tuntemaan, ja pitivät sen niin suuressa arvossa, että ensin sen
purekselivat, sitte kuivasivat korvainsa takana ja viimein polttivat
pienissä omatekoisissa piipuissaan. Heidän rannassaan ei laivaa koskaan
ollut nähty, ja sentähden onkin helposti ymmärrettävä, kuinka pian
vieraiden tulo levisi koko rauhaisen kansan kaikkialle ja houkutteli
utelijaita Vegan talvisatamaan.
Eräs Vegamatkueen jäsenistä kirjoittaa Tsjuktsjilaisessa kylässä
käynnistään näin:
Eräässä teltassa mies seisoi rekeänsä korjaamassa samalla, kuin melkein
alaston talon emäntä ja aivan alastomat lapset pistivät päänsä esiripun
takaa kaikkein pyhimmästä -- peräteltasta, ollen kyynäskolkkasillaan
laattialla, ja kaikki kymmenen eli ainakin viisi sormea suussa
töllistävät kaikki suurilla, ruskeilla silmillään tulijaa; hiljaa
kuuluu emännän huulilta: "kaukau!" (ruokaa) ja kuin matkustaja sattuu
leipäpalan taskustaan löytämään, huutaa koko kööri: "kaukau! tsjelup!"
(hammastupakkia), ja pian onkin kaikki taskut tyhjät äänen vähintäkään
laimenematta. Isäntäkin pitää silmällä, ett'ei piippunykänsä jäisi
tyhjäksi, vieraan omaansa pannessa, ja lyhyen kanssapuheen,
tavallisesti: jäiden lähdöstä, perästä rietaantuu perhe uudestaan.
Matkustus Siperian virroilla.
Minä jäin venheen perämiehellä ja 8 soutajalla varustettuna Irkutskista
Jeniseiskiin mennäkseni Angara- ja Ylä-Tunguska-virtoja pitkin. Venheen
keskelle oli rakennettu pieni kajuutti eli katos. Tämän etupuolelle voi
neljä pitkää airoa sovittaa, jos soutaa tarvittiin. Peräsimenä
käytettiin julman isoa hirrestä tehtyä airoa, jota perämies ja yksi
miehistä hallitsi. Siperian virroilla yleensä on hyvin verkallinen
juoksu; mutta kun ne tulevat vuoriseuduille ja kallioiden väliin
ahdistuvat, kiiruhtavat ne kulkuansa ja koskinakin kohisevat.
Koskenlaskemiseen valmistaumisessa on jotakin juhlallista. Koskea kun
lähestytään niin, että pauhina kuullaan ja aaltojen hyrske nähdään,
käskee perässä pitkä mela kädessä seisova perämies soutajata ottamaan
aironsa venheesen. Sitte hän sanoo: "rukoilkaat Jumalaa!" ja kaikki
miehet liittyvät kajuutissa olevaan pyhän kuvaan päin, kumarrellen ja
ristiä tehden. Viimeksi perämies lujalla äänellä lukee lyhyen
rukouksen. Sitte miehet käyvät taas airoilleen, ja, huudettua:
"soutakaa lujaa!" vetävät airoillaan tarmonsa takaa. Voimat ja mielet
jännittyvät sitä enemmän, mitä likemmä koskea tullaan. Luotsi nousee
kokassa seisoalleen ja antaa valkoisella, yhteen käärityllä huivilla
perämiehelle merkin joko pitäen sitä päänsä päällä taikka vie sitä
vasemmalle tahi oikealle. Huutaminen tässä, näet, ei kuulu kosken kovan
kohinan tähden. Neljä miestä seisoo perässä melansa sivulla ja tähtää
tarkasti luotsin jokaiseen viittaukseen, voidakseen kohta sitä seurata.
Jos koski on hyvin kova, asetetaan sitä paitsi kaksi miestä kokkaan,
että venhe viittausten mukaan voitaisiin hallita. Veneen anturan
pitäminen virran suunnassa on tässä pääasia. Jos alus kääntyy
syrjitttäin, on hukka matkassa. Viimeinkin tulemme ensimmäiseen
kuohuun; siinä otetaan tavallisesti airot venheesen; kaikki seisovat
jännittävässä odotuksessa; venhe alkaa kiikkua, hyrskyt kiihtyvät ja
jäntereet, raudan koviksi pingoitettuina, odottavat luotsin viittauksia
oikealle ja vasemmalle. Jo huudetaan: "lujasti, lujasti!" jollei pursi
kylläksi kiidä. Hyrskyt hälvenevät viimein; luotsi laskeutuu kokasta
alas ja, pyyhkien otsaltaan sielun ahdistuksen tuomaa hikeä, menee
lähimmäisen matkustajan luoksi ja sanoo: "minä onnittelen teidän
vapaasukuisuuttanne!" ja sitte hän onnittelee perämiestä. Kaikkialta
huudetaan: "Jumalalle olkoon ylistys!" ja nyt taas kielet, jotka tähän
asti ovat mykkiä olleet, uudestaan liikkumaan. Ilo ja nauru nyt ohjat
höllittää. Tästä todellakin voi sanoa, että kahden pystysuoran kallion
välitse kelkkamäkeä lasketaan venheellä, jossa 20-30 mieheen istuu.
Kiikkuen kuohuvilla aalloilla silloin venhe lentää kiivaammin, kuin
hevosen hurjinta vauhtia. Tämä ei kuitenkaan ole vaarallista, jos
virrassa vaan on kylliksi vettä ja perämies toimensa tekee.
Itä-Aasian arot.
Maailman suurimmat arot ovat Altai- ja Himalaja-vuorien, Kiinan muurien
ja Aral-järven välillä. Muutamat ovat ruohoaroja, toiset nesteisillä,
alituisesti kukoistavilla kali-taimilla kaunistetut ja vielä monia
peittää suola, joka äsken sataneen lumen näköisenä savikot silaa. Näin
nämä äärettömät arot eri paikoilla erilaisina laajenevat.
Itäisessä Tibetissä on hiekattomia ruohoaroja, joilla hienovillaisia
vuohia, lampaita ja sarvikarjaa tuhansin tepastelee. Polttava on
kesäisen auringon valo näillä metsättömillä tasangoilla. Ilma on
kirkkaimmasti läpikuultava ja taivas niin siposininen, että se näyttää
melkein mustalta, niinkuin yöllä. Tähdet näkyvät selvään ja välkkyen
niinkuin ne olisivat pieniä auringoita. Etelä-Tibetissä ruohokasvit
vähitellen muuttuvat paikka paikkaiseksi ja sen autiot vuoret ja
ylätasangot ovat kammoittavia. Jylhä yksinäisyys valloittaa nämä synkät
sydänmaat, joissa ei ainoatakaan puuta, ei edes muutaman tuuman
korkuista pensastakaan ole. Lokakuussa, jolloin sen niukka ruoho
vielä kokonaan kuivaa, näyttää koko seutu palaneelta ja mustalta.
Sanomattomalla voimalla väkevät, kuivat tuulet puhaltavat täällä
paljaiden kallioiden välitse; pyrylumi täyttää ilman ja hautaa kylmästä
kontettuneen matkustajan, jonka tuisku yöllä saavuttaa. Pohjainen
Mongolia on täynnä havupuu- ja poppeli-metsiä, ja kaloja sen joet
kihisee. Metsissä villisiat ja hevoset mellastavat, karhut, sudet,
jänekset ja oravat oleskelevat. Hevoset ovat pieniä, mutta väkeviä.
Kaksikyttyräisiä kameleja ja suuria lammaslaumoja siellä tavataan,
hirssiä, ohria ja vehniä viljellään, vaikka tosin niukasti.
Vieläkin kummallisempi on Gobin suuri erämaa, joka on koko Saksan maata
avarampi. Äärettömiä, pienillä kivillä tahi hiekalla peitetyitä aloja
täällä leveää. Ne ovat tasaisia; ainoastaan paikoin pienet puuttomat
töyrät niistä nousevat. Eräs suolainen alanko, joka idästä länteen koko
sydänmaan halkaisee, sanotaan Schamo'ksi eli hietamereksi. Tästä
länteenpäin on Hanhai eli kuivameri -- jylhä lentohietainen tasanko,
jolle tuuli tuiskuttaa suuria hietaharjuja. Täällä, niinkuin kaikilla
hieta-aavoilla, aurinko tulena polttaa, eikä koskaan sada. Gobin
länsipuolella ja sen reunoilla rehoittavat mehevät laitumet, joilla
härkäin, kamelein, lampaitten ja hevosien iloisat laumat mellastavat.
Lännempänä tavataan vielä hedelmättömiä erämaita ja kolkkoja vuoria,
joilta sarvikarjat ja lammaslaumat saavat niukan ravintonsa.
Talvella näillä Mongolin tasangoilla on jotenkin kylmä, sillä
pohjaispuoliset vuoriharjut ovat liiaksi mataloita jäisiä tuulivirtoja
pohjaisnavalta tulvaamasta estämään; tämän lisäksi vielä tulee, että
nämä seudut ovat Siperian alatasangoita ylempänä. Tuskin yhtään vuoden
kuukautta menee täällä hallatta ja lumetta, jota kuitenkaan ei ole niin
paksusti, ett'eivät eläimet voisi ruokaansa sen alta saada.
Nämä Mongolilaiset ja Tatarilaiset tasangot, joita monen moiset
vuorijonot risteilevät, eroittavat ijänikuiset, muinoin sivistyneet
Tibetin ja Hintuin kansat raa'oista pohjaisen Aasian kansoista. Nämä
erämaat ovat kansat karkoittaneet etelämmäksi ja taivaalle tavoittavia
Himalajan vuoria enemmän häirinneet kansojen yhteyttä sekä pohjaiseen
tehneet laimeampain tapain levenemiselle ylitse pääsemättömän esteen.
Mutta näistä tasangoista on myös monta kauhistusta ja hävitystä maan
ympäri levinnyt. Näiden paimentolaiskansat, Avarit, Mongolit, Alannit
ja muut ovat vaelluksillaan maailmaa vavistuttaneet.
Mongolit, joiden kotomaassa verrattomat Mongolilais-tasangot ovat,
näyttävät ulkomuodoltaankin "maailmaa kierteleviltä petoeläimiltä."
Pitkiin sivuihin ovat kapeat lonkat ja lyhyet väärät sääret
kiinnitetyt. Vaaleankeltaisessa naamassaan paksut huulet ja piikkiset
poskipäät ajavat pääasian; nenä on leveä latuska, ja syvistä
silmäkuopista pienet, viistoiset silmät tuijottavat. Partaa ei ole
ollenkaan; hiukset keritään ympäri päätä, ainoastaan molempain korvain
taakse on jätetty pienet hiussuortuvat, jotka sitte ovat yhteen
punotut. Nämä ihmiset, niin miehet, kuin vaimotkin eivät ensinkään
viihdy muualla, kuin laihoilla, voimallisilla hevosillaan
ratsastelemassa. Niillä on huopaisia, lampaan maidolla veden pitäviksi
tehtyjä telttoja asumuksina. Niin asunnot, kuin tarvekalutkin viedään
kaksipyöräisillä kärryillä matkustaissa mukana. Vanhat Mongolilaiset
söivät kissoja, koiria, rottia ja hiiriä, vaan mieluummin hevosen
lihaa. Juotavaksi heille kelpasi likainenkin vesi, jopa hevosen
verikin; hevosen maidosta he valmistivat herkukseen juovuttavaista
juomaa. He olivat oivallisia aseiden käyttäjiä, ja vaimotkin varsin
hyvin jousella ampuivat. Nälkä ja jano, kuumuus ja kylmyys karkaisi
tämän kansan hyvin välinpitämättömäksi. Hevosen ja lampaan liha, ohrat,
tee ja maito on vielä tänäkin päivänä Mongolilaisten pääasiallinen
ravinto. Mongolilaiset ruhtinaat, jotka kerran aikoivat koko maailman
vallata ja vallita, tottelevat nyt Kiinan ylimmäistä.
Bokharan elämä.
Ennen auringon nousua kiiruhti puolialastomia ja puolivalveillaan
olevia ihmisiä moskeesen eli kirkkoon. He herättivät ne koiralaumat,
joita katujen kulmissa, kaduilla ja rikkaläjillä täällä aina loikoo.
Nämä eläinraukat, jotka ovat vieläkin laihempia ja kurjempia, kuin
Konstantinopolin koirat, ovat selvä todistus Bokharalaisten ahnaudesta.
Koirain kanssa herää joukko köyhiä, sairaita ihmisiä, jotka eivät asu
koiria paremmin. Nämä ovat onnettomia spitaali-tautisia, katujen
kulmissa kurjissa teltoissa asuvaisia. Niiden kohtalo on kurjempi, kuin
ajatella voi. Samalla kuin heidän vaimonsa käärii kipeitä lapsiaan
likaisiin ryysyihin, istuu mies kamala lapsi sylissään kadun kulmassa,
kulkevilta lahjoja kerjäten. -- Aurinko kun vähän aikaa on valaissut
näitä kurjia näkyjä, alkaa kaupunki vähitellen herätä. Rahvas laumoissa
moskeista rientää, aasejakin jo portista kaduille tulvailee. Niillä on
vilja-, puu- ja ruohokuormia eli isoja matto- ja maittila-astioita.
