Englanti kun on aina ollut itsenäinen maailma, ilmoitaksen jokaisen

Iso-Britannian pojan, niin kasvoissa kuin luonteessakin, jotakin

omituisuutta, jotakin rotumaisuutta. Englantilainen onkin paremmin kuin

mikään muu kansalainen tunnettava. Ei minkään Euroopan kansan jäsen

aina niin muista sitä, että hän on valtion jäsen, kuin englantilainen

sen tekee. Sentähden hän kirjoittaakin sanan "I" (ai), joka merkitsee

"minä", aina isolla kirjaimella. Häntä ikäänkuin hallitsee ajatus:

valtio, se olen minä.

Jokainen englantilainen on sanan täydessä merkityksessä raittiin järjen

innostama, ja se onkin yksi niistä vaikuttimista, jotka hänen tekevät

niin uskolliseksi valtiollisissa velvollisuuksissaan. Tämä raitis järki

(sens commun), joka ulkonaisessa käytöksessään usein ilmoitaksen

tylyydessä ja kylmäkiskoisuudessa, juuri muodostaa sen selvän

valtiollisen ymmärryksen, joka luo Englannin kaikkivaltijaan yleisen

mielen. Miehuus, lain kuuliaisuus, perhe-elämän rakkaus, päätösvoima,

toimeliaisuuden henki, ahkeruus, kestäväisyys, vapauden- ja

isänmaanrakkaus ovat englantilaisen kieltämättömiä omaisuuksia. Hyvin

merkillinen on Lontoon pörssin päällekirjoitus: "Herran on maa ja

kaikki kuin siinä ovat". (Ps. 241). Tämä mielilause ilmoittaa

englantilaisen suuren toimeliaisuushengen, halun siveydellä, uskonnolla

ja vapailla valtiolaitoksilla valloittaa kaukaisimmatkin maat. Tällä

siirtolaispolitiikilla (ainoalla oikealla) onkin juuri Englannin ollut

mahdollista voittaa koko maapallon kauppapiiriinsä ja tulla

kristillisyyden ja sivistyksen levittämisen huolenpitäjäksi.

Englantilaista sanotaan kylmäkiskoiseksi ja tylyksi; niin, tyly hän

onkin konttuorissa työskennellessään -- silloin hän on kokonaan

asijoitsia. Mutta jos annat hänen työnsä lopettaa ja seuraat sitte

häntä hänen kotiinsa, niin saat nähdä hänen, ikään kuin sulautuneena

kamiininsa lämmöstä, aivan toisenlaisena, rakastettavana ja iloisena.

Häntä väitetään epäluuloiseksi; mutta epäluuloisuus on välttämätön avu

niin suurissa maailman asioissa, joissa luottamus tuhansin kerroin

pettää. Laitapas niin, että yksikin hänen ystävistään sinun hänelle

esittelisi, niin on hänen sydämensä, hänen huoneensa, hänen perheensä,

hänen ystävyytensä, hänen luottamuksensa avoinna sinulle; silloin voit

kaikissa suhteissa häneen luottaa. Häntä syytetään renttu-elämästä,

mutta missäs maassa perheet osoittavat niin suurta siveellistä voimaa

ja kykyä, yksityiset semmoista uskonlujuutta ja vapautta

uskonnollisista surumielisyyksistä, kuin Englannissa?

Koneiden keksimisessä ja teollisuuden harjoituksessa ottaa brittiläinen

kansakunta yhden ensimmäisistä sijoista maailmassa. Sitä vastaan

Englanti on monen muun sivistyneen kansan jälellä todellisten taiteiden

harjoituksessa. Tieteellisessä suhteessa kilpailee se kyllä Euroopan

sivistyneimpäin kansojen kanssa.

Skotlannin ylängön asukkaat.

Sanomattoman iloinen levon ja rauhan tunne valtasi meidät tässä

hiljaisessa, syrjäisessä maassa, jossa kirkas, elävä vesi lirisee ja

hyrskii hedelmällisten, viljeltyjen, vuortenvälisten laaksojen lävitse.

Nämä vuoret eivät meihin töllistele jylhinä ja paljaina; kauniit metsät

verhoavat niitä aina kukkuloille saakka ja houkuttelevat matkustajaa

virkistävään siimekseensä levähtämään.

Silmäys noihin mataloihin, köyhiin majoihin, joita siellä täällä

laaksossa vuorten juurilla ja virtojen äyräillä sijaili, olisi meihin

tehnyt surkuttelevan vaikutuksen, jos asukkaat olisivat osoittaneet

tyytymättömyyttään kurjaan kohtaloonsa. Me näimme suuren köyhyyden,

mutta ei todellista surkeutta. Jokaisella majalla on pienoinen

viljapeltonen, josta saavat leipänsä; muutamia lampaita ja pieniä

vuohia, joilta saavat maitoa, juustoa ja välttämättömät verhonsa.

Täällä ei muuta syödä kuin kauraleipää. Se paistetaan pieninä

ympyriäisinä tyrsäinä, joiden molemmille sivuille vehnäjauhoja on

ripistelty. Kauraleipä maistuu hiukan katkeralta, vaan se on ravitsevaa

ja terveellistä ruokaa.

Skotlannin ylänkömaiden asunnot ovat varmaan kaikkien muiden Euroopan

sivistyneiden maiden asunnoita huonommat. Ne ovat niin ahtaita, että

ihmetellä täytyy, mitenkä koko perhe niihin mahtuu, ja rakennetut

hakkaamattomista kivistä, joita usein ainoastaan oma painonsa ko'ossa

pitää. Saumat ovat sammalilla ja savella tihennetyt. Ovet ovat

laudoista huonosti yhdistetyt ja usein lukottomia ja salvattomia;

akkunat niin pienet, että niitä tuskin huomaakaan ja usein vielä

lasittomia. Matalalla olevissa ruovo-, sammal-, ruoho- eli joskus myös

puu- tahi liuskakivi-katoissa on savutorven sijassa vaan räppänä, josta

savu tupruaa. Näiden majaisten sisusta on ulkopuolen kaltainen, ihmiset

ja eläimet asuvat niissä sovinnossa saman katon alla, ainoasti ohkainen

lautaseinä eroittaa heidät toisistaan. Tässä ainoassa asuinhuoneessa,

jossa ei ole juuri mitään huonekaluja, selvästi näkee, kuinka vähä

ihminen todella tarvitsee elääkseen. Laattia on kovaksi tanhutusta

savesta; suuri, paljaalla maalla oleva tulisija on sekä keittiönä että

uunina. Tulisijan kohdalla riippuva kattila, muutama puurahi, möhkeästi

tehty pöytä ja heinä- tahi sammal-vuode yhdessä nurkassa -- siinä

kaikki näiden hennottomain ihmisten mukavuus.

Miehet näyttävät villeiltä, ja siihen on heidän eriskummainen pukunsa

suurena syynä. Heidän kanssaan seurustelu hävittää kokonaan sen

vaikutuksen, jonka he ensi silmäyksellä tekevät. Heidän, ilman ja kovan

työn ruskeuttamat kasvonsa ovat mielen-ilmeiset; heidän kasvojensa

juonteet ovat ihanat ja säännölliset. Hiljainen vakavuus, joka joskus

menee aina murheesen asti, näyttää olevan heidän pääluonteensa. He

voivat kuitenkin olla hyvinkin iloisia. He ovat sivistyneempiä kuin

luulisikaan. Kaikki he tuntevat esi-isäinsä sadut ja sankarilaulut.

Melkein jokaisessa asunnossa me näimme Raamatun, rukouskirjan ja joskus

jonkun vanhan historian, josta perheenisä ääneensä omilleen luekselee.

Kerran kysyin: "Mitä te teette talvella, kuin lumi ja pakkanen pitää

teitä majoissanne?" "Me rukoilemme ja kehräämme", oli kauniin tyttösen

vastaus. Melkeen jokaisessa huoneessa riippuu perheen sukupuu, johon he

usein uljuudella silmäävät.

Tämän maan ihmiset elävät hyvin vanhoiksi. Kuusikymmenisenä he ovat

vielä aivan raittiita vähäisittäkään vanhuuden vammoitta. Me näimme

miehen, joka oli 103 vuoden vanha. Naapurit sanoivat vielä ukon

tekeytyvän todellisuutta nuoremmaksi, ja että hän olisi aina 111

vuotinen. Kuudenkymmenen miehenä me olisimme häntä pitäneet. Vähäistä

ennen oli hän nainut neljänkymmenen vuotisen vaimon sekä häissään

aikalailla hypellyt ja rakkopilliä puhaltanut.

Ossian'in[9] muisto heräsi meihin elävänä eräässä pienessä kylässä.

Mies kansallispuvussa istui kivellä kirkkotarhan vieressä. Hänen pitkää

lumivalkoista partaansa tuuletar heilutteli; hänen ulkomuotonsa vivahti

villiltä; pari tummaa silmää tuijotti korkean, paljaan kallon alta.

Polviensa välissä piti hän pientä harppua, josta hän houkutteli

muutamia säveleitä, niillä säistääkseen voimallista, synkeä-äänistä

vanhaa kansanlauluaan. Se oli yksinkertaista, enemmän puhetta kuin

laulua. Koko kylä oli hänen ympärilleen keräytynyt; kaikki kuuntelivat

huomaavaisina. Meille sanottiin: "ukko on laulaja, joka kyliä kiertelee

harppuineen." Hänellä ei ollut varsinaista kotoa, mutta joka pirttiin

oli hän tervetullut, niinkuin entiset runoniekat.

Irlantilaisen kansan köyhyys.

Irlantilaiset kuuluvat samaan sukuperään kuin vuori-skotit. Ne kuuluvat

yleensä katolilaiseen kirkkoon. Vuoteen 1829 olivat katolilaiset

sortotilassa, sillä kaikki heidän kansallisoikeutensa olivat heiltä

riistetyt. Sentähden Irlantilaiset ovatkin taitamattomia ja köyhiä. He

ovat yleensä hitaita, taika-uskoisia, siivottomia ja köyhiä sekä elävät

sikain ja kanain kanssa yhdessä tuvassa.

"Irlannin talonpoika" -- sanoo eräs Englantilainen matkustaja -- "on

taitamaton, laiska ja tulevaisuudestaan huoleton. Mutta sen on hän

ainoastaan silloin, kuin hänen vaivannäkönsä ei lupaa vastaavaa

palkintoa. Siitäpä syystä näkyykin suuri erilaisuus yhteisen kansan

luonteessa ja tilassa niissä maan osissa, joissa kunto ja ahkeruus ovat

vastaavan palkkansa saavuttaneet. Tämän suuren köyhyyden ensimmäinen

seuraus Irlannissa on, sama kuin muissakin maissa, ääretön kerjääminen;

täällä tapaa sitä paitsi n.s. satunnaisia kerjäläisiä enemmän, kuin

missään muualla maailmassa. Matkustajasta näyttävät nämä kerjäläiset

olevan kaikki samaa lajia; sillä molemmissa tapauksissa näkee hän

samaa: repaleisen olennon. Varsinaiset kerjäläiset etsivät kuitenkin

ainoastaan semmoisia kyliä, joissa matkustajat hevoisia muuttavat, ja

kaupunkeita. Täällä ne näyttävät ryysyjään ja vammojaan, rukoillen

armollista almua. Irlantilainen talonpoikakin on mitä itsepäisin

vaivaisapua kiristämään. Nämä satunnaiset kerjäläiset ovat tosin

viheliäisiin ryysyihin puettuina, mutta samoin ovat myös Irlantilaisten

pienemmät talonomistajat ja työkansa, jotenka heitä on vaikea

puvustaankin eroittaa. Mutta tavatessamme jonkun äidin, joka tuskin

alastomuuttaan voi peittää, kantamassa rintalastaan selässään ja

kaksi kolmi puolialastonta lasta ryysyisen isänsä kanssa kämpivän

hänen perässään, tavatessamme nämä raukat majain ympäristöllä

tallustelemassa, teiden vierillä istumassa tahi polkuteitä maataloihin

rientämässä, eli, vielä varmemmin nähdessämme sivuitsemme kiiruhtavan

vanhemman miehen kulossa kulkevan ja tajutonna edessämme töllistävän --

tiedämme silloin tavanneemme maamiehen, köyhän, apua tarvitsevaisevan

perheenisän. Nämä satunnaiset kerjäläiset uskaltavat tavallisesti mennä

ainoastaan maataloihin ja mökkeihin; harvoin rohkenevat he isojen

maiden omistajain huoneisin astua, ja jos he kohtaavat jonkun hyvästi

puetun, varallisen näköisen miehen, katsovat he huolimattomasti häneen,

aivan kuin toisen sukuiseen olentoon, sillä he luulevat, ett'ei heillä

toisiinsa voisi olla minkäänlaista sääliväisyyttä."

