Ei ole Vuoksen voittanutta,
Ylikäynyttä Imatran.
Moni koski sentään voittaa sen korkeuden, muutamat leveydenkin suhteen
-- Pletschbach syökseytyy 925 jalan korkeudelta, Rhein-virran putomus
Schaffhausen'in luona on 340 jalkaa leveä -- mutta veden äärettömän
paljouden suhteen ei Imatraa mikään koski Euroopassa voita. Aivan sen
alkupäässä on koetettu sitä paljoutta arvioita ja on laskettu että se
nielee 18,823 kuutiojalkaa sekunnissa kitaansa, siis 67 miljonaa 64,600
kuutiojalkaa tunnissa. Ei se ole vaan yksi joki, joka täällä syökseytyy
kallioin raon kautta, se on koko suuri järvistö, monta neliöpeninkulman
alaa vettä, jotka täällä, suullaan ahdistettuna, halkaisevat esteenä
olevan vuorimuurin ja karkaavat ulos mereen.
Suuri Saimaan vesistö laskee vetensä Vuoksen kautta Laatokkaan. Vuoksi
halkaisee Saimaan etelärannan Harakka-nimisen pienen kylän kohdalla,
noin 56:n Venäjän virstan päässä Viipurista ja 3 virstaa idempänä
Saimaan kanavan alkua. Joen väylä on täällä 268 jalkaa leveä ja 7 syltä
syvä, vielä majesteetillisesti rauhallinen, ikäänkuin olisi se vaan
emonsa Saimaan jatkoa. Jonkun virstan päässä, Kalliosaaren kohdalla,
alkaa kuitenkin virta näkyä, vaikka se vasta käy hiljaa, tyynesti,
ikäänkuin vastahakoisesti poistuisi rauhallisesta emonsylistä. Pian
tulee jyrkkiä kallio-äyräitä vastaan, jotka supistavat väylän
ahtaammaksi; pitkiä rinnakkain käyviä vireitä ilmaantuu Vuoksen
pintaan. Se tekee pienen polven itäänpäin, ikäänkuin kiertääksensä
kahleitaan, mutta ne ei jää häneltä; hänen pakonsa tulee yhä
joutuisammaksi; pinnan pitkät vireet köyristyvät lyhyiksi
laineharjuiksi, jotka sikisoki syökseytyvät toinen toisensa päälle.
Vuoksi alkaa tuntea voimansa, hän ei enää anna hillitä itseänsä, hän
leviää taas kaunisten lehtorantojen välillä, vaan ei rauhoita enää
kovaa virtaansa. Jo näkyy paikoitellen vaahtoa, omituinen maininki
hyrskii rantoja vastaan ja pakenee takaisin syöstynä jällen. Taaspa
tulee kallio-seiniä vastaan; nyt Vuoksi vasta oikeen suuttuu. Hänen
ihana, sininen pintansa vilahtaa kellertäväksi, hänen kristallinkirkas,
läpikuultava vetensä muuttuu suitsuavaksi valkoiseksi vaahdoksi, joka
syökseytyy alas ensimmäisestä koskesta, jota myös "Pikku Imatraksi"
sanotaan.
Vuoksi tässä paikassa on 570 jalkaa leveä. Vähän tyyntyneenä, mutta yhä
vielä vaahtoisena taistelusta, saapuu se Siitolassa ensimmäiselle
lauttauspaikalle, ja tänne jo kuuluu kaukainen, ukkosen jyrinän
kaltainen kohina Imatrasta.
Siitolan alapuolella on vaan yksi pienempi koski enää, Linnunkoski.
Sitten leviää virta majesteetilliseen leveyteen 1,140 jalkaan saakka.
Mutta yht'äkkiä se sitten joutuisalla juoksullansa ehtii ahtaalle
kalliosolalle, jonka harmaakivisten seinäin välillä sen summaton veden
paljous kutistuu 139 jalan levyiseksi ja syökseytyy, 2,950 jalan
matkalla, 63 jalkaa alemmaksi. Tässä se on Imatra.
Imatran näkö on huimauttavan jylhä. Sen jylinä kuuluu 6:n virstan
päähän, ja kuuluisi vieläkin etemmäksi, jos ei se sekaantuisi
ylipuolella olevain pienempäin koskien kohinaan. Kovinkaan huuto ei
kuulu rannasta rantaan. Vesi ei ole nyt yhdessä ainoassakaan kohdassa
säilyttänyt luonnollista väriänsä; se on kellertävä; se ei virtaa enää,
se syökseytyy katselijan sivuitse huimauttavalla mahdilla.
Kosken alkupäässä vyöryy vesi penkerettäin tasaista pintaa myöten,
mutta pian se kohtaa vuorivinkelon pohjasta kohoovia, monikärkisiä
kallioita. Näitä vastaan sattuessaan, virran laine pirskahtaa hajalleen
vaahdoksi; se tyrskähtää ylös valkeiksi vesipatsaiksi, jotka kuitenkin
jälleen loiskahtavat alas, ennenkuin ovat täyteen korkeuteensa
kohonneet, ja jättävät sijan uusille. Kosken alipuoli on yhtä kiehuvaa,
kuohuvaa, utuun peitettyä nielua. Hopeanhohtavaa vesihuurua aina
väikkyy sen yli, vivahdellen päivänpaisteessa kaikille vesikaaren
väreille. Harmaakiviset kallioseinät vapisevat tuntuvasti, ikäänkuin
olisi niiden alla joka hetki uusia kruutiräjähdyksiä sytytetty. Ei
mikään voima taida mitään Imatran kauheata vyöryä vastaan. Väkevinkin
meidän maan kaloista, lohi, joka kaikki muut kosket ja putoukset
voittaa ei pääse Imatrassa mihinkään. Joskus sattuu kosken yläpuolelta
vahva pölkky virran valtaan, ja Imatran alipuolelle päästyään tulee
se jälleen näkyviin pieninä pirstoina. Täälläkin, samoin kuin
Niagara-putouksen rannoilla, kerrotaan taruja varomattomista
venemiehistä, jotka kosken yläpuolella yrittävät soutaa poikki virran,
vaan joutuvat nieluun. Repale vaatteista, lastunen veneestä on sitten
jälleen tullut näkyviin; he itse ovat kadonneet näkymättömiin,
kuulumattomiin.
Imatra on katseltava kumpaiseltakin puolelta, ja siksi kuin kahlesilta
joskus vasta on molemmat rannat yhdistävä, saamme koettaa rohkeuttamme
vasussa, joka kahleihin kiinnitettynä vedetään yli. Äyräät molemmin
puolin ovat äkkijyrkkiä, aina kosteita, liukkaita, vaarallisia
kallioseiniä. Jaloimman näön saa kun seisoo alimmaisella kalliolla
kosken oikealla puolella; sinne näkyy Imatran ylin suu hohtavan
hopeaisena porttina, jonka kautta helmipilvi syökseytyy ulos.
Värivivahdukset ovat siinä monellaiset, aina auringon aseman ja
äyräitten tuoman varjon mukaan. Sanomattoman synkkä ja ihmeyttävä on
Imatra syksyisenä kuutamo-yönä, koska mustat varjot ympäröitsevät
kiehuvaa, yhäti säkenöivää nielua, jonka jylinä hämmästyttää hiljaista
yötä.
Oikeanpuoliselle rannalle on ravintola sekä lystihuoneita rakennettuna,
jotka tässä jylhän-ihanassa luonnonkuvassa edustavat Eurooppaa ja
nyky-aikaa. Hillimättömät luonnonvoimat ja kappale erämaata ovat aina
viehättävä näkö hienotunteisille, sivistyneitten joukoille. Ihmeellä
katselevat he noita hiiden patoja, jotka vesi on sorvannut
kallioihin, niin myös niin kutsuttuja Imatran kiviä, eriskummallisia
savi-liuskakiven kappaleita, joita lapset siellä myöskentelevät
matkalaisille, ja joita muualla ei löydy missään, paitsi hiukka
Nevajoessa ja paikoittain Pohjais-Amerikassa. Vasemmanpuolisella
rannalla yksi noita kosken sorvaamia kivitorvia on puoleksi rikottu.
Muutama lapsi kerta yritti läpi pujotteleimaan, vaan puuttui kiinni,
eikä saatu sitä pelastetuksi muulla keinoin kuin että kivi lyötiin
rikki.
Imatra itse on tietysti pää-esineenä matkalaisten uteliaisuudelle.
Mutta sen alipuolellakin vielä Vuoksi jatkaa juoksuansa, vuorotellen
tyyntyen, välistä taas kuohahtaen. Se tarjoo vielä monta ihanaa
näkö-alaa, se leviää laajoiksi suvannoiksi, samallaisiksi kuin Tonavan
liman'it, se haarautuu, luoden somia saaria, täynnä ruohoisia laitumia,
ja yhdistää vetensä jälleen, se hurjistuu taas ja hyppää koskesta
koskeen; se kääntyy vähitellen yhä enemmän itäänpäin ja laskeutuu
viimein, väsyneenä huimasta retkestänsä, kahden suun kautta Laatokan
avaraan syliin.
Oulun joki.
Pohjanmaan rannikko on pitkin pituuttaan täynnä jokia, ojia ja puroja,
jotka Maanselästä juoksevat maan rinnettä myöten Pohjanlahteen.
Pohjaisesta lukien ovat suurimmat näistä jo'ista Tornionjoki,
Simonjoki, Iinjoki, Oulunjoki, Pyhäjoki, Kalajoki, Ähtävänjoki,
Lapuanjoki ja Kyrönjoki. Kaikki ovat maan suuren kohoamisen tähden
täynnä koskia. Suurin kaikista Suomen jo'ista on Keminjoki; mutta
Oulunjoki on kulkuväylänä tärkein Pohjanmaalle. Korkealla koillisessa
juoksevat virtavat vedet Maanselkää myöten alaspäin, syöksevät alas
Ämmän koskesta Kajaanin luona ja saavat vähän levätä Oulunjärvessä 33
jalkaa ylempänä merenpintaa. Siitä murtavat ne tiensä vuorten välitse
luoteesen ja hyökkäävät pauhaten koski koskelta alas merenlahteen Oulun
luona. Se on kaunis ja valtava joki, molemmin puolin mäkiä, kallioita
ja hiekkarantoja. Talvi panee tämän jättiläisen jääpeittoon koskien
välisissä suvannoissa; mutta keväällä juopi hän itsensä täyteläiseksi
kaikista sulavista hankivesistä ja murtaa kahleensa hirmuisella
ryskinällä. Turhaan jääkappaleet ponnistelevat puskien virtaa vastaan;
nurin niskoin ne paiskataan, murtuvat rikki kallioihin, ja juoksevat
pirstaleina alas Ouluun päin. Täällä tekevät ne vielä väliin vastusta
Merikoskessa, joka on Oulunjoen viimeinen koski. Ne patouvat tässä
korkiaksi seinäksi ja salpaavat veden juoksun. Vesi nousee äyräittensä
yli ja virtaa kaduille; kaupungin asukkaille tulee hätä, talojen väliä
soudetaan. Mutta ainoastaan muutamaksi tiimaksi pysähtyy tämä väkevä
virta juoksussaan. Se murtaa ukkosenkaltaisella jyrinällä tuon
hirmuisen jääseinän, vesi juoksee pois kaduilta ja voitetut jääjoukot
hyökkäävät hurjassa paossa hautaansa mereen.
Uskalias oli se mies, joka ensiksi arvasi laskea veneellä Oulunjoen
koskia. Nyt nähdään joka päivä kesällä tervaveneitä ja pölkkylauttoja
ikäänkuin hypellen tulevan aaltoja myöten alas. Perämies seisoo aivan
vakavana, pitäen leveätä melaansa kiinni veneen perässä. Koski
koukistuu, vene hyökkäsee suoraan kalliota vastaan; silmänräpäys ennen
tai myöhemmin, niin olisi hän kuoleman oma. Mutta ihan oikealla
hetkellä kääntää hän veneen, lentää nuolen nopeudella vaarallisen
paikan sivuitse ja näyttää tuokion ajan olevan kuohuun haudattuna.
Rannalla katsojia kauhistuttaa tämä näky. Turhaa pelkoa! Heti sen
perästä näkyy taas kaitainen, ruskea veneen laita ehjänä kosken alla ja
pitkittää vakavana matkaansa seuraavaan koskeen, samoihin vaaroihin ja
samaan pelastukseen.
Välistä saattaa tulla vahinkokin, kun perämies on tottumaton, ja
luottaa omaan ja toisten onneen. Vanhat tottuneet koskimiehet eivät
tule vahinkoon. Ja palatessaan sauvovat he venettänsä ihmeellisellä
voimalla ja notkeudella koskista ylös.
Tämä joki on hyvin kalarikas: se näyttää olevan lohien, harrien,
siikojen ja muiden kalalajien alituisena kulkutienä. Lohia pyydetään
kolmikulmaisilla padoilla, joiden kärki asetetaan virtaa vastaan, ja
kalat eroitellaan sitten rannalla kokonsa mukaan. Sitten tulee
kirkkoherran asiamies, lukee lohet ja osoittaa joka kymmenennen lohen,
joka on hänelle tuleva. Mutta muut lohet myydään enimmiten
huutokaupalla ja lähetetään kauas Venäjälle ja Suomeen.
