Kukas ei olisi kuullut puhuttavan karnevalista, s.o. niistä
juhlallisuuksista, joilla Italialaiset huvitteleivat ankaran paaston
edellä. Roomassa karnevaliin osaa ottavaiset kokoutuvat Korson pitkälle
ja muhkeiden rakennusten rajoittamalle kadulle. Ulosripustetuilla
tapeeteilla, ripistettyillä kukilla ja kiinnitetyillä kankailla, miten
Italiassa kaikissa juhlissa on tapana, katu kaunistetaan äärettömän
suureksi saliksi. Molemmille sivuille raketaan isoja parveja eli
lehtereitä, tapeeteilla kaunistetuita ja lavitsoilla varustettuja. Heti
kuin kellot ovat juhlan avauksen ilmoittaneet, täyttyvät kadut
naamioilla: naisten pukuisilla miehillä, miesten pukuisilla nuorilla
neitosilla ja vanhoilla vaimoilla. Enimmästi kuitenkin tavataan
joukossa n.s. Pulsinelli- (pultsinella-) naamijoita, jotka, paitoihin
puettuina valkoinen huivi päässään ja kaulassaan ja pienet harjat
käsissään, kaikenlaisten ivallisten kujeiden kihinässä kokevat
harjailla toisistaan pois pölyä ja pilkkuja. Naamijoilla, luontevasti
kuin puutarhurit pu'ettuina, on käsissään kummalliset hohtimet, joita
voi lyhentää ja sitte mielensä mukaan yht'äkkiä pitentää hyvin
pitkäksi. Se näyttää hyvin hupaiselta kun he näillä pihdeillään
sieppailevat aina kolmannen kerran akkunoista kukkaisvihkoja.
Hupaista (heille) on myös kerjäläisnaamioina sauva yhdessä ja hattu
toisessa kädessään kumarrellen kuleskella apua, pähkinöitä y.m.
anoen. Kauneimpia kuitenkin ovat ne naamiot, jotka kuvailevat
talonpoikaistyttöjä, kalastajia, kreikkalaisia j.n.e. Tuolla joukossa
näkee jonkun kahdella naamalla, eikä suinkaan voi sanoa kumpiko hänellä
on etu- tahi takapuoli. Näiden kujeillessa kulkee kaksi yhtäjatkoista
vaunuriviä, toinen ylös-, toinen alaspäin, pitkin katua. Koko katu on
kihinään asti täynnä riemuitsevaisia katselijoita, hillitsemättömiä
naamijoita ja täyteen tukituita vaunuja.
Naamijoiden keskinäinen pieni sota on hyvin omituinen. Ne ottavat
mukaansa makeisia, pieniä, kaikenmuotoisia kipsipalasia, ja niillä
nakkelevat toisiaan. Kukaan ei ole varma semmoisetta raesateetta
pääsemisestään. Vaimoilla on pienet kullatut ja hopioidut kopat täynnä
semmoisia kipsipalasia, ja jos makeissota heille tulee kovin tukalaksi,
löytävät he seuraajissaan turvansa. Mustapukuisille ihmisille tämä sota
kuitenkin on pahin; sillä kipsipalaset maalaavat heidät aivan
kirjaviksi. Usein Pulsinellien avonaiset vaunut, joista he ovat
ruvenneet palkkongeilta ja akkunoista katsojia kipsittämään, ovat
ahdinkoon saarretut. Yht'äkkiä alkaa ristituli kaikkialta vaunuja
ahdistaa ja ennenkuin ne viimeinkin yleisen naurun kaikuessa tästä
suoriutuvat, ovat ne kuulista lumen valkeiksi tahrautuneet.
Iltasella pamahtaa laukaus kadun kummastakin päästä; se on kilpa-ajon
avaus, ja sitä varten on kadun keskus raivattava. Nyt alkaa peloittava
tungos. Se on viehättävä vilahdus, kun kissankullalla koristellut
hevoset esille astuvat. Ne päristelevät, hypähtelevät pystyyn
taluttajainsa rinnoilla radalle tullessaan; katsojain riemuhuudot
tervehtävät niitä ensin. Sitte ne asetetaan kiinteälle vedetyn nuoran
taakse. Merkki annetaan, nuora putoaa ja hevoset satuloitta ja
ratsastajitta syöksevät edelleen. Niinkuin myrskytuuli ne kiitävät
eteenpäin, ja joka ensin Korson päähän pääsee, sitä ylistetään
voittajana.
Kolmannen kerran kanuunat jyrisevät, ja silloin kukin kotiinsa
kiiruhtaa. Yht'äkkiä katoaa kaikki järjestys, ja onnellinen se, joka
vahingoittamattomana tästä sekamelskasta selviää. Näin monituisilla
vaihteluksilla höystettynä vietetään koko karnevaliaikaa; mutta
kaikkein iloisimmillaan kansa on laskiaistiistaina.
Etna.
Ihanan Sisilian itäisellä rannalla, Messinan kaupungin lounaispuolella
kohoutuu Etnan tulivuori pilvihin. Kun tullaan vuoren viljeltyjen
seutujen viimeisille rajoille, joissa viiniköynnökset, öljypuut ja
orangit kaikessa loistossaan hedelmöivät, vie kiermuilevainen tie
synkän, mustan hieta- ja laavamusun kautta ylöspäin kolkolle seudulle,
jonka näkö vavistuttaa. Tätä kauhistusta vielä lisää vuoren alituinen
ukkosen tapainen jyrinä. Tätä ylempänä ei enää mitään kasvullisuutta
ole, ja noin neljännes tunnin aikaa saamme astua ylöspäin syvässä
laavahiedassa. Sitte alkaa lumiraja, jossa alituisesti mustat
laavapystyt lumesta ja jäästä kohoutuvat. Vuori muuttuu jyrkemmäksi
ja jyrkemmäksi, niin että hevosaasi tuskin voi kiivetä ylös. Me
pääsimme vuorelle juuri päivän koittoon, auringon nousua ihailemaan.
Viimein se näyttikin kasvonsa ja valaisi ympäristön, joka kuvasti jos
jonkinlaiselta.
Taas meidän täytyi laahata lumessa ja kiipeillä jää- ja laavakasojen
ylitse, ennenkuin me pääsimme Etnan jättiläisaukolle. Keilin kaltaisena
kohoutuu tämä jättiläispiippu yli 1,000:n jalan korkeuteen. Se on
kokonaan kuonasta ja tuhasta sekä monin paikoin aivan tulikuuma ja
täynnä halenneita, joista savua ja tulikivihöyryä tupruilee. Voi kuinka
me, monen vaivan kautta vuorelle päästyämme, hämmästyimme, nähdessämme
tämän kammoittavaisen aukon! Sanomaton savupatsas, niinkuin kattojen
savupiippujen yhteinen, kohosi sieltä ja viemistävä -- milloin ukkosen
kaltainen milloin tykkien pamauksia pahempi, möyhe kuului aukon
hirmuisesta syvyydestä. Tämän suppilon tapaisen, soikean luolan suun
ympäri olisi ollut varmaan koko tunnin matka. Maa oli tasainen ja
jotenkin tivis, vaikka se olikin paljasta tuhkaa. Aukon keskellä oli
kaksi kuonasta ja tuhasta muodostunutta kasaa, jotka meitä estivät
näkemästä syvyyden pimeään pohjaan. Näiden kasojen halenneista syöksyi
tavan takaa paksuja savupilviä suhisevalla ja vinkuvalla äänellä. Koko
aukko oli sitäpaitsi täynnä väkeviä tulikivihöyryjä, joita maasta
höyryeli. Meistä ei kukaan uskaltanut mennä aukon sisään, jossa moni jo
on kuolemansa löytänyt.
Sitte kuin kauvan aikaa olimme tätä verratonta aukkoa ihmetellen
katselleet, kääntyi meidän huomiomme myös etäisempiinkin esineisin.
Näytti siltä, kuin koko maailman ihanuudet olisivat nyt jalkaimme alle
levitetyt. Me näimme suuren osan merta, koko Kalaprian niemimaan,
Malta-saaren ja melkein allamme myhäili kolmikulmainen Sicilia
vuorineen, laaksoineen, virtoineen, kaupunkeineen ja kylineen.
Yht'äkkiä, meidän näköaloja ihaillessa, vavahti koko huippu ja tutisi
niin, että luulimme sen joka silmänräpäyksessä syvyyteen syöksyvän.
Rätisevä jyrinä, kovimman ukkosen kaltainen, kuului, ja syvyydestä
nousi sakeita, mustia ja kellertäviä höyrypilviä, jotka aukon reunain
ylitse kumpuilivat. Näiden välissä taas pyryili vaaleampia ja harvempia
savuvyöryjä, joista salamat siniselle taivaalle sinkoilivat. Puolen
minuutin kuluttua oli vuori taas rauhallisena ja meidän kauhistuksemme
sivuitse. -- Etnalla tunnetaan olleen 70-80 syöksyntää. Viimeinen oli
v. 1852. Jokaista syöksyntää ennustaa suuremmat savupilvet ja
voimallisemmat järistykset.
Silloin maa jostakin kohden, usein "keilistä" kaukana, yht'äkkiä
avautuu; tuli-, kivi- ja tuhkavirrat raivoisina syökseivät repeämästä.
Nämä kokoutuvat taas uudeksi vuoreksi, joka jonkun päivän ajan vielä
nakkelee ilmaan hehkuvia aine-möhkäleitä. Viimein kuitenkin tulivuori
näyttää rauvenneen, mutta tämäpä onkin vasta kaikkein peloittavin hetki
koko seudulle. Sillä kun nämä palavaiset aineet eivät enää jaksa
syöksyä uunistaan ulos suun kautta, puhkaisevat ne tiensä vuoren
juurelta, josta punainen tulivirta silloin alkaa alas virtailla. Voi
silloin seutuja, voi kaupunkeja ja kyliä, jotka sen tielle sattuvat! Ei
mikään voi estää sitä, ei mikään voima riitä sen seisottamiseen.
Laavavirta jättää jälkeensä mitä hirmuisimpia jälkiä. Hyytynyt laava
osoittaa laavavirtain kuurnia, joista muutamat ovat enempää kuin
peninkulmaa leveitä ja 300 jalkaa korkeita. Jos näitä vanhoja virtain
juovia katsellaan joltakin korkealta paikalta, näyttävät ne jäätyneiltä
kirjoitusmustevirroilta; jos niitä likeltä katsoo, ovat ne kuin korkeat
murtuneet muurit, ja jos niillä kävelee, näyttävät ne rösäisiltä
mustilta kallioilta. Mutta aika viimein nämä kalliot pehmittää ja
saattaa ne mahtaviksi viljelyspaikoiksi. Näinpä ne joutuvatkin ihmisten
työpaikoiksi, joihin puita istutetaan, peltoja laitetaan, puutarhoja
perustetaan ja asunnoita asutaan. Ja eipä löydykään mitään
hedelmällisempää maanlaatua kuin tämä on. Senpätähden muhkeat vainiot
aaltoilevatkin aivan tämän uhkaavan vuoren juurella. Kauniit maisemat
ja maatalot kiiluvat täällä puoleksi öljypuiden tumman vihertöillä
oksilla tahi orangipuilla peitettyinä ja niiden ihanoilla kukilla ja
hedelmillä kaunistettuina. Palsamihöyryt täyttävät ilman tässä kuona-,
laava- ja tuhkamaassa, jossa asuu voimallinen ja tyytyväinen kansa.
Kaiken tämän ylitse kohoutuu savuavan Etnan huippu, ja ympäristöllä
nähdään vieläkin mustia ja paljaita laavavyöryjä.
Herkulanum ja Pompeji.
Sen ihanan meren lahden rannalla, joka Neapelin kaupungista nimensä
sai, kukoisti kristillisen aikamme alkuaikoina kolme kaupunkia:
Herkulanum, Pompeji ja Stabiae. Ne olivat tulivuori Vesuvion rinteellä;
se Elokuun 24 päivänä v. 79 e.Kr. syöksynnällänsä peitti nämä kaikki
kolme kaupunkia. Korkeita tulipylväitä nousi vuoren kidasta; hohkokivi
ja kauhistava tuhkasade peitti koko seudun, ja leveitä laavavirtoja
syöksyi vuoren aukoista. Nämä kolme kaupunkia ja niiden asukkaat, jotka
eivät kerinneet paeta, hautautuivat tuhkaan ja laavaan. Likemmä
2,000:na vuotena ei kukaan varmuudella voinut sanoa paikkaa, jossa nämä
olivat olleet. Uusia kaupunkeja ja kyliä aikain vaiheissa vaan
valmistui Neapelin lahden rannalle ja niiden joukossa myös Portisi ja
Resina. Edellisessä kylässä kaivettiin vuonna 1711 eräs kaivo. Paksu
laavakerros kun oli lävitse kaivettu, tultiin erääsen muuriin, jossa
pian huomattiin olevan Herkulanumin teaateri, ja niin oli kaupungin
tila löydetty. Pitkitetyistä kaivamisista huomattiin, että osa Portisiä
ja Resinaa oli aivan tämän haudatun kaupungin päällä, ja senpätähden
vaan varovaisesti tohdittiin maanalaisia kaivamisia jatkaa. Vuonna 1748
keksi eräs maamies työskennellessään myös Pompejin ison teaterin. Sen
jälkeen jatkettiin kaivamisia innolla, ja nyt on tämän niin kauvan
kadonneena olleen kaupungin melkein neljännes kaivettu päivän valoon.