Aasien ajajain huvihuudot, myyjäin ja ostajain melu yhdistyy eläinten
voimalliseen kiljuntaan.
Tunnin kuluttua auringon nousun jälkeen istuvat Bokharalaiset
maitoteensä vieressä; se keitetään mustasta knasterin kaltaisesta
tiiliteestä ja sekoitetaan maidolla, maitilalla tahi suolatulla lampaan
rasvalla; tämä juoma, johon hiukan leipää murennellaan, on heidän
herkkujuomaansa.
Teen juotua päivän työt alkavat; kaduilla alkaa väki vilistä. Kantajat
kiiruhtavat raskaine taakkoineen kauppapaikalle. Täällä istuu
pikkukauppijaita, jotka aina iltasin tavaransa kotiinsa korjaavat.
Tuolla talutetaan pitkää kaksikyttyräisten kamelien riviä
karavanimajalle, josta ne, Keski-Aasian tuotteilla kuormitettuina,
hajoilevat maailman kaikkiin osiin. Tuolla tulee raskas Venäläinen
karavani, jota tullimiehet ja poliisit seurailevat, sillä sen korkeat
kamelien kuormat sisältävät kalliita tavaroita, joille korkea tullikin
on pantava. Kaikenlaiseen uskontoon ja kansaan kuuluvaisia kauppijaita
rientää karavanin vastaan, ja tavarat usein myödään, ennenkuin ne ovat
puretutkaan. Kirgisiläinen hevosaasin ajaja seisoo tuolla kuin puusta
pudonneena, eikä tiedä mitä enimmän ihmetteleisi: Savimajainko loistoa,
värien komeutta eli kihisevää väkijoukkoa.
Elämä kauppapaikassa kun parhaallaan kiehuu, vilisee, metelöi ja
mellastaa riidellen ja räiskäin, kihisee kaduilla tiedon haluisia
nuorukaisia, jotka lukuisiin kouluihin kiiruhtavat. Pikkulasten koulut,
jotka usein ovat kauppapaikan keskellä, kymmenen jopa viidentoistakin
vaskisepän työpajain ympäröiminä, ovat niistä hupaisimmat. Todellakin
naurattaa astuissa näihin avonaisiin kouluihin, joissa "Mollah" [49]
monen lapsirivin keskellä jakaa opetusta tälläisessä melussa. Ett'ei
tämmöisessä vasarain kalskeessa mitään opetuksesta kuule, on aivan
luonnollista. Opettajat ja oppilaat kirkuvat itsensä punaisiksi, kuin
kalkkunat, ja kuitenkin heidän sepo selällään rehoittavaiset suunsa ja
paisuneet suonensa ovat ainoat todistukset siitä että he ovat
opinpajassa.
Päivällisen aikana katu- ja kauppapaikan meteli vähän laimistuu.
Kaivoilla ja kaivannoilla oikeauskoiset hääräilevät pyhissä
pesemisissään. Yksi hinkkaa hikisiä, rapaisia jalkojaan; toinen käyttää
samaa vettä suunsa pesuun, ja kolmas janonsa sillä sammuttaa.
Toisen kerran kirkkoon menemisen jälkeen elämä uudestaan virkistyy;
päivätyön toinen osa alkaa. Se ei ole ollenkaan edellisen veroinen
kovuudessa. Mahomettiläinen kansa lopettaa iltasilla työnsä aikaiseen,
vaan Juutalaiset ja Hindulaiset vasta myöhään illalla. Edelliset,
joista suurin osa täällä on silkin painajina, pujotteleivat peloissaan
ja arkamaisesti katuja pitkin; jälkimmäiset taas rohkeina roihuavat.
Nyt on kolme tuntia auringon laskuun. Kansan ylhäisö rientää
luostareihin kuulemaan jotakin runoelmaa luettavan. Bokharan asukkaat
eivät ymmärrä, mitä luetaan, vaan aina kuitenkin ilmoittavat luettuun
suostumuksensa. Tapa tahtoo, näet, siihen ihastumista. Jokainen kyllä
tietää naapurina huokaukset teeskennellyiksi, ja kuitenkin ihastuksen
ilmoituksissa siitä kilpaillaan.
Ennen auringon laskua Bokhara levolleen valmistautuu. Yön viileydessä
tukehduttavaiset pölypilvet laskeutuvat. Sitte asetutaan varjoon
odottamaan kunnes merkki iltarukoukseen annetaan, jolloin hiljainen
äänettömyys valtaa ympäristön, ja pian kukin istuu ison pilav-kupin[50]
ääressä, jonka rasvainen sisältö kyllä kävelyhalun hetkeksi laimistaa.
Kahden tunnin perästä auringon laskusta ovat kaikki kadut haudan
hiljaisia, pimeästä yöstä kuuluu ainoastaan vartijain raskaat askeleet,
jotka tarkoin seuraavat varkaita ja yörakastelijoita, jopa putkaan
pistävät kunniallisimmankin miehen, joka vaan kynnyksensä ylitse
uskaltaa astua sitte, kuin rumpalit ovat ruhtinaallisella tapto'tilla
(iltasoitolla) kaikkia, joilla henki on, levolleen laskeneet.
Japani ja sen asukkaat.
Japanin pinta-ala on noin 7,800 neliöpeninkulmaa, jolla alalla
34 miljoonaa ihmistä asuu. Tämän alan tekee pääasiallisesti neljä
saarta: Jesso, Nippon, Sikolu ja Kiusiu. Vuorissa on paljo kuumia
kivennäis-lähteitä; valoöljy-lähteet eivät myös ole harvinaiset.
Lukuisain virtojen juoksu on lyhyt, mutta kiivas. -- Japanin ilmanala
on säännöllinen ja raitis. Luodekulmalla on se yleensä kylmempi, kuin
Keski-Euroopassa. Asukasten ahkeruus ja suotuisa ilmanala on Japanin
tehnyt yhdeksi maailman hedelmällisimmistä maista. Viljavainioita
kastelevat huolellisesti sitä varten asetetut henkilöt. Jyrkimmät
vuorten rinteet, penkereiksi laitettuina, antavat mitä runsaimman
hedelmän, ja kaikkialla kivisimmälläkin seudulla nähdään pieniä
pelto-tilkkuja.
Helmi-, Maalis- ja Huhtikuissa maan jo kukat peittävät, ja Toukokuussa
ihmiset jo ahkeroina pelloillaan ja niityillään perkaavat. Silmää
ihastuttaa viehättävä viheriä, jonka värien lisäytyminen Kesäkuulla
ilmoittaa kesän tulon. Bamburuoho, palmu- ja bananipuu[51] levittelee
kauniita oksiaan; orangi- ja tuhannet muut hyvältä tuoksuavaiset puut
täyttävät ilman tuoksuillaan. Heinäkuussa ensimmäiset elot korjataan,
ja sitte kohta alkava sadeaika valmistaa maan taas uudelle kylvölle.
Syys- ja Lokakuussa syyskukat tekevät taas uuden keväimen, ja sitte
seuraava talvi valmistaa luonnolle viimeinkin lyhyen levon. Monet
hedelmät saavuttavat oikein tarumaisen suuruuden. Usein nähdään esim.
valkojuuria 3 jalan pituisia. Monta etelän kasvia ja hedelmää on
Japanilaisen huolellisella puutarhanhoidolla muuttunut kotimaiseksi; ja
niinpä tämä omituinen maa onkin keinollisesti muutettu mitä
kauneimmaksi puutarhaksi.
Japanin vedet ovat kalasia; imettäväisiä ja lintuja on myös kosolta.
Puhveleja, härkiä ja lehmiä on; mutta käytetään ainoastaan
kuormaeläiminä, koska heidän uskontonsa kieltää niiden lihaa syömästä.
Lukuisat hevoset ovat enimmästi pientä, mutta väkevää lajia. Aasit,
hevosaasit, norsut ja kamelit ovat tuntemattomia. Sikoja on vähä, mutta
koiria ja kissoja on äärettömän paljo. Vuoriseuduilla tavataan hirviä
ja jotenkin suuria karhuja. Matelevaisia ei ole paljo, vaan hyönteisiä
sitä enemmän.
Japanilaiset ovat kaunisvartaloisia, notkeita ja käteviä. Heidän ihonsa
on kellertävä, jopa joskus ruskeakin. Pää on iso; silmät syvässä;
hiukset mustat, nenä lyhyt ja paksu. Kansa on älykästä, varovaista,
suopeata ja ystävällistä. Mitä heidän sivistykseensä tulee, ovat he
siinä ehtineet kaikkien itämaisten kansojen edelle. Teollisuudessa,
taiteessa ja tieteessä ovat he nykyään Kiinalaisten edellä, vaikka ovat
ennen olleet näiden oppilaita.
Pellonviljelyksessä Japanilaiset ovat oikein mestareita ja suurin
askelin ovat he metallinkin valmistuksessa edistyneet. Heidän aseinaan
on joutsi, nuoli, miekka ja kivääri. Heidän maalauksensa ja kuvauksensa
osoittavat myös suurta valveutta. Paperia he valmistavat viikunapuun ja
muidenkin puiden kuoresta: mutta se on niin hienoa, ett'ei siihen voida
painaa, kuin ainoastaan toiselle puolelle. Lukea ja kirjoittaa voi
jokainen alhaisemmastakin kansasta. Japanilainen on myös laulun
rakastaja; mutta he laulavat kaikki yhdellä nuotilla ja kanteleen
mukasoitolla. -- Valtauskonto on buddhalainen. Japanin kirkoissa ei ole
akkunoita; ainoastaan esihuoneiden valo sinne tummasti tunkeutuu ja
valaisee pylväsrivit ja epäjumalain kuvat. Kansa kantaa jumalilleen
kaloja ja riisiä uhriksi, joita papit sitte syövät. Ohitse kulkevaisten
mukavuudeksi ovat Japanilaiset asettaneet rukouskoneita kaikkialle.
Näihin rukoukset ovat kirjoitetut, ja niissä on myös pyörä, jota
helposti voi pyörittää. Jokainen pyörän pyöräyttäminen ajaa yhden
rukouksen asian, ja joka on oikein hurskas, se pyörittää kaikki koneen
rukoukset. Sen pitää käydä erinomaisella nopeudella.
Alamainen kuuliaisuus on Japanilaisen huomattava omaisuus. Alamaisuus
vanhemmille istutetaan jo pienenä lapsiin. Alhaisemmat kumartavat
syvästi ylhäisempiä ja tottelevat heitä aivan sokeasti. Arvoisiaankin
he tervehtävät erittäin kohteliaasti. He taivuttavat tavallisesti
ruumistaan eteenpäin, nojautuen polvillaan tahi vielä alempanakin
olevain käsiensä varaan. Kaikki virkamiehet, jotka eivät voineet
haltijansa tahtoa täyttää, oli se sitte häijyydestä taikka tilaisuuden
vaikutuksesta, olivat ennen tuomitut henkensä menettämään vatsansa
halkaisemisella. Tämä tapa on jo kuitenkin hävitetty.
Aina viime aikoihin saakka Japania on hallinnut kaksi ruhtinasta:
hengellinen "Mikadon" ja maallinen "Sjogun", joiden valtaa kuitenkin
paljo maan rikas aateli supisti. V. 1868 valtasi Mikadon kuitenkin
ylivallan, rankaisi aatelistoa ja toimitti paljo uudistuksia, jotka
maahan muuttavat paremmin Euroopalaista sivistystä, ja v. 1873
vapaehtoisesti päätti kansalleen antaa edustuksellisen lain, joka jo
v. 1875 tulikin käytäntöön.
Muutamain vuosien kauppa ei enää ole liikkunut niin pienissä piireissä,
kuin ennen, vaan ovat Japanilaiset jo käyneet Euroopalaisten
kauppaliittoihin. Japanilaisten pääasiallisena ravintona on riisit ja
kalat; valaiden rasva on myös heidän oikeata herkkuansa. Puku on
yksinkertainen. Miehillä on aina jalkateriin ulettuva viitta, jota
meidän yönutusta ei muu eroita, kuin lyhyet hihat. Se on joko
puuvilla- taikka silkkikankaasta. Housut ovat samanlaisesta kankaasta;
ne ovat ylhäältä avarat, vaan kapenevat alaspäin ja päättyvät säärtä
myöten puristuvaan kaulukseen nilkoissa. Ylhäisemmät kantavat
nilkassaan lonkille ulettuvaa nuttua, jonka leveissä hihoissa on
taskut, joissa tärkeimmät kalut, paperinen nenäliina y.m. kannetaan.
