillisintä korkea lakki eli reunukseton, paksusta
harmaan ruskeasta huovasta tehty hattu, jolla oli suuren, alaspäin
käännetyn kukkapurkin muoto. Kun sitten hetkinen näin tupakoittiin,
piti jumalanpalveluksen alkaa, ja sen tähden aloimmekin temppeliin
astuskella; mutta katsos, me olimme unohtaneet lipposet kotiin, eikä
mistään saanut niitä vuokrata! Sukkasillaan seisominen tämän vuoden
ajan kivilaattialla ei myöskään ollut hupaista. Oppaamme keksi
kuitenkin keinon; hän osti erään Arabialaisen päältä paidan, repi sen
kaistaleiksi, jotka kietoi meidän kenkäimme ympärille, ja niin me
astuimme sisään, alaston Arabialainen seurassamme.
"Moskee oli nelikulmainen, pyöreäsen torniin päättyvä huone, tyhjillä
seinillä riippui joukko kummallisia veitsiä, keihäitä, sotakirveitä ja
nuijia. Ylimmäis-dervischin, scheikin edessä muut istuivat
puoliympyrässä sekä siellä ja täällä muutamia vapaehtoisia osanottajia;
kaikki, noin 30 henkilöä, istui ristissä jaloin laattialla. Scheikin
molemmilla puolilla seisoi nuori kirjavapukuinen poika. Dervischsit
ottivat nyt takit päistään, joiden suoritut hiukset riippuivat alas
olkapäille ja hartioille. -- Scheiki aloitti jumalanpalveluksen
puoliäänisellä, messun tapaisella laululla. Dervischit yhtyivät siihen
hiljmsella hyminällä. Yht'äkkiä hypähti eräs ylös ja lauloi ääneensä
erään laulun, joka kuului olleen kiitosvirsi profetalle ja
dervischiläisyyden perustajalle. Hän lopetti sanalla 'Allah', Jumala,
jota dervischiläiset sitten lukemattomia kertoja kertoilivat, puoleksi
suletuin silmin ruumistaan edestakaisin heilutellen. Sillä aikaa oli
yksi äsken mainituista pojista esiin astunut. Hän kallisti päänsä,
levitti kätensä ja alkoi pyöriä ympärinsä, lakkaamatta dervischiläisten
huutaessa: 'Allah', 'Allah'!!! Samalla jokainen kumarteli niin, että
pitkät hiukset maahan ottivat; ja näin ruumistaan taakse- ja eteenpäin
kumarrellen ja 'Allah' huutaen pitkittivät he tointaan niin raivosti,
että niskansa ja selkänsä luuli taittuvan: 'Allah! Allah! Allah!'
taukoamatta hurjemmasti ja hartaammasti aina kovemmalla vauhdilla,
kunnes nämä pikaiset liikkeet muuttuivat tahdikkaaksi vimmaksi, aina
vaan petojen tavoin kiljuen: 'Allah, huh! Allah!' -- Poika pitkitti
vaan sillä aikaa pyörimistään, pyörimistään, pyörimistään koko
neljänneksen ajan. Yht'äkkiä muuttui hän yhtä hiljaiseksi,
kuin hän alussakin oli, ja hiipi takaisin paikalleen scheikin
viereen, näyttämättä vähääkään väsyneeltä tahi hengästyneeltä. --
Silmänräpäyksen kestävä hiljaisuus! Mutta sen jälkeen kumarrukset,
vaikka äänettömät, taas alkoivat; ainoastaan tahtimainen ähkyminen
kuului samalla, kuin tämä kamala voimistelu hurjemmaksi ja hurjemmaksi
kiihtyi. Hiukset viuhtoivat kuin villieläinten harjat ja silmänsä
innosta säihkyivät. Silloin tällöin joku joukosta parahti: 'Allah, huh!
Allah!', näyttäen ett'eivät he voineet intoansa pidättää. Scheiki itse
löi käsillänsä tahtia, niin muita enemmän innostuttaakseen -- ollen
itse innostuksesta pyörtymäisillään! Muutamat olivat nyt tulleet
haltioihinsa, ja samalla kuin muut vähitellen lakkasivat ja kumoon
keikahtelivat, hyökkäilivät nämä ummessa silmin ja allapäin ympäri
huonetta, välistä niin seinäänkin puskien, että suuria savilohkareita
putoili alas. Muutamain muksausten perästä he kuitenkin, yksi toisensa
perästä, kaatuivat vahdossa suin ja vavahdellen, kuin vetotautiset.