Täällä siis maasta kasvaa tuntematon kaupunki samalla, kuin
Herkulanumissa tulisoihtu kädessä täytyy kävellä maanalaisessa
kaupungissa.
Mutta jos nyt ajattelemme, että tulivuoren syöksyntä, joka nämä
kaupungit hautasi, tapahtui niin äkkiä ja pikaisesti, että asukasten
suuri osa ei voinut henkeänsä hävityksestä pelastaa, niinkuin monet
kaivetut luurangot osoittavat, niin helposti huomataan, että vielä
tänäänkin löydetään sieltä melkein kaikki samassa kunnossa, kuin ennen
sen hukkumista. Tästä taas voimme nähdä mitenkä Roomalaiset pari
tuhatta vuotta tätä ennen kaupunkinsa rakensivat, miten asunnot olivat
sisustetut, mitä huonekaluja käytettiin ja mitä tapoja ja kuosia
silloin suosittiin. Suuri osa esineitä on vielä niin säilyneinä, että
voisi niitä luulla nykyjään valmistetuiksi. Maalaukset seinillä ovat
niin kirkasvärisiä, että voisi pitää niitä nykyajan tuotteina.
Muureilla voi vielä lukea mitä näytelmiä sinä aikana annettiin
teaterissa. Suuresta kiviastiasta ei viini vieläkään ole kuivunut;
leipä, joka on 2,000 vuotta sitte leivottuna, on vielä leipä-aitoissa
pilautumatta; luurankoin kyhmyiset kädet pitävät vielä niitä aarteita,
joita koettivat silloin pelastaa, ja yksin kirjastokin -- monilla
sadoilla käsikirjoituksilla, joita vielä voidaan lukea, on löydetty.
Neapelin kuningas on koonnut suuren joukon esineitä näistä kaivetuista
kaupungeista. Monta salia on niillä täytetty. Yksi sisältää ainoastaan
naisten vaatteita, toiset maalauksia, veistokuvia, rahoja, huonekaluja
y.m. Monta vuotta vielä tarvitaan kaivaa, ennenkuin Pompeji saadaan
päivän valoon ja ennenkuin maanalainen Herkulanum on täydellisesti
tutkittu.
Neapelin katuelämä.
Kirjavampaa kuvaa ei voi ajatella, kuin katumeteli etelästä pohjaan
kulkevalla pitkällä Via Roomalla (Toledokadulla) Neapelin valtasuonella
on. Kaksi, harvoin katkaistua, riviä ajokaluja ja vuokravaunuja menee
edes ja takaisin, ja joiden välillä monia yhteisvaunuja ja ratsastajia
myös nähdään; tuhansia käypäläisiä, suuri joukko hevosia, hevosaaseja
ja aaseja tunkeutuu oikealle ja vasemmalle ja vievät kaupunkiin
hedelmiä ja vihanneksia sekä likaisuuksia sieltä. Nämä kaikki eivät
suinkaan tähän mahtuisikaan, jollei katu olisi niin kovasti leveä.
Sillä ei ainoastaan ne, jotka kulkevat kahvihuoneissa -- ja niidenkin
luku Italiassa on lukematon -- vaan myöskin kaikenmoiset käsityöläiset:
puusepät, suutarit, lukkosepät, satulamaakarit, läkkisepät
työskentelevät päiväkaudet ei huoneissaan, vaan niiden edustoilla
kadulla, jollei puolipäivän auringon polte, sade eli tramontana
(pohjatuuli) ole heitä sisälle ajanut. Rihkamakatujen -- joiden luku
nousee lekioonaan -- kaupustelijoilla ja rahan vaihettajilla on
pöytänsä kaduilla. Niillä, joiden päätyönään on makaruunien[33]
valmistaminen; friggitorit, jotka kananpoikia ja lihaa öljyssä
paistavat; kahvihuoneiden palvelijat, jotka kahvia paahtavat; kansa,
joka paistaa eli paahtaa kastanjia, piniein[34] sydämiä ja maisia,
pitää tuliastiansa ja läkkiuuninsa samoin vaan kadulla, ja nuo monet
jääveden myymäpaikat j.m.s. ottavat myös ison tilan. Kaikilla kuitenkin
on ostajansa, jotka syövät ja juovat, töllistelevät ja puhelevat.
Tavallisesti tunkeutuu se, jolla on jotakin myömistä, niin kauvas
kadulle kuin vaan sopii, että mahdollisimman moni käypäläistä hänen
likitsensä tulisi kulkemaan. Lasikauppias laittaa tusinan
pahanpäiväisiä lasiaan melkein, kuten voi sanoa, ohitse kulkevaisten
jalkain väliin ja työntää aivan rauhallisena punaisen paperin niiden
alle, että lasit kauniimmilta näyttäisivät. Jos niistä joku säretään,
päästää hän peloittavan melun ja vaatii siitä moninkertaisen maksun.
Kalakauppijas, joka kuivia kaloja kärryillä kulettelee, viipyy
neljänneksen sekä ylös- että alaspäin rientäväin tiheimmässä parvessa,
ja nauraisi jokaiselle, joka kokisi häntä seisauttaa vapaalle paikalle.
Näin olisi sadoissa muissa samanlaisissa suhteissa.
Tähän lisäksi tulee maakansaa, latsaroonia,[35] kerjäläisiä, jotka joko
levätäkseen ja katsoakseen tahi odottaakseen ansion ja lahjan aikaa,
makaavat kadulla poikkipäin, päät seinuksille päin, niin että joskus
täytyy niiden ylitse hyppiä. Näille on kadun kivetty niin totuttu
lepopaikka, että suurimmassa melskeessäkin he rauhallisina vaan
nukkuvat.
Joskus pistää jonkun upsierin päähän marssittaa sotamiehiään aivan
kadun leveydellä katuja pitkin. Sitä ei pitäne älykkäästi tehtynä,
mutta niin kuitenkin tapahtuu. Jos silloin vaunut ja käypäläiset eivät
muuta oikeissa ajoissa sivukaduille, niin käy hullusti; kirouksia
miesten suusta ja neitsyt Marian avuksihuutoa naisten puolelta kaikuu
kaikkialta.
Neapeli näyttää tavalliseen Pohjolan protestanttiseen kaupunkiin
verraten vainion viereiseltä kukkatarhalta. Vaateparsien ja väen
moninaisuus täällä on paljoa suurempi. Tosin ne Neapelilaiset, jotka
eivät kuulu alhaisempaan luokkaan, pukeutuvat jotenkin meidän tapaamme;
mutta sitä heleämpi on lukuisan varsinaisen kansan vaatteus, esim.
kalastajain punaiset myssyt ja vyöt, naisten silkkiset kaulahiset,
kirjavat liivit ja paidat. Siihen lisäksi vielä tulee sotamiesten
loistavat univormut, pappien pitkät mustat juhlapuvut ynnä eri
munkkiluokkain vaatteukset. Näihin luetaan myös hengellisten oppilaat
-- useimmat jesuiittaopistoista --, jotka opettajainsa johdolla pitkissä
jonoissa katuja kävelevät, meri- ja maakadetit, lääketieteen- ja
haavainsitojaoppilaat, lastentarhain lapset, sairaat, joilla kullakin
on vaatteuksensa osa mitä loistavimman väristä. Katsastapas niiden
kirjavia palvelijoita, portin vartijoita, joista moni on heleän
punainen aina kantapäästä kiireesen saakka; ojennuslaitoslaisia, --
keltaisia kuin kanarialinnut ja usein kaduilla työskenteleväisiä --
niin saat pienen käsityksen tästä alituisesta "karnevalista"!
Vieraista en vielä ole mitään maininnut: Saksalainen, Englantilainen,
Ranskalainen, Hispanialainen, Tanskalainen, Venäläinen, Amerikkalainen
y.m.m. kiertelee ympäriinsä ja katsastelee tätä kihisevää elämätä:
siellä ja täällä nähdään myös joku muriaani[36] eli kreikkalainen
kotoisessa kauniissa puvussaan.
Kreikkaan maa.
Kreikkaan maa on yleensä vuorista. Varsinkin Moreaa niemimaata joka
puolelta suuret kalliot piirittävät, ja syviä lahdelmia seuraten
suojelevat maata aaltojen hyrskeiltä. Saaretkin ovat vuorisia.
Erehdyttäisiin, jos Arkipelagin saariston luultaisiin tarjoavan
iloista, ystävällistä ja viheriäistä näköalaa. Ei palaakaan viljeltyä
rantuetta, ei myhäilevää tasankoa, ei ystävällistä kylää, ei humisevaa
puunlohkoa kohtaa täällä äärettömäin vetten pintain väsyttämää silmää.
Tarun tapaisten jättiläispetojen näköisinä kalliot pilkistelevät
merestä. Kaukaa katsoen ne näyttävät kyllä viehättäviltä. Sisämaassakin
tavataan enimmästi korkeita vuoriharjuja, jotka ovat täynnä solia,
syviä rotkoja ja luolia. Ainoastaan harvoissa seuduissa tavataan
isompia tasangoita ja vieläkin harvemmissa leveitä laaksoja.
Useimmat vuoret ovat metsättömiä, joten ne näyttävät synkiltä ja
autioilta; mutta niiden sisäpuolella näyttää kuitenkin olevan isoja
metalli- ja jaloja kivennäis-rikkauksia. Näihin saakka ei niistä
kuitenkaan ole paljon lukua pidetty.
Maan luonnollinen muoto, sen lyhyys ja kapeus tekevät isompain virtain
synnyn täällä mahdottomaksi. Useimmat järvet eivät myöskään ole
laivakulkuisia. Paikoin on kyllä useita lähteitä, vaan paikoin taas
suuri veden puute. Kesillä kuivavat useimmat purot, jotka taas
sadeaikoina vuoritulvista yli ääriensä paisuvat.
Maan luonnollinen hedelmällisyys on hyvin erilainen, kuitenkin vaan ani
harvoissa kohdin oikein tuottoisa. Sitä vastaan tavataan, varsinkin
vuoriseuduissa, varsin monta kuivaa maakaistaletta. Taidon ja
ahkeruuden apu maan parantamisessa täällä ei ole vielä tehnyt
sanottavaa. Yksin merenrantaiset hetteikötkin, joista voisi saada mitä
hedelmällisimpiä vainioita, saavat olla terveydellekin vaarallisessa
tilassaan, tahi korkeintaan niitä paikka paikoin käytetään riisin
viljelymaina.
Kreikkaan maan, samoin kuin muidenkin samalla leveysasteella meren
rantamaiden ilmanala, on monessa suhteessa hyvin mieluinen ja sopiva,
ja vaikka talvella sataakin lunta joka paikassa, ovat ankarat sateet
kuitenkin tämän ajan varsinaiset tunnusmerkit; ne alkavat Lokakuussa ja
kestävät aina Maaliskuuhun, jopa joskus Toukokuun alkuunkin, jolloin
kesä rasittavine kuumuuksineen tulee. Ainainen pilvetön taivas hymyilee
silloin pään päällä; mutta tämä on murheellinen hymyily, jolla taivas
tarkastelee hikeä tippuvia alamaisiaan. Sade ei virkistä maata tänä
aikana; kuivasta pakahtunut maa halkeilee kaikkialla ja kukat juureen
asti kuivavat. Vuoret ja laaksot poltetuilta näyttävät tänä kamalana
kuivuuden aikana.
Kreikkaan maalla tapahtuu jotenkin usein maanjäristyksiä, joka ei
olekaan kummallista, koska voimalliset vulkaaniset (tulivuoriset)
voimat täällä maan alla askaroivat. Historia kertoo myös useista
uusista saarista, jotka merestä ovat kohonneet, kuin myös vanhoista
sinne hukkuneista, sekä monenmoisista maan muodon muutoksista.
Polttava Sirokko ja pohjaisesta puhaltava Bore ovat peloittavimmat
tuulet. Tuuliaispäät ovat hyvin tavallisia.
Yleisesti Kreikkaan maalla olo tuottaa monta muuta, kuin nyt mainittua
vastusta. Lukuisat syöpäläiset hävittävät paljo siitä suloisuudesta,
josta maa on niin rikas. Päivän rasittaman kuumuuden vaivaamana, ei
ihminen saa yölläkään rauhaa. Jokainen sauma on täynnä luteita, jotka
kirppujen ja muskittien kanssa laumoissa käyvät nukkuneen kimppuun.