Paitoja ei käytetä. Jaloissa pidetään valkoisia puuvillasukkia, joiden
päälle housujen lahkeet ulettuvat. Sukkiin kudotaan erityinen nipukka
isolle varpaalle. Jalkain alle sidotaan olkiset sandalit eli anturat.
Ne ovat hyvin helppoja; ne kun särkyvät, heitetään ne menemään ja
ostetaan likimmäisestä puodista uudet muutamalla pennillä. Naisten puku
eroaa hyvin vähä miesten puvusta. Heilläkin on pitkä nuttu, jota
vyötäisissä kuristetaan kudotulla vyöllä eli silkkinauhalla, mutta
jätetään auki rinnan ja hartioiden paikoilta. Alhaalla se sitä vastaan
myös kuristetaan sääriä myöten, joten "kaunottarien" käynti tulee
työlääksi ja heiluvaiseksi. Housujen asemasta naisilla on alusnuttu eli
oikeimmin hame, joka usein on vaan kangaspala, joka vyötäisille
kääritään. Vaikka miesten vaatteet ovat yhden värisiä, välkkyvät
naisten puvut kaikenlaisilla heleillä väreillä, joiden sopusoinnun he
erittäin hyvin osaavat valita. Vyö varsinkin on hohtava ja kallis.
Nuoret tyttöset solmivat vyön päät taaksepäin, vaan naineet taas
asettavat solmun etupuolelle.
Erittäin suuren huolen Japanilainen nainen pitää hiuksistaan. Niiden
kihartaminen on kohonnut siellä korkealle kannalle. Japanilaisen, oli
hän vaikka kuinkakin köyhä, ryysyihin pukeutunut kerjäläinen, hiukset
aina kuitenkin ovat huolellisesti kammatut ja kukilla, napeilla ja
silkkiharso-ruusukkeella kaunistetut.
Japanilainen huone.
Jedo on Japanin etevin kaupunki. Se on rakennettu hyvin säännöllisesti.
Kadut ovat leveät; huoneet tilavia ja ilmallisia sekä ulkoa ja sisältä
sieviä ja kauniita. Useimmat ovat yksinkertaisia, samaan tapaan
rakennetuita ja jotenkin saman kotoisiakin.
Seinät tehdään kolmen tuuman palkeista, joiden välit täytetään
palmikoiduilla bamburuohoilla. Palmikot ovat ulkoa ja sisältä savi- ja
hevosenlantaseoksella silatut ja simpukkakalkilla valaistut. Semmoinen
seinä on ainoastaan kolmen tuuman paksuinen; mutta se on hyvin luja
ja joustava. Laipion ja katon kannattajat, kurkihirret ovat vahvat
ja, ainakin paremmissa huoneissa, peitetyt puoliympyriäisillä
pannutiileillä, joiden yhteenlaskettu paino on muuta huoneen painoa
paljoa isompi. Näin raskaita kattoja käytetään sentähden, että kokemus
on osoittanut raskaitten kattojen estävän joustavain seinäin vierymästä
pikaisissa maanjäristyksissä. Köyhäin huoneita kattaa puusäleet, joiden
päälle on isoja kiviä painoksi pantu. Katot ulottuvat seinäin sivuitse
pitemmältä kuin meillä on tavallista ja niin tekevät leveän räystäsalan
eli verannan huoneiden edustoille.
Väliseinät eivät ole kiintonaisia; niitä voi mielensä mukaan lisätä,
vähentää, ottaa pois ja panna uusia. Ne ovat harvasta puuristikosta ja
läpinäkyvällä paperilla kahden puolen peitetyt. Tätä paperia tehdään
metsäviikunapuun kuoresta ja käytetään sitä joskus akkuualasinkin
asemasta. Väliseinille on muuttamista varten taitettu jonkunlaiset
povet eli puitteet, joita seinineen posliini-rullilla voi viedä minne
vaan haluttaa. Täten voidaan yhtä pian saada uusi kammari, kuin
vanhatkin muuttaa, seinäin kokoamalla yhdeksi ainoaksi isoksi saliksi.
Huoneiden etu- ja takasivulla on aukaistavat akkunat, joiden sijassa
öisin käytetään puisia luukkuja. Täten voidaan ilman vaihto hyvin
toimittaa.
Laattioita aina peittää kaislamatot, jotka ovat erittäin hyvästi
palmikoidut. Niitä pidelläänkin hyvin varovaisesti. Ei yksikään
Japanilainen mene sisähuoneisin muuten kuin sukkasillaan eli avojaloin,
ja jokainen ulkoa tulija pyyhkii anturansa ja jättää ne verantaan. Jos
tahdotaan Japanilaisille mennä tervetulleeksi vieraaksi, pidettäköön
tarkkaa huolta jalkineiden puhtaudesta.
Näiden huoneessa ei ole, pöytää, lavitsaa, sänkyä, kaappia j.m.s.
Japanilainen istuu, makaa ja syö matollansa. Ruoka-astiat ovat puusta
ja silatut sillä ylistetyllä lakkavärnissalla, joka ei muutu kylmässä
eikä lämpöisessä. Vuoteeksi matolle pannaan puuvillapatja ja peitteeksi
samanlainen ohkaisempi; päänalaisena on pieni puulaatikko, jonka
yläsivu on kalteva ja varustettu pienellä patjalla.
Perähuoneessa tavallisesti asustelee perheen jäsenet; siellä syödään,
maataan ja talon askareet ajetaan. Etuhuone on vierashuoneena ja
tavarapuotina, jos isäntä on kauppamies. Savutorvet Japanissa ovat
tuntemattomat. Savu tulisijalta saa itse hakea tiensä ulos ja sen se
hyvin tekeekin, kun huoneet ovat niin harvoja ja ilmallisia. Isommissa
taloissa on kyökki erityisessä rakennuksessa, vaan yksinkertaisemmissa
ottaa se ison osan yhteisestä asuinhuoneesta. Uunien asemasta käytetään
tuliastioita, jotka eivät kuitenkaan levitä kylliksi lämpöä; pohjatuuli
kun jääkylmänä harvain seinäin lävitse puhaltaa, ja tuuman paksuinen
lumivaippa harvoista akkunoista laattialle tuiskuaa. Semmoisina kylminä
päivinä lyövät Japanilaisten leuvat loukkua, vaikka he varustauvatkin
neljällä viidellä puuvilla-sisustaisella nutulla.
Tokio (ennen Jedo).
Japanin saarista on luonnon ihana Nipon eli Nait-si vilkkain
liikkeeltään, ja sielläpä useimmat Euroopalaiset siirtokunnatkin ovat.
Etevimpänä kaupunkina siinä on nykyinen pääkaupunki Tokio, jonka myös
Euroopalaiset parhaite tuntevat. Vaikka kaupunki onkin aivan suuren ja
mitä ihanimman merenlahden rannetta, on sillä kuitenki vaan harvat
satamakaupungin eduista, kuin ankkuripaikka Sinagawa-satamassa on liian
matala isoimmille laivoille.
Tokio sijaitsee aaltoisella tasangolla, jota etelässä meren poukama,
idässä ja pohjaisessa ihana ja leveä virta Sumida-gawa rajoittaa;
lännessä sitä ympäröitsevät osaksi avarat riisivainiot, osaksi matalat,
havupuita ja bamburuoho-istutuksia kasvavaiset mäen kunnaat. Kaupungin
keskisellä kukkulalla kohoutuu hallitsijan asunto. Kaupungin
luodepuolella on toisella kukkulalla Buddhalainen Ujeno-temppeli.
Kaupungissa on neljä osaa; Shiro, Soto-shiro, Mitsi ja Hondjo.
Shirosta, Mikadonin linnasta, jota korkeat muurit ja suuret puut
ympäröitsevät sekä kukkulan juurella vielä leveä juoksuvesinen hauta,
ei näe muuta, kuin toisten rakennusten ylitse kohoutuvia tornien
huippuja. Shiro'a ympäröi Soto-shiro, jota samoin leveä vesihauta
säännöttömissä mutkissa rajoittaa; nämä molemmat kaivannot ovat
toistensa yhteydessä. Sitäpaitsi viime mainitun kaupungin osan jakaa
joukko pienempiä kaivannoita, jotka ovat keskenään ja kahden suuren
kaivannon yhteydessä ja osaksi mereenkin laskevat. Tämä kaupungin osa
on kaupan pääpaikka, ja täällä onkin komeita ja rikkaita puoteja.
Neljä rakennusmuotoa Tokio'ssa alituisesti vaihtelee, nimittäin kirkko,
daimion korkeimman sotaministerin palatsi, porvarihuone ja tulenkestävä
tavaratorni. Daimion asunnoilla, jasikes (l. jaskés), on ainoastaan
nimi palatsimainen. Ne ovat nimittäin huoneryhmiä, ympäröidyt
yksinkertaisilla valkoiseksi savetuilla sivurakennuksilla, joiden
akknnoissa on mustat puuristikot. Mataloita ja, jos mahdollista,
suorakulmion muotoisia kun ovat, näyttävät ne kasarmeilta. Katto on
mustista, valkolaitaisista tiileistä ladottu. Mitsi'n kaupungin osa
tekee varsinaisen kaupungin, jota monet kaarevat sillat edellisiin
yhdistävät. Kuuluisin näistä on "Japanin silta", Nippon-bashi, jonka
kautta keisarillinen iso tie, "tokaido", menee, ja josta virallisesti
kaikki matkat lasketaan.
Tokion ympäristöllä on valtakunnan isoin ja hedelmällisin tasanko
runsaine riisituotteineen. Teollisuus sitä vastaan on hyvin
vähäpätöinen ja käsittää ainoastaan koru- ja ylellisyyskalujen
valmistuksen, varsinkin pronssista. -- Se laki, joka muinoin kaikki
daimios'et pakoitti vuosittain kuusi kuukautta pääkaupungissa asumaan,
koska heidän perheensä siellä vuosikaudet asuivat, edisti joutuisasti
kaupungin kasvamista. Sitte, kuin tämä laki on lakkautettu ja
daimios'en valta kumottu, asuvat ne enimmästi maalla, ja väkilukukin on
vähentynyt. Nykyään Tokiossa tuskin on yli 60,000 asukkaan, entisajan
puolentoista miljoonan sijalla.
Kiina.
Tämä kansa oli jo kaukaisessa muinaisuudessa saavuttanut korkean
sivistyksen; kirjapainotaito, ruuti, kompassi, y.m. olivat aikoja ennen
täällä, kuin Euroopassa tunnetut. Mutta Kiinalaisten kopeus ja itseensä
luottamus estää heitä muilta kansoilta mitään oppimasta. Senpätähden he
vieläkin ovat taidoissa ja tieteissä samalla kannalla, kuin monta sataa
vuotta takaperin. Kiinalainen on kuitenkin erittäin ahkera, kestävä ja
kaikissa käsitöissä sanomattoman taitava. Harva maa on niin
huolellisesti kuin Kiina, viljelty; yksin vuoretkin käytetään,
penkereiksi rakennetaan, ja vesijohdolla kastellaan aina huipuille
saakka. Ei missään maassa pellon viljelystä arvata niin korkealle, kuin
täällä. Suurissa juhlallisuuksissa keväällä keisari, prinssien ja
korkeiden virkakuntien seurassa, itse kyntää vähän, näin pellon
viljelystä kunnioittaen.
Miehet ja vaimot pitävät pitkiä vaatteita, meidän yönuttujen kaltaisia,
jotka aina maahan asti ulettuvat; niiden alla housut ovat. Hiukset
ajellaan, paitsi pientä tilkkua päälaella, joka palmikoidaan. Syntymän
jälkeen heti litistetään ylhäisten naislasten varpaat ja jalkaterät
siteillä, joten jalka saadaankin pysymään neljän tahi viiden tuuman
pituisena ja nikamat niin paisuksiin, että niillä on hyvin epävarma ja
vaikea kävellä.
Kiinan kieli on hyvin vaikeata ja hebrean kanssa vanhimpia maan päällä;
siihen kuuluu noin 4,000 kirjoitusmerkkiä ja uuden oppimisessapa
lähetyssaarnaajilla onkin työtä, tätä kieltä osatakseen. Kiinalaiset
kirjoittavat sanat päällettäin eikä perättäin. -- Sivistyneillä
kiinalaisilla on toisenlainen uskonto, kuin hiljaisemmalla kansalla.
Tämä uskonto on uskon puhdistaja Confucion laatima; hän eli noin 550
e.Kr., ja opetti yhtä ainoaa olentoa, maailman luojaa rukoilemaan.