"Se ei olekaan ihmeteltävää, että semmoiset ihmiset, jotka kaikki ovat

köyhiä ja siis kerran kerjäläislauman kumppaneita, pitävät pyhänä

velvollisuutenaan kerjäläisten auttamisen. Harvoin näkee majaa, jonka

liedellä ei kerjäläinen istuisi. Hän jakaa perheen kanssa heidän niukan

ateriansa. Tämä vieras kulkija on hyväntekijäinsä luokasta, ja hänen

historiansa on kaikkien maamiestensäkin historia. Hän on jättänyt

kotoseutunsa, sillä hän häpeää tutuiltaan kerjätä. Mies lähettää usein

vaimonsa eineen etsintään ja jää itse kylmään, autioon mökkiinsä,

miehuullisella uljuudella kurjuuttaan hautamaan. Jos Irlannin

talonpoikaa kaikki onni kammoo, jos vuodentulon toivo pettää, jos

kerjuu ei auta, mitä tekee hän silloin? Hän hiipii yöllä majastaan,

varastaa muutamia perunoita, lypsää jonkun lehmän tahi näpistää jotakin

muuta hiukan. Ryöstöön maanteillä, toisten huoneisin varkain

tunkemiseen ja murhaan on hän harvoin syypää. Jos Irlantilainen tekee

murhan, tapahtuu se kostoksi, eikä koskaan ryöstön himosta. Samoin myös

hän ei koskaan varasta rikastuakseen, vaan pelastaakseen itsensä ja

perheensä nälästä. Hän ei muista, ett'ei tarkoitus pyhitä

välikappaleita. Irlantilaisen luonne on kuitenkin kunniallinen;

köyhimmätkin maamiehet ovat rehellisiä ja oikeuden ystäviä."

Sama matkustaja kertoo vielä Irlantilaisten suuresta köyhyydestä. Hän

tapasi pääkaupungin kadun kulmassa seuraavaisen kirjoituksen: "Rahan

puute on niin suuri, että peljätään vaivaishuoneen ovien sulkemista

välttämättömäksi." Sieltä kuitenkin tänä aikana on kaksi- jopa

kolmetuhattakin köyhää saanut ainoan ravintonsa. Sitte hän näki

Dublinin (lue: Dablinin) pääkadun käytävällä kaksi aivan alastonta

lasta makaavan. Vilusta väriseväisinä tunkeutuivat he mitä likimmä

toinen toisensa kuvetta, siten toinen toistaan lämmittääkseen. Se

kylmäkiskoisuus, jolla sivuitse rientävä kansa heitä katsahteli,

todisti selvään, ett'ei tuommoiset tapaukset Dublin'issa olleet

harvinaisia. Hyvin-voimisen esimerkiksi mainitsee sama mies, että

pohjaisessa Irlannissa on eräs seutu, jonka talonpojilla on leipää ja

voita sekä kirnupiimää perunainsa höysteinä syödä.

Semmoinen suuri köyhyys ei yksinomaisesti riipu sorrosta, jossa kansa

näihin asti on huokaillut, vaan kansan hitaudesta ja huonosta

teollisuudesta. Irlantilaisen mielen-tylsyyteen on taas syynä se

taitamattomuus, jossa katolilaiset papit tätä kurjaa kansaa pitävät.

Lontoo (London[10]).

Lontoo, maailman suurin kaupunki, sijaitsee 1200-1500 jalan levyisen

Thames-(Tähms-)joen molemmilla puolilla, ja on lännestä itään noin 2

peninkulmaa pitkä. Joen ylitse on jännitetty 17 siltaa, jotka kaupungin

eri osia yhdistävät. Thamesin pohjaisella sivulla on Lontoon suurin

osa, johon myös sen vanhimmat osat City ja sitä lännempänä oleva

Westminster kuuluvat, sen eteläisellä sivulla sijaitsee Lontoon kolmas

pääosa.

City eli vanha kaupunki on Lontoon alkuperäinen sydän; siellä on P.

Paavalin kirkko, Towern, Brittiläinen museo, Pörssi, Raastupa, Pankki,

Lordmayorin palatsi, uusi Tullihuone ja Postihuone. Tämä kaupunginosa

on maailman kaupan pääpesä ja useampien kansain rahanliikkeen keskus.

Kaikilla Englannin tukkukauppijailla on konttuori eli asian-ajaja

Cityssä; mutta tuskin kukaan niistä suurista kauppijoista siellä

asuu. Kello 9 ja 11 välillä puolisen edellä kauppijaat kiitävät

yhteisvaunuilla (omnibuseilla), höyrylaivoilla ja höyryjunilla

maa-asunnoistaan, perheittensä parista konttuoriinsa ja kello 4 ja

6 välillä puolisen jälkeen taas takaisin. Westminsterissa on

kuninkaallinen palatsi, Westminster-abbey, suuria puistoja (Hydepuisto

y.m.), parlamenttirakennus, tuomioistuimet ja hallituskolleegiot. Cityn

ja Westminsterin pohjaisella puolella on Westend, jossa ylhäinen yleisö

asuu. Siellä on muhkeita rakennuksia, suuria puutarhalaitoksia ja

kallisarvoisia kauppapuoteja, niin käytännöllisiksi ja komeiksi, kun

ajatella voi, laitettu. Cityn itä- ja koillispuolella on Ostend, jossa

varsinkin laivurit, satama-työmiehet, käsityöläiset ja kaikenlaiset

tehtaiden palvelijat asuvat.

Alimmaisin kaupungin silloista on uusi Lontoonin-silta, joka tuli

valmiiksi v. 1831. Se on graniitista (harmaasta kivestä) tehty, 958

jalkaa pitkä, 53 jalkaa leveä ja viiden holvikaaren kannattama. Tämän

sillan alapuolelta alkaa Lontoon varsinainen satama, sillä suuret

laivat eivät pääse sitä ylemmäksi. Noin neljänneksen matkaa

Lontoonin-sillasta alaspäin on tuo merkillinen tunneli,[11] joka on

joen alaitse rakennettu. Southwarkissa on alituinen höyrykoneiden

ryske, ja senpätähden tämä kaupunginosa onkin savuun ja pölyyn

kätkettynä. Täällä on nimittäin suuria tehtaita ja kaikenlaisia

käsiteollisuus-laitoksia, värjäyslaitoksia, valimoita, lasitehtaita,

suovan-keittimöitä y.m. Näiden monenmoisten työpajoin välillä on suuria

pääkatuja ja satoja ahtaita jokia, joissa työkansa enimmäkseen asuu.

Thames-joen vilkkaan liikkeen näemme parhaite jollekin sillalle.

Westminsterisilta on kuudes alhaalta lukien, Portlannin kivestä tehty

15 holvikaarelle. Waterloon-silta on pisin, nimittäin 1,278 jalan

pituinen, graniitista tehty ja neljäs alhaaltapäin. Blackfriarin eli

mustain munkkien silta on kolmas. Lontoon-sillalle, joka on alimmaisin,

näkyy Towern, suuret laivaveistimöt ja kaupunkia suuri osa. Sille

kihisee kaikensäätyisiä ihmisiä harvenematta aamulla kello 8:sta

kymmeneen illalla. Höyrylaivat toinen toisensa perästä vievät kulkevia

ylös ja alas, toiselta rannalta toiselle. Niiden savutorvet ovat niin

rakennetut, että ne voidaan kumartaa siltain alaitse kiitäessä.

Lontoon parhaimmat kirkot ovat: P:n Paavalin-kirkko Cityssä

ja Westminster-kirkko kaupungin läntisessä osassa. Vanha P:n

Paavalin-kirkko paloi vuonna 1666. Nykyisen kirkon peruskivi laskettiin

1675 ja 1710 sai viimeinen kivi sijansa sen rakennuksessa. Työn

valmisti mainio rakennusmestari Kristoffer Wren 35 vuodessa.

Kirkko maksoi noin 28 miljoonaa markkaa, joka summa saatiin

kivihiili-veroista. Englantilaisten tapana on tätä kirkkoa verrata

Rooman Pietarin-kirkkoon, jota 20 rakennusmestaria teetti 150 vuotta 19

paavin aikana, ja johon koko katolinen kristikunta varoja keräili. P:n

Paavalin kirkko on rakennettu pitkän ristin muotoon. Korkeus laattiasta

30 jalan korkuiseen kullattuun ristiin oi 404 jalkaa; pituus on 500

jalkaa. Toisen pääkirkon, Westminster-abbeyn, rakentaminen aloitettiin

v. 1245 ja valmistui se vasta silloin, kuin Wren sai valmiiksi kirkon

kaksi, 225 jalkaa korkeata, tornia. Tuskinpa missään tavataan

täydellisemmäksi, göötiläiseen tapaan valmistettua rakennusta.

Keskimmäistä pääkupua kannattaa 48 harmaata marmorista patsasta. Täällä

Englannin kuninkaat ruunataan ja tänne moni niistä on haudattu. Siellä

olevista lukuisista hautapatsaista mainittakoon Henrik seitsemännen,

kuningatar Elisabethin, hänen sisarensa Marian ja Maria Stuartin.

Westminster-abbeyssä voidaan lukea Englannin historiaa, vaikka aivan

toisella lailla kuin kirjasta. Näitä katsellessa tuntuu siltä, kuin ne

kuolleet, joiden luut lepäävät omistajainsa kuvilla kaunistettujen

hautapatsaiden alla, katseleisivat ja puheleisivat meidän kanssamme.

Useimmat hautapatsaat ovat n.s. "runonurkassa." Täällä lepää kaikki

suuri ja jalo, mitä Englanti on synnyttänyt. Täällä seisoo Shakspear'in

(Shähkspihr'in) valkoinen marmoripatsas; täällä lepää Milton, Goldsmith

ja monta muuta Englannin etevää runoilijaa. Täällä lepää etevä

näyttelijä Garrick, saksalainen musikus Händel, kuuluisa luonnontutkija

ja suuretieteilijä Isak Newton (Njut'n), suuret valtiomiehet Pitt ja

Fox, sekä flaamilaisten vapauden edustaja, ylevä Wilberforce, että

monta, monta muuta.

Lontoon laivatokat.

Towern'in alapuolella ovat Lontoon laivatokat. Melkein peninkulman

matkan käyttävät nämä vieretysten olevat keinolliset satamat. Viisi-,

jopa seitsenkertaisetkin pakkahuoneet ympäröivät niitä. Satamoissa

ankkuroidut laivat kelluvat, pakkahuoneissa kaikenlaiset tavarat

tallennetaan. Towern'ista heti alkavat Katariinan-tokat, niiden

jälkeen seuraavat niin sanotut Lontoon-tokat, joiden yläpuolella

Länsi-Indian-tokat (Westindian Docks). Viimemainitut ovat pienen järven

kokoisia; 400 suurinta Länsi-Indian tavarain tuojaa voi yht'aikaa

niissä olla vierettäin. Sinä vuoden aikana, jolloin nämä laivat

Thamesiin tulevat, on pakkahuoneissa usein tavaroita 400 miljoonan

markan arvosta. Näiden satamain yhteinen pinta-ala on 2,000

tynnörinalaa; niihin mahtuu 1,200 laivaa, ja pakkahuoneissa on tilaa

enemmän kuin 12 miljoonan sentnerin tavaroille.

Näin suuria lukuja täytyy meidän ihmetellä, joka onkin luonnollista,

vaan kuitenkaan emme ole vielä kaikkia maininneet, sillä joen oikealla

sivulla on vielä kolme satamaa eli tokkaa. Thames on Lontoon

varsinaisena satamana aina Gravesend'ista[12] kaupungin keskustaan

saakka. Kauvimpana lännessä, Lontoon-sillan likellä on parhain

tullihuone, jossa muinoin tulli otettiin. Se kävikin päinsä kunnes

Lontoo sai nykyisen avaruutensa ja Thames nykyisen merkityksensä;

mutta, jos nyt, jolloin usein 300 laivaa päivittäin purjehtii jokea

ylös, tahdottaisiin jokainen laiva tullihuoneen edustalle tutkittavaksi

seisahtumaan, niin pitäisi Thamesin olla kolmesti niin leveä, kuin se

on, ja tuskin sittenkään sijaa kaikille riittäisi. Sitä paitsi nämä

lukuisat laivat kokonaan sulkisivat joen, joten laivain täytyisi

omistajainsa vahingoksi viikkokausia odottaa, ennenkuin toiset tieltä

kerkiäisivät.

Tämän epäkohdan karttamiseksi juuri satamat rakennettiin. Erityiset

sillat ovat olleet näidenkin toimien etunenässä; sillä Englannin on

melkein kaikkien suurempain töiden täyttämisestä yksityisiä yhtiöitä

kiittäminen; hallituksessa ei niistä ole muuta vaivaa, kuin suurien

verojen kantaminen.

Kävelkäämme jonkun sataman ympäri. Lontoon satamat valitsemme niiksi.

Ne eivät ole suurimmat, vaan liikkeelleen vilkkaimmat, ja niiden

pakkahuoneissa on useimpaa tavara-lajia. Eräs City'n kauppias hankki

hyväntahtoisesti meille sisälle-pääsöliput, jotka meille aukaisivat

kaikki portit ja ovet, ja niin saimme katsella, mitä halusimme. Erään

pakkahuoneen oven päällä oli sanat "Ivory house" s.o. Norsunluu-huone.

Sehän oli kummallinen päällekirjoitus, -- me menimme sisään.

Näytettyämme lupa-lippumme saimme heti tien-osottajan, joka meitä vei

yhdestä isosta salista toiseen. Ja joka paikassa näimme vaan

arvaamattoman suuria norsun hammas-, sarvikuonon sarvi-, kilpikonnan

kuori- ja sahakalan hammas-kasoja. Siltä kadulta, jolla norsunluu-huone

ja m.m. isoa pakkahuonetta on, tulimme me sanomattoman suurelle,

säännöttömälle, aukealle paikalle, joka etelään ulottui aina suurimpaan

vesisäiliöön ja jota joka sivulla kaikenlaiset pakkahuoneet ympäröivät.

Niin pitkältä kuin silmä kantoi, näkyi ammeita ammeiden vieressä,

tavara-läjiä tavara-läjien vieressä. Niiden välitse suikerteli ristiin

rastiin kapeita katuja, joilla kihisi hevosia, vaunuja ja ihmisiä.

Vasemmalla sivulla oli kaikki merkillisen sinistä. Eräs erillään

seisova viisikertainen rakennus veti varsinkin huomiomme puoleensa; sen

tekivät sen tummansininen ovi ja siniset akkunainpielet. Sisällä olivat

myös portaat, seinät siniset ja siellä työskentelevillä miehillä

siniset verhot, kasvot ja kädet. Me astuimme sisään, ja silloin

seisoimme Indigo- eli siniväri-huoneessa, joka on maailman suurin ja

rikkain laatuisiaan huoneita. Monissa tuhansissa paikoissa tätä

kallista tavaraa tallennettiin ja moni niistä ei ollut avattu sitte,

kuin Bengalista ne olivat lähetetyt pitkälle merimatkalleen. Mutta

indigopöly on kaikkea muuta hienompaa. Se tunkeutuu pienimmästäkin

kolosta, ja sitä paitsi avataan siellä päivittäin satoja pakkoja

ostajille tavaran näytteeksi. Sentähden ei se olekaan kummallista, jos

kaikki saavat semmoisen tummansinisen karvan eli näön.

Indigo-huoneen yläpuolella on suuri Teevarasto. Koko huone, maasta

viidenteen kertaan asti oli täyteen ahdattu monella sadalla tuhannella

pienellä ruskealla mytyllä, joita ulkopuolelta verhoaa kiinalaisella

kirjoituksella varustettu paperi. Me menimme yhdestä suuresta huoneesta

toiseen; kaikkialla oli vaan isoja pinoja samoista paketeista. Jos

vertaisimme nämä lukuisat tavarako'ot huoneisin ja niiden väliset

käytävät katuihin, niin saisimme siten kokonaisen pienen kaupungin.

Mitä etemmä menimme, sitä isommat ja täyteläisemmät salit tapasimme.

Meidän täytyi itseltämme kysyä: millä erinomaisella tavalla tämä

paljous nautitaan! Ulkomaalaisen, joka ei tunne Englannin tapoja eikä

tiedä kuinka yleinen siellä teen juonti on, täytyy tätä ihmetellä.

Melkein jok'ainoa Englantilainen juo teetä kello 6 aikana iltasella;

ainakin yhteinen kansa sen tekee. Kello kun lyö 6, jättää muurari

savilapionsa, salvumies kirvensä ja rientää telineeltään teetä juomaan.

Mestarit, kisällit ja oppipojat -- olivat he sitte mitä laatua hyvään,

-- palvelijat kotona, merimiehet laivoissa, sotamiehet kasarmissaan ja

yksin sairaskin vuoteellaan, kaikki muistavat silloin teensä.

Englannissa ei tee siis olekaan ylellisyys-tavara, vaan välttämätön

ravinto elämän ylöspidoksi.

Sitte tulimme maanalaiseen viini-varastoon ja sen yllä olevaan

tupakki-varastoon. Tupakkia oli kolmea eri lajia. Ensin tulimme

sikarihuoneesen, jossa usein 1,500 isoa mahongista arkkua seisoo

vieretysten. Kun tiedämme jokaisen arkun arvon yleensä olevan noin

2,000 markkaa, niin saamme koko varaston hinnaksi noin 3,000,000

markkaa. Sitte on edessämme n.s. Valikko-huone, edellisen kokoinen.

Siinä parhaat tupakkilajit säilytetään. Ne ovat puhvelihärkäin

taljoihin eli muihin keinollisiin kimppuihin käärittyinä, kunnes

Englantilainen ne kerii sikareikseen. Viimeinkin tulemme sitte n.s.

rotningin pakkahuoneesen, joksi sitä satamoissa sanotaan. Sen laattian

ala ei ole vähemmän kuin 20 tynnörinalaa, jota kuitenkin yksi,

lukemattomain patsaiden kannattama, katto peittää. Barry, se sama mainio

rakennusmestari, joka uuden parlamenttihuoneen rakennutti, on rotningin

pakkahuoneenkin teettänyt. Jos satumme silloin paikalle, kuin Amerikan

suuret tupakki-lähetykset tulevat, niin tuskin yhtään, tuon verrattoman

huoneen, soppea löydämme tyhjänä.

Seuratkaamme nyt leveitä portaita myöten alas viinikellariin! Kellarin

oven edessä portaat leviävät pieneksi porstuaksi. Tässä tarkastettiin

meidän sisälle-pääsylippumme, varsinkin niissä nähdäkseen, oliko meillä

lupa myös viinien maistelemiseen. Nyt saimme me oppaan, joka antoi heti

meille kummallekin kaivoslampun käteen, ja niin astuimme pimeään

holviin. Viini-aamien väliset käytävät olivat hiekoitetut ja

ratakiskoitetut; niitä myöten on, näet, helpompi raskaita aameja

kuletella. Kaikille suunnille koko silmänkanto-matkan, näkyi vaan

aameja aamien vieressä, jotka katosta riippuvain lamppujen tummassa

valossa näyttivät aamimetsältä. Tämän kellarin pinta-ala tekee monta

tynnörinalaa ja kiskoitetut käytävät ovat yhteensä yli kahden

peninkulman pituiset. Tämä ei ole ainoa, vaan se on suurin

satama-kellareista, ja luultavasti myös suurin, mitä ihmiskädet näihin

saakka ovat maan sisustaan tehneet. Me seisahdimme ehtimiseen ja

maistoimme eri viinilajeja, joita aijoimme ostaa. Hiukan viinien

höyryistä hurmottuneina, tulimme viimein ulos tästä jättiläishuoneesta

ja ihmettelimme lopuksi niitä melkein todellakin äärettömiä ammeita,

joissa viinejä se'otellaan. Suurimpaan niistä mahtuu enemmän kuin

30,000 kannua.

Englantilaiset kilpa-ajot.

Epsom'in (Surreyn reivikunnassa Lontoon lounaispuolella) kilpa-ajot

alkavat joka vuosi Toukokuun 28 päivänä ja kestävät melkein kokonaisen

viikon. Mutta paras kuitenkin on 29, n.s. Derbynpäivä; nimensä on se

saanut reivi Derbystä, joka tämän kansanjuhlan perusti v. 1780.

Kokonainen juhlan edellisviikko puhutaan niin seuroissa kuin

ravintoloissa ja yhteisvaunuissakin ainoastaan siitä "kuka voittaa."

Yksinpä parlamentin[13] jäsenetkin pitävät "lupaa" Derbyn päivänä. Minä

matkustin yhteisvaunuilla Lontoosta Epsom'iin. Näky, joka meille

maantieltä näkyi, oli todellakin kummallinen. Siellä oli liike, meteli

ja hälinä semmoinen, jonka kaltaista en koskaan ole nähnyt. Silmänäkö

vaunuja vaunujen perässä. Vaunujen jono muodosti katkeamattoman

kolmikertaisen rivin. Siinä nähtiin kaikenkaltaisia ajokaluja:

kalleimpia, neljän hevosen vetämiä juhlavaunuja esiratsastajoineen ja

pieniä aaseilla ajettavia vaunuja. Puolitiehen kun päästiin,

seisotettiin vaunut hevoisten juottamisen tähden. Matkustajatkin

huudahtelivat toivovansa olutta, jolla pölyn kuivaamaa kurkkuansa

kostuttaisivat. Epsom-tien kestikievareissa vallitsi tänä aamuna kauhea

sekamelska. Neljänneksen hevoisiamme lepuutettua, jatkoimme me

matkaamme. Vihdoin viimeinkin tulimme pieneen kylään ja siitä eräälle

aukealle kedolle, jossa oli arvaamaton paljous telttoja ja puoteja,

vanhoja hevosia, apinoita, koirilla ratsastajoita, nyrkittäjiä ja suuri

paljous Lontoon yleisöä. Me olemme Epsom'issa.

Minä uteliaisuudessani halusin nähdä valmistuksia siihen suureen

kilpa-ajoon, joka nyt oli vallannut kaikkien huomion. Yksikään

"Jokkeye" (ratsupalvelija) ei saanut painaa enempää kuin 8 1/2 stonea

(1 stone on jotensakin 15 lb.). Nämä keräytyvät punnituspaikalle. He

ovat pieniä, köykäisiä ja väkeviä miehiä, joita ensi-silmäyksellä

luulisi poika-nulikoiksi, jollei heidän rypistyneet kasvonsa puhuisi

päinvastoin. Paikalle tullessaan on heillä suuret saappaat jaloissaan

ja pitkät ruskeat päällysvaipat yllään; mutta vasta näistä

riisuutuneina, köykäisissä monen karvaisissa silkkiverhoissa asettuvat

he yksi toisensa perästä punnitus-lavitsalle. Muutamat heistä ovat

erittäin keveitä; jotkut painavat ainoastaan kolmesta neljään stone'en.

-- Kello soi -- se oli käsky hevosia satuloimaan. Utelias ihmisjoukko

kuohahti hevosaituukseen; minä seurasin kuhinaa.

Rata järjestettiin, ja jokainen tähtäsi aituuksen sinne päähän, josta

kilpailun piti alkaa. Tuommoisen kilpailun johtaminen ei ole helpoimpia

tehtäviä, sillä, voidakseen antaa merkin, joka kaikki kilpailijat panee

samassa silmänräpäyksessä kiitämään, tarvitsee hänellä olla intoa,

malttia ja varma silmä; sillä muutamat noista hillitsemättömistä

juoksijoista panee täyttä vauhtia jo ennen, kuin oikea hetki on

lyönytkään, ja silloin niitä on yhtä mahdoton, kuin lentävää nuolta,

seisahduttaa. Toiset taas viuruilevat sivuille, eivätkä seiso rivissä.

Hevoset kun viimeinkin ovat saadut järjestykseen, lyö alkumerkin antaja

sauvansa maahan ja karjaisee: "Go!" (ann' luistaa!) Samassa

silmänräpäyksessä putoaa perillä liehuva punainen lippu alas. Siihen

juuri meidän hurjain ratsastajien silmät tähtäävät. -- "Ne alkavat! Ne

ovat alkaneet!" kaikuu kaikkialta. Kilparata tutisee niin että se

näyttää melkein elävän. Juoksiamet kiitävät ensin noin 1,200 jalkaa

suorassa rivissä. Sitte rivi alkaa vähitellen muuttua kaaren

muotoiseksi ja katoaa viimein kentällä olevain huoneiden taakse. Nämä

silmänräpäykset ovat ijankaikkisuuden pituisia ja tuskallisen

epävarmuuden höystämiä niille, jotka ovat vetoja lyöneet. Kuoleman

hiljaisuus valtaa nyt tuon äärettömän ihmisjoukon; levoton odotus

polttaa ei ainoastaan Epsomiin keräytyneiden aivoja, vaan koko kansan

odotuksen tunne on tänä päivänä jännitetty ja Epsom'iin tähdätty.

Lontookin on jo saanut sananlennättimellä tiedon, että hevoset ovat

kilpansa alkaneet. Nyt ne taas näyttäytyvät. Väkijoukko ei voi hillitä

innostustaan; se puhkeaa huudoksi: "Hurraa, Dundee voittaa!" "Ei, se on

Ketteldrnm." Dundee ja Ketteldrum on niiden hevosten nimet, jotka tuon

pärskyvän parven etupäässä rientävät; ne nimet kaikuvat hurrahuutojen

pauhusta taukoamatta kunnes maali on saavutettu. Tämän etupuolella on

palkintotuomarien korkotila. Joukko innokkaimmista katselijoista

hyppäsi nyt aidan ylitse radalle ja juoksi kilpakentän toiseen päähän.

Sillä aikaa oli silmänräpäyksessä ripustettu taululle numero, joka

osotti, että hevonen, joka voitti, ei ollutkaan Dundee, vaan

Ketteldrum.

Palkinnon voittaminen Epsom'issa on jotakin suuri-arvoista. Hevonen,

joka jonakin Derbyn-päivänä voittaa, tulee, vaikk'ei se ennen olisikaan

mistään arvosta ollut, yleiseksi lemmikiksi ja kultakaivokseksi

omistajalleen. Ensinnäkin saa se suurimman osan niistä maksuista, joita

kukin kilpailija radasta maksaa; ja tämä summa nousi tänä vuonna (1861)

6,255 puntaan sterlinkiä (noin 156,000 Smk.). Tämäkin summa on vaan

varsin vähäinen verrattuna siihen, mitä ne keräävät toisissa

kilpa-ajoissa, jotka Derbyn loistovoittoa seuraavat. Tämmöisen hevosen

kelvollisuus on jo itsessäänkin suuri pääoma. Englannin sanomalehdet

kertovat sitte tämmöisen hevosen kokonaisen sukutaulun ja historian

sekä omistajan että ratsupalvelijan nimen. Sitte hevonen myös

piirretään, valokuvataan, jopa parhaimmilla taitureilla

maalautetaankin, ja sen maalatut kuvataulut pääsevät vielä kaunistamaan

kilpa-ajoja rakastavaisten salonkien seiniä.

Elämä Englannin kivihiilikaivoksissa.

Sata miljoonaa tynnöriä kivihiiliä nostetaan vuosittain Englannin

kivihiilikaivoksista. Tämän äärettömän summan suurin osa saadaan

Durham'in ja Northumberlannin reivikunnista eli suuresta pohjaisesta

kivihiilikerroksesta, joksi sitä nimitetään. Kolme laivakululle sopivaa

jokea juoksee tämän seudun lävitse ja siis tarjoaa kivihiilille mukavan

ja helpon kuletuksen täältä meren rantaan. Tätä paitsi risteilee koko

tienoota kaukaisempiinkin maakuntiin haaraileva rautatieverkko.

Kivihiili-alueilla työskenteleväiset ihmiset ovat melkein kokonaan

tuntemattomia ja täydellisesti syvyyteen ja pimeyteen haudatuita. Aina

viime aikoihin asti on paremmin tunnettu Afrikan mustia ihmisiä, kuin

Durham'in ja Northumherlannin mustia asukkaita. Nykyjään on kuitenkin

enemmän ruvettu huolehtimaan heidän tilastaan ja elämänsä suhteista.

Niiden luku on noin 280,000. Paitsi kivihiilten varsinaisia murtajia,

jotka ovat voimallisia miehiä, työskentelee kaivoksissa paljo muitakin.

Ne pitävät "miinat" kunnossa ja vievät murretut kivihiilet päivän

valoon. Kivihiilen murtajat työskentelevät 8 tuntia päivässä; kello 4:n

aikana huutaja kulkee kylän ympäritse ja antaa tiedon, että kaivokseen

laskeutumisen aika on käsissä. Työmiehet rientävätkin asunnoistaan,

kantaen kukin turvallisuuslamppuaan, kylmää teetään, ruokaansa ja

työkalujaan. Kaikki keräytyvät kaivoksen suulle, josta sitte

työnjohtajan viitattua laskeutuvat kaivokseen. Ennen tämä laskeutuminen

tapahtui kopassa eli köyden silmukassa. Koppa kiinnitettiin köyden

päähän; väki istautui koppaan, jossa se sitte, kopan sinne tänne

kiikkuessa, laskettiin alas. Tämä vaarallinen kiikkuminen maksoi monta

ihmishenkeä. Köyden silmukassa oli vaivaloisempi, mutta varmempi

laskeutua. Laskeutuva pisti toisen jalkansa silmukkaan ja piti kahden

käden köydestä kiinni. Tässä ei ollut vaara muulloin, kuin köyden

katketessa, tarjona; leijuilevasta kopasta sitä vastaan putoisi

usein ihmisiä. Nykyään tähän tarpeesen tavallisesti käytetään

rautatienvaunujen tapaista häkkiä. Siinä lasketaankin helposti 4:ssä ja

5:ssä minuutissa 1,200 jopa 1,500 jalan syvyyteen.

Niin pian kuin häkki on pohjaan kerinnyt, ottavat työntekijät valonsa,

työkalunsa ja vakuuslamppunsa. Joku alhaalla olevista vartijoista

sanoo: "kaivos on varma!" jonka perästä kutsua jatketaan sisemmä.

Ensimmältä he astuvat kaksittain rinnatusten, kunnes avonainen ja

korkeanlainen pääkatu haarautuu ahtaisin sivu-tiehyeihin, joissa

ainoastaan kumarruksissa voi kulkea. Kaivoksessa työskentelijät kyllä

näitäkin menevät, mutta muille, jotka eivät ole maansisäisiin

kävelyihin tottuneet, tuntuu semmoinen kulku pian työläältä ja

väsyttäväiseltä. Alussa he kantavat kädessään avonaisia valkeita;

mutta sisemmä tultuaan täytyy heidän ne sammuttaa, ja sytyttää

vakuuslamppunsa, sillä siellä on paljo vaarallista kaivoskaasua. Se

voisi helposti avonaisesta valkeasta syttyä aika räjähdyksellä.

Työskentelijät eivät kuitenkaan pidä näistä lampuista, sillä ne

valaisevat hyvin tummasti, vaan sytyttävät usein, kielloista

huolimatta, kynttilänsä, josta taas usein räjähdykset saavat alkunsa.

Pitkältä, sivukäytävissä kierreltyään he viimeinkin tulevat

työpaikoilleen. Lapio, terävä vasara ja pari vaviota ovat heidän

ainoat työkalunsa. Näillä kukin panee parastansa, ansaitakseen

mahdollisimmasti ison päiväpalkan. Mutta tässä ei tule ainoastaan

voima, vaan myös kätevyys kysymykseen, ja sentähden he jo nuoruudestaan

harjoittelevatkin itsiään siihen. 6 tynnöriä on korkein määrä, mitä

tottuneinkaan mies voi päivässä kivihiiliä murtaa. Niissä paikoin,

joissa kivihiilikerros on vahva, on voima, vaan ohkaisimmissa

kerroksissa kätevyys, saannin määrääjänä; sillä kädellä ja vasaralla on

niissä ahdas liikuntatila. Tämmöisessä ahdistuksessa työmiehen täytyy

käpristäidä aivan luonnottomaan asentoon, ottaakseen tilaa niin vähän,

kuin suinkin. Ne nojautuvat joko yhdelle tahi molemmille polvilleen,

makaavat kylellään tahi selällään, taikkapa kumarruksissaan istuvat,

j.n.e. Työ on raskasta varsinkin silloin, kuin kerros on ohkaista ja

kovaa. Työmiehet hikoovat kovasti; mätäneväiset kasvi- ja eläinaineet

hajuavat, ja nämä n.s. aineiden haihtumiset turmelevat ilman sitä

pahemmin, jota lämpöisempää se on. Ilman vetoa ei kaivoksen sisä-osissa

ole juuri ollenkaan.

Suuren kaivoksen sisusta näyttää maanalaiselta kaupungilta, siinä on

iso pääkatu, josta niin oikealle kuin vasemallekin haarailee useita

sivukatuja. Tämmöiset kaivokset ovat, niinkuin Lontoo ja Parisikin,

kartoitetut. Jokainen käytävä on tunnettu erityisellä nimellä ja

nimitetty; sitä paitsi vielä tiedetään tarkoin, missä kaivoksen

sopukassa kukin työskentelee. Kaivoksessa vallitsee kova kuri; siellä

on yksi ylimmäinen peräänkatsoja, jolla on rajaton valta ja muutamia

häntä tottelevaisia kurinpitäjiä. -- Raittiin ilman kaivokseen

laittaminen on yksi kaivoksen tärkeimpiä tehtäviä. Sillä siellä kuin on

3 jopa 400 ihmistä yht'aikaa pilautuu ilma ihmisten hengityksestä ja

ihohaihtumisesta; muuten kaivosilma on jo itsestäänkin vaarallisilla

kaasuilla pilautunutta. Laskettu on, että jokainen työmies tarvitsee

250 kuutiojalkaa ilmaa minuutissa. Sentähden täytyy kaivokseen

johdattaa 50,000 kuutiojalkaa ilmaa jokaisessa minuutissa ja pitää

huoli siitä, että se pääsee vapaasti sen kaikkien osien kautta

virtaamaan, siten alituisesti vaihtaakseen pilautuneen ilman

raittiisen. Mutta se ei vielä ole kylliksi, että yhden aukon kautta

ilmaa johdatetaan kaivokseen ja toisen aukon kautta sieltä ulos; sillä

silloin saisi ainoastaan kaivoksen joku osa ilmaa. Ilmavirta on siis

pakoitettava kaivoksen etäisimpiinkin loukkoihin. Kaivoksesta

poistettavan ilman lämmittämällä pannaan ilmavirta siellä liikkeelle.

Jos ilma kaivokseen vievässä suussa on esim. 15° ja ulostavassa suussa

60° lämpöistä, rientää se nopeasti kylmästä lämpimämpään paikkaan.

Ilman lämmittämistä varten on ulostavaan suuhun laitettu uuni, jossa

valkea palaa tiheän teräslankaisen häkin takana, ett'ei kaivoksesta

tulvaava vaarallinen kaasu syttyisi.

Kivihiilikaivoksissa tapahtuvat räjähdykset pidetään välttämättöminä

vahinkoina. Noin 1,000 ihmistä vuosittain joutuu niiden uhreiksi. Koska

parhaista hiilistä valmistuu enin kaasua, ovat parhaat kaivokset

vaarallisimmat. Joskus räjähdykset ovat kammoittavan voimallisia ja

kuuluvat tykin pamaukselta. Kaasu kun on tukehduttavaa, ilma työlästä

hengittää ja vakuuslamput riutuvat, on vaara läsnä. Hiilihappo, jota

räjähdyksissä syntyy ja joka täyttää koko kaivokset, on vieläkin

vaarallisempaa. Jos räjähdyksestä kuolee esim. 100 ihmistä, niin

sanotaan 70 niistä hiilihappoon tukehtuneen.

Entisinä aikoina kaivosten työmiehet olivat puolivillejä ihmisiä,

joilla tuskin oli mitään yhteyttä muun maailman kanssa; nykyään ne ovat

kuitenkin johonkin määrään sivistyneitä. Pyhäkoulut ja kohtuuden seurat

ovat vaikuttaneet hitaasti, mutta vakaasti. Nyt he eroavat muista

työmiehistä ainoastaan ulkonäöltään. Ne ovat enimmästi pieniä,

vääräjalkaisia ja kupevarintaisia. Kasvonsa ovat ryppyiset, otsansa

matala ja poskiluunsa ulottuvaiset. Kelvollisilla kaivos-työmiehillä on

tavallisesti isompi päiväpalkka, kuin muilla samallaisilla, ja talvi,

jolloin muut työmiehet puutetta kärsivät, on heidän kultaisin aikansa.

Silloin kivihiiliä kiivaasti kysellään, niiden hinnat nostetaan ja

päiväpalkat korotetaan.

Ranska.

Lothringenistä, jonka Saksa viime sodassaan Ranskalta valloitti,

matkustettua länteenpäin, tullaan ensin Champagnen maakuntaan, jonka

kuivassa liitumaassa Spernay antaa meilläkin tunnetun vahtoisen

champagne- (samppanja-) viinin. Tätä pohjaisempana on Normandia

vakavine ja viisaine asukkaineen ja Rouen (Ruang) ja Havre de Grace

(Haver dö Gras) kaupunkineen. Asukkaat ovat normantilaista sukuperää.

Länsipuolella, myrskyisen meren rannalla, leviää sumuinen Bretagne,

jonka kanervaille kankaille Brittiläiset muinoin sijoittuivat ja jossa

nyt tehdaskaupunki Nantes kuvaistaan Loirevirrassa katselee.

Pohjan ja etelän rajalla, sumean Seine-virran rannalla pääkaupunki,

Parisi, ylvästelee enemmällä kuin 2,000,000 asukkaalla. Korkeat, komeat

rakennukset, mukavat kadut, suuret yleiset paikat, puutarhat,

ruiskukaivot, hupaiset laiturit ja sivut tekevät tämän kaupungin

Euroopan yhdeksi kauneimmista kaupungeista. Bulevardit eli leveät,

istutuksilla kaunistellut ja kaupungin ympäri kieriävät kadut

eroittavat varsinaisen kaupungin sen monista esikaupungeista.

Seinen saarella, Cité, kohoaa Notredamin-kirkko valkoisen- ja

mustan-ruutuisine marmorilaattioineen, nelikulmaisine korkeine

torneineen ja monine Ranskan kuningasten vartalokuvineen. Tämän saaren

alapuolella on suuri Louverin (lue Luverin) palatsi, jossa jaloimmat

taideteokset säilytetään. Kalteri yhdistää tämän rakennuksen Tuileriain

(l. Tyljerioin) palatsiin, jonka länsi-sivuun Tuileriain puutarha

leveine lehtokujineen, käytävineen ja nurmikkoineen päättyy, josta

sitte suurenmoinen elyseissiläinen (Champs elysées-) puisto alkaa.

Tuileriain likellä tapaamme Palais Royal'in (l. Paläh Roajal) kauniine

puutarhoineen ja kiitettyine ravintoloineen ja kahviloineen.

Koko kaupunki on ympäröitty muureilla ja valleilla, jotka sen

tekevätkin yhdeksi ainoaksi mahdottomaksi linnoitukseksi, joka on

vähintäänkin peninkulmaa pitkä joka suunnalle. Tästä linnoituspiiristä

vähän ulompana on 16-20 erikoista varustusta, joista Mont Valeria (Mong

Valeriäng) on merkillisin ja korkeimmalla paikalla. Parisin

eteläpuolella, muhkeassa puutarhassa on Versailles-kaupunki, jonka

pätevää linnaa kalleimmat maalaukset ja kuvanveisto-tuotteet

kaunistavat.

