Broek.[24]

Tätä asukastensa tavattomasta puhtaudestaan kuuluisaa kylää Niemeyer

kuvailee seuraavilla sanoilla: "Tuossa kummallisessa Broek'issa, joka

on pohjaisen Alankomaan tapojen pesä, on ravintola äärimmäisenä

kylässä. Sitä likemmä kylää ei vaunuilla saa mennä ja tuskin pääsikään,

sillä koko kylän tanhua on vesihaudoilla ristelty, ja käytävät ovat

niin kapeita, että kaksi tuskin sopii rinnan niitä käymään. Käytävät

ovat huolellisesti pitkinpäin asetetuilla tiileillä kivitetyt. Tämä

n.s. 'klinkers', etenkin asumusten lähistöllä, näyttää kaikenlaisilla

kuvilla koristellulta laattialta. Huoneet -- paitsi paria nykyjään

rakettua -- eivät ole isoja eikä muutenkaan ulkokomeita; laudoilla

vuoratuita, viheriöiksi maalatuita ne ovat yleensä. Rakennusten pää on

enimmästi kadulle päin, ja sen keskipaikalta johtaa sisälle irtonaiset,

noin kolmiastumiset portaat. Nämä portaat asetetaan paikalleen

ainoastaan juhlallisuuksissa, niinkuin häissä, ristiäisissä,

hautajaisissa j.m.s. Kaikkein pyhin avataan ainoastaan semmoisissa

tiloissa. Ensimmäisiin asuinhuoneisin vie pieni piiloinen takaovi.

Niihin ei vierasta koskaan päästetä; uteliaisuutensa voi hän kuitenkin

osaksi tyydyttää kuvastimen kirkkaiden akkunaruutujen lävitse.

"Niistä näkee, kuinka puhdasta ja siistiä kaikki siellä on; kuinka

kauneina kalliit, naastit huonekalut kaikki ovat paikoillaan. Komeassa

kouluhuoneessa tällä kertaa ei opetettu ja sentähden minä voin

akkunastakin vapaasti tarkastella välkkyviä pöytiä, raheja ja

kirjalautoja y.m. Meidän ruhtinasten lasten opetushuoneet tuskin ovat

niin hienoja ja siistejä, kuin ne. Täälläkään ei näkynyt ainoatakaan

kynnen kantamaa. Ihmismuodon näkeminen täällä on varsin harvinaista.

Minä luulen, ett'emme nähneet neljääkään elävää olentoa Broek'issa

ollessamme.

"Minä menin erääsen kauppapuotiin, pyysin pari luotia kahvia ja panin

parastani myyjää saadakseni kanssapuheesen. Mutta turhaan! Hän kyllä

näytti ymmärtävän aikomukseni, että tahdoin puhella hänen kodostaan

eikä hänen tavaroistaan. Sanomattoman pian sain pyytämäni. Rouva

väistyi syrjälle ja minä en saanut mitään nähdä. Näin yksinään täällä

saa ikävissään käyskennellä. Kaikki on kirjavaa, jotenkin samanmoista,

kuin meidän lapsillemme joululahjaksi antamat maalatut huoneet ja puut.

Siellä ei ole minkäänlaista aitaa, vaajaa, ovea eikä kynnystä heleättä

maalitta. Niinpä puiden rungotkin olivat valkoisella öljymaalilla

valaistuna; samoin olivat kaikki huonekalut -- täytymyksestä muka,

sillä kostea ilma paisuttaisi, pilaisi muuten kaikki. Huoneen edessä

ja takana olevassa pienessä puutarhatepposessa on kaikki aina

turhanpäiväiseen saakka menevää säännöllisyyttä. Ei lehtikattoa, ei

edes riippuvaa oksaa ole siellä varjostamassa. Keritsimet ovat kaikki

puutkin muuttaneet säännöllisiksi, sauvamaisiksi puikuloiksi.

Näkinkenkien ja värjättyjen kivien 'mosaik'[25] peittää kukkamaat;

ympyröihin maalatut kukkaset ajavat luonnollisten asiaa. Koska mikään

ei idä, ei kasva eli kukoista, niin ei myös minkäänlaista rikkaruohoa

ole hävitettävänä, ei lakastunutta lehteä laastavana, ja nuo

'puksipuusta' ja marjakuusesta keinollisesti laitetut hirvet ja

riikinkukot eivät suinkaan tehne suurta vahinkoa puutarhassa.

"Näin kaikkea seuraelämää kylmyydellä kohtelevaisissa tämän kylän

asukkaissa ei se voikaan kummastusta herättää, jos kaikkialla

kylmäkiskoisesti kohdeltu vieras sanookin sitä luonnottomaksi, joka

luonnotonta onkin, Broek'in asukkaat ovat, niinkuin kerrotaan, niin

rikkaita, että muutamien omaisuus nousee aina uskomattomiin. Kuinka

säästäväisiä he muutamissa suhteissa lienevätkin, on heidän

vaatteuksensa, varsinkin vaimojen, jotenkin kallis ja erittäin

käytännöllinen. Muodoltaan he ovat muinaisuudesta saakka pysyneet

samanlaisina. Miehillä on usein asioita kaupunkiin. Pitkät, avarat,

useimmiten hienoverkaiset mustat nuttunsa ja omituinen hattunsa

eroittaa heidät muista. Päivittäin näkee niitä pörssissä ja usein myös

julkisissa huveissa.

"Teaterissa meille näytettiin eräs pohjais-Alankomaalainen, jonka pään

ja hiusten kultainen ja hohtokivinen koristus oli arvaamattoman kallis.

Hiuksensa ne tavallisesti peittävät harsovaatteisella patalakilla.

Kultaiset korvarenkaat riippuvat heidän korvissaan ja hopealangasta

kierretyt pienet käärmeet koristavat otsaansa. Kultalukkoinen punainen

korallinauha[26] koristaa heidän kaulaansa. Tämä kummallinen pään

kaunistus ei kuitenkaan rumenna heidän kauneita, vaihevia, lumivalkeita

ja viehättäviä kasvojaan. Mutta niiden muu rumahihainen ja

möhleähameinen puku möhlentäisi kauneimmankin olennon, Broek'issa kun

turhaan etsimme jonkun ihmissielun seuraa, kiiruhdimme me vielä samana

päivänä Saardamiin." [27]

Eräs toinen matkustavainen kuvailee Broek'in läheisiä karjamoisioita

näin: "Siistissä, puhtaassa ja kauneilla matoilla kaunistetussa

syrjähisessä, jonka ainoastaan ovi navetasta eroitti, löysimme me

isännän, joka vastoin odotustamme oli erittäin ystävällinen ja valmis

meille näyttelemään kaikenlaista maataloudestaan. Hän aukasi oven ja me

seisoimme navetassa, joka, kummallisinta tänä aikana, jolloin lehmät

olivat laitumella, voitiin kuitenkin käyttää vastaanotto-huoneena.

Marmorilaattia, hienoilla matoilla peitetty; seinät, molemmin sivuin,

joilla pilttuut sijaitsivat, olivat neljäkäskivillä lasketut;

karkeanlainen, maalattu laattia, jossa ei pölyn hiukkaa ollut -- kaikki

tämä ihmetytti meitä. Lapiot, talikot j.m.s. olivat samoin maalatuita

ja kullatuilla korkoleikkauksilla koristetut. Sangot ja maitoastiat

olivat kirjavia, vaan sisältä valkoisella öljymaalilla valaistut.

Täältä me menimme maitohuoneesen, jossa kaunis siististi lyhyiseen

alushameesen, jonka hihat olivat käärityt, puettu neitonen voita

valmisti. Täällä tuo verraton puhtaus onkin paikallaan, ja näiden

meijerit kun näkeekin, maistuu Alankomaiden voi vielä puolta

paremmalta. Minä tiedustelin tarkoin mitenkä täällä voita valmistetaan,

ja tulin siihen huomioon, että se hyvä ja miellyttävä maku, joka

Alankomaiden voilla on, melkein yksinomaisesti tulee siitä että he

pikemmin, kuin me kuorivat maitonsa ja huolellisemmasti voinsa pesevät.

Lehmät lypsetään kahdesti päivään. Iltamaito kuoritaan seuraavana

aamuna ja aamumaito puolisen jälkeen. Kuorittu maitila valmistetaan

heti voiksi. Kun heidän voitaan leikkaa, on se tivistä, puhdasta ja

samannäköistä. Nämä omaisuudet pääasiallisesti riippuvat huolellisesta

pesemisestä, ja minä luulen varmaan, että jos me sen niin huolella

tekisimme, saisimme me yhtä hyvää voita kuin Alankomaalaisetkin."

Saksan rannikko.

Saksan rannikon asukkaat itäisen Preussin Memel'in kaupungista aina

Oldenhurg'in Emden'iin saakka ovat monessa suhteessa hyvin erilaisia;

kuitenkin silminnähtävästi näkee, että ne alkujansa ovat olleet

sukulaisia. Tämä heimolaisuus ilmautuu etenkin ainaisessa

kuhmuroimisessa maalla ollessaan. Vasta silloin, kuin he ovat oikeassa

olossaan, nimittäin merellä, osottavat he sukkeluutta ja pontevaa

kestäväisyyttä kovimmassakin työssä; silloin miellyttävät nuo tukevat,

voimalliset olennot, joiden velttous äsken maalla harmitti.

Niinkin likellä, kuin Danzigin ja Stettinin välisellä alueella ja sillä

maakielekkeellä, jota kuurilaiseksi "Nehrung'iksi" sanotaan ja joka

Memelistä ulottuu Königsbergiin sekä eroittaa suuren lahden merestä,

puhutaan koko rannikolla ala-saksaa. Huoneet rannikolla ovat enimmästi

yksinkertaisia ja aika olkikatolla katetuita sekä vesisuluilla

kierretyitä. Puhtaus vallitsee kaikkialla; akkunat ovat kuvastimen

kirkkaat; huonekalut puusta ja siistit sekä usein vaksilla

kiilloitetut. Tämä on silloin "bonadt". Huoneiden ympäristöä

kaunistavat korkeat pensaskasvit; kauniit kukkaset koristavat pieniä

puutarhoja. Tummanväriset, ruskeat ja mustatkin vaatteet ovat

asukkaille mieluisimmat. Housut ovat lyhyviä ja luonnottoman

leveä-lahkeisia; nutut ovat samoin avaroita, suurinappisia ja

suuri-liereisiä. Solet koristavat kenkiä ja muitakin, mihin ne

sointuisasti vaan sopivat. Vaatteuksen pienempien poikkeusten

mainitseminen ei suinkaan ole tarkoituksemme; mutta muistuttaa täytyy,

että lukemattomia semmoisia tavataan tällä pitkällä Saksan rannikolla.

Että rannikon asukkaat elävät kaloilla, tarvinnee tuskin mainita. Lihaa

nautitaan ani harvoin ja silloin enimmästi palvattua; jauhoruokia ja

vihanneksia käytetään vielä harvoin, sillä hedelmiä ja kyökkikasveja

rannikolla ei viljellä alituisten tuulien tähden.

Rantueen asukkaat eivät ole iloluontoisia. Harmaa, avara pinta,

loppumattomuuden selvä kuva, joka kaukaisuudessa taivaan ranteesen

sulautuu, vaatii heidät vakavuuteen kotona vierätellessään. Alituiset,

samaan tapaan ajellehtavaiset pilvet, vaikka muotonsa puolesta

vaihtelevatkin, painavat myös yksitoikkoisuuden merkin ihmiseen. Tämän

lisäksi tulee hänen toimensa, joka hänen tutustaa niin vaaroihin, että

kuolema pidetään oikein perheesen kuuluvana, kamalana vieraana, joka

päivittäin piilee oven takana uhriaan odottamassa. Rannikon asukkaiden

laulut ovat yhtä yksitoikkoisia, kuin muukin yleensä -- pitkäveteisiä,

surumielisiä säveliä, usein liikuttavaisia lauluja laulellaan

maatöissä. Vierasvaraisuus vallitsee Saksan rannikolla. Kaikkialla

lausutaan tervetulleeksi, ja jokainen perheen isä on samalla kelpo

isäntä. Minä vierastelin usein aivan oudoissa perheissä, jotka minun

ottivat ystävällisesti vastaan. Usein sivukulkija koputti oveen;

sillekin pian auvaistiin. Varallisten vieraissa käynti on erittäin

vilkas: täällä on virkamiehiä, joiden talo on ravintolan tapainen,

sillä jokainen, ken yö heidän läheisyydessään tapaa, ujostelematta

heihin turvaa. Usein puuttuu huoneita. Vieras ajaa pihaan, astuu

eri huoneesen, josta hän viedään saliin isännälle ja emännälle

esiteltäväksi. Tässä sitte pakinata pannaan usein koko ilta, kunnes

viimein pöytään käydään.

Rannikon asukkaat ansaitsevat huomiota etenkin sillä rohkeudella, jolla

ne pahimmillakin myrskyillä rientävät haaksirikkoon joutuneiden avuksi.

Vierasvaraisuus ja kaikki muu jäävät sen suhteen syrjälle. Sillä

kuinkas hän, joka niin mielellään henkensä panee alttiiksi

lähimmäisensä hyväksi, voisi saitailla elämän hyvyyden jakelemisessa.

Eikö hän sitä tekisi mielellään tarvitsevaisen avuksi? Luotsarit

päälliköineen, joiden velvollisuutena on tyynellä ilmalla kaikkien

laivojen karien ohitse ohjaaminen satamiin ja sieltä takaisin ulapalle,

odottavat siellä urhoollisina pahimmassakin myrskyssä. Vihan vimmassa

kuohuisat aallot pauhaten rantaan rientävät, merimiesten hätähuuto,

puhurista puhallettuna, kaikuu meren pauhinasta ja jyskeestä, ja

silloin tällöin taivaan ranteella välkkyvä valkea yön pimennossa

ilmoittaa paikan, jossa haaksirikkoinen laiva nostaa ja laskee

hätälyhtyään. Silmänräpäyksessä ottaa nyt urhoisa luotsi perheeltään

jäähyväiset ja tottelee ainoastaan hätähuutoa ja velvollisuuttansa.

Jumalaan, taitoonsa ja voimallisiin käsiinsä luottaen, kiiruhtaa hän

ulos vaaran alaisia auttamaan. Lukemattomia sankaritöitä ovat he

tämmöisissä tiloissa tehneet; jaloimmat työnsä uhraukset, joissa

hämmästyttäväiset ruumiin voimat ja taito näyttäytyvät, ovat todisteina

heidän avun alttiudestaan. Ihmeellinen on luotsien hengen voima ja

mielen lujuus. Näitä paitsi hän ei voisikaan tehtäväänsä täyttää.

Kunnia näille urhoollisille, vähäpätöisille miehille! Kunniata he

saavat kaksin verroin, kun muistamme, ett'ei suuri palkka eikä muu

loistava kunnioitus heitä siihen kehoita. Luotsit ovat ja pysyvät

köyhiä rantuelaisia, mutta muita he eivät tahdokaan olla, koska meri ja

sen rantueen keltainen hiekka ovat heille yhtä rakkaat, kuin

schweitsiläiselle jäävuoret ja viheriät ruohokenttänsä, ja koska he

hätäisiä auttavassa työssään, joka vierasta hämmästyttää, näkevät

vaan sitä, jota muut sanovat päivätyökseen. Ja eikö se ole

liikuttavaista, kun sydän on kiinnitetty kolkkoon, jokaiselle vieraalle

kammoittavaan maapalukkaan? Me puhumme tässä varsinaisesta rannikosta,

juoksuhiekasta, joka ympäröitsee merijättöä (marsch-landet), mistä

sitte ylhäisempi maa alkaa. Täällä ei yksikään lehti puhkea, täällä ei

mikään vilja vihannoi. Paikka, jonka tänä päivänä heikot heinän piikit

peittävät ja jossa eläimet järsivät, on huomenna tuulen tuudittama

meri. Meri kun paisuu ja riehuen rantaan rientää, silloin asumukset

kuohuvista aalloista kohoutuvat, juuri kuin laivahylyt meren kareilta.