Mutta kansa jumaloitsee kummallisia epäjumalain kuvia, ja temppeleissä
jalat ristissä istuu antaen pappien itseään petellä. Tätä paitsi
jokaisella kotonaan on jumalansa kuva, jota hän päivittäin rukoilee ja
housuu, joll'ei hän rukousta kuule. Kiinalaisilla ei ole sunnuntaita,
mutta he ovat päivittäin temppeleissä, eivätkä he alota mitään tärkeätä
työtä, ennenkuin ovat rukoilleet temppelissä. Kiinalaiset virkamiehet
"ku-an" Euroopassa mandarineiksi sanotut, ovat jaetut yhdeksään osaan,
joilla vielä kuliakin on kaksi alaosaa. Eri luokat eroitetaan lakkien
eriväristen ja eriaineisten nappiensa suhteen. Korkeimmalla luokalla on
vaaleanpunainen, toisella tummanpunainen, seitsemännellä ja
kahdeksannella luokalla on kulta-, yhdeksännellä hopeanappi. Keltaisia
silkkiverhoja keisari lahjoittelee suosionsa osoitteeksi; muuten
semmoista väriä ei virkamies saa käyttää. Kaikilla Kiinalaisilla
virkamiehillä on väkensä suhteen aatelinen arvo.
Kiinan äärettömän valtakunnan pääkaupunki on Peking. Sen väkiluvusta on
suuresti eroavaisia numeroita ilmoitettu. Ennen puhuttiin sen kahdesta
miljoonasta, sittemmin puolestatoista, vaan viimeiset tiedot puhuvat
ainoastaan puolesta miljoonasta, joten Peking ei ollenkaan olisi
väkirikkain Kiinan kaupungeista. Varsinainen kaupunki on peninkulmaa
ympäriinsä, jonka lisäksi tulee 12 esikaupunkia. Korkea ja leveä muuri,
jolla neljät vaunut voivat rinnan kulkea, kiertää kaupungin ympäri.
Kaikki portit ovat suuruudeltaan ja muodoltaan samanlaiset, ja
niiden päälle on korkea tiilinen torni rakennettu. Jokaisessa on
vahtisotamies, tullimies ja poliisipalvelija. Muutamilla porteilla
on kummallinen nimi. Yhtä pohjaisista porteista sanotaan
"hurmausportiksi", toista "pitkittävän rauhan portiksi". Neljästä
itäisestä mainitsemme vaan "auringon nousun portin" ja "ison kaivannon
portin"; eteläisistä "ijäisen ainaisuuden portin", ja muista
"täydellisen rauhan portin", "viisauden" sekä "yleväin tieteiden" ja
"sotaisen maineen portit". Melkein jokaisella portilla on satuloituja
aaseja, joilla noin 36 pennillä saa ajaa kaupungin ympäri muureja
myöten.
Maanjäristyksen pelosta on Pekingin rakennukset tehty hyvin leveitä;
hyvin monta on puusta ja ainoastaan yksinkertaisia. Kaikki on laissa
kirjoitettu. Laki sanoo, että ensi luokan virkamies saa asuntoonsa
käyttää ainoastaan vissin määrän tiilejä, toisen luokan virkamies
samoin ja vielä määrätyn luvun pylväitä huoneensa etusivulle, j.n.e.
Keisarikin on tämmöisiin lain piireihin sulettu. Hän esim. on
pakoitettu ensimmäisessä kerrassa asumaan. -- Leveät ja säännölliset
kadut ovat rikkailla ja komeilla kauppapuodeilla kaunistetut. Niin
kansakkaita ja vilkkaita, kuin Euroopalaiset pääkaupungit ovatkin,
antavat ne ainoastaan vaillinaisen kuvan Pekingin metelistä ja
liikkeestä. Täällä on päättömiä kamelirivejä, kantaen kankaisempien
maiden tuotteita, ja lukematon joukko kärryjä ja vaunuja, joilla
vihanneksia y.m. maalta kaupunkiin viedään. Vaikka kaupungissa onkin
moinen kihinä, hallitsee siellä kuitenkin paras järjestys ja varmuus,
sillä järjestyksen pito on hyvin ankara. Kaupungin ympäristö on hyvin
kallis. Kaikkialla nähdään viljavainioita ja puutarhoja hyvänhajuisine
kukkineen ja puineen, joiden joukosta vanhat sypressit, lukuisat
temppelit välkkyväisine tiileineen, ihania luostareja ja isoja
hautauspaikkoja viheriöine, tuuheine lakkoineen kohoutuu. -- Vuonna
1662 maanjäristys Pekingissä hautasi 300,000 ihmistä ja 70 vuotta
myöhemmin hävisi 100,000 samalla tavalla.
Suurin, ihmisten käsillä rakennettu varustus on epäilemättä se 300
maatieteellistä peninkulmaa pitkä muuri, jonka jo 250 vuotta ennen
Kristusta Kiinalaiset rakensivat maansa pohjaisosaa suojellakseen
Tatarilaisilta. Tämä ääretön varustus on oikeastaan kahdesta muurista,
joiden väli on täytetty maalla ja soralla. Korkeus sillä on 25 ja
harjan leveys 15 jalkaa, ja leveimmillä paikoilla voi kuusi ratsastajaa
helposti rinnan ajaa. Määrätyillä matkoilla tavataan siinä
linnoitettuja portteja ja jokaisen 300 jalan päässä torni. Päätorni ja
pääportti on jo sortunut ja monessa muussakin paikassa on vierymisiä
tapahtunut, vaan niistä ei enää lukua pidetä.
Toinen Kiinalaisten suuri työ oli posliinitorni Nankingissa, jonka
keisari Nung-Lo 680 eli 1403 j.Kr. teetti; sen kerrottiin olleen mitä
erinomaisimmasti koristetun. Tämä ylistetty torni on jo kuitenkin
hävitetty.
Kananhöyhenhuone Pekingissä.
Kananhöyhenhuone Pekingissä on kummallinen rakennus. Se on yksi ainoa
iso sali, jonka laattiaa peittää paksu kanainhöyhenkerros. Kerjäläiset
ja maankulkijat, joilla ei kotoa ole, saavat yönsä viettää tässä
avarassa sänkykamarissa. Miehiä, vaimoja, lapsia, nuoria ja vanhoja
otetaan siellä vastaan. Kukin laatii itse vuoteensa tähän höyhenmereen
ja nukkuu sitte niin hyvin, kuin taitaa. Aamu kun koittaa, täytyy
yövieraitten huoneensa jättää ja ovessa olevalle palvelijalle maksaa
määrätyn maksun, yhden "sapek'in".[52] Tämän laitoksen alkuaikoina
annettiin kullekin yövieraalle pieni peite; mutta hallitus kun huomasi,
että he veivät usein peitteet mennessään, joko myytäväkseen tahi
talvella verhokseen, muutettiin se kohta. Mutta peitteiden kokonaan
poistaminen ei myös sopinut; sentähden laitettiin mahdottoman suuri
huopainen peite, joka peitti koko huoneen. Päivillä se riippuu katossa,
ja iltasella, kun kaikki ovat rivittäin levolle asettuneet, lasketaan
se nuorilla alas. Peitteessä on kullekin makaajalle reikä, josta hän
voi päänsä pistää ilmaa hengittämään. Päivän koittaissa taas peite
kattoon nostetaan. Sitä ennen kuitenkin annetaan "tam-tam'illa" [53]
merkki että sitkeäunisetkin huomaitseisivat ja muistaisivat päänsä
höyheniin kätkeä, ett'eivät jäisi kaulastaan peitteen reikiin
kiikkumaan. Sanomaton kerjäläis-joukko ryömii nyt likaisesta
höyhenmerestä, kääräisee ryysyjään ympärilleen ja suurissa
laumoissa[54] kukin haaralleen hajoilee einettänsä etsimään.
Eräs päivällinen Kiinassa.
Jokaiselle pöydässä istuvalle oli kaksi norsunluista puikkoa, pieni
kapeateräinen ja kilpikonnan kuori-päinen veitsi, posliinina lusikka,
juomakuppi ja soja-kuppi,[55] jota Kiinalaiset käyttävät suolan
asemasta. Lusikkaa käytetään sojaa ja soppaa syödessä; mutta minun
täytyi käyttää sitä koko ruoka-ajan, sillä minä en niillä kahdella
puikolla mitään suuhuni saanut. Pöydän keskellä oli ääretön joukko
pieniä posliinikuppeja, joissa oli semmoisia herkkuja, joita
Kiinalaiset syövät varsinaisten ruokalajien välillä. Minulle on aivan
mahdotonta luetella näitä herkkuja, vaan voidaan kuitenkin aavistaa
niiden lukua, kuin sanon, että 72 pientä kuppia oli pöydällä.
Päivällinen alkoi tervehdysmaljalla, jonka jälkeen kukin Kiinalainen
pisti puikkonsa mikä mihin kuka kuhunkin kuppiin ja ahmi aika kiireellä
mikä mitäkin. Ensimmäiseksi lajiksi saimme me ensin linnunpesäsoppaa,
joka ei ole muuta, kuin hyvää linnunpesällä sekoitettua kanasoppaa.
Nämä linnunpesät ovat pienityt ja näyttävät ynnä maistuvat
makaruunilta. Tämän jälkeen minä sain kuivatuita meripöljiä -- niiksi
sanotaan eräitä ilkeän näköisiä, mustia merieläimiä, joita varsinkin
pyydetään Fidji-saaristosta. Ne olivat ulkonäöltään niin inhoittavan
näköisiä, ett'en minä voinut niihin sattuakaan; mutta minä en voi
koskaan Kiinalaisen syömäkumppanini iloista katsetta, jonka tämä hänen
himoruokansa häneen synnytti, unohtaa. Sitte tuotiin kanasopassa
haudutettuja hain eviä; bamburuohon ja läskin seassa keitettyä
vesilintua, sorsan kieliä, koiranmaksapiirakoita, kovaksi keitetyitä
kyyhkysen munia ja paljo muuta _hienoa_ ruokaa. Edeltäpäin oli kaikki
leikelty pieniksi viipaleiksi ja rustot sekä luut poistetut. Ruoka
kannettiin kupeilla; leipää tarjottiin hyvin pienissä paloissa, mutta
riisiä oli yltäkyllältä, ja sitäpä Kiinalaiset leivän asemasta
syövätkin. Oikein hupaista oli katsoa, kuinka näppärästi Kiinalainen
kahdella puikollaan sieppasi ruokaa kupista. Ne pitivät puikkojaan
peukalon, etu- ja keskisormen välillä kuin nipistimiä ja nielivät palan
toisensa perästä kuin sudet, ja tavan takaa lusikalla sieppasivat
soppaa eli lientä sekaan. Ruokalajien välillä tarjottiin teetä pienissä
kupeissa. Kiehuvaa vettä oli kaadettu teelehtien päälle kuppiin;
ett'eivät lehdet suuhun tulisi, pidetään kansi aina kupin päällä niin
tiviisti, että teevesi ainoastaan juoksee aluskuppiin. Ruoka-aika kesti
melkein kolme tuntia, ja kuitenkin aina joko syötiin taikka juotiin.
Hautajaiset Kiinassa.
Kun joku isä, äiti tahi joku vanhempi sukulainen kuolee, saavat kaikki
sukulaiset siitä tiedon. Kuolleen jälkeläiset istuvat kaikki valkeissa
vaatteissa alenevassa (sukulaisuuden suhteen) järjestyksessä --
valkoinen on heillä murheen väri -- laattialla ja itkevät samalla, kuin
naiset oikein parkuvat. Sitte kuolleen ystävät tuovat valkoisen
palttina- eli silkkihurstin, joka pannaan ruumiin päälle. Nyt astuu
likeisin miehinen sukulainen, muun suvun seuratessa, virralle eli
likimmäiselle lähteelle posliinikuppi kädessä "vettä ostamaan",
niinkuin he sanovat. Sitä varten on kupissa kaksi vaskirahaa. Tällä
vedellä pestään ruumiin kasvot ja ruumis. Tämän jälkeen ruumis
puetetaan semmoiseksi, kuin hän eläissäänkin oli ja pannaan arkkuun.
Arkun laudat ovat neljän viiden tuuman paksuisia; sen pohjalle on
ripistetty sammuttamatonta kalkkia. Sitte, kuin arkku on pantu kiinni,
tehdään se sementillä ilmanpitäväksi; tätä paitsi on se sisältä ja
ulkoa keitinöljyllä silattu. Viimeiseksi pannaan arkun kannelle taulu,
johon kuolleen nimi ja arvo on kirjoitettu; ne samat sitte
hautakiveenkin kaivetaan.
21 päivän kuluttua vietetään sitte hautaansaattajaiset. Kuolleen taulua
kannetaan kullatussa kantotuolissa; taululla ovat suisutus- ja
uhriaineet. Saattojoukkoon kuuluu myös musikantteja; muutamat pilliä
puhaltavat, toiset lyövät määrättyin aikain kuluttua kolmesti rumpuun.