Aavasaksa.
Tengeliön joki kulkee kaarena Aavasaksan juuren ympäri niinkuin
hopeainen vyö viheriän kunnaan ympärillä. Itse Aavasaksa ei ole niin
korkea eikä niin jylhä, kuin moni muu tunturin kukkula, mutta
ihmeellisen kaunis on siitä näköala itään ja pohjaiseen päin. Sieltä
näet tuon kiertelevän joen, ja sen rannalta Ylitornion kirkon ja
kirkonkylän. Etäämpänä kohoaa kukkula kukkulan vieressä pitkänä
vuorijonona, joista toiset ovat paljaita, mutta useammat metsäisiä ja
sydän-kesän aikana pehmeän viheriän ruohon peittämiä. Aavasaksan
kukkulalla, ja tämä kaunis näkö-ala edessään, asui vuonna 1736 useita
oppineita miehiä köyhässä majassa ja vuonna 1839 nähtiin siellä taas
toisia oppineita. He olivat matkustaneet kauniista ja lämpimästä
Ranskasta näin kauas pohjaiseen tarkastamaan auringon kulkua, siitä
päättääkseen millainen maan muoto on pohjaisnavan kohdalla.
Mikä Aavasaksan on tehnyt pohjan kukkuloista merkillisimmäksi, ei ole
sen korkeus eikä sen näköala, vaan sen ominaisuus, ett'ei tarvitse
matkustaa kauemmaksi pohjaiseen nähdäkseen aurinkoa kello 12
juhannusyönä. Senvuoksi kokoontuu tänne joka kesä päivänseisahduksen
aikana paljon matkustajia sekä Suomesta että muista maista katsomaan
sydän-yön aurinkoa. Ja moni heistä on piirtänyt nimensä muistoksi
kallioon, niin että muutamat kallioseinät ja paasikivet ovat aivan
täynnä nimiä.
Tapahtuupa välistä, että yöt ovat pilviset päivänseisahduksen aikana ja
että matkustajat näkevät toivonsa tyhjään raukeavan. Niin epäkohtelias
kuuluu aurinko kerran olleen kuningastakin, nimittäin Kaarlo XI:sta
vastaan, kun hän Tornioon matkusti. Mutta tavallisesti on kuitenkin
joku noista kolmesta päivänseisausyöstä kirkas. Silloin kokoontuvat
matkustajat vuoren kukkulalle ja odottavat halulla ja ihastuksella
sydän-yön hetkeä. Ja silloin nähdään auringon majesteetillisen pyörän
verkalleen laskevan taivaan rantaa kohti suoraan pohjaisessa. Nyt se ei
vaivu enää alemmaksi; se näyttää pysähtyvän ja lepäävän pitkästä
matkastansa. Se on veripunainen: se on kadottanut osan kirkkaudestansa,
ja näyttää olevan sammumaisillaan. Hiljaista on vuorella, hiljaista
metsissä. Luonto on äänetönnä hartaudesta. Rusottava hohde punaa vuoret
ja laaksot, puiden latvat ja joen välkkyvän juovan. Sitten tuo suuri
punainen pyörä taas alkaa vieriä eteenpäin pitkin taivaan rantaa. Se
alkaa kohota raskaasti, hitaasti, juhlallisesti punertavasta ilman
rannasta, joka yht'äkkiä näyttää ikäänkuin säkenöivän. Yö on
voitettu; se ei ole voinut vangita ja pitää kahleissa taivaan suurta
ruhtinatarta. Tämä kohoaa jälleen majesteetillisena taivaan laelle, ja
kaikissa laaksoissa, kaikilla oksilla alkaa lintujen iloinen viserrys,
yhdessä aamuauringon kanssa ylistämään Luojan kaikkivaltaa.
Venäjä.
Etelästä pohjaiseen kulkeva Uralin vuoriselkä eroittaa Venäjän
Aasiasta. Vuori, joka Euroopan puolella päättyy jyrkkään seinään,
kätkee rikkaita jalojen metallien, varsinkin platinan aarteita.[4]
Etelässä tämän suuren valtakunnan rantoja Mustan meren aallot
huuhtoilevat, ja pohjaisessa Jäämeren suuret jäävuoret kulekselevat sen
rannoilla. Osa tästä merestä tunkeutuu syvälle maahan ja muodostaa
suurena lahtena "Vienanmeren". Luoteessa Venäjä yhtyy Ruotsiin. Itämeri
muodostaa osaksi sen länteistä rajaa. Siitä pistäytyy monta lahtea
maahan. Preussin, Schlesian ja itävaltalaisen Galician välillä on
Puolan kuningaskunta, joka nykyään kuuluu Venäjään. Korkeat Karpatit
muodostavat sen lounaiselle kulmalle luonnollisen rajamuurin Itävallan
keisarikuntaa vastaan.
Venäjä on mahdottoman suuri alanko, jossa ei yhtään varsinaista vuorta
kohoudu. Ainoastaan kaksi maanselkää kulkee idästä länteen ja jakaa sen
kolmeen osaan. Pohjaisin näistä, niin sanottu Urali-Baltin maanselkä,
on, vaikka Uralia likinnä, kuitenkin niin matala, että sen molemman
puoleiset virrat ovat keskenään yhteydessä. Itäänpäin selänne kohoaa
vähitellen, kunnes se Valdaissa on noin 1,000 jalkaa korkea. Suuret
havumetsät peittävät sitä. Eteläisin, n.s. Urali-Karpatein selänne, on
matalampi, virtojen risteilemä ja suurimmaksi osaksi viljeltyä.
Lukuisat virrat virtailevat Venäjän tasangoita. Itämereen laskee Neva.
Sen rannalla, aukealla ja hetteisellä seudulla on valtakunnan nykyinen
pääkaupunki Pietari putkisuorine katuineen, muhkeine palatseineen ja
komeine kirkkoineen. Pietarin Moskovaan, Venäjän vanhaan pääkaupunkiin,
yhdistää erinomaisen hyvä tie. Moskova on rakennettu kunnaille; sen
ympärystä on viisi peninkulmaa.
Muitten muhkeiden rakennusten ylitse kohoutuu enemmän kuin 300 kirkkoa,
joiden katot ovat kirjavista tiileistä ladotut eli kuitatut ja
sinisillä tähdeillä koristetut. Jokaisessa tornin huipussa seisoo
kullattu risti kultaisella puolikuulla. Puurakennukset, joista
muinoinen kaupunki oli, joutuivat suurimmaksi osaksi sen tulen uhriksi,
jolla Venäläiset 1812 Napoleonin karkoittivat pääkaupungistaan. Volga,
Euroopan pisin virta, virtaa monenmoisissa mutkissa ja 60:tä
suuhaaraansa myöten alas Kaspian mereen. Lukematon paljous kaloja
iloitsee sen vedessä. Don laskee Asovan mereen, Dnjeper Mustaan mereen.
Sen lisähaaroista on Vorskla meille merkillisin. Sen rannalla on
Poltava. Sen läheisyydessä Kaarle XII urosjoukkoineen hävisi. Sukkelat,
soleat hevoset käyskentelevät tämän virran rantaisilla avaroille
ruohotasangoilla; suuret, voimalliset sarvikarjat ravitsevat itseään
Dnjesterin rannoilla; Dnjester laskee Mustaan mereen. Urali-Baltin
pohjaispuolella vielä viljavainiot metsiä jakelevat; mutta vähitellen
nämä harvenevat ja pienenevät. Jota ylemmä pohjaiseen tullaan, sitä
enemmän lehtipuiden sijaan havupuita ilmautuu, ja puut yhä pienenevät.
Jäämeren rannikko on hyvin jylhää ja autiota. Melkein vuoden yhdeksänä
kuukautena peittää jää tämän meren rantoja. Se avara vetinen seutu,
jonka lävitse Viena mereen virtaa, on virtoineen vuoden suurimman osat
jäässä. Kolkko ja kylmä on tämän seudun ilma. Marraskuussa jo maa
peittyy paksulla lumivaipalla. Jää tulee usein kuuden jalan
paksuiseksi, ja töin tuskin ihmiset voivat kovan pakkasen kouria
kestää. Pensasmaiset koivut ja männyt ainoastaan voivat täällä kituen
elää. Sukkelia poroja, siniharmaita kettuja, mustantummia sopuleja,
valkoisia kärppiä ja jääkarhuja kiertelee metsissä, ja rannikoilla
vilisee hylkeitä, merisikoja ja mursuja y.m. Täällä ei kevät iloitse
virkistävine viheriöineen, ei syksy kultaisine viljavainioineen. Ankara
talvi pian murtaa lyhkäisen kesän voiman, ja paukkuva pakkanen seuraa
melkein välittömästi kesän kuumaa hellettä.
Venäjän Itämeren rantaiset maat ovat viljavia. Avarat koivumetsät maita
peittävät. Niemen jylhissä metsissä elää vielä metsähärkä ja villisika,
hirvi, metsäkauris, majava, karhu, ilves ja susi.
Keskisessä Venäjässä on hedelmällisiä viljaseutuja. Urali-Baltin
eteläisillä tienoilla ihmiset kuitenkin pääasiallisesti elävät
kaupalla ja teollisuudella; mutta mitä etelämmäksi tullaan, sitä
hedelmällisemmiksi ja isommiksi vainiot muuttuvat. Siellä onkin
varsinainen peltoa viljelevä Venäjä. Tämän seudun eteläpuolella
leviävät Mustan ja Kaspian meren pohjaispuoliset suuret arot. Nämä ovat
kuivia, hietaisia, puuttomia tasangoita, jotka tavallisesti ovat
alangoita vähää ylempänä, peltoakin täällä tosin viljellään, mutta
karjanhoito on kuitenkin varsinaisena elinkeinona. Äärettömät laumat
hevosia, sarvikarjoja ja rasvahäntäisiä lampaita elamoi näillä
mehevillä ruohotasangoilla. Muutamilla seuduilla, varsinkin itäpuolella
on maa suolaista ja siis melkein kasvitonta.
Etelä-Venäjän ilmanala on samanlainen, kuin eteläisen Euroopankin.
Saksan pähkinät, granaatit, viikunat, kastanjit y.m. täällä
kukoistavat; viiniäkin kasvaa Krim'in kaakkoiskulmalla.
Venäläiset.
Melkein kaikki Venäläiset kuuluvat kreikkalais-katoliseen kirkkoon.
Tämä yhdistää nämä avaran valtakunnan asukkaat toisiinsa niinkuin
jäsenet ruumiisen, jonka pää, tsaari, Jumalan näkyväinen välittäjä maan
päällä, on Keisarina ja ylimmäisenä pappina. Hartauden harjoituksissaan
Venäläiset ovat oikein innollisia.
Venäläisten parhaimpina huvituksina on laulu ja soitto. Heidän halunsa
soittoon ja lauluun on niin väkevä, että hyvin voidaan sanoa:
"Venäläinen ei elä laulamatta." Laulaen toimittaa hän kaikki
tehtävänsä. Hän laulaa työtä tehdessään, hän laulaa matkustaessaan:
kyntömies laulaa kyntäissään, ajuri ajokalujensa vieressä, paimen
karjassaan, käsityöläinen työssään, sotamies marssiessaan ja vieläpä
sotarintaankin astuissaan; soutajat laulelevat pitkiä virsiään, jos ei
kovaa vastatuulta ole soutaminen eli purjehtiminen.
Venäläinen yleisö elää hyvin yksinkertaisesti. Asuinhuoneet ovat
enimmästi yksinkertaisia savutupia; nähdään tosin kyllä siellä ja
täällä, varsinkin valtateiden varsilla, hyvästikin rakennetuita,
savutorvilla varustettuja rakennuksia. Rakennustapa on pohjaisessa
yleensä käytettyä. Huoneet rakennetaan hirsistä, saumataan ne yhteen ja
pannaan sammalia väliin. Katoiksi käytetään joko olkia taikka päreitä.
Huoneet ovat tavallisesti lämpöisiä. Joskus on semmoisiakin kyliä,
jotka rakennukseltaan ja suuruudeltaan voittavat pienet kaupungit.
Niiden huoneet ovat suuria, mukavia ja joskus kauneiksi maalatuita.
Venäjän pienimmätkin kylät tarjoavat matkustajalle, jolla ei ole kovin
suuria vaatimuksia, miellyttävän näön. Niissä tapaa kaikkialla iloisia
ihmisiä. Kylät ovat kahdessa pitkässä, pitkin tienvierustaa olevassa,
ja vähän toisistaan eroitetussa huonerivissä. Kirkot kurottautuvat vaan
vähän huoneiden ylitse, ja meidän huippuisia torneja ei niissä
ensinkään ole.
Venäläiset rakastavat yleensä kauppaa ja teollisuutta, pellonviljelystä
vähemmän. Hän näyttää juutalaisen tavoin syntyneen kauppamieheksi. Tämä
luonnon taipumus kauppaan on Venäläisen kansallisluonteen pääpiirre.