Vanhoissa huoneissa on vielä lisäksi skorppiooneja lämminnä vuoden
aikana. Kesäöinä asukkaat tavallisesti asuntonsa jättävätkin ja
muuttavat niiden edustalle paljaan taivaan alle nukkumaan.
Merikylpy Kreikkaan maalla ei ole yhtä voimistuttavaa ja suloista kuin
Pohjan- ja Itämeren aalloissa. Tässäkin, ennenkuin voidaan alussa
tunnettu vastenmielisyys karttaa, on harjauduttava. Polypimäiset
syöpäläiset, kahdeksane pitkine, päästä lähtevine häntineen
kiertäytyvät jalkoihin ja voivat helposti viedä ahventen maailmaan sen,
joka uskaltaa vähänkin etäälle merelle. Piikkiset meri-siilit peittävät
pohjan ja haavoittavat pahoin sen jalan, joka uskaltaa pohjaan painua.
Hyytelömäisiä, läpikuultavia, lapsen pään kokoisia olentoja, joita ei
eläimiksi luulisikaan, ellei tuntisi niiden liikkumista, ui suurissa
parvissa veden pinnan alla ja vaikuttaa syyhyviä, kipeitä rohtumia
niihin ruumiin paikkoihin, joihin ne koskettavat.
Athena, valtakunnan pääkaupunki, kuuluu niin sanottuihin ihmisyyden
valistusseutuihin, joiden hyöty ei koskaan häviä, vaikka nykyisyys
kuinkakin muinaisuutta pimentäisi. Kaupunki säilyttää vielä monta
muinaisuuden jäännöstä, muun muassa jyrkällä kalliolla kohoutuvan
_Akropolis'in_ Parthenon propyleer'ineen[37] y.m. Nykyajan matkustajan
melkein täytyy meritse Athenaa lähestyä: joko Morean ympäritse taikka
Korfulta, Korinton viereisen niemekkeen poikki, tahi Pireus'en kautta.
Viime mainitulla tiellä kohtaa hän lumipeittoisen Parnasson ja sitä
ympäröitseväin vuorten, Akropolis'in kukkulan ja kaupungin koko
ympäristön ihmeellisen kuvataulun. Kirkkaina päivinä Parthenon pylväät
kilpailevat valkoisuudellaan Parnasson lumen kanssa. Täällä oppii
tuntemaan miten ja minkätähden vanha Athena aaltoja hallitsi.
Hyvästi raketusta Pireuksesta vie rautatie mallikkaasen Athenaan, jonka
vanhin osa vieläkin näyttää köyhältä Itävaltalaiselta maakaupungilta.
Tätä osaa rajoittaa vähän paremmin rakettu Slavilais-Saksalaiselta
näyttävä osa, jota taas kolmas, uusin ja leveäkatuinen sekä
komea-rakennuksinen osa seuraa.
Kreikkalaiset.
Niiden monien myrskyjen jälkeen, jotka kahdentuhannen vuoden kuluessa
ovat Kreikkaan maata kohdanneet, on silminnähtävänä, että sen nykyiset
asukkaat eivät voi olla vanhain Kreikkalaisten jälkeläisiä. Ne ovat
ennen sekoituskansa. Paitsi uusia Kreikkalaisia, tapaa siellä
Albanilaisia, eli Arnautilaisia; vielä n.s. Frankkilaisia[38],
suurimmaksi osaksi Bairarilaisia. Juutalaisiakin Kreikkaassa on hyvä
joukko.
Kreikkalaiset eivät ole erittäin pitkiä eikä paksujakaan, mutta
jänteviä ja kestäviä. Kansa on jotenkin kaunista, mutta ei niin ihanaa,
kuin sitä kehutaan. Naisten kukoistusaika kestää vaan muutaman vuoden,
ja niiden kauneimmat usein pian muuttuvat todellakin rumiksi
olennoiksi. -- Kansan ravinnokset ovat jotenkin yksinkertaiset.
Kreikkalainen on hyvin kohtuullinen. Ilmanalan suhteet ja kansan
alhainen sivistys tekee sen, että kansalta puuttuu paljo semmoisia
tarpeita, joihin keskisen Euroopan kansat ovat tottuneet. Muutama
öljymarja, pari sipulia eli salaatin kortta on Kreikkalaiselle usein
kylliksi. Kahville ja tupakille antaa hän ison arvon. Vuonanliha on
melkein ainoa lihan laji, joka voi tulla kysymykseen. Viime aikoina on
kuitenkin Euroopalaiset elämäntavat tännekin koteutuneet.
Uusi-Kreikkalaiset ovat vaatteuksessaan ruvenneet Turkkilaisia
matkimaan; vaikka he eivät kuitenkaan ole siihen saaneet sitä
Albanesialaista kauneutta, kuin Turkkilaiset. Kreikkaan vaimoilla on
suuri rakkaus kauniisin vaatteisin, mutta eivät muodosta niitä
luonteviksi. Monin paikoin, etenkin sisämaassa, asukkaat astukselevat
puolialastomina.
Kreikkalaisten huoneet ovat kurjia majoja, joissa ihmiset ja kotieläimet
yhdessä elamoivat. Tässä, samoin kuin muissakin samallaisissa suhteissa,
saari-Kreikkalaiset ovat paljo mannermaalaisten edellä. Nyt kuitenkin
isommat merikaupungit alkavat saada yhä enemmän Euroopalaisen muodon. --
Uusi-Kreikkalaisten kieli eroaa paljo vanhain Kreikkalaisten kielestä.
Se on kuitenkin hyvin sointuisaa ja sanarikasta.
Useimmat maan alkuasukkaat kuuluvat kreikkalaiseen kirkkoon.
Protestanttilaiset ja katoliikkilaiset, joita maassa on, ovat enimmästi
vieraita tulokkaita -- Frankkilaisia. Kansa on uskonnollisessa
suhteessa hyvin valistumaton sekä erittäin taikauskoinen ja raivoinen.
Kansan luonnetta kuvailee Italialainen Grimoni seuraavaisesti: "Ei
millään opetuksella Kreikkalaista saa luopumaan vanhoista tavoistaan.
Ne pelkäävät aina petettävän. Kaikki niissä herättää epäluuloa; mutta
itse ei ne mitään niin paljoa ajattele, kuin petosta. Jos he menevät
oikeuteen, vannovat he alussa, että heillä on koko maailman totisin
asia ajettavana; mutta tavallisesti on kaikki vaan valetta ja
viekkautta. He ajattelevat ainoastaan voittoa; se on ensimmäinen ja
viimeinen, johon isä poikaansa teroittaa. He elävät niukasti, sillä
he luulevat, että varallisuuden hankkiminen riippuu enemmän
vaatimattomasta elämän tavasta, kuin voimallisesta elatuksesta ja
toimeliaisuudesta. He eivät tee enempää työtä, kuin minkä
välttämättömyys vaatii. Se, joka vaan voi, antaa mieluummin toisen asua
maataan, kuin itse siihen ryhtyy."
Uusi-Kreikkalaiset omistavat yleensä monta luonnollista taipumusta,
kätevyyden ja hyvän ymmärryksen; mutta kaiketta hengellisettä
sivistyksettä ovat he niin tiedollisessa kuin aineellisessakin
suhteessa paljon useimpain Euroopan kansojen jälellä; taitamattomat
papit pitävätkin heitä mieluummin ra'assa tilassaan. Heidän
taitamattomuuteensa on yhdistynyt vitkallisuus. Mikä kukoistava näkö
täällä kohtaisi silmää, jos he, vaikka väki onkin harvalukuinen, edes
puolella siitä ahkeruudesta, jolla me työlästä maatamme muokkaamme,
peltojaan perkaisivat! Saari-Kreikkalaiset ovat tiedoissa, viisaudessa
ja varallisuudessa kaikkien muiden Kreikkalaisten edellä.
Pellonviljelys on yleensä mitä kurjimmalla kannalla. Siltä puuttuu
työvoimia, maanviljelijäin sisällistä intoa, työteliäisyyteen
tottumusta ja maan-omistajain itsenäisyyttä. Tähän vielä lisääntyy
kansan ennakkoluulot, jotka sitovat Kreikkalaisen vanhoihin tapoihin,
sekä työkaluihin ja suuriin muutoksiin tarvittavat tarpeelliset varat
puuttuvat. Talonpoikainen kansa on vieläkin melkein muinaisella
kannalla. Lannoituksen käyttämistä he eivät tunnekaan. Sitä paitsi
heillä ei ole mitään maa-omaisuutta, vaan viljelevät sitä herroillensa.
Mitä Kreikkaan maan kauppaan kuuluu, niin vakuuttaa meille jo yksi
ainoa karttaan silmäys, ettei maan päällä ole toista niin kaupalle
edullista maata, kuin Kreikkaan maa on. Tätä ominaisuutta juuri vanhan
Kreikkaan maan olikin kukoistuksestaan kiittäminen, ja sepä uudelle
Kreikkaallekin tuottaa suurimman omaisuuden, jolla he voivat alkaa
vapautustaistelunsa Turkkilaisia vastaan.
Olympia.
Turkkilaisen Tessalian Larissa-kaupungin pohjoispuolella leviää kaunis,
mutta autio maakaistale aina mereen saakka, Hiljaisuus ja yksinäisyys
vallitsee siellä nyt samassa määrässä, kuin meteli ja riemu ennen
siellä kihisevässä ihmisjoukossa. Täällä näkyy jäännöksiä
Kreikkalaisten teistä, joilla ei kenenkään jalka enää astu. Muutamat
maisvainiot laaksoissa ja kurjat öljypuiden istutukset ovat nyt ainoat
viljelykset. Hävitetyt kylät ja metsistyneet puistot osoittavat, että
kansa jonkun aikaa sitte oli paljoa lukuisampi, kuin nyt. Tumman
ruskeita, laihoja olennoita, joista näkee, että ne vieläkin kantavat
sortajainsa ijestä, asuu näissä kurjissa majoissa.
Tuolla, suuren varjon tavoin, kokoutuu Kreikkalaisten muinaismaailman
jumalan asunto lumivalkeine kattoineen. Kun Ossa'a ei lueta, näyttävät
sitä ympäröitseväiset vuoret kääpiöiltä eli lintukotolaisilta.
Vanhimmat Kreikkalaiset luulivat Olympiaa maailman korkeimmaksi
vuoreksi ja sen keskustaksi. Maata, nimittäin, luultiin litteäksi
levyksi, jota voi kokonaan Olympialta katsella. Tämä usko ja vuoren
majesteetillinen muoto vei taas siihen päätökseen, että Olympia oli
jumalien maallinen asunto. Tämän kukkulan kohdalle luultiin olevan
reikä taivaan vaskikuvussa -- se oli kuolemattomain voimain portti.
Kaksi muuta porttia ajateltiin olevan taivaan la'essa, nimittäin idän
ja lännen äärimmäisissä reunoissa. Näistä päivän ja yön jumalat menivät
seurueineen valtamerestä taivaanlaelle ja sieltä takaisin. Olympialla
suuret jumalat neuvoittelivat. Ne -- 12 luvultaan -- muodostivat
vanhain neuvoston. Zeus oli niiden ylimmäinen. Ne päättivät maailman
kohtalosta ja taivaan salaisuuksista. Muut jumalat ottivat osaa niihin
yhteisiin kokouksiin, joita Zeus kokoon kutsui tärkeistä tehtävistä
tuumimaan. Kristallipalatsit peittivät vuoren kukkulan. Nämä olivat
jumalien asunnoita, joita ei mikään kuolevainen tohtinut lähestyä. Niin
kertoo Kreikkalaisten jumaluusoppi Homeron ajoista. Jo kauvan ennen
kristillisyyttä oli se pyhyyden kunnia, joka niin kauvan Olympialta
paistoi, hävinnyt.
Asettukaamme nyt tälle kukkulalle! Mikä näkö! Maa, joka on ollut meidän
sivistyksemme suurimman osan kehtona, jossa muinoin kaksikymmentä
ylistettyä kansaa asui, leviää meidän ympärillemme. Tämä nyt niin
harva-väkinen Tessalia ja hävitetty Kreikkaan maa lukivat kerran satoja
mahtavia kaupungeita; niiden knkoistavaiset vainiot olivat täynnä kyliä
ja pieniä kaupungeita: kaikkialla näkyi asunnoita, temppeleitä ja
todistuksia hupaisuudesta, hyvinvoinnista, siveydestä ja korkeasta
hengellisestä sivistyksestä. Kreikkalaisten toimellisuus, heidän älynsä
ja voimansa tuotti syviä satamia maansa rannoille, kuivasi lampeja,
joissa ruttotauteja tallentui, ja peitti vedet laivoillaan, joiden
liput liehuivat kaikilla tunnetuilla merillä. Mitä tästä kaikesta on
tullut? Ei tunneta edes kaikkia paikkoja, joissa muinaiset useimmat
paikat olivat. Villit eläimet asuvat kuningasten linnoissa; karjat
kävelevät raunioiksi riutuneiden temppeleiden sijoilla, ja täällä
vierasvarattomalla kukkulalla, josta Zeus salamanuoliansa nakkeli,
rakentavat nyt ainoastaan hänen lintunsa, kotkat, pesiänsä. Rantueet
taas ovat muuttuneet hetteiköiksi, joista vahingollisia höyryjä
kohoilee. Satamat ovat tukkoon lietyneet ja kuivaneet; harvat jälellä
olevat kaupungit näyttävät luurangoilta; yleinen köyhyys on tullut
entisen rikkauden sijaan, puute ja vajavaisuus ylellisyyden ja
kylläyden sijaan; koko maa, muinoin loistoisuuden pesä, on nyt
hävityksen ja kurjuuden kuva.