Lapset ja sukulaiset seuraavat taulua valkeissa vaatteissa; haudalle
kun tullaan, alkaa uhraus ja monet muut omituisuudet. Kun uskotaan
kuolleen tarvitsevan rahaa ja vaatteita, poltetaan haudalla paperiin
maalatuita rahoja ja vaatteita. He, kun ovat hyvin säästäväisiä,
luulevat nämä käyvän todellisten verosta. Ruumiin haudattua kannetaan
taulu juhlasaatossa takaisin, ja jos jälkeläiset ovat rikkaita,
asetetaan se omituiseen, n.s. esi-isäin saliin; köyhät asettavat taulun
muihin huoneisin ja suitsutuksen eteen.
Hautausmaat eivät täällä koskaan ole kaupungeissa, vaan niiden
viereisillä kukkuloilla ja hedelmättömillä paikoilla. Kerran keväin ja
syksyin menevät asukkaat miehissä siistimään hautoja ja uhraamaan
niillä. Lähtiessään he sitte koristavat haudat valkoisilla ja
punaisilla paperihihnoilla. -- Varsinainen suruaika oikeastaan olisi
3 vuotta, mutta tavallisesti sitä lyhennetään kolmella yhdeksästä eli
27 kuukaudella. Lapset eivät saa vanhempainsa kuoleman jälkeen mennä
naimiseen, ennenkuin suruaika on loppunut. Kiinalaisilla on, niinkuin
tiedämme, ajellut päät; mutta surun merkiksi he antavat hiukset kasvaa.
Keisarin kuoleman jälkeen ei kukaan saa ajella hiuksiaan sataan
päivään.
Java.
Java-saari (Tschava) on maailman runsaimmasti siunatuita maita. Mutta
siunauksen rinnalla asuu siellä kauhistus ja hämmästys; sillä saarella
on tulivuoreinen (vulkaaninen) luonto, ja hedelmällisyyden ja ihanuuden
syyt ovat myös kauhistavimpain hävitysten syitä. Niin kävi esim. v.
1822, jolloin tulivuori, Galongoeng, saaren länsiosassa pitkän lepoajan
perästä yht'äkkiä kitansa aukaisi ja hirmuisella jyrinällä hautasi
tuhka- ja kivisateella 124 kylää 5,000 asukkaineen, kahvi-istutuksineen
ja peltoineen. Missä ennen hymyilevänä paratiisi kukoisti, siinä oli
nyt kaikki kuollutta ja mustaa. Mutta, jos nyt menemme tälle kamalalle
paikalle, niin näemme tuskin jälkeäkään enää siitä hävityksestä.
Rikas, kukoistava ja ihana kasvimaailma kaunistaa tätä uutta
hedelmällistä maanlajia; ei ainoatakaan autiota paikkaa näy, ja uudet
kahvi-istutukset kaunistavat sen hedelmällisiä aloja. Tulivuoren aukko
on jo sammunut, ja kaksi vähäistä savupatsasta ainoastaan enää
ilmoittaa maanalaisesta, riutuvasta tulesta.
Javan asukkaat ovat Euroopalaisia, Arabialaisia ja Kiinalaisia --
Javalaisia. Nämä ovat keskikokoisia, kellahtava ihoisia. Niin kauvan
kuin Javalainen on lapsena, keritään osa hänen hiuksistaan, toinen osa
yhteen sidotaan. Viilatut ja mustat hampaat (valkoiset hampaat kuin
koiralla ovat muka rumat), ja tupakin purekselemisella rumennettu suu
ovat vanhempain Javalaisten tunnusmerkit. Naiset voitelevat mielellään
otsansa riisijauhoista valmistetulla purppuralla ja vartalonsa ylä
osan yrteistä ja kukista valmistetulla keltaisella "boreh'illa", jonka
hajua Euroopalaiset kauhistuvat. Vaateparsi ja asunnot ovat yhtä
yksinkertaiset. Huoneet, joita melkein ainoastaan makuupaikkoina
käytetään, ovat banburuohosta tehtyjä. Hukkaan siellä ruokahuonetta
etsii, sillä niin päivällinen kuin iltanenkin syödään aina paljaan
taivaan alla. Sillä Javalainen istuu perheineen maalle levitetyllä
matolla ja nauttii yksinkertaista ruokaansa: aamusella kuppi kahvia
parin riisikyrsäsen kanssa; puolipäivänä riisiä ja "sambel'ia" (se on
pippurin, suolan, kuivan lihan, vihanneksien j.s. sekoitus). Herkuiksi
pannaan myös hänen matolleen -- sillä pöytää ei hänellä ole --
kuivattua eli palvattua hirvenlihaa, muutamia matojen lajia, rapuja ja
ankan munia. Hän kun on luja mahomettiläinen, kammoo hän läskiä ja
väkeviä juomia. Syödessä käytetään sormia kahvelin sijassa, ja lusikat
tehdään kokospähkinän puoliskosta; veitsiä ei käytetä ollenkaan. Asunto
saa valonsa ja ilmansa ainoastaan ovesta. Yksi riisilato ja talli
hevosille ja lehmille on usein asunnon läheisyydessä. -- Ylhäisten
asunnot köyhäin asunnoista eriävät ainoastaan siinä, että ne ovat
isompia ja että muutamissa on pöytä ja lavitsoita. Aateliset asuvat
palatseissa, jotka ovat Euroopalaiseen tapaan sisustetut, mutta ei
Euroopalaisella maulla. Turhamaisuus ja loiston himo sitävastaan nousee
kovin korkealle. Niin esim. eräs matkustavainen huomasi peilejä
vaakasuoraan asetetuiksi, kuin niille ei muuten tilaa ollut. Suurin
loistonhimo kuitenkin ilmestyy ruhtinoissa. Javalla on nykyjään
ainoastaan kaksi semmoista, jotka kuitenkin ovat Alankomaiden
vasalleja.
Nämä korkeat sultanit -- joiksi ruhtinaita sanotaan -- kun kansalleen
yleisesti näyttäytyvät, ovat he mahdollisimmassa komeudessaan.
Alamaiset pitävät sen tavattomana sultanin arvon ja alentumisen
osoituksena, että hän tahtoo heidän kanssaan seurustella, ja että he
pitäisivät tämän kunnian sitä suuremmassa arvossa, näyttäytyy sultani
vaan aniharvoin. Hän esiytyy komealla seuralla, johon pian koko kansa
yhdistyy. Aivan sultanin edellä käy neljä keihään kantajaa, joilla
keihäät ovat pystyssä ylhäällä. Keihäänkantajien edellä on muita
korkeita miehiä; mutta ei koskaan kahta eli kolmea enempää, ja heidän
keihäänsä eivät saa olla pystyssä, vaan vähän kallellansa. Toinen
sultanin tunnusmerkki on auringonvarjostin. Hänellä yksinään on
kullattu auringonvarjostin, joka on niin suuri, että neljälle miehelle
on kylliksi työtä sen pitämisessä hänen päänsä päällä. Varjostin on
keltaisilla silkkihetalehilla reunustettu ja kannetaan kuusi
kyynäräisessä varressa, joka on punaisilla ja keltaisilla
maalirenkailla kaunistettu. Kuningattarella, ruhtinoilla ja ylhäisillä
aatelismiehillä on viheriä kultareunuksinen varjostin. Kun sultani näin
armollisena näyttäytyy kansalle, kannetaan silloin myös esi-isäin
kalleuksia, jotka ovat kultaisia koristuksia, mitkä kulkevat perintönä
sultanilta sultanille. Nämä kultakalut tavallisesti kuvaavat norsua,
käärmettä, härkää, hirveä ja kukkoa. Koristuksia kannetaan kohta
sultanin perässä ja niiden jälessä seuraa useita ihmisiä kantain
sultanin muita kultakalleuksia. Siis yksi kantaa hänen kultaista
betelrasiotaan, toinen hänen kultaista sylkilaatikkotaan, kolmas hänen
kultaista maljaansa, neljäs hänen kultasia lautasiaan j.n.e. Matkue
päättyy suureen keihäänkantajajoukkoon, jonka keskellä ruhtinaat ja
aatelismiehet seuroineen kulkevat.
Sultania matkoillaan seuraa aina joukko kalliita hevosia. Näistä on
kaksi aina sultania varten satuloittu. Valtaistuin, kullalla ja
hopealla kaunistettu, kuletetaan myös aina hänen matkoillaan.
Kansa ihmettelee tätä loistoa syvimmällä kunnioituksella ja siitä
huomaa oman mitättömyytensä. Tämä tunne ruhtinaalle tuottaakin
jumalallisen kunnian ja antaa alituista ravintoa ylivaltijaan
korkeudelle sekä kasvattaa hänessä sitä uskoa, että kansa on ainoastaan
hänen tähtensä. Kansan alamaisuus näyttäytyy myös sen puheessa. Itsepä
ylhäisimmätkin nimittäytyvät, hallitsiaa puhutellessaau, hänen
orjikseen; useinpa vielä "kehnoiksi orjiksi". Keskinäisessä
seurustelussaan eivät he koskaan sano "minä", vaan "teidän alammaisin
palvelijanne". Ruhtinaan päätä he sanovat "temppelin huipuksi," hänen
silmiään "jalokiviksi" ja hänen kasvojaan "auringoksi." Kun on
kysymyksenä ruhtinaan puhe, kuolema, syöminen ja makaaminen, niin
puhutaan hänen: "käskystään, maailman jättämisestään, virvoituksestaan,
levostaan". Javalaisilta ei suinkaan puutu huvin ja ilon aiheita. Ennen
kaikkia eläinleikit heitä miellyttävät, ja erittäinkin kukko sotaisella
halullaan ja urhoollisuudellaan heitä ihastuttaa. Kukkojen jalkoihin
usein sidotaan rautapiikit, että taistelu verisempi olisi. Köyhimmät
käyttävät heinäsirkkoja taistelusankareina. Nämä eläimet ärsytetään
taistelun himoisiksi päätä heinän korrella kutittamalla. -- Kansa
rakastaa peliä oikein vaistomaisesti, ja kaikki, ruhtinaasta aina
palvelijaan asti, pelaavat korttia.
Se on sama, yksinkertainen, lapsellinen kansa, joka antaa itsensä
vietellä maailman vaarallisimpiin töihin, nimittäin yleensä kuuluisain
syötävien pääskyn pesien kulettamiseen. Nämä pesät ovat nimittäin
varsinkin Kiinalaisten herkkupaloja ja ovatkin heille kullan arvosta.
Javan etelärannikon lukuisissa rotkoissa on miljoonia pieniä, harmaita
pääskyjä. He rakentavat pienet pesänsä muutamien satojen jalkojen
korkuisiin rotkojen pystysuoriin seiniin; pesät ovat liima- eli
hyytelömäisestä aineesta tehdyt. Näissä, pääsemättömissä paikoissa,
joita valtameri monta sataa jalkaa korkealle kuohuvine aaltoineen
huuhtelee, luulevat ne pesäinsä säilyvän ihmisten ahneudelta. Kuitenkin
pettyvät nämä linturaukat; sillä aaltojen hyrskeestä ja musertamisen
uhkauksista huolimatta kiipeilevät ihmiset pesille, kun kullan himo,
mielen hurmaus ja taikausko heitä vetää.
Kolmesti vuodessa he riistävät näitä pesiä. Tämä on mitä vaarallisinta
tointa, vaikka meri tyynikin olisi. Javalaiset nousevat tikapuita
myöten aina kahden sadan jalan korkuiselle pystysuoraan kohoavalle
kallioseinälle. Kun he ovat likellä rotkoa, jossa pesät ovat, odottavat
he kunnes hyökkäävä aalto on takaisin painunut ja sitten äkkiä luolaan
kiipeävät. Sinne he ovat asettaneet bamburuohoisia telkimiä, joilla he
käsin pesiä kaivelevat taikka pitkillä koukuilla niitä repivät. Samalla
aikaa aallot luolaan ajautuvat ja jo sieltä palautuvatkin. Mutta jos
nyt työskentelijäin luolassa ollessa meri äkkiä kuohahtaa, syöksevät
aallot pikaisesti, täyttävät luolan ja nielaisevat onnettoman
pohjattomaan hautaansa. Mutta myös muut onnettomuudet heitä uhkaavat.
Telkimet usein murtuvat ja miehet putoavat kuohuihin; pyörtyminen myös
täällä monen saavuttaa, jolloin se kallioon kuoliaaksi rutistetaan.
Mutta kuinka Javalaiset, joilla on niin vähä tarpeita ja jotka ovat
niin onneensa tyytyväiset, voidaan näin vaaralliseen toimeen saada?