"Me kiiruhdimme ulos tästä kamalasta melskeestä. Ei koskaan mikään ole
minuun tehnyt niin pakanallista vaikutusta! Minä kuvailin nähneeni
Baalin eli Molokin palveluksen."
Jalopeuran pyynti pohjaisessa Afrikassa.
Pohjais-Afrikan jalopeurat ovat hyvin taistelunhimoisia. Oli sillä
nälkä taikka ei, ärtyy se kuitenkin vimmaan vihollisen nähtyään. Sen
sijaan, että se pakoon lähtisi, hyökkää se usein suuren aseellisen
joukon kimppuun ja hajoittaa sen erilleen. Yksi Arabialainen ei koskaan
uskalla jalopeuraa ahdistaa, jollei hän voi odottaa vähintään
kahdenkymmenen kiväärin apua, ja silloinkaan se tavallisesti ei kuole,
ennenkuin se on vihollisensa isossa verisaunassa käyttänyt.
Arabialaiset antavat kauvan pedon duariaan (kyliään) hävittää ja
karjaansa raadella; mutta kun he ovat vahingoistaan vimmastuneet,
päättävät he ahdistaa tätä voimallista petoa luolastaan ja tekevät sen
aina päivällä. Sitte kuin jostakin vuoresta ovat sen luolan löytäneet,
keräytyvät he vuoren juurelle, josta sitte, noin 30 eli 40 miestä,
peloittavasti karjuen toisiaan lähenevät. Jos jalopeura metelin kuulee,
jättää se äkkiä majansa, jos nimittäin eläin on nuori. Samoin tekee
myös naarasjalopeura, jos sillä ei ole poikia luonaan. Jos jalopeura
taas on täysikasvuinen, tietää se kyllä metelin tarkoituksen, jolla sen
rauhaa häiritään; se nousee ylös verkalleen, haukoittelee ja venyttelee
itseään, hankailee itseänsä puihin ja puristelee majesteetillisesti
harjaansa. Se kuuntelee; samalla, kuin meteli likenemistään likenee,
alkaa eläinten kuningas julmia kynsiään jännittää ja teroittaa. Sen
jälkeen se verkalleen astuskelee äärimmäiselle kaltion liepeelle, josta
se voi ympärystää tarkastella; täältä se heittelee tarkastelevaisia
silmäyksiään vihollisiinsa ja laskeutuu mahalleen niitä odottamaan. Se
Arabialainen, joka ensin jalopeuran huomaa, huutaa: "tuolla se on!" --
Kuoleman hiljaisuus nyt vallitsee, kaikki nyt tähtäävät sinne ja kukin
tarkastaa aseitaan samalla, kuin jalopeura hiljalleen käpälöitään ja
harjaansa nuoleskelee. Viimein ratsastaa eräs Arabialainen joukon
edellä ja huutaa ylenkatseella eläimelle: "etkö sinä meitä tunne, koska
noin vaan edessämme makaat? nouse ylös ja lennä, me kuulumme
urhoolliseen sukuun, ja minä olen Abdallah!" [67] Jalopeura, joka on
usein musertanut enemmän kuin yhden sotilaan, joka on samat sanat
lausunut, pitkittää vaan käpälällään silmäinsä pesemistä, eikä vastaa
ensimmäiseen enempää kuin toiseenkaan kehoitukseen. Viimein,
kuin vihollisten äänet kovin korviinsa koskevat, tulee eläin
kärsimättömäksi. Nyt se hyppää ylös, ruoskii kylkiään hännällään ja
astuu pilkkaavaa joukkoa vastaan. Arimmat ovat jo paenneet,
urhoollisimmat odottavat hyökkäystä -- kiväärit ovat valmiina --
jokaisen sydän raivostuneena sykkii. Jalopeura lähenee -- ja nyt
Arabialaiset alkavat hiljalleen, petoon katsoa tuijottaen, peräytyä,
kunnes he ovat vuoren juurella odottaviin ratsastajiin yhtyneet;
ratsastajat heti täyttä laukkaa ajaen ja kivääreitään heiluttaen
nostavat pilkkaavan huudon. Kun nyt jalopeura ratsastajat näkee
kentällä, seisahtuu se silmänräpäykseksi ja tarkastaa vihollisten
rivejä.