Konstantinopoli.
Turkin vallan pääkaupunki, Konstantinopoli, jota Turkkilaiset
nimittävät Stambul'iksi ja Slavilaiset Carigrad'iksi (s.o. keisarin
linnaksi) sijaitsee kahden maaosan välillä, ja on, miten Roomakin,
rakettu seitsemälle kunnaalle. Kaikkine Bosporin molemman puoleisten
esikaupunkien asukasten kanssa lasketaan kaupunkiin kuuluvaksi
korkeintaan 602,000 ihmistä, joten ne lorut, että asukasluku nousisi
aina yli miljoonan, ovat suuresti liijoiteltuja.
Varsinainen kaupunki on Marmora-meren ja syvään pistäyvän
Kultasarven-lahden välisellä kolmikulmaisella niemellä. Tämän lännestä
itäänpäin pistäyvän niemen huippuinen kärki kääntyy pohjaisen Bosporin
eteläiseen suuhun. Tällä niemekkeellä on seralji;[39] seraljin
puutarhan länsipäässä on Korkea-portti, s.o. Isovisiirin palatsi, ja
sitä etempänä Sofian-kirkko. Kultasarven ylä-osassa on Cyub'in
esikaupunki, oikea Turkkilainen osa, jossa se kirkkokin on, missä
uusien sulttaanien eli keisarien vyöttäminen ja profetan sapelilla
varustaminen tapahtuu. Monta siltaa vie Kultasarven ylitse Galattan ja
Peran kaupungin osiin, joissa Euroopalaiset -- Itämaissa yleensä
Frankkeiksi nimitetyt -- ynnä Euroopalaiset lähettiläät asuvat.
Aasian puoleisella sivulla on Skutari (Yskydar), jota pidetään
Konstantinopolin esikaupunkina ja jossa sultaanin kesäpalatsi, mistä on
erinomainen näköala, kohoutuu.
Me annamme nyt erään matkustajan lukijoillemme kuvata Konstantinopolin
elämää semmoisena, kuin se hänelle yhtenä päivänä näyttäytyi.
"Minä herään ennen kello neljää aamusella. Minun akkunoistani on
verraton näköala. Täällä leviää ääretön meri, majesteetillinen salmi ja
ihana satama; tuolla verraton kaupunki korkeine rakennuksineen ja
esikaupunkineen -- niin pitkälle, kuin silmä kantaa. Sanomattomassa
loistossa leijuelee aurinko Skutarin vuoren yllä. Minä mennä lennätän
satamaan ja sieltä pääkaupunkiin, jossa ihmisillä ahdatut kadut
palatsia kiertelevät. Mahomettiläisiä monenmoisissa puvuissa, jalkasin
ja hevosella, yksin ja seuroineen kiiruhtavat kirkkoihin. Kreikkalaisia
miehiä ja vaimoja, oikein laumoissa tunkeutuu pispansa ja pappeensa
ympärille, ne kuin rukouksiin heitä kutsuvat. Mustan ruskeat
Armeenialaisetkin kiiruhtavat jo auringon noustessa pyhyyksiinsä.
"Jumalanpalveluksen perästä karttuu katuelämä ja liike. Hevosaaseja ja
hevosia, vetäen vesitynnöreitä, työnnetään katujen sivuille, ja
kaikkialla nähdään palvelijain ja orjain huoneista ulos kiiruhtavan
porstuvia vedellä kostuttelemaan. Kalterien akkunat ja palkonkien ovet
aukaistaan, pian palatsien tasaiset katot ja harjat kihisevät täynnä
tupakoitsevia Mahomettiläisiä, ja isoisten palvelijat kiitävät katuja
pitkin virvoituksia vieden. Työhuoneista tulvaava käsityöläisten ja
työmiesten melu yhtyy korvia särkevään katumeteliin. Aasi-, hevos-,
hevosaasi-, puhvelihärkä- ja kameliparvet tunkeutuvat sekasortoisen
kansajoukon lävitse. Vuohi-, lammas- ja lehmälaumoja ajetaan
varovaisesti nälkiintyneiden koiralaumojen ohitse. Komeasti puetuita
aseellisia palvelijoita jalkasin ja hevosilla pyrkii eteenpäin
herrainsa edellä tietä avaamassa. Jopa vihannesten ja elontarpeiden
kaupustelijatkin tulevat ja kirkuin huutavat kaduilla: 'maitoa! maitoa!
-- raitista vettä! voita! Moldauer-vettä! -- öljyä! -- vaksia
Tonavalta!' j.m.s."
Uteliaiset ja ostonhaluiset tunkeuvat kauppapaikalle, jossa kaikki
kauppijaat jo ovat sijoitetut. Tässä, äärettömän suuressa katollisessa
kauppahuoneessa nähdään kaikenlaisia kankaita, damassenersapelia,[40]
tattarilaisia joutsia, Arabialaisia keihäitä, diamantteja, Kaschmirin
saaleja, j.m., kaikki mitä kauniimmassa järjestyksessä nähtäväksi
aseteltu. Kahvihuoneet eli kahvilat ovat jo joutilaita Turkkilaisia
täynnä; siellä täällä nähdään tulonen tuikkuvan, jossa kaloja ja lihaa
paistetaan; tuolla työmiesparvia paljaan taivaan alla aamiaistaan
atrioi. Nyt nähdään naisten kaltereilla varustettujen vaunujen ja
kaleschien[41] asettuvan tavallisille paikoilleen. Kulkuvartijatkin
välkkyvine aseineen jo katuja pitkin kiidättävät kilpaa partaisten,
pistuoli sekä tikari vyöllä viuhtovaisten Turkkilaisten kanssa.
Samaan aikaan alkavat myös työt satamoissa, asehuoneissa eli
arsenaaleissa, aitoissa ja laivatehtaissa. Rautasillan ympäristölle
keräytyy kontoolien kihermä; merimiehet laskettavat laivoilleen, joiden
purjeet jo valmiina pudisteleivat. Tuolla Turkkilais-vaimojen parvi
tilailee kontoolia, sillä päästäkseen Aasialaiselle rannalle, josta
on niin paljo kauniita näköaloja. Täällä on eräs isoinen nainen
kokonaan peitetyissä, kaunistetuissa vaunuissa Muriaanilaisine
henkivartijoineen, jotka tulisilla silmäyksillä tuijottavat jokaisia,
joka ei heille näytä tietä antavan. Tuolla menee rikkaan Turkkilaisen
vaimo kultaläkiltä välkkyvässä Tschaikissaan,[42] ja hänen vieressään
seisoo valkoisia ja mustia naisorjia, valmiina hänen pienimpiäkin
viittauksiaan tottelemaan; näiden edellä soutaa orjia, jotka jo kaukaa
huutavat läheisten kontoolien etenemään. Kaikki kadut ovat täpösen
täynnä Turkkilaisten jalkasin ja vaunuilla kulkevaisia vaimoja. Tavan
mukaan Turkkilaiset vaimot käyvät viheriässä puvussa ja keltaisilla
sandaleilla;[43] Kreikkalaiset ja Armenialaiset vaimot taas pitävät
ruskeita, sinisiä ja tummanpunaisia pukuja sekä punaisia ja sinisiä
sandalia.
Kaupungin keskuksessa on kuitenkin yleinen toimeliaisuus kohonnut
korkeimmalleen. Kauppahuoneesen tuskin voi tunkeida. Kadun keskitse
samoilee aseellinen joukko, jonka edestä kaikkien täytyy syrjäytää.
Täällä on kameli minut tallaamaisillaan; tuolla hurja hevonen teutoaa;
tässä eräs Muriaani paljastaa minulle tikarinsa vallitsija-naistaan
suojellakseen; tuossa iso koira minulle ärisee ja hampaitaan näyttelee.
Tuolta likehdältä kuuluu kalpojen kalske, näkyy kiveräin miekkain
välähdykset, ja pikaisesti syöksee sotamiesjoukko esille, aseillaan
tietä raivaellen joukon lävitse. Tällä ajalla ovat virkatoimetkin jo
alkaneet. Iso divani[44] jo istuu, tuomarit tuumailevat paikoillansa.
Turkkilaiset isoiset kokouksiinsa kokoutuvat oikein itämaalaisella
loistolla. Kokonaiset kadut täyttyvät heidän monilla hyvillä
hevosillaan, joita kuletetaan vaan näytteinä heidän ja palveluparven
perässä. Satamassa mastot yht'äkkiä kohoavat ja ankkurit merimiesten
hurratessa nostetaan. Upeana liitää nyt tuolla jo koko laivasto
ulapalle. -- Aurinkokin kohoaa jo taivaan laelle, torneista uudet
huudot taas toidottavat rukoukseen kutsuen; oikeauskoiset jättävät
työnsä ja huvituspaikkansa ja kiiruhtavat taas pyhyyksiinsä.
Päivällinen on nautinnon hetki. Ihmiset maassa istuvat; koko heidän
päivällisruokansa on pienessä puulapiossa, jossa sormet veitsen,
kahvelin ja lusikan työn tekevät. Huoneiden edustoilla, etehisissä,
porstuvissa, puutarhoissa ja penkereillä -- kaikkialla nähdään syöjiä.
Koirain syöttäjät kävelevät pitkin katuja ja nakkelevat nälkäisille
eläimille lihapaloja. Ylhäisemmät Turkkilaiset syövät Kiinalaisista eli
Japanilaisista posliiniastioista; veitset ja kahvelit ovat kullasta, ja
viisikymmentä jopa satakin eri ruokalajia laitetaan pöydälle. -- Nyt
useimmat asukkaat asettautuvat levolle. Huoneiden kynnyksille, katujen
kulmiin, laitureille, rannoilla viivähtäviin laivoihin, nurmikoille ja
sypressien[45] siimeksessä -- kaikkialla ihmiset uinailevat. Ei
ainoakaan ylhäinen nyt näyttäydy kaupungilla. Viimeinkin siesta[46]
loppuu ja taas toimitaan kunnes virkistyksen hetki työn lopettaa.
Kylpylät ja kahvilat nyt ihmisillä täyttyvät, käytävät kirjavanaan
samoja kihisee. Nuoralla hyppelijät ja kujeilijat konstiaan tekevät;
tuolla Arabialainen kertoilija haastelee ympärilleen kokoutuneelle
kuuliakunnalle. Täällä töllistellään kuvajais- ja nukkipeliä; tuolla on
silmänkääntäjäin ja ennustajain komerot. Täällä mustalaiset karhujaan
ja apinoitaan hyppelyttävät; tuolla katsotaan Turkkilaisten
nuorukaisten kilparatsastusta hyvin harjoitetuilla hevosillaan. Aikakin
kuluu, ilta lähestyy; maan ja meren iltarusko rusottaa. Kun hämärä
yöksi muuttuu, kiiruhtaa kaikki levolleen. Satakielet puutarhoissa
livertelevät, tuhansia tuikkavia tähtiä loistelee Skutarin taivaalla.
Kirkkojen torneista kaikuu neljännen kerran rukoushuuto. Miljoonia
kynttilöitä loistaa kaupungista meidän vastaamme. Kahvilat kaikki
valosta kimaltelevat, jopa niiden katoiltakin kynttilät ja lyhdyt
kiiluvat. Täällä Turkkilaiset naiset pitävät kokouksiaan. Orjattaret
tarjoilevat heille virvoituksia ja kahvia, ja orjat vartijoivat ett'ei
kukaan pääsisi tälle nyt pyhälle paikalle, jolle talon herrakaan ei
tohdi lähestyä. Ilta ainakin kuluvi. Aikoja sitten ovat ihmiset
kaduilta kadonneet, kello 10 kaikki paikat ovat tyhjiä ja ainoastaan
satamoista kuuluu kontoolien ja jaaloin loisketta.
Turkkilaiset.