Ylhäiset ja alhaiset, rikkaat ja köyhät Venäläiset ovat innokkaita
metsästäjiä. Ylhäiset rakastavat etenkin ajo-metsästystä, jota
jänekset, ketut, joskus myös karhut ja sudet saavat kokea: edellistä
käydään susikoirilla, jälkimmäistä karhukoirilla, sitte kuin
vainukoirat ovat otukset ensin aukeille ajaneet. Talvisin tavataan
usein ainoastaan muutamia miehiä kylässä. He ovat tänä vuoden aikana
helposta maksusta kulettamassa tavaroita maan kaikkiin satamiin ja
kauppapaikkoihin. Toiset kutovat verkkoja ja valmistavat pellavia ja
liinoja verkon aineiksi, nahkoja siloiksi, sorvaavat lusikoita ja
kauhoja y.m.
Alhaisemman säädyn miehet antavat vielä nytkin, miten vuosisatoja
taaksepäin, partansa kasvaa ja leikkaavat tukkansa lyhyeksi.
Venäläisillä on erinomaisen luja ruumis, sillä se kestää kylmyyttä ja
kuumuutta, vaivoja ja kärsimyksiä. Tämä tulee siitä, että he
nuoruudestaan alkain tottuvat kuumasta tuvasta menemään paukkuvaan
pakkaseen ja peppuroimaan lumessa usein saunan kuumuudesta tultuaan.
Venäläinen ei voi elää kylpemättä, ja sitä hän tahtoo ainakin kerran
viikossa. Kaikki rakastavat enemmän lämpöisiä, kuin kylmiä kylpyjä. Jos
he voivat huononlaisesti, ryyppäävät he ryypyn taikka kaksi paloviinaa,
syövät ruutia, purevat tupakkia ja sitte ottavat aika hikikylvyn.
Saunoja on melkein joka talossa; joka kylässä on ainakin pari kolme
semmoista. Ne ovat niin rakennetuita, että niitä voidaan hyvin kuumiksi
lämmittää, ja, jos suinkin sopii, virran tahi muun veden rannalle
sijoitetut; sitte hän nimittäin sieltä pian uimaan pääsee. Moni juoksee
vielä takaisin kuumaan saunaan joesta tahi lumikinoksesta ja kuumentaa
itsensä siellä, uudestaan takaisin ulos päästäkseen. Tätä kerrotaan
usein monta kertaa.
Kun puhutaan Venäläisten taipumuksesta väkeviin juomiin, ei saa luulla,
että juominen yleensä olisi heidän tapansa, sillä sama mies, joka
tänäpäivänä humalaisena tiellä makasi, ei ainoastaan huomenna, vaan
monta viikkoa sen perästä voi olla siistimpänä miehenä, joka janonsa
sammuttaa vedellä, eikä ensinkään paloviinaa kaipaa. Samoin on heidän
ylellisyyteen taipumuksensa laita. Niin paljon, kuin Venäläinen voikin
syödä, jos se ei hänelle mitään maksa, elää hän kuitenkin yleisesti
hyvin niukalla. Tyytyväisyys on myös yksi Venäläisen kansallisluonteen
pääpiirteitä. Hän pysyy uljaana ja iloisena suurimmissakin puutteissa.
Pohjalaisen vanha vieraanvaraisuus on vielä Venäläisen kansallisena
hyveenä. Talonpojasta ruhtinaasen saakka ottaa jokainen vieraansa
ystävällisesti vastaan, vaikka se olisi aivan vieraskin, ja panee
hänelle parastansa pöytään.
Pietari-Moskova.
Pietari, 700,000 asukkaan koto, on Euroopan komein pääkaupunki. Ei
minkään kaupungin lävitse virtaa niin mahtava vesi, kuin Pietarin,
kilomeetterin levyinen Neva-joki on. Pietarin kaupungin erinomainen
kauneus tulee etenkin siitä sopivasta suhteesta, joka Nevalla on
katuihin ja toreihin sekä harvasta rakennustavasta, joka sen
jättiläisrakennuksille antaa erittäin suuremmoisen näön. Tätä paitsi on
sen yleistä rakennustapaa niin aistillisesti käytetty, ett'ei se ole
synnyttänyt yksitoikkoisia jäljennyksiä. Kirkkojen ja luostarien
jälkeen ovat isot kauppahuoneet huomattavimmat. Nämä (Gostinoi-Dvor)
ovat omituisia laitoksia Venäjän kaupungeissa; Gostinoi-Dvorit ovat
nimittäin suuria yhdenkertaisia rakennuksia, jotka täyttävät aina
kokonaisen kaupungin osan. Maakerroksessa on ympäritse kiertävä
holvikäytävä ostajia varten. Näistä mennään puoteihin, joiden
etuseinänä on suuri kolmipuoleinen ovi; keskimmäistä ovea käytetään
ovena, reunimmaisia näyttelyn akkunoina. Kauppahuoneen suuri sisusta on
jaettu pitkiin rakennuksiin, jotka sitte sisältävät kauppapuoteja ja
tavara-aittoja erityisille esineille. Nevski Prospekt'in suuri
kauppahuone sisältää aina 340 kauppapuotia.
Pietarin teaterit ovat hyvin kauneita; varsinkin Aleksandran ja Marian
teateri on ulkoakin kaunis. Erinomaisen ison vaikutuksen tekevät
keisarilliset linnat; Nevan viereinen Talvipalatsi saa niistä etusijan.
Tämän lisäksi kun asetetaan vielä suuri joukko muhkeita yksityisten
huoneuksia, niin huomataan helposti, että Pietari voittaa rakennustensa
loistossa ja suuruudessa monta muuta Eurooppalaista pääkaupunkia.
* * * * *
"Joka tahtoo Venäjään tutustua -- hän menköön Moskovaan", sanoo
kirjailia Karamsin. Ja itse todellisuudessa Moskova onkin Venäjän
kansallisen elämän keskusta. Moskova on Venäläisten pyhä kaupunki,
venäläis-kreikkalaisen kirkon Rooma, kellojen-soiton ja luostarien
kaupunki. Se on vielä rikkauden, aatelien ja kauppiasten kaupunki, sekä
kotomaisen kaupan pääpesä. Moskova on viimeiseksi vielä Venäjän
valtakunnan vanha, Pietari suuren aikain edellinen pääkaupunki.
Merkillisin rakennus siellä on maailman mainio Kreml. Mutta Kreml ei
ole yksityinen paikka, vaan tällä nimellä tarkoitetaan Moskovan
keskistä ja koko kaupungin ylitse kohoutuvaa osaa, jonka, kokonaisen
kaupungin kokoisena, kokonaan kirkot, palatsit ja yhteiset rakennukset
täyttävät; rakennukset eivät kuitenkaan ole tiheästi toisiinsa tukitut,
vaan on niiden välillä suuria aukeitakin paikkoja. Kremliä ympäröitsee
suuri, aukea ympäristö, ikäänkuin sen mahtavat, torneilla kaunistetut
muurit tahtoisivat arvokkaina muista eroitettuna seistä.
Moskovan kokonainen kuva, jonka parhaitte saisi "Isosta Ivanista",
Kreml'in korkeasta kellotornista, on vaikea esitellä. Kokekaamme
kuitenkin edes sinnepäin sitä kuvata! Kreikkalaisissa kirkoissa ei ole
useita torneja, vaan päinvastoin yksi ainoa keskuskupu, jota neljä
pienempää kupua eli tornia ympäröitsee. Kaikki nämä kuvut eli tornit
ovat metallilla katetut; katot ovat joko kullatut taikka hopioidut
yhden eli monen värisiksi: vaaleanviheriöisiksi, viheriöisiksi eli
ruusunpunaisiksi. Jokaisessa kuvussa ja tornin huipussa on sitte suuri,
kullattu risti, joka usein, varsinkin Moskovassa, paksuilla, latteilla
vitsoilla on harjahirteen kiinnitetty. Tämä kaikki tekee, varsinkin
auringon paisteella, että näiden säteileväiset ja kuvastelevaiset
loistot länsi-euroopalaisen tottumattomalle silmälle näyttävät
itämaisilta.
Tätä miellyttävää vaikutusta kuitenkin paljo pilaa etelätä
muistuttava likaisuus. Sen sijaan kun Pietari jo ennen auringon nousua
huolellisesti la'astaan, kahlaa Moskovassa jalkamies paksussa pölyssä
ja kaikenlaisessa liassa. Siis samalla kun tämä vanha pääkaupunki
monessa suhteessa on uutta hupaisempi ja kiinteästä omaisuudesta
varakkaampi, ei se kuitenkaan kauneudessa ja siisteydessä vedä vertoja
todella "keisarilliselle" Pietarille.
Etelä-Venäjän arot.
Arot ovat avaroita, puuttomia tasangoita, jotka, maanlaadun mukaan,
osaksi ovat hedelmällisiä, osaksi enemmän eli vähemmän erämaan
kaltaisia. Venäjän arot ovat rotkojen ja laaksojen risteilemiä
ylängöitä. Rotkoissa on erilainen ilmanala, kuin varsinaisilla
tasangoilla. Talvilla, jolloin kaiken elon kuolettavaiset myrskyt
raivoavat näillä aroilla, ovat rotkot suojassa ja siis lämpöisempiä.
Kesällä ovat rotkot kuumia, kuin hehkuvat uunit, sillä niiden jyrkiltä
reunoilta heiastuvaiset auringon säteet kuumentavat niiden ilman niin,
että tuskin voidaan niissä olla. Keväisin vielä vihmoo kylmiä viimoja
aroilla, vaikka laaksoissa jo onkin aurinko ilman lämmittänyt.
Iltasilla ilma kuitenkin laaksoissa pian kylmenee, vaikka ylängöillä
vielä aikalailla lämmin löyhkäelee. Kylmä kaste laskeutuu myös niihin
kohta auringon laskeuduttua. Arojen talvi on pitkä ja kylmä sekä
peloittava varsinkin pyryillä. Vaarallisin näistä on n.s. Ujuga. Ujuga
on pyryinen, päivittäin kestävä myrsky, joka lunta luo paljo
tullessaan. Pilvistä putoava ja maalta tuulen tuiskuuttama lumi täyttää
niin ilman, että tuskin kätensä edessään eroittaa. Ujuga hämmästyttää
kaikkia aron elämiä. Yksikään ihminen ei uskalla silloin majaansa
jättää, kuin Ujugan enteet käyvät. Tuuli, nimittäin, tuo sen edellä
suuria aron kuivain kasvien varsista keräytyneitä möhkäleitä, joilla
usein on mitä kummallisimpia muotoja, ja jotka pyörivät ja hyppivät
tuuliajoina arolla. Onneton on silloin hän, joka ei katon suojaa saa.
Pyry ei jätä hänelle muita keinoja, kuin joko jäädä arolle lumen
haudattavaksi taikka umpimähkään jatkaa kulkuansa kunnes uupuu. Suuria
sarvikarjain laumoja häviää Ujugaa paetessaan; sillä ne joko nälkään
tahi väsymykseen hypätessään nääntyvät, taikka rotkoin reunoilta
putoavat alas ja pensastoihin hautautuvat; joskus myös rientävät ne sen
edellä niin kauvaksi pakoon, että niitä ei enää löydetä, vaan joutuvat
myrskyn tauvottua susien syöteiksi. Ujugan pyrytessä ei suden mieleen
saalis juolahda. Se silloin karjain kanssa kilpailee luonnon
vimmaa paeten. Jos Ujugan käsiin joutunut matkustavainen ei osaannu
ihmis-asunnoihin, on hän onnellisempi, jos hän jonkun rotkon löytää,
sillä muutoin pyry hänen peittää. Rotkossa voi hän jotenkin
rauhallisena myrskyn loppua odottaa. -- Arojen kevät alkaa lumen
sulautumisella. Silloin vesi virtaa kaikkialla, sekä siellä jossa se
hyvää vaikuttaa, että pahaakin tuottavilla paikoilla. Tämän jälkeen
aroilla ei moniin kuukausiin sada tippaakaan, ja peninkulmia kuletaan,
ennenkuin vähäinenkään lähteen silmä löydetään tässä kuivassa maassa.
Koko aron routa sulautuu, ja sen pinta muuttuu mustaksi mutavelliksi,
jota ei paksuinkaan nurmikon pinta voi ko'ossa pitää. Kaikilta
kunnailta, kaikista laaksoista ja rotkoista tulvailee likaisia
vesivirtoja. Tänä aikana juuri tapahtuvat suurimmat muutokset aron
pinnalla. Kevät kun viimeinkin on monine mutkineen saapunut ja
Toukokuun kauniit päivät tulleet, näyttää aro viheriäiseltä tapeetilta.
Kaikkialla viheriä nurmi nostaa nokkaansa, ja lumikellot (crocus),
tulpanit ja hyasintti ystävällisiä kukkiaan kumartelevat; täällä
kuitenkin puuttuu niiltä se monemmoisten värien loisto, joka niillä on
meidän puutarhoissamme. Silmä väsyy aron äärettömään nurmikkoon
keväällä sitä matkustaessa. Eri väriset kukat melkein katoavat sen
viheriään yksitoikkoisuuteen. Ja kuinka paksu tämä nurmivaippa onkaan!