Ei mikään kiljunta eli pilkkaava huuto hämmennä sen tajuamista. Sen voi
ainoastaan ruuti tehdä. Viimein kivääri laukeaa, ja nyt eläinten
kuningas muuttaa rauhallisen, majesteetillisen käyntinsä tuliseksi
hyökkäykseksi, joka hajottaa pienen vihollisjoukon, niinkuin akanat
tuuleen. Kukaan ei häpeä paeta, jokainen kokee asettautua paraimpaan
asentoon, voidakseen sivuitse kiitävää jalopeuraa tulellaan tervehtää.
Silloin ratsastajat esiin ryntäävät. Jalopeura kun on yhden, niinkuin
tavallisesti tapahtuu, pakenevasta joukosta kaapannut, tarvitsee
ratsastajan ainoastaan määrätylle matkalle eläintä lähestyä ja
kiväärinsä laukaista -- peto jättää nyt uhrinsa ja hyökkää uuden
vihollisen perään. Hetkisen hypättyään vaipuu peto, haavoitettuna ja
väsyneenä odottamaan loppuansa. Tämä on hirmuinen hetki. Nyt tulitetaan
eläintä, joka saa jokaiselta viholliselta luodin ruumiisensa, vaan ei
sittekään liikahda. Mutta jos joku hevonen sitä niin lähestyy, että se
voi kahdella eli kolmella hyppäyksellä sen saavuttaa, on joko hevonen
tahi ratsastaja hukassa; sillä silmänräpäyksessä peto on hevosen
selässä, eikä elävänä päästä saalistaan. Euroopalaiset metsästäjät
eivät varmaan uskoisi, ett'ei kolmekymmentä, kahdenkymmenen askeleen
päästä ammuttua luotia voi jalopeuraa tappaa. Ainoastaan sydämeen ja
aivoihin sattunut luoti tuottaa kuoleman. Niin kauvan, kuin jalopeura
ei vielä ole haavoitettu, huvittelee se itseään kiinni saatuaan miestä
maahan pieksämällä, ja tämä, vaatteuksensa suojelemana, tavallisesti
pääseekin muutamalla pienellä haavalla. Mutta jos jalopeura on
haavoitettu, raatelee se uhriaan hampaillaan, kunnes se huomaa jonkun
toisen, jonka kimppuun se uskaltaa hyökätä. Se ruhtoo allaan makaavaa
saalistaan ja ahnailla katseillaan ikäänkuin ihaelee sen kuoleman
kamppausta. Samalla kuin tämä raatelevainen peto verkalleen kynsillään
repii lihaa onnettoman ruumiista, kiinnittää se tulisen katseensa
saaliisen, joka, ikäänkuin lumottu, on kykenemätön päästämään
vähintäkään hätähuutoa tahi huokausta. Ehtimiseen jalopeura nuoleskelee
leveällä, terävällä kielellänsä onnettoman uhrinsa kasvoja, irvistelee
ja näyttää sille valkoisia teräviä hampaitansa. Tällä aikaa onnettoman
miehen sukulaiset kääntyvät urhoollisimpain kumppaneinsa puoleen, ja he
hyökkäävätkin viritetyin pyssyin paikalle; peto katselee niihin, mutta
ei liikahda paikaltaan. Pelosta, että luoti sattuisi mieheen eikä
petoon, kokevat he päästä niin likelle, että he voivat pyssynsä piipun
pistää eläimen korvan juureen. Tämä on päättäväinen hetki. Jos pedolla
on vielä voimia jälellä, kuristaa se allaan olevan uhrinsa ja hyökkää
apuun rientäneen kimppuun; jos taas pedon voimat ovat loppuneet, repii
se samassa silmänräpäyksessä uhrinsa pään, kuin apuun tulija pyssynsä
ojentaa, sulkee sitte silmänsä ja odottaa rauhallisena kuolettavaa
laukausta.