Monen majan silloin vesi vie; mutta toisessa kuitenkin asukkaat

säilyvät. Rauhallisina he odottavat kohtaloaan. Mutta mitä he

odottavat? Miksi he eivät muuta sinne, jossa runsas hedelmä palkitsee

maamiehen vaivannäön; sinne, jossa kukoistavimmat niityt ulottuvat aina

lemuaviin lehtoihin; jossa viinimäet viljavainioita ympäröitsevät ja

jossa ihmiset elatuksensa monitta vaivoitta saavat? Rannikon asukas ei

jää näihin kysymyksiin meille vastauksen velkaa, vaikka hän sitä ei

sanokaan. Hän on harvapuheinen. Hän hymyilee, puree kovasti mustaa

leipäänsä; katsahtaa taivaisin ja meren ulapalle. Hän säilyy. Meren ja

taivaan herra varjelee hänen. Niinpä vuorelainenkin tupansa rakentaa

synnyinseudulleen, ja tahtoo tulla haudatuksi sen viereen, vaikka

vuoren putoamaisillaan oleva lohko olisi kuinka peloittava ja keväimen

ja syksyn lumivyöryt kuinka kammoittaisivat. Mitä vähemmän meillä on,

sitä enemmän hiukkaistakin rakastamme.

Hamburg.

Kartalla Hamburgi näyttää jotenkin vähäpätöiseltä, vaikka ottaakin se 7

neliöpeninkulman alan; mutta sen edullinen asema on siitä kuitenkin

tehnyt mitä arvoisimman maailman kauppapaikan. Nykyjään asuu siellä

noin 400,000 asukasta.

Kaarle suuri päivinänsä jo näki ne etuisuudet, joita tällä

kalastuskylällä, josta Hamburgi sittemmin yleni, jo silloin oli.

Sentähden hän rakennutti siihen linnan ja kirkon. Jo 13:lla

vuosisadalla Hamburgi oli niin voimallinen että se yhdessä Lübeckin

kanssa taisi pitää laivastoa ja sotajoukkoa kaupan suojelukseksi.

Laivalla kaupunkia lähestyissä, nähdään Elbe-joen oikealla rannalla

sanomattoman suuri mastometsä; ilmassa liehuu kaiken karvaisia ja

kaikkien kansojen lippuja; niiden väleillä suuret purjeet leijuelevat

ja mustat savupilvet höyrylaivojen piipuista kumpuilevat. Takapuolella

muhkeat makasiinit rehentelevät. Rannoilla, joita muurit rajoittavat,

aaltoilee ylös ja alas ahkera ihmisjoukko kaiken karvaisena ja

kaikenmoisissa puvuissa.

Täällä tavaravaunut työläästi junnaavat rantakatua ylös; niiden välitse

ratsastajat ja herrasvaunut pujoitteleivat. Kantajat karjuvat;

merimiehet laulavat; kaupustelijat tarjoilevat tavaroitaan; varkaat

kaivelevat vieraiden taskuja, ja joutilaat ajan viettäjät ajellehtavat

pitkin katuja. Kaikkea kaunista ja kallista, mitä maa tuottaa, on

täällä pinottuna mahdottoman suurine aameineen, raudoitettuine

arkkuineen ja koppineen. Miljoonien maksavia tavaroita nähdään vaan

kaduille ladoittuina.

Paitsi ihmisiä, tunkeutuu Elben rannalle myös kaikenlaisia laivoja

vieri viereen. Muutamat tahtovat lujat kytkyensä katkaista ja tunkeutua

virran syvään vuolteesen; toiset kokevat rantaa kohden, pyrkien

kaivannoihin, jotka johtavat kaupunkiin; toiset taas etsivät mukavampaa

asemaa eli ohjaavat tietään tullihuoneelle. Suurien, merta kyntävien

laivojen välitse kiitävät kontoolivenheet ja kalastajain ruuhet edes ja

takaisin. Sisämaan ukko katselee rannalta näitä sydän kourassa; sillä

jokaisena silmänräpäyksenä luulee hän niiden yhteen iskevän ja kumoon

keikahtavan. Mutta katso! Ne kääntävät aina oikealla ajalla ja vaaran

välttävät.

Päivät päästään voisi seista rannalla ja tätä elon hyörintää katsella.

Tuolla tulee kömpelö kolmimastoinen brasilialaisine tavaroineen; tuolla

kiitää solakka höyrylaiva Kapmaahan; valaiden pyynnistä palautuneen

laivan vieressä heilahtelee tuolla muhkea Itä-Indiassa purjehtija, ja

Amerikalaisen kauppalaivan sivuitse kiitää Englannin postilaiva. Mikä

laivain kytkyitten narina, köysien räminä ja mikä purjeiden lopina!

Tätä kaikkea vielä katteinien huudot ja merimiesten pitkäveteiset

laulut säistävät!

Ääretön laivojen paljous käy Hamburgissa vuosittain. Moni näistä tulee

Euroopan ulkopuolelta. Jokaisena vuotena käytetään siellä miljoonia

kahviin, tupakkiin, raakaan sokuriin, riisiin, indikoon, pippuriin,

puuvilloihin, viiniin, vuotiin, kirjoituskyniin, korkkiin,

kynttilöihin, suoloihin, lihaan, rauta- ja vaskitavaroihin, hopeaan ja

silkkiin, aivinaan ja saipuaan, neuloihin, lankoihin ja karttuuneihin

y.m. Kuinka monta kättä näissä työskentelee!

Hamburgin halkaisee kahtia sen lävitse juokseva Alsterjoki. Tätä paitsi

lukuisat kaivannot sitä vielä kaikkialle risteilevät. Tavaralaivat

menevät niitä pitkin aina kauppijaiden suurille makasiineille, samalla

kuin kuormavaunut ja rattaat ramuuttavat niillä lukuisilla silloilla,

jotka kanavien ylitse johtavat. Nykyjään on myös rakennettu n.k.

viemäreitä useille suunnille. Näihin meren suolainen vesi tulvaa

kahdesti päiväänsä, ja pakoveden paetessa siten menee kaupungista

tulvaava likavesi Elbeen ja sieltä mereen.

Vuonna 1842 raivosi Hamburgissa kauheasti tuhoava tulipalo. Kolmessa

vuorokaudessa se muutti kaupungin kauneimman ja parhaimman osan melkein

kokonaan tuliseksi tuhkaläjäksi. Palaneiden huoneiden sijaan on suuria,

uusia ja komeita rakennuksia kohoillut. Useimmat huoneet ovat 3- ja

4-kertaisia ja tasakattoisia, joten Hamburgi näyttääkin meille

eteläisen Euroopan kaupungilta. Näissä palatseissa rikkaat kauppijaat

ja neuvosherrat asuvat; näissä on myös joukko ihanimpia tavara-aittoja.

Tämän laineiden kuluttaman ja tuhkaläjästä kohoutuneen Hamburgin

loistokohtana on Alsterdam, jota kolmelta sivulta ympäröitsevät padon

ja n.s. neitsen-polun vierelle raketut palatsit. Ei missään muussa

Saksan kaupungissa ole mitään, jota voisi verrata siihen kauniisen

neitsen-polkuun (jungfernstieg). Etenkin iltasilla, jolloin tuhansin

likeisten palatsien ja ravintolain kynttilöitä sinisessä Alsterissa

kuvastelee, kun laulu, soitto ja ilon riemu ympäristöllä remahtelee ja

venoset vedessä viiltävät, valtaa siellä olijan vaikutus, joka vie

mielen Venedigiin tahi muuhun eteläisen Italian vieläkin enemmän

riemuitsevaiseen kaupunkiin.

Aivan toisenlainen on vanha kaupunginosa. Korkeapäätöisiä huoneita,

joissa katon rajasta aina maakerrokseen asti asutaan, on katujen vieret

täynnä. Käypäläiset, kuormavaunut, yhteisvaunut liikkuvat täällä

sekamelussa. Rattaiden ramina, ruoskain iskut ja myöjäin huudot

kuuluvat alituisena pauhuna. Pitkät, monen väriset kyltit peittävät

huoneiden etuseinät. Kaloja, simpukoita näkee tähän, tuonne nuttuja,

lakkeja, saappaita, lavitsoita y.m. kuvattuina. Tuolta korkean

kuvastinlasin takaa näkyy: etelän hedelmiä (viikunoita, mantelia,

sitruunia), vaatteita, maalauksia, kelloja ja kultasepän töitä.

Kaikkien maiden tuotteita on täällä nähtävinä. Vieläkin isompi meteli

on niillä kaduilla, joilla juutalaiset kauppijaat kärryillä vetäviä

tavaroitaan kaupustelevat. He eivät odota kunnes ostaja heidän luokseen

kerkeäisi, vaan he huutavat tavaroitaan tarjoellen aamusta iltaan asti.

Kärryn takaisissa huoneissa näkee pimeitä holveja ja käytäviä, joissa

myyjä ostaa ja myy tavaroitaan. Siellä vaatehylky korjaillaan,

puhdistetaan ja sitte taas tarjolle asetetaan. Ei mitään ole niin

huonoa, ett'ei se siellä kaupaksi kävisi ja laitetuksi tulisi.

Hamburgilla samoin kuin muillakin kauppakaupungeilla on n.s. pörssinsä

-- muhkea rakennus, johon seudun kauppijaat, kauppain välittäjät,

laivain isännät ja katteinit kokoutuvat määrättyinä päivinä ja tunteina

tuumimaan kaikesta, mitä kaupantekoon kuuluu, ja pitämään kullan,

arvopaperien ja tavarain huutokauppoja. Myös nähdään kauppakertomusten

keralla näytteitä tavaroista, joita siellä myydään.

Mitä liikerikkaampi kaupunki on, sitä isommat on pörssin

kauppaliikkeet. Erittäin suuri-arvoinen on Hamburgin pörssielämä. Siellä

hyörii sadoin, ei sadoin, vaan tuhansin kauppijaita ylös ja alas.

Pörssiaika on k:llo 1-3 p.j. Pörssin iso sali kihisee ostajia ja

myöjiä. Sokuria, kahvia, viljaa, halkoja, silkki- ja villakankaita,

jopa kultaa ja paperiakin y.m. täällä tarjotaan ja halutaan.

Tarjoilijat juoksevat sinne ja tänne, kirjoittavat seisapisteessä

kauppakirjojaan, kokevat täällä houkutella, tuolla riitoja ratkoja; he

ovat valmiita ryhtymään kaikkiin tehtäviin, vastaamaan kaikkiin

kysymyksiin ja kaikkiin tehtäviin neuvomaan. Tuolla äsken tullut,

hajalla jaloin seisova katteini puhelee yksinänsä kanssa -- lakki

takaraivolla ja kädet taskuissa. Täällä on kauppijaita, jotka tuntevat

maailmaa ja elämää. Heidän ajatuksensa liitelevät merien ylitse niihin

kaupunkeihin, joissa heillä on konttuori ja joissa heidän nimensä

tunnetaan ja arvostetaan, niinkuin Hamburgissa. Hamburgin pörssi on

kaikkien pohjan pörssien edelläkävijä. Hamburgin kauppa näkyy selvästi

katuelämässä. Se on vilkkaampi ja metelöitsevämpi, kuin missään muussa

Saksan kaupungissa. Päästä päähän on kaupunki työskenteleväinen

"mehiläis- ja muurahaispesä". Hengen viljelemistä Hamburgissa ei ole

milloinkaan laimiin lyöty. Tiede- ja taide-laitokset ovat lukuisat ja

monenmoiset. Ylhäisempinä sivistyslaitoksina on täällä korkeita

oppikouluja, merimieskoulu, välskäri- ja rakennuskoulu y.m. Arvoisat

kirjastot ja tieteelliset kokoelmat helpoittavat myös täällä tietojen

saavuttamista.

Kummallisena Hamburgin luonteen osoitteena mainitsemme tässä jo

vanhastaan ihmetellyn ja ylistetyn köyhäin ja sairasten hoidon.

Orpohuone, S:t Georgin esikaupungin iso sairashuone, erään

kauppamiehen, monta vuotta sitte, perustama "Schröderstiftet" ja iso

joukko laupeuden laitoksia, ovat arvoisia todistuksia siitä

mielenlaadusta, jonka he vanhoista ajoista ovat perineet.

Muinaiset kaupungin muurit ovat laitetut mukaviksi kävelypaikoiksi.

Täältä, etenkin kolmelta kukkulalta, on erittäin viehättävä näköala:

Alsmanin kukkula idässä, Alster-kukkula kaakossa ja Elbe-kukkula

lännessä. Viimemainitulle näkyy satama, Elbe ja osa kaupunkia.

S:t Georgin esikaupungissa oleva Tivoolin huvipaikka, ajoratoineen ja

kesäteaterineen, on enimmän käytettyjä kaupungin ulkopuoleisia

huvipaikkoja, Kaikenlaiset huvitukset houkuttelevat suuren joukon

yleisöä ja varsinkin merimiehiä myös Hamburgin ja Altoonan väliseen S:t

Paavalin esikaupunkiin n.s. Hamburgilaisten vuorelle. Siellä on monta

hyppelypaikkaa, kansan teateria, napaliikkuja ja kaikenlaista huvia,

mitä markkinat tavallisesti tarjoavat. Mutta pahuuskin on sinne osannut

ja se, joka elämäänsä ei tuhlaa irstaisissa huveissa, ei S:t Paavaliin

menekkään.

Viime vuosina Hamburgi on aikalailla laajentunut, joten siitä pian

paisuu oikein jättiläiskaupunki. Melkein kaikkialle kaupungin

ympäristölle on rakennettu isoja huoneryhmiä, jotka eivät puutu muuta,

kuin nimeä, ollakseen esikaupunkeina, ja yhä enemmän tulee tavaksi,

että kauppamiehet niin kesällä kuin talvellakin asuvat kaupungin

ulkopuolella, ollen varsinaisessa kaupungissa ainoastaan

asioimistunteinaan (noin k:llo 10-4).

Rhein.

Euroopassakin on jokia, jotka Rheinin voittavat niin vesijoukkionsa

kuin suuruutensakin suhteen, mutta semmoista maan siunauksien,

valistuksen hyväintöiden, luonnon ja taiteen ihanuuksien yhdistäjää,

kuin muinaisuudesta kuuluisa Rheini on, ei toista ole.

Rheini ei muodosta Juravuorien ja meren välillä ainoatakaan putousta.

Se on aina ääriään myöten täynnä: sen vesimäärä ei vuosien

vaiheissakaan paljoa muutu. Tämä joki on vilkasliikkeinen kauppatie

Alankomaiden ja Schweitsin, Englannin ja Italian välillä. Tätä

kulkevaiset laivat ovat eriseuduilla erikokoiset. Basel'in ja

Strasburg'in välillä ne kantavat 5-600 sentneriin (1 s. = 100 lb),

Baselin ja Mainzin välillä 2,000-2,500, Mainzin ja Kölnin välillä 3,500

ja Kölnin alapuolella 4-6,000 sentneriin. Rheinin alkulähteet lirisevät

Schweitsissä, alapää suutelee Alankomaiden nurmikoita. Sen alkulähteitä

kiertelee vapaa paimenkansa; sen suupuolella työskentelee vapaat

käsityöläiset, meren kyntäjät ja kauppijaat. Schweitsin maa on Alppien,

niiden kukkulain ja laaksojen sekamelskaa; Alankomaiden maat ovat

alatasangoita ja suoria. Schweitsin vedet virtaavat kolmeen mereen;

Alankomaat yhdistävät toisistaan kaukaisten maiden virrat. Schweitsi on

Euroopan sydämen eroitettu kanta; Alankomaat ovat monen kansan

keskustana, yhdyssiteenä. Tieteellisessä suhteessa Schweitsi on vaan

Ranskan tahi Saksan osa. Alankomaalaisilla on oma kielensä ja

kirjallisuutensa.

Keskipaikoillaan Saksassa Rheini juoksee pitkän kahden rinnakkaisen

vuoren välisen kapean tasangon lävitse ja puhkaisee sitte tämän

pohjaispuolella ahtaassa laaksossa vuorisen ylätasangon. Rheinin laakso

on koko tällä matkalla paljoa muuta ympäristöään alempana. Tässä jokea

voisi sanoa kaivannoksi, joka on kaivettu syvään leveäsen kunnaasen.

Vuoret, joiden välitse Rheini juoksee, ovat niiden ylänköjen reunoja,

jotka yhdellä sivulla alenevat itään, toisella länteen. Rheinin laakso

siis on hyvästi reunustettu; siellä ja täällä sitä sivuavaiset vuoret

kuitenkin avautuvat läpikuluiksi.