Turkkilainen on yleensä pitkä ja tukeva; hänen käyntinsä on raskas,
mutta ratsastaissaan on hän vilkas ja notkea. Ruoassa ja juomassa hän
on erinomaisen kohtuullinen, ja kaikki vastukset hän kestää suurimmalla
lujuudella. Välinpitämättömyys ja kopeus ovat hänen luonteensa
pääpiirteet. Edellinen usein muuttuu aina huolimattomuudeksi ja
synnyttää semmoisen velttouden ja toimettomuuden, ett'ei sille muissa
kansoissa vertoja löydy. Turkkilainen voi maata ja tupakoida aamusta
iltaan matollaan, ja tämän yksitoikkoisen elämän vieton usein katkaisee
ainoastaan piipun puhdistamispuuha eli potun, jonka lävitse piipun
varsi menee, raittiilla vedellä täyttäminen. Satoja kertoja näkee
niiden kulkevan samaa katua, eikä sittekään ne tunne sen viereisiä
taloja. Ja onpa Turkkilaisia, Konstantinopolissa syntyneitä,
kasvaneita, jotka eivät koskaan ole Skutarissa käyneet.
Tämä myötäsyntynyt toimettomuuteen taipumus selittää Turkkilaisten
kopeuden, sekä tuottaa heidän taitamattomuutensa. Turkkilainen pitää
jokaista Frankkilaista kerjäläisenä, jonka pitää yöt ja päivät
työskennellä nälkää välttääkseen. Hän tosin kyllä tunnustaa, että
Euroopalaisella on monta taitoa, jotka hänelle ovat oudot; mutta sen
juuri hän pitää heidän köyhyytensä todisteena. Kaikki muut, paitsi
Turkkilaiset, ovat hänen mielestään vaan käsityöläisiä ja
päivätyöläisiä, jotka ovat luodut työhön, vaan ei nautintoon; hän se
on, joka on luotu mukavuudessa eloaan elämään -- nauttimaan.
Toisen omaisuudelle Turkkilainen antaa kummallisen kunnian. Vaikka hän,
miten kaikki Itämaalaiset, haluaa rahaa ja voittoa, ei hän kuitenkaan
juuri koskaan täytä haluaan luvattomalla tavalla. Itämaalla on tapana
kaikenlaisten tavarain paneminen akkunoihin ja oviin nähtäväksi niin,
että useimmat kaupungit näyttävät markkinapaikoilta, ja kuitenkaan ei
kukaan paikkojaan lukitse öiksi, ainoastaan peittää ulkona olevat
verholla. Näin tehdään myös Konstantinopolin isoilla markkinoilla,
jolloin Itämaiden tavarat yksiin tulvaavat. Perassa ei ole tämmöistä
uskollisuutta, ja useimmat varastajat ovat Kreikkalaisia ja
Frankkilaisia. Turkkilainen luulee olevansa oikeutettu kaikenlaisiin
väkivaltaisuuksiin muita, paitsi Mahometiläisiä kohtaan. Hän lyö
niitä kuoliaaksi, mutta ei petä heitä. "Minä olin" -- sanoo eräs
matkustaja -- "usein pakoitettu jättäytymään Turkkilaisen emäntäni
luotettavaisuuteen. Kieltä kun en ymmärtänyt, täytyi minun ruokaa,
yötilaa, y.m. maksaessani antaa koko kukkaroni Turkkilaisille, että
itse olisivat maksun sieltä ottaneet; eikä koskaan ne tätä luottamusta
väärin käyttäneet. Minä en luule, että sitä samaa voi muista kansoista
sanoa."
Rahalahja on meidän käsityksemme mukaan liiaksikin selvä todiste
vastaan ottajan vallanalaisesta ja alamaisesta asemasta ollakseen
liiaksi nöyryyttämättä jokaista julkista virkamiestä, jolle semmoinen
tarjotaan. Mutta toisin se on Turkissa. Juomarahoja täällä ottavat
kaikki, aina kerjäläisestä sulttaaniin saakka. Nimi korkeintaan voi
näissä vaihdella. Kukaan ei hämmästyisi, vaikka hänelle tarjoaisikin
rahalahjan, päinvastoin on se jokaisen tilaisuuden mukaista. Tuskin
kerkiää jonkun "ylhäisen" huoneesta, ennenkuin kaikki hänen upsierinsa
ja palvelijansa ovat ympärillä piasteria odottelemassa.
Turkkilaisten jumalisuuden ja että se enemmän ilmestyy jumalisessa
mielenlaadussa, kuin ulkonaisissa tavoissa, huomaa jokainen, joka on
tilaisuudessa heidän huone- ja yleiseen elämäänsä tutustumaan. Viisi
kertaa päiväänsä kirkon tornista kaikuu rukouskutsumus. Mutta
Turkkilainen ei aina kuule kutsumusta, sillä laki kieltää hänen
ajattelemattomasti rukoilemasta. Hän ei kuitenkaan laimiinlyö koskaan
viidesti päivään rukoilla ja hartaasti pestä itseään aina rukouksen
edellä. Isommissa kaupungeissa on kirkkojen lisäksi vielä
rukoushuoneita, jotka ovat kaikilta sivuiltaan avonaiset ja joiden
kattoja vaan pylväät kannattavat. Avonaisilla kaduilla, niityillä ja
kedoilla, puiden varjossa kaivoilla ja lähteillä nähdään polviaan
notkistelevaisia Turkkilaisia rukoilemassa päät maahan kumarrettuina ja
aivan huolimatta, mitä ympäristöllään tapahtuu. Heidän rukoillessaan
kuvastuu heidän kasvoissaan sisällisin hartaus; ehtimiseen kumartuvat
he maahan ja ovat joskus niin kokonaan rukoukseen vaipuneina, ett'ei
mikään säikähdys eikä vaara voi heitä siinä häiritä. Ruumiin
puhdistamisen yhdistäminen rukoukseen ja yleensä sen uskonnolliseksi
velvollisuudeksi tekeminen, oli Mahometin viisaimpia tekoja. Mikä
sanomaton lika, mitkä kauheat taudit eivät tässä kuumassa ilmanalassa
puhdistamattomuutta seuraisi! ennenkaikkia kun otetaan Itämaalaisten
hitaisuus ja toimettomuus kysymykseen.
Tunnettu on, ett'ei mikään uskonto pakota almujen antoon kovemmin, kuin
Mahomettiläinen; ei myöskään löydy missään niin monia yleisiä laitoksia
köyhille pyhiin vaeltajille, sairaille ja kaikenlaisille kivuloisille,
kuin Islamilaisissa maissa. Koranissa[47] sanotaan, että kaikki
omaisuus on kaikille kuuluvaa; muutamat ovat sitä vaan asetetut
hoitamaan ja huolta pitämään, että kaikki elävät maan hyvyydestä. Tämän
opin usein häpeämättömät kerjäläiset häpäisevät. Sulttaani Mahmud
II:sta esim. kerrotaan, että hän eräänä perjantaina moskeesen
(Mahomettiläiseen kirkkoon) mennessään tapasi köyhän, likapartaisen ja
ryysyisen miehen, joka oli asettaunut juuri häntä odottamaan, ja kädet
rinnalla ristissä kysäsi: "Suurivaltainen sulttaani, uskotko sinä, mitä
pyhä profeetta sanoo." Sulttaani vastasi: "Uskon, minä uskon, mitä
profeetta sanoo." "No hyvä" -- jatkoi kerjäläinen -- "profeetta sanoo,
että kaikki Mahomettiläiset ovat veljeksiä. Ja'a siis perintösi minun
kanssani; minä olen sinun veljesi!" Sulttaani naurahti ja antoi hänelle
erään kultapalan. Mutta ukko käänteli kultapalaa joka puolelle ja
tarkasteli sitä hyvin. Viimein hän sanoi päätään pudistellen:
"Veliseni, minkätähden minä saan ainoastaan yhden kultapalan, vaikka
sinulla on kultaa ja hopeata enemmän, kuin sata kamelia voisi
kantaa? Onko tämä nyt veljensä kanssa jakamista?" Sulttaani nosti
varoittavaisen sormensa ja sanoi: "Veljeni, ole tyytyväinen ja äläkä
sano kellekään kuinka paljon minä sinulle annoin, sillä meidän
perheemme on iso ja jos kaikki meidän veljemme tulevat pyytämään
minulta perintöosaansa, niin se ei riittäisi ja sinun pitäisi silloin
kultapalasi maksaa." Tämän kerjäläinen ymmärsi ja meni matkaansa.
Sulttaani meni moskeesen ja toimitti hartaustyönsä.
Hurskaiden Mahomettiläisten paraimpiin laitoksiin kuuluvat
veden-juontipaikat, joita on jokaisella tiellä ja kadulla. Kuumassa
maassa raitis vesi on lahja, jonka vertaista ei olekaan, ja sille jonka
täytyy Itämaiden avaroita aroja ja tulisia hiekka-aavoja kulkea, lähde
on kaikkein kallein löytö. Turkkilaiset kaivot enimmästi näyttävät
kappeleilta, sillä niitä muurit ympäröitsevät. Niitä on niin tiheässä
että usein näkee 20-30 yht'aikaa. Kaikki ne ovat hurskasten laitosten
laittamia. Joskus on perustajan nimi niihin kirjoitettu; mutta
tavallisesti on niihin joku Koranin lause tahi runon värssy veden
kiitokseksi kultaisilla kirjaimilla kirjoitettu.
Turkkilaisten hyväntekeväisyys ulottuu eläimiinkin. Ovathan yleensä
Konstantinopolin koirat tunnetut ja mikä vaiva niistä on sen ihmisille.
Koko kaupunki on jaettu määrättyihin osiin ja tarkka vaari pidetään,
ett'ei yksikään koira pääse vieraasen kaupungin osaan. Muuten täytyy
sanoa, että rumempaa näköä ei juuri voi tavata, kuin Konstantinopolin
koirain tarjoama on. Ne ovat keskinkertaisen isoja, punaisia ja
lyhytkarvaisia, pitkäkuonoisia ja laihoja. Niiden luku on ihmeen iso.
Ne kaikki kadut täyttävät niin, että melkein täytyy käydessään seista
kysäisemään, kuka Turkin pääkaupungin varsinainen asukas on: koirako
vai ihminen? Päivillä ne päälletysten loikivat kuin kuolleet; ne eivät
väisty kenenkään tieltä, vaikka niitä löisi tahi lykkäisi; niiden
ylitse täytyy hyppiä ja kiipeillä, jonka voikin kaiketta vaaratta
tehdä, sillä ne eivät päivällä huoli mistään. Yöllä ne sitävastaan ovat
peloittavia ja todellisesti vaarallisia, ja jokainen, joka silloin
valkeatta kaduilla kuleskelee, saa varoa kinttujaan. Koko yön kuulee
niiden kamalaa karjuntaa, koirasusien ulvonnan kaltaista. Näiden
petojen, jotka eivät ole kenenkään omia, ja jotka ovat hirmuisena
vaivana koko kaupungille, ruokkimista varten on oikein erityisiä
laitoksia. Lihan ostaminen niille tahi niiden elatukseksi omaisuutensa
lahjoittaminen, kuuluu niihin hyviintöihin, jotka paratiisin oven
aukaisevat.
Turkkilaisten hautajaiset ja hautausmaat.
Mahomettiläinen kun on kuolemaisillaan, asetetaan hän selälleen,
oikeanpuolinen sivu Mekkaan päin, johon asentoon hän myös sitte
haudataan. Pienelle takalle asetetaan suitsutin, ja Imani (pappi) lukee
Koranista jonkun värssyn ja sairaan uskontunnustuksen, jonka hän
itsekin hiljaa kertoo. Viimeisen henkäyksen perästä asetetaan miekka
ruumiin vatsalle ja sitte likisin sukulainen sulkee sen silmät. Tämän
jälkeen ruumis pestään hyvänhajuisella vedellä ja päähän ynnä partaan
ripistellään lemuavia yrttejä. Sitte ruumis kääritään valkoiseen
aivinaan ja pannaan yksinkertaiseen arkkuun, jonka jälkeen Imani lukee
muutamia rukouksia.
Hautausjuhlallisuudet ovat jotenkin yksinkertaiset. Arkku peitetään
tavallisella huivilla, ja päänpohjiin pannaan kuolleen lakki ja
vaatetilkku, joka on ollut Mekassa profeetan haudalla. Neljä henkeä
kiidättää sitte ruumiin aika kyytiä hautaan, niinkuin Koranissa on
käsketty. Miespuoliset sukulaiset saattelevat ruumista aivan ääneti ja
vähintäkään murhetta osoittamatta. Senpätähden naisväki ei saakaan
saattojoukkoon kuulua. Hautaussiunauksen jälkeen Imani lukee muutamia
rukouksia ja sitte huutaa kolmesti kuolleen nimen.