Sahara.
Sahara,[68] "vedetön meri", on suurin ja kammoittavin erämaa maan
päällä. Se täyttää viidenneksen Afrikaa ja on puoli Euroopan
suuruudesta. Muutamat erämaan seudut ovat hyvin alhaisia, jopa meren
pintaa alempanakin; toisin paikoin taas on avaroita vuoriseutuja, ja
niillä on niinkin korkeita paikkoja, että niiden asukkaat "pukeutuvat
turkkiin talvella". Matkustaja ei näe muuta, kuin taivaan ja hiekkaa
eli korkeintaan jonkun mustan, aution vuorijonon. Auringon säteet
vaikuttavat täällä alastomalla hietikolla sanomattoman kuumuuden, jota
ani harvoin sateetkaan laimentavat, öisin tulee kuitenkin niin kylmä,
että ylhäisillä seuduilla vesi astiassa jäätyy. Erämaan läntinen osa on
enimmäkseen kuohkeata lentohietaa ja kivisuolaa. Itäinen osa taas on
joko paljasta tahi somerolla peitettyä kalliota. Se näyttää tiviiltä,
hienolla hiedalla peitetyltä savilaattialta. -- Vedettömässä meressä on
myös saaria; niitä sanotaan kosteikoiksi, ja ovat viheriöitä,
lähteisiä, taatelipalmuja, viljaa, hedelmiä ja viiniä kasvavia
paikkoja. Kukkulat, jotka erämaan santaa niistä estävät, tavallisesti
piirittävät koko kosteikon. Itäinen osa, niin sanottu Libyan erämaa, on
varsinkin rikas kosteikoista. Niitä on siellä, kuin "pilkkuja pantterin
nahassa".
Erämaan laiva -- kameli -- kantaa ihmisen yhdestä kosteikosta toiseen.
Matkustajat yhtyvät suuriin laumoihin, joita sanotaan karavaneiksi.
Sata ihmistä ja 1,000-1,500 kamelia sanotaan pieneksi karavaniksi.
Jokaisella tämmöisellä on johtaja, jonka täytyy löytää tie, usein
paljaalla haistillaan. Pikaiset myrskyt panevat usein hietameren meren
aaltoilemisen tapaiseen liikuntoon. Ilma on silloin niin täynnä hietaa,
ett'ei voi kyynärän päähänkään nähdä. Matkustajain täytyy laskeutua
kameleiltaan alas, peittää kasvonsa ja heittäytyä maahan. Hirmuinen
kuumuus ja polttava jano vaivaa ihmisiä ja eläimiä. Usein myrsky hautaa
koko matkueen. Toiset matkustajat löytävät silloin heidän kuivaneet
luunsa hiedassa ja näkevät sen surkeuden, joka voi jokaista erämaan
halki kulkevaa kohdata. Lepopaikoissa, kosteikoissa, kohtaavat
karavanit usein toisiaan. Erämaan oikeus vaatii silloin, että se
karavani, joka jo on jonkun päivän levännyt, lähtee matkaansa ja jättää
tilan viimein tulleelle. Jos useita sattuu samaan aikaan kaivolle
tulemaan, syntyy silloin usein kovia ja verisiä riitoja, jotka viimein
voimallisemman voitoksi päättyvät. Yleisesti voidaan sanoa, että
Saharan ilmasto on hyvin raitis, vaikka, muutamin paikoin, suurin
kuumuus vallitsee. Ilman vakinainen kuumuus ei kuitenkaan näytä
vahingollisesti terveyteen vaikuttavan. Varsinkin näyttää tämä kuiva
ilma keuhkoille hyvää tekevän ja olevan hyvänä lääkkeenä
keuhkotautiinkin.
Mutta kerran Sahara on katoava; kasvien levenemine etelästä pohjaan on
alkanut; maa täten vähitellen muodostuu ruokamullaksi, peittyy
metsillä, ja Keski-Afrikan säännölliset sateet etenevät etenemistään
pohjaiseen päin. Ennenkuin tuhannenkaan vuotta kuluu, on tämä suuri
erämaa sivistyksen alueena.