Aron ruohot ovat nimittäin hyvin vahvoja ja harvassa toisistaan
seisovia.
Arojen kesä ei ole virkistäväinen eikä ensinkään miellyttäväinen. Sen
kuuma maa halkeilee ja turhaan odottaa virkistävää sadetta. Heinäkuun
pilvet eivät anna pisaraakaan, vaikka ukkonen yhä uhkailee korkeudessa,
johon janoavaisten ihmisten katseet odottavaisina tähtäävät. Aurinko
näyttää laskeutuessaan ja noustessaan tulipunaiselta pallolta.
Päivällisen aikaan taivas on aivan vaalea, sillä ilma on täynnä merien,
virtain, lätäköiden, kasvien ja eläinten höyryjä. Aro kadottaa
vihantansa, muuttuu ruskeaksi; rinteet ovat aivan mustina, niinkuin
tuli olisi niitä nuoleskellut. Keväiset lihavat ja iloiset eläimet nyt
laihtuvat ja heikontuvat; yksinpä arojen asukastenkin ruskea iho
rypistyy laihoilla poskilla. Vesi kuivuu padoista ja lähteistä, ja
musta pöly ilmassa väräjää. Idempänä, likempänä Kaspian merta arot
muuttuvat suola-aroiksi. Ne ovat puuttomia, vuorettomia tasangoita,
jotka taivaan rannetta vasten katsojalle mereltä näyttävät. Sininen,
usein aivan pilvetön taivas kivertyy niiden ylle. Mutta nämä pinnat
eivät ole aivan tasaisia, sillä tarkemmin katsellessa huomataan ne
aaltomaisiksi, niin että hevonen ratsastajineen, ja vieläpä korkea
kamelikin usein pienellä matkalle näkyvistä peittyy, aivan niin, kuin
olisi se maahan vajonnut. Täydellinen korkeampain esineiden puute tekee
tottumattoman silmälle vaikeaksi näiden avaruuksien mittaamisen.
Kaukana toisistaan kokoutuu joitakuita muutaman sadan jalan korkuisia
kukkuloita, ja usein matkustaja tulee syville vesirotkoille ja
jyrkkäseinäisille laaksoille, sitä ennen ensinkään niistä tietämättä.
Valo, ääni ja tuuli ei täällä kohtaa minkäänlaista estettä. Ei missään
ole varjoa, ei tyyntä, eikä kajahtele kaiku. Pettäväisiä kuvia
(kangastuksia) näkyy usein ilmassa. Suolakasvit ja muutamat viheriäiset
pilkut ovat ainoat kasvikunnan elon ilmiöt. Useista suolaisista
järvistä Astrakanin tienoilla saadaan paljo keittosuolaa ja
salpetteriä. Tosin on siellä kuitenkin hedelmällistä ja viljeltyäkin
maata.
Ruotsin luonto.
Niin erilaisiin leveys-asteisin ulottuvan maan, kuin Ruotsi on,
luonnossa ilmestyy luonnollisesti suuria eriäväisyyksiä. Skånen
ulkomuoto ja ilmanala vivahtaa paljo alaiseen Saksanmaahan, vaan on
sillä vieläkin vienommat talvet kuin Saksalla. Oikeat kastanjat ja
mulperi-puut[5] vielä Skånessa istuttamalla pian tuleutuvat.
Kotieläimet ovat suurempia ja vehmaampia. Ruisvilja kypsyy
puolessa-viidettä kuukaudessa, niin kuin ylä-Italiassa ja Saksassa;
kuin sitä vastaan Lapissa (jossa ohra ainoastaan äkkiä valmistuu), se
tarvitsee puolentoista kesää valmistuakseen ja on vielä silloinkin
hallan vaarassa. Luonnon laadun ja tuotantokyvyn pikaisempaa muutosta
ei Ruotsissa ole muualla, kuin Skåneen ja Smålannin välillä. Se on
viimeksi mainitun korkea asema (mereen verraten), joka sen tekee
Norrlanniksi Götan valtakunnan keskellä. Siellä pohjainen luonto
etelästä tulijaa ensin tervehtää. Jos Skånesta matkustaa meren
länsirantaa, niin tulee Hallantiin, joka Knytlingin satujen mukaan,
vuosisatainen takaperin, oli mainio tammi- ja pyökkimetsistään,
vaan joka nyt on autiota kangasta. Sitte seuraa Bohus'in lääni
hedelmällisine ja viehättävän vihertävine notkoineen, joita kalliot ja
louhikot sitä enemmän pienentävät jota likemmä Norjaa mennään. Jos taas
seurataan itäistä rantaa, on Bleking Itämeren saariston luonnon
kauniimpana todisteena ihailtavana; Karlskronan ja Kalmarin mäkinen
ranta etenkin ansainnee pohjolan kauneimman seudun arvon. Kalmarin
pohjoispuolella ei pyökkimetsä enää kasva; pienempiä lehtoja ja
yksityisiä puita tosin löytyy vielä pohjaisempanakin. Vetterin kirkkaat
mutta levottomat aallot eroittavat Länsi- ja Itä-götlannin, Ruotsin
hedelmällisimmät maakunnat, toisistaan. Maan muodostukseen katsoen
kuuluu Länsi-götlanti Venerin ja Itä-götlanti Vetterin alankoon.
Hjelmari- ja Mälari-järvien ympärillä on keski-Ruotsin suurin tasanko
ihanaisine viljaseutuineen; sitä paitsi edistää sen toimeentuloa vielä
maanviljelyksen ja vuoriliikkeen onnellinen vaihtelu, joiden yhteys on
levittänyt siunaustaan aina Vermlantiin ja Taalainmaahankin, vaikka
näiden vuoristen maakuntain ylä-osat eivät kuitenkaan ole voineet
voittaa luonnon alkavaa jylhyyttä. Siljan järven ympärillä on
kasvikunta tosin vielä ihmeteltävä (esim. Rättvik'issä).
Daljoen yläpuolella ei tammimetsä enää kasva. Korkean pohjaisen
tavalliset puut tekevät sen jälkeen ne suuret metsät, joiden ylitse
honka kohoaa korkeampana, kuin missään Skandinavian etelämmissä
seuduissa. Tullaan Norrlantiin; luonto yhä jylhenee ja karjanhoito,
metsästys, kalastus eli muut elinkeinot astuvat samalla maanviljelyksen
sivuun eli sijaan. Pellavat ovat pohjaisten seutujen tärkeitä
viljelyskasveja. Kehrääminen on monen seudun niin vaimoin kuin
miestenkin parhaana työnä pitkinä talvipuhteina, ja Norrlantilainen
saakin palttinan, joka kyllä ulkomaisellekin vertoja vetää. Hajanaiset
ja viljelykselle sopimattomat niityt ja laaksot ovat kesillä kelpo
karjalaitumina. Lohi kahlaa kolmion muotoisissa parveissa Norrlannin
suuriin, myrskyisiin jokiin, ja laveat metsät ovat täynnä eläimiä ja
metsän otuksia, jotka kyllä metsästäjän vaivat maksavat. Helsinglannin
etelärajoillakaan ruis ei enää joudu niin aikaiseen, että niillä voisi
samana kesänä kylvää. Norrlannin länsinaapuri, Herjeådal on vaarojen
välinen ja Ruotsin kolkoin (paitsi Lapinmaata) seutu. Eipä luulisi sen
rajan pohjoispuolella, Jemtlannissa, enää löytävänsä niin ihanaa seutua
kuin Isojärven (Storsjön) ympäristö on. Tämä suloinen seutu kuitenkin
enemmän houkuttelee, kuin palkitsee peltomiestä, sillä yöhallat usein
hävittävät heidän vaivansa näön. Yksinomaisemmalla karjanhoidolla voi
se voittaa suurempia etuja, kuin sen keskusliike etelään päin
valtakunnan osain kanssa joutuu vilkkaammaksi.
Ångerman-joen pohjaispuolella ei hedelmäpuut enää menesty.
Hiekkaperäinen, metsäinen Vesterbotten antaa pienen esikuvan siitä
yleisestä omituisuudesta, että kaikki itäänpäin kallistauvat meren
rantamaat ovat kolkompia. Vastapäätä oleva Pohjanmaa on lauhkeampi,
hedelmällisempi, ja Oululla, joka on Umeåta koko asteen pohjoisempana,
tuskin on kylmempi ilmanala. Vesterbottenin kankaat ja metsäkunnaat
tekevät lännessä ja pohjaisessa Lapinmaan rajan, jonka yläpuolella maa
sittemmin kohoaa kohoamistaan aina tunturin selänteelle saakka.
Lappalaiset.
Lappalaiset, jotka kutsuvat itseään "Saamelaisiksi" ja maatansa
"Saamenmaaksi", ja pohjais-Norjassa nimitetään Finneiksi, asuvat
ainoastaan luoteis-Euroopan pohjaisimmissa osissa. Norjassa löytyy
heitä 17,000, Ruotsissa 7,000 ja Suomessa 800. Lappalaiset ovat yleensä
lyhytkasvuisia (hiukan kuudetta jalkaa), mutta vahvavartaloisia.
Niillä, joiden vereen vähimmin on sekautunut muukalaisuus, on leveät
kasvot, tummat, pitkäkkäät silmät, litteä nenä, ulospistäytyvät
poskipäät, ohuet huulet, leveä suu, heikolla parralla varustettu
suippoleuka, mustat suorukkaiset hiukset, sekä kullankeltainen iho.
Heidän kielellään ei ole suomenkielen sointua, vaikka se muuten on
tämän tapaista, jonka vuoksi Lappalaisten onkin helppo oppia suomea.
Luonteeltaan ovat Lappalaiset sangen hyväntahtoisia, rauhallisia,
suoramielisiä ja rehellisiä, mutta seurustus uudisasukasten ja heidän
heikompia puoliaan hyväksensä käyttävien kauppiaiden kanssa on tehnyt
heidät epäluuloisiksi ja varovaisiksi. Lappalaiset elävät aivan eri
aloilla Norjassa ja Ruotsissa; Norjan Lappalaisilla on ylipäänsä
vakinaiset asunnot, mullasta tai puusta. Norjan pohjaisimpien osien
rannikoilla, Finmark'in ja Tromsön amteissa sanotaan heitä
"merilappalaisiksi", ja he ovat täällä elintavoistaan ympäri-asuvain
Norjalaisten kaltaisia. Useimmat Ruotsin sekä 1,600 Norjan Lappalaista
ovat sitävastaan siirtolaislappalaisia, joita Lapin ruotsalaiset
uudisasukkaat kutsuvat "tunturilappalaisiksi" ja "porolappalaisiksi".
He asuskelevat sarkateltoissa ja kuleksivat tuntureilla poroinensa.
Siirtolaislappalaisten matkat sovitetaan vuoden aikojen mukaan.
Ruotsalainen siirtolaislappalainen matkustaa kevään tultua tunturille,
mutta lähtee syksyn tullessa alankomaalle. Talvella tulee hän siten
aina Pohjanlahden rantamaalle saakka. Norjalainen siirtolaislappalainen
oleskelee talvella rajalla olevilla sisimmillä tunturitasangoilla,
jolloin hänen poronsa suuremmaksi osaksi elävät jäkälällä, kulkee
keväällä länteenpäin, ja oleksii kesällä rannikolla, jossa porot
parhaaksi pääksi elävät ruoholla. Syksympänä palaa hän takaisin
tuntureille.
Poro ja koira ovat siirtolaislappalaisen ainoat kotieläimet, ja
ensimainittu, joka on märehtivä, korkeilla, haarukkeisilla sarvilla
varustettu eläin, on hänen milt'ei ainoa rikkautensa. Hän syöpi poron
lihaa, ja sen väkevästä maidosta tekee hän juustoa, jota hän käyttää
leivän asemesta. Poron nahasta valmistaa Lappalainen vaatteita,
jännesuonesta neuletta, sarvista nappeja, lusikoita y.m.s. Hän käyttää
poroaan myös kuormankantajana ja ratsuna; tämä eläin jaksaa kantaa
Lappalaista, vaan ei aivan helposti täysikasvuista Ruotsalaista. Vielä
enemmin käytetään poroa vetämiseen. Talvella käytetään veneenmuotoista
rekeä, jota kutsutaan "ahkioksi" eli "pulkaksi". Jos ei ahkio ole
kovassa kuormassa, voi poro kuljettaa sitä 10-12 peninkulmaa päivässä,
Porot elävät laumoissa, ja rikkaalla Lappalaisella on niitä väliin
toista tuhatta. 2-300 pidetään välttämättömänä yhden perheen
elatukseksi, sillä vaadin[6] antaa vaan noin 1 1/2 jumprua maitoa
päivässä. Niinkuin jo on mainittu elää poro kesällä ruoholla, lehdellä
ja muulla sellaisella, talvella jäkälällä, jota se etsii lumen alta.
Muutamina vuosina sattuu, että maa peittyy jäällä, jottei peura voi
jäkälää kaappia ylös. Tätä kutsutaan Lapissa "Flen'iksi", ja se tapahtuu
silloin kun ankara pakkanen seuraa sadetta eli suojaa. Nämät tällaiset
"flen" vuodet ovat Lappalaisilla varsin tukalat. Hänen poronsa kärsivät
nälkää ja kuolevat joukoittain. Niiden ainoana ruokana on silloin
naava, joten Lappalaisen on täytymys alinomaa kaataa sellaisia puita,
joissa tätä löytyy, pitääksensä porojaan hengissä. Vaikeutta lisäämässä
on sekin seikka, että tällaisina vuosina on vaikea saada poroja pysymää
koossa, sillä ne kuljeksivat ympäri etsimässä jäkälää ja joutuvat
silloin helposti kuleksivien susien, ahmojen tai poronvarkaiden
saaliiksi.
Köyhimmät niistä ruotsalaislappalaisista, joilla ei ole poroja,
elättävät itseään virroissa ja järvissä löytyvillä kaloilla ja
nimitetään sentähden "kalastajalappalaisiksi". Nämät vaeltavat myös
monasti ympäri paimenina ja kerjäläisinä ja joutuvat lopulta
tavallisesti vaivaishoidon rasitukseksi. Jos kalastajalappalainen voi
hankkia itselleen muutamia vuohia, on siten pantu alku vakavampaan,
uudisasukkaan elinkeinoon. Lappalais-uudisasukkaat ovat tavallisesti
ensimmäisessä polvessa huonoja maanviljeliöitä. Tuo vireä elämä, johon
he paimentolaisina ovat tottuneet, houkuttelee heidät, vaikka ovatkin
maanviljeliöitä, kuleksimaan ympäri mailla, metsillä, kokien elättää
itseään metsästyksellä ja kalastamisella. Uudisasunto tulee siitä
syystä useimmiten kehnosti hoidetuksi, vasta toisessa polvessa tavataan
heidän seassaan ahkeria ja älykkäitä maanviljeliöitä. Eräs kohta joka
on varsin omituinen, on se, että tuimat lappalais-uudisasukkaat
kohtelevat muita Lappalaisia ylenkatseella eivätkä käytä lappalaista
pukua, pitäen itsiään Ruotsalaisina tai Suomalaisina. Lappalaisten
pukuna, joka on jotenkin samanlainen molemmilla sukupuolilla, on
kesällä sininen tai harmaa vihriöillä taikka punaisilla hihakäänteillä
ja samanvärisellä kauluksella varustettu sarkanuttu. Housut ovat
tavallisesti samankarvaiset kuin nuttukin ja sidotaan alhaalta kiinni
säären ympäri kirjavilla villanauhoilla. Villapaitaa käytetään
yleisesti, mutta talvella käytetään sen sijassa myös turkkia, karvanen
puoli sisäänpäin käännettynä. Kengät ovat erilaiset eri vuoden aikoina
ja ovat Suomalaisten pieksujen näköiset. Sukkien asemesta käytetään
eräitä tähän tarkoitukseen valmistettuja heiniä, "lappalaisruohoa",
jota kierretään jalan ympäri. Parhaana koristeena on vyö, joka
asianhaarain mukaan on kaunistettu hopea- tai tinakoristuksilla,
rahoilla y.m.s. Päässä on sokuritopan muotoinen myssy, joka on tehty
kirjavista vaatekappaleista ja kesällä varustettu punaisilla
reunuksilla. Tupakkaa käytetään muutamissa lappalaiskylissä nuuskan
muodossa, toisissa polttavat sekä miehet että naiset tupakkaa,
jonkatähden näissä seuduissa piippu, tupakkakukkaro y.m.s.
välttämättömästi kuuluvat pukuun. Talvella pidetään pelkästä
peurannahasta valmistettuja vaatteita ja ankaran pakkasen vallitessa
käytetään kahta nahkatakkia.
Siirtolaislappalaisen teltti eli kota on rakennettu siten, että maahan
on pystytetty useampia seipäitä jotka ylhäällä yhtyvät, jättäen
kuitenkin aukon savua varten. Näiden päälle pingoitetaan paksua sarkaa
turvaksi lunta, sadetta ja tuulta vastaan. Kodan sisässä oleva maa
peitetään kuusenhavuilla ja koivunvarvuilla, joiden päälle levitetään
poronnahkoja. Keskellä laattiaa on tulisija, joka on tehty muutamista
irtonaisista kivistä, ja tämän päällä on savureiästä alas riippuvissa
vitjoista keitinkattila. Tällainen teltti on tavallisesti kuusi jopa
seitsemän jalkaa korkea ja kuusitoista jalkaa leveä. Siihen mahtuu
noin kuusitoista henkeä. Kodan perällä on isännän paikka; muut
perheenjäsenet istuvat ympäri laattiaa, sillä tuolia tai istuimia ei
käytetä.
Jo neljännentoista vuosisadan alussa, kuningas Erik kolmannentoista
hallitessa, koeteltiin kääntää Lappalaisia kristinoppiin; mutta tämä ei
näy tapahtuneen erityisellä innolla ja menestyksellä. Vasta Kustaa
ensimäisen aikana alkoi käännytystoimi suuremmalla voimalla, ja Kaarlo
yhdeksäs rakennutti Lapinmaahan monta kirkkoa ja kaikenmoisia laitoksia
niiden Lappalaisnuorukaisten kehotukseksi, jotka mielivät lukea itsensä
papiksi Upsalan yliopistossa. Kirkollisasiat ovat järjestetyt samaten
kuin Ruotsissa yleensä, niin että jumalanpalvelusta pidetään joka
sunnuntai. Koska seurakunnassa on sekä Ruotsalaisia että Lappalaisia,
täytyy jumalanpalvelusta toimittaa molemmilla kielillä, jonkatähden
kaikki Lapinmaan papit ovat velvoitetut osaamaan niin ruotsia kuin
lapin kieltä.
Tukholman asema.
Tukholma tarjoaa mereltä tulijalle monenmoisia näköaloja. Mannermaata
tulija ei ensin heti näe. Harmaat, paljaat ja vaahdon ympäröimät
kalliot tervehtävät ensin rantaan lähenevää; mutta niillä ei ole mitään
tulijalle tervetuliaisiksi tarjottavaa, ei edes sammalkouraa, sillä
vesi on ne aivan alastomiksi huuhdellut. Näiden takana seisoo pari
majakkaa heitä osoittamassa. Mutta pian kiiruhtaa myös eläviä tien
osoittajia: luotseja. Saaristojen, luotojen, isojen selkäin ja
kaitaisten salmien lävitse johdatetaan laiva viimein satamaan. Mutta
koko tämän matkan muuten vaihteleva ympäristö näyttää matkustajalle
vaan paljasta köyhyyttä ja kolkkoutta. Saarien rannoilla ei nähdä
tuskin ainoatakaan kasvia, ei mitään viheriäistä; ainoastaan alastomia
kallioita, jotka seinäin tavalla vedestä kohoutuvat. Vesi on näiden
sivut niin silitellyt, ett'ei ruoho-mätäs, vielä vähemmin mikään kasvi
ole niissä sijaa saanut. Niiden harjoilla kasvaa kuitenkin muutamia
honkia; mutta nekin ovat tuulien ja myrskyjen piinaamisen tähden
pieniksi jääneet. Voidakseen tuulien tuudituksia kestää, on niiden
paras mehu ja kasvivoima juuriksi juosnut. Ne käärmeen tavoin
kallioiden koloissa kiertelevät, ja missä joku kolo on ollut, sinne
ovat ne kokeneet kätkeytyä. Juurien vieruksilla on sattumuksesta hiukan
ruokamultaa pysähtynyt; sianpuolamet ja katajapensaat käyttävät sitä
ravinnokseen. Tuskin minkäänlaista eläintä täällä tavataan. Muutamat
kalalokit kirkuen kiitelevät niiden yllä ja ehkäpä joku sorsakin niiden
salmissa soutelee. Siellä ja täällä nähdään joku kalastajankin mökki,
muutamia vuohia kallioita kapuavan, taikkapa joskus isoimmilla saarilla
muuan laiha lehmä, joka kanervikosta kokee einettänsä etsiä.
Me lähestymme kuitenkin mannerta. Köyhyys näyttää nyt vähemmän
vaivaavalta. Taampaa näkyy jo metsiä; muutamia lehtipuita puikahtelee
myös esiin; jonkun herrastalon valkoinen kivirakennus kuvastuu
vihannalla pohjalla; paikka paikoin ympäröi niitä ruohovyöhykkeet ja
osottavat ett'ei vesi ainoastaan kiveä niissä huuhtele.
Meri ei kuitenkaan ole tarjonnut niin jylhää näköalaa kuin maa.
Valkoiset purjeet ovat kaikkialla liehuelleet. Mitä etemmä ehdimme,
sitä tiheämmässä niitä nähdään. Näillä aluksilla on sama tie, kuin
meilläkin. He aikovat Tukholmaan, ja viedä sinne sen tarpeita. Me
näemme korkeilla halkopinoilla, eli suurilla heinäkasoilla lastatuiden
alusten sivuitsemme kiitävän, kalkkivenheiden syvässä kelluvan,
siistien purjelaivain ulkomaisilta matkoiltaan kopeina kotiinsa
kiiruhtavan. Me menemme kaikki Vaksholman lahteen. Täältä purjehdimme
me peräkanaa kapeata salmea "katselmuksen kautta." Tukholma lähestyy.
Lyhyesti sanoen joka ainoa kallio nyt vihoittaa; talot ja huvilat
kaunistavat nyt kukkuloita eli rantoja, johon maan pienikin
lahdelma eli syvennys pistäytyy. Istutuksia on kaikkialla; pienet
kyökkipuutarhat karviaismarja-pensaineen ja mansikkamaineen näyttävät
niin houkuttelevaisilta, meheviltä ja hupaisilta; tuulimyllyt, joita
emme ennen nähneet, viuhtavat myös nyt ilmaa. Perämies liikauttaa
peräsintä: laiva kiertää erästä niemekettä, ja nyt avautuu näköala,
kauneimpia, mitä tahdotaan nähdä. Oikealla, kaupungin ja maaseudun
välille pistäytyy puolikätköinen, molempain luontoinen ja
viehätyksellinen paikka. Se on Eläintarha. Vasemmalla kohoutuvat n.s.
etelävuoret, ja takaa näkyy tiheä mastometsä ja kaupunki huoneineen,
palatseineen ja tornihuippuineen.
Jos taas kaupunkia lähestytään länsi- eli Mälarin puolelta, tarjoaa
vesi ja maa samanlaista vaihetusta; mutta kaikki täällä on
viehättävämpää, rikkaampaa, kuin saaristossa. Mälari on luonnon
ihanuuksista rikkain järvi Ruotsissa. Sen kristallinkirkkaasta vedestä
kohoutuu lukemattomia lehtopukuisia saaria ja saarekkeita. Siellä
purjehtii kuin puistossa.
Matkustaja, joka on useissa kaupungeissa käynyt, huomaa Tukholmassa ja
sen ympäristössä niiden kuuluisampain kanssa monta yhtäläisyyttä. Hän
on esim. täällä huomannut Konstantinopolin penkereitä,[7] Edinburg'in
kuuluisia kallioita, Geneven järven ja Venedig'in kaivannoita. Yhtä
ihanoita näköaloja matkustajan eteen leviää myös Tukholmasta katsellen,
kuin sinne mennessäkin. Vaikka mille kukkulalle täällä noustaan,
nähdään sininen vedenpinta lahtineen yltäympäri; vuorten jyrkkiä,
paljaita seiniä, eli lehdoilla vihannoittuja rinteitä; vedenpintaan
kuvastelevaisia palatseja, pieniä hupaisia huoneita ja ränstyneitä
mökkejä. -- Muiden vanhain kaupunkien kanssa Tukholma kilpailee
rakennusten vaihtelevaisuudessa. Kaikki kadut eivät ole suoria eikä
leveitä. Kaupungin vähitellen kasvaminen voidaan nähdä. Se oli ensin
nykyiseen n.s. kaupunkiin ahdistettu. Rauhalliset porvarit, jotka
muurien sisällä turvaansa etsivät, alkoivat täällä kaupitella
ruokatavaroitaan, ulkomaalaisia kankaitaan, eli takoa haarniskoitaan,
silitellä kultavitjojaan, pohjailla kenkiään eli ommella nuttujaan
samalla, kuin raskaat rautapukuisten sotamiesten askeleet ympäristöä
kai'uttivat. Rakennukset täällä ovat kuin yhteen sullotuita, ahtaita ja
korkeita. Kaupunki muuttui pian liian pieneksi, väkiluku, liike ja
tilan tarves kasvoi. Hengelliset olivat jo aikoja sitte tästä
ahdingosta muuttaneet. Useimmat Tukholman kirkot ovat muinaisia
luostari-kirkkoja. Niiden ympärille kihermoittiin asumaan. Isoisten
palatseilla ei kaupungissa tilaa ollut. He rakensivat kankaille,
pienemmät seurasivat heitä. He tahtoivat myös olla mukana. Niin
lisäytyi kaupunginosia ja katuja. Nyt, kun pienetkin ovat suuriksi
tulleet, rakentavat he itsekseen, anastavat yhden paikan toisensa
perästä; muinoiset isoiset saavat seurata perässä, niin hyvin kuin
voivat.