Turkkilaiset pitävät itsensä Euroopassa vieraina; sentähden he
tahtovatkin levätä isäinsämaassa. Se on Aasia. Skutarissa on
Konstantinopolin suurin hautausmaa. Siihen, johon yksi on jo haudattu,
eivät Turkkilaiset koskaan hautaa toista ruumista. Kuolleen hauta on
hänen rauhallinen kotonsa. Täten hautausmaa laajeneekin äärettömästi ja
tämä Skutarissa oleva ulettuukin peninkulmain alalle. Jokaiselle
syntyneelle lapselle istutetaan yksi platani (Saksan vahtera), ja
jokaiselle kuolleelle yksi sypressi-kataja. Skutarin hautausmaa on
sentähden avara metsä, jota käytävät risteilevät. Täällä on komeita
hautamerkkejä ja mitä suurin muistopatsaiden vaihtelevaisuus. Niillä
haudoilla, ja joita litteä kivi peittää, on keskellä syvennys, johon
sadevesi kokoutuu, josta taas isännättömät koirat janonsa sammuttavat.
Aivan liketysten, kuin sänget leikatulla pellolla, korkeiden sypressien
alla kuolleiden muistomerkit seisovat, kukin ollen kiveen hakatulla
turpaanilla eli fez'illä kaunistettu. Helposti huomataan missä
dervischi (Turkkilainen munkki) ja vanha, oikeauskoinen Turkkilainen
tahi uusi, puoli-Euroopalainen rotu lepää. Kivessä on kultainen
kuolleen nimi- ja säätykirjoitus. Taidollinen päälle kirjoitus puhuu
elämän katoavaisuudesta eli kehoittaa kuolleen edestä rukoilemaan.
Naisen hautamerkkiin on ainoastaan lotuksen lehti kuvattu ja kullalla
kaunistettu; sanallakaan hänestä ei mainita -- kuolemassakin täällä
nainen hunnulla peitetään, vieraalta salataan.
Aivan aidaton on tämä kuolleiden puisto; kuitenkin se on hiljainen,
mahtavien sypressien varjossa. Leveä maantie vie särkyneiden
lepokammioiden päällitse. Arabialainen ajaa kameleitansa sivuitse;
kello kamelin kaulassa on ainoa ääni, joka tämän juhlallisen
hiljaisuuden häiritsee.
Aasia.
Aasia on meistä itäänpäin. Tämän maaosan suuruus on yli 800,000
neliöpeninkulman, jolla alalla elää noin 500 miljoona ihmistä, jotka
suurimmaksi osaksi ovat Mahomettiläisiä ja pakanoita.
Aasia on ihmissuvun ja sivistyksen kehto. Koko muinaisajan historialla
on Aasiassa alkulähteensä; sieltä kansat maailman ympäri ovat
hajonneet. Ennenkuin Euroopan olemisesta tiedettiinkään, ehkäpä ennen,
kuin metsästäjän jalka oli Uralien ja Volgan ylitse astunut, kukoisti
Aasiassa maanpiirin-hallitus; hallitsi voimallisia kuninkaita kauneissa
palatseissaan suuria, miljoonain asuttavia kaupunkeja; viisaat tutkivat
tähtien salaisen juoksun; papit rakensivat jumalain kunniaksi
temppeleitä maalle ja sen alle; kansat taistelevat keskenään elämästä
ja kuolemasta. Mutta tämä aikainen ja loistava valistus on pysähtynyt
samalle kannalle. Kaunein, lahjallisin ja pontevin ihmisrotu,
kaukaasialainen, on tosin alkujansa Aasiasta, mutta vasta Euroopassa on
se voimallisen kehityksensä saavuttanut. Ja kristillisyys, joka
veltostuneesen ihmissukuun uuden elonvoiman loi, puhkesi tosin Aasian
maasta, mutta tämä vieno taimi oli Euroopaan muutettava, että se täältä
voisi kohouta suureksi, varjostavaksi puuksi kauniilla, hyvänhajuisilla
kukilla ja suloisilla hedelmillä.
Kuitenkin Jumala näyttää määränneen kaksi suurta valtakuntaa, Englannin
ja Venäjän, Aasialaisia valtioita herättämään heidän hengellisestä
unestaan. Vaikea on heidän kuitenkin kiivetä Euroopalaiselle korkealle
"Parnassolle", sillä taivaankorkuiset vuoret, äärettömät arot ja
hieta-aavat, hedelmättömät ylängöt täällä ihmisiä eroittavat enemmän,
kuin Euroopassa, jossa kansallisuudet sulautuvat enemmän ja enemmän
yhteen, yhdeksi kansaperheeksi. Tartarian ja Mongolian ylängöllä
paimentolaisparvet luultavasti aina ajellehtavat, ja Siperia, noin
1 1/2 kertaa koko Euroopaa suurempi, on ainoastaan eteläisimmässä
osassaan viljeltävää, jota vastaan sen pohjaisin osa pitkän talvikylmän
kourissa hyytyy. Indian ihmeellinen maa, Aasialainen Italia, valloittaa
taas luontonsa loistavalla rehevyydellä mielet ja hengen lahjoittaa
toimettoman uinailuelämän samalla, kuin rikas saarimaailma, Seylon,
Java, Sumatra, Borneo ja Ryytisaaret huokailevat polttavan auringon
lämmössä, joka kaiken toimellisuuden kahlehtii. Ne maat taas, joissa on
lauhkeampi ilmanala, miten Turkissa, Persiassa ja varsinaisessa
Kiinassa, eivät kuitenkaan ole hengellistä vapautta ja valistusta
saavuttaneet. Kaikkialla idästä aina länteen nähdään sama ylivaltaisuus
hallitsijoissa, sama orjamaisuus hallittavissa. Mahometin uskonto oli
leimuava liekki, joka yhteen aikaan Arabiasta levitti uutta voimaa
ympäristölleen; mutta tämä valkea pian sammui eikä voinut sytyttää
todellista sielun valkeutta. Sentähdenpä Aasian sivistyneissä kansoissa
ylellisyys ja velttous vaan vallitseekin. Aasialainen Turkki on
mädäntynyt, kuin Euroopankin "sairasmies". Vanhan Indian vanhentuneet
uskonnot ovat pyhyytensä kadottaneet; vanhat tavat merkityksensä; mutta
maa, joka kauvan on kuolleena uinaillut, on herännyt ja päivä päivältä
muuttuu Euroopalaisen sivistyksen tulvasta. Kiina, "keskus-kukka", on
kuihtuvainen kukka, ihmisillä täytetty huone, jonka katto on sisään
putoamaisillaan. Japanin saari-valtakunta on kuitenkin näitä paljoa
edellä, ja sepä on sen portit avannutkin vieraillekin kansoille;
viimeisinä aikoina on, näet, Japani yhdistynyt Euroopalaisten valtain
kanssa kauppiasyhdistykseen ja ruvennut perinpohjin maan hallitusta
muodostamaan.
Henkisen elämän luonne Itämailla on yksitoikkoisuus; mutta mitä
moninaisempana ihmisten luonnollinen elämä siellä ilmestyy, sitä
vaihtelevaisemmat heidän tapansa, ruumiin muodostuksensa, kielensä,
elämäntapansa ja toimensa ovat.
Tämä vastaa Aasian mannerta, joka luonnollisissa suhteissaan on
monipuolisempi, kuin muut maanosat. Ei missään ilmastolliset suhteet
ole niin monenlaatuiset, kuin Aasiassa. Tämän maaosan iso avaruus
ulettuu kaikkiin ilmanaloihin. Pohjaisnavalla asuvan (Samojetin,
Tshudin, Ostjakin) neljän jalan pituisen, ja mustan kiharatukkaisen
Borneon ja Sumatran saarelaisen; kaukaasialaisrodun lajien
(Armeenialaisten, Afganistanilaisten ja Persialaisten) säännöllisine ja
kauniine kasvoineen, korkeine otsineen, suurine silmineen,
kyömänenineen, punaisine poskineen ja hienoine, tummanruskeine eli
mustine hiuksineen -- kuinka paljo nämä eivät eroa itäisen Indian
vaaleanruskeista asujamista, joilla on mustat kiharahiukset,
latuskanenä ja suuri, törröttävä suu; ja kuinka paljo nämä vielä
erkanevat Kiinalaisista, joilla on latuskainen naama, vinoiset silmät
ja korkealla kallottavat poskipäät!
Niinkuin ihmismaailma, niinpä eläin- ja kasvimaailmakin näyttää mitä
monituisempia muotoja. Näyttää siltä, kuin luonto olisi Aasian luonut
muiden maanosain esikuvaksi ja siellä niiden rikkaudet yhdistellyt.
Pohjan perillä, lähes ikuisen talven maassa tuskin sammal, vielä
vähemmän mikään pensas kasvaa. Hylkeet ja jääkarhut ainoastaan sen
jäisillä rannikoilla kuhnivat. Etempänä pohjaismaiden rannikoilta
vilisevät metsät täynnä turkkinahkaisia eläimiä, jotka oduksina
oivallisina sinne kolkoille seuduille väkeä viettelevät, antaen
turkkinsa heille pakkasen piiloksi. Keskisessä Aasiassa suola-arot ja
hieta-aavikot vaihtelevat kauniiden laitumien kanssa, joilla kesyttömät
hevoset (Dschingetait) mellastavat. Himalajan ylälaaksoissa kasvaa
meidän viljalajit viljelemättä. Mutta jos niiltä laskeutaan eteläisille
niemimaille ja saarille, löydetään rehoittavimmat maustekasvit ja
herttaiset hedelmät. Tibetissä viidakoissa norsut peuhastavat ja
tiheissä heinikoissa jalopeurat saalistansa väijyvät. Aasian kuuma
ilmanala on meille lahjoittanut kahvipuut ja sokuriruohot, jotka, miten
kansatkin, sieltä länteen leviävät. Auringon paahto kasvinesteet
jalostuttaa mausteiksi, palssamiksi ja kaikenlaisiksi lääkkeiksi.
Ei missään maassa ole isompaa hedelmäpuiden paljoutta, kuin täällä;
meidän kaikki jaloimmat hedelmälajit ovat Persiasta, Syyriasta ja
Vähä-Aasiasta kotoisin. Hindustanissa palmuin kuningatar, kookospalmu
kohoaa aina 60-80 jalan korkuiseksi ja antaa ihmisille runsaita
aarteitaan. Tämän haltijattaren ikäänkuin alamaisina kukoistaa siellä
viini-, areka,[48] saaku-, taateli- ja varjostinpalmut sekä
Indialaisten pyhä bananipuu, jonka oksat suorakulmaisesti maahan
vaipuvat ja sieltä jälleen lähettävät uusia runkoja niin, että yksi
ainoa puu voi aikain kuluessa synnyttää ison metsän.
Siperia.
Ural-vuorten itä-, Jäämeren etelä-, Tyynenmeren länsi- ja korkean
Altai-vuorijonon pohjaispuolella leviää 261,939 neliöpeninkulman
avarainen Siperia, joka on osaksi tasaista osaksi pienikukkulaista
maata. Siperiaa rajoittavaisten vuorien kivennäisaarteet ovat sinne
houkutelleet koko joukon ihmisiä, joilla Uralin ja Altaiden vierillä on
monta kaupunkiakin. Irtish-virran varrella on turkiksia kaupusteleva
Tobolskin kaupunki ja Baikal-järven läheisyydessä Irkutski. Täällä maa
antaa runsaan sadon ja muodostaa meheviä laitumia. Vuorten juureisilla
kukkuloilla kuin myös tasangoilla on metsiäkin. Mutta 60°, pohjaista
leveyttä, pohjaisempana ei ohra enää kypsy. Täällä Jäämeren hyyteiset
tuulet esteettömästi lakeita lakaisevat. Pohjaisempana ei myös
enää nähdä jylhiä honkametsiä; avarat erämaat, suolalakeudet ja
silmänkantamattomat järvet ovat niiden sijat ottaneet. Sienimäinen maa
on jotenkin syvään jäässä, ja itse maan pinta, joka vasta Kesäkuun
lopussa sulaa, jäätyy taas jo Syyskuun puolivälillä. Pikaisia myrskyjä
ei siellä usein tule, vaan kuin ne ilmestyvätkin, ovat ne
vastustamattomat. Siperia, jota vuoret kolmelta sivulta rajoittavat ja
niin lämpimät tuulet estävät, on niin kylmä maa, että siellä asuu
ainoastaan noin neljä miljoonaa paimentolaisia, kun sitävastaan
Euroopassa, joka on paljoa pienempi, asuu noin 280 miljoonaa ihmistä.
Silmänkantamattomat lumikentät ja jäiden peittämät vuoret taivaan
rannan rajoittavat, ja luonto on talven ainaisena vankina. Elämä
Siperiassa on alituista taistelua ja vajavaisuutta, kylmän ja nälän
kanssa kamppailua. Ihmisten hengitys muuttuu silmänräpäyksessä
miljooniksi jääneuloiksi, ilmaa liitelemään. Peurat rientävät metsiin
tahi tukkiihevat toinen toisensa viereen, siten toistaan
lämmittääkseen. Korppi, tuo musta talvilintu, ainoastaan halkaisee
ilmaa raskaalla lennollaan. Paksummat puut rikki paukkuvat, kallioiden
lohot tiloiltaan siirtyvät kylmän kynsissä. Laaksojen maa halkeilee,
maanalainen vesi ylös kumpuilee ja yhtyy jääylänteiksi. Koirat
piehtaroivat lumessa ja ulahduksillaan häiritsevät seudun täydellistä
hiljaisuutta. Vaikka nämä seudut ovat ison aikaa auringon valotta,
eivät ne kuitenkaan ole kokonaan pimeitä. Tähtitaivaan erinomainen
loisto ja lumen heleä heijastus tuottaa niille jonkinlaisen
hämäräpäivän, jota pohjan- eli revontulet vielä valkaisevat.