Dahomein neekerivaltakunta.
Dahomein kuningaskunta on Afrikan länsirannalla, likellä Nigerin suuta
ja Ashantien maan itäpuolella. Sen pituus on pohjaisesta etelään noin
30 peninkulmaa ja leveys melkein sama. Vaikka maan laatu on
hedelmällistä, on maa kuitenkin viljelemätöntä. Valtakunnan keskellä on
pääkaupunki Abomei, jossa kuningas asuu. Tämä hallitsee noin 200,000
ihmistä, joista ainoastaan 20,000 on vapaita; muut kaikki orjia.
Seisovassa sotajoukossa on 12,000 ihmistä ja niistä on vaimoja 5,000.
Kuningas menee joukkoinensa kerran vuodessa naapurivaltioiden
kaupunkeja ja maita vastaan; retken tarkoituksena on orjain
anastaminen. Johtaja tottelee ehdottomasti kuninkaan käskyjä ja, kun se
on ilmoittanut, mitä maata hän aikoo valloittaa, hyökkää päällikkö
väkineen huolettoman ja varustautumattoman naapurikansan kimppuun.
Vanhat ja sairaat tapetaan, mutta kaikki nuoret ja voimalliset, jotka
eivät kamppaillessa kaatuneet, viedään Dahomein maahan, jossa osa
uhrataan ja toiset myödään orjakauppijaille. Näistä saadut rahat
tuhlataan suurimmaksi osaksi siinä isossa vuosijuhlassa, jossa
kuninkaan aarteet loistavalla joukolla kannetaan katseltavaksi.
Englantilainen Forbes, joka joku vuosi sitten kävi Dahomein
maassa ja kertoi siitä ja sen asukkaista, lausuu esim. seuraavaa:
Abomein kaupungin ympäri kiertää 5 jalkaa syvä hauta, joka on
orjantappurapensailla täytetty. Kaupungilla on 6 porttia, ja jokaisella
portilla kaksi aukkoa: yksi kuninkaalle ja toinen kansalle. Jokaisessa
aukossa riippuu kaksi pääkalloa, ja portin sisäpuolella on suuri rovio
ihmisten ja kaikenlaisten eläinten pääkalloja. Kaupungissa ei ole
ensinkään tavara-aittoja, ainoastaan kaksi toria eli markkinapaikkaa.
Fetisch-huoneita eli epäjumalan-huoneita on paljo ja kummallisesti
kaunistettu. Kaupungin kadut ovat hyvässä kunnossa, vaikka ne
näyttävätkin enemmän maanteiltä. Kaikki huoneet ovat mataloita, ja minä
näin ainoastaan kaksi kahdenkertaista rakennusta.
Me kun olimme likellä palatsia, seisahdimme me erään tulkkimme ystävän
huoneen viereen. Siellä me pukeuduimme täyteen univormuun eli
virkapukuun. Sitte me odotimme muutamain varjoavain puitten suojassa
niitä kabufirejä eli päämiehiä, joiden meitä piti viedä kuninkaan
luokse. Meidän takanamme seisoi seurueemme ja joukko kaupungin
asukkaita katselemassa, ja vähää loitompana oli iso joukko kabufirejä
ja sotamiehiä.
Ensimmäinen päämies, joka heidän joukosta luoksemme tuli, oli
pääkaupungin ylhäisin virkamies. Hänen nimensä oli Bope. Hänen pukunaan
oli vyötäisten ympärille kierretty vaatekaistale. Päässään hänellä oli
leveäreunainen hattu, kaulassaan korallihelminauha, ja vyötäisiltään
riippui kaunis miekka. Hänen perässään tuli hänen seurueensa ja
sotamiehet, kantaen hänen lippuansa, auringon varjostintansa ja
virkaistuintansa; viimeisenä seurasi suuri joukko soittajia, lyöden
rumpua ja puhaltaen pilliä. Kun hän tuli eteemme, kumarsi hän ensin ja
kävi sitte kolme kertaa oikealta vasemmalle meidän ympäritse, tehden
joka kerralla meille syvän kumarruksen. Kolmannella kerralla ampui hän
kolmesti kiväärillään ja sitte hyppeli edessämme vähän aikaa.