Rheinin reunustat ja Maas'in seudut ovat Ranskalaisten ja Saksalaisten

muinaiset yhtymä-, liittouma- ja sekaannuspaikat. Schweitsissä

Saksalaiset ja Ranskalaiset ovat yhtyneet liittovaltioiksi. Rheinin

keskipaikoilla he ovat keskenään sen vasemman rantueen omistamisesta

taistelleet. Alankomaissa asuu Saksalaisia. Keisari Kaarle suuren

aikana Rheinin seudut olivat sen valtakunnan keskuksena, joka Ranskan

ja Saksan yhdisti yhden valtikan alle.

Rheinin keskiseudut olivat Saksan päämaat siihen asti, kuin Itävalta

ja Preussi rupesivat näiden herruudesta kilpailemaan. Rheinin

vasemmalla rannalla on vanhoja kaupungeita, joiden ikä ulottuu aina

Roomalaisaikaan asti: Speier, Worms, Mains, Koblens, Bonn ja Köln;

itärannalla ja sen likehdällä ovat uudemman aikaiset kaupungit:

Mannheim, Karlsruhe, Darmstadt ja Dysseldorf.

Viinimaa.

Trier ja Koblenz kaupunkien välinen Mosel-laakso on 13 peninkulman

pituinen ja peninkulman levyinen. Tällä alalla on vähintään 200 asuttua

paikkaa: kaupunkeja, kauppaloita, kyliä, kartanoita, linnoja ja

luostareja. Näiden kansa elää enimmästi viinin viljelyksellä. Moselin

monet mutkat tekevät sen, että rantain kaltavuus aurinkoon verraten on

hyvin monenlainen. Tässä esim. on peninkulman eli parin pituinen

lahdeke, jonka rannan kaltevuus on suoraan aurinkoon päin. Sen

kallioiden laaksoihin auringon säteet siis suorastaan hellittävät ja

vaikuttavat paljo viinin kypsymiseen. Laaksossa on jok'ainoa tilkku

käytetty viinimaaksi -- köynnösten istutukseen. Tämmöisen lahdelman

tapaa milloin virran oikealla milloin taas vasemmalla puolella, joen

käänteiden mukaan. Nämä, suoraan aurinkoon päin kallistuvaiset rantueet

tuottavat parhaat viinilajit, jonkatähden jokainen kokeekin niistä

saada edes pienen alueen itselleen. Toiset kallion seinät kallistuvat

joko itään tahi länteen. Niillä kasvaa keskinkertainen viini. Lopuksi

on täältä suoraan pohjaiseen kallistuvia vuoren seinämiä, joille

harvoin, taikka ei ensinkään, aurinko paistaa; ne ovat kylmiä ja siis

viinin viljelykselle sopimattomia; kuitenkin nekin tarpeensa löytävät.

Niillä kasvaa nimittäin mataloita tammipensaita. Moselin ympäristön

asukkaat kuorivat niitä ja myövät kuoret parkitsijoille. Viidentoista

vuotisina pensaat kaadetaan ja käytetään yksi osa niistä aitaukseen,

toinen osa polttoaineeksi. Monella kylällä tammipensaista on vuotuinen

hyvä tulonsa. Nämäkin viljeltävät ovat virran mutkaisuuden tähden

milloin virran oikealla milloin vasemmalla rannalla. Ne vaihteleivat

tuon tuostakin viehättävien ja hyvästi järjestettyjen viinimäkien ja

mehevien niittyjen kanssa.

Vuorten rinteet, joilla viiniä viljellään, ovat jotensakin korkeat.

Viinimäki nousee porras portaalta ja aina viimeisellä huipullakin

viiniköynnöksiä kasvaa. Näitä päällettäin laitettuja penkereitä

sanotaan "käre'iksi". Joskus on 20 ja 30 semmoista penkerettä

päällettäin. Ne ovat hyvin erilailla laitellut. Vuoren rinteet ovat

nimittäin täynnä ulkonevia kalliokielekkeitä, halenneita ja

jyrkänneitä. Semmoisen tasaisen pinnan saamiseksi, johon voi

saada viiniköynnöksille tarpeellisen mullan, täytyy usein tehdä

isojakin rakennuksia. Joskus kulkee isoja siltoja vihannoitsevien

viini-istutusten ylitse kalliohuipuista päävuoreen.

Kaikkialla nähdään kivisiä holveja korkeille pylväille nojautuvan. Nämä

ovat viinimäen kannattajia. Virran rannasta vuoriportaat nousevat sen

korkeille kohdille. Usein tämä vaivaloinen vuorelle kiipeäminen kestää

tuntikausia. Moselin jyrkän ja kallioisen vastakkainen ranta

tavallisesti on aukea ja alhainen. Näillä silloin pellot, niityt ja

asuinhuoneet ovat. Viinimäen omistajalla, nimittäin, pitää olla pieni

niitty ja laiduin sarvikarjalleen, ja jos mahdollista, vähä pelto- ja

puutarhamaata. Näin osa heidän viljelyksistään, nimittäin viinimäet ja

tammipensaat, on virran yhdellä, toinen osa toisella puolella.

Sentähden venhe viinin viljelijälle on yhtä tarpeellinen, kuin rattaat

ovat maanviljelijälle. Elonaikana täytyy, näet, joko rypäleet eli

heinät, tammet eli vilja viedä virran ylitse. Suuri on se vaiva, jonka

viinin viljeleminen ihmisille tuottaa. Elonajasta elonaikaan kestää työ

taukoamatta. Talvet päästään kaivelee viininviljelijä vuoren rotkoista

liuskakiviä, survoo ne hienoksi ja sitte ne ripistelee istutuksille.

Nämä pitävät maan tuoreena ja lannoittavat. Tätä paitsi pitää, jos

ilmat vaan myöntävät, viinimäkien muureja laittaa, kallioita paikata ja

pönkittää. Kevääsin heidän täytyy pystytellä salkoja, joiden ympärille

viiniköynnökset kiertäilevät sekä maata muokata ja lannoittaa. Ja

täällä ei voi lantaa vetää isoilla rattailla, vaan on se vuorelle

vivuttava vähitellen. Maanviljelijän tarvitsee kesällä ainoastaan

katsella miten viljat kasvavat, kukkivat ja tähkivät; viinin viljelijä

sitä vastaan ei vuosikauteen saa köynnöksiään katseestaan jättää. Heti,

salkojen pystytettyä ja maan muokattua, ovat vanhat köynnökset pois

hakattavat. Maa on aina kuohkeana pidettävä, että siihen valo, lämpö ja

vesi paremmin ottaisi. Viinin viljelijän täytyy siis vielä kesälläkin

maataan kohotella ja poistaa sieltä kaikki liiat taimet. Nämä ovat

isoimmat ja säännöllisesti esiintyväiset työt.

Näiden lomissa on myös pienempiä töitä tehtävänä: repeytyneiden oksain

sitominen, rikkaruohoin kitkeminen j.m.s. Suuret vaivat tuottavat myös

usein tuulien ja veden tuhotyöt. Sade synnyttää usein rajuja puroja,

jotka vievät vuorten rinteille kannetun maan -- kokonaiset peltotilkut

-- alas laaksoihin. Näin nämä ihmisraukat joskus löytävät kaikki

suurella vaivalla vuorelle raahaamansa kivisoran ja maan, jonka

huolellisesti siellä pellollensa ripistelivät, vuoren juurelta,

naapurinsa maihin yhdistyneenä vesiajona.

Työkalujen alinomaista edes ja takaisin kulettamista karttaakseen, ovat

viinin viljelijät paikka paikoin rakentaneet pieniä kalustohuoneita,

jotka viinin kypsymäaikana myös vartiahuoneiden asiaa ajavat. Niistä on

varsin ihana näköala. Joskus on niiksi käytetty vanhoja, keskiajan

ritarien linnain tahi Ruomalaisten rakentamia vartialinnain jäännöksiä.

Joskus taas käytetään niiksi vuorten rotkoja ja halenneita, joihin

asetetaan lukittavat ovet. Näiden halkeamain suilla vartijat illoin

valkialla istuvat, päiväsydämiä varjossa venyvät, ruoalla ja juomalla

itseänsä virvoitellen.

Böhmi ja sen kansa.

Böhmi on joka sivulta vuorien piirittämä umpilaakso, eli oikeimmin

monta pientä laaksoa, joita korkeat vuorten ulkopuoliset reunat

yhdistävät yhdeksi kokonaiseksi. Tämän suuren laakson alhaisin seutu on

siinä, missä Eger Elbeen yhdistyy. Böhmerwaldin vuorijonon

keskikohdalla on kolmen penikulman levyinen aukko, joka pienempäin

vuorien välitse avaa tien Bayeriin. Samoin Mährinkin vuoret tavan takaa

alenevat ylätasangoksi, niin että Böhmistä kyllä pääsee Mähriin vuorien

ylitse kiipeilemättä. Näiden vuorien matalin kohta on näiden ja

Sudetien yhtymäseudulla. Muuten Böhmi on mitä kummallisemmasti

naapurimaistaan eroitettu; se on isonmaisten vuorien eroittamana

niinkuin saari mantereesta.

Böhmin muodostaa siis joukko pieniä umpi- eli n.s. patalaaksoja, joista

kukin itsekseen on ison kokonaisuuden kuva. Mikä muotojen rikkaus

täällä ilmestyy! Jyrkkiä rajavuoria, ala- ja ylätasangoita, joita

mäenselänteet ja ahtaat rotkot jakailevat, ja avarat laaksot

säännöttömästi vaihteleivat täällä keskenään.

Jos ei oteta lukuun suolaa, josta Böhmissä on yleinen puute, yhdistää

tämä maa kaikki, mitä elämän ylläpidoksi ja viehätykseksi tarvitaan:

aaltoilevia viljavainioita, muhkeita metsiä, malmikkaita vuoria, monia

terveyslähteitä, kivihiilikerroksia, meheviä niittyjä, tuottoisia

hedelmäpuutarhoja, oivallisia viinimäkiä, erinomaisia humalistoja ja

purjehdittavia virtoja. Senpätähden Böhmiä sanotaankin "Itävallan

ruunun kauneimmaksi diamantiksi".

Ilmanala on viehättävä, kylmän ja lämpöisen keskivälillä; ainoastaan

vuoriseuduilla ja ylätasangoilla on se kova. Erzgebirgen korkea ja

Sudetien vieläkin korkeampi selänne suojaa sitä itä- ja pohjatuulilta.

Teollisuus Böhmissä on etevämpi kuin muissa Itävallan maissa.

Pellavatavaroita valmistetaan siellä suuressa määrässä ulosvientiä

varten, ja "Rumburgerin" aivinainen on avarammalta, kuin Böhmin

emäntäin kesken, tunnettu. Pitsien lanka kehrätään niin hienoa, että

16,000 Böhmin kyynärän pituinen kiila painaa ainoastaan 20 grammia

(noin 47 1/2 orttia). Puuvilla- ja villateollisuuskin siellä ehtimiseen

vaan enenee. Lasin valmistus Böhmissä on jo vanhoista ajoista omistanut

ensisijan.

Odottamattoman vaikutuksen tekee Böhmin pääkaupunki. Pragin kanssa

tuskin mikään Saksan kaupunki voi kilpailla paikan kauneudessa ja

omituisuudessa. Hätinä voisimme ajatella jyrkempää eroitusta, kuin

Berlinillä ja Pragilla toisiinsa verraten on. Berlin on aivan lakealla,

yksitoikkoisella hietatasangolla vähäpätöisen Spree'n varrella; Prag

vaihtelevassa ylängössä, rakettu vuorten rinteille ja viehättävän

Moldaun rannoille. Berliniä ympäröitsee pohjais-Saksan alangon luonto

petäjä-edustajineen; Pragia etelä-Saksan luonto, viini- ja puutarhat.

Berlinin kadut kaikki ovat leveitä, säännöllisiä, suoria; Pragissa

tuskin on kahta suoraa ja leveätä katua, toiset kaikki mutkaisia.

Berlinin melkein kaikki rakennukset ovat palatsien kaltaisia, kauniita,

hupaisia, mutta yksitoikkoisia ja historiallisitta merkityksittä;

Pragissa on monta vanhaa, savuuntunutta, säännötöntä rakennusta,

kaartevilla jatkoksilla, ja vanhoja palatseja; ei yhtään huonetta ole

täällä toisensa kaltaista, kaikki vaan alituista muotojen vaihtelua.

Berlinissä kaikki on hienoa, somaa, ylevää; Pragissa on paljo

likaa, jokaisessa kulmassa ja käänteessä liha- ja leipäaittoja,

kaupustelija-akkoja ja savuavia "makkaroita".

Böhmiläisen luonne, samoin kuin hänen maansakin, osoittaa monessa

suhteessa teeskentelemätöntä luonnollisuutta. Selvimmän kuvan

koko Böhmiläisen kansan luonteesta saa heidän alamaisesta

kohteliaisuudestaan. Preussilainen kun yksinkertaisesti sanoo: "hyvää

huomenta", sanoo saksilainen jo: "kaunista hyvää huomenta!" mutta

Böhmiläinen ei vielä siihenkään tyydy, vaan sanoo "hyvää huomenta, minä

toivon", "hyvää iltaa, minä toivon"; ja eipä vielä tyydy siihenkään,

vaan lisää: "teidän kuulijaisin palvelijanne". "Hyvää yötä" sanoessaan,

sanoo hän sitä täydellisesti: "hyvää yötä toivon minä, teidän

kuulijaisin palvelijanne, nukkukaa hyvästi!"

Talonpojalla on jo hattunsa kainalossaan, kun hän kaukaa näkee

isäntänsä. Jos hänen on sen kanssa puhuminen eli jos hän muuten joutuu

sen likisyyteen, tervehtää hän sitä käden suutelemisella. Tämä

patriarkallinen tapa on paljoa parempi, kuin esim. puolalaisten

polvilleen laskeutuminen. Jos Böhmiläinen, oli se sitte mies eli vaimo,

nuori eli vanha, poika eli tytär, kohtaa pastorinsa tiellä tahi hänen

kotonaan, niin painaa hän aina pienen muiskun hänen käteensä.

Eikä ainoastaan alhaisempi palvelusväki, vaan myös ylhäisemmät

virkamiehetkin päivittäin suutelevat tämän armollisen herran ja rouvan

kättä, kun vaan heidät tapaavat. Ylhäisemmän säädyn tytöt ja pojat

suutelevat isäänsä ja äitiänsä, setäänsä ja tätiänsä jokaisen

päivällisen syötyään ja maata mennessään, aina viidentoista vanhaksi

saakka.

Böhmiläisen vaatteus on paljoa pohjais-Saksalaisen vaatteusta

somempi. Alhainen virkamies pukeutuu täällä paremmin kuin

ylhäinen muualla, ja Pragilaisten vaimojen komeus syrjälle sysää

itse Berliniläiskaunotartenkin kaunistukset. Mutta kaikessa

tässä ei nähdä mitään teeskenneltyä. Ylhäiset ja alhaiset ovat

luonnollisia ja vilpittömiä. Itävaltalaisten maiden asukkaat ovat

yleensä luonnollisempia, suopeampia, raittiimpi-mielisiä, kuin

pohjais-Saksalaiset, ja vaikka protestanttinen Saksa on mennyt henkien

viljelyksessä heidän edelleen, niin voittavat viimemainitut kuitenkin

edellisen tunteiden ja taitojen kyvyn tasaisessa kehkeytymisessä sekä

sielun ja ruumiin voimissa.

Vieraanvaraisuus on myös Böhmiin perehtynyt. Sen kansaan pian tutustuu

ja, jos heidän tapoihinsa ja omituisuuksiinsa mukautuu, saa kokea mitä

sydämellisimmän kohtelun. Tapoihinsa ja omituisuuksiinsa Böhmiläinen

onkin niin sulkeutunut, kuin sen maa vuorien saarrokseen. Kaikkeen

vieraasen ja ulkomaiseen on hän taipumaton, ja kun hän joskus

patalaaksonsa jättää, ei hän mistään löydä sen vertaa.