Sitä varten pannaan kaksi viehätintä liikkeelle: taikausko ja opiumin
hurmoitus. Kun linnunpesäin kuletusaika on tullut, laitetaan juhlia ja
uhria vuorihengille, joita näissä luolissa luullaan asuvan. Pienissä
uhrimaljoissa tarjotaan niille kukkia ja hedelmiä, lihaa ja
vihanneksia, joita sinne tänne vuorelle asetetaan. Vellamo veden emäntä
on tässä etenkin tärkeä. Aitan ovella, johon linnun pesät ko'otaan, on
hänen kunniaksensa komea vuode, ja pyyntöajan jokaisena torstain iltana
viedään sille uusia uhreja. Lamput sytytetään, suitsutetaan, ja
toimitetaan sanalla sanoen kaikkia taikauskon hullutuksia. Semmoinen on
uskonnollinen valmistus tähän vaaralliseen työhön. Mutta vielä on
toinenkin, nimittäin mielen hurmoaminen. Yöllä ennen työn alkamista
vietetään juhlaa. Musiikki, hyppelijättäret ja huvitukset karkoittavat
ajatuksista uhkaavan vaaran. Opiumia tarjoillaan suurin määrin ja
pianpa vieraat hyppelevät ja hurmoavat itsensä pyörryttävillä
nesteillä; jonka perästä he ehkä jo ensi yönsä meren helmassa lepäävät.
Kummallinen myrkkylaakso on Javassa. Tiheästä aarniometsästä kun
tullaan ja noustaan korkealle kukkulalle, avautuu yht'äkkiä katsojan
eteen hirmuinen erämaa, oikea manala -- kapea alaston laakso. Ei
ainoatakaan kasvillisuuden jälkeä näy tässä auringon polttamassa
laaksossa. Eläinten luurankoja näkyy siellä ja täällä. Usein näiden
asennosta nähdään, kuinka esim. peloittavan tiikerin kuolema on
saavuttanut samassa silmänräpäyksessä, kuin hän on saaliisensa iskenyt,
ja kuinka petolintu, joka lämpöiselle ruumiille laskihe, atriaansa
mässätessä henkensä on heittänyt. Suuria kovakuoriais-, muurahais- ja
muita hyönteiskasoja nähdään myös täällä. Tämä on kuoleman eli
myrkkylaakso. Tämän paikan kuolettavaisuus tulee hiilihaposta, joka
maasta kohoaa ja raskautensa tähden tästä niin hitaasti haihtuu. Samoin
kuin Neapelin viereisessä koiraluolassa ja Pyrmontin läheisessä
höyryluolassa samanlainen höyrylaji jok'ainoan niissä maata lähestyvän
tappaa, samoin täälläkin käy. Pystyssä käypä ihminen voi ainoastaan
vahingotta tässä erämaassa kulkea.
Dajakit Borneon saarella.
Borneo on Itä-Indian saareista melkein tuntemattomin. Dajakeiksi
sanotaan lukuisinta, voimallisinta ja raa'inta tämän saaren kansaa.
Heidän asuntonsa ovat kurjat; muutamain lyhkäisten puupylvästen päähän
asetetaan katto. Seinät ovat yhteen neulotuista palmun lehdistä, joita
katoksikin käytetään. Yksi pöytä höyläämättömällä kannella ja möhleillä
jaloilla, pari mattoa, muutamia sammaleilla täytettyjä tyynyjä sekä
mahdollisesti joku rautainen pata ja ase, joka seinällä riippuu,
tekevät huonekaluston. Kattoon ovat hirtettyjen vihollisten valkoiset
pääkallot ripustetut. Näitä käytetään lautasina ja juoma-astioina.
Dajakein majat eivät aina ole maahan raketut, vaan yhtä usein ja
vieläpä useimminkin ovat ne puissa, joiden lehdet he yhteen
palmikoitsevat. Tavallisesti sinne eivät johda mitkään portaat, joita
Dajakit eivät tarvitsekaan, sillä he kiipeilevät kuin oravat.
Dajakit ovat keskikokoisia ja tanakoita. Kasvojen väri on vaalean
ruskea, pää paksu ja leveä, nenä latuska, ja suussa ovat paksut huulet.
Korvat ovat kummallisimmat; sillä lapsuudessa kaivetaan korvalehtiin
reiät, ja nämä reiät suurennetaan yhä isompain ja isompain puunaulain
tukkimisella niihin; ja näinpä ne saadaan viimein niin suuriksi, että
korvalehdet olkapäihin ottavat. Varpaat ovat horrossa ja jalat ilkeän
leveät, miten kaikilla Indialaisilla kansoilla, koska ne aina avojaloin
kävelevät. Dajakit käyvät melkein alastomina; ainoastaan vyötäisillä
heillä on ruskeista niinistä vyö. Sateella he käyttävät palmun lehdistä
neulottua päähinettä. Semmoinen hattu näyttää suurelta, pyöreältä
kannelta ja suojelee koko ruumiin.
Miehet antavat hiuksensa kasvaa niin, että ne ulettuvat olkapäille;
vaimot eivät hiuksiansa koskaan leikkaa. Dajakilaisnaisten pitkät,
pikimustat hiukset näyttäisivät siis erittäin kauneilta, jos he
ymmärtäisivät niitä vähänkin maullisesti siistiä. Vaimot ovat miehiä
kauneimmat. Melkein kaikki tyttäret naidaan jo yhdeksän ja kymmenen
vuoden vanhoina. Yksikään nuorukainen ei saa vaimoa, joll'ei hän
voi näyttää voittomerkkiään, ja itse rumimmatkaan naiset eivät
tekisi semmoista häpeätä, että menisivät miehelle, joka ei ole
itselleen hankkinut jotakin voittomerkkiä. Mutta ne ovat hirmuisia
voittomerkkejä, joita sulhaselta vaaditaan, nimittäin tapettujen
vihollisten pääkalloja. Naimiseen mennessä ei koskaan kysytä vanhempain
tahtoa, vaan kun joku nuori mies tyttöä kosii, vie hän hänelle kolme
pääkalloa ja kysyy jos hän tahtoisi ne ottaa lahjaksi. Jos hän ne
ottaa, myöntyy hän, ja samana eli seuraavana päivänä häät vietetään. Se
käy näin: Koska tyttö on pääkallot ottanut morsiuslahjaksi, menee
sulhanen takaisin majaansa, jossa hänen vanhempansa ja sukulaisensa
häntä odottavat; nyt he menevät joukolla morsiamen kotiin. Ovella he
voitelevat sulhasen kukon verellä ja morsiamen kanan verellä.
Rakastajat tarjoavat toisillensa veriset kätensä, ja näin on vihkiminen
toimitettu. Tästä hetkestä jää vaimo miehensä huoneesen, ja siellä
hänellä ei tapaa olla hupaiset päivät; sillä vaimo on miehensä orjatar.
Hänen täytyy viljellä riisipelto, viedä kotiin otukset, joita mies
metsästäissään ampuu, suolata lihat, ne kuivata auringon paisteessa,
kalastaa ja sanalla sanoin tehdä kaikki, miehen matollaan loikuessa ja
aseitaan puhdistellessa, joka onkin hänen ainoa kototyönsä.
Dajakit syövät kaikenlaisia eläimiä, joita käsiinsä vaan saavat.
Sammakoita, konnia, rottia, käärmeitä ja krokodiileja syövät he yhtä
mieluisasti, kuin hirviä ja metsäsikoja, joita metsät täynnä vilisevät.
He eivät koskaan lihaa keitä, vaan ripistelevät sille vähän suoloja ja
kuivaavat sen auringon paisteessa. Pienemmistä eläimistä he ainoastaan
nahan nylkevät ja hiilillä sitte koko eläintä korventavat; mutta
useimmasti he syövät lihaa tuoreena suolan ja pippurin kanssa. Riisiä
he keittävät vedessä, johon panevat hiukan suoloja ja mausteita.
Keittoa syödään pääkalloista, liemi juodaan ja sakeampi syödään
kourilla. Syödessään he eivät istu pöydässä, vaan makaavat laattialla.
Huoneissaan ei ole erinomainen puhtaus; mutta itse Dajakit ovat
siistejä: ne pesevät itsensä ehtimiseen syönnin edellä ja kylpevät
kerran päivässä. Keskenänsä he ovat uskollisia ja luotettavia;
ennenkuin Dajakilainen varastaisi kourankaan riisiä naapuriltaan,
kuolisi hän mieluummin nälkään.
Kiinalaiset, joita Borneon rannoilla asuu, käyvät Dajakein kanssa
kauppaa; mutta he kun eivät ensinkään rahaa tunne, on kauppa vaan
vaihtamista. Virtain rannoilla on muutamia vapaapaikkoja, ja sinne
Kiinalaiset vievät tavaroitaan, varsinkin suoloja, tupakkia, betel- eli
areka-pähkinöitä,[56] riisiä, lasihelmiä, pieniä kuvastimia ja pieniä
punaisia vaatteenkappaleita. Kaikilla näillä tavaroilla on määrätty
hintansa. Niin pian kuin Kiinalaiset ovat tavaransa määrätyille
vapaapaikoille saaneet, menevät he pois ja palaavat takaisin 8 eli 14
päivän kuluttua, jolloin tavaransa ovat niiden tavaroiksi vaihdetut
taikka koskemattomat. Dajakilaiset antavat etenkin: "ding-ding'iä" eli
kuivaa lihaa, hiomattomia diamantteja ja kultaa, jota he tuovat
sisämaasta, joissa virrat kultahiekkaa kulettelevat.
Dajakein aseet ovat yksinkertaisia, mutta erinomaisen hyviä, vaikka he
eivät tunnekaan tuliaseita.
Aseina ovat pääasiallisesti miekka (klemang), iso puukko (parang),
kilpi, heittokeihäs ja puhallustorvi, josta myrkytettyjä nuolia
puhalletaan.
India.
Himalajan vuorijonosta eteläänpäin levitäksen 65,000 neliöpeninkulmaa
avara Länsi-Indian niemimaa, jolla on kolmion muoto. Niemimaan
länsirannikkoa sanotaan Malabariksi ja itärannikkoa Koromandeliksi.
Himalajasta juoksee monissa mutkissa Sind eli Indus Arabian mereen.
Yläosassaan tämä virta juoksee ihanan Kaschmir-vuoriston lävitse;
vuoren ihana ja lauhkea ilmanala tuottaa mitä jaloimpia hedelmiä. Tänne
ovat monen kansan sadut paradiisin tehneet. Suullaan Sind muodostaa
hiekkaisen, puuttoman ja terveydelle vahingollisen delttamaan.
Himalajasta juoksee myös Indialaisten pyhä Ganges-virta. Vahvistettuna
yhdellätoista suurella sivuvirralla, joista Bramaputra suurin on,
juoksee se kaakkoista suuntaa Bengalin lahteen. Ganges'in rannalla on
Indialaisten pyhä kaupunki Benares lukuisine epäjumalan temppeleineen.
Niemimaan 10 ja 15 peninkulman levyisen rantueen täyttää myrkyllinen
ilma, joka on oikean ruton synnyttäjä, sen murhaenkelin, joka maailman
ympäri liitelee.
Tämän leveän rantatasangon eteläpuolella kohoutuu Dekan ylänkö. Samalla
kuin Indian tasangolla vallitsee tukehduttava kuumuus ja rankkasateet
tulvailevat, on Dekassa viileä ilma. Alituisesti vihannoitsevaiset puut
täyttävät tämän alangon, jota ei liiaksi auringon poltto, ei lumi eikä
jää vaivaa. Ikuinen kevät kaunistaa näitä siunattuja seutuja.
India on vesinen maa, jossa on noin tuhannen laivakulkuista virtaa.
Maan kasvullisuus on runsas. Riisistä saadaan kaksi ja kolme satoa
vuodessa. Siellä tavataan ruohoja, joiden varret näyttävät onsilta
puilta. Ebenholssit ovat jo vanhastaan kiitetyitä. Leipäpuu ja
bananipuu antavat runsaat ravinnokset, ja indigoväri on kyllä tunnettu.
Muskottipähkinöitä ja mausneilikoita, inkivääriä ja monta pippurilajia
saadaan Indiasta.
Rikas on Indian eläinmaailma. Virroissa krokodiilit väijyvät; pensaissa
vilahtelevat myrkylliset käärmeet ja niiden joukossa myös vaarallinen
lasisilmäkäärme. Kuumalla ja kostealla rannikolla tavataan myös
verenhimoinen tiikeri, pantteri ja jalopeura, voimallinen norsu ja
sarvikuono. Metsät ovat täynnä lukuisia loistovärisiä lintuja. Maa
kätkee täällä poveensa diamantteja ja jalokiviä, jotka puhtaudessa ja
kovuudessa voittavat muiden maiden samanlaiset.
Asukkaat ovat yleensä tumman ruskeita ja keskikokoisia, solakoita ja
usein kauniita ja lempeäkasvoisia. Otsaansa he maalaavat valkoisia,
keltaisia ja puuaisia juovia. Alhainen väestö on puolialasti;
ylhäisemmillä ovat valkoiset ja vaaleansiniset verhot ja usein myös
renkaat nenässä ja korvissa. Ravintona käytetään riisiä, vihanneksia ja
hedelmiä. Koko kansa on jaettu neljään pääluokkaan. Ensimmäiseen
kuuluvat bramanit (papit ja oppineet), toiseen sotilaat, kolmanteen
maanviljelijät ja kauppijaat, neljänteen käsityöläiset ja palvelijat.