Tämä kun oli onnellisesti ja hyvästi päättynyt, tuli hän luoksemme,
pudisteli meidän käsiämme ja istahti sitte virkaistuimelleen, jonka
kantajat olivat minun oikealle puolelleni asettaneet. Sitte tuli
kuninkaan veli ja kabufirein päämies, kumpikin eri seurueineen ja
tervehti meitä edellisen tavalla. Kun kaikki sitte olivat istautuneet,
asettui muutamia kuninkaan hovimiehiä meidän eteemme ja lauloivat he
tervehdyslaulun. Niiden puoli päätä oli ajeltuna ja olivat kaikki
verhotut punaisella, keltaisilla helmillä reunustetulla vaatteella.
Heillä oli oikeassa kädessään jouhiruoska, jolla he löivät laululle
tahtia.
Kun olimme maljojen juonnin lopettaneet, niinkuin maassa on tapana,
asettauimme kantotuoleihimme ja niin jatkoimme matkaamme kabufirein
ja sotamiesten jälessä palatsiin. Muurilla riippui pääkalloja.
Kuningas istui eräässä porttiholvissa parhaimpine vaimoineen; hänen
molemmilla sivuillaan istuivat hänen amatsoninsa eli naissotilaansa
aseineen ja niiden ympärille olivat miehet asettauneet. Lippuja ja
auringonvarjostimia oli sadoittain ja kivääreitä ja kanuunoita
ehtimiseen lau'oittiin. Likelle palatsia kun tulimme, seisahtuivat
meidän kantajamme samalla, kuin kabufirit polviansa notkistellen maata
suutelivat. Mennessämme kuninkaan istuimen sivu, kumarsimme me hänelle;
matkue kiersi kolmesti kuninkaan ympäri, ja jokaisella kerralla
kabufirit lankesivat maahan ja me kumarsimme hänelle. Kolmannella
kerralla kaikki kabufirit asettuivat pitkään riviin, joka ulottui aina
kuninkaan palatsiin. Meidän tultuamme nousi kuningas ylös, ja 40
musikanttia rupesi soittamaan sekä kanuunat pantiin paukkumaan, ja
kaikki muut, paitsi kabufirit, jotka heittäytyivät maahan ja nakkelivat
maata päittensä päälle, huutaa hoilottivat. Nyt me astuimme esiin,
puristimme kuuinkaan kättä ja istahdimme valtaistuimen eteen
asetetuille lavitsoille. Tässä puhellessamme kyseli kuningas paljo
meiltä kuningatar Victoriasta ja Englannista; hän oli hyvin kohtelias
ja ystävällinen sekä kysyi minulta, josko minä tahtoisin nähdä
amatsonein tarkastamista. Minä tietysti iloisella myönnytyksellä siihen
vastasin, ja nyt kuningas määräsi niiden rykmentin tarkastamisen.
Kaikki sai nyt toisen ulkonäyn: miehet vetäytyivät takaperin, ja aukea
nelikulma muodostui tarkastukselle. Yhden rykmentin tunnusmerkkinä oli
valkoiset, sinisillä krokodiileillä kaunistetut takit, toisen sininen
risti, kolmannen sininen ruunu. Upsiereillä oli korallinauha kaulassa
ja hienommat vaatteet; he pitivät kädessään pientä ruoskaa, jota
alituisesti tarvittiin käyttää. Tarkastuksen loputtua alkoi
järjestyksetön ampuminen. Joskus joku juoksi rivistä kuninkaan luokse,
ja pitäen kiväärinsä ylhäällä, puhutteli häntä, sekä juoksi sitte
riviin takaisin ja laukaisi kiväärinsä. Tarkastaessa seisoivat
kabufirit kuninkaan vasemalla ja muutamat vähäisemmät amatsoni-upsierit
sen oikealla puolella. Yksi niistä piti kuninkaan hopeista
sylkilaatikkoa, toinen hänen hattuaan ja kolmas kaunista ebenholssista
keppiä.