Kaksi aivan eri kansaa, Slavilainen ja Germanilainen (Szechiläinen ja

Saksalainen) asuu Böhmissä. Vihollisen tavoin ovat he usein vastakkain

ryntänneet ja otelleet, kunnes Slavilainen puoli on paennut. Mutta

heidän toivonsa paremmasta tulevaisuudesta elää heidän lauluissaan ja

saduissaan suvusta sukuun. Niistä runsaista aarteista ainoastaan yksi

esimerkki! Vlanikin vuoresta lirisee eräs lähde vihertävää vettä ja

valkoista vaahtoa. Entisinä aikoina, kun voimallinen vihollinen

Szechiläisiä ahdisti ja viimein ne voitti, oli muutama tuhat

alkuasukasta viimeisestä onnettomasta teurastuksesta pelastainnut.

Vihollisen hirmuisesti vainoamina he viimein löysivät suojansa tässä

merkillisessä vuoressa, joka avautui ratsujoukolle. Sitte ovat he monta

vuosisataa siellä maanneet, eivät kuole, vaan kun aika on täytetty, ja

Böhmi on pahimmasti sorrettu, tulevat he jälleen sen apuun ja voittoon.

Tavan takaa he nostavat päänsä ja kysyvät, eikö aika jo ole? Silloin

hevoset pystyttävät korvansa, mutta pian kaikki jälleen uneen vaipuu.

Hän joka täsmälleen oikeana päivänä ja hetkenä Vlanikiin menee, voi

nähdä ratsumiehet.

Yrjönpäivänä (Maalisk. 12 p.) menevät seudun tytöt ja pojat vuosittain

Vlanikiin, siten oikein draamallisesti satua esitelläkseen. Yksi

valitaan johtajaksi. Hän huudahtaa: seiso! ja kysyy eikö vielä ole

aika. Joku toinen on lähettiläänä, joka lähetetään katsastelemaan,

miten yläilmojen asiat ovat. Tämä sitte kertoo tietojansa, kunnes

johtaja sanoo: "Aika ei vielä ole." Sitte tämä pieni sotajoukko hajoaa.

Erzgebirge.

Erzgebirgen vuorijono tekee suurimman ja kansarikkaimman osan Sachsenin

kuningaskuntaa. Siellä useimmat ja korkeimmat vuoret kohoutuvat; siellä

suurimpain virtain lähteet paitsi Elben lirisevät; siellä on Sachsin

vuoriviljelyksen, nypläystoimen, osaksi puuvilla- ja villakehräämöiden

ja puutöiden pääpaikat. Samalla kuin maan päällä nyplätään, kehrätään

ja kudotaan, taotaan ja vetokärryjä vedetään, tehdään samaa sen alla.

Leipzigistä alkaen maa vähitellen penkereittäin nousee nousemistaan

laaksoina ja harjuina korkeimmalleen Böhmin rajalla. Tänne Tapio on

runsaasti kylvänyt kaikenlaisia luonnon kauneuksia; vaan myös jylhiä

vuoria ja synkkiä metsiä tapaa siellä täällä silmä, semmoisia, joissa

ei mikään laululintu pesi, ja missä ainoastaan joku ampiainen silloin

tällöin surahtelee; joissa viiniköynnökset eivät uljastele eikä

ohrakaan usein kasva. Sanomattomat metsät humisevat etenkin

ylhäisemmillä seuduilla, jotka pitävätkin Leipzigin seudut puissa.

Mättäitä ja kivihiiliä ei myöskään puutu. Maan aaltoileva muoto ja

sorainen laatu vaikeuttaa pellon ja puutarhan viljelyksen; kylmä

ilmasto tekee myös usein maamiehen vaikean vaivannäön hedelmättömäksi.

Maan parhaana tuotantona ovat kaurat, pellavat ja perunat.

Viimemainittu ravintoaine ajaakin pääasiallisesti leivän asiaa. Se on

köyhän elatuksena aamuin, puolipäivin ja illoin, usein ainoastaan

suolan ja harvoin voikipeneen tahi pellavaöljyn höystämänä. Usein

muutamat perunat ovat heille oikein makupaloina ja jos niitä on

kyllältä syödä, pidetään se monen perheen oikeana virvoituksena.

Jos ei Böhmistä ja muista naapuriseuduista viljaa tuotaisi,

kärsisivät Erzgebirgen asuja-raukat usein suurta kurjuutta,

vaikka he sanomattomalla vaivalla, samoin kuin Tyrolilaiset ja

Schweitsiläisetkin, ikäänkuin pakoittavat maan antamaan sitä, jota se

heiltä kieltää. Aina puolin penikulmin kantavat he kopilla mehukasta

maata ja lantaa kaljuille kallioille. He kyntävät vuorten rinteitä,

joita tasankolaiset tuskin voisivat ylös kiivetä. Heinää he tekevät

semmoisilta kukkuloilta, joilta yksi ainoa sopimaton askele heidät

syöksisi onnettomuuteen. Heinänsä he korjaavat sitte kesällä re'ellä,

sillä kärryt eivät voi semmoisilla seuduilla tulla kysymykseenkään.

Erzgebirgeläinen on vähään tyytyväinen, vilpitön ja teeskentelemätön

toimissaan. Erzgebirgen tasangot ovat hyvin pieniä; siellä ei ole

ollenkaan teitä, ainoastaan käytäviä, joita alituisesti saa kiipeillä

ja raahailla. Vaivaloisempaa maanviljelystä tuskin missään lienee, ja

tokkopa muualla käytettäneenkään nuorisoa niin aikaisin työssä kuin

täällä. Kuudennella vuodellaan lapset jo auttavat nypläystoimissa,

kehruussa ja maja-askaressa.

Erzgebirgeläinen, samoin kuin Tyrolilainenkin, on vielä merkillinen

ahkerasta ulkoseutujen kiertelemisestä, ja samalla alituisesta

ikävöimisestä kotivuorille ja laaksoihin. Niinkuin muuttolintuja,

rientää heitä sadottain keväisin eri seuduilta vieden nauhaa, pitsejä,

läkkiastioita j.m.s. kaikkiin maihin, joissa Saksan kieltä vaan

puhutaan; Schweitsistä aina Venäjälle, ja usein ainoastaan kirves ja

savikauha mukana, kulkevat he rakennustöitä etsimässä. Mutta talveksi

melkein kaikki rientävät kotiinsa, köyhässä, pyryn peittämässä,

savuhuntuun käärityssä majassaan vaimoneen ja lapsineen nauttiakseen

vaivalla ansaittua talvenvaraansa. Pojat, kahden ja kolmentoista

vanhoina menevät joko yksin tahi isänsä apuna kauppatavaroilla

täytettyjä kärryjä vetäen maita ympäri, ja monella perheellä on puoli

tusinaa poikia mailla tuntemattomilla silloin, kuin tyttäret kotona

nypläilevät ja kehräävät.

Paksu sumu, joka tuskin päivällishetkinäkään häviää, ilmoittaa

Erzgebirgeläisille talven tulon, joka tavallisesti ilmestyykin mitä

kammoittavaisimmassa muodossa. Usein pyryää viikkokaudet lakkaamatta,

ja joskus yhdessä yössä niin paljo, että kylissä täytyy tiensä

lapioita, jopa joskus nousta katoillekin, ennenkuin voi tien ovelle

tahi akkunoille löytää. Kuudesta aina neljääntoista jalkaan vahva

lumi ei ole harvinaista kovina talvina. Pyryt, jotka eivät missään

niin myrskyile, kuin täällä, muodostavat usein neljänkymmenen

ja kuudenkymmenen jalan korkuisia nietoksia, joiden ylitse

Erzgebirgeläinen Lappalaisen tavoin suksii tahi lumikengillä laahailee.

Onnettomuuksien vältteeksi asetetaan merkkisalkoja, ja pahemmilla

pyryillä, etenkin iltasilla, ilmoitetaan vielä kellolla tahi rummulla,

mihin päin matkustajan on pyrkiminen. Harvoin sittekään talvi menee

jotakuta ihmistä lumeen hautaamatta. Sittekin Erzgebirgeläinen

sydämellisesti toivottaa jokaisen talven tervetulleeksi; sillä se

tuottaa hänelle rakkaimman näön, rekikelin, joka tiet tasailee,

vilkastuttaa seurustelua ja yhteyttä, ja tavallisesti kestää kauemmin,

kuin alangoilla. Silloin ei ajeta hevosilla, vaan ikäänkuin lennetään

uhkaavien vaarojen ohitse, vuorien ja laaksojen ylitse, ja yksinpä

lapsetkin kelkoillaan (enimmästi kaksittain kussakin) laskevat alas

mitä jyrkimmiltä kukkuloilta. Nuoriso onkin täällä yleensä paljoa

paremmin karaistu kuin alangoilla, ja usein, silloin kuin me täällä jo

turkkiin turvaamme, lapset siellä juoksentelevat mitä niukemmissa

puvuissa. Näin puettuina he myös seuraavat matkustajan vaunuja lahjoja

kerjäten.

Karlsbad.

Böbmerwaldin itäisellä rinteellä kiertelee Teplbach graniittivuoren

syvää juoppaa myöten Eger-virran laaksoon. Vaikka kesällä hyvin

vähävesinen, miten muutkin vuoripurot, paisuu se keväisin, jolloin

tulvavesi tuhansissa noroissa hypähtelee, tahi suoja virtojaan

vierittää vuorelta alas, kohisevaksi koskeksi, joka usein tuhoja tekee

ja vedellä peittää koko Egerlaakson. Likellä tämän Eger'in

yhtymäpaikkaa, jossa virta lirisee korkeiden äyräiden ja jyrkkien

kallioseinäin välitse eteen pistäytyvän vuoren ympäritse, on Saksan

mainioin terveyslähde Karlsbad; monen kivuloisen toivon ja pyrinnön

esine, paikka, josta tuhannet vuosittain löytävät terveytensä taikka

helpoituksen kivulleen tahi vapautuksen viimeisen, rauhallisen

lepopaikan.

Karlsbad on puoleksi kaupungin ja puoleksi maaseudun näköinen. Tämä

tulee kaupungin omituisesta asemasta. Monessa paikassa laakson seinä,

johon pääkadun huoneet nojautuvat, on niin jyrkkä, että päädöt koskevat

kallioihin, ja laakson pohjan leveys supistun paikoin aina 180 jalkaa

kapeaksi. Huoneet muualla, paitsi pääkadulla, ovat sijoitetut sinne

tänne laakson seinäin penkereille joko ypö yksinään tahi ryhmissä,

ja ovat kaunistetut hupaisilla puutarhoilla ja istutuksilla.

Kokonaisuudessaan Karlsbad tarjoaa metsäruunuisine kunnaineen

viehättävän näön, vaikka sitä miltä puolelta tarkastelisi. Ei vähemmän

kuin seitsemäntoista terveyslähdettä, joita maanalainen valkea

lämmittää, pulppuaa tällä kaupungin pienellä alalla. Ne kumpuilevat

ylös graniittihalkeamista, joiden seiniä kalkkinokkumakivi silaa. Tämä

marmorimainen ja kirjava nokkuma- eli hikikivi on lähteiden

synnyttämää, ja valmistavat Karlsbadilaiset sen kaikenlaisiksi

kauniiksi kaluiksi, sillä se on helppoa silittää ja kiillottaa. Sitä

murretaan kosolta Sprundelnissä. Siitäpä nimikin "sprundelkivi."

Sprundeln on kiitettävin, toimeliaisin ja kaikkia lähteitä antavaisin

lähde. Sen lämmin on myös suurin (60° R.). Vesi siellä tulvaa tupruten

isolla jyminällä ja tavan takaa ikäänkuin seisahtaen, tyhjentää vetensä

pyöreäsen lammikkoon, jota peittää katto, jonka keskellä on reikä

höyryjen läpäisemistä varten. Tästä majamaisesta lammikosta kylpijäin

juoma-astiat sitte täytetään. 200 askeleen päässä Sprundelnistä on

Linnanlähde (Slottsbrunnen), jonka lämpö on 40° R. Sprundelniä lämmön

suhteen likinnä on Reinhardin lähde. Tätä, samoin kuin Pitaalilähdettä

ja Hygiealähdettäkin, käytetään paljoa vähemmän. Toiset lähteet

eivät vielä ole ollenkaan kunnostetut, ja ne kun puhkeavatkin itse

Tepl-virtaan, on niistä nouseva höyry niiden ainoa ilmoittaja. Kaikille

kunnostetuille ja vedensuonnille sopivaksi valmistetuille lähteille on

vieraille rakennettu mukavia laitoksia: kauniita pylvässaleja

sadeilmoina käyskenteltäväksi, varjoisten, jylhäin metsäpuistojen

lävitse luikertelevia tiehyeitä, jotka jatkuvat pitkin ihanien laakson

rinteiden ja kalliokielekkeiden kautta etemmä ympäristölle.

Kaikki Karlsbadin lähteet ovat erilaisia aukeamia siitä kuumasta

vesivirrasta, joka alkaa syvyydestä, missä maa vielä on hehkuvassa

muodossa. Mitä ylempänä lähteet ovat, sitä vähempi on niiden lämpö.

Kuumin niistä, Sprundeln, on Teplbachvirran laaksossa.

Ainekset kaikissa lähteissä ovat samat ja jotenkin samassa määrässäkin

ne ilmestyvät; korkeampi lämpö vaan tuottaa suurempia vaikutuksia.

Sanomaton veden paljous tulvaa näistä kaikista lähteisiä. Sen vuotuinen

summa lasketaan 600 miljoonaan kuutiojalkaan -- se on veden paljous,

joka täyttäisi peninkulman laajuisen ja 5 jalan syvyisen järven

vedellä. Voi kuinka antelias siis luonto on kalliine lahjoineen!

Karlsbadi-veden terveyttä antavainen voima oli jo vuosisatoja takaperin

tunnettu. Niiden maine kaikuu maiden ympäri ja houkuttelee joka vuosi

joukon kivuloisia kaikista maailman ääristä ja ilmanaloista tähän

hiljaiseen laaksoon. Ja sen vaikutus onkin itsepintaisiin pitkällisiin

tauteihin ihmeellinen. Useimpiin alaruhon tauteihin Karlsbad-vesi onkin

kaikkein paras parannus-aine. Väkipäisille luuvalovaivoille on se yhtä

terveellinen. Usein se taudin parantaa kokonaan; mutta melkein aina

antaa se helpoitusta, heikontaa pahan vaikutusta eli poistaa sen

palautumisen koko vuodeksi. Kummallinen myös on lähteiden vaikutus

kuumain maiden tauteihin. Aina Itä- ja Länsi-Intiastakin rientää joka

vuosi onnettomia, maksa- ja pernatautisia, täällä koettaakseen

viimeistä apukeinoa. Monta meneekin terveenä takaisin. Juonti alkaa

tavallisesti viileämmistä, mietoisemmista lähteistä. Sprundelnin vesi

vaatii suuremman varovaisuuden ja on juotava vasta lääkärin selkeiden

neuvojen mukaan. Täysikasvuinen tavallisesti juo 10-15 maljaan joka

aamu. Koko juontiaika keskimäärin kestää 5-6 viikkoon. (Kesä- ja

Heinäkuussa). Muutamat sairaat käyttävät lopuksi Peplitz'iä,

Frankenbad- ja joskus myös Marienbad-vettäkin noin 14 päivänä.

Karlsbadin elämä on niin vapaa, kuin isoissa kaupungeissa. Seudun

ihanuus ja monipuolisuus, asukasten suopeus ja osaa ottavainen

ystävällisyys, jotka kaikki jokaiseen, heidän huostaansa jätettyyn

sairaasen tekevät hyvän vaikutuksen, vaikuttavat rauhallisesti ja

sääliväisesti heihin ja niin edistävät terveytymistä. Torvien tornista

puhalluksella "tervetultua", joka jokaiselle tulijalle kaikuu, on jo

jotain vieraan suosimista ja ylevää, sekä tekee iloisen vaikutuksen.

Seuraavana iltana tervehtää häntä tavallisesti kaupungin laulukunta

jollakin serenaadilla hänen akkunansa takaa. Isäntäväkensä

sydämellisimmästi palvelemana, koteutuu kylpyvieras vapaana ja huomiota

herättämättä kirjavaan kihinään lähteellä, joka, pienenä maailmana,

ympärilleen kerää kaikenlaisia, kaiken kielisiä, kaiken pukuisia,

kaiken kansaisia, kaiken säällisiä, kaiken tapaisia ja uskoisia.