Jokainen kuuluu syntymäsäätyynsä. Se, joka ei mukaudu luokkansa
järjestöön, hyljätään luokastaan eivätkä muutkaan luokat häntä vastaan
ota. Hänen täytyy tulla "pariaaksi". Pariaat eivät kuulu mihinkään
luokkaan ja ovat kokonaan ylenkatsotut. Ei kukaan tahdo heidän kanssaan
mitään tehdä, ei juoda eikä syödä.
Indiassa on Braman usko. Brama on ijankaikkinen kuolematon jumala. Hän
loi kolme jumaluutta: Braman, maailman luojan; Vischnun, ylläpitäjän;
Schivan, hävittäjän. Brama on luonut monta henkeä, joista muutamat
lankesivat, vaan toiset pysyivät uskollisina. Langenneet ovat
puhdistettavat; sentähden loi Brama monta maailmaa, joihin myös maa
kuului. Ihmisten ja eläinten ruumiit ovat langenneiden henkien
asunnoita. Jos he tulevat puhtaiksi, pääsevät he Braman luoksi
taivaasen; jos ne pysyvät pahoina, pitää niiden uudestaan mennä toisten
ihmisten ja eläinten ruumiisin. Tämä on sielun-vaellus. Uskonoppi on
Indialaisten pyhissä vedas-kirjoissa kirjoitettu. Kirjanoppineet
vaeltavat kaupungista kaupunkiin, kylästä kylään, asettautuvat jonkin
puun varjoon, istuttavat bamburuohoja ympärillensä, kaunistain ne
kukilla ja lipuilla ja kertovat ympärillensä kokoontuneelle kansalle
tarun jumalistaan. He opettavat kansalle, että sen, joka tahtoo
autuaaksi tulla, täytyy lakata oikeasta työstä ja ajattelemattomana
vaipua ijankaikkisuuden helmaan niin, että hän kokonaan maailman
unohtaa. Tätä tietysti eivät kaikki voi; mutta hurskaat sitä koittavat.
Nämä, pitkähiuksiset, likaiset ja muutamilla ryysyillä käärityt olennot
istuvat yleisillä paikoilla, epäjumalain kuvien edustoilla ja kaikki
lankeuvat hartaasti heidän eteensä. He koittavat etsiä autuuttansa
keksimällänsä ankaralla itsensä piinaamisella. Yksi ripustaa itsensä
käsistään puuhun ja riippuu siinä, kunnes kädet kuolevat ja kuivavat;
toinen makaa rautaisella teräväpiikkisellä vuoteella; toiset taas
katsovat aurinkoon niin kauvan, kuin silmänsä sokeutuvat. Epäjumalain
kuville, joita on puusta, kivestä, vaskesta ja kullasta, kannetaan
uhreja loistaviin temppeleihin. Paras on Schivan, ihmisen muotoinen 32
käsinen kuva; jokaisessa kädessä sillä on veitsi, ja kaulan ympärillä
on pääkalloilla "kaunistettu" nauha. Jumalain juhlia vietetään
äärettömällä loistolla. Kuuluisin juhla pidetään Kesäkuussa
Dschaggernautin kunniaksi Bengalissa. -- Indialaiset kylpevät ahkerasti
pyhässä Ganges-virrassa. Kuolevaiset ihmiset kannetaan virran rannalle,
ja virran pyhällä ravalla pyyhitään heidän suutaan ja nenäänsä. Ruumis
heitetään pyhään veteen eli poltetaan. Indialaiset antavat suurimman
arvon ulkonaisille töille; mutta sydämen puhdistumisesta eivät he tiedä
mitään. Joka tietää tehneensä jotakin pahaa, hän vie korvaukseksi
temppeliin jonkun lahjan taikka kylpee tahi mainitsee jonkun jumalan
nimeä muutamia satoja kertoja perättäin.
Portugalilainen Vasko de Gama kun oli Itä-Indian meritien löytänyt,
alkoivat katolilaiset innollisesti kristillisyyttä levittää tähän
rikkaasen ja ihanaan maahan. He löysivät sieltä jo ennen kristityitä,
jotka sanoivat itsiään tuomas-kristityiksi. Vuonna 1705 lähetti Tanska
Itä-Indiaan evankeliset lähetyssaarnaajat Ziegenbalg'in ja Plütschau'n,
jotka perustivat ensimmäiset evankeliset laitokset Tranquebar'issa
Koromandel-rannalla ja käänsivät ensimmäiset Indialaiset. Viime aikoina
on ankarasti koetettu evankeliumia saarnata Indiassa. Koska
Englantilaiset hallitsevat suurimman osan Länsi-Indiasta, voivat he
paljo auttaa lähetyssaarnaajain tointa. Madras, Bombay ja Kalkutta ovat
lähetystoimen pääpaikkoina. Mainioin lähetyssaarnaaja oli Preussiläinen
Karl Rhenius, joka vuodesta 1815-1838 vaikutti Indiassa. Hänen
pääpaikkansa oli Palamcotta, likellä Indian eteläisintä niemekettä, Kap
Komorinia. Lähetyssaarnajain elävät esitelmät vaikuttivat asukkaisiin;
hengettömällä hiljaisuudella he kuuntelivat hänen saarnojaan. Useat
antoivat itsensä kastaakin; kirkko rakennettiin, kouluja perustettiin
ja kristillisiä kirjoja levitettiin maahan. Pian kristilliset
seurakunnat Indiassa kukoistivat. -- Lähetysseurat Englannissa,
Skotlannissa, Berlinissä, Leipzigissä ja Baselissa lähettivät
alituisesti uusia lähettiläitä. Heidän toimensa ei turhaan mennytkään.
Nykyjään saarnataan jo noin kahdessa sadassa paikassa, ja evankeliset
saarnaajat samoilevat maan poikki ja pitkin. Kuinka vähäinen kuitenkin
on kääntyneiden luku, jos sitä verrataan pakanoiden miljooniin! Mutta
aika on tuleva, jolloin evankeliumin valo on valaiseva Indian pimeätä
yötä; aavistava tunne siitä jo Indialaisia kammoittaakin. Itä-Indian
niemimaa, jota suuret virrat risteilevät, on vielä hyvin tuntematon.
Birman kuningaskunnassa, Bengalin lahden itärannalla, asuu noin neljä
miljoonaa ihmistä. He ovat lyhytkasvuisia, tumman ruskeita, maalatuita
ja tuuhea-, mustapartaisia. He pukeutuvat kirjaviin vaatteisiin, ovat
vilkkaita ja urhoollisia mutta uskomattomia ja viekkaita. Kristillisyys
on täällä tehnyt vielä vähemmän, kuin läntisellä niemimaalla.
Benares.
Majesteetillisen Gangesvirran vasemmalla rannalla, paratiisimäisessä
seudussa ja Hindustanin sydämessä komeilee vanha Bramanilais-kaupunki
Benares. Se on rakennettu puoliympyrämäisesti virran rannalle.
Ulkonaisesti tämä pyhä kaupunki eroaa paljon muista tavallisista Indian
kaupungeista. Joukko kullatuita tornihuippuja, joita lukemattomat
loistavat rakennukset, huoneet ja palmut ympäröitsevät, tekevät
vieraasen mahtavan vaikutuksen. Melkein kaikkia Itämaisia kansoja on
tänne keräytynyt. Sen suuren puoliympyrän pohjais- ja länsiosaan ovat
Euroopalaiset ja varsinkin Brittiläiset asuntonsa asettaneet. He asuvat
avaroissa bamburuohoisissa huoneissa.
Mentäissä kaupunkiin, ei nähdä suurta porttia, joka johtaisi leveille
kaduille. Korkeasta, ahtaasta ja synkästä portista tullaan kapeille,
mutkaisille ja pimeille kaduille, jotka ovat niin kapeita, että kaksi
kuormanvetäjää tuskin toisensa sivuitse pääsee. Huoneiden luku
lasketaan noin 30,000, ja jokaisen seinälle on heleillä väreillä
maalattu kihiseviä ihmisjoukkoja, norsuja, härkiä, jumalia ja
jumalattaria, kummallisia päitä ja käsiä. 175,000 ihmiselle,
joita alituiset pyhiinmatkustajat vielä lisäävät, on 1,000
Hindulais-temppeliä ja yli 300 mahomettiläistä kirkkoa. Jos siis
mennään toisesta portista sisäkaupunkiin, nähdään temppeli temppelin
vieressä. Lukemattomat, jumalain kuvilla koristetut, muutettavat
rukoustuolit vieläkin kaventavat kapeita katuja. Joukko syötetyitä,
kaiken ikäisiä härkiä, jotka ovat kesyjä, kuin koirat, käyskentelevät
ylevinä ja oikein herramaisina katuja pitkin, tahi sulkevat niitä
kokonaan. Täällä nähdään paljon ihmisiä, jotka polviaan notkistellen
näitä härkiä kaunistelevat kukilla ja kunnioittain tervehtävät niitä.
Voi sinua, jos kurillasi survaiset näitä laiskoja eläimiä, jotka eivät
tieltäsi väisty! Silloin kansa sinun palasiksi repisi.
Jos kärsimyksesi on kaiken tämän kestänyt, ja sinä tulet toiseen
kaupungin osaan, niin kohtaa sinua toinen kovempi koetus. Härät tosin
ovat kadonneet, mutta sen sijaan juoksee ja kiipeilee lukemattomia
apinoita, kaikki Indialaiselle jumalalle pyhitettyjä. Ne kiipeilevät
katolta katolle, akkunalta akkunalle; et silmänräpäystä saa sinäkään
olla niiltä rauhassa; ne sieppaavat sinun päähineesi ja juoksevat
hartioillesi. Katon koristeiden takaisista kätköistään hyökkäävät ne
äkkiä esiin, nykäisevät hedelmäkauppijaan ja sokurileipojan parrasta,
sieppaavat lasten suusta leivän ja kiipeilevät niiden niskoilla. Voi
sinua, jos kepilläsi tahdot itseäsi niiltä suojella. Paras on
rauhallisesti vaan astuskella tiehensä.
Rohkeiden apinoiden jälkeen ovat fakiirit kärsimyksesi koettelijoina.
Rihkamapuotien takana pitävät he julmaa meteliä kamalimmasti soivilla
instrumenteilla, joiden tarkoitus on sivukulkijain kuurotuttaminen.
Näiden puotien välillä, pääkadun molemmilla sivuilla, on rivittäin
kaikenlahkoisia pyhiä kerjäläisiä, sairaita ja raajarikkoja. Kaikki he
ovat inhoittavan näköisiä; hiukset riippuvat sikin sokin silmillä,
jäsenet ovat väännellyt luonnottomiin asentoihin; ruumis on tahrattu
liidulla ja lehmän lannalla, ja usein nämä katuvaiset asettautuvat mitä
kummallisimpiin asennoihin. Ruton tapaiset hajut lemuavat heistä niin,
että sivukulkijat tahtovat tukehtua; kerjäläislaumat piirittävät sinua,
ja alinomaa kuulet korvissasi huudon: "Herra, anna lahjoja, anna
syötävää!"
Lukuisat ovat myöskin pitaaliset ja uskonnolliset kulekselijat, jotka
vuosikausia liikkumatta seivovat samassa asennossa siksi että heidän
jäsenensä kankistuvat ja tulevat kykenemättömiksi kaikkiin muihin
liikuntoihin. Siellä nähdään ihmisiä, millä kädet ylöspäin, millä
ulospäin ojennettuina ja niin vetotaudin tapaisesti puserretuilla
nyrkeillä, että kynnet ovat kasvettuneet kämmenten sisään. Sokeiden
luku on varsin suuri, niinkuin niidenkin, jotka tahallaan ovat niin
kauvan silmiänsä kiinni pitäneet, että ne ovat umpeen paisuneet. Toiset
seisovat rautapiikkisillä palloilla, joiden piikit ovat jalkoihin
pistäytyneet ja pienimmästäkin liikkeestä tuottavat sanomattomia
tuskia. Turhaan alat sinä, sääliväisyyden liikuttamana, apujasi
antelemaan; ne ovat kuin pisara meressä.
Semmoinen vaikutus valtaa vieraan, joka Hindustanin pyhän kaupungin
lävitse kävelee; tämä on se paikka jota Indialaiset siunaavat ja
ylistävät, ja siellä on köyhille bramaneille osoittama armahtavaisuus
kylläinen tuottamaan autuaallisen kuoleman.
Hindulaisten kirkot viehättävät erittäin silmää sievillä ja
vaihtelevilla muodoillaan. Suurimmat ja kauneimmat ovat Benaressa
Gangesvirran rannoilla, ja niiden kullatut kuvut tarjoavat virran
toiselle rannalle mitä loistavimman näön. Tavallisesti kirkkorakennus
muodostaa umpinaisen pihan, jossa Schiva-jumalalle pyhitetyt härät
elätetään. Rohkeasti nämä eläimet hyökkäävät jokaisen sisäänmenijän
vastaan, saadakseen heiltä tavalliset maisi- eli sokurileipä-lahjat.