Viimein nousi kuningas ylös, otti lasinsa, käski meidän juomaan ja
heläytti lasiansa meidän laseihin. Samassa kanuunatkin jyrähtelivät,
kansa kiljui, kabufirit hyppelivät, ja muutamat hovipalvelijat pitivät
verkaista verhoa kuninkaan edessä, sillä kukaan ei saa nähdä kuninkaan
syövän eikä juovan.
Kapmaa.
Afrikan eteläisintä huippua sanotaan Hyväntoivon niemeksi. Siitä on
koko eteläinen Afrika Kapmaan nimen saanut. Alankomaalaisten perustama
Kap-kaupunki on tämän rannalla; se, niinkuin koko Kapmaakin, on
nykyjään Englannin hallussa. Koska kaikki laivat, jotka menevät
Itä-Indiaan, Kiinaan y.m., poikkeavat Kap-kaupunkiin, on se isona
maailman markkinapaikkana. Euroopalaisia melkein kaikista kansoista
asuu siellä; Amerikalaisilla on siellä kauppavarastonsa; alkuasukkaita,
hiilimustia Neekereitä, ruskeita Indialaisia, harmaankeltaisia
Malajilaisia, Kiinalaisia pitkine hiusruoskineen ja Arabialaisia tulee
ja menee siellä lakkaamatta. Kaikkia uskontojakin siellä tavataan.
Kristityt saarnaavat Herrasta Jesuksesta; mahometiläisten papit
ilmoittavat profeetastaan, pakanat palvelevat epäjumaliaan. Lahtisella
ja virtojen risteilemällä, aaltomaisella rantueella muhkeat
viljavainiot aaltoilevat. Synkkä, metsäinen vuoren reuna rajoittaa tätä
tasankoa pohjaisessa. Tämän yli kun noustaan, tullaan avaralle
tasangolle, joka on 120 peninkulmaa pitkä ja 30-40 peninkulmaa leveä.
Kesällä täällä maa on kuivanutta; siihen halkeilee syviä koloja ja
musta pöly peittää sen. Ainoastaan virtain pohjissa, jotka myös viimein
kuivavat, säilyy vähän vihantaa. Mutta sadeaika pian taas muodostaa
ihanimmat kukkanurmet; ennen kaikkia sipulikasvit peittävät maan
viheriöillä ja komeilla kukilla. Nyt tulevat vuorilta giraffit ja
antilopit tätä ruohonurmea vakoelemaan; korkeajalkaisten kamelikurkien
laumat kiitelevät tällä avaralla tasangolla, ja uutisasukkaat
kiiruhtavat sarvikarjojaan ja lammaslaumojaan sen meheville laitumille.
Tämä kuitenkin kestää vaan muutaman viikon. Ruohot ja kukkaset
lakastuvat; lähteet häviävät ja virrat kuivavat; karjat viedään taas
korkeampaan, kylmempään kotoonsa.
Kapmaan alkuperäisten asukasten, Kafferilaisten ja Hottentottilaisten,
on täytynyt uutisasukasten tieltä syrjälle syöstyä. Kafferilaiset
asuvat itäisellä rannalla. Se on kaunista, rotevaa, oivallista ja
solakkavartaloista kansaa. Heidän tukkansa on lyhyt, musta ja kihara.
Härkäin nahoista he enimmät vaatteensa valmistavat. Asunnot ovat
möhkeästi rakennetut. Ne ovat haarukoista tehdyt ja näyttävät
ampiaisten pesiltä. Monesti semmoisesta tulee "kraal" (kylä).
Kafferilaisten rikkaus on karjassa, jonka kartuttamisesta he öin päivin
huolehtivat. He ovat rohkeita, nerokkaita ja hyvin ymmärtäväisiä.
Vihollistensa kimppuun he mielellään salaa hyökkäävät, ja käyttävät
suurella taidolla heittokeihästä. Sen sijaan, kuin heidän tulisi
sairaita vanhempiaan hoitaa, anastavat he heidän omaisuutensa; jos he
vanhuudessaan tuottavat vaivaa, kannetaan heidät ulos kedolle, jossa he
yksinäisyydessään kuolevat taikka joutuvat petojen saaliiksi.