Tukholman linna.
Niinkuin Tukholma ylimalkaan asemansa puolesta on maailman
merkillisimpiä kaupunkeja, on Tukholman linnakin maailman ihanimpia
rakennuksia. Sillä ei ole korkeita valleja eikä syviä hautoja, ei
upeita muureja eikä lujia torneja, jotka sen tekisivät mainioksi, vaan
se vaikuttaa syvästi katsojan mieleen ja herättää hänessä kunnioituksen
tunteita yksinkertaisen suuruutensa kautta. Jos etäältä katselemme tätä
linnaa, näyttää se matalalta, sillä se on niin avara. Mutta
asetuttuamme sen juurelle, huomaamme oitis, että se on kirkontornin
korkuinen. Jos lähestymme Tukholmaa miltä puolelta tahansa, vetää heti
huomiomme puoleensa tuo keskellä kaupunkia kohoava linna, monine
suurine ikkunoineen ja pitkine muurineen. Ne, jotka ovat paljon
maailmaa nähneet, vakuuttavat, että sen näkeminen herättää rinnassa
samoja tunteita, kuin suuren Pietarinkirkon katseleminen Roomassa;
muutamat menevät niinkin pitkälle, että sanovat sen vaikuttavan
katsojaan samaa, kuin jos Niilivirralta Egyptissä katseleisi tuon
muinaisen jättiläiskaupungin Theben äärettömiä loistorakennuksia.
Linna on neliön muotoinen, itää ja länttä kohden pistäytyy siitä neljä
matalampaa kylkirakennusta. Itäpuoleisten kylkirakennusten välillä on
puita ja kukkia kasvava kohonne, niin kutsuttu Logården, jonka
ulkosivua rajoittaa marmorireuna, jota kaunistaa loistokukilla
koristetut posliiniastiat. Linnan piha on suuren korin muotoinen.
Pohjaispuolelta johtaa linnan portille niin sanotut roomalaiset.
portaat, joissa ei ole mitään astuimia. Nämät portaat kulkevat linnan
koko etusivulla ja mainitaan Lejonanmäeksi, sillä niiden keskikohdalla
on kaksi suurta, pronsista valettua jalopeuran kuvaa, jotka seisovat
marmori-alustoilla ja ovat Kaarlo XII ajoilta.
Kun astumme eteläiseen portinkäytävään, tulemme mahdottoman suureen
porrashuoneesen. Tämän lävitse kulkee pihalta ajotie niin sanotulle
linnanmäelle, ja tämän tien kummallakin puolella on kahdet
kohtamoportaat, joita myöten päästään linnan ensimmäiseen kertaan.
Itäiset näistä portaista vievät linnankirkkoon, läntiset valtiosaliin,
jotka molemmat huoneet täyttävät kaksi kerrosta tällä puolella linnaa.
Kirkko on komea; yltä yleensä hohtaa kiilloitettu marmori ja kulta.
Valtiosali, joka on kirkkoa avarampi, on Ruotsin suurin ja komein sali.
Täällä avaa ja päättää kuningas juhlallisesti valtiopäivät, ja silloin
nähdään salin länsi-päässä, muutamia astuimia ylempänä laattiata, hänen
puhtaasta hopeasta tehty valtaistuimensa. Tämän kummallakin puolella
seisovat kuninkaiden Kustaa II Adolf'in ja Kaarlo XIV Juhanan
marmorikuvat. Tässä salissa on myös kruunaustansseja ja muita
harvinaisempia hovijuhlia pidetty. Niinkuin jo mainitsimme, on tämä
linna maailman ihanimpia rakennuksia. Kaikki on siinä kaunista,
suuremmoista ja komeata, mutta missään emme näe liiallisia, turhamaisia
koristuksia, vaan kaikkialla, sekä ulko- että sisäpuolella vallitsee
sievin kohtuus. -- Linnan itäisen kylkirakennuksen edustalla on Kustaa
III:n kuvapatsas, jonka on tehnyt tuo kuuluisa ruotsalainen
kuvanveistäjä Sergel.
Se, jolle kunnia lankee tämän linnan rakentamisesta, on tuo nerokas
Nikodemus Tessin. Hän ei kuitenkaan itse ehtinyt sitä valmistamaan,
vaan lopputyön täytyi hänen jättää pojallensa, tuolle loistavan
mainiolle kreivi Kaarlo Kustaa Tessin'ille. Tätä linnaa alettiin
rakentaa jo kuningas Kaarlo IX:n hallitessa. Mutta kun mainitun
kuninkaan ruumis par'aikaa makasi näytevuoteella, hävitti kauhea
tulipalo koko linnan, sekä tuon vastaraketun osan että jäännöksen
vanhastakin. Töin tuskin saatiin kuninkaan ruumis pelastetuksi. Kaarlo
XII:n aikana alkoivat taas nuo monet, pitkälliset sodat, jotka nielivät
valtion kaikki varat. Vasta Joulukuussa 1754 valmistui linna siihen
määrään, jotta hovi taisi muuttaa sinne. Se on samalla paikalla kuin
entinenkin linna. Viimemainitun rakennutti mahtava Birger Jarl, hän,
joka v. 1249 perusti Hämeenlinnankin ja pakoitti Hämäläiset kasteesen.
Birger Jarl rakennutti nimittäin Stadsholm'in korkeimmalle harjulle
suuren pyöreän tornin, jota kutsuttiin nimellä "Kärnan" (ydin).[8] Tämä
oli linnan keskus ja sai sittemmin nimen "Tre kronor" (kolme kruunua)
sen kupoolissa olevan koristuksen tähden. Itse linna oli soikea,
nelisivuinen ja varustettu sekä kulma- että kylkitorneilla; pihoja oli
siellä kaksi. Sitä paitsi ympäröitsi sitä suuremmaksi osaksi korkeat
ympärysmuurit ja vesikaivanto, jossa laivat voivat kulkea.
Norjan luonto.
Norjan voidaan sanoa sanan täydessä merkityksessä vuorimaaksi, josta
suurin osa on tuntureita. Melkein Ruotsin ja Norjan rajalla 69:stä
leveysasteesta alkaen kulkee etelään päin vuorijono, joka tosin siellä
ja täällä taittuu, mutta joka kuitenkin kokonaisuudessaan sen nimen
ansaitsee. Muutamin paikoin kohoaa korkeita kukkuloita, mutta yleensä
se ei ole 3,000 jalkaa korkeampi. 62 asteen eteläpuolella tunturi
vähitellen alenee Norjan eteläosassa, johonka verrannollisesti
isollainen alanko muodostuu. Tunturissa, joka 63 asteen paikoilla
kääntyy länteen ja sitte kulkee etelään aina 59:teen asteesen, voidaan
kyllä nähdä jälkiä yhtämittaisesta vuorijonosta, mutta pääasiallisesti
voidaan kuitenkin tunturia täällä pitää avarana ylätasankona, josta
siellä ja täällä kohoutuu korkeita vuoriselänneitä ja kukkuloita, jotka
kohoutuvat aina 8-9,000 jalan korkeuteen. Itse ylätasangot, jotka ovat
vähän aaltomaisia, ovat joskus 12-15 maatieteellisen peninkulman
levyisiä. Niin pitkältä kuin silmä kantaa tässä synkässä ja
yksinäisessä erämaassa, jossa villit peurat majailevat, ei nähdä muuta
kuin peuranjäkälän j.m.s. kasveja, joiden voittava kellertävä väri
antaa seudulle sanomattoman yksitoikkoisen näön. Näillä seuduilla ovat
korkeimmat ja jylhemmät tunturistot ja useimmat jäätiköt.
Norjan kaakkoisen osan laaksot kulkevat säännöllisesti pohjaisesta
etelään. Ne ovat usein niin kapeita, että joki, joka niissä aina
vuorilta tulvailevaa vettä vierittelee, peittää suurimman osan niiden
jotenkin tasaisesta pohjasta. Länsirannikolla sitävastaan tunkeutuu
meri useissa paikoin syvinä lahtina maahan lännestä itään ja muodostaa
täällä n.s. vuonoja, jotka, miten monet itäisemmät laaksotkin, jollakin
tavalla voidaan pitää suuren tunturiston rotkoina.
Maan suurin osa on siis suuri ylätasanko, jota erisuuntaiset syvät
laaksot risteilevät. Laaksoissa ja niiden rinteillä asuvat useimmat
ihmiset, ja harvoin tavataan 2,000 jalkaa ylempänä kiintonaisia
ihmisasuntoja. Eipä edes paimentolaistupiakaan, joissa parina kesän
kuukautena karjain kaitsijat asuvat, ole säännön mukaan 3,000 jalkaa
merenpintaa korkeammalla.
Norjassa on paljo järviä; mutta useimmat niistä ovat hyvin pieniä ja
meren pintaa paljoa korkeammalla, niinkuin esim. Gjendin (3,170 j.),
Bygdin (3,470 j.); molemmat ovat jotenkin 61 1/2° paikoilla. Useista
näistä pienistä järvistä joet juoksevat aivan vastakkaisia suuntia.
Tässä suhteessa merkillisin järvi on 1,990 jalkaa merenpintaa ylempänä
oleva Lessjöverksvan; tästä järvestä alkaa kaksi jokea, Laagen etelään
ja Nauma pohjaan.
Maa suurimmaksi osaksi on hetteiköitä, joista moni voitaisiin
viljeltäväksi tehdä, mutta jotka nykyisessä tilassaan pilaavat ilmaston
ja tekevät viljan viljelyksen vaaranalaiseksi ympäristössään.
Ainoastaan Kristianian hippakunnassa, joka tekee noin 1/4 osan koko
maanpinnasta, on aina 54 1/2 m.t. neliöpeninkulmaa rämeitä ja
hetteiköitä viljelykselle sopivassa ilmanalassa ja 36 m.t. neliöp. sen
yläpuolella. Viime aikoina on ruvettu hetteitä ojittamaan ja
kuivaamaan, ja hyöty tästä vuosittain enemmän ja enemmän nähdään.
Vaikka metsät nyt ovat jo hyvin haaskatut, peittävät kuusi- ja
honkametsät kuitenkin vielä suurimman osan maata. Eteläisillä seuduilla
on myös pieniä tammi- ja pyökki- ja pohjaisissa seuduissa myös
koivumetsiä; mutta mitään muita puunlajeja ei Norjassa metsiksi asti
kasva.
Edellä mainitusta voidaan helposti nähdä, että viljelysmaata Norjassa
ei paljoa ole, ja melkein hämmästyy kuullessaan, että koko Norjassa ei
ole 50 m.t. neliöpeninkulmaa enempää viljelysmaata. Tämän tähden
Norjaan täytyykin tuoda hyvinäkin vuosina paljon viljaa. Kuinka suuri
osa tästä viljelysmaasta käytetään pelloksi eli keinollisiksi ja
luonnollisiksi niityiksi, ei tässä voida sinnepäinkään määrätä.
Hammerfest.
Norjan Suomessa (Finnmarkissa) Tromsön hippakunnassa on, paitsi Tromsön
pääseutua, Hammarfest -- maapallon pohjaisin kaupunki -- eräällä
saarella. Elämä näin kaukaisen pohjaisen kaupungissa ansainnee
tarkempaa kertomista. Tämä pieni paikka, joka kauvan oli melkein
mitätön, on tässä vuosisadassa alkanut vähän vaurastua. Kaupungissa on
nykyjään noin 1,000 asukasta, suuria makasiineja ja monta "ravintolaa."
Kesillä, jolloin monia satoja laivoja, enimmäkseen norjalaisia jaaloja
ja venäläisiä lotjia, tänne saapuu, tarjoaa Hammarfest erittäin
vilkkaan näön. Kaikki ovat työssä ja liikkeessä. Voitonhimo ja
seurustelemisen halu vieraiden kanssa pitää tämän pienen kaupungin
asukkaat lakkaamattomassa toiminnossa. Työpäivää kestää myös
niinkauvan, kuin haluttaa, sillä aurinko täällä ei moneen viikkoon
laskeudu. Mutta tämä valon, ilon ja onnen aika pian loppuu. Pakkanen
palautuu, laivat katoavat, ja äskeinen vilkas satama on hiljainen ja
autio. Pitkä yö ilmoittaa tuloansa alituisesti himmenevällä taivaalla
ja talvipukuun pukeutuvalla maalla. Mitään valoa ei nähdä muualta, kuin
palavista lampuista, jotka ainoastaan päivällishetkenä voidaan
sammuttaa, ei antaakseen tilaa päivänvalolle jota ei siellä olekaan,
mutta väsyneitä silmiä lepuuttaakseen. Kaikki yhteys muun maailman
kanssa näkyy loppuneen, ainoastaan sattuman tapaisesti voidaan postia
tänne synkälle seudulle odottaa kertomaan mitä muualla maailmassa
tapahtuu. Mutta mitä enemmän ihmiset tuntevat itsensä toisista
eroitetuiksi, sitä enemmän ystävyys ja luottamus sitoo heitä
keskenänsä; niin myös on täällä.
Molemmanpuolinen tarve synnyttää hyväntahtoisuuden, ja hyväntahtoisuus
taas puolestaan seurailun. Kukaan ei ole liian ylhäinen, ei liian
alhainen, kaikki näyttävät yhtyvän yhdeksi perheeksi. Kun siis joskus
tyyni ja kirkas kuuvaloinen ilta houkuttelee, keräytyvät kaikki
(ikäänkuin äänettömästä sopimuksesta), joilla on varaa jonkinlaiseen
seuraelämän huviin, osaa ottamaan, ja tekevät köykäisissä reissään,
joita sukkelat hevoset eli peurat vetävät, jonkun huvimatkan
ympäristöön, sitten yhteiseen huviin keräytyäkseen.
Tämmöiset matkat ilahuttavat usein semmoisella näytelmällä, jota
ainoastaan pohjaisimmat seudut voivat niin täydellisessä kauneudessa
tarjota; tämän tarjoavat napataivaan revontulet. Kun silloin vuorten
takaa nähdään muutamia huikaisevia valosoihtuja, joita vähitellen
säännöttöminä säteinä korkeuteen tupruilee eli yht'äkkiä lehahtaa
taivaan laelle, siellä silmänräpäykseksi yhdistyäkseen säihkyväksi
ruunuksi, jonka erinomaiset väriloistot ja singahtelevaiset ja
vavahtelevaiset säteet suitsuttavat tulta kaikille suunnille, sekä
yht'äkkiä loppuvat, seuraavassa silmänräpäyksessä uudestaan ilmestyäkseen
vieläkin häikäisevämmässä loistossaan, niin ei semmoisina hetkinä
pyritä etelän polttavaan auringon valoon, vaikka se paratiisimaisten
puutarhain ylitse paistaisi.
Seelanti ja Kyöpenhamina.
Seelannin saari näyttää puutarhalta eli oikeammin puistolta, jossa
viljelys ainoastaan luonnon suloisuutta nähtävämmäksi saattaa.
Viheriöitä kunnaita ja meheviä niittyjä vaihtelee muhkeiden
viljavainioiden kanssa. Kaupungit ja kylät ovat harvinaisia ja
tavallisesti tiheiden lehtimetsäin ympäröimiä. Paljoa useammin nähdään
yksityisiä talonpoikaistaloja. Maan parhaina kaunistuksina ovat
kuitenkin sen pyökki-metsät. Tämä puu ei siellä kasva yhtenä runkona,
vaan kohoutuu yhdestä juuresta monihaaraisena, joista jokaisella on oma
tuuhea lakkansa. Metsät, maan parhaimmat rikkaudet, ovat usein monta
peninkulmaa avarat. Niiden tummasta viheriästä vilahtelee siellä ja
täällä niittyjen vaaleampiviheriä. Näillä likeisten talojen karjat
käyskentelevät ja kellojaan soittelevat. Hyvät tiet (chaussét)
risteilevät saarta eri suunnille ja yhdistävät erityiset seudut
keskenään. Maakansa on yleisesti hyvinvoipaa. Siihen on osaksi
pääkaupungin läheisyys syynä, sillä sinnehän he voivat tavaroitaan
kalliisen hintaan myödä, osaksi maan erinomainen hedelmällisyys.
Tanskan pääkaupunki, Kyöpenhamina (Kjöbenhavn) muodostaa melkein
kokonaisen ympyrän, joka on enempää kuin peninkulmaa ympäriinsä.
Linnoitukset piirittävät kaupunkia kaikilta puolilta. Se on niin
rakennettu, että siihen helposti tutustuu. Kaupungin keskipiste on
Kuninkaan uusi tori (Kungens nytorv), jolle liike kaikilta
suunnilta keräytyy kuin polttopisteeksi. Täällä on teateri,
kuninkaallinen Charlottenburgin linna, ja sille päättyy 12 katua. --
Öresundin-rantainen, etuisa asema on Kyöpenhaminaan houkutellut joukon
oppineita miehiä, taiteilijoita, korkeita virkamiehiä, kauppamiehiä
j.n.e. joita vuosittain myös vieraista maista kaupungissa käväisee.
Meriliike, kauppa ja kalastus tekee kyöpenhaminalaisen päätoiminnon.
Kyöpenhaminalaiset ovat muita pohjaismaiden kaupunkien asukkaita
taipuvaisempia huvituksiin. Varsinkin he rakastavat huvimatkoja maalle.
Pää-asiallinen huvi on heillä kesällä eläintarhaan (Dyrehaven)
käyskenteleminen; se on 1 1/2 peninkulmaa kaupungista oleva metsä,
jonka ympärystä on melkein 4 peninkulmaa. Meren rannalla tie kulkee
kaunista lehtikujaa myöten maatalojen ja huviloiden välitse. Eräällä
metsän sisäiselle kunnaalle on kaikenlaisia puoteja rakennettu. Täällä
on kesä-heinäkuussa kansan elämän keskipiste, sillä tänne keräytyy
sunnuntaisin ja keskiviikkoin Kyöpenhaminalaiset, Seelannin pienten
kaupunkien asukkaat sekä saaren talonpojat. Meteli kansan kihinässä
tulee kuitenkin enemmän myyjäin kuin katsojain puolelta. Wien'issä
kansa karjuu, laulaa ilosta ja riemuitsee lapsellisuudessaan.
Vakava tanskalainen ei sitä tee. Hän jättää sen markkinahuijareille
ja silmänkääntäjille. Tanskalainen tahtoo nauttia ja katsoa. Hän
ratsastaa karusellilla, nousee korkeisin heilukiikkuihin, katselee
silmänkääntäjäin kujeita j.n.e. Usein täällä on 20,000 ihmistä ko'olla.
Seelannin talonpoikainen kansa tekee miellyttävän vaikutuksen
vieraasen. Se on voimallista ja kaunista. Useimmilla on tummat, kuin
vaaleat hiukset ja siniset silmät, ovat pitkäkasvuisia ja mehevä,
vereväkasvoisia. Miehet ovat puetetut punaisiin eli sinisiin lyhkäisiin
nuttuihin, joissa usein ovat hopeaiset napit; Vaimot ja tytöt pitävät
pitkillä, valkeilla udeilla kaunistettua huntua ja valkoista
koristettua kaulusta, tummia verhoja ja valkoisia esiliinoja.
Kaikki he näyttävät yleviltä. Raakoihin ja halpoihin tekoihin ei
koskaan siellä tarvitse tulla todistajaksi. Tanskalaiset ovat
hyvänluontoisia. He ovat kohteliaita, jotenkin rohkeita, hyvin vieraita
auttavaisia ja kuuntelevat mielellään isänmaataan ylistettävän. He ovat
kopeita historiastaan, merisankariensa urostöistä ja varsinkin
sotalaivastostaan ja meriliikkeesen tottuneista rannikkojen asukkaista.
Todella voivatkin he ylistellä merimiehiään, sillä tanskalaiset
merimiehet ovat mainioita, notkeita, rohkeita, reippaita ja, kun
tarvitaan, isänmaan rakkauden innostuttamia.
Kyöpenhaminassa sivistys vallitsee. Yksi etevä todistus siitä ja kansan
ajatustavasta on, että semmoisia miehiä, kun Thorvaldsen ja runoilija
Oelenschläger tuntee ja kunnioittaa jokainen heidän maansa mies, niin
palatsissa kuin majassakin.
Niinkuin muissakin pääkaupungeissa, on Kyöpenhaminassakin
taideaarteensa. Varsinkin etevä on Thorvaldsenin museo. Thorvaldsen oli
suuri kuvanveistäjä, Islannista kotoperäisin. Hän käytti suurimman osan
omaisuudestaan tähän kokoelmaan, jonka perustaja hän on. Museossa on
myös paljon katseltavana pohjaisista muinaismuistoista: vanhoja
sota-aseita, huonekaluja, keihäiden kärkiä, kauneita kultakoristuksia
y.m. Nämä kokoelmat lisäytyvät vaan ehtimiseen, sillä Jutlanti ja
tanskalaiset saaret ovat rikkaita muinaismuistoista.
Kyöpenhaminan suurimpiin kauneuksiin kuuluu jo mainittu Dyrehaven. Tämä
sisältää kauniimman pyökkimetsän, kuin ajatellakaan voi. Koko tiellä
Dyrehavenista kaupunkiin saakka on omituinen viehätyksensä. Sille
nähdään metsiä, järviä, hedelmällisiä vainioita, puutarhoja, maataloja
ja muutama askel niistä sivulle meri -- sininen Öresund lukuisine
purje- ja höyrylaivoineen, jotka kulettavat satoja ihmisiä, mitkä
tahtovat Dyrehavenissa huvitella venheissään, joista musiiki ja iloisia
ääniä kaikuu, taampaa näkyy tiheä kaupunki torneineen, korkeine
muureineen ja linnoituksineen, joita kaikkialla vanhat, kauniit puut
kaunistavat; puiden välillä taas siellä ja täällä alankomaalaiset
tuulimyllyt viuhtovat. Sieltä näkyy myös satama purjeineen ja
lippuineen, joiden ylitse sotalaivaston muhkea mastometsä kohoutuu.
Lahdelman suulla nähdään hallituksen tykistö ja vasemmalla puolella
kaunis kävelypaikka pitkin meren rantaa.
Jos katseensa kääntää merelle päin, näkee terävä silmä kirkkaalla
ilmalla Ruotsin rannikon ja kaukana salmessa kohoutuvat Hvensin korkeat
kalliot, joilta kerran Tycho Brahe koetti tarkastella tähtien kulkua ja
ihmisten kohtaloita.
Iltasilla, kun kuu meren aalloista kohoaa ja, sumut lävistäen,
levittelee välkkyvää ja punaista kajastustaan tälle äärettömälle
kuvastimelle; kun koko sotalaivasto levittää valkoiset purjeensa ja
majakat rannikolla loistelevat ikäänkuin virvatulet, jotka katoavat ja
jälleen ilmestyvät: silloin tuskin löytynee ihmistä, jota ei tämmöinen
ihastuttava näytäntö liikuttaisi.
Meriheitto-maat Schleswig'in länsirannikolla.
Niin ulkonäkönsä, kuin siinä asuvaisen kansan omituisuuden tähden on
se Jyllannin osa omituinen, johon nyt pyydämme lukioita kanssamme
seuraamaan, nimittäin meriheitoille (marsch-maalle) Schleswigin
länsirannalle. Näilläkin seuduilla on kauneutensa, vaikka se, joka on
tottunut itärannikon vaihtelevaan luontoon, yhtävähän tuntee itsensä
kotoutuneeksi näillä hietaharjujen välisillä tasangoilla, kuin
meriheiton asukas kunnaiden välisissä metsissä. Sen, joka näkee
näiden avaroita, meheviä niittyjä, arvoisia rakennuksia, lihavia
karjoja ja hyvinvoipaa kansaa, täytyy aivan luonnollisesti johdattaa
ajatuksiinsa rauhallinen ja tuottoisa työskentely maanviljelyksessä ja
karjanhoidossa. Jos katse sitte kohtaa niitä korkeita multavalleja,
jotka mahtavien muurien tavoin rajoittavat ja aitaavat maan meren
puolelta, ja jotka monilla haaroillaan kaukaa mereltä pistäytyvät, niin
aavistetaan, että nämä hedelmälliset ruohotasangot eivät ole vaivatta
syntyneet, ja että hyrskivä länsimeri tuolla edustalla on vihollinen,
jota vastaan asukasten täytyy olla kamppailuun varustetut ei ainoastaan
enemmän maata voittaakseen, vaan myös säilyttääkseen sen, jota he
vuosisatain kuluessa ovat voittaneet ja rakentaneet. Ja jos viimein
menemme valleille ja tarkastelemme sieltä meren muutoksia luoteen ja
vuoksen vaihetellessa, niin pian huomaamme, että maa ainoastaan
voimallisten luonnon mullistusten kautta on saanut nykyisen muotonsa,
ja että näitä tasangoita ei olisi, jos ei niiden asukkaat niitä
suojelisi väsymättömällä kestävyydellä, jolla kansa taistelee sen maan
puolesta, jolta ne ovat syntyneet ja johon ne ovat muuttumattomalla
rakkaudella kiinnitetyt.
Vuoksen aikana, jolloin vesi nousee, syöksee vesi ylös patoja vasten,
ikäänkuin tahtoisi se ne musertaa ja voimalliseen kainaloonsa kääriä.
Paitsi sitä hyvää maata, jota meri sinne ja tänne vallien juurille
jättää ja joka aikain kuluessa muuttuu hedelmälliseksi maaksi,
näyttäytyy ulapalla ainoastaan yksityisiä saaria, jotka ovat valleilla
piiritetyt samoin, kuin mannermaan länsirannikko ja muutamia pientä
saaria, Hallingejä, joiden niukkaa nurmikkoa aallot helposti
huuhtoilevat. Luoteen aikana meri sitävastaan vetäytyy kauvaksi
taaksepäin ja paljastaa silloin isoja, monin paikoin peninkulmain
levyisiä harmaita ja sinertäviä, mutaisia maan-aloja, joilla
hietakasoja ja raakkujen kuoriläjiä kohoutuu. Ainoastaan pienemmissä
syvennyksissä vesi vielä välkkyilee. Suuret vesilintuparvet kämpivät
nyt sillä maalla, joka ikäänkuin aalloista on kohoutunut; hylkeet
hitaasti matelevat niillä paikoilla, joissa hän äsken aalloissa kellui,
ja lapset voivat nyt juoksennella siellä, jossa suuri laiva purjehti.
Mutta nämä suuret alat, joilta meri siten kahdesti päivään pakenee,
olivat muinoin, ja vieläpä noin pari sataa vuotta takaperin,
hedelmällisiä maita, tuhansien ihmisten asuttamia, joilla kaupungit ja
kylät, kirkot, metsät, pellot ja niityt rehoittivat. Nyt voidaan syyllä
sanoa, että meri on ne niellyt; sillä nykyiset meriheittomaat ovat
ainoastaan revityitä ja hajoitettuja jäännöksiä mereen kadonneesta
maasta. Ja aallot kun niin tasaisiksi ajautuvat, että entinen maa taas
esiytyy, silloin näyttää, kuin meri tahtoisi kopeillen osoittaa, kuinka
paljon se on riistänyt. Mutta se ei tahdo antaa takaisin, mitä se
kerran on matkaansa saanut; sentähden tuleekin se taas hyrskien
takaisin, ensin hitaasti, sitten aina kiivaammasti ja viimein hyökkää
niiden patojen juurille, joihin inhimillinen viisaus ja ahkeruus on
rajan meren aalloille asettunut. Semmoiselta meri näyttää, kuin se on
tyyni ja rauhallinen; mutta läntiset myrskyt kun sitä kuohuttavat,
huoneiden korkuiset laineet kun syökseytyvät valleja vastaan ja
ruiskuttavat suolaista vaahtoansa niiden harjain ylitse, silloin
elementtien taistellessa ihmiskätten tekojen kanssa, näyttää kuin
sulut tahtoisivat osoittaa, että ne voivat vihollisensa vastustaa.
Usein meri rikkiruhtoi vallit ja hyökkäsi estämättömällä voimalla
sisämaahan, hävittäen avaroita aloja. Mutta kestävällä ahkeruudella
meriheittomaiden asukkaat uudestaan rakensivat suojusvarustuksensa,
niin paljon kuin mahdollista oli, ja jos vielä vesitulvat vastaan
pitämättömällä voimalla riistivätkin isoja maapaloja, niin onnistui
myös ihmisillekin usein väsymättömillä ponnistuksillaan takaisin
voittaa paljon, joka näytti kadotetulta. Tästä voi kukin helposti
nähdä, että meriheittomaat enemmän kuin muut seudut aikain kuluessa
ovat niin muodoltaan kuin alaltaankin muuttuneet.
Islanti.
Tuskinpa luonto on antanut muulle maalle synkempää pukua, kuin
Islannille, jota vuoden kolmen neljänneksen aikana jää peittää ja
lyhyenä kesänä alituisesti hyrskivillä aalloilla saarretaan.
Jääpeittoisista vuorista tupruilee savu- ja tuli-patsaita; sillä
sanomaton hehkuva liesi on saaren sisustaan kätketty. Hekla on Islannin
peloittavaisin tulivuori, joka tuskin on peninkulman päässä merestä;
sen syöksymiset ovat vielä hirmuisemmat, kuin Vesuvion ja Etnan.
Tulivuorelle on varsin vaikea päästä, ja kun sen kukkulalla seisomme,
on edessämme näköala -- ehkä kaikkein kauhein maailmassa. Useiden
peninkulmain alalla nähdään ainoastaan mustia, tulivuorellisia
huippuja, joiden välissä laavavirrat leveilevät, ja turhaan tähtäillään
viheriäistä pilkkuakaan. Kun vuori syöksee tulta, täristää usein
kuukausia kestävä maanjäristys saarta.
Kaksi kuumaavettä ruiskuttavaa lähdettä, Geiseriä, on täällä myös yhtä
kummallista. Määrätyillä ajoilla puhaltaa iso Geiser 20 jalan
paksuista, kivillä sekoitettua vesipylvästä 80:en ja 90:nen jalan
korkeuteen. Kohisten kohoaa vesi korkeuteen ja kohisten putoaa se
sieltä pieneen vesisäilöön, josta se pienenä purona sitte lirisee.
Muutamain minuuttien perästä katkeaa vesipylväs, ja silloin nähdään
ainoastaan musta aukko, josta ainoastaan höyry paksuna pilvenä
kumpuilee ylös. Jonkun ajan kuluttua kuuluu kaukainen, maanalainen ja
ukkosen tapainen jyminä. Se lähenee lähenemistään; höyrypilvi sakenee,
ja näyttää se, ikäänkuin äärettömässä kattilassa kiehuvalta vedeltä.
Silloin on aika paeta, sillä yht'äkkiä kohoaa taas musta vesipatsas
syvyydestä ja vaipuu taas, miten ennenkin takaisin.
Islannin kasvit ovat melkein Norjan kasvien kaltaisia. -- Tuntureilla
kasvaa vaivaiskoivuja ja pieniä piililajeja, miten Norjankin
tuntureilla; Islanninjäkälää on runsaasti. -- Varsinaisina
puina Islannissa on ainoastaan pieniä koivuja. Syy puulajien
harvalukuisuuteen ei ole lämmön puute, sillä puita kasvaa niin hyvin
Sipiriassa ja Pohjais-Amerikassakin paljoa kylmemmilläkin seuduilla.
Arvattavasti on tähän syynä kostea meri-ilma, kovat myrskyt ja
vaihtelevaiset ilmat. Skandinaviassakaan puut eivät rannoilla kasva
niin kauvaksi pohjaiseen, kuin sisämaassa; Norjan ulommaisilla saarilla
ei ole ollenkaan puita, ja meri-ilman vahingollinen vaikutus puihin
nähdään myös Jyllannin länsirannalla. Tämän ilmanalan laatu vaikuttaa,
ett'ei Islannissa voida viljellä ohraa, vaikka Skandinaviassa ohra
menestyy paljoa pohjaisempana ja kylmemmässä ilmanalassa. Sitävastaan
menestyvät kaalit, perunat, retikat ja monet kyökkikasvit, mutta,
kaalia lukematta, viljellään niitä hyvin vähän.
Metsäin puutetta palkitsee osaksi veden kulettamat hirret, joita
varsinkin pohjoisrannikolla kulkeutuu. Useammat niistä ovat honkia,
kuusia ja koivuja; mutta onpa myös tavattu siellä puita, jotka
ainoastaan kasvavat lämpöisissä maissa. Luultava on, että nämät puut
osaksi tulevat koillisen virran mukana Sipirasta, jonne ne virtoja
myöten etempää laskevat, osaksi myös seurannevat ne sitä isoa
merivirtaa (Golfvirtaa), joka Mexikon lahdesta koilliseen kulkee.
Islantilaisten tärkeimpinä kotieläiminä ovat lampaat, sen jälkeen
sarvikarja, hevonen ja vuohi. Hevoset ovat tosin pieniä, mutta väkeviä
ja vilkkaita. Islanti on rikas kesyttömistä linnuista, varsinkin
vesilinnuista, joista hahkatelkkä antaa kalliin untuahöyhenen. Vaikka
peura vasta viime vuosisadalla vietiin Islantiin, on niitä kuitenkin
nykyjään suurissa laumoissa sisämaissa. Jonkun ainoan kerran tulee
jääkarhukin sinne kulkujäillä Grönlannista. Rannikoilla on hylkeitä
runsaasti. Tärkeimmät kalalajit ovat useat turskilajit, lohet ja
sillit.
Brittein valtakunta.
Suuren kauniin puiston kaltainen on Brittein saarimaa. Turhaan
Englannissa etsitään Saksan avaroita lakeuksia, suuria soita, kolkkoja
kankaita, hietaisia erämaita, peninkulmaisia metsiä eli vuorijonoja.
Englanti on täynnä ristiin rastiin meneviä vuoria ja kukkuloita. Metsät
eivät ole erittäin tiheitä. Auringon suloiset säteet pääsevät
kaikkialla puiden välitse väreilemään. Tasangot eivät ole suuria, sillä
vieri vieressä olevat kunnaat jakavat niitä. Vuoret ovat yleensä
mataloita.
Korkeimpain vuorien kukkuloilta näkyy äärettömiin siintyvä oceani eli
valtameri. Maa ei ole missään puuttomaksi riistetty. Siihen, jossa
varjoa tarvittiin, on englantilainen jättänyt puita kasvamaan, jonka
tähden koko maa onkin harvan puiston kaltainen. Siellä täällä olevia
suurempia metsiä risteilevät niityt ja viljavainiot. Kelpo laitumet
viehättävät silmää, sillä merituulet pitävät ilman kosteana, joka taas
raitistuttaa ja nestetyttää ruohon. Viljavain peltojen välisillä
mehevillä niityillä elamoivat hevoisten, härkäin ja lehmäin iloisat
laumat; kunnahilla leikkivät lampaat ja vuohet melkeen vuoden ympäri,
sillä ilmasto on täällä niin leuto! Kaikkia niittyjä ja peltoja
ympäröitsee kasvavat pensasaidat.
Semmoisissa lehtevissä aituuksissa eläimetkin elävät. Semmoinen talli
on suuri ja tilava; laattiana on maan kaunis kukkaismatto, seininä
syötävät lehdet. Metsän kesyttömät asukkaat eivät ole pois karkoitetut,
vaan ovat kesytetyt ja hillityt. Kaikkialla metsissä ja kedoilla
tanhuilevat hirvet, metsävuohet ja kaniinit sarvikarjan ja lampaitten
tuttavuudessa. Maa on kirjavana vehriöiden puutarhojen verhoamia kyliä
ja herrastaloja. Kaikkia virtoja, noroja ja meren rantoja reunustavat
puutarhapuistot ja linnat sekä maatalot maatalojen vieressä. Mitä
parhaimmat tiet, suuret ja pienet, kapeat ja leveät -- tiet puusta,
raudasta ja kivestä risteilevät kaikkialla, ja vesirikkaat joet
virtaavat näiden kauniiden laitosten poikki ja pitkin. Sadoittain
jokia, puroja ja kanavia jakaiksen kaikille suunnille. Siellä ja täällä
vesi keräytyy padoiksi ja järviksi. Valtakunnan äärillä ovat köyhimmät
maakunnat. Skotlannissa kohoaa korkeita vuoria, Irlannissa isoja nevoja
levitäksen.
Korkeat liituvuoret ja kuohuissa hyrskyilevä meri, jossa maan
sotalaivasto uiskentelee, suojaa koko valtakuntaa.
Maan luonnollisen suojan takana on mitä vilkkain toimeliaisuus.
Englannin maa kätkee povessaan sanomattomia kaikenlaisia kiivihiili-,
rauta- ja tina-aarteita. Englantilaisen ahkeruus ja into ymmärtää
ne ilmiin etsiä ja hyödykseen käyttää. Englanti on tehtaiden,
höyrykoneiden ja rautateiden maa. Niin yöllä kuin päivälläkin kiitävät
junat taukoamatta kaikille maan kulmille. Englannin raudasta ovat
höyrykoneensa tehdyt, Englannin hiilillä niitä lämmitetään. Muutamiin
Englannin kaupunkeihin tullessa nähdään jo kaukana jättiläis-torvet
katoilla ja miten savupilvet niistä toinen toistaan kiireimmin kokevat
korkeuteen; ne ovat tehtaiden ilmoittajia. Näissä höyrykoneet
työskentelevät väsymättömällä toimeliaisuudella. Puuvilla-, rauta-,
teräs-, nahka-, silkki- y.m. tavaroita valmistetaan siellä
sanomattomalla nopeudella. Pian kiitävät ne sitte rautateitä kautta
maan, kanavia kaikkialle satamiin ja rantakaupunkeihin, joissa ne
laivoihin lastataan ja viedään vieraisin maailman osiin.
Mikä komeus, mikä ylellisyys, mikä rikkaus kohtaa meitä melkeen joka
askeleella! Mikä onnellinen maa! -- Mutta, niin kuin aina on laita,
niin täälläkin loiste osaksi pettää. Seuraa minua johonkin suurimpaan
tehtaasen; tuhansia kalpeita olennoita kohtaa meitä siellä. Mene heidän
mökkeihinsä ja sinä olet näkevä usein katkerimman puutteen ja sydäntä
särkevimmän kurjuuden; jos puhut heidän kanssaan, taitamattomuuden ja
raakuuden huomaat heidän joka sanastaan. Ja jos tahdot köyhäin tilaan
vielä tarkemmin tutustua, niin seuraa kanssani maan sisäisiin
kivihiilikaivoksiin. Kalpeiden ja repaleisten vaimojen ja lasten parvia
ehtimiseen rientää raskaine taakkoineen, mikä kontaten kuka raahaten,
vastaasi: köyhyys ja kurjuus puhuu heidän kalpeiden kasvojensa
juonteista; raakuus heidän sanoistaan ja töistään. Aamunkoitosta yöhön
saakka he työskentelevät maan syvyydessä.
Englantilaiset.