Kirkkopihain ympäritse kiertelee ristikäytäviä, jotka ovat täynnä
alastomia ja kantapäästä kiireesen asti liidulla ja lehmän lannalla
tahratuita parannuksen tekijöitä. Kirkon alla on maanalainen
kylpypaikka, johon pyhän Gangesvirran vettä johdatetaan. Virran
rannalle johdattavat isot ja leveät portaat, joita myöten pyhimykset
menevät virralle synneistänsä peseytymään. Suuri joukko on myös
semmoisia, jotka ovat eri maista, satojen peninkulmain takaa tulleet
virran aalloissa elämänsä lopettamaan, siten sielunsa pelastaakseen.
Ne useat ruumiit, joita virrasta vedetään ja joita kalat ja kotkat
raatelevat, tekevät inhoittavan vaikutuksen. Lukuisat ovat myös kuolloa
tekeväisten vuoteet; sillä sairaat kannatuttavat itsensä rannalle,
siellä pyhää virtaa viimeiseen uneen vaipuissaan katsellakseen. --
Britannialainen hallitus on tosin paljon tehnyt näiden itsemurhausten
estämiseksi; mutta niiden vaikutuksen on pappien uskonkiihko
tukahduttanut, ja ainoa, jonka he vaikuttivat, oli, ett'ei hukutuksia
saa enää päivällä -- vaan ainoastaan yöllä tapahtua.
Mutta Benares ei ole ainoastaan Hindustanin pyhä kaupunki, vaan myös
Indian taiteellisuuden pääkaupunki ja rikkain markkinapaikka.
Kauppapaikoissa on mitä kalleimpia saaleja, diamantteja ja lukemattomia
silkki-, villa- ja puuvillatavaroita kaikista Itämaista. Tänne tuodaan
meritse Gangesta ja sen sivuvirtoja myöten Englannin käsiteollisuuden
tuotteita sekä kalliita aseita ja kultasepän teoksia Lucknow'in
kaupungista.
Persia ja Persialaiset.
Persia on iso maa, kolme kertaa niin suuri kuin Suomi. Sitä rajoittaa
yleensä korkeat vuoret, paitsi itäpuolta ja Persian lahden rannikkoa,
jotka ovat mataloita; jonka tähden täällä kuumana vuodenaikana
vaivaakin sanomaton kuumuus. Maa kohoaa sitävastaan sisämaassa, jossa
ilma onkin maan eteläosiin verraten paljoa viileämpi; ja kosteana
vuoden aikana voi siellä olla hyvinkin kylmä ja tuulinen. Maa on osaksi
hedelmällistä, vaan asukkaat ovat liian laiskoja sitä hyvästi
viljelemään, eikä hallituskaan koeta sitä parantaa. Vaikka Persiassa
onkin monta ja korkeata vuorta, ei siellä kuitenkaan ole yhtään isompaa
virtaa, mikä taas tullee siitä, ett'eivät pilvet piiritä sen vuoria
eivätkä siis anna niille vettä. Sentähden täytyyki kaivoilla ja
vesisäiliöillä, joihin sadevettä ko'otaan, toimeen tulla. Taivas on
niin kirkas, ja tähdet niin loistavia, että yöllä voi lukea tähtien
valolla. Myrkyllinen Samum-tuuli on täällä hyvin tuttu.
Huolimatta huonosta viljelyksestä, tuottaa Persia kuitenki monia
tärkeitä tuotteita. Persian hevoset ovat yhtä kiitetyitä, kuin Arabian
ja ovat todellakin kauniita, vilkkaita ja yleviä eläimiä; aaseja,
kesyjä ja kesyttömiä, kameleja, puhveleja, hirviä, koirasusia,
jalopeuroja, tiikerejä ja hyenoja on kosolta. Jaloja hedelmiä kasvaa
yltä kyllältä: persikka on saanut nimensäkin Persiasta, josta se siis
on kotoisin. Tulpanitkin täällä metsissä kasvavat. Apteekki-tavaroista
Persia on erittäin rikas. Kivennäisistä mainittakoon ensisijassa kallis
naphta, hieno maaöljy, jota täällä mum'iksi sanotaan. Sen paras laji on
läpinäkyvää ja kirkasta kuin viini ja keräytyy vähissä määrissä
muutamiin koloihin. Ainoastaan kuningas (Schahi) saa tätä kallista
öljyä noutaa. Naphtaa käytetään apteekissa ja suitsutuksessa. --
Rannoilla harjoitetaan ahkerasti helmisimpukkain pyyntiä.
Persialaiset ovat keskikokoisia, notkeita, jänteviä ja kiivaita,
valkoverisiä, vaikka tavallisesti päivän polttamia. Muotonsa on
enimmästi kaunis ja jalo, tapansa hienot; he ovat kohteliaita ja
vakavia Turkkilaisia taipuvaisempia, mutta viekkaampia ja irstaisempia.
Persialaisista eroavat Parsialaiset, joita siellä täällä asuu. Nämä
ovat vanhain Persialaisten kunniallisia ja hyviä jälkeläisiä, jotka
rehellisesti maanviljelyksellä ja puutarhan hoidolla itsensä elättävät,
taikka taiteita ja käsitöitä harjoittavat. Persialaiset ovat tulen
palvelijoita, s.o. he palvelevat tulta jumalanansa, eivätkä sentähden
käsitöitä harjoita, koska tulta siinä tarvittaisiin. He eivät koskaan
sammuta mitään valkeata, ei edes kynttilätäkään.
Persialaisten tavat ovat tosin itämaisia; mutta eroavat paljon
Turkkilaisten tavoista. Ylhäisillä Persialaisilla on usein monta
vaimoa, joskus 50-60. He asuvat, niinkuin Turkinmaallakin,
sisimmäisissä huoneissa, haremissa. Sitä, jolla on poika, sanotaan
kunniarouvaksi ja pitääkin hän itseänsä muita parempana. Näillä
vaimo-paroilla ei ole mitään muuta tekemistä, kuin itsensä
vaatettaminen ja koristeleminen. Pojat pysyvät äiteinsä luona kahdeksan
vuotisiksi; sitten isä ottaa poikansa luokseen ja harjoittaa häntä
toiminnoissaan. Jos mies kuolee, suletaan hänen vaimonsa ikuiseen
yksinäisyyteen.
Vaimojen täytyy miehiänsä pitää herroinaan, itsensä heidän orjinaan.
Miehen tullessa heidän luokseen, menevät he hänen vastaansa, suutelevat
hänen käsiään ja riisuvat häneltä päällysnutun. Poikain täytyy samoin
kunnioittaa isiänsä. Heidän läsnäollessaan täytyy poikain seistä, ja
niin kuunnella isäinsä käskyjä. Ruokapöydässä heidän täytyy vaan
palvella.
"Persialaisten huoneet," sanoo eräs matkustaja, "ovat helpot rakentaa
ja sisältävät ainoastaan muutamia erityisiä suojia, jotka tavallisesti
ovat pohjaispuolelta avonaisia eli monenmoisiksi painetuilla
akkunanlaseilla varustetut öillä, vaan jotka päiviksi pois otetaan.
Laattia on kivestä, jota rikkailla kalliit matot peittävät. Huoneissa
ei ole lavitsoita, pöytiä, kuvastimia eli muita huonekaluja.
Persialaiset istuvat ristissä jaloin matoillansa eli pienillä
tyynyillänsä; lipposensa he asettavat oven pieleen. Jos herra tahtoo
maata, viedään hänelle pyöreä päänaluinen, ja siinä, jossa hän söi ja
istui, makaa hän myös. Huvimatkoja he pitävät naurettavina ja
turhamaisina."
Pidot erään ylhäisen Persialaisen luona.
Heti kun olimme istuneet, tarjottiin kulleki "kalliouta" ja sitte
asetettiin jokaisen eteen pieni pöytä, täynnä scherbet-astioita[57] ja
makeisia. Mutta kun ensinmainittu oli lampaan rasvalla sekoitettua,
emme me saaneet palaakaan sitä alas. Sitte tuli joukko palvelijoita,
kantaen valkoisia pöytäliinoja, joita kukat kaunistelivat. Liinoin
nurkkiin oli painettu sananlaskuja, esim. "kaikki mitä teille
tarjotaan, on hyvää ja annettu hyvästä sydämestä." Ja todella
annettiinkin hyvästä sydämestä niin paljon, että tuhannen henkeä
kylliksi sai. Minun ja syömätoverieni edessä ainoastaan jo oli
seuraavat ruokalajit: ensin oli iso leivos, joka koko pöydän peitti ja
vielä ulettui puoli kyynärää sen laitoja ulommakin. Tämä on
Persialaisten leipää. Sitte meillä oli puoli lammasta, härän
reisi, kaksi monenlaisella paistilla täytettyä kuppia, viisi
höysteliha-kuppia, kaksi riisikuppia, kaksi keitetyllä kananlihalla,
kaksi paistetulla hanhen lihalla, kaksi kaloilla, kaksi piimällä, kaksi
scherbetillä täytettyä kuppia ja neljä viinipottua. Mutta ei yhtään
veistä, ei yhtään kahvelia eikä lusikkaa. Yksi lasi asetettiin
kätevästi toisen päälle, niin että me istuimme semmoisen ruokarovion
takana, ett'emme muuta nähneetkään. Suurien kuppien ja isojen
ruokakappalten välisistä koloista me ainoastaan näimme vastapäätä
istuvaiset kumppanimme.
Minä koetin eräästä kolosta tirkistäen seurata isäntämme liikkeitä.
Vasemmalla kädellään väkipuukkoon nojaten -- Persialaiset eivät koskaan
syödessään käytä sitä kättä -- pisti hän oikean kätensä riisikuppiin,
litisti kolmella sormellaan aika riisimytyn ja survasi sen totutusti
suuhunsa; partaan kuitenkin jäi selvä todistus mitä "veräjästä"
kuletettiin. Jonkun kerran tuon tempun tehtyään, repäisi hän palan
jättiläisleivästä, kuivasi siihen hyppisensä ja nielasi senkin yhtä
nopeasti. Senjälkeen käytti hän kättään useimmissa kupeissa ja
kertoi sitte samaa liikettä. Lopuksi otti hän aika kiekauksen
scherbet-astiasta ja vilkasi sitte ystävällisesti Euroopalaisiin
kumppaneihinsa. Vaikka tuskin kukaan meistä maistoikaan mitään -- sillä
eihän niihin ruokarovioihin tohtinut koskeakaan, ett'eivät ne olisi
päälle vieryneet -- annettiin kuitenkin kuppien poisviemiseen merkki,
ja palvelijat sekä ulkopuolella seisovaiset kateelliset herrat pitivät
meitä varmaan erittäin ylhäisinä; sillä Persian isoiset syövät suurissa
pidoissa sitä vähemmän, jota ylhäisempiä he ovat. Ruoan korjuussa tuli
taas aika melu ja kohina, sillä höysteliha-astiat eivät happaneesta
maidosta tahtoneet hevillä erota; voi oli käynyt erittäin lujaan
liittoon pannukakun kanssa, ja kalat eivät millään ehdolla tahtoneet
luopua paistetusta kanasta. Armahtamattomat kädet ne kuitenkin viimein
eroittivat, jonka jälkeen ne syöstiin ulkona oleviin astioihin.
Persiassa on nimittäin tapana loput antaa palkkioksi palvelijoille, eli
niitä kärkkyvälle rahvaalle. Sentähden ylhäiset keittävätkin päivittäin
kolme vertaa enemmän, kuin he itse syövät.
Nyt vasta voitiin hengittää. Palvelijat toivat pesuvettä, mutta ei
pyyheitä; Persialaiset antavat ilman kuivata pesuveden, mutta me sen
kuivasimme nenäliinoihimme. Tuskin saimme tämän työn tehdyksi,
ennenkuin hämmästykseksemme taas tuotiin peloittavat kupit. Mutta tällä
kertaa me onnistuimme paremmin; sillä ne sisälsivät hedelmiä ja
makeisia, ja kullekin annettiin eri kuppinsa. Tällä oli myös hyvä
syynsä, sillä muuten emme olisi saaneet nähdä niitä hyppelijöitä, joita
niiden jälkeen sisään tuli. Musiikkia toimitti kitarri, viulu ja kaksi
tambours-de-basque'ta sekä eräs laulaja, joka peloittavasti irvistellen
ja täydellä kurkulla karjui. Musiikki ei tosin kaivannut tahtia, mutta
oli muuten täydellisesti kissain kirkumisen kaltaista. Täysillä
korvilla, mutta tyhjin mahoin jätimme me kemut ja menimme kotiimme
päivällistä syömään.
Arabia.