Hottentottilaiset ovat sävyisiä, rauhallisia, mutta hirveästi raakoja,
taitamattomia ja hitaita. He kiertelevät karjoinensa vuosikaudet
yhdeltä laitumelta toiselle. Heidän telttamaiset, seipäistä ja
haarukoista tehdyt majansa voidaan kuormahärillä helposti mukana
kulettaa. Köykäinen heittokeihäs, jousi ja nuoli ovat heidän
tavallisina aseinaan. Erästä lammasnahkaista vaippaa käyttävät he
päivällä verhonaan ja yöllä vuoteenaan. Kepin päähän sidottua
ketunhäntää käyttävät he hikiliinanaan (jolla hikeä kuivaavat). He
rukoilevat kuuta ja kaunista ilmaa. He pelkäävät alituisesti pahoja
henkiä. Noiturit kerskailevat, että heillä on voima kaiken pahan ylitse
ja varsinkin siitä, että voivat sateen synnyttää.
Hän joka ensin auraan kätensä laski, Herran palvelijana tätä
suurta lähetysalaa viljelläkseen, oli saksalainen Georg Schmidt,
"veljesseurakunnan" jäsen. Vuonna 1727 lähti hän eteläiseen Afrikaan ja
asettautui Hottentottilaiseen joukkoon. Syvään vuoren laaksoon, 14
peninkulmaa Kap-kaupungista, rakensi hän itsellensä majan, perusti
puutarhan, kuokki sen ympärille pienen maapalan ja alkoi kaikessa
yksinkertaisuudessaan saarnata evankeliumia näille onnettomille,
eksyneille pakanoille. Hottentottilaisten sydän ihastui ja rakastui
tähän lämpöiseen mieheen, joka ei tullut ottamaan, vaan antamaan. Pian
oli hänellä pieni, pakanoista käännetty seurakunta ympärillään, ja
siinä jyrkässä vuoren rotkossa, jossa ainoastaan apinat muinoin
asuivat, kukoisti nyt pieni hupainen kylä. Mutta jo 7 vuoden perästä
Alankomaiden hallitus kielsi täällä evankeliumia ilmoittamasta, jonka
tähden saarnaajan täytyi palata kotomaahansa. Vasta 50 vuoden perästä
(v. 1793), taisi kolme veljesseurakunnan lähetyssaarnaajaa ruveta
veljensä työtä jatkamaan. Hänen asunnostaan tapasivat he ainoastaan
riutuneita raunioita jälellä; mutta puutarhassa kukoisti vielä kaunis,
varjokas, iso pääronapuu, jonka Schmidt-isä oli istuttanut siihen,
jossa hän ensikerran pakanoille evankeliumia ilmoitti. Niistä joita
Schmidt oli kääntänyt, eli ainoastaan vanha vaimo, jota "vanhaksi
Leenaksi" sanottiin. Hän oli ollut Schmidt'in ensimmäinen opetuslapsi,
ja säilytti vieläkin huolellisesti lammasnahkaan käärittyä,
opettajaltaan saatua uutta testamenttia. Tämän vanhan pääronapuun
alla pitivät nytkin lähetyssaarnaajat ensimmäisen saarnansa.
"Armolaaksoksi" sanottiin tätä uutta evankeliumillista paikkaa. Tämän
ajan jälkeen seurasi tälle kansalle siunausta tuottava lähetystoimi.
Muutkin lähetysseurat, esim. Englantilainen ja Rheiniläinen, lähettivät
nyt sinne saarnaajia. Kirkkoja ja kouluja rakennettiin noin 80
lähetyspaikkaan. Erämaat tehdään hedelmällisiksi, puutarhoja
perustetaan, vainioita huolellisesti viljellään, huoneita rakennetaan
Euroopalaiseen tapaan, ja asukkaita taivutetaan kristilliseen kuriin ja
tapoihin. Berliniläinen lähetysseura on erittäin toimelias. Sen
etevimpinä lähetyspaikkoina ovat Saar, Bethel, Itemba ja Emaus. V. 1860
on Dessanilainen lähetyssaarnaaja Prietsch perustanut uuden
lähetyspaikan Kafferilaisten keskuuteen, ja antanut sille isänmaansa
"Anhaltin" nimen.