Helposti täällä toteutuu, vaikka kaikki ovatkin vieraita, ja

seurustelun tarve tuottaa mieluisimman tuttavuuden, sekä antaa siivet

hyödyllisille ja virkistäville keskusteluille. Päivällisten jälkeen

soittokunta soittelee muutamilla käytäväin paikoilla; konsäärtit,

näyttelyt, pidot, iltaseurat ottavat iltamat. Viehättävin kuitenkin on

kaupunkia kiertäväisten käytäväin ihana luonto. Jos ilma myöntää

pitempiä kävelymatkoja, ottaa aina postitalo eli Hommer'in kylä vieraat

vastaan. Sinne vievällä leveällä tiellä pyörii komeita ajoneuvoja,

jättäen jälkeensä siimeksisillä hiekka-käytävillä astuskelevaiset

jalkamiehet. Hommer'iin keräytyy joka ilta lukuisa joukko tiheiden

puiden alle tahi suojaaviin telttoihin juomaan kahvia, eli syömään

mulloja, voileipää ja juomaan olutta. Kauniina iltamina kylpyvieraat

kiiruhtavat vehreän luonnon helmaan, viehättävää konsäärttisoittoa

kuultelemaan ja tuttaviaan tapaamaan.

Yhdessä paikassa -- kirkkotarhassa -- käymme vielä, ennenkuin

Karlsbadin jätämme. Sinnekin on "pieni maailma" kokoutunut -- maan

pyhiin matkustajia kaikista kansoista, kaiken karvaisia ja säätyisiä.

Sinne he heittivät pyhimyssauvansa ijäksi päiväksi. Nämä pienoiset

kummut kylmää maata harmaine ja sammaltuneine, kiiltävine ja loistavine

hautakivineen, joita kaikenkieliset kirjoitukset kaunistavat -- kuinka

suloisia elonkukkia ne kätkevät! Täällä kodosta kaukana, kaukana

kaikista rakkaista ne lakastuivat. Kuinka monta niistä, jotka

aikakirjoin lehtiä kunnioittavat, nämä nimet muistoon herättää!

Jokainen saksalainen sukukunta löytää tästä kalmistosta jonkun tutun

nimen, jota se rakastaa, kunnioittaa ja lukee parhaimpainsa joukkoon,

ja jokaisen kansan kunniallisten jäsenten hautoja tavataan täällä.

Parantavaisilla lähteillä tapasivat he tuskainsa helpoitusten sijasta

niiden lopun ijäisen rauhan helmassa. Monen hautakiven, joka

katselijalle puhuu vierasta, käsittämätöntä kieltä, ympärillä näkee

väkikihermäin seisovan; sillä jokainen tänne pyhiin vaeltanut etsii

haudat, joissa hänen sydämensä lemmikit makaavat, ja hoitava käsi

koristaa joka vuosi muistomerkit uusilla seppeleillä eli istuttaa

tuoreita kukkasia niiden juurelle.

Tyrolilainen.

Tyrolilaiset ovat terveitä, voimallisia ja kauniita ihmisiä

vilpittömillä ja rehellisillä katseilla; he ovat kookkaita,

leveähartiaisia ja vähentymättömillä voimilla aina vanhuuteen saakka.

Tyrolilaisten vaatteus yleensä on hyvin kaunis, vaikka jokaisella

laaksolla onkin oma vaatepartensa vallitsevana. Kuinka ylevä

Inn-laaksolainen onkaan pitkine sukkineen, jotka polvet jättävät

paljaiksi, lyhyine nahkahousuineen ja leveine vöineen, punaisen liivin

päällä olevine leveine henkseleineen, lyhyine nuttuineen ja suurine,

pyöreine ja keveillä nauhoilla koristeltuine hattuineen! Alaisen

Inn-laakson naisilla on korkea, suippoinen hattu kauniissa päässä,

lyhyt poimuinen hame ja kaunis miehustin; yläisen Inn-laakson naisilla

taas on vehreä huopahattu eli keltainen olkihattu, vehreä miehusta sekä

leveät viehättävät valkoiset liinavaatteiset hihat. Passeieriläinen

reunustaa ruskean nuttunsa punaisella ja viheriäisellä, pitää

punaisia henkselejä ja keltaista hattua. Bregenzin seudun naiset,

jotka kauneudessa voittavat muut Tyrolilais-vaimot, niinkuin

Liller-laaksolainen on kaunein Tyrolin miehistä, pitävät kesällä

taivaan sinisiä, talvella korvalakkeja, kirjavaa miehustaa ja

valkoista, kudottua kankahista sen päällä.

Tyrolilainen rakastaa kotiaan ja hänellä on siihen syytäkin. Hän

rakastaa ruhtinassukuaan ja hän on todella osoittanut, että hän sitä

rakastaa uskollisesti aina kuolemaan asti. Tyrolilaisten taipumuksissa

on kummallinen sekoitus: kuleksimishalu ja kotoikävä; mieltymys

luontoon ja taiteellisuuteen; työteliäisyyden ja kaupanteon halu. Tämän

ohessa hän on -- sitä ei kukaan voi kieltää -- oikein runollinen

ihminen. Hänen kotomaansa luonnon runollisuus: sininen taivas, auringon

säteistä säihkyvät tunturit, raivoisain vetten hyrskeet ja lumivyöryjen

jyskeet -- kaikki tämä tekee häneen elävän vaikutuksen. Hän iloitsee ja

riemuitsee. Se on sulo luonnon vaatimus, joka hänen äänensä virittää

lauluun. Kun päreitä kiskotaan eli "lotscher'ia" -- puun oksista

tehtyjä kenkiä -- palmikoitaan, silloin laulu vilkkaasti virtaa

lakkaamatta, ja soitinlaudan, huuliharpun ja pillin säestämänä.

Etsch-laaksossa kulkee kummallisesti koristettuja ihmisiä -- Saltnec'in

(viinitarhan vartijoita) viinimäen edustalla suurine pertuuskoineen ja

hattuineen, joita höyhenet tahi oravan nahat kaunistavat, ja pari

vuorikauriin sarvea nahkakilpisellä rinnallaan. He tuntevat hyvin

maansa laulut ja antavatkin runovirtansa vapaasti ja vilkkaasti vieriä.

Tyrolin hyppelyissä on monenmoisia, keinokkaita käänteitä ja

asennoita, joissa kavalieri alinomaa nopsasti pyörähtelee ja

kiertelee hemppukkansa ympärillä käsien taputtaessa ja jalkojen

temistäessä. Sitä paitsi Tyrolilaisen runollinen mieli ilmautuu

vielä heidän yksinkertaisten käsityöläisten ja talonpoikain töiden

muotojen kauneudessa, varsinkin maalauksessa, kuvanveistossa ja

rakennustaidossa. Senpätähden nähdäänkin ei ainoastaan kirkot, vaan

myös useimpain huoneiden päädöt valkoisina, heleinä helottavan seudun

viheriästä pohjasta. Tiviit rakennukset, joita Tyrolissa melkein kaikki

ovatkin, ovat kuvilla kaunistetuita eikä koskaan niiden kaltereista,

jotka huoneusten alimmaiset kerrat ympäröitsevät, puutu jotakuta

raamatun lausetta tahi kukkaiskoristetta. -- Tyrolilaisen miehuullisuus

muistuttaa vielä vanhasta ajasta, jolloin Saksalainen talonpoika

esiintyi ylevänä ja vaativana miekkoineen ja höyhenkoristeisine

lakkineen. Mahtavat miekkain mittelijät eivät vieläkään puutu tästä

maasta, etenkin alaisessa Inn-laaksossa ja Ziller-laaksossa. Te

kuulette äkkiä räikeän huudon vuorelta. Silloin seisoo siellä ylpeä

taistelija, jonka kaikki jäntereet ovat jännitettyinä odottavaan

huutoon. Hän seisoo ja odottaa kärsimätöinnä, kunnes joku huomaa tuon

yllyttävän kiljunnan ja vastaa siihen. Nyt astuvat molemmat ääntä

kohden, kunnes toisensa kohtaavat. Nyt koitetaan! Jos ihmisiä on

läheisyydessä, otetaan ne palkintotuomareiksi. Se ei ole lasten

leikkiä, mikä nyt alkaa. Niin tulinen on ottelu, että kaikki jäsenet

ruskaa ja usein kuullaan: "hammas hampaasta, silmä silmästä, eli nenä

nenästä." Voittajan palkka on voitetun lakin-höyhen. Se, jolla on kolme

höyhentä lakissa, ei pelkää ketään; hän kamppailee kenen kanssa hyvään.

Innollisesti rakastaa Tyrolilainen pilkkaan ammuntaa ja metsästystä ja

hänen varma tähtäyksensä on usein nähty.

Omituisia ovat heidän häätapansa. Niissä eri seutujen asukkaat paljo

toisistaan eroavat. Saksalaiset varsinkin eroavat Italialaisista

naapureistaan. Aamusopalla, jolloin lihaa, makkaraa ja leivoksia myös

tarjotaan, juhlallisuudet alkavat; sen jälkeen seuraa hyppely ja sitte,

noin kello 10, kulku kirkkoon, jonka oven vilkkaasti soittavaiset

musikantit aukaisevat. Heidän perässään menevät nuoret miehet,

joita kaksi "viitan kantajaa" seuraa; nuoret neitoset, joiden hiukset

ovat kukilla seppelöidyt ja nauhoilla koristettu hattu kädessään,

seuraavat heitä. Näiden jälessä tulee sulho papin ja isännän

seurassa; heidän takanaan taas naineet miehet, morsian, joka kantaa

ruusmariini-seppelettä, pitsistä vyötä ja ruususeppelettä, seuraavat,

nekin papin ja morsiusäidin keralla -- morsiamen oikea äiti ei ole

seurassa. Naineet vaimot ovat viimeisinä. Kirkossa juhlallisuuden alkaa

juhlallinen messu, sitte seuraa vihkiminen, uhrikäynti ja viimeiseksi

Juhanneksen-siunaus. Kirkosta mennään ruoalle; silloin pannaan "pöytä

koreaksi" 10-12 ruokalajilla; keskimmäinen laji on soppa. Ruoan

perästä, joka usein kestää 6 tuntia, sillä ruokalajien välillä

hypellään, kuullaan joku saarna ja lyhyt rukous pidetään. Sitte alkaa

uusi ruoka-aika. Nyt asetetaan voitaikinasta tehty käärme esille ja

onnelliseksi lopuksi maistetaan maljasta ja annetaan morsiusparille

rahapalkinto häiden kulunkien korvaukseksi.

Wieliczkan suolalaitokset.

Krakaun läheisyydessä on pieni kaupunki nimeltä Wieliczka (Vjälitshka).

Siinä ja sen ympärillä on tämä kiitetty suolalaitos. Työ siellä käy

miten muissakin kaivoksissa. Suola ensin rouhitaan suuriin lohkoihin ja

sitte hinataan ylös. Aina 13:lta vuosisadalta alkaen on tässä

kaivoksessa työskennelty, ja siis ääretön paljous suoloja nostettu,

eikä tuo jättiläisaarre sittenkään ole sanottavasti vähentynyt.

Kahdeksasta aukosta, joista 2 on kaupungissa ja 6 sen ulkopuolella,

päästään tähän maanalaiseen suolasäiliöön. Molemmat ensimmäiset ovat

työmiesten alas laskemista ja suolan ylös nostamista varten; toisista

aukoista taas kuletetaan enimmästi työmiesten tarpeita. Jos laskeumme

alas eräästä näistä, tulemme ensin pimeäsen, 600 jalkaa aukosta olevaan

paikkaan. Tästä muutamat käytävät johtavat eräille portaille, joissa on

325 osaksi puista, osaksi suolaista astinta. Kun nämä on menty,

tavataan taas useita käytäviä, jotka vievät viimein varsinaiseen

suolalaitokseen. Mutta kuinka meitä ihmetyttää tähän kummalliseen

asuntoon astuissamme! Me seisomme nyt uudessa maailmassa, jonka loisto

ja kiilto on suurempi, kuin vilkkainkaan mielikuvitus voisi ajatella.

Jos käännämme silmämme maahan päin, jossa seisomme, näemme avaran,

silmänkantamattoman ja väkirikkaan tasangon huoneineen ja katuineen,

joilla kuormavaunut vieri vieressä vierivät. Kaikkialla ihmisiä kihisee

tässä maanalaisessa valtakunnassa. Katsastammeko ylöspäin, niin näemme

korkean, suolakivipylväiden kannattaman holvin, jonka laki samoin on

suolakivestä, joka etäältä katsoen näyttää puhtaimmalta kristallilta.

Nuo yhteiset valkeat, joita kaikkialla pataa, heiasteteleivat

lukemattomista suolapylväistä niin ihmeellisiä kiiltoja, että ne

tekevät katsojaan yläilmoissa aavistamattoman vaikutuksen. Suolakivien

synnyttämät valon taitteet ja kajastukset tuottavat monin paikoin mitä

harvinaisimpia näön-häiriöitä. Joka puolella luulisi olevansa

rupiinikivi-, viheriäkivi-, ametisteri- ja sahviiri-(sinikivi-) kasojen

ympäröimänä; niin sanomattoman ihanata ovat ne sateenkaaren kaltaiset

väri-kajastukset. Tämä näyttelö tulee vieläkin ihmeellisemmäksi

sentähden, että värit vaihtuvat aina jokaisella askeleella jok'ainoassa

paikassa.

Holvin katon kannattamiseksi täytyy olla pylväitä määrätyssä

tiheydessä. Nämäkin pylväät ovat suolakivestä joko kohta kaivaissa

jätetyt tahi uudesta tehdyt. Molemmissa tapauksissa on niille annettu

soma muoto. Holvit myös ovat erimuotoisia ja kummallisesti kuvaeltuina;

mutta nämä ovat aina luonnon töitä. Erittäin kauniita ovat holvien

reunain suolalahkot. Ne riippuvat alaspäin kuin jääputkulat ja

kajasteleivat kaikilta sateenkaaren väreiltä. Jopa sielläkin, jossa

maata ei niin paljo tallata eikä ajeta, on se samallaisilla

kiteytymisillä peitetty. Siellä ja täällä nähdään majoja joko

yksinäisinä tahi ryhmissä. Niissä vuorimiehet perheineen asuvat. Näitä

maanalaisia asukkaita on noin 500, joista ainoastaan harvat ovat muun

maailman yhteydessä. Väitetäänpä monen elävän ja kuolevan niissä

lokeroissa, joissa syntyivät, eikä koskaan auringon valoa nähneen.

Ett'ei nämä ihmiset kasvaisi ja kuolisi tietämättä mitään totisesta

Jumalasta, on lapsille rakennettu kouluja ja täysikasvaneille kirkko,

suolakiveen selin hakattu. Alttari, saarnatuoli, seinät, holvit ovat

hakatut suolakiveen tahi siitä. Suolakaivoksen suuren tasangon lävitse

menee tie, jota pitkin suolakuormat viedään sille paikalle, josta ne

ylös nostetaan. Tie ei koskaan ole autio. Ajurit, jotka tallustelevat

kuormainsa sivuilla, ovat aina hyvällä tuulella. Kuletettavat tavarat

tarjoavat komean näköalan; ne kun kimaltelevat kuin kristallit ja

jalokivet. Täällä käytettäväin hevoisten luku nousee usein moneen

sataan, eikä yksikään niistä näe aurinkoa sen ko'ommin, kuin ne

kaivokseen laskettiin. Tavallisesti kaikkialla kimalteleva kirkas valo

huikaiseekin niiden silmät niin, että ne hyvin pian menettävät koko

näkönsä. Niitä kuitenkin voidaan käyttää yhtä hyvin, kuin näkevinäkin.

Kaivoksen ison osan lävitse juoksee pieni puro, jonka vesi ei ole

suolaista ja joka riittää ihmisten ja eläinten tarpeeksi, ja muutahan

ei tarvitakaan, sillä kylväminen ja niittäminen ei täällä tule

kysymykseenkään. Yläilmat saavat pellontuotteista heille huolen pitää.