Siperian sydänmaiden eteläisissä osissa polttava kesäinen aurinko
synnyttää ihmeteltäviä muutoksia. Tuskin lumi on sulanut, kuin ruoho jo
maan peittää ja monenkarvaiset kukat kumpuja kaunistavat; mutta yhtä
pian ne taas kuihtuvat talven tulvan tullessa. Pohjaisemmilla
tasangoilla on kasvillisuus vieläkin tiukempi ja lyhytaikaisempi, ja
Jäämeren rannoilla voi ainoastaan peuransammal vaivaloisesti kasvaa. --
Siperian metsänriistan rikkaus on Venäläisiä houkutellut rakentamaan
asuntoja ja kaupunkeja paraimmille seuduille. Jakutsk Leenan varalla
on, kukatiesi, maailman kylmin kaupunki. Maa täällä on aina monen sadan
jalan syvyyteen roudassa, josta noin kolmen jalan paksuus aina kesillä
kuitenkin sulautuu, kuin 20 ja 25° lämmin varjossakin vaikuttaa.
Talvisin kylmä on niin ankara, että parina kolmena kuukautena elohopea
on aina jäässä.
Kylmempänä aikana Siperiassa matkustaminen on oikein taito. Turkkiin,
isoon karvalakkiin, peurannahkaisiin saappaisin, naamuriin ja
kaulahiseen käärittynä istuu matkustaja liikahtamatta Jakutskilaisessa
satulassaan. Kaikki on ääneti. Ilma on pimeä ja sakea. Aamu tuskin
alkaa, ennenkuin aamunkoiton veripunainen rusko sumuisesta
taivaanrannasta kuvastaa. Aurinko nousee veripunaisena pallona
ja vihdoin kuvastaa hangelle ja pensaston jäisille oksille
kaikki sateenkaaren värit. Puut sumussa suurentuvat ja antavat
mielikuvitukselle jos jonkinlaisia haaveita. Kummallinen näytäntö,
mutta kestää vaan muutamia silmänräpäyksiä. Aurinko alenee ja sen
kanssa haaveetkin häviävät; luonto pukeutuu uudestaan lumen valkoiseen
juhlavaippaan. Pikku lintua ei ainoatakaan näe, ei mitään ääntä kuulu;
kaikki on haudan hiljaista. Viimeinkin kaikki tunnusmerkit ennustavat,
että yösija on läheisyydessä ja karavani saa uuden elon. Ajajat
hevosiaan kiiruhtavat. Mustaksi poltetuita puiden runkoja hangesta
näkyy - siinä on tulisija. Ensimmäiset ratsastajat laskeutuvat
hevostensa selästä ja Jakutskilaiset tyhjentävät niiden kuormat samalla
kuin toiset etsivät laitumia, s.o. semmoisia seutuja, josta eläin
kavioillaan lumen pois kaavittua löytää vähän jäkälää. Toiset raahaavat
puita; paukkuva nuotio pian leimuaa, ja kauppijaat asettauvat valkean
ympärille huopapatjalle teetä ja illallista odottamaan. Kaikkien
vaatteet ovat kuurasta valkeina, naamurit ja kaulahiset jäästä
kankeina; niitä sulataan ja kuivataan nuotiolla. Matkustavaiset jo
hengittävät vapaammin. Heidän hengähdyksensä kohoilevat kylmään ilmaan
kuin savu eli kuurre. Usein kuitenkin öisin nousee lumipyryjä, jotka
peittävät heidät lumeen ja pakoittavat heitä olemaan samoilla paikoilla
monta päivää.
Tutkimusmatkoja Pohjaisella Jäämerellä ennen Koillisväylän löytämistä.
Jo viidennestä vuosisadalla, kuin Amerikan löydettyä sen äärettömät
aarteet Euroopaan virtailivat, huomaittiin eteläisten pitkäin
meriteiden kauppaa ja uuden, kulta- ja hopearikkaan maan keskusliikettä
suuresti haittaavan, jonkatähden silloin jo vakaasti kysyttiin, kuinka
tätä pitkää tietä voisi lyhentää. Muutamain hedelmättömäin koetusten
perästä luultiin varmaan tarkoitukseen päästävän, kuin Venetsialainen
Giomanni Gabotta Englantilaisella laivalla oli löytänyt New-Founlannin
ja Labraatorin Pohjais-Amerikassa, ja taisi kertoa isoista
merenlahdista, jotka länteen päin pitkälle mantereesen pistäyvät.
Nyt alkoi melkein lukematon rivi rohkeita miehiä tutkimaan näitä
pohjaisia seutuja, löytääkseen tien Amerikan pohjaisrannikolta Peru'un
ja Amerikan länsirannikon kultaseuduille.
Toiset taas tahtoivat itäänpäin löytää lyhyemmän tien, kuin Hyväntoivon
niemen ympäri oleva, ja sentähden tekivät rohkeita yrityksiä Aasian
pohjoisrannikoilla.
Sen mukaan miten milloin yksi milloin toinen suunta tarjoili
lupaavaisempia löytöjä, vaihdeltiin matkojen päämaalia, eikä kauvan
viipynyt, ennenkuin nämä näihin saakka tuntemattomat seudut ikuisen
jään piirissä saavuttivat ihmeellisen vetovoiman, sillä pohjaisessa
Jäämeressä löydettiin muutamilla saarilla kultaa, hopeata, vaskea ja
lyijyä. Näiden metallien tuodut näytteet herättivät kiivaita toiveita,
jotka eivät kuitenkaan saaneet odotettua päätöstä.
Suuremman arvoinen ja pysyväinen merkitys tuli näille kuitenkin
pohjaisten merien kalarikkaudesta. Häiritsemättä oli niissä useat,
kaupassa hyvinkin tärkeät kalalajit si'inneet niin, että niiden pyynti
tarjosi rikkaita voittoja. Tämän tieto vaikutti liikettä kaikissa
mertakulkevissa kansoissa, ja pian nähtiin suurempia ja pienempiä
laivastoja Veneziasta, Hispaniasta, Portugalista, Englannista,
Ranskasta, Skandinaviasta, Venäjältä ja Saksasta vakoilemassa ja
anastamassa itselleen parhaimpia paikkoja. Näiden laivat uskalsivat
itään ja länteen pohjaisen Jäämeren kaikkiin sopukoihin, ja monta
saarta ja mantereen rannetta tuli täten löydetyksi ja paremmin
tutkituksi.
Aasialaisen ja Amerikalaisen pohjoisrannikon välillä on pääasiallinen
eroitus siinä, että jälkimmäinen epätasaisina niemekkeinä pistäytyy
pohjaiseen, ja että siellä ei ole isompia sinne laskeuvia virtoja,
joiden lämmin vesi voisi vaikuttaa napamerien jäävuoriin, Siperiassa
kuin sitä vastaan suuret virrat vierivät aina 70° pohjaiseen. Niistä
menee Obi, Jenisei ja Leena lännestä itään, ja viimeinen niistä,
niinkuin Rhein, Tonava, Niili ja muut eteläisemmät virrat, muodostaa
monihaaraisen suun eli n.s. deltan. Nämä joet välittävät vilkasta
liikettä Siperian rannikolla, niin että näiden suidenkin välillä käy
jonkunmoinen kauppa, jota Venäjän hallitus suojaa ja jo yksityiset
yhtiöt edistävät; kaupan päätavaroina on turkikset ja norsunluu-hampaat
hävinneiltä, suurilta, paksunahkaisilta mammut-eläimiltä (norsujen
edellä olijat), jotka vuosituhansia ovat jäävuorissa niin hyvin
säilyneet, että niiden lihaakin on syöty.
Tämän avaran maan itäisellä sivulla, Japanin pohjaispuolella, oli jo
monta kertaa Beringin salmen, joka Aasian Amerikasta eroittaa, lävitse
menty kauvaksi länteen. Samoin olivat yksityiset rohkeat merimiehet
Norjan pohjaisimman niemen ympäri saavuttaneet Novaja Semljan ja
Jenisein suun. 1700:nen vuosisadan lopussa seisahtuivat nämä yritykset
ja alettiin jo uskoa, että pääsemättömät esteet aina estäisivät Aasian
rannikkoa pitkin Jäämerta purjehtimasta.
Mutta tämä usko sai taas alkaa sivuuntua, kuin vuoden 1860:nen lopussa
ja 1870:nen alussa Norjalaiset rohkeat kalastajat taas alkoivat näillä
vesillä pitkälle tunkeutua, vaikka ne olivat satoja vuosia saaneet
rauhassa olla.
Samaan aikaan oli kaksi Ruotsalaista tiedemiestä, _Sven Lovén ja Otto
Marttin Torell_ tehneet muutamia matkoja Huippusaariin, Islantiin ja
Grönlantiin, ja muutamat Saksalaiset lähetyskunnat pohjoisen Jäämeren
vaikeasti päästäviin seutuihin ja niin nämä pohjan peräiset seudut
saattaneet tutummaksi. Näillä matkoilla kuitenkin oli aivan toinen
tarkoitus, kuin purjehdustien löytäminen. Ne ennen kaikkia tarkoittivat
silloisen kysymyksen, Pohjaisnavalle pääsemisen, ratkaisemista.
Näille matkoille oli innollista osaa ottanut nuori _Suomalainen Adolf
Erik Nordenskiöld_. Hän tuli monista kokemuksistaan huomaamaan
verrannollisesti vähäarvoiseksi Pohjaisnavalle pyrkimiset ja käänsi yhä
enemmän huomionsa Koillisväylän etsimiseen. Hänen rautainen tahtonsa
onkin aikeensa saattanut loistavaan loppuun: _Hän löysi Koillisväylän;
hän purjehti Vanhan maailman pohjaispuolen ympäri_.
V. 1875 teki Nordenskiöld matkan Siperiaan. Tromsössä vuokrasi hän
Norjalaisten purjelaivan, jolla lähti Kesäkuussa ja tuli ensin Novaja
Semljaan, josta sitte, luonnontutkimuksensa tehtyä, jo Elokuun 2
päivänä oli kerinnyt Kaarian merelle, jonka huomasi olevan aivan
jäättömän. Elokuun 15 p:nä Nordenskiöld jätti pienen laivansa Jenisein
suuhun, lähettäen sen Norjaan takaisin, ja meni itse muutamain
seuralaistensa kanssa venheellä Jeniseitä ylöspäin sekä sieltä viimein
maitse Euroopaan takaisin.
Jotenkin samallaisen matkan hän teki Norjasta vielä seuraavanakin
vuonna, joka oli ankara jäävuosi. Näin oli hän jo kylliksi valmistuksia
tehnyt viimeiselle, päättävälle matkalleen.
Koillisväylä.
Edellisillä jäämerimatkoilla oli Nordenksiöld'issä herännyt halu
paremmin varustetulla matkueella jatkaa Jäämeren tutkimuksia etemmäksi
itään ja jos mahdollista niin aina Beringin salmelle saakka. Tämä
matkasuunnelma kun sitte oli valmistettu ja kypsynyt, esitteli
Nordenskiöld sen Tammikuun 26 p. 1877, Ruotsin kuninkaalle Tukholman
linnassa, jossa silloin oli läsnä paitsi kuninkaallinen perhe,
meriministeri, rikas tieteiden suojelia, Göteborgin kauppamies Oskar
Dickson ja likisimmät edellisillä jäämeriretkillä seuraajansa.
Ihastuksella ja innolla hän esitteli sen suuren tarkoituksensa, että
höyryn ja sähkön aikakausi voi tunkeuda tutkimuksille vielä vieraille
aloille ja maailman keskusliikkeelle avata yli 90 leveysasteen avaran
meren (Jenisein suusta Isoon Valtamereen), "jossa laivan savupatsasta
ei vieläkään ole nähnyt." Tämän tarkoituksen täyttäminen on yhtä
tärkeä, kuin mainion Cook'in Ison Valtameren tutkimusretket.
Laveimmissakin piireissä löysi Nordenskiöldin toivo osan ottoa ja pian
parkkilaiva Vega, apuhöyrykoneella varustettuna ja muuten mitä
huolellisimmasti laitettuna, oli Göteborgin satamassa Nordenskiöldiä
varten. Nordenskiöld väitti oikeudella, että ainoastaan oikean
lähtö-ajan valitseminen ratkaisi matkan onnistumisen. Elokuussa
täytyisi olla Aasian pohjaisrannikolla, koska silloin kulkujäät
olisivat vähimmän haittana.