Höyrylaivat vievät matkustajan tästä maailman-kaupungin metelistä,

ranskalaisen tieteen, teollisuuden ja valtiollisen elämän

keskipisteestä, sitte Havre'en. Rautateitä Parisista menee Belgian

pääkaupunkiin Brüsseliin (l. Brysseliin), eteläänpäin Bourgognen

(l. Burgonjen) viinimaitse Rhone-virralle ja Ranskan paratiisiin,

Provenseen (l. Provangsiin), jossa Välimeren kaunis Toulon'in

sotasatama on. Lumen peittämistä Pyreneitten vuorista tullaan koillisen

Ranskan äärettömille hietalakeuksille ja rämeille (Les Landes), jossa

20 ja 30 peninkulman matkalla ei kasva muita kuin kanervia, petäjiä ja

korkkipuita. Sen köyhät asukkaat elävät parhaastaan lampaiden hoidolla

sekä pi'in ja hartsin valmistuksella; he ovat mainioita puukenkäin

tekijöitä ja taitavia korkeilla puujaloilla lammeissaan kävelemään.

Parisin eläintarha.

Vuonna 1626, Ludvig XIII:sta hallitessa, perustettiin Parisin

eläintarha Jardin des plantes (Schardäng dä plangt-) puutarhassa. Sen

jälkeen sitä on ehtimiseen enennetty, ja kaipaa nykyään vertaistaan

Euroopassa. Joka päivä se on yleisölle avoinna ja sittekin käy siellä

joskus päivittäin aina 30,000 ihmiseen. Ne tahtovat ihailla siellä

olevia kauniita laitoksia ja merkillisyyksiä. Mekin tahdomme siellä

käväistä.

Ajattelepas sanomattoman suurta puistomaista ruohokenttää, jota

pienoiset tiehyeet risteilevät! Monta sataa harvinaista eläintä asuu

täällä. Jokaisella eläimellä on oma pieni huoneensa erilleen aidatun

pienen puutarhan keskellä; siinä se käyskentelee, katsastelee

ympärilleen. Käväiskäämme ensin tuossa pensaisessa aitauksessa,

oikealla sivulla. Siellä asuu kettu-perhe, joka tähän vuoden aikaan

aivan hyvin jo viihtyy Parisin leppoisen taivaan alla. Astukaamme tuon

pienoisen majan edustalle, jossa nämä kauniit, leppoiset eläimet

asuvat! Ne eivät ensinkään pelkää; ne vakavina vaan suopeilla, mustilla

silmillään tarkastelevat ympärilleen, silloin tällöin maistaen sinne

ripisteltyä kotomaistaan (Lapin) mieliruokaa -- islannin jäkälää.

Tässä pienessä puutarhassa, aivan edellisen vieressä, näet kauniita,

pitkä- ja silkinhieno-villaisia angora-vuohia aivan arastelemattomina

syövän. Katsopas nyt tuota kirjavaa, keltaista ja mustajuovaista

kaunista eläintä tuolla etempänä! Se on Zehra. Vastapäätä olevassa

aitauksessa on kylmän Islannin kummallisia oinaita. Ne ovat paksuissa

tumman ruskeissa eli mustissa turkeissaan. Ne tulevat niin tutusti

vastaamme, pistävät kielensä pitkälleen, näyttävät pieniä valkoisia

hampaitaan ja syövät mielellään niille tarjotuita leivänmuruja.

Islantilaisten vieressä asuu Astrakhanin oinaita ja lampaita ja niiden

likellä taas Javan ylevä hirvi. Solakan, Indialaisen keltaisenruskean

metsävuohenkin näemme Sumatralta tänne tuoduksi. Toisessa aitauksessa

kävelee kamelikurki-pari ja kummallinen Marabut-hägeri.[14] Ne, jotka

maailmassa elävät satojen peninkulmain päässä toisistaan, tavataan

täällä parhaassa naapurisovussa.

Nyt me menemme rantahäkeissä asuvaisten petoeläinten luoksi. Kuulepas

mikä mörinä! Siell' on karhu Aasian Kamschatkasta. Hänen naapurinsa,

myöskin karhu, on tullut kaukaa -- aina Cordillerin vuoreilta

Amerikasta. Seuraava häkki näyttää tyhjältä. "Eipäs vaan!" -- "Etkö näe

tuolla nurkassa kahta viheriänkeltaista, säkenöivää tähteä." Ne ovat

mustan Javalaisen pantterin tulisilmät. Aivan seinä seinässä tämän

kanssa majailee Algerian pantteri. Sen likimäisenä naapurina on

jaguaari-pari,[15] joka mielellään antaa auringon paistaa

monenkarvaiseen turkkiinsa ja väsyneenä haukoittelee, aukoen avaraa,

vaahtoista kitaansa katsojain kauhistukseksi. Nyt tulemme Afrikan ja

Aasian jalopeuran ja jalopeurattaren luoksi. Sen perästä me näemme

Indiasta Coromandelin ja Afrikasta Senegal ja Kapmaan pilkkuisia ja

juovasia hyenoja. Kukas voisi uskoa tuota pientä, sarvilantioista petoa

niin kauhistavan väkeväksi, niin hirmuiseksi? Vankalla kepillä luulisi

sen voitavan karkoittaa, ja kuitenkin se uskaltaa joskus käydä

jalopeurankin kimppuun.

Kääntykäämme nyt toisaalle! Mikä karjunta kaikuu tuolta korkeasta,

pyöreästä, aidan ympäröimästä rakennuksesta, jossa kaikenlaisia eläimiä

elamoi! ne riippuvat, kiipeilevät ylös ja laskeutuvat alas. Se on

apina-huone. Siellä on kiivinnuorta, nuorakiikkuja ja kapeita käytäviä

ja tikapuita ympäri kattoa. Nuo iloiset, pitkähäntäiset eläimet

kiipeilevät pitkillä käsivarsillaan ja ajavat toisiaan näillä kapeilla

käytävillä ihmeteltävällä nopeudella. Kuinka tänne kotoutunut nuoriso

samalla riemuitsee! Katsos, kuinka rivakasti nuo naurattavaiset

uskaltajat nuoraan nappaavat; kuinka ne nuolen nopeudella niillä

pyörivät, pää milloin ylös- milloin alaspäin; kuinka ne nuorissa

kiikkuvat; kuinka ne yhdestä nuorasta iskevät toiseen, aina pettymättä!

Tuolla kaksi apinaa painii keskenään, mutta kolmas ei sitä kärsi,

vaan eroittaa ne toisistaan. Katsos tuota harmaahäntää, joka tahtoo

ruskea-häntäistä rangaista! Se hätyyttää sitä. Edellinen kiipeää nuoraa

myöten ylös; toinen kerkesi toista tietä pikemmin. Sitte ne rupesivat

räystäässä (talon ja seinän liitteessä) kiinniottosille. Ne menivät

ympäri katonrajaa semmoista vauhtia, tekivät semmoisia liikkeitä tuossa

kapeassa käytävässään, että meitä oikein pyörrytti sitä katsellessa.

Ajettava putosi, vaan ei maahan asti; sillä hän iski pudotessaan pitkät

sormensa nuoraan kiinni ja laskeutui kiiruusti sitä myöten alas sekä

kätkeytyi sitte toisten joukkoon.

Tuolla etempänä Chilin kondori levittelee mahtavia siipiään. Täällä

näemme lammikon, jossa Indian, Amerikan ja Afrikan hanhet ja vesilinnut

kilpaa kaakottavat samalla, kuin hiljalleen melovaiset joutsenet

auringon antavat säteillä lumivalkoisiin siipiinsä. Tuolla punaisessa,

Alankomaiden tiilistä monikulmaiseksi raketussa huoneessa asuu

suurimmat eläimet, nelijalkaisten ylevimmät olennot. Isokuningas,

pitkäkärsäinen norsu, asuu siellä. Kaksi sinervänharmaata tapiiria[16]

on hänellä seurustelijana, kavalijeerinä. Näiden likehdällä asustelevat

lauhkeat kamelit ja dromedarit. Norsun toisella puolella näet muutamia

pöyry-rintaisia ja hirveä-sarvisia puhvelihärkiä. Ne ovat raivossa ja

tavan takaa ryntäävät kehikkoonsa, juuri kuin tahtoisivat sen

pirstoiksi ruhtoa. Pohjais-Amerikan iso piisonhärkä sitävastaan makaa

tuolla kedolla ja pudistelee lyhytvillaista harjaansa, se on kuin

sammalinen kallion lohko.

Viimeiseksi tulemme me eläinmaailman jättiläisen, giraffin luoksi; sen

Egyptin pascha v. 1827 lähetti Parisiin. Kummallisen vaikutuksen se

tekee meihin, kuin se pitkän, suippean päänsä joko laskee alas taikka

helposti nostaa sen 16 jalkaa korkean aidan harjalle ja kummallisilla,

mustilla, suopeilla ja viisautta puhuvilla silmillään ystävällisesti

katsastelee lapsiin, jotka kummastellen ja ihmetellen sitä

töllistelevät. Sen koko olento ilmoittaa jotakin satumaisuutta. Kaksi

Indialaista härkää (zebusta), kuin karitsaa, leikkii sen vierellä, ne

ovat hopeanharmaita, hyvin miellyttäviä ja giraffin rinnalla niinkuin

sen sylikoiria. Takana istuu kolme eli neljä papukaijaa, jotka meitä

muistuttavat Etelä Amerikasta.

La Cité. (Saint-Louis'in saari).

Tultuamme Parisin muutamiin osiin, joissa emme ole johonkuhun

kuukauteen käyneet, ovat ne niin muutetut, että tuskin tunnemme niitä,

vielä vähemmän ymmärrämme, mitenkä semmoiset muutokset niin vähässä

ajassa ovat voineet tapahtua. Näin on varsinkin Citén-saaren, Parisin

keskipisteen laita. Tämä saari on myös kaupungin vanhin osa; Notre

Damen kirkon perustus painaa täällä vielä muinoisia Roomalaisia

muureja, ja vielä tavataan siellä isoista kaivoksista rahoja ja muita

muistoja Roomalaisesta ajasta. Täällä näemme myös Oikeuspalatsin ja

siinä pyhän Ludvigin-kappelin. Tämän rakennuksen pohjainen kylkehinen

on Parisin vanhin huone; sen takana on poliisiviraston rakennus.

Muutamia vuosia takaperin oli Cité-saaren suuri osa vielä vanhoilla

huone-ryhmillä täytetty. Sen kapeat kadut, joilla huonomaineista kansaa

asui, yön aikoina huonosti valaistiin ja sentähden kunnon ihmiset niitä

karttoivatkin. Ja, kumma kyllä, kahden eli kolmenkymmenen askeleen

päässä tästä rikosten lohkerosta oli putka ristikkoakkunoineen ja

Oikeuspalatsi korkeine portteineen. Sen huoneen akkunoista, jossa

rikosasiain oikeus istuu, näkyvät nuo lokerot, joissa juuri ehkä nytkin

tuomittu rikos tehtiin. Romaanin kirjoittaja Eugén Sue "Parisin

Salaisuuksissaan" kuvasi aina julmimmat tapahtumat La Cité'n osassa

tapahtuneen, ja vielä nytkin, muutama kuukausi sitten, näytettiin

pimeällä, tuskin kuuden jalan levyisellä kadulla se piilopaikka, jossa,

tämän romaani-ruhtinaan mukaan, Rudolf olisi pitänyt rosvoin kanssa

öisiä kokouksiaan. Tämän likeiset rantakadut[17] olivat niin

kammoittavat, että yövahteja niille lisättiin. Nämä kadut kun

hävitettiin, löydettiin muutamissa etäisissä holveissa useita ihmisten

luurankoja.

Ludvig Filipin hallitessa jo ruvettiin tätä kaupungin osaa repimään

hajalle. Mutta vasta Napoleon III:n hallitessa tehtiin siinä kokonaiset

mullistukset. Useita vuosia on jo siitä, kuin kaukana la Cité'stä

aloitettiin jättiläisrakennus. Monet huonerivit purettiin ja ihmetellen

kerrottiin, että eräs bulevarti, joka piilisuoraan pohjasta etelään

koko Parisin halkaiseisi, piti laitettaman. Lumivyörykkeen tavalla

eteni tämä jättiläisrakennus, ensin Seine-joen poikki, sitte la Cité'n

halki, taas Seinen ylitse sekä vihdoin aina Sorbonneen.

Kaksi paikkaa meillä on vielä mainittavana. Niissä ilmoitetaan Parisin

iloiset ja vakavat puolet ja ne ovat eli oikeimmin ovat olleet la

Cité'ssä. Ensimmäinen on Prado, Parisin ylioppilaitten suurin ja

enimmin käyttämä hyppypaikka. Ylioppilaat katoaisivatkin kokonaan tämän

jättiläiskaupungin kihinään, jos he eivät pysytteleisi yksissä.

Sentähden he asuvatkin samassa kaupungin osassa, Latin, käyvät

yhteisissä kahviloissa, ravintoloissa, lukuseuroissa j.m.s. -- ja

viimeksi Pradossaan. Kova kolaus oli siis heille, kun he kuulivat, että

Prado piti hävitettämän ja purettaman. Kauppa-tuomio-istuimella on nyt

siinä paikassa mahtava, linnamainen rakennuksensa.

Toinen, vakavamman tarkoituksen paikka la Cité'ssä on matala, pimeä ja

synkkä rakennus: la Morgue.[18] Sinne viedään kaikki poliisien tapaamat

tuntemattomain ihmisten ruumiit kaikkien katseltaviksi. Semmoisia

enimmästi ovat hukkuneet ja itsensä murhanneet; sinne myös murhatutkin

viedään. Rakennus on yhtenä suurena avonaisena huoneena, jonka

verrattoman iso ristikko jakaa kahteen puoliskoon. Isompi puolisko on

katselijoille, pienempi ruumeille. Voi! tuo ristikon takainen osa ei

ole koskaan tyhjä! Ruumiin takana riippuvat ne verhot, jotka sitä

löytäissä pukivat. Utelijas yleisö virtaa sinne ja sieltä; herrat ja

naiset, päälliköt ja työmiehet, vanhat vaimot ja lapset kiiruhtavat

sinne ja -- ehkäpä murhaajan itsensäkin joku salainen voima vetää

sinne, vielä kerran uhrinsa nähdäkseen. -- Yksi silmäys, huudahdus,

pikainen sana pettää hänen; kaksi salaisen poliisin asiamiestä, jotka

tahallansa tänne ovat piiloutuneet, ottavat hänen kiinni. Hän

hämmästyy; hän tunnustaa; hän on itse antautunut oikeuden käsiin!

Semmoisiakin sattumia on tapahtunut.

Mutta la Morgueen vastapäätä oleva Notre Damen kirkko on ikäänkuin

lohdutus kaikelle tälle. Silmäys tähän ihmeelliseen rakennukseen, joka

viime aikoina on kolmensadan jalan korkuisella keskustornilla

kaunistettu, täyttää alakuloisen mielen toivolla ja lohdutuksella.

Les Landes'in[19] hietanummi.

Les Landes'in hietanummi on Gironde- ja Adour-jokien välillä; se on

paikoin viljeltyä tahi lammasten laiduinta ja paikoin taas hedelmätöntä

hiedikkoa. Koko tämä rantue on n.s. dünein (l. dynein) rajoittama.

Dünit ovat meren kohoavia hietaharjuja (joskus 150 jalan korkuisia)

jotka tuulen mukaan muutteleivat ja vuosittain vievät maata 60 jalan

paikoille. Les Landes'in asukkaat ovat pieniä, laihoja ihmisiä, joiden

iho on kalpea ja väritön, hiukset suorat ja mustat, silmät

lyijynharmaat, katsanto synkeä, kasvot raskasmieliset ja harvoin

hymyynkään ihastuvat. Vaikka Landes'läisellä on heikko ruumiinrakennus

ja vuoden isoimman ajan kuumeen vaivaama, täytyy sen kuitenkin kestää

kovimmat työt ja peloittavat rajuilmat.

Hänen ahdasta, likaista asuntoaan yksin Vihantamaan villitkin

halveksivat. Sen paras huone on kyökki, jonka takalla julman iso pata

isännöi; siinä emäntä hämmentelee "eskoton"-velliään, joksi ne sanovat

maisi- ja hirsivelliään, ja joka on heidän tavallisin ravintonsa. Tässä

kyökissä naiset kehräävät, lapset odottavat ruokaansa ja miehet

kertovat, miten noitaukko on haudasta nousnut -- se on heidän satujensa

tavallisin aine. Vaimojen huoneet ovat pimeitä pesiä, joihin päivä ei

ensinkään pääse. Niihin miehet ja naiset yöksi kohtaavat. Muutamat

makaavat paljaalle laattialle levitetyllä lammasnahalla, toiset taas

pahanpäiväisissä sängyissä kahden höyhenpatjan välissä, jossa he joskus

kestävät lämpöä semmoista, jossa muna melkein kypsyisi.

Paimenet ovat kanervakankaiden ja soiden vartijat. Ne kuin enimmästi

asuskelevat kaukana muista ihmisistä, joita he eivät viikkokausiin

näekään, kantavat ne mukanaan maisi- eli hirsijauhopussia, pahentunutta

sianlihapalaa ja pataa, jossa he mainion vellinsä keittävät -- sekä

vettä, jonka kitkerää makua ne kokevat etikalla ja suolalla vähentää.

Pitkillä puujaloilla, jotka sen pitentävät 6 jalkaa, samoaa paimen

kanervikkoja, kahlaa lampeja ja kilpailee seudun kesyttömäin vuohien

kanssa nopeudessa. Näin kuleskellessaan hän kertaa samalla lankaa eli

kutoo sukkaa. Jonkun virkaveljensä kohtaaminen suo hänen yksinäisille

hetkilleen joskus edes pienen huvin. Karjansa terveys on silloin

parhaana puheen aineena.

Talvisin paimenet pukeutuvat lammasnahkoihin päästä jalkoihin saakka.

Jalat niillä sitävastaan ovat aina paljaina; päässä ohkainen lakki.

Tätä paitsi niillä on paksu, valkoinen villainen päällysnuttu, jonka

yläosa kapenee punaisilla nauhoilla kaunistettuun huippuun. Tätä pukua

kesällä vastaa karitsan nahkaiset röijyt ja housut. Ihoa likinnä on

hänellä pellavainen paita, jolla harvoin veden kanssa on tekemistä.

Yksi osa Les Landes'in asukkaista elää havumetsistä pihkaa

keräilemällä, pihan kerääjät heräävät päivän koittaissa, varustautuvat

kirveellä, pitkällä, tikapuiden kaltaisella valolla ja ruokarepulla ja

niin kiiruhtavat honkametsiin, joissa he suurimman elämänsä osan

viettävät. He alkavat työnsä muutamilla epäsointuisilla äännähdyksillä,

jotka ajavat laulun asiaa. Sitte asettavat he tikapuunsa jotakin

muhkeata petäjää vastaan ja nousevat malan nappuloiden avulla

peloittavan korkealle, asettavat siellä vasemman jalkansa nappulalle ja

oikean puun kupeesen, sillä tikkoja estääkseen heilumasta. Tässä

häilyileväisessä asemassa hakkaa pihan kerääjä kirveellään pitkin puun

kuvetta kuurnan, jota myöten pihka sitte valuu juurelle, josta hän sen

huolellisesti korjaa ja vie valmistuspaikkaan.

Ollen kaikesta seura-elämästä eroitettu, ei hän koskaan ikävöi, eikä

siis, enempää kuin paimenkaan, vaihtaisi elantoakaan muuhun

mukavampaan. Ainoastaan pyhänä hän jättää havumetsänsä ja rientää, paha

kyllä, ei kirkkoon, vaan kapakan kurjiin nautintoihin. Hän valmistauu

humalalla uudelle viikolle.

Pihan kerääjän pukuna ovat karhea sarkaröijy, harmaat punaisella vyöllä

vyötetyt pellavahousut ja lakki tahi olkihattu. Sateen tultua hän

peittäytyy mustalla, avohihaisella viitalla.

Les Landes'in vaimot hoitavat huoneaskareet, viljelevät maan ja

polttavat hiilet; he myös hoitavat mehiläisiä ja elättävät

silkkimatoja. Useimmat maaseudun naiset ovat kauniita parikymmenen

vuotiaaksi, vaan siitä alkain jo alenevat kauneudessaan. Heidän hieno

hipiänsä, silmäin lempeä kiilto, koko viehättävä näkönsä -- kaikki

katoaa ja muuttuu peloittavaksi rumuudeksi, joka on melkein uskomaton.

Toulon.

Toulon'iin tultuamme, kävimme heti sen merkillisyyksiä, arsenaalia[20]

ja sotasatamaa silmäilemään. Ensin katselimme laivasorvia, jossa kahta

isoa linjalaivaa parhaallaan tehtiin. Sitte me kulimme niissä

erityisissä työpajoissa, joissa tehdään kaikki, mitä laivastoon

tarvitaan: aina isosta mastosta ja sentnerin painoisesta ankkurista

merimiehen läkkilyhtyyn saakka. Me näemme sivumennen useita isoja

aittoja ja erään leipiön, jossa monelle tuhannelle ihmiselle päivittäin

leivät leivotaan. Eräässä isossa rakennuksessa työskenteli

kuvanveistäjiä laivan kokan koristimien valmistelussa. Puusepän luona

näemme me suuren joukon kainalosauvoja ja puujalkoja sattumain varalle

valmistetun. Näitä paitsi työhuoneessa oli vielä aika joukko pienempiä

ja suurempia laivan huoneiden kaluja. Isossa naulapajassa valmistetaan

ääretön paljous ja sanomattomalla nopeudella kaikki erilaiset naulain

lajit, joita laivaan tarvitaan: jättiläissuuret semmoiset,

joilla peräsin kiinnitetään sekä pienet merikartan ja kalenterin

seinäänkiinnittäjät. Tuolla sivulla veitsiseppä säkenöittää, sillä

jokaisella merimiehellä pitää olla oma veitsensä. Tämän likehdöllä oli

myös ankkurien ja muiden laivan tarpeiden paja. Me kävimme myös monessa

pajassa, joissa jokaisessa laivan orjain täytyy palvella ja tehdä

pahimmat työt. Katsahdus noihin kahleilla rasitettuihin onnettomiin

teki meihin mieltäsärkevän vaikutuksen.

Arsenaaliin kuuluu myös yleensä ylistetty sotalaivain-satama, jossa

sotalaivat killuvat. Galeeri- eli airolaivoja killuu tässä myös rannan

täydeltä. Ne oikeastaan ovat kelvottomia, katollisia sotalaivoja.

Jokaisessa galeerissa on kurja tila 500 vangille. Ne, jotka eivät

näihin mahdu, suletaan vieläkin kurjempiin asuntoihin, kosteisiin ja

pimeisiin kellareihin. -- Juuri Arsenaaliin tultuamme, kutsui kello

vankeja vaivaloisesta työstään kurjaan yöpaikkaansa. Heitä tulikin

kaikkialta, -- kaksi ja kaksi aina kahleilla yhdistettyinä. He kaikki

ovat karheisin, punervanruskeihin verhoihin puettuina; paljaaksi

ajeltua päätään verhoaa punainen patalakki. Hyvin surumielisinä näimme

me täällä nuorukaisia, jotka eivät vielä kahtakymmentä täyttäneet;

heidän kasvonsa puhuivat entisistä paremmista ajoista, kuin niiden

vanhain pahantekijäin, joihin he kaksittain kahleilla olivat

sidottuina, ja joiden rautakylmässä katseessa mitä suurin muutos puhui.

Galeeriorjain ruokana on kuiva leipä ja vesi; ainoastaan aamiaiseksi he

saavat vesirokkaa. Puiset rahit, joilla töin tuskin suoraksi voi

ojennaita, ovat heidän vuoteenaan. Suurimmat pahantekijät ovat

kahleilla rahiinsa kiinnitetyt, eivätkä pääse sitä ulomma, kuin minkä

kahleensa myöntävät. Päällikköjen uhkaavat kepit häilyilevät

alituisesti näiden onnettomain päiden päällä ja antavat armottomia

iskuja niille, jotka pienenkin kolttosen tekevät.

Silkin viljeleminen.

Tuolla edessämme on Lyon, Rhonen laakson muhkea kaupunki 370,000

asukkaineen; se on suurenmoisen etelän-teollisuuden kuningatar.

Kaikkien muiden kaupungin merkillisyyksien on syrjälle sysäyminen, kuin

kysymykseen tulee kaupungin ja maakunnan omituisimmat kohdat. Ennenkuin

sanomme sen merkityksellisen nimen, pyydämme sinua katsomaan tuota

pientä huonetta tuolla uudessa, kauniissa kaupungin osassa! Siinä asui

kerran olkihattujen tekijä, joka sattui Englantilaisesta sanomalehdestä

lukemaan, että pitsien nypläyskoneen keksimisestä oli luvattu iso

palkinto. Hän keksi semmoisen ja valmisti pitsejä, jotka vetivät

Parisin huomion niin puoleensa, että hallitus kutsui koneen keksijän

sinne. Mutta innollinen pormestari oli käskyn väärin ymmärtänyt, tämä

tehtailija-parka vietiin vankina Parisiin. Erehdys huomattiin kuitenkin

pian; Napoleon piti miehen arvossa ja tehtailijan täytyi jo kauan sitte

säretyn koneensa taas ko'ota. Hallituksen kehoituksesta ryhtyi hän

sitte sen aikuisia silkin kangas-aseita parantamaan ja siinä toimessaan

hän keksikin taidokkaat kangas-aseensa. Mutta tämäkään kone ei

säästynyt monen muun samanlaisen kohtalosta, sillä työmiehet pitivät,

paha kyllä, niitä vihollisinaan. Kauppaneuvoston käskystä se särettiin,

puuaineet myötiin polttopuiksi, rauta murukopan romun arvoisena, ja

luultiinpa siten oikein urostyö tehdyksi. Vasta myöhemmin tämän

keksinnön arvo havaittiin ja huomaittiin sen paljo kuvakudontaa

parantaneen. Jalomielinen keksijä oli taas valmis uuden koneen

valmistamiseen ja hyvien neuvojen antamiseen. Jaquard oli tämän

ansiollisen miehen nimi. Sentähdenpä vielä tänä päivänä, Jaquard'in

keksintöjen johdosta, voimmekin Lyon'ia sanoa kutomakeinollisuuden

kuningattareksi. Jaquard'in kangasaseet ovat tuhansille tulleet

elättäjiksi ja eteläisen Ranskan ynnä pohjaisen Italian tehneet

silkin viljelyksen kodiksi. -- Etelä-Ranskan silkki voi nykyjään

piemontilaisen silkin kanssa kilpailla; Hispania ja Schweitsi ei sitä

vastaan enää voi niin hyvää työtä valmistaa. Ei Saksankaan silkin

valmistusta voi Ranskan samanlaiseen verrata; sillä mitäs Preussin

10,000 kangasasetta on yksinään Lyon'in 90,000 vastaan.

Mutta mikä on tuo pieni elukka, joka meille tämän kiiltävän, etsityn

kankaan antaa? Se on silkkiäistoukka, josta silkkimato sittemmin

muodostuu. Hirsijyvän[21] kokoisista munista matelee pieniä, 16

jalkaisia matoja, jotka ensin ovat ruskeita, sitte vaaleankeltaisia, ja

jotka elävät silkkiäispuiden lehdistä. Viimeksi mato valitsee itselleen

rauhaisen paikan, jossa kehiytyy umpinaiseen koteloon. Säikeet, joita

se ympärilleen kiertää, muodostavat juuri tämän n.s. silkkikotelon

(cocon), jossa on kolme eri kerrosta. Päällimmäisestä, hauraasta,

vanukkeisesta kuoresta saadaan n.s. vanukesilkki (flocksilke); toinen

kerros on pitkulainen, tiheä kehä. Tämä hyödyllisin ja hienoin kerros

on kääritty 700-1000 jalan pituisesta langasta. Sisimmäisenä on n.s.

taateli eli kolmas, ohkainen ja pergamentin kaltainen kerros.

Silkkimadon kehruuaine on hieno, hartsintapainen neste, jota sen

alahuulen kahdesta aukosta ulostuu ja sitte pikaisesti kovettuu. Niistä

erittäin hienoista säikeistä, joista, sadoin yhdistettyinä, vasta

silkkilanka syntyy, voidaan suurennuslasilla eroittaa, mitenkä mato

viimeksi kehrätyn edelliseen on solminnut. -- Mutta mitä nyt tehdään

näille koteloille? Yksi osa niistä annetaan olla alallaan niinkauvan,

kuin perhonen niistä matelee sukua suurentamaan ja ylläpitämään.

Tämmöisiin, perhosen rikkomiin koteloihin ei tietysti jää yhtään ehjää

säijettä. Useimmat silkkimadot kuitenkin koteloissaan kuoletetaan

leipomauunissa tahi kuumilla suolaveden, tärpättiöljyn eli väkiviinan

höyryillä. Tämän jälkeen ne tavallisessa lämpöisessä kuivataan, jonka

jälkeen niitä kuivissa paikoissa voi vuosikausia säilyttää.

Kuinka silkkiä sitte oikein valmistetaan? Kotelot lajitellaan ensin

keltaisiin, valkoisiin ja vihertäviin, eli hyviin, keskinkertaisiin

ja huonoihin. Hyviksi sanotaan tiviit ja tiheät kotelot, jotka

täydellisiksi muodostuneina ovat kyyhkyjen munain kokoisia. Koteloiden

kehiminen vaatii isoa taitoa. Lanka ei saa kulua, ja semmoista

kehimistä varten oli omituinen kone jo vuonna 1300 Bolognen kaupungissa

käytettävänä. Ennenkuin koteloita voi kehimään ruveta, ovat ne

puhdistettavat siitä omituisesta gummista, jolla langat ovat toisiinsa

liitetyt. Se tapahtuu liuvottamalla 40° ja 50° (Reaumur'in) lämpöisissä

vesikattiloissa.

Sen jälkeen vaimot pehmeillä vitsoilla koteloita ripsovat, kunnes

keskimmäisen ja parhaimman kerroksen päällysosa on niihin tarttunut.

Sitte kotelot pannaan haaleasen veteen ja sieltä kehitään. Vaimot ensin

kotelon neljä eli viisi lankaa pujoittelevat erään kapean rauta- tai

tinapalan reikäin lävitse ja sitte ne yhdistävät. Useat näin

yhdistellyt langat muodostavat sitte niin vahvan langan, että sen voi

pyörälle kehiä. Sitte silkit lajitellaan ja säilytetään kannellisissa

arkuissa. Tämä on n.s. "raakaa silkkiä."

Parhain, valkoisin, vaan samalla paikkulepäisin silkin raaka-aine

saadaan Kiinassa. Bengalilainen eli Itä-Indialainen silkki yleensä on

hienoin. Tusina Bengalilaisia nenäliinoja, jotka kerran Victoria

kuningattarelle lähetettiin, mahtui nuuskakoteloon, ja näitä kansa

kuitenkin käsin kutoo. Ranskan ja Italian silkit eivät tavallisesti ole

niin valkoisia eikä hienoja, mutta ne ovat enemmän tasaisia ja

yhdenlaisia. Raaka silkki on kuitenkin vahamaisesta öljystään

puhdistettava. Sitä varten sitä kattiloissa, Marseill'in saipuun

sekaisessa vedessä keitetään, huuhtotaan ja kuivaksi väännetään. Sen

jälkeen voidaan se mielen mukaan painaa, kehrätä ja valmistaa. Tähde,

vanukesilkki ja rikkipureksellut kotelot voidaan myös käyttää; ne

milloin tavoin kehrätään ja valmistellaan nauhoiksi ja silkiksi.

Ranskalaiset.

"Ranskalaiset," sanoo eräs kirjailija, "ovat vuoden 1870-71 sodasta

paljon oppineet kaikissa suhteissa. Vakavuus, päättäväisyys,

ylellisyyden ylenkatse, ponteva ja ajateltu toiminto on tullut

suuremman yleisön ominaisuudeksi, ja kaikkialla tämän älyllisen

toiminnon seuraukset jo näkyvätkin. -- Ei juuri missään, eipä sodan

pahimmasti raadelluissa seuduissakaan, terveiden ihmisten nähdä

joutilaina kerjäilevän; ryysyisiä, puutteen kurjentamia olennoita

harvoin tavataan. Sitävastaan into pellonviljelyksessä, kaivostyössä,

teollisuudessa ja kaupassa kaikkialla ilmestyy." Hyvän toimeentulon

todisteeksi voimme myös mainita, että väestön 6 prosenttia eli yli

kahden miljoonan ihmisen elää yksinomaisesti rahainsa koroilla.

Varsinaisia säästäjiä, joihin suuri osa säästöpankkeihin panevia

työmiehiä ja pieniä koronkiskojia kuuluu, on yli 10 miljoonaa ihmistä;

toisin sanoen: jokainen kolmas ranskalainen -- luonnollisesti mitä

erilaisimmista arvoluokista -- on "raha-äverijäs."

Enemmän kuin mitkään muut, herättävät Ranskalaisen, niin yksityis- kuin

yleisseikkaisetkin vastakkaisuudet huomiota. Yhtä kevytmielinen,

hupainen ja innollinen kuin hän on valtiollisissa toimissa, yhtä

varovainen ja miettiväinen on hän omissa asioissaan. Rehellisyys

("probité") ei kuitenkaan missään muualla ole niin yleinen, kuin

Ranskassa. Se vallitsee kaikkialla, niin kaupungissa kuin kylässäkin,

kaikissa kansan luokissa, miljoonan omistajasta aina köyhimpään

vaivaiseen saakka. Jos Ranskalainen onkin, miten sanoimme,

säästäväinen, ei se kuitenkaan saituri koskaan ole. Hänen

kevytmielisyytensä ja hekumallisuutensa ovat melkein sananparreksi

tulleet; mutta himojensa ei hän kuitenkaan anna koskaan itseänsä viedä

niin kauvaksi, että siitä yhteiskunnalle vahinkoa tulisi.

Luonto ja kasvatus yhdessä Ranskalaisesta ovat tehneet täydellisimmän

seuraihmisen, mitä maailma tuntee. Luonnoltansa on iloinen ja sukkela,

vilkas ja sievä, ja tahtoo mielellään tulla huomatuksi. Tämä kaikki

tekee, ett'ei seurustelu tule säädyttömäksi, raskaaksi ja ikäväksi.

Tavattomalla terävyydellä hän on seuraelämän niin järjestänyt, että

kaikilla näillä omaisuuksilla on vapaa toimialansa, kuitenkin toiselta

puolelta toistensa kanssa jupakkaan joutumatta.

Mont Blanc.

Pennini-alpeista kohoaa Mont Blanc kolmine kukkuloineen, joilla talvi

aina asuu, juuri kuin tämän vuorijonon jättiläishaltijana. Tämä vuori

on Savoyessa ja kohoaa 14,676 jalkaa meren pintaa ylemmä. Mont

Blanc'iksi (valkoiseksi vuoreksi) sanotaan sitä sentähden, että sitä

aina peittävä lumi tekee sen valkean-kiiltoiseksi. Korkein huippu on

kapea, 6 jalan levyinen harju, jota dromedarin harjuksi sanotaan. Monen

tienoppaan keralla minä koetin kohota tälle Euroopan korkeimmalle

jättiläisvuorelle. Pienet tikapuut otimme mukaamme, jääkengitimme

kenkämme ja niin rautapiikkipäisine keppinemme matkaan lähdimme.

Tie jäätiköillä oli liukas ja jyrkkä ja siis kaikin puolin vaivaloinen.

Mutta mitäs innokas halu jonkun uuden, tavattomuuden näkemiseen ja

saavuttamiseen ei uhraisi! 10-12 jalan pituisella köydellä pidimme

toinen toisistamme kiinni. -- Kasvimaailma oli kallioilta kokonaan

loppunut, ainoastaan joku heinän korsi siellä ja täällä kiven kolosta

pilkisti. Viimen kuitenkin pääsimme semmoiselle paikalle, jossa voimme

levähtää. Tämän jälkeen kun sitte matkaamme jatkoimme, lumi ja ilma

häikäisi silmiäni niin, että eteeni tuskin näin. Silmä palsamilla niitä

siveltyäni pääsin kuitenkin siitä pulasta.

Me kohtasimme vielä monta jäätikköä ja vaarallista rotkoa, joiden

poikki täytyi juostaksemme. Suurempain halkeamain ylitse olivat

lumi- ja jääsillat muodostuneet; niitä kulkiessamme uhkasi meitä joka

silmänräpäys niiden murtumisen ja samalla syvyyteen syökseymisemme

vaara. Lumi täällä oli erittäin puhdasta ja häikäisevän valkoista.

Kuoleman hiljaisuus vallitsi täällä elonkipinättömässä korkeudessa;

lumen jalkaimme alla kitiseminen oli ainoa ääni. Ylempänä huipulla

kaikkialta kammoittava syvyys avautui yhä selvemmin eteemme; lumi

muuttui niin jäiseksi ja kovaksi, että edellä käyvän tienoppaamme

täytyi kirveellä hakata meille jalan tilat, voidaksemme ylemmä nousta.

Ilma harveni niin, että töin tuskin hengittää voin. Sanomaton väsymys

ja voimattomuus minun vaivutti. Pieninkin liike tuotti pikaisimman

valtimoiden ja sydämen sykinnön. Minulta katosi kaikki ruokahalu,

ett'en voinut minkäänlaista ravintoa nauttia.

Ilman yhä harveneminen tuotti minulle kuitenkin pahimman pulan. Minä

tunsin semmoisen väsymyksen, ett'en enää luullut askeltakaan voivani

ottaa. Mutta -- "eteenpäin!" ajattelin, "akka tieltä kääntyy, vaan ei

mies pahainenkaan" -- ja katsos, se kyllä menestyi!

Nyt viimeinkin seisoin Mont Blanc'in kokonaisen maanosan korkeimmalla

kukkulalla. Kaikki elolliset olivat syvyydessä jalkojeni alla. Taivas

oli minua likempänä. Niin hurmottuneena, kuin täällä, en koskaan ennen

ole ollut. Voi! minä toivoin olevani nyt kaikesta synnistä ja

heikkoudesta yhtä puhtaan, kuin ilma, jota siellä hengitin! Minun

sieluni oli vapaa, se tuntui riisuutuneen kaikista ruumiin asettamista

kahleistaan. Autuas, kuin kuolematon, tunsin minä olevani. Ilma oli

kirkas ja selkeä, ia näköala tuolta kapealla vuoren harjalla ääretön ja

sanomaton. Katseeni liiteli idässä Milanon, kaakossa Parman ja etelässä

Genuan alueilla. Osa eteläistä Ranskaa, Schweitsin vuoristoa,

jäätiköitä ja alppeja myhäili minun jalkaini juurella. Kaikki muut

vuoret, paitsi melkein Mont Blanc'in kokoista Mont-Rosaa, näyttivät

minulle vaan myyrämättäiltä ja vuoriseudut mättäiseltä maalta. Aurinko

oli jo laskeutunut, kuin minä jätin dromedarin ja sanoin sille ikuiset

jäähyväiset.

Belgia ja sen asukkaat.

Belgia on toimeentulon maa; tavaton hedelmällisyys, hyvin raketut

kaupungit ja kauniit, muhkeat tiilistä raketut kylät nähdään täällä

kaikkialla. Lukemattomia meijeriä ja taloja maa on myös kirjavanaan.

Enemmän kuin koko kansan kolmannes asuu kaupungeissa, joita onkin

täällä tiheimmässä, kuin missään muussa Euroopan mannermaassa. Ei

missään muualla maan ja kaupungin suhde herätä niin suurta huomiota,

kuin täällä. Belgian pieni kuningaskunta muuttuu vaan enemmän ja

enemmän kaupungeiksi. Ne kasvavat myös täällä ihmeellisellä nopeudella,

pääkaupungin asukkaat esim. ovat vähemmässä, kuin 45 vuodessa melkein

toisen puolen lisäytyneet.

Belgian merenpuoli muodostaa suuren tasangon, joka etelässä

aaltomaisesti korkenee. Brabantin ja Limburgin kunnaat kohoutuvat aina

1,800 jalan korkuisiksi. Ne ovat Ardennivuorijono: haaroja, jotka

Luksenburgin alueella -- Maasjoen molemmin puolin -- kohoutuvat

korkeimmalleen. Maan laatu näillä metsäisillä seuduilla on

vaihtelevainen, vaan muissa valtakunnan osissa yleensä hyvin

hedelmällinen, varsinkin Brabantissa ja Flanderissa. Antverpenin

pohjais- ja itäosassa maa on hedelmätöntä järvistä ja rämeistä nummea.

Sitä sanotaan Campine'ksi ja on se monen joen alkulähteenä. Muutamia

alhaisia rämeiköitä on muutettu hedelmällisiksi ojikoiksi (polder).

Eteläisten vuoritukkulain välillä tavataan hedelmällisiä, vesirikkaita,

viehättäviä laaksoja monine myllyineen, tehtaineen ja rautapajoineen.

Muuten maan suuremman osan silmänkantamattomat viljavainio-rivit

täyttävät. Kaakossa maa on vähemmän hedelmällinen. Pohjaispuolen,

osaksi aivan puuton, tasanko on yksitoikkoista; mutta lehtipensasten

ympäröiväin niittyjen viehättävä vihanne, mitä muhkeimmat viljavainiot,

kauniit maisemat muhkeine puutarhoineen, siistit kylät ja osaksi komeat

kaupungit viehättävät siellä silmää. Maasta tuskin on palaakaan

käyttämätöntä; taito ja luonto toistansa kaikkialla kättelevät. Etelä-,

varsinkin Sambre- ja alaisen Maasjoen laaksot ovat kauniimmat.

Maaslaakso Lütttich'istä alkain on varsin viehättävä. Kirjavakseen on

sen tien viereen sijoitettu kyliä, uhkeita linnoja ja maataloja,

torppia, meijereitä, isoja tehtaiden rakennuksia, kirkkoja,

rautatehtaita ja myllyjä.

Pellonviljelys Belgiassa on hyvällä kannalla. Siellä kasvatetaan

kaikenlaista viljaa -- vaan ei kuitenkaan kylliksi -- ja muita

ravinnoksia, öljykasveja, erinomaista liinaa ja pellavaa, tupakkia,

humalaa, sikuria, krappia[22] j.n.e.

Flanderissa, Sambre- ja Maasjokien tienoilla on hedelmäin viljelys

korkeimmalla kannalla; kauniiden kukkaisten ja hyödyllisten vihannesten

viljelystä myös harrastetaan. Viiniköynnöksiä kasvaa ainoastaan maan

itäosassa.

Karjaa hoidetaan hyvästi. Hyvät hevoset, lampaat, siat, naudat ja

paikoin lukuisat siipieläimet ovat sen todisteena. Kalastuksella on

myöskin maan länsiosassa ja etenkin rantamailla arvonsa; sillin ja

tuurakalankin pyyntiin siellä osaa otetaan.

Vuoriviljelyksessä työskentelee maan kaakkoisessa osassa monta kättä.

Sen parhaat tuotteet ovat kivihiilet, rauta, sinkki, vaski, lyijy ja

suolat.

Teollisuus on varsinaisena elinkeinona, Belgia on Euroopan mantereen

parhain tehdasmaa. Villa-, pellava-, puuvilla-, nahka- ja

metalliteosten valmistaminen on teollisuuden etevimpänä tehtävänä.

Belgian masiina- ja kivääritehtaat ovat yhtä kuuluisat, kuin sen

pitsienkin valmistus.

Belgian kauppa on kukoistavainen. Oivalliset tiet, useat kaivannot ja

mitä tihein rautatieverkko kykenevätkin sitä edistämään -- ja siinä

suhteessa Belgia voittaakin kaikki muut maat. Se kulettaa enimmäkseen

omaa tavaraansa niin maalla kuin merelläkin.

Belgialaiset ovat Ranskalaisten, Alankomaalaisten ja Saksalaisten

sekoitus. Tämä kätevä, työteliäs, hilpeämielinen ja kuitenkin varsin

vakava kansa eroaa niinhyvin muotonsa, kuin elantonsakin puolesta

silminnähtävästi naapureistaan, Alankomaalaisista ja Ranskalaisista;

mutta melkein kaikki ymmärtävät ja puhuvatkin Ranskaa ja maan kieli

onkin Ranskan ja Alankomaiden kielten sekoitus, Belgialaisten luonteen

ranskalaisuus voittaa. He ovat tulisia, kaunopuhujia, hilpeämielisiä,

turhamaisia, kevytmielisiä niinkuin Ranskalaisetkin, vaan ei niin

sävyisiä.

Ranskalainen veri nähdään parhaiten Lüttichin, Hennegauin ja Namurin

lääneissä eri provinsseissa; pohjaiset asukkaat taas enemmän vivahtavat

Alankomaalaisiin. Ruumiin muotoon katsoen, Flanderin asukkaat ovat

hyväsilmäisiä, pullea-, pyöreämuotoisia ja suuri-, kyömänenäisiä.

Flanderin neitoset ovat usein jotenkin viehättäviä. Heidän ruumiinsa on

solakka, liikkeensä vapaat, mutta määrätyt. Puku heillä on hyvin sievä.

Kapea, lyhyt hame, sievä liivi, kaulaliina ja kypärimäinen pään

kaunistus, joka painuu aina korvien alapuolelle ja muodostuu kaulan

ympärille kaulukseksi, kuuluu naisten yleiseen pukuun. Tälle

kypärimäiselle päähineelle he heittävät vielä irralleen mustan

silmikon. Namurilaisilla ja Lüttichiläisillä usein tapaa korkeita,

supistuneita otsia, mustia silmiä, kippuraneniä, paksuja huulia ja

ruskeita muotoja. Brabantilaiset tekevät vieraasen vähemmän viehättävän

vaikutuksen. Niiden ruumis on veltto, paksu ja kömpelö. Tunnettu

sininen mekko on yleinen kansallispuku. Sitä pitää niin poika kuin

ukkokin. Naineilla vaimoilla ja nuorilla neitosilla melkein yleisesti

ovat valkoiset hunnut päässä. -- Puhtausrakkauden Belgialainen jakaa

Alankomaalaisen kanssa.

Alankomaat (Hollanti).

Hän, joka Rhein-jokea pitkin laskee Pohjanmereen, tulee viimein pitkin

meren rantuetta levenevälle alangolle. Joka taitaa "ala-saksaa", hän

voi jotensakin hyvin siellä asuvaisten ihmisten kanssa asiansa ajaa, ja

pian kyllä huomaa, että Alankomaalaiset kuuluvat Saksalaiseen rotuun.

Alankomaat ovat täynnä komeita kaupunkeja ja suuria kyliä. Ihanilla

niityillä mellastelevat ylevät karjalaumat. Toisaalta taas silmä saa

liidellä aavoilla kankailla, joilla ainoastaan yksitoikkoista kanervaa

kasvaa. Tuolla näkee alhaista nevarehua, jossa tuhannet ahkerat kädet

mättäitä leikkelevät. Näin monenmoisuudet täällä erilaisina esiyttyvät.

Mutta, kuinka ihmeellistä! -- Kaiken, mitä silmäsi näkee, on ihmiskäsi

liejusta ja osaksi meren aalloista kohottanut. Sillä aikoja on ollut,

jolloin Pohjanmeren aallot näitä seutuja huuhtelivat. Vielä tänäkin

päivänä Alankomaalaisen täytyy maataan suojella meren hyökkäyksiltä.

Nousuvesi uhkaa hänen koko rikkautensa Ahtolaan haudata. Sentähden hän

on rakentanut lujia patoja, joihin meren hyrskivä voima sortuu.

Rheinin lukuisat haarat risteilevät koko maata. Kuinka hitaasti se

hivuu edelleen mataloiden äyrästensä välitse! Onko tämä sama joki, joka

hyrskien ja pauhaten paasasi vettä Schweitsin vuorilta alas ja

vieritteli viheriöitä aaltojaan Saksan viehättävien seutujen halki? On;

mutta siitä on tullut vanhuskömpelö, joka vaivalla mereen kerkiää. --

Alankomaita pujoittelee vielä lukemattomat kaivannot. Ne ovat

rakennetut veden johdattimiksi ja keskusliikkeen helpoittajiksi. Näillä

kaivannoilla vilisee vilkas venheiden liikunta; sillä kansaa ja tavaraa

viedään niitä pitkin kautta maan. -- Siistien kylien seutuvilla

karjalaumat loikuvat niityillä samalla, kuin ahkerat kädet raatavat

heiniä suojihin eli leikkaavat vainioiden kypsyneet hedelmät.

Korkeilla, mykevillä maanteillä voi matkustaja myös mukavasti

vaunuissaan matkustella. -- Jos menet johonkin kaupunkiin tahi kylään,

tapaat maan hiljaisuutta, kauneutta ja siisteyttä. Alankomaalainen

rakastaa ennen kaikkea järjestystä ja siisteyttä. Hänen kotonsa on

kukkain, kasvien, näkinkenkäin ja kuvien kaunistama. Kauniit puutarhat,

joita korallit ja kivet koristavat, siistit ulkohuoneet ja tallit

viehättävät silmää. Miettiväisenä ja verkalleen isäntä tulee korkeilla

puukengillään sisälle ja ystävällisellä äänellä tervehtää vieraan

tervetulleeksi. Ja vaikka hänen puheensa on hyvin verkallista ja

leveätä, erehtyy kuitenkin se, joka Alankomaalaista luulee

toimettomaksi nuhjukseksi. Hänen esi-isänsä ovat olleet juuri

semmoisia, kuin hänkin on, ja kuitenkin he ovat lapiolla ja kuokalla

mereltä maansa riistäneet ja sanomattomalla vaivalla rakentaneet

muureja ja torneja, kaivaneet ojia ja muuttaneet nurmikoiksi paikat,

joissa ennen sammakot kurnuttivat, kalakaijat ja ruohonpäristäjät

asuivat. Kansan ahkeruuden pian huomaa varsinkin suurissa

merikaupungeissa Amsterdamissa ja Rotterdamissa. Katsopas

Alankomaalaista laivansa peräsimen ääressä! Silloin et näe hänen

mukavuustelevan ja verkastelevan, vaan rivakkana ja jäntevänä, ehkä

kuitenkin ajattelevaisena.

Alankomaalaisen tavaton siisteys, rakkaus kukkasiin ja niiden hoitoon

ja kirjavihin väreihin on helposti selitetty. Harmaa, synkkä ja

yksitoikkoinen on hänen maansa; sillä se on savinen ja hetteinen, ja

ainoastaan kyläin ja kaivannoiden ympäristöillä kohoaa yksityisiä

puuryhmiä. Meri, järvet, kaivannot ja haudat tekevät ilman kosteaksi,

ja taivas on usein savuinen. Kaiken tämän vastenmielisyyden palkkioksi

tarvitsee Alankomaalainen korvausta; nämä sievät, valoisat ja kirjavat

esineet on hän siksi valmistanutkin.

Ihmeellinen on Alankomaiden "luode ja vuoksi". Suuren meren vesi nousee

ja laskee, nimittäin, säännöllisesti kahdesti aina 24 tunnissa. Veden

nousu, kestäen 6 tuntia, sanotaan luoteeksi; lasku, joka myös kestää 6

tuntia, sanotaan vuokseksi. Luoteen aikana meren vesi ylenee

ylenemistään ja laineet pauhaten uhkaavat ruhtoa padot ja salpuut,

joilla maa on suojeltu. Joskus käy niinkin, että luode kohoaa salpuiden

ylitse ja huuhtelee maan sydämiin saakka. Vuoksen tultua vierii meri

taas vähitellen maalta. Korkeiksi kohoavat silloin padot; laiturit ja

pylväät näyttävät korkeilla jaloilla seisovan. Meren pohja paljastuu ja

siellä matelee kummallisia eläimiä, jotka äsken meren pinnan peittivät.

Näkinkenkiä, rapuja, merirapuja, kaloja, säde-eläimiä, polypeja,[23]

eläimiä pensasten ja ruohojen kaltaisia, ilmestyy sieltä päivän valoon.

Pian ilmestyy rannalle vilkas liike. Rantakaupunkien köyhä kansa

rientää näkinkenkiä ja rapuja keräilemään. Samoin linnutkin liitelevät

runsaan saaliinsa etsinnössä. Mutta tämä ilo on lyhyt, sillä meren vesi

palautuu pian takaisin ja nousee jokaisena minuuttina. Onneton on

silloin se ihminen, joka on uskaltanut rannasta mennä liika kauvaksi;

sumu piirittää hänen ja hän eksyy. Vesi hiipii yhä häntä likemmä; hänen

avun huutonsa riutuu ja niin hän joutuu meren uhriksi, jonka vesi sitte

ruumiina maalle heittää.