Vuorimiesten työkaluina ovat taltat, vasarat ja kuokat. Näillä

kaivetaan lieriömäisiä suolamöhkäleitä, jotka sitte irroitetaan. Joskus

kaivetaan suurempiakin suolamöykkyjä, joiden vierähteleminen synnyttää

aika jyrinän -- niinkuin ukkosen jyminän. Suurimmat möykyt sitte

lohkotaan pienemmiksi -- paremman käsittelemisen vuoksi usein tynnörin

muotoisiksi. Maan pinnalle ne saatua, säretään ne vieläkin pienemmiksi

muruiksi, jotka vielä sitte sitä varten raketuissa myllyissä jauhetaan

hienoiksi. Kovimmista ja kauneimmista kappaleista tehdään kaikenlaisia

kauniita huone- ja leikkikaluja, jotka sitte myödään ympäri maailmaa.

Schweiz.

Schweiz kokonaisuudessaan on jylhä vuorimaa ja, vaikka se onkin

jotenkin kaukana etelässä, paljon lumen ja jään täyden melkein kylmä.

Pohjaisin, Saksan rajainen puoli, on kuitenkin lauhkeampi ja

tasaisempi. Ranskasta Schweiz'in eroittaa matalanlaiset Juravuoret.

Sitä vastaan Alpeilla, jotka Välimerestä alkaen menevät Piemontin,

Savoy'en, Schweiz'in ja Tyrolin lävitse Turkin maalle, on korkeita,

lumen peittämiä kukkuloita. Näillä kukkuloilla tavataan lumi jo 7,800

jalan korkeudella -- aivan kuuman kesän keskellä; talvella taas on koko

maa lumen peitossa. Tämä ainainen vuorilumi tekee usein kauheita

onnettomuuksia keväällä, kun lumi alkaa pehmitä ja sulaa. Sillä vaikka

pienikin möhkäle jyrkän vuoren kukkulalla lohahtaa vierymään, niin

kasvaa se ennen laaksoon kerkiämistään sanomattoman suureksi

lumivuoreksi, joka usein peittää kokonaisia kyliä asukkaineen

päivineen.

Näitä lumikokouksia sanotaan lumivyöryiksi. Vuorilla pysyvä,

monivuotinen lumi muuttuu aina korkeammaksi ja viimein litistymällä

jääksi, jota sanotaan "_Firn'iksi_". -- Useissa vuoriseuduissa

sanotaankin sentähden lumen ja jään peittoisia vuorenkukkuloita

_firne'iksi_. Lumi- ja firnejoukkioiden luoliin ja laaksoihin

pakkautuminen litistää jääosaset tiviimmin yhteen ja kun ne keväisin

vuorelta juokseva vesi kostuttaa ja alituinen kylmä jäädyttää,

muodostuu täten suuria jäätymiä. Omasta painostaan ja alituisesta

lisäytymisestä, pakkautuu nämä jäätymät yhä ylemmä ja niin vähitellen

kokonaisten vuorten välit ja rotkot täyttyvät jäällä ja siten syntyy

kokonaisia jäävuoria. Näitä sanotaan _gletscher'eiksi_ -- jäätiköiksi.

Schweiz'issä on 12-14,000 jalkaan korkeita vuoria, esim. Schreckhorn,

Jungfrau, Montrosa. Jos esim. ajattelemme kuinka harvoin joku

kirkontorni on edes 400 jalkaa korkea, niin voimme vähän kuvailla

näiden mahdottomain vuorten korkeutta. Niiden huiput katoavat pilviin,

ja jos jollakulla korkealla huipulla seisoo, voi usein kuulla ukkosen

ja nähdä salaman säihkyvän jalkainsa alla. Niin korkeita kuin ne

ovatkin, menee niiden ylitse kuitenkin joskus maanteitä. S:t

Gotthard'in ylitse esim. menee 6,430 jalan korkeudella maantie.

Simplon'in yli tehtiin Napoleonin käskystä tie, joka kulkee 264 sillan

ylitse ja monesti kallioihin kaivettujen syvennysten kautta. Nämä

vuoret leviävät ympäri Schweiz'iä ja vaikuttavat sen, ett'ei missään

ole isompia tasangoita. Niissä ovat myös lähteet monelle purolle ja

virralle, joista Rhein ja Rhone ovat merkillisimmät.

Schweiz on myös rikas isoista järvistä. Vuoret, joet ja järvet eivät

jätä paljo maata pelloksi, ja senpätähden Schweiz'iä ei luetakaan

hedelmällisten maiden joukkoon. Mutta siellä, missä voidaan kyntää ja

kaivaa, on maa jotenkin antavaa, ja viljelläänpä useissa paikoin

viiniäkin. Hyviä hedelmiäkään ei Schweiz puutu. Maa on erittäin rikas

hyvistä laitumista, sillä matalammat vuoret ja korkeidenkin rinteet

kasvavat meheviä ravintokasveja. Sentähden Schweiz'in naudat ovatkin

monen muun maan nautoja suuremmat. Virrat ja järvet antavat runsaasti

kaloja, metsät hyvänpäiväisesti riistaa. Korkeilla vuorilla nähdään

usein vuorivuohien kiipeilevän, ja niiden huipuilla tavataan kaksi

Euroopan suurinta ja voimallisinta petolintua "kultakotka" ja

"lammasgami", jotka vuorikauriita, jäneksiä ja karitsoita kaappaavat,

jopa joskus käyvät voimallisilla kynsillään lapsiinkin käsiksi ja

vievät ne lentäen tiehensä.

Schweiz on siis pienten asuttujen tasankojen, viljavien laaksojen,

ruohoisten laitumien, viheriäisten kunnasten, jylhäin kallioiden,

korkeiden vuorien ja jäätiköiden kirjava sekoitus. Vuorilla, joiden

huiput ikuinen lumi peittää, voidaan tavata kesällä usein kaikki vuoden

ajat: syksy, kesä, kevät ja talvi. Silloin kuin alemmilla seuduilla

syysleikkuu jo on tehty, niitetään ja kuivataan sitä ylempänä

parhaallaan; sitä ylempänä taas ensimmäiset niityn kukat vasta kukkivat

ja vuoren huipulla lumi pilviin kurottaa.

Schweiz'in jäävuoria ja jäälakeuksia käy moni matkustaja katsomassa;

mutta ihailemiset ovat usein suurien vaarojen yhteydessä, sillä usein

jäässä on syviä halenneita ja rotkoja, joita lumi peittää aivan

näkymättömiksi. Niihin ken sattuu putoamaan, hän auttamattomasti löytää

siellä hautaansa. Näin kävi viime vuosisadalla eräälle matkustajalle,

joka vasta 24 vuoden perästä löydettiin eräästä jäälokerosta. Hänen

ihonsa oli aivan rikkoutumatta ja ruumiinsa mätänemätön. Mitä mahtoi

tämä onneton kärsiä, ennenkuin kuolema hänen pelasti!

Schweizissä ei ole 850:nen neliöpeninkulman alalla enempää kuin

2,700,000 asukasta; mutta se on urhoollinen, uskollinen ja arvoisa

kansa. Muutamat puhuvat Saksaa, muutamat Ranskaa ja toiset vielä

Italian kieltä. Täällä monin paikoin on hyviä tehtaita ja

teollisuuspaikkoja. Schweiz'iläiset kutovat kauniita puuvilla-,

villa- ja silkkikankaita, nauhoja, verkaa ja aivinaista. Heidän

naisensa nypläilevät pitsejä. Hyvää paperia myös valmistetaan

Schweiz'issä. Kultaisia ja hopeaisia taskukelloja sekä muita

kultateoksia viedään sieltä -- enimmästi Geneven kaupungista -- moniin

maihin. Näillä ja etenkin sarvikarjalla, voilla ja juustolla käyvät

Schweiz'iläiset arvoisaa kauppaa, ja kun ne vuoristaan saavat rautaa,

vaskea, hopeata, marmoria ja monta muuta kivennäistä, niin saa

vuorissakin ihmisjoukko työtä ja kaupanteon aihetta.

Vuorivuohen pyynti.

Rauhallisempaa ja samalla arempaa eläintä, kuin vuorivuohi on, tuskin

löytyneekään. Sentähden luonto onkin sille lahjoittanut erinomaisen

tarkat aistit ja tavattoman voiman ja jänner-väen, niin että se voi

kiitää mahdottomain rotkojen ylitse. Vuorivuohi juoksee jyrkimpäin

kallioiden ylitse yhtä sukkelaan ja yhtä varmasti, kuin sen sukulaiset,

Aasian antiloopit, hietatasangoilla ja aroilla; ja semmoisilla

paikoilla, joissa ei niinkin suuren eläimen luulisi jalan sijaa saavan,

kiitää se tuulen nopeudella edelleen. Se juoksee milloin ylös vuorelle

milloin sieltä alas, ja käyttää notkeita etujalkojaan semmoisella

varovaisuudella, ett'ei se astu irtonaisille kiville eikä kallion

lohoille. Tasangolla vuorivuohen käynti on veteistä ja kömpelöä, sillä

sen koko ruuminrakennus on vuoriseutuja varten luotu. Ja sen

täydellisyys todellakin kasvaa asuttavansa korkeuden mukaan; niinkuin

melkein kaikilla eläinsuvuilla, yksinpä kaloillakin korkeimmilla

Alppiseuduilla on joku etevyytensä laaksojen sukulaisiinsa verraten.

Sentähden vuorivuohetkin jaetaan kahteen lajiin: "alppien vuorivuohet"

ja "metsän vuorivuohet". Edelliset elävät aina korkeimmilla ja

jylhimmillä kukkuloilla, eivätkä tule koskaan alas metsäseuduillle. Ne

ovat vähän pienempiä, mutta rohkeampia ja arempia, kuin metsäiset

sukulaisensa, joiden liha ei ole niin hyvää ja jotka talvisin menevät

alas metsiin, jopa aina laaksoihin saakka. Vuorivuohen sukkeluus ja

notkeus ei kuitenkaan tee sitä varomattomaksi; pikemmin se on

valppauden vertauskuva. Syödessään vilkuu se jokaisena silmänräpäyksenä

ympärilleen, vainuilee jokaiselle suunnalle, antaa pienimmässäkin

epäluulossa kirkuvan äänisen merkin, jonka jälkeen se heti, jos vaara

on todellinen, nuolena pakoon kiitää. Kaulansa eläin voi kurottaa, jos

se voi johonkin nojauda, niin pitkäksi, että se ulettuu aina 7:n jalan

korkeuteen. Mutta varovaisuutta se tarvitseekin; sillä niin maassa kuin

ilmassakin väijyy sitä lukuisat viholliset: täällä ilvekset, karhut ja

sudet; siellä kotkat ja rohkea lammasgami. Mutta sen vaarallisin

vihollinen kuitenkin on ihminen, joka alituisesti väijyy tätäkin

rauhallista ja hyödyllistä eläintä, vaikka näiden metsästys onkin mitä

vaarallisinta.

Vuorivuohen pyytäjällä täytyy olla terve pää, hyvä näkö ja varmat

jalat, voidakseen hypellä jyrkkäin kallioiden ja riippuvain

kielekkeiden rinteitä; kulkeissaan hirmuisten rotkoin rinteitä, ei hän

saa tietääkään mitä pyörrytys on. Hänen täytyy tottua käymään

jäävuorilla ja jäätiköillä, sekä kärsiä myrskyä, pyryä ja kylmyyttä.

Yösydännä, usein jo iltasella, jättää hän kotonsa varustettuna

pitkällä, lujalla, alapäästä raudoitetulla alppikepillä ja hyvällä,

pitkäkantoisella pyssyllään sekä ruudilla ja lyijyllä, ja vielä ennen

auringon nousua vakoo hän tarkalla silmällään korkeat vuoriseudut sekä

vaarin ottaa tuulen suunnasta, käyden aina sitä vastaan, ettei

vuorivuohi häntä saisi vainuunsa. Tuulen suuntaa tiedustellakseen pitää

hän hi'uskarvaa ilmassa. Jos hän nyt huomaa jonkun Vuorivuohen, odottaa

hän kallion tahi muun sopivan suojan takana, kunnes eläin vetäytyy

takaisin laitumeltaan ja että hän varmuudella voi päästä sen jälille.

Mutta kun vuorivuohi nousee sitä ylemmä mitä enemmän päivä kuluu, kokee

hän päästä, jos suinkin on mahdollista, eläimen yläpuolelle, jotta se

sitte noustessaan saapuisi pyssyn kantamalle. Niin pian kuin hän huomaa

vuorivuohen sarvet, ampuu hän. Mutta jos eläin -- päinvastoin

vuorikaurista -- on hyvin sitkeähenkinen, on hänen tarkoin tähtääminen,

että osaisi rintaan eli päähän ettei eläin sitte enää voisi piiloutua,

miten usein kyllä tapahtuu. Ainoastaan kolmella jalallakin voi tämä

eläin väijyjänsä jättää ja usein tavataan semmoisia, joiden katkaistut

jalat ovat itsestään terveiksi tulleet. Kun nyt vuorivuohi on

onnellisesti tapettu, on metsästäjällä uudet vaivat ja vaarat vielä

jälellä, ennenkuin hän on saaliinsa saanut kulettaville seuduille.

Sentähden jätetään ensinnäkin sen sisälmykset metsään; kaikki neljä

jalkaa sidotaan yhteen ja eläin sitte asetetaan pää alaspäin

metsästäjän hartioille. Näin tarakoittuna astuu hän alppikeppinsä

turvissa alaspäin. Hyiset tuulet, pyryt, paksut pilvet, myrskyt, alas

vieryileväiset kivet ja tiettömillä seuduilla tapaava yö tuottavat

vaaroja, joita vuorivuohen pyytäjä harvoin kauvan voi karttaa.

Kuitenkin tätä metsästystä harjoitetaan mitä suurimmalla innolla ja

rakkaudella, ja moni hengenvaarallisella putoamisella rikki runneltu

metsästäjä rientää, ennenkuin vielä on oikein parantunutkaan, uudestaan

vuorten kukkuloille uusien vaarojen varaksi. Ja minkä palkan saa näin

suuren vaivan nähnyt otuksen saaja? Harvoin enemmän, kuin kolme eli

neljä markkaa, joka riippuu otuksen suuruudesta. Vuorivuohen vuota on

etenkin arvoisa, sillä siitä tulee hyvää nahkaa. Liha on myös hyvää ja

makuisaa, nimittäin nuorilla eläimillä.

Hispanja ja Portugali.

Nämä molemmat kuningaskunnat täyttävät Pyreneitten niemimaan. Tämä

"Euroopan muoto" -- miten sitä maan pöyhkeät asukkaat sanovat -- on

Skandinavian niemimaata pienempi, mutta kaikkia muita Euroopan

niemimaita suurempi. Jylhät kululle mahdottomat Pyreneitten vuoret

eroittavat sen Ranskasta ja suojelevat sitä varmemmin kuin kivääri ja

kanuuna. Ranskan puolella vuoren kupeet kasvavat jylhiä havupuita ja

tiheätä viitaa; majat ja viljellyt vainiot todistavat siellä ihmisten

ahkeruudesta. Kuinka köyhät ja autiot sitävastaan ovat vuorten

etelärinteet! Kerjäläiset likaisine ryysyineen ovat melkein niiden

ainoat asukkaat.

Pyreneitten eteläpuolella leviää Ebron alanko. Tämä on suureksi osaksi

autiota ja hedelmätöntä, kasvaen melkein yksinomaisesti "suolataimia."

On kuitenkin muutamia hedelmällisiäkin seutuja, varsinkin Ebron

rannalla ja sen oikeanpuolisilla vesijätöillä, jotka kosteikon tavoin

rehentelevät kolkossa yksitoikkoisuudessa. Nämä ovat rikkaita öljy- ja

silkkiäispuista, etelän hedelmistä, viinistä, nisusta ja vihanneksista.

Ebron alangon toisella puolella kohoaa Hispanian iso ylätasanko. Tämä

on suurimmaksi osaksi vakavuuden ja synkeyden, vaan kuitenkin ylevyyden

kuva. Turhaan matkustaja etsii sieltä Italian kauniita laaksoja ja

puutarhoja, Saksan raittiilta tuoksuavaisia metsiä, Suomen siintäviä

järviä ja iloisia linnun lauluja. Äärettömät, aukeat, poltetut

tasangot, joissa haudan hiljaisuus vallitsee, leviää täällä matkustajan

eteen. Toisinaan taivaan ranta rajoittuu pilviin kohottautuvaan

vuoriseinään, ja vuoren huippua kiertelevät gamit ja kotkat. Niinkuin

tasangot muistuttavat Afrikan erämaista, niin vuoretkin puhuvat Norjan

kallioista, sillä aukeina ja paljaina ne pilviin kohoutuvat.

Toisinaan taas matkustaja saa kävellä hieta-aroilla, joissa

kalkkunat asuskelevat. Siellä kanervat kukkivat, ja ginstpensaat

tuulessa tuuditteleivat. Mutta turhaan näillä tasangoilla etsitään

viljavainioita, näiltä vuorten harjuilta viljeltyä maapatukkaa. Siellä

täällä kohdataan kuitenkin hedelmällisiäkin seutuja. Siellä viljellyt

vainiot leviävät, kultainen vilja aaltoilee vienon tuulosen

hengähdellessä; mehevät niityt viheriöitsevät vuorten juurilla, ja

niiden rinteet ovat kastanja- ja korkkitammilehdoilla kaunistetut;

ylempänä niillä kasvaa havumetsiä. Keväällä voi täällä nähdä suuret

nurmikot loistavia unikukkia (valmuja) täynnä, nuokkuen punaisine

kukkineen; mutta harvoin silmä keksii kylvömiehen; harvoin näkee se

iloisia työmiehiä, jotka muissa maissa työpaikat tekevät niin

vilkkaiksi. Täällä ei tapaa kyliä teiden vierillä miten väkirikkaissa

maissa, joissa matkustaja ei koskaan tunne itseänsä yksinäiseksi; sillä

mihin hän silmänsä kääntää, näkee hän ihmisasunnoita. Hispaniassa nämä

sitä vastaan ovat peninkulmain matkalla toisistaan, ja harvoin

yksityisetkään maatalot matkustajaa ilahuttavat. Meidän hupaisia ja

sieviä maataloja ja pieniä kaupunkeja ei Hispaniassa tunneta.

Hispanialaiset tavallisesti sijaitsevat kauniissa paikassa. Heidän

huoneensa ovat joko jonkun rotkon reunalle korkealle yhteen ryhmään

ahdatut, tahi kiertelevät ne pitkin vuoren rinnettä ylös. Vuoritie,

joka kulkee kylän lävitse aina vuoren huipulle saakka, näyttää kaukaa

katsoen jättiläiskäärmeelle, jonka pää on ruunattu jollakin vanhalla

linnalla, jonka muurit ovat murtuneet, vaan jonka piikit vielä

kurottavat korkeuteen. Linna näyttää suojelleen sitä punaiseksi

maalattua huonetta, joka on sen juurella. Nämä kylät tavallisesti ovat

isoja, sillä maalaiset asuvat mielellään yksissä, kun he pelkäävät

rosvojoukkoja, jotka tasangoilla kiertelevät. Sille, joka ensi kerran

matkustaa molempain Kastiliain lävitse, tuntuu näiden ylätasankojen

kolkkous ja suuri avaruus unennäöltä. Hän luulee itsensä yksinäiseksi

ja hyljätyksi tällä "maamerellä." Harvoin hän tapaa mitään elävää

olentoa. Poikkeuksena näkee hän kuitenkin siellä ja täällä jonkun

karjan, jolla ei ole omistajaa tahi jonkun paimenen, joka

lammasnahkaturkkiin käärittynä ja keihäs kädessä imelästi nukkuu ja

uneksii. Joskus voi myös tavata pitkän rivin hevosaaseja eli muuleja.

Ne kävelevät hitaasti kuin Arabian kamelit. Ensimmäisen niskalla istuu

ajaja hyvin huolimattomana. Hän on varustettu aina pitkällä tikarilla,

kiväärillä ja peloittavalla _trabuk'olla_ (s.o. hyvin pitkä pyssy);

sillä tässä kummallisessa maassa ei koskaan olla varmat josko

ryöväyksittä perille päästään. Pääkaupunki, Madrid, on kolkolla

_Ny-castilian_ kammoittavalla tasangolla. Sen synkempää ja

hedelmättömämpää seutua, kuin tämä on, ei voi kuvaillakaan; mutta se,

joka haluaa puitten varjoa, löytää sitä _Pardo'ssa_, jonka kastanja- ja

alituisesti vihannoitsevaiset tammimetsät tekevät virkistävän

vastakuvan erämaalle. Pardon likellä on "maailman kahdeksas ihme",

kuninkaallinen _El Escorial_-linna. -- Viimeisinä aikoina on kuitenkin

suuria parannuksia tehty ja Madrid on sanottavasti isonnettu ja

kaunistettu. "Puerta del sol", -- ennen säännötön paikka -- on muutettu

säännölliseksi, nelikulmaiseksi toriksi, jota muhkeat huoneukset

ympäröivät, ja on nyt Euroopan kauniimpia paikkoja. Kaikille

pääkaduille on rakennettu kauniita rakennuksia, ja esikaupungeita on

kaunistettu puutarhoilla, huviloilla y.m. Tämä suurenlainen edistyminen

on osaksi rautateiden ansio, mutta enemmän kuitenkin Isabellan

kaivannon tuottama; sillä se on kaupungin varustanut runsaalla,

puhtaalla ja raittiilla vedellä. Kaivannon, joka valmistui 1859 ja

maksoi 89,209,853 markkaa, tehtävä ei ainoastaan ole Madridin

juomaveden laittaminen, vaan myös sen ympäristön kasteleminen, ja se

onkin jo monen laitetun puutarhan ja käytävien kautta osottanut suuren

hyötynsä ja vaikutuksensa.

Jos menemme Uuden Kastilian etelärajan, Sierra Morenan ylitse, niin

tulemme Guadalqivirin laaksoon. Tämä on yleensä hedelmällistä, vaikka

sielläkin on suuria autioita aloja, sillä sadetta saadaan niukasti ja

asukkaita laiskuus lannistaa. Soitto ja tanssi, kas ne ovat heidän

töitään. Itse salakaupustelijallakin on kansakanteleensa vaarallisilla

matkoillaan mukanaan. Täällä ei ole ollenkaan talvea, ainoastaan kevät

ja kesä. Siellä, jossa maa saa kylliksi kosteutta, tuottaa maa

runsaasti viikunoita ja keltaomenoita, öljyä, palmuja ja viiniä,

pummulia, riisiä ja sokuria. Täällä seutua somistaa hyvin rakennetut,

hupaiset kylät ja somat puistojen piirittämät huvilat. Myös Sierra

Nevadan eteläpuolinen rannikko tarjoaa autioiden arojen ja viljeltyjen,

hyvin siunattujen seutujen kirjavaa vaihtelua.

Ahkerampaa viljelystä tavataan pieni-kunnaisissa Katalonian, Mursian,

Valensian ja Baskian maakunnissa. Keskellä mainituita maita, joissa

kalliot ja vuoret viljeltyjä tasangoita ympäröivät, elää yksinkertainen

ja työteliäs talonpoikaiskansa -- enimmäkseen vuokramiehinä. Pieni,

valaistu, olkikattoinen savimajansa on, öljy-, orangi- ja kranatipuiden

ympäröimänä, kätketty jättiläissuuren agavi-häkin taakse, jonne vievää

käytävääkin viiniköynnökset sulkevat. Kastelu-kaivannon haarailevaiset

osat vievät vettä vainioille. Riisi- ja maisipellot kantavat kaksi

satoa vuosittain, ja etelän hedelmät saavuttavat tavattoman suuruuden;

taatelipalmukin täällä hyvin menestyy. Näitä vainioita sanotaan

Hispanian puutarhaksi ja ne hyvin sen nimen ansaitsevatkin.

Hispanian ylätasangot kallistuvat länteenpäin. Portugali ei kuitenkaan

ole mikään alanko. Pohjassa ja etelässä on se hyvin vuorinen; muissa

osissa ylätasangot ja matalat vuoriselät vaihteleivat. Rantamailla

leviää siellä täällä epäterveellisiä lampeja. Maan pohjaisosa on

hedelmällinen. Mehevät ja hyvästi hoidetut puutarhat kaunistavat Douron

rantoja; muuten pellon viljelyksestä ei suurta huolta pidetä.

Pääkaupunki Lissabon on yksi etevimmistä ja viehättävimmistä

merikaupungeista. Se sijaitsee Teijon leveän suun varrella. Meren

puolelta kuin sinne mennään, nähdään suuren mastometsän takaa

sekasortoisten huoneiden paljous, joiden ylitse ääretön joukko torneja

ja kupevia kattoja korkeuteen kohottautuu. Kaupunki kiertäyy pitkin

rantarinnettä pyöröteaterin tavoin ja ulettuu virran rantoja ylöspäin

melkein kokonaisen peninkulman. Tätä taas kokonaisuudessaan

ympäröitsevät orangipuiden piirittämät maatalot, jotka orangipuiden

aina viheriöitseväin oksain välillä kiiluvat. Laiva pysähtyy suureen

satamaan, johon eivät mitkään tuulet sovi. Mikä kirjava ja mellastava

meteli kaduilla! Siellä on Neekereitä -- kirjavia ja valkoisia;

Englantilaisia kauppa-asiamiehiä, partaisia Juutalaisia, ilman

polttamia merimiehiä kaikista kansoista gallegos'ia,[28] vesisankoineen

ja häpeämättömiä kerjäläisiä. Käypäläiset pujotteleivat tulisilla

hevosilla kiitäväin tahi alakuloisilla aaseilla ajavain ratsastajain

välitse; kaksipyöräisiä vaunuja ramisee; lehmiä lypsetään huoneiden

edustoilla; muriaanipojat hevosaaseilla hedelmiä ajavat; pitkiä

saattojoukkoja ristineen ja lippuineen punaisten virkapukuisten pappien

johtamia, matelee verkalleen kihisevän joukon lävitse. Siististi

puettuja naisia näkee harvoin kaduilla eikä koskaan yksinään.

Palkongilta, jossa papukaijat ja apinat kiipeilevät eläväin kukkain ja

pensasten seassa, kuuluu pohjalaisen korvaan harvinainen mutta samalla

kauniisti kaikuva puhe. Suuri isännätön koirakarja juoksentelee ympäri

kaupunkia puhtauspoliisin virkaa pitäen. Kaupungin ylemmille kaduille

tavataan, nimittäin, iltamilla heittää kaikenlaiset jäännökset, roskat

ja pudut, joilla koirat sitte kilvan kiiruhtavat nälkäänsä

sammuttamaan.

Hispanialaiset ovat hyvin erilaisia eri maakunnissa. Muutamia kaikkien

yhtäläisyyksiä tahdomme tässä kuitenkin mainita. He ovat kohtuullisia

ja raittiita; heidän elämänsä tarpeet ovat helposti tyydytetyt: leipää,

muutama sipuli, vähän viiniä, ruskeata kangasta ja sikareja, siinä

kaikki mitä hän tarvitsee. Mukavuudesta he eivät paljoa huoli; lihaa ei

heidän mielestään ansaitse usein syödä, mutta nisuleipä se herkkua on;

päivällislepo on heille tullut elämän tarpeeksi. Heidän mielitoimenaan

ovat käyskentelyt, vierastelut, hypyt ja eläintaistelujen tarkastelut;

salakauppa, ryöstö ja sota ovat myös heidän huvitöitään. Raakuus ja

irstaisuus on Hispaniassa harvinaista. Kunniallinen arvollisuus ei

koskaan hylkää Hispanialaista, ei edes suurimmassa kurjuudessakaan. Hän

rakastaa lämpimästi isäinsä maata ja vanhoja tapojaan; mutta hän on

taitamaton, taikauskoinen, julma, kostonhimoinen, ylpeä ja jörömäinen

vieraille.

Portugalilainen on puhelias, liehakoitseva, turhanpäiväinen, komeileva

ja ylpeä. Aineelliset nautinnot, viha, mustasukkaisuus ja julmuus ovat

hänen, miten kaikkien etelämaalaisten silmiin pistävimmät omaisuutensa.

Hänelläkin on lämmin rakkaus isänmaahansa ja uskontoonsa. Urhoollisuus,

kestäväisyys, vieraanvaraisuus, kohtuullisuus ja raittius peittää hänen

monta virhettään. Yleisesti hän on alhaisella sivistyksen asteella:

useimmat Portugalilaiset eivät osaa lukea eikä kirjoittaa.

Meidän päivinämme on Pyreneitten niemelläkin alettu kansan

sivistämiseksi työskennellä, ja se aika ei liene kaukana, jolloin sen

ymmärtäväinen ja vilkas mielikuvitteinen kansa ottaa arvoisan sijan

Euroopan sivistyneiden kansain joukossa.

Italia.

Italian pitkä ja kapea niemimaa pistäytyy pitkälle Välimereen. Sen

pohjaisosassa, jyrkästi etelään loppuvain Alppien juurelle leviää

Lombardian alatasanko. Muutamia korotuksia lukuun ottamatta on se

melkein vaakasuora alatasanko, jonka koko pituuden halki Po, "Alppien

poika", juoksee. Tämän ynnä lukuisain sivujokien vesi uupuu

Adrianmereen. Koko alanko on runsaasta ja luonnollisesta

kastelemisesta, jonka lukuisat kaivannot maan suurelle osalle

toimittavat, yksi hedelmällisimmistä seuduista vaan kuitenkin

yksitoikkoinen. Ainoastaan Alppien juurta piirittäväiset järvet, joita

enimmästi kukkulat ja vuoret reunustavat tarjoavat kauniita näköaloja.

Maa on niin hedelmällistä, että niittyjä voidaan niittää 6 kertaa

vuodessa. Vehnä ja maisi menestyy hyvin; mutaisilla eli vetisillä

seuduilla viljellään riisiäkin. Maisi tavallisesti kylvetään

talvivehnän jälkeen sen sänkipellolle ja ehtii sittekin tuleutua. Maa

kuuluu rikkaille maanomistajille, jotka sen ovat jakaneet pieniin

maataloihin, joita he vuokraavat. Näiden rajat eroitetaan kasvavilla

jalavilla ja silkkiäispuilla, joiden ympäri viiniköynnökset latvasta

latvaan kiertelevät. Nämä antavat maalle harvan metsän näön. Hyvin

suojatut paikat kasvavat viikunoita ja mantelia; mutta sitruuni- ja

orangemetsää ei hevillä kasva erityisettä hoidotta.

Kummallinen on Adrianmeren rannikko Pon suussa. Po tuo, nimittäin,

aalloissaan joukon hiekkaa ja hietaa, jota sivuvirrat vuorilta tuovat.

Tämä hiekka kerrostuu päävirran seitsemän suuhaaran suihin, joten

niiden juovat aina vaan nousevat. Rannikolla on monta isompaa ja

pienempää, syvempää ja matalampaa lätäkköä ja järveä, joita sanotaan

lammikoiksi (laguner). Pieniä saaria pilkistelee niistä, pitkillä,

kapeilla maasärkillä ovat ne merestä eroitetut. Vesijättö muuttuu

kuitenkin enemmän ja enemmän mantereeksi, ja lammikot kuivavat.

Täällä on Venedig, rakennettu mantereesta peninkulman päässä oleville

saarille. Saarien välille kulkee kapeita kaivannoita. Suurin näistä

kulkee kaupungin halki s:n muotoisena. Venedigin 450:stä laiturista on

tämän ylitse menevä käytännöllisin. Ennen Venedig oli meren haltiatar;

nykyinen Venedig on vaan kuin varjo entisen loistosta.

Koko Italian halki aina eteläisimpään kärkeen Apenninit menevät. Niiden

pohjaisin osa yhdistyy Alppeihin ja kohoutuu Genuan lahden ympärille.

Niiden kallistus mereenpäin on jyrkkä. Kapealla rantueella, johon

pohjatuulet eivät sovi, vaan jota etelän aurinko paahtaa -- kuin

kasvihuonetta -- on etelän ilmasto. Laakerit, aprikot ja orangit

menestyvät täällä ulkoilmassa.

Apenninien eteläpuolella on täällä Ligurian pitkä ja kapea rantue, jota

etelässä rajoittaa meri; Apenninien ylitse vie rautatie Bochetta-solan

kautta Genuaan. Mereltä katsoen tarjoaa Genua Italian kauneimpia

näköaloja. Pyöröteaterin tavoin vuorelle ja vuoreen rakennettuna, on se

vakaasti varustettu merikaupunki, jonka kapeat kadut suikertelevat

seitsemän jopa yhdeksänkin kertaisten huoneusten ohitse. Vaikka

kaupungin moneen paikkaan aurinko ei koskaan voi (korkeiden rakennusten

tähden) paistaa, on se kuitenkin rikas loistavista palatseista.

Oikeudella Genua sentähden sanotaankin "la superba'ksi" (uljaaksi).

Apenninien lounaispuolella leviää Toskanan alanko. Se on helteinen ja

epäterveellinen. Harvoin täällä tavataan jotakaan maataloa.

Metsävuohet, piikkisiat, metsäsiat ja sudet mellastavat vaan

pensastoissa. Rannoilla kihisevät kalakaijat ja peltopyyt, ja lammet

täynnä vesilintuja, vesikanoja ja rantasipiä vilisevät. Kesyttömät

puhvelit jättävät ropaisen kylpynsä, kun ratsastavaiset paimenet heitä

häristelevät. Alankojen omistajat itse asuvat Apennineillä. Sieltä he

lakeuksille laskeuvat vaan kylvämään ja leikkaamaan. Nykyaikoina ovat

nämä alangot tehdyt ihanammiksi; mikä kuitenkaan ei onnistunut Rooman

ja Neapelin välisessä panttiiniläisessä lammissa.

Jylhiä, paljaita ja jyrkkiä ovat Apenninit itsissään. Ne antavat

rosvoille varmoja turvapaikkoja. Leveältä selältään lähettää vuori

selänneitä, joiden väliset laaksot ovat kauniita ja hedelmällisiä.

Länteen laskevan Tiberin varrella on Rooma, "ikuinen kaupunki" kuivalla

tasangolla. Vanhan ajan taideteokset, muistomerkit ja rakennukset ovat

sen kaunistuksina. Kaikkein kukkana on kuitenkin Pyhän Pietarinkirkko,

joka apostoli Pietarin hautaa suojelee.

Etelä-Italia on hyvin tulivuorinen. Afrikan läheisyyden tähden

tunnetaan täällä kyllä sirokko-(poltto-)tuuli. Matkustaja vaeltaa

lävitse sakeain lehtoin, joissa leveälehtinen viikunapuu, tumman

viheriä sitruunipuu, tulipuna-kukkainen granata, kaktus, aloee, korkea

afrikalainen palmu, myrtti ja öljypuu vaihtelee keskenään. Se on maa,

jossa sitruunit kukkivat ja orangit hehkuvat.

Täällä on ihana Neapeli välimeren kaaren muotoisen ja monen ylistämän

Neapel-lahden (Golfo di Napoli) rannalla. Tämä ihana tasanko, jota

Italialaiset sanovat "onnelliseksi" ja joka pistäytyy kaupungin

itäpuolelle aina vuoreen saakka, monen matkustajan matkan päämaalina.

Maa on enimmäkseen tulivuoren tuhkaa, jolla Neapelin läheinen Vesuvius

on tasangon peittänyt. Se on myös sanomattoman hedelmällinen.

Neapel (Napoli) on Italian suurin kaupunki, suurella, vilkkaalla

satamalla, jolla jatkoineen on L:n muoto. Taideteoksiin verraten ei

sitä kuitenkaan voida Roomaan, Firensiin (Florensiin) eli muihin

Italian kaupunkeihin verrata; arkkitehdillisessäkään suhteessa ei tällä

muuten hyvästi rakennetulla kaupungilla ole erinomaista näyttämistä.

Komeana kaupungin kaunistuksena on tuo putkisuora, ihanoilla

palatseilla reunustettu "Via Rooma", jota ennen sanottiin

Toledokaduksi; tämän varrella on Kansallis-Museo (Museo Nazional), jossa

on suuri kirjasto ja Pompejista ja Herkulanumista löydetyt

muinaismuistot. Neapel on sitä paitsi vilkkaan teollisuuden pesä ja

Italian käsityötehdasten ja kaupan pääpaikka. Tämän kaupungin entiset

n.s. latsaroonit, jotka ennen, ollen 80,000 "indiviidiä" (henkeä),

tekivät kokonaisen kansaluokan, ovat nyt kokonaan jo hävinneet. Italian

eteläpuolella, 3/4 peninkulman levyisen Messinan salmen takana, on

kolmion muotoinen, ylhäinen ja hedelmällinen Sicilian saari Palermo

nimisine pääkaupunkineen. Siciliassa sijaitsee tuo 10,000 jalkaa korkea

Etna; tämä mainio tulivuori lähettää usein kauhua ja hävitystä

ympärilleen.

Tästä vielä etelämpänä on Maltan saari, joka nyt kuuluu

Englantilaisille, jotka siihen ovat perustaneet lujasti varustetun

sataman Välimeri-laivastolleen. Saari oikeastaan on mädäntynyt

kalkkikivikallio, joka on tehty Siciliasta kuletetulla mullalla

hedelmälliseksi. Vilja, viini, pummuli ja orangit maksavat nyt siellä

runsaasti vaivannäön.

Venedig (Venezia).

Tumman viheriöistä aalloista kohoutuu lukematon joukko mastoja

lippuineen ja viireineen; venheitä kirjavine majoineen ja mustia

kontooleja kihisee laivamme ympärillä; kaikkialla torutaan ja

mellastetaan. Matkustajat tukkiivat laskutikkain portaille,

puna-takkiset kontoolilaiset[29] kiipeilevät vuoria myöten kiljuin ja

karjuin ja sadat erilaiset nimet toisiaan kai'uttavat. Viimeinkin

löydämme itsemme ja kalumme ahdinkoon sullottuna mustassa kontoolissa

ja pian sen jälkeen jossakin ravintolassa majoitettuna. Aivan kuin

vedestä nousevaisina seisovat tämän ihmeellisen kaupungin huoneet

edessämme aina dogen[30] palatsiin, jonka kellertävät muurit ja

lyijykatto kohoutuvat keisarillisen puiston puiden ylitse. Juuri

akkunaimme alla kuulemme me airojen kohinan ja kontoolilaisten karkeita

ääniä.

Kummallisilla tunteilla astuu matkustaja Venedigin kapeita katuja,

tarkastelee avonaisia palatseja ja loistavilla rakennuksilla sivuttua

Markuksen toria, josta palatsien välitse nähdään tumman siniselle

merelle. Voi tuota kansan kihinää! Ruskeita Illyrialaisia,

Dalmatialaisia puoli-itämaalaisissa puvuissa, jättiläismäisiä

merimiehiä punaisine takkineen, lukemattomia kaupitselijoita, jotka

korkealla äänellä tarjoilevat mitä erilaisimpia tavaroita: raakkuja,

syömäsimpukoita, granataomenia, meluunia, viikunia, rypäleitä ja muita

maan viehättäviä hedelmiä. Tuhansia ääniä kaikuu, kaikki ovat sekaisin

toinen toisensa tiellä, ja molemmin puolin kohoutuvat vanhat

ränsistyneet palatsit synkeinä muinaisuuden todisteina.

Nouskaamme Venedigin korkeimmalle kohdalle, Markuksen torniin.

Kierteinen käytävä, portaaton, pimeä, kammoittava ja likainen vie

meitä ylös. Voimalliset kellojen äänet mouruavat yläpuolellamme

jättiläissäveleillään niin, että koko rakennus tutisee. Haudasta

nousemiselle tuntui, kuin me pitkän kämpimisen perästä tulimme taas

auringon valoon. Allamme nyt on ympäriinsä palatseja ja kirkkoja,

huonerivejä ja pieniä, avonaisia palatseja, torneja, ahtaita

kaivannoita ja kapeita katuja, monta saarta huoneineen ja kirkkoineen.

Kaikkialla kajastelee lumivalkeat purjeet, höyrylaivat tulla

pohottavat, höyryjuna nyt juuri kiitää Lannossiltaa, joka tämän uivan

kaupungin mantereesen yhdistää. Tuolta kaukaa kuumottaa lumiset Alpit

kuin sumupilvet.

Ilta hämärtää. Kuinka kaunis Venedigin yö on! Tuolla vanhat palatsit

seisovat ja valavat varjojaan kuun kirkkaassa valossa, joka torit ja

kaivannot kajastaa. Tornit ja kuvut ihmeellisesti kimaltelevat, katot

kauniisti kajastavat kuun niihin kuumottaissa. Koko akknnarivit

hopealta hohtavat, juuri kuin niiden takana loistavia juhlia

vietettäisi -- semmoisia kuin Venedigin loistoaikana. Markuksen torilla

odottaa meitä valot, musiikki ja kirjava ihmisvilinä. Kahviloista

kajastelee kirkkaat valot; niiden edustalla, pienten pöytäin ympärillä

istuu kotomaalaisia ja vieraita kaikista säädyistä; kaupustelijat

kiertelevät ympäriinsä rihkamiaan tarjoellen; Itävaltalainen

musiikki[31] valelee koko paikan hurmouttavilla säveleillä; paussien

välillä kuullaan kierteleväin musikanttien kitarrien eli harppujen

yksinkertaisia säveliä, ja puheessa havaitaan mitä erilaisimpia kieliä.

Toinen päivä oli sunnuntai; kellot soivat taukoamatta. Markuksen kirkon

avatuista porteista tulvasi kirjava joukko rukouskirjat ja rukousnauhat

mukanaan. Esikartanon hämärissä holvikäytävissä istuu partaisia

kerjäläisiä ja talonpoikaisnaisia omituisissa kauneissa puvuissa.

Astukaamme tuohon salaiseen ja kunnioitettavaan temppeliin, joka

ihmetyttää meitä vakavalla loistollaan, korkealla kupulaellaan ja

kalleilla kultapohjaisilla maalauksillaan. Laattia on ladoittu

marmorilevyillä kuvikkaaksi. Alttarin valo ei kokonaan hämäryyttä

poista; kummalliset kuvat ja veistotyöt ovat vanhuuden mustuttamat.

Kokonaisuudessaan kirkko näyttää holvihaudalta ja muistuttaa niistä

kallioluolista, joissa ensimmäiset kristityt jumalanpalveluksensa

pitivät.

Tästä me menimme dogen palatsiin. Kaikki mitä täällä näimme, tyhjät

marmoriportaat, hiljaiset salit, korkeat holvit ja saariakkunat,

suurenlaatuiset seinä- ja kattomaalaukset -- kaikki muistutti vielä

samasta hiljaisesta vakavuudesta, joka muinaisaikoina näissä huoneissa

vallitsi. Näistä kerrassaan loistavista saleista menimme me

lyijykatonrajassa oleviin mataloihin vankihuoneisin ja alas pimeitä ja

kosteita portaita myöten aina niihin elävien hautoihin, joissa

entisaikoina tuhannet onnettomat vangit mustien muurien välissä

jääkylmillä vuoteilla viimeisen kerran hengähtivät.

Me kiertelimme kerran pilvisenä päivänä Venedigin ahtaita ja lukuisia

katuja. Kuinka toisenlaista, kuin illalla Markuksen torilla! Akkunain

edessä riippui repaleisia pesuvaatteita; ei missään näe kukkia eikä

akkuuaverhoja. Kapeat solukat olivat puhdistamattomat; likaa ja romua

oli kaikkialla; kalpeita, laihoja ja resuisia lapsia leikki siellä

sekasorrossa. Yhtä vaaleita ja laihoja ovat myös ne ihmiset, jotka

näissä kosteissa ja pimeissä asunnoissa asuvat. Pieniä siltoja kolkosti

kaarteilee kapeiden kaivannoiden ylitse, joista pahoja höyryjä

kohoilee, ja jossa likaisia kontoolia uiskentelee olkien ja jäännösten

ympäröiminä. Työpajat ja puoditkin näyttävät hyljätyiltä. Raha

liikkeestä ja virkeys kaupasta on kadonnut. Ihanaa on käväistä

Venedigissä, mutta ikävää siellä asuminen.

Rooma (Rom).

Rooma, ikuinen kaupunki ja vuoden 1871 jälkeen taas koko Italian

pääkaupunki, on monella kukkulalla, joista Aventino, Palatino,

Kapitoliino, Selio, Esquillino, Viminale ja Kvirinale ovat ne seitsemän

historiallista kunnasta, joiden mukaan Roomaa usein kutsutaankin

"seitsemän kukkulan kaupungiksi." Nykyään se jo leviää kauneilla

käytävillä ja verrattomilla penkereillä koristetun Mont Pinsionkin

ylitse, josta on mitä ihanin näköala kaupungin ylitse. S:n muotoisesti

kaupungin lävitse juoksevan Tiberin toisella puolella huoneet peittävät

myös Monte Janikolon (Mons Janiculus) ja Monte Vatikanon. Nykyinen

Rooma on täynnä sinne tänne suikertelevia kapeita katuja, joista

huolimatta kuuluisa Korso kuitenkin ojennaite putkisuorana kaupungin

pohjaisosasta Piatsan Popolosta aina Piatsa Veneziaan kaupungin

keskuksessa.

Kapitolista näemme me alas muinaiseen Forumiin eli oikeuspaikkaan,

josta alituisella kaivamisella aina vaan saadaan selvempi käsitys.

Siellä me näemme Septimii Severin riemukaaren (portin) ja

etempänä Tiituksen kaaren samalla, kuin kuulemme kaiun hyminän

Palatiniläiskunnaalta, jonka alapuolella Flavianilaisen pyöröteaterin

(Coliseo) ääretön rakennus Forumin takaa kohoaa. Tosin kyllä kaupungin

muissakin seuduissa on kaupungin jaloja muinaisjäännöksiä, joista

nykyjään muodostettu Panteo on kaunein; mutta ei missään ne vaikuta

niin valtavaisesti, kuin täällä vanhassa Roomassa, jossa ainoastaan

yksityiset huvilat, kirkot eli vanhat luostarit muistuttavat uudemmasta

ajasta.

Tämä vanha Rooma pistäytyy eteläpuolelle muotikaupunkia, joka

parhaallaan on suuren levityspuuhan alaisena, ja monta puistoa ja

viinimäkeä saa siellä antaa asemansa rakennuksille. Viisi siltaa

yhdistää nämä molemmin puolin Tiberiä olevat kaupungin osat toisiinsa.

Uudempi kaupungin osa nimitetään Trastevere'ksi ja sen asukkaat, jotka

kuuluvat alhaisempaan yhteiskuntaan, ovat kopeita siitä, että puhtain

Roomalaisveri virtaa heidän suonissaan. Maalarit ja muut taiteilijat

kiittävät Trastevereläisten, etenkin vaimojen, klassillista kauneutta.

Pitkä, suora katu yhdistää Trasteveren Sitta Leoninaan, jonka

viimeisessä päässä Pyhän Pietarin-kirkko likisine Vatikani-palatsineen

korkeuteen kohoutuu. Pietarin-paikasta vie vielä suora katu San Angelon

linnaan, keisari Hadrianin hautarakennukseen.

Museot ja katselemista kannattavaiset paikat ovat moninaiset; paitsi

muinaisia raunioita, on joukko suojia täynnä italialaisia maalaus- ja

kuvanveistotuotteita. Jotakin erinomaista tarjoavat Rooman kirkot ja

kappelit kaikissa suhteissa, sillä niissä on jälkiä kristillisyyden

kaikilta ajoilta. Siitä kirkollisesta loistosta, mikä Rooman ennen

mainioitti, ei ole aikain muuttelevaisuudelta paljoa meidän päiviin

säästynyt. Rooma on tullut suuren valtakunnan pääkaupungiksi ja siis

hallituksen ja kaikkien keskusvirastojen pääpaikaksi. Täällä on myös

yliopisto ja monta tieteellistä opistoa. Viime aikoina kaupunki on

pukeutunut jokapäiväiseen pukuun ja päivittäin yhä muuttuu se muiden

isojen kaupunkien kaltaiseksi. Tämä voimallinen lumotar on

tenhovoimansa jo menettänyt, ja sentähden vieras murheella muistaa,

että aika voi tulla, jona Roomassa tuskin mikään muistuttaa, ettei maan

päällä ole sitä paikkaa, joka Roomalle vertoja vetäisi historiallisissa

muistoissa, ja jota me kunnioituksella kutsumme "ikuiseksi

kaupungiksi".