Eräs Venäläinen matkue oli jo v. 1740 Jenisein suusta saapunut 75:teen
pohjaiseen leveysasteesen, mutta Aasian pohjaisin niemeke luultiin
olevan 2 astetta ylempänä, sillä sinne, kerrottiin, oli eräs toinen
Venäläinen, Prontschischew päässyt, vaikka tämä luulo oli kaukana
varmuudesta.
Siinä tapauksessa ett'ei Nordenskiöldin pyrintö Koillisväylitse
onnistuisi, oli kuitenkin hänen kokemuksensa ja tieteellisyytensä
takauksena, että Aasian napasuhteet hänen kauttansa paljo
selveneisivät.
Vegamatkueesen kuului _professori Nordenskiöldin_ kanssa kuusi nuorta
ja voimallista, hyvin valmistettua luonnontutkijata. Vegan päällikkö
oli luutnantti _Palander_, rohkeudestaan ja taidostaan tunnettu
merimies, joka jo ennen oli ottanut kahteen napamatkueesen osaa.
Päällikön likisimpänä miehenä virkaa toimitti luutnantti _Brusewitz_,
ja miehistöön kuului 17 merimiestä, laivastosta valituita, yksi
Gotlantilainen merimies sekä kolme Tromsöstä otettua Norjalaista
kalastajaa.
Heinäkuun 4 p:nä 1878 lähti Nordenskiöld Vegallaan merelle, koko
Ruotsin kansan innollisimmalla osanotolla evästettynä. 14 päivää ennen
oli jo kuormalaivat Fraser, kapteeni Nilsson'in johdolla, ja Lena,
kapteeni Johannesen'in johdolla, ja sittemmin vielä Lontoosta
ruotsalainen purjelaiva Ekspress, kapteeni Grundersen'in johdolla
lähteneet Jenisein suulle. Kaksi höyrylaivaa näistä vei Vegalle
varatavaroita, jos, nimittäin, se jäisi johonkin talveksi ja
purjelaivalla taas oli hiiltä näille kolmelle höyrylaivalle. Kaikkien
näiden laivojen piti yritystä edistää.
Se mielten jännitys, jolla koko Euroopa matkueen kulkua seurasi, tuli
jo Lokakuun 14 p:nä jollakin tavalla rauhoitetuksi -- lohdullisemmasti
kuin kukaan odottikaan, sillä Vega lähetti sähkösanoman Jakutskista,
Lenan oikealta rannalta. Sittekuin "Fraser" ja "Ekspresse" jo Jenisein
suussa olivat Vegasta eronneet, mennäkseen tätä virtaa ylöspäin, oli
"Lena" Lena-virran suussa myös siitä eronnut, mennäkseen sekin virtaa
ylös Jakutskiin (63° pohjaista leveyttä). Täältä lähetettiin nyt ensin
sähkösanoma ja sitte vielä kirje Euroopaan. Nordenskiöldin ja
Palanderin itsensä lähettämä sähkösanoma vahvisti edelliset
ilmoitukset, että laiva oli onnellisesti päässyt Aasian pohjaisimman
niemen, Kap Tscheljuskin ympäri ja tullut Lenan suuhun. Loppumatka
Aasian itäisellä rannikolla ei voinut enää tarjota vaikeampia
vastuksia. Näin siis tuo kauvan etsitty tie oli jo löytymäisillään.
Tällä ajalla saapunut, Jenisein rannalla olevasta Dicksonin satamasta
Nordenskiöldin kirjoittama kirje kertoi sitte tarkemmin heidän matkansa
siihen asti.
Kap Tscheljuskin niemen ympäri purjehtiminen oli silloisen myrskyn ja
vastatuulen tähden hyvin vaikea. Laiva ei kuitenkaan kohdannut jäitä,
vaikka se meni niin pohjaisitse kuin mahdollista. Kemi kun oli
kierretty, pysyttiin likempänä rantaa, joten voitiin näihin asti
tehdyt kartat huomata epävarmoiksi, ja niiden määräämän pohjaisuuden
rajan nähtiin joskus olevan 11 astetta todellisuutta etelämpänä.
Ilmastolliset suhteet olivat v. 1878 erittäin myöteisiä tämmöiselle
matkalle, ja Palander'in tarkemman rannikkokartan toimittaminen kävi
siis erinomaisen hyvin. Aasian pohjaisin paikka, 1,000 jalkaa meren
pinnan ylitse kohoutuva kallioniemeke, on näiden määräysten mukaan
77° 43', pohjaista leveyttä, ja 104° 1', itäistä pituutta, kohdalla.
Vega sivuutti sen Elokuun 20 p:nä 1878. 7 päivänä sen jälkeen voitiin
laiva ankkuroida Lenan suuhun, joka nyt tehtyin laskuin mukaan näytti
olevan ennen merkitty liika kauvaksi itään.
Tähän asti ilmoitukset olivat menneet Euroopaan jotenkin hyvin, mutta
tästä alkain ei tiedetty matkueen kohtalosta mitään. Sentähden asia
alkoi jo todellisesti huolettaa, varsinkin sitte, kun Amerikalaiset
valaiden pyytäjät kertoivat, että he Lenan itäpuolella olivat nähneet
ison höyrylaivan jäässä kiinni. Asiaa harrastavainen Venäläinen, laivan
varustaja Sibiriakoff päätti siis Toukokuussa 1879 Beringin salmen
kautta lähettää höyrylaivan "Nordenskiöld" Vegaa etsimään.
Se hämäryys, jossa matkue maailmalle oli, haihtui viimeinkin
Nordenskiöldin, Marraskuun 25 p:nä 1878 lähettämällä kirjeellä. Se
ilmoitti Vegan todellakin olevan 67° 6', pohjaista leveyttä ja 173° 15'
itäistä pituutta, (Greenwichistä) kohdalla jäässä -- siis tuskin 200
kilomeetterin päässä Beringin salmesta.
Vegan talvipaikka, jossa näiden rohkeiden retkeilijöiden täytyi viettää
294 päivää kiinni jäätyneen laivan ahtaissa huoneissa, on Beringin
salmen pohjaisimmassa osassa. Nordenskiöld luuli jääsuhteista voivansa
päättää, että, jos he olisivat voineet talvipaikalleen keritä kolmea
päivää ennen, niin he olisivat esteettä päässeet Beringin salmen
lävitse. Mutta näin vähän ajan tähden hänen täytyi siihen jäädä
kokonaiseksi talveksi. Ajan hän käytti kuitenkin tarkkaan taroon:
seudun luonnon y.m. suhteiden tutkimiseen. Muutamat matkueen jäsenistä
tutkivat seudun kieltäkin. Kesällä 1879 lennätti Japanista lähetetty
sähkösanoma viimeinkin maailmalle ilosanoman Vegan vapautumisesta.
Näin Vega-matkue oli suorittanut sen tehtävän, joka vuosisatojen vaivat
oli hukkaan vienyt. Matkueen tiedemiehet runsailla kokoelmilla ja
kokeilla varustettuina käänsivät sivistyneen maailman huomion
Pohjaisjäämeren ja sen seudun luonnon suhteisin. Tämä matka on myös
todistanut, että vanhat käsitykset Siperian sydänmaista, joissa
ainoastaan kylmä isännöi ja Venäläiset pahantekijät orjuuteen
nääntyvät, eivät ollenkaan todellisuudessa paikkaansa pidä. Tästä
äärettömästä maasta, jonka avaruus on noin 1 1/2 Euroopan alaa, on
suuri osa samalla leveysasteella kuin keskinen jopa eteläinenkin
Euroopa, ja jossa sarvikarjat, viljat ja eteläisessä osassa viinit ja
etelän hedelmätkin menestyvät. Siperian tähän asti oleminen sivistyneen
maailman ja keskusliikkeen ulkopuolella ei ole maan tuottamattomuuden,
vaan sen suuren kaukaisuuden syy; sillä ei meritse eikä maitse ole
sinne voitu Euroopan yhdyselämään johtavaa liikettä saada. Jäämerta on
varsin vähän kulettu -- senkin vähän kalastajat tehneet -- ja Siperian
tuotteiden maitse Euroopaan tuominen on ollut aivan mahdoton. Sentähden
juuri voi Nordenskiöldin löydöstä odottaa suuria käytännöllisiä
hyötyjä. Varsin varmat ollaan, että vähä tarkempi laivatien, ilmaston
ja jääsuhteiden tunteminen tuottaa säännöllisen kaupan pohjaisessa
Siperiassa. Suuret, purjehdittavat virrat vievät tuotteet merelle,
josta ne kesän kuilla viedään itään Aasiaan ja länteen Euroopaan. Nämä
tuotteet ovat paitsi tähän asti tunnetuita turkiksia ja kivennäisiä,
jotka maitse ovat Venäjän markkinoille raahatut -- joukko pellon
tuotteita. Niinkuin tiedetään, on siellä avaroita alueita erinomaisen
sopivia viljan viljelykselle, ja maa kuuluu paikoin olevan niin
hedelmällistä, että se vertoja vetää Venäjän n.s. "mustalle maalle",
joka vuosi vuodelta antaa mitä runsaimman hedelmän aivan
lannoittamatta.
Talvi ja kevät 1879-80 toi ehtimiseen tietoja tästä voittomatkasta,
jonka Vegan miehet tekivät vanhan maailman suurimman osan ympäri, ja
kuinka ne jokaisessa satamassa ihastuksen innolla vastaan otettiin.
Suurella loistolla loppui tämä urosretki Huhtikuun 24 p. 1880 Ruotsin
pääkaupungissa, johon Vega silloin kaikkine miehineen koko Ruotsin
kansan yhteisesti valmistettuun vastaanotto-juhlaan saapui.
* * * * *
_Niilo Adolf Erik Nordenskiöld_, tämän urostyön tekijä, syntyi
Helsingissä Marrask. 18 p:nä 1832. Lapsuutensa päivät vietti hän
Mäntsälässä, jossa hänen jalo äitinsä opetti häntä rakastamaan
isänmaataan, oikeutta ja totuutta. V. 1849 tuli hän ylioppilaaksi, v.
1853 kandidaatiksi. Tämän jälkeen alkoi hän seurata isäänsä
luonnontieteellisillä tutkimusretkillä. V. 1855 tuli hän tohtoriksi ja
alkoi sitte antaa ahkerasti tieteellisiä teoksia. Hän oli jo saanut
maassamme muutamia virkojakin ja v. 1856 pyydettiin häntä jo
mineralogian professorin virkaa hakemaan, vaan vähäpätöisistä
valtiollisista syistä ajettiin hän pian koko maasta. -- Hartaasti
tämmöisiä tekoja usein kadutaan -- niin tätäkin, ja tuota jaloa
kansalaistamme sydämen halulla ikävöitsemme takaisin sille maalle, joka
häntä pojakseen nimittää! Suom.
Tsjuktsjit.
Siinä osassa Siperian mannerta, joka Vegan 1878-79 talvipaikkaa
rajoittaa, asuu n.s. Tsjuktsjia, ja on maa siinä osaksi metsätöntä
osaksi metsäistä aina rannikolle saakka; mitään virtoja siinä ei juokse
eikä siis jäämeren hyyteitä lämmitä. Hietakerroksissa on siellä
hävinneen mammuteläimen hammas- ja luukasoja. Maan asukkaat elävät
peuran lihasta ja kaikenlaisista kesällä keräillyistä metsäkasveista
keitetyllä sopalla sekä muutamain pajulajien nuorilla vesoilla.
Pinaatilta maistuva peuran suolen sisällys on heidän herkkunsa. Heidän
varustuksensa ja osa työkaluistaan ovat kivestä ja luusta valmistetut
-- ainoastaan yhdellä perheellä oli valurautainen koukku.
Tsjuktsjien asumuksina on peurannahkaiset teltat. Verhonsa ne myös
valmistavat karvaisista nahoista. Teltassaan he kuitenkin ovat alasti,
ainoastaan kapea kuvevyö vyöllä. Elämän tavoissaan he näyttävät
Grönlantilaisilta.
Vegan miesten oli hyvin vaikea heihin tutustua, he kun eivät osanneet
Venättä eikä muuta Euroopan kieltä. Yhden ainoan pojan he tapasivat,
joka osasi kahteentoista asti lukea Englannin kielellä; sen hän oli
tietysti oppinut Beringin salmen takaisilta Amerikalaisilta, joiden
kanssa he kauppaa käyvät. He näyttivät olevan pakanoita tahi jopa aivan
uskonnottakin. Eräällä miehellä oli tosin risti, mutta aurinkoon päin
näytti hän rukouksensa lähettävän. Paperirahaa eivät he tahtoneet
ottaa, ja helisevää rahaakin vaan sillä ehdolla, että niissä oli reikä,
josta ne korvarenkaiksi tahi keulakoristeiksi ripustettaisiin. Heidän
hiuksensa oli päänahkaa myöten kerityt.