Euroopan pinta-ala on 180,000 maatieteellistä peninknlmaa. Idässä
yhdistyy se Aasiaan. Jos tahtoisimme matkustaa näiden molempain
maanosain rajaa päästä päähän, niin olisi meidän kulettava 360
peninkulmaa. Kaikkia muita Euroopan sivuja rajoittaa meri, jonka tähden
sitä voidaankin pitää suurena niemimaana.
Jos emme ota niemimaita lukuun, muodostaa Euroopan manner kolmion,
jonka yksi kulma on Urali-vuorten pohjaispäässä, toinen Kaspian meressä
ja kolmas Biskajan lahdessa. Tästä pistäytyy viisi suurta niemimaata:
kaksi pohjaiseen ja kolme etelään. Eteläiset niemimaat ovat
Välimeressä; ne alkavat maanosan päävuorista; ne kasvavat niistä,
niinkuin puu kasvaa juurestaan. Päävuorten haarat risteilevät niitä,
niinkuin lehden hermot lehteä. Pohjaiset niemimaat muodostavat
Atlantin meren rantamia. Syrjäisen asemansa ja vähemmän suosiollisen
ilmanalansa tähden nämä eivät ole saavuttaneet edellisten merkitystä
ihmiskehityksen historiassa. Euroopaan kuuluu vielä joukko saaria,
jotka kylpevät sitä ympäröivän meren aalloissa. Nämä lukuisat saaret ja
niemet tekevät keskusliikkeen sen erityisten osain ja toisten maaosain
kesken helpoksi ja vilkkaaksi. Euroopan kansat ovatkin kerinneet
korkeammalle kehityskannalle, kuin muiden maaosain asukkaat, sillä
kansain keskusliike edistää suuresti sivistystä.
Suuri vaihtelevaisuus ilmautuu myös Euroopan pinnan muodostuksessa. Ei
missään muussa maaosassa vuorijaksot, vuoriryhmät, ylä- ja alatasangot,
laaksot, järvet ja virrat niin vaihtele keskenään kuin Euroopassa.
Suurin osa Euroopaa on kuitenkin alankoa. Maaosan itäinen puoli, aina
Pohjanmereen saakka, kuuluu siihen. Keskeltä mannerta kohoavat Alpit
korkeuteen. Niinkin korkeat kuin nämä ovat, ovat ne ainoastaan
vähennyskuvia muiden maaosain suurten vuorien rinnalla. Euroopassa ei
ole niin korkeita vuorten kukkuloita, kuin muissa maaosissa; ei
myöskään täällä ole niin voimallisia virtoja, niin jättiläismäisiä
kasveja ja eläimiä kuin niissä; ei Euroopa voi niiden tavoin kerskailla
ilmanalan ja lämpöisyyden "ylenpalttisuudesta." Euroopan tunnusmerkki
on "kohtuullinen." Ja senpätähden se onkin joutunut "ihmisen korkeimman
henkisen työn" kodiksi.
Euroopan vuoret ovat myös suuren virtajoukon lähteinä. Idässä on
virtoja enemmän ja suurempia, kuin lännessä. Euroopan suurin virta,
Volga, on myös itäisin. Mitä idemmä Euroopaa mennään, sitä enemmän
Aasian kaltaiseksi Euroopa muuttuu. Virtojen keralla on täällä suuri
jakso järviäkin. Ne ovat hyvin eritavalla sijoiteltuina; enin niitä
kuitenkin on Itämeren tienoilla. Nämä lukuisat järvet ja virrat eivät
ainoastaan siunaa Euroopaa tarpeellisella vedellä, vaan ne myös
edistävät keskusliikettä ja antavat voiman lukemattomille
teollisuuslaitoksille.
Euroopan ilmanala on, niinkuin sen pintakin, suotuisa niin
aineelliselle, kuin hengellisellekin kehitykselle. Tosin kesä on täällä
aivan toisenlainen kuin talvi; vuoriseudut toisenlaiset kuin laaksot;
eteläiset seudut toisenlaiset kuin pohjaiset; ylenpalttinen kylmyys eli
lämpöisyys, kosteus eli kuivuus kohtaa sitä tosin harvoin ja harvoissa
seuduissa. Maaosan keskiseudut varsinkin saavat iloita lauhkeasta
ilmanalasta, jossa niin ruumis kuin sielukin voi säännöllisesti
kehittäidä.
Suuri siunaus Euroopalaisille on, että talvi niin verkalleen täällä
muuttuu kesäksi ja kesä talveksi. Ainoastaan maaosan pohjaisimmissa
osissa seuraa pitkää ja kylmää talvea lyhyt ja kuuma kesä.
Euroopa ei voi lämpöisten maiden kanssa kilpailla luonnontuotteiden
moninaisuuksilla ja hedelmillä. Luonto näyttää sen huonosti
varustaneen. Sillä monta sen parhaista kasveista on muualta tuotua;
esim. ruis, vehnä ja peruna. Hedelmiä vanhaan aikaan tunnettiin
ainoastaan muutamia omena- ja päärona-lajeja. Kirsimarjat tuotiin
Vähä-Aasiasta, persikat Persiasta; appelsiinit Kiinasta; Keskisestä
Aasiasta olimme saaneet sitruunit, meluunit, viikunat ja viinin. Mutta
sekin on Euroopan suuri etu, että se voi toisten maiden tuotteita
itselleen kotiinnuttaa. Parhaimmat hedelmä- ja viljamaat ovat 42-60°
pohjaisten leveysasteiden välillä.
Eläinmaailmankin suhteen on Euroopa muita maaosia köyhempi, mutta
mielellään se onkin niiden määrällisittä ja vaivaloisitta pedoitta,
koska sillä on runsaasti maanviljelykselle ja ihmisten elannolle
hyödyllisiä eläimiä.
Euroopan väkiluku nousee yli 300 miljoonan ihmisen. Suurin osa niistä
kuuluu Kaukaasialaiseen eli valkoiseen ihmisrotuun; noin 17 miljoonaa
on Mongolilaista rotua; niitä ovat Samojedit, Lappalaiset, Suomalaiset
ja Turkkilaiset pohjaisimmassa, itäisessä ja eteläisessä Euroopassa.
Euroopan suurimmat kansakunnat, Slavilaiset, Germanilaiset ja
Roomalaiset jakavat maaosan kolmeen pääosaan: Slavilainen Euroopa
idässä (Venäjä, suurin osa Itävaltaa ja Euroopalainen Turkki);
Germanilainen, pohjainen, ja keskinen Euroopa ja lopuksi Roomalainen
etelässä ja lounassa (Italia, Hispania, Portugali ja Ranska).
Uskonnon suhteen Euroopan kansat jaetaan niin, että muhametiläisiin
luetaan vähän neljän miljoonan ylitse (Euroopalaisessa Turkissa), noin
kolme miljoonaa Juutalaisia ja muutama tuhat pakanoita, nim.
Lappalaisia ja Samojedilaisia; muut Euroopan asukkaat kuuluvat
kristittyihin. Kristinopin neljästä eri tunnustuksesta kuuluu
Suomalaiset, Ruotsalaiset, Norjalaiset ja pohjaiset Saksalaiset
Lutherin oppiin; Englantilaiset ja Schweitsiläiset reformeerattuun
oppiin; Germanilaiset kansat tunnustavat protestanttista oppia.
Etelässä Roomalaiskansoilla on Roomalais-katolilainen ja idässä,
Slaavilaisilla Kreikkalais-katolilainen oppi. Armenialaiset kristityt
asuvat hajallaan osaksi Turkin maalla, osaksi Itävallan keisarikunnan
läntisissä osissa ja eteläisessä Venäjässä.
Muihin maailman osiin verraten on Euroopassa pellon viljeleminen,
teollisuus ja kauppa korkeimmalle kerinnyt. Ihmishenki on täällä
anastanut suurimman vallan ulkonaisen luonnon ylitse, ja Euroopalaiset
kohoavat hengellisellä sivistyksellään yhä enemmän muiden maaosain
asukkaiden edelle. Euroopa täyttää kalliin tehtävänsä siinä, että se
levittää sivistystä maan kansoille.
Suomen luonto.
Niinkuin Suomen mannermaa verrannollisesti myöhään ja vuosituhansia
kestäneistä luonnonvoimain yhtämittaisesta vaikutuksesta vähitellen on
kohonnut meren "utuisista lainehista", samoin on tämä maa vasta myöhään
ja sitä myöten, kuin inhimillinen sivistys on levinnyt pohjaiseen päin,
vähitellen astunut näkyviin siitä pimeydestä, joka historian ensiaikoina
kätki tieteeltä suurimman osan maanpiiristä.[1]
Vanhempina aikoina oli Suomen niemi arvattavasti saarena, jonka
Itämeren ja Vienanmeren yhteiset vedet eroittivat Itä-Euroopan
mantereesta. Jos ottaa kartan käteensä ja siihen vetää leveän juovan
Suomenlahden itärannasta Laatokan ja Äänisjärven poikki Onegalahteen,
osoitettanee samalla sen suuren muinaisen salmen tahi sisämeren syvin
väylä, jonka kautta aallot ikivanhoina aikoina vierivät vuorottain
toisesta valtamerestä toiseen. Tätä paitsi näyttää koko Suomenmaan
puoli-kuivanneen epätasaisen merenpohjalta, jonka kukkulat muinoin
lienevät erityisinä saarina kohonneet ulapasta, joka vielä sitä ennen
niitäkin virutteli. Kaikki sen syvennykset ovat täynnä järviä ja itse
maakin on vielä suurimmaksi osaksi vesiperäistä, sisältäen isoja soita
ja nevoja, joiden kuivettumista luonto ja ihmistyö lakkaamatta
edistävät.
Suomi on korkeuden suhteen osa isosta itä-euroopalaisesta alangosta,
vaan maanpinnan luonnon suhteen Skandinavialaisen tunturiylängön haara
tai jatko. Se on kalliomaa, niinkuin Skandinavia, ja sen epätasaisella
pinnalla vaihtelee yhtenään kumpuja ja laaksoja; mutta nämä
epätasaisuudet ovat vähäpätöisiä ja ansaitsevat tuskin vuorien
nimitystä. Tämä, niinkuin myös lukuisat vesijaksot, antaa
"tuhatjärviselle maalle" sen omituisuuden. Siinä ei ole mitään, joka
katsojassa nostaisi semmoisia hämmästyksen tunteita, kuin esim.
Sveitsin (Schweitz'in) tai Norjan pilvenkorkuiset vuorenhuiput,
valtameren mahtavat hyökkyaallot taikka se kuolemantapainen
äänettömyys, mikä vallitsee äärettömällä lakealla tahi erämaalla.
Suomen luontoa ei sovi myöskään sanoa iloiseksi ja sulokkaaksi, sillä
sen kunnaat eivät ole viinimäkiä eikä sen laaksot rehoittelevia
kukkaisnurmia. Suomen luonnolla on kuitenkin erityinen viehättävä
kauneutensa, joka tekee, että se, ainakin Suomalaisen silmissä, vetää
vertoja jokaisen muun maan luonnolle. Tämän kauneuden pääomituisuus on
sen vakavuus ja tyyneys. Meidän harjuilla ja kummuilla, joiden ohuen
maapeitteen alta kova graniiti usein pistää näkyviin, kohoavat synkät,
ikiviheriät havumetsät suojelevina vartijoina jokaisen viljellyn
laakson, jokaisen lehtosaarisen järven ympärillä. Tämmöisen luonnon
tyyneys ei ole verrattava erämaan hiljaisuuteen. Henkeä päinvastoin
huomataan täällä kaikkialla. Milloin lukemattomia pieniä vuorenkumpuja
tahi kivimäkiä, milloin soikeita hietaharjuja ja leveitä kankaita, --
laaksoja, joissa vaihtelee lehtimetsää, viljamaita ja ihmisasuntoja,
vesiä, jotka koskina kohahtelevat ja juoksevat sitte solisten
eteenpäin. Näistä sopisi sanoa, että Ahti niissä soittelee, miten
kansanrunoissa metsätkin kanteletta soittelevat, ja Tapiolan ehtoisan
emännän herättää aamusin metsän piian simapilli. "Kohinat koskien ja
huminat honkien" ovat meidän maan luontoa. Mutta sen omituisena,
ihmeellisenä pohjasävelenä on sittenkin joku vienonsuruisen tyyneyden
vivahdus. Jokainen matkustaja, joka sisämaan ihanilta kummuilta on
luonut silmänsä siihen maiden ja vesien paljouteen, mikä vaihtelevina
kuvina avautuu hänen eteensä, tietää myöskin näiden kuvain häntä
enimmin miellyttäneen, kun rauhallinen tyyneys niitä hallitsi ja järvet
peilikirkkaina lepäsivät, metsäisten niemien ja saarien kaunistamina.
Vaikka pääpiirteet Suomen luonnosta ovatkin samat, on sen eri
maakunnilla kuitenkin omituinen luonteensa.[2] Ivalojoen alisella
varrella nähdään Suomen pohjoisimmat pellot.
Etelä-Pohjanmaan rinteen muodostaa joukko yhdensuuntaisia jokilaaksoja,
toisistaan eroitetut harjuilla, jotka, niinkuin kylkiluut ruumiissa,
käyvät Maanselästä meren rantaan. Kukin jokiala on vanhastaan ollut eri
seutukuntana. Viljelys on levinnyt jokivarsia myöten, suusta alkaen,
jonne rakennettiin ensimmäiset kirkot, sen lähteisin asti. Sentähden
onkin Pohjanmaa viime aikoihin saakka ollut niin omituisesti jaettuna
kirkollisessa ja hallinnollisessa suhteessa, että melkein kaikki sen
pitäjät, pitkinä ja kaitaisina vöinä, ovat ulettuneet koko maakunnan
poikki merestä Suomenselkään asti. Viljeltyjen jokilaaksojen, jotka
tavallisesti ovat tiheästi yhden ja kahden virstan levyiseltä asutuita,
välit ovat metsää, matalia vuoren töyriä, avaroita, viljeltäväksi
kelpaavia soita ja pohjoisempana myös hietakankaita. Yleensä maanpinta
on täällä maamme tasaisinta.
Ihan toisenlainen on Savo-Karjalan rinne. Tämä seutu, joka kenties on
järvistä rikkain koko maan päällä, on samassa hyvin mäkistä maata. Sen
poikki käy korkeita, jyrkkiä hietaharjuja, usein yhteen suuntaan,
melkein pohjaisesta etelään, ja näiden välillä kohoaa pitkinä riveinä
yksinäisiä kumpuja. Laaksot näiden ylänteiden välillä ovat pienet ja
ahtaat. Veteliä soita on yltäkyllin. Vaikka maa on kovin kivistä,
menestyy kuitenkin ruoho ja vilja oivallisesti. Savossa on huomattava
vielä se omituinen seikka, että, paitsi järvenrantoja, tavallisesti
vain harjut ovat viljelysmaina. Selänteiden harjuilla on kyliä ja
peltoja; laaksot sitä vastaan ovat täynnä tiheitä lehtoja. Savon
maisema, kummulta katsottuna kauniina kesäaamuna, on kuva, täynnä
viehättävää ihanuutta. Katsojan jalkojen alla lehtipuiden latvat
leviävät vaaleanviheriäisenä verhona, jonka takaa paikoin välähtelee
ympäri suikertelevain järvien sinertävä vesi. Loitompana kohouupi
harjuja harjujen takaa; niiden selänteillä vaihetellen haamoittaa
harmaita kyliä, kellertäviä viljavainioita ja vihanta viidakko.
Niinkuin Savo-Karjalan, samoin Hämeenkin rinteellä alati vaihtelee
vuoria ja laaksoja, maata ja vettä; mutta tämän yhtäläisyyden ohessa on
kuitenkin näiden maakuntain ulkomuoto vallan erilainen. Hämeen metsät
ovat enimmiten männistöä ja kuusistoa. Ne eivät ole ikäänkuin harjujen
välisiin laaksoihin tungettuna, vaan kohoavat näiden kupeilla ja
kukkuloilla suojelevina vartijoina katselemaan avaroita viljamaita ja
kauniita saarikkaita järviä, jotka leviävät niiden jalkojen juuressa.
Hämeen luonto osoittaa monta vuosisataa vanhemman viljelyksen jälkiä
kuin Savon. Se on iloisempi, niinkuin kasvullisuuskin on yleensä
rikkaampi. Vahteria ja pähkinäpuita kasvaa eteläosassa itsestään ja
peltojenkin tuotteet ovat moninaisempia. Paitsi Etelä-Pohjanmaan, Savon
ja Karjalan tavallisia viljakasveja ruista, ohraa ja kauraa sekä
perunoita, nähdään täällä pellavan, herneen, vehnän y.m. rehoittavan
pelloissa. Pohjais-Häme on Suomen metsärikkaimpia seutuja, joista
vuosittain suuret hirsilautat sahoille uiskentelevat. Valitettavasti
ovat paikoittain taajat alat kulovalkeilla ja järjettömillä metsän
haaskuilla joutuneet ihan paljaiksi ja muuttuneet autioiksi
kanervakankaiksi.
Satakunnan sisämaassa on luonto ylipäänsä samanlainen kuin Hämeessä.
Satakunnan vedet ovat ylimalkain muita maamme vesiä virtavampia ja
koskisempia. Suomessa ei muualla olekaan niin runsaasti vesivoimaa kuin
täällä, eikä tätä voimaa muualla ole teollisuuden palvelukseen yhtä
paljon käytetty. Maakunnan poikki käy harju luoteesta kaakkoon; sen
ovat vedet monissa paikoin (Kyröskoskella, Tampereella, Kaivannolla ja
Kostiassa) katkaisseet ja muutamat osat siitä, kuten Pyynikkeen ja
Kangasalan harjut lähitienoinensa, ovat kauniimpia seutuja, joita
Suomen luonto on tuottanut. Satakunnan pohjaisosassa leviää Suomenselkä
ylhäiseksi, autioksi hiekkatasangoksi, jonka laiha maanlaatu suo
harvalle väestölle niukan ja usein riittämättömänkin elatuksen. Sitä
vastoin on Kokemäenjoen laakso paraiten viljeltyjä ja tiheimmin
asuttuja seutuja koko Suomessa.
Suomenlahtea kohden kallistuva rannikko eteläpuolella Salpausselkää on
suurimmalta osalta Uudenmaan maakuntaa. Täälläkin on maanpinta yleensä
sangen epätasainen, paitsi itäpuolella, jossa verrattain matalain
vuorien välillä useasti tavataan varsin isoja ja hedelmällisiä
tasankoja. Laaksopaikat Salpausselän ja Lohjanselän kulmauksessa
ovat luonnoltaan Hämeen kaltaisia. Metsäiset kummut, kauniit
järvet ja iloiset, viljellyt laaksot vaihtelevat keskenänsä; ainoa
erilaisuus seutujen ulkomuodossa on eteläisemmän ilmanalan ja
tiheämmän väestön tuottama. Uudenmaan saariston sisäpuoliset osat
ovat rikkaat luonnonkauniista paikoista, joiden ihanuutta viljelys
ja taitoisuus ovat enentäneet. Uudellamaalla on sangen paljon
muhkeita herraskartanoita, jotka, samoin kuin hyvin rakennetut
talonpoikaistalot, viljavat pellot ja yleensä huolellisemmasti hoidetut
metsät, osoittavat jo vakaantunutta viljelystä, jossa ei ole enää
jälkiä uutistalolaisen tavoista.
Itämeren-puolinen rannikko, Varsinais-Suomi on avaroin saaristoineen
Suomen sivistyksen vanhin pesäpaikka. Rannikon, jonka vedet leikkaavat
rikki lukemattomiksi saariksi, niemiksi ja lahdelmiksi, muodostaa
korkeat, usein äkkijyrkät vuoret sekä pienet, hyvin viljellyt pellot.
Viljelys ei ole missään, niinkuin täällä, haltuunsa ottanut
jok'ainoata, siihen kelvollista maatilkkua. Tällä seudulla, jossa on
lämpöisin ilmanala Suomen manteretta, nähdään hedelmäpuistoja enimpien
talojen, vieläpä monen torpankin vieressä; mehiläishoito on jokseenkin
levinnyt, ja metsissä tavataan tammia, saarnia, niinipuita, jalavia,
vahteria y.m. puun lajeja, jotka eivät kuulu Pohjais-Suomen kasvistoon.
Saaristossa on sangen paljon luonnon ihania paikkoja, niinkuin
runoilijain ylistämä, tuuheata tammistoa kasvava Ruissalo y.m. Enimmät
Suomen entisaikain muistot kohtaavat myös meitä täällä, jossa "jokainen
herrastalo on muistomerkkinä ja jokainen kirkko urhojen hautana."
Ahvenanmaan saari, joka ympärillä olevain saari- ja luotoryhmäin kanssa
tekee eri maakunnan, on täynnä pieniä kumpuja sekä lahtien ja vuonojen
rikki leikkaama; sen pinnalla vaihtelee matalia kallioita tahi ohuella
multakerroksella peitettyjä kunnaita ja viljavia, vaikk'ei erittäin
laajoja peltoja. Hedelmällinen, merkelin-sekainen maa sekä meren
tuottama lauhkea ilmanala on täällä luonut runsaamman ja mehevämmän
kasvullisuuden, kuin missäkään muussa Suomen maakunnassa. Niityt ovat
kuuluisat mehukkaasta vihannuudestaan ja suovat karjalle voimallista
ruokaa, josta syystä karjantuotteet vanhastaan ovat olleet tärkeä osa
Ahvenanmaan vientitavaroista. Yleensä on tuon pienen saarimaakunnan
luonto iloinen ja miellyttävä.
Suomen kansasta.
Tämä on Suomen kansan kartta: Itäisessä osassa maata: Karjalassa,
Savossa, pohjaisessa ja koillisessa osassa Pohjanmaata asuu
Karjalaisia. Länsi-osassa maata: Hämeessä, Satakunnassa,
Varsinais-Suomessa, Uudenmaan pohjais-osassa ja Pohjanmaan
kaakkois-osassa asuu Hämäläisiä. Etelä-osassa Uuttamaata, Pohjanmaan
eteläpuolisella rannalla ja Ahvenanmaan saaristossa asuu Ruotsin
sukuista kansaa. Etelä-Suomeen on muuttanut vähäinen luku Venäläisiä,
ja lisäksi asuu maassa muutamia Saksalaisia, Englantilaisia,
Franskalaisia, Norjalaisia sekä joitakuita muitakin kansalaisia.
Tässä maassa asuu siis erisukuista ja erikielistä kansaa. Sadasta
Suomen asukkaasta on 86 henkeä suomalaista sukua, 12 ruotsalaista, 1
venäläistä, 1 muuta, enimmästi saksalaista sukuperää. Mutta niin on
sanottu, että kaikki, jotka pitävät ja rakastavat tätä maata
isänmaanansa, -- kaikki, jotka seuraavat tämän maan lakia ja tekevät
työtä sen hyväksi, ovat yksi kansa. Heidät yhdistää heidän rakkautensa,
kuuliaisuutensa ja yhteinen hyvänsä. Jos merimiehiä, jotka ovat
sukuisin eri kansoista, purjehtii samassa laivassa aavalla merellä,
niin täytyyhän heidän sovinnossa tehdä työtä päästäkseen satamaan;
muutoin häviäisi laiva ja he kaikki. Ja samalla tavalla, jos Jumala on
yhdistänyt asukkaita eri suvuista samalla maakappaaleella asumaan
samalla edesvastauksella, niin täytyyhän heidänkin pysyä sovinnossa
keskenään, että he menestyisivät ja etteivät muut sovinnollisemmat
kansat ottaisi heiltä heidän perittyä maatansa. Heidän täytyy olla kuin
yksi miesi, sydän kiinnitettynä isänmaahan.
Tämä kansa on tullut yhdeksi, niinkuin monta puuta tekee suuren metsän.
Petäjät, kuuset ja koivut ovat eri puulajeja, mutta yhdessä muodostavat
he metsän. Kansa toisessa maakunnassa erkanee toisen maakunnan kansasta
ulkonäön, vaatteenparren, luonteen, tapain ja elämänlaadun suhteen. Me
voimme helposti eroittaa Hämäläisen Karjalaisesta, Uusmaalaisen
Pohjalaisesta; tunnemmepa lisäksi yhden pitäjään asukkaat monien muiden
naapuripitäjästen asukkaista. Mutta täytyyhän niillä, jotka lapsuudesta
asti ovat kasvaneet samassa maassa samain lakien ja elämänsuhteiden
alaisina, kullakin kaikkine erilaisuuksineen yhtäkaikki olla paljon
keskinäistä yhtäläisyyttä.
Sellainen kansan keskinäinen yhtäläisyys eli ominaisuus (kansanluonne)
on helpompi tuntea kuin selittää. Se on se merkki, jonka Jumala on
painanut jokaiseen kansaan, siten että on antanut sen kauan yhdessä
asua. Tämän merkin kantaa kukin muassaan, menköön mihin tahansa
maailmassa. Se kyllä saattaa kulua kasvatuksen, tapojen ja elämän
vaikutuksien kautta, mutta harvoin se kokonaan häviää.
Tämän merkin, jonka Jumala on painanut Suomen kansaan, saatamme paraite
eroittaa, jos tarkastamme tämän kansan entisiä elämän-vaiheita. Se on
aina näihin asti tallettanut muiston esi-isäinsä pakanallisesta
uskosta, mutta saatuansa Jumalan ilmoitetun sanan, on tämä ollut aina
sen kalleimpana tavarana. Tämä on siis sellainen kansa, jolla on syvä
ja totinen jumalanlanpelko. Se on tuhat vuotta alinomaa pannut työtä
maansa raivaamiseen ja viljelemiseen: -- se on siis uuttera ja
kestävä kansa. Se on tehnyt työtä kovassa maanlaadussa, ankarassa
pohjaisessa ilmanalassa: -- se on siis teräksellinen ja voimakas
kansa. Suuria vahingoita ja hävityksiä on kohdannut tätä kansaa
enemmän kuin useita muita; se on usein ollut pakoitettuna
taistelemaan katkerimman puutteen kanssa, se on ollut sorrettuna,
sen on täytynyt poltetuista taloistaan paeta synkimpiin sydänmaihin, ja
kuitenkin on se elänyt, toivonut ja jälleen noussut pystyyn: -- se on
siis kärsivällinen, itsensä kieltävä ja elinvoimalla varustettu kansa.
Ei koskaan ole Suomen kansasta lähtenyt valloittajata, joka olisi
ahdistanut ja valloittanut muita kansoja: -- se on siis rauhallinen
kansa, jolla ei ole vallanhimoa ja joka ei ole luotu anastamaan
itselleen sijaa maailman mahtavain joukossa. Mutta se on viimeiseen
veren pisaraan varjellut omaa isänmaatansa; se on synnyttänyt mainioita
sotapäällikköjä ja maailman kuuluisia sotamiehiä: -- se on siis
urhoollinen ja sotaan kelvollinen kansa. Voitettuna, valloitettuna,
mutta ei koskaan hävitettynä, on se vieraan vallan alaisena aina
pitänyt oman ajatus- ja elintapansa: -- se on siis sitkeätuntoinen ja
itsepintainen kansa. Kun se on kerran antautunut toisen tahi
oman maansa hallituksen alaiseksi, ei se ole koskaan nostanut
kapinata tätä esivaltaa vastaan, ei koskaan kärsinyt pettäjiä, ei
koskaan myynyt isänmaatansa: -- se on siis uskollinen kansa.
Usein on se laiminlyönyt käyttää oikeuttansa ja voimaansa silloin
kuin olisi ollut tarve: -- se on siis hidasmielinen ja vitkallinen
kansa. Mutta väkivallan ja rasituksen aikoina ei se ole koskaan
oppinut kumartamaan rasittajan ikeen alle: -- se on siis vapautta
rakastava kansa. Ja viimein on se yksinäisissä metsissään,
kaukana sivistyneen maailman keskuuksista, hiljaksensa ja kovien
vaivojen kanssa taistellen tullut valistukseen: -- se on siis
tiedonhaluinen ja oppia-rakastava kansa.
Sellaiset ovat pää-omaisuudet tällä kansalla, jonka Jumala on valinnut
viljelemään kaukaista pohjolata. Sellaiseen toimeen tarvitaan sellainen
kansa. Ja Jumala on asettanut tämän kansan esimerkiksi ja opettajaksi
monille köyhille heimokansoille, jotka ovat hajallansa pitkin maailmaa.
Se kutsumus on suuri, jonka Suomen kansa on saanut osakseen. Sitä
kutsumusta täyttämään vahvistakoon sitä Jumala totuudellaan ja
voimallaan. Autuas on se kansa, jonka Herra on Jumala; se kansa, jonka
hän itsellensä on perinnöksi valinnut.
Helsingin satama.
Siihen aikaan, jolloin Martti Luther tempasi valtikkaa Leo X:n kädestä
ja jolloin Kaarle V taisteli Frans I:n kanssa Euroopan ohjaksista,
siihen aikaan hallitsi Pohjan maita kuningas Kristian II, joka
Ruotsalaisilta sai nimen Kristian Tyranni. Hän oli vilpillinen,
väkivaltainen mies, tahrattu paljolla verellä, mutta hänessä oli
yhtähyvin myös loistava nero, suuria tuumia Pohjanmaiden hyväksi.
Näihin tuumiin kuului sekin että hän tahtoi vapauttaa kolme
valtakuntaansa Hansa-kaupunkein rasittavasta kauppa-yksinoikeudesta, ja
siksi aikoi hän perustaa linnoituksilla varustettuja satamakaupungeita
pitkin Hämeen rantoja vetääksensä etuisan Venäjän kaupan näille
kauppapaikoille.
Mutta ennen kuin tämä toimeen tuli, kaatuikin Kristian kuningas,
kompastuen omarakentamiin mestauslavoihinsa, ja Kustaa Vaasa, joka nyt
Ruotsin kruunun päähänsä pani, peri myös monen muun asian kanssa,
edeltäjänsä tuumat kaupan suhteen. Rääveli, siihen aikaan Hansan liiton
jäsen, kukoisti Venäjän kaupan kautta; Kustaa Vaasa siis päätti nostaa
sille kilpaveljen vastapäätä olevalla Suomen rannalla. Hän keksi siellä
kelpo sataman, jonka suojana itään päin oli saari, nimeltä Sandhamn.
Tätä saarta hän aikoi siksi mitä Rääveli siihen asti oli ollut ja miksi
Pietari vasta oli tuleva -- keskuspaikaksi kaupalle avarain itämaiden
kanssa. Silloin leikattiin vuosi 1550.
Kuninkaat, senluonteiset kuin Kustaa Vaasa, saavat paljon toimeen; vaan
teiden määräämiseen kaupalle, kas siihen eivät hekään aina pysty.
Turhaan tuhlattiin houkuttelevia etuuksia, turhaan julistettiin käsky,
että puolet Suomen silloisista harvoista kaupungeista piti jätettämän
autioiksi ja niiden porvarein muuttaa uuteen Sandhamn'in kaupunkiin.
Autiona pysyi se saari sittenkin ja autiona on se vieläkin,
hietikoineen, kuusikoineen ja kallioineen todistaen kuinka mitätön
kuninkaankin voima on, koska se ryhtyy mestaroimaan vapaata keskuutta
kansain välillä.
Vähän matkaa Sandhamn'ista, Uudenmaan manterelta, on pienen Vantaanjoen
suu. Siihen paikkaan asettausi vähitellen muutamia porvareita, sillä
tavoin kiertäen kuninkaallisen käskyn; siihen paikkaan syntyi näin
kauppala, joka likeisestä koskesta sai nimen Helsingfors. Tämä nimi
sisältää muistoa Helsinglannin miehistä, jotka olivat Eerik IX:n
sotajoukon ydinnä, ja joista Uudenmaan ruotsalainen väestö osaksi on
tainnut saada alkunsa. Rääveli vähä aikaa sen perästä antautui Ruotsin
alamaiseksi, ja koska ei silloin siis enää ollut mitään syytä nostaa
sille kilpaveljiä, niin yllämainittu kauppala, joka oli rohjennut
syntyä toiseen paikkaan kuin mitä kuningas oli käskenyt, sai
ensimmäiset etuuksensa v. 1569.
Meidän uusi kaupunki sai pian nähdä suuren tapauksen. Tässä nuori
kuningas Kustaa Aadolf v. 1616, keskellä sotaansa Venäjää ja Puolaa
vastaan, piti puheen Suomenmaan kokoutuneille säädyille ja sai sen
miehuullisen vastauksen, että Suomi tahtoi taistella vihonviimeiseen
veripisaraan sankarikuninkaansa puolesta. Tämä tapaus jo ennusti että
Helsinki oli tuleva Suomen pääkaupungiksi.
Mutta jos Kustaa Vaasa oli erehtynyt, pyytäissänsä perustaa uutta
Tyrusta viljattomalle kalliosaarelle, niin huomattiinpa pian
että porvaritkin saattavat erehtyä yhtä hyvin kuin kuninkaat.
Yhdeksänkymmentä vuotta tuskin oli vierryt siitä päivästä kun pikku
Helsinki perustettiin Vantaanjoen suulle, niin jo nähtiin että sataman
sisempi, kaupunkia lähin perukka oli käynyt liian matalaksi rannikon
kohoamisen syystä. Suomen merikaupunkein on tuon tuostakin aina
täytynyt lähteä poispakenevaa merta takaa ajamaan; Helsinki niinikään
jo v. 1639, Kristiinan hallitessa, muutettiin puolen peninkulman matkan
lännemmäksi, syvemmän veden äyräälle. Viisasta oli että luonnon antamaa
varoitusta silloin toteltiin; sillä entinen satama on nyt puolikseen
viherjöivää kaislikkoa, jonka läpi Vantaan mutainen virta vaivaloisesti
kyntelee itselleen pääsöväylää mereen.
Uusi Helsinki oli tuskin rakennettu kallioilleen, niin sen taas hävitti
tulipalo v. 1657. Kuningatar Hedvig Eleonoran auliilla avulla se kohosi
jälleen tuhkistansa, mutta pysyi vielä sata vuotta pikkukaupunkina,
joka oli kaikkea arvoa, vaikk'ei kuitenkaan historiaa, vailla. Nälän
kauhistus v. 1697, rutto v. 1710 ja kaksi vihollisen käyntiä, v. 1712
sekä 1713, on mainittu sen aikakirjassa. Jälkimmäisellä kerralla,
pyhä-aamuna Elok. 12 p. Suomen sotaväki peräytyessään sytytti kaupungin
tuleen, niin että se toisen eränsä paloi tantereen tasalle. Kahdeksan
vuotta makasi sitte Helsinki autiona, tyhjäksi hylättynä; sen kadut
olivat täynnä ruhkakasoja ja kasvoivat pitkää heinää. Rauhanpäätöksen
perästä v. 1721 palautuivat asukkaat, kaupunki rakennettiin uudestaan,
ja sai Elok. 23 p:nä 1742 nähdä Ruotsin sotavoiman häpeällisen
antaumuksen Venäjän sodassa.
Miksikä tuo avara, syvä, kelpo satama, johon kaikki Itämeren
laivastot mahtuisivat, oli seisova avoinna, alttiina kaikille
vihollisrynnäköille? Ruotsilla ja Suomella oli silloin se onni, että
heille oli kohonnut nero etevintä laatua, kreivi Augustin Ehrensvärd.
Hän muurasi v. 1747 ja seuraavina vuosina Viaporin linnat niille
kallioille, jotka vartioitsevat Helsingin sataman kapeita suita, ja
Pohjanmaiden Gibraltarin suojassa kasvoi sitten pikku Helsinki niin
kiireesti että sitä jo 18:n vuosisadan loppupuolella luettiin
Suomenmaan toiseksi kaupungiksi. Vihollis-laivastot 1788 vuoden sodassa
eivät rohjenneet likelle lähetä; täällä Kustaa III vietti juhlan
Suursaaren meritappelun kunniaksi ja täällä saivat hautansa etevimmät
siinä tilaisuudessa kaatuneista. Mutta v. 1808 Maaliskuulla Venäjän
sotavoima, mannerpuolelta tullen, valloitti kaupungin, linnakin pantiin
piiritykseen ja antautui yleiseksi hämmästykseksi Toukok. 3:na pnä.
Kaksi viikkoa myöhemmin riehahti tulipalo, joka kolmanneksi kerraksi
teki kaupungista tuhkaläjän. Sota ja palo olivat joka kerta täällä aina
käyneet käsikkäin.
Tämä kolmenkertainen tulikaste oli ollut ikäänkuin koetus, joka
Helsingin tulevaan korkeuteen valmisti. Kristian II:n toimeen panematta
jäänyt tuuma, Kustaa Vaasan kesken rauennut yritys, Kustaa Aadolfin
keskustelu Suomen kokoutuneen kansan kanssa, Kristiinan ja Hetaa
Eleonoran kuninkaallinen apu, Kaarlen ajan voitot, vastoinkäymiset ja
perikato, vapausajan mustin tahra ja Kustaa III:n loistoisimmat, mutta
turhat toivot, kaikki nämät profeetalliset aavistukset, varoitukset ja
muistot olivat painaneet jälkensä tähän paikkaan, kun Aleksander I v.
1812 Maalisk. 27 p. julisti Helsingin Suomenmaan pääkaupungiksi. V.
1819 muutti tänne Suomen senaatti, tuoden kanssansa kaikkien virastoin
keskuskunnat, v. 1828 siirti yliopistokin runottarineen majansa tuhkaan
vajonneesta Turusta tähän uuteen pääkaupunkiin. Kruunun avut satoivat
kultasateena näille paljaille kallioille; kartanoita yhteisiä tarpeita
varten, niin suuria ett'ei Suomi vielä ollut niiden vertaa nähnyt,
kohosi torien varrelle; kaupunki järjestettiin, laajennettiin ja
kaunistettiin yhteisillä kävelypaikoilla; asukasluku karttui
seitsenkertaiseksi 50:n vuoden kuluessa. Kaikki mitä hallituksen,
kansanedustuksen, virastoin, kulkuneuvoin, sivistyksen ja rahavarain
keskusten sijoittaminen tänne on voinut saada aikaan, se on
tuhlaavaisella runsaudella tullut tälle uuden ajan onnen kantamoiselle
osaksi, eikä ole luontokaan ollut hitaampi sille lahjoja suomaan.
Meren kirkkaat selät ja leveät kulkutiet ympäröivät sitä kallionientä,
jolla Helsingin tornit seisovat, katsoen Rääveliä kohti Suomenlahden
poikki. Monipoukamaiset lahtemat ja niemet, salmet ja saaret
muodostavat kolmella haaralla ihania näköaloja. Vuorten luonnon luomat
harmaakivi-vallit kohoavat täällä Ehrensvärdin linnoitusten vastapäätä.
Myrskyiset tuulet, tunkeutuessaan tästä Suomenlahden kapeimmasta
kurkusta, puhdistavat ilmaa ja murentavat jäitä. Suomenmaan
monenlaisista luonnonihanuuksista ei puutu Helsingissä edes erämaan
jylhyys. Mitä eräs Franskalainen kirjailija[3] 30 vuotta takaperin
lausui, että "Helsingissä vaan on yksi askel sivistyksen ja erämaan
välillä", se on vielä tätä nykyäkin totta. Täällä on tarjona hiukka
kaikkia mitä meidän maassa löytyy, yksin maan umpilampien tyyneys,
kansan elämän koreilemattomuus, vanhan ajan tapa ja harmaan muinaisajan
muistot aivan puuttuvat. Helsinki ei myös ole kirkon, ei kaupan, ei
teollisuuden, eikä suomalaisen kansanhengen pääkaupunki. Se on, vaikka
kyllä kolmensadan vuoden vanha, kuitenkin nyky-ajan lapsi; se kiehuu ja
kuohuu uusista, sikisaki liikkuvista, yhteen sopeutumattomista
aineksista, jotka vielä eivät ole vakautuneet selvään muotoon, ja jotka
horjahtelevat idän ja lännen, etelän ja pohjasen vaikutusten välillä.
Helsinki on kasa valkeata vaahtoa, jonka merituulet ovat ajaneet ylös
näille kallioille ja joka kaukaa nähden näyttää isolle kaupungille. Se
oi liian likellä Pietaria, pysyäksensä erillään sen pyörteistä, liian
likellä Itämerta, ollaksensa Euroopalaisia tuulenpuuskia tuntematta ja
kuitenkin kiinni Suomessa, jonka jokainen sydämen tykytys ulottuu tähän
ympärystän äärimmäiseen kohtaan; tämmöisenään Helsinki näkyy olevan
luotu voimallisesti vaikuttamaan maansa tuleviin onnen vaiheisin. Sadan
vuoden kuluttua saadaan nähdä onko tämä vaikutus vahvisteleva vai
turmeleva. Tätä nykyä ei Suomen pääkaupunki ole muuta kuin uudistalo
tulevaisuuden korvessa, taistelutanner Itämeren ja Maanselän
ristinriitaisilla tuulilla, sievä huvila meren-äyräällä, missä pieni
kansanen, joka ei vielä ole maailman rautaa kokenut ja joka nuoren
elinvoiman tuntee, unelmissaan luulee olevansa suuri. Helsinki leviää
särkällä, joka Uudenmaan manteresta pistäikse eteläänpäin Suomenlahteen
ulos, muistutellen Kreikanmaata mieleen. Perustana on jokapaikassa
harmaakivi, joka välin kohoaa yhtenäisiksi valleiksi, välin törröttää
yksinäisinä kukkuloina, joiden välillä vedenjätemulta ja savi on
notkojen pohjan peittänyt. Meri on tähän niemimaahan leikannut monta
lahdelmaa ja poukamaa. Saaristo, täynnä lukemattomia saaria, luotoja,
sekä paljaita kallioita, ympäröipi seppeleen tavoin sen rannikoita,
uhaten vihollis-laivastoille tuhoa. Suuri lahti pistäytyy mannermaahan
kummankin puolin; idässä se leveä selkä, jonka rajana on Sandhamn'in
saari, jonka suojana on Viapori, ja jonka sisimmän pohjukan äyräälle
vanha Helsinki oli rakennettu.
Kansan luonne ja tavat Saarijärven pitäjässä.
Niihin seutuihin, jotka parhaiten maamme sisämaista luontoa, asukasken
elämäntapoja ja ehtoja kumoavat, voitaneen erillään oleva, varaton ja
ihana Saarijärven pitäjä lukea. Mitä se on pienessä, se näyttää koko
sisämaa, muutamilla poikkeuksilla, olevan isommassa mitassa.
Yksinkertainen ja ruokkoamaton, niinkuin häntä ympäröitsevä luonto, on
Saarijärveläisen elämäntapakin.
Saunan, hänen ainoan ja välttämättömän liika-tarpeensa kaltainen
muodoltaan ja eduiltaan -- ainoastaan vähää avarampi - on hänen
pirtti-asuntonsa. Sen sisusta näyttää oudolle kummallisen kuvan.
Vuolluista hirsistä tehdyt seinät ja laattia ovat sysimustat, edelliset
savusta, jälkimmäinen kaikesta, mikä vuosikausia on pesemistä
odottanut. Katto näkyy harvoin; sen peittää vahva savu, joka mustana
pilvenä riippuu sylen korkeudella maasta, ketään vaivaamatta. Välistä
näkyy lakehisen lävitse vaalean sininen talvitaivas ja joku tähti.
Akkunoita ei ole, vaan ainoastaan ikkunoita, joiden lautaiset luukut
päivällä tarpeen mukaan avataan ja suljetaan. Tämmöisen asuinhuoneen
omituisuuden oikeasen käsittämiseen tarvitaan talvi-illalla sitä
tarkastella. Paasikivistä ladottu kiuas on koko puhteen täydessä
kirkastuksessa. Hirmuinen rovio mäntyhalkoja palaa tiedettä ja valaisee
koko pirtin, jonka lisäksi vielä päresoittoja palaa siellä ja täällä
seinän ra'oissa ja pihdeissä. Tässä valossa liikkuu tahi lepää usein
aika joukko ihmisiä. Naiset istuvat rukkinsa ääressä taikka
askaroitsevat taikina purtilon ja padan vieressä; miehet tekevät
astioita, koppia, rekiä, suksia y.m.; kerjäläiset ja koturit oikovat
pesän edessä, ja joku vanha ukko kiskoo taitavalla kädellä päreitä
ohkaisista säleistä. Päreet ovat huoneen välttämättömiä tavaroita.
Lapsiparvi on silloin tavallisesti kiivennyt kiukaalle, jossa se elää
ja kirkuu hyvässä sovussa sirkkain kanssa. Pitkän kolan edessä oven
lähellä nauttii talon hevonen silppua ("apetta"), lämmintä ja hyvää
seuraa, ja kukko, jos ei vielä ole orrelle noussut perheineen,
käyskentelee yhdestä nurkasta toiseen ystäviään tervehtimässä, ollen
joka paikassa niinkuin kotonaan. Semmoinen on, pienemmillä eli
isommilla poikkeuksilla, suomalainen pirtti. Joka tämmöisestä huoneesta
luulee kaiken hyvän olon poistetuksi, se pettyy suuresti; tässä ei ole
ainoastaan hyvä olla sen, joka tästä on kotoisin, vaan senkin, joka on
kasvatettu aivan toisissa tavoissa. Ilma tämmöisessä pirtissä on terve
ja raitis alinomaisen lämmittämisen ja vedon tähden, ja kaikki, mikä
olisi ilkeätä katsella, poistetaan suurella huolella. Musta laattia
lakkaa näkymästä siivottomalta, kuin se ei enää näytä entisen
valkeutensa vilahdustakaan, ja ihmisluonto kärsii vähempääkin siivoa,
kuin parempaa ei näytä tarkoitettavankaan. Ylimaan talonpoika ei ole
huolimattomassa teeskennellyssä siivoudessa; hän majailee erämaassa, ja
hänen talvikylmästä tulleessaan ystävälliseen lämpimään kotiinsa, kuka
kysyy onko hänen suojansa musta tai valkoinen, pesty taikka pesemätön?
Suomalaisen pirtissä asujamina mainittiin kerjäläiset ja koturit; ne
ovatkin niin tavalliset ja tärkeät perheessä, että, siitä puhuessa,
molemmat vaativat likemmän kertomuksen. Koturit (itselliset, loiset ja
kestit) ovat Suomen talonpojan toiset pääskyt. Niinkuin pääskynen,
vaatii koturikin itselleen ja omaisilleen asuinsijaa talonpojan katon
alla, ja saakin sen, niinkuin pääskynen, ja elää niinkuin sekin siitä,
mitä päivä tuottaa. Vuokra, jonka hän siitä maksaa, on tavallisesti se
työ, joka hänellä on lämmityspuiden ikkunasta pirttiin nakkelemisessa.
Mitä hän muuta hyötyä taloon tekee, siitä on eri palkinto. Semmoinen
mies elää, jos hän ei taida käsitöitä tehdä, vähällä kalastamisella ja
metsästämisellä ja kaataa sen ohessa itselleen vähän lohon metsää
nauriskaskeksi, joka etu hänelle on yhtä vähän suvaittu, kuin häneltä
kiellettykin. Jos voi hankkia itselleen lehmän, niin se elää, missä
isännänkin ja asuu niiden kanssa samassa navetassa. Koturin tarpeet kun
ovat vähät ja hänen kulunsa isännän tietämättömästä hyvyydestä vieläkin
vähemmät, niin ymmärretään, miten hän enemmän kuin muut, on valmis
noudattamaan Suomalaisen taipumusta laiskuuteen. Usein nähdään hän
talvella oikovan uunin pankolla, kesällä päiväpaisteessa; pyörtänöllä.
Epäilemättä nämä koturit ovat haitallisia sekä maanviljelykselle
yleisesti että niille erittäin, joiden luona he asuvat; mutta jaloksi
näyttäikse yhteisen kansan mielenlaatu siinä, että ilman parempaa
palkintoa antaa osan ahtaasta asunnostaan ja vähästä ravinnostaan näille
kodottomille ja leivättömille veljillensä.
Toinen välttämätön asujakunta talonpojan pirtissä on kerjäläiset. Tosi
kyllä on, etteivät he ole pysyväisiä, vaan tulevat ja menevät;
kuitenkin kuluu harva päivä, jona maantien vartelaiset eivät heistä
saisi vieraaksi yhden tahi useamman, jotta tähän voi sovittaa
runoilijan sanat: "aate on ikuinen, varjot katoavat." Kerjäläistä ei
milloinkaan ylenkatsota. Häntä seuraa Jumala, niinkuin Homeron
kerjäläistä, ja hän tulee usein vaimoineen, lapsineen, käyden talosta
taloon, joka paikassa kohdeltuna vieraana, ei missään armon tullen.
Kiukaassa on lämmintä hänelle, niinkuin muillekin, ei hän mitään pyydä;
jokainen tietää hänen tarpeensa puhumattakin ja kokee niitä voimiaan
myöten auttaa. Hänen eteensä ei heitellä hylättyjä paloja; hän
atrioitsee siinä, missä kaikki muutkin, ja yhtä ruokaa; monta lajia ei
olekaan. Hän juttelee, jos hänellä jotakin juteltavaa on; hän
laskettelee leikkiä jonkun talon perheen jäsenen kanssa, jos se häntä
haluttaa; hänen lapsensa, jos hänellä semmoisia on muassaan,
leikitseivät talon lasten kanssa. Illalla käy hän levolle sinne, missä
hän löytää soveliaan sijan itselleen kiukaalla tai pankolla, kärsivä,
jos joku on saanut paremman sijan, ja kärsitty, jos hän itse sen on
löytänyt. Jos hän on itse tahi joku muu perheestään kivuloinen,
valjastetaan heille vanhan tavan mukaan hevonen ja empimättä viedään
heidät lähimmäiseen taloon.
Sanomaton köyhyys vallitsee Saarijärveläisiä. Niukka, usein luonnoton
ravinto vaikuttaa vahingollisesti heidän ruumiinsa voimiin, ja muiden
elon nautinnoiden, paitsi unen ja levon, tuntemattomuus, kiinnittää
heitä niihin niin yksinomaisesti, että he estäytyvät muiden hyväksi
työskentelemästä. Harvoin heidän huolenpitonsa nähdään likisimpiä
päiviä etemmäksi ulottuvan, ja sitä ei ole ihmetteleminenkään, sillä
niidenkin päiväin ylläpidosta on heillä jo kylliksi miettimistä. Mikään
teollisuuden haara ei ole Saarijärvelle juurtunut, johon taas on
kaupunkien ja tiheästi asuttujen seutujen etäisyys syynä, sillä
teollisuuden tuotteita olisi työläs saada kaupaksi.
Maanviljelyksen vihainen vihollinen on hallayö. Moni talo on vuosittain
niin paljastettu, että se ei voi peltotilkkuaan kylvetyksi saada.
Asukkaat kiiruhtavat, koko vuoden nälkää nähtyään, syksyin pelloilleen
leikkaamaan, ennenkuin jyvä on kypsymäänkään kerinnyt. Karjat, jotka
kesillä purojen varsilla ja notkelmissa heinikossa kahlaavat,
purekselevat talvella olkia, ja vielä semmoisia olkia, joita on
kymmenen ja kahdentoista peninkulman takaa vedetty. Usein täytyy näiden
eläin raukkain kuukausia kestää vieläkin kurjemmalla ruo'alla. Se vähä
ja heikko maito, jonka ne tämmöisissä oloissa antavat, käytetään
karhean kertaleivän alas viruttelemiseen. Ylimaalaisten oloista saadaan
käsitys, kun, luotettavaisten kertomusten mukaan, mainitsemme, että ei
kauvan sitten olleena hallavuotena ainoastaan kahdella talolla
pitäjässä oli rukiista eli ohraista leipää. Sananlaskut: hän syö
rukiista leipää vuoden ympäri, ja: hän on pakkorikas, merkitsevät
siellä saman. Minä muistan kaksi tapausta, joissa tämä köyhyys
näyttäytyi oikein liikuttavaisissa muodoissa. Minä menin kerran
metsästysmatkallani erääsen pirttiin lepäämään. Tupa oli lapsia
ynnä vanhempia ja nuorempia täysikasvuisia ihmisiä täynnä.
Uunin läheisyyteen oli saloille levitettynä keltaisenruskeita
männynkuori-levyjä, jotka näyttivät paksuilta vuodilta. Minä kysäsin,
tarkemmin niitä katselematta, mitä ne olivat, ja mihinkä niitä
käytettiin; isäntä vastasi: "rakas herra, niistä tulee leipää." Sanoja
ei ollut monta; mutta ääni, joka niissä ilmautui: etkö sinä tunne
näitä? ja: sinä et tunne tämmöisiä! oli sydäntä vihlova. -- Toisen
kerran tulin minä sattumuksesta eräälle niitylle, jossa heinää tehtiin.
Ladon seinillä riippui heinämiesten ruoka kontteja, ja minä
uteliaisuudessani aukaisin monta niistä. Kaikissa oli ohkaisia
petäjärieskoja, jotka sisältä olivat pikimustia, vaan päältä niillä oli
liidun valkoinen jauhokuori, ja siis enemmän silmää, kuin suuta
miellyttivät. Muuten oli muutamissa joku pikisuolainen muikku, toisissa
taas muutamia suolarakeita. Tarvitsee ainoastaan ajatella tämmöisen
työn raskautta, jota kuumassa helteessä, tämmöisillä virvoituksilla
vahvistettuna tehtiin, saadakseen käsityksen todellisesta kurjuudesta,
ja ihmisluonnon voimasta semmoista kestämään.
Kertomus Suomen yleisön kerjäläisiään kohtelemisesta, kyllä jo näyttää
sen vieraan-varaisuuden ja avuliaisuuden yleensä. Vähemmistä varoista
tuskin mikään kansa lienee mieluisampi muille jakelemaan ja apuansa
jokaiselle pyytäjälle antamaan. Vieraalle annetaan parasta, mitä
talosta löytyy, ja suurella vaivalla saadaan heidän ottamaan pieninkään
rahapalkinto siitä hyvyydestä, jota hänen kattonsa alla on nautittu.
Näin on tavallisesti kaikkien, enemmän luonnonmukaisesti eläväin
kansain laita.
Alituinen elatuksen murhe ei anna Saarijärveläiselle aikaa niihin
köykäisempiin iloihin, jotka ilmestymät muiden seutujen kansan huveissa
ja leikeissä. Ainoastaan Joulun ja Juhannuksen aikoina tavataan täällä
yleisempi halu huvituksiin. Joulunpyhinä keräydytää hyppelyihin ja
huvituksiin, vaikka ei niin usein ja lukuisasti, kuin onnellisimmissa
ja rikkaimmissa pitäjissä on tavallista. Mutta, eipä yksin
metsätorpankaan mökistä saa silloin puuttua kaunistettu ruokapöytä,
joka viikkokausia täydessä kunnossa syöjiä odottaa; siihen on kerätty
kaikki paras, mitä pitkän syksyn nälältä on voitu säästää, voidakseen
huvittaa ja iloittaa tervetulleita jouluvieraita. Tänä aikana ei tule
hänen asuntoonsa kukaan, jolle ei jotain tarjottaisi; köyhä on saanut
aina osan hänen leivästään, ja nyt tahtoo hän rikkaallekin osoittaa
vieraanvaraisuuttaan, jota ei saisi ylenkatsoa. Joulun juhlallisuuteen
kuuluu myös pöydän ja penkkien huolellinen peseminen ja seinäin
päreillä peittäminen. Tämä pärepeitto saa seinässä olla niinkauvan,
kuin se päivittäisiin tarpeisin vähitellen poltetaan.
Juhannusyötä vietetään melkein iloisimmasti, kuin mitään muuta juhlaa.
Silloin poltetaan n.s. kokkovalkeita, ja monta laukausta, joita teeren
ja metsäkanan ampumiseen tuhlauksena olisi pidetty, ammutaan silloin
juhlan kaunistukseksi. Kokon polttamiselle valitaan tavallisesti joku
korkea, puoleksi poltettu honka jollakin aukealla kankaalla eli
kukkulalla. Sen ympärille asetetaan kuivia puita ja muita pihkaisia
polttoaineita, mitä korkeammalle sitä parempi; puoliyön aikana
sytytetään kokko, joka sitte viulun soidessa ja hurraa-huutojen
kaikuessa palaa. Nämä huvitulet tarjovat kauniina, puolihimmeänä
kesäyönä laaksojen ja järvien takaa katsojalle viehättävän näön.
Saarijärven talonpoika on liikunnoissaan hidas, välinpitämätön ja
harvapuheinen. Hänen luonteensa on hiljainen, kärsivällinen ja
peräänantava. Se kurjuus ja ahdistus, jossa hän elää, on tehnyt hänen
umpimieliseksi; kaikki voimat hänen olennossaan vaikuttavat sisäänpäin
niin, että ne ainoastaan harvoin ja veltosti ryhtyvät ulkonaisiin
toiminnoihin. Se suuremmoinen luonto, joka häntä ympäröitsee, ei ole
koskaan hänelle suonut minkään varsinaisen valloituksen iloa; hän on
aina näyttäytynyt korkeana ja pakoittamattomana, ja hänen sielunsa
kasvillisesti mässää samalla, kun hänen fysikalliset voimansa
uinahtelevat ja riutuvat. Tähän on kaksi seikkaa yhdistynyt: ensiksi
että hänen täytyy olla, mikä hän myös on, hyvin rehellinen ja
teeskentelemätön, sillä yksinkertaisuus ja hurskaus seuraa kaikkia
uskonnoita; toiseksi, että hänen täytyy näyttäytyä kykenemättömältä,
typerältä ja kelpaamattomalta kaikkeen urostyöhön, jossa vilkkautta ja
tajua tarvitaan. Se on kuitenkin useammalla kuin yhdellä esimerkillä
vahvistettu, että tämä näennäisesti sekasortoinen olento, kun hän
toisiin suhteisin muutetaan, vähässä ajassa on muodostanut voimia,
jotka eivät ainoastaan näyttäydy tyhjentymättömiltä, vaan myös niitä
sukkelampaan ja keksiväisemmästi käyttänyt, kuin hyvälahjaiseltakin ja
pitkän harjoituksen perästä voidaan odottaa.
* * * * *
Muist.
Näin sopi Saarijärveläisestä asunnon ja köyhyyden suhteen puoli
vuosisataa tätä ennen kertoa; nyt ovat ne kohdat kuitenkin paljo
muuttuneet: maanviljelys edistynyt, savupirtit valoisiksi tuviksi
muutetut y.m. Suom.
Saima.
Laajalle Itä-Suomen laaksoihin levittää Saima sinertäviä vesiään. Se ei
ole yksinäinen, muista eroitettu järvi, niinkuin Laatokka, tahi Inari,
tahi Oulunjärvi. Saimaksi eli Enonvedeksi nimitetään nuo suuret,
välkkyvät vedet pohjan puolella Suomenlahtea ja länsipuolella
Laatokkaa, joihin laskee pitkät rivit järviä, selkiä, lahtia ja salmia.
Kaikki nämä avarat vedet ovat yhdistyksessä keskenään ja virtaavat
etelään päin, toinen toiseensa, siksikun ne viimein juoksevat suuren,
ja väkevän Vuoksen-virran kautta Laatokkaan.
Nykyään on näissä pitkissä, kiertelevissä vesissä viitoitettuja
kulkuväyliä veneille, lotjille ja höyryaluksille. Purjehditaan
järvenselästä toiseen, monta peninkulmaa eteenpäin, lukemattomien
saarien, niemien, kannasten ja vaihettelevien rantojen sivuitse, aivan
niinkuin merenrannikon saaristossa. Saimalla näkee kyllä maata joka
taholla, mutta suurilla selillä näkyy maa kaukaa siintävänä. Vesi on
niin kirkasta, että selvällä ja tyynellä ilmalla näkee pohjan melkoisen
syvältä. Ja tässä kuultavassa vedessä kuvastelee taivas niin puhtaana,
pienet, valkoiset pilvet leviävät kuin kyyhkyiset veden syvyydessä. Kun
kesällä on lämmin, näyttävät järvet tummansinisiltä. Kukkuloilla nousee
siellä ja täällä keveitä savupatsaita taivasta kohti: ne ovat kuusien
peitossa olevain tupien savuja. Toisaalla lepää hieno pilvenhöyry
puiden latvojen tasalla: se on mäkirinteessä olevan kaskimaan savua.
Näihin keveisiin savupilviin yhdistyy lämpimässä ilmassa vesihöyryjä,
ja ne synnyttävät hienon udun, jota sanotaan autereksi. Ja auer peittää
hienoimman harson lailla kukkulat, rannat ja vedet; tämä vaikuttaa sen
että kaikki näyttää niin pehmeältä, kuin olisi se puuvillaan
käärittynä. Silloin ovat nuo suuret, kauniit tummansiniset vedet kuin
loistavia kuvastimia, jotka ovat asetetut mustiin, harsikolla
peitettyihin puitteisin; ja tämä on niin kaunista, että tuskin koko
luonnossa kauniimpata on.
Eivät kaikki vedet ole niin ihanasti tummansinisiä ja niin viehättäviä
matkustajan silmälle. Vesi ei ole yhtä läpikuultavaa kaikissa, ja ilma
ei luo samaa suloa kaikille tienoille kesällä. Mutta joka on kerran
nähnyt Saiman, tahi Näsijärven, tahi Mallasveden, tahi Roineen, tahi
muut sellaiset sinivedet -- sillä sellaisia löytyy lukemattoman paljo,
-- hän ei saata koskaan unhottaa sellaista näköä. Se koskee sydämmehen,
ja täytyypä ihmisen kiittää kaiken hyvän Luojaa, joka on hänelle
valmistanut niin ihanan asunnon maan päällä. Vaikka kaikkea tätä
kauneutta kestää aivan vähän aikaa; -- vaikka Jumala antaa kaiken,
jolla eloa on, vuorotellen viheriöidä ja lakastua, ett'ei ihminen
rakastuisi maahan ja unhottaisi kotiansa taivaassa; -- niin tallettaa
hän kuitenkin aina hyvän ja rakkaan muiston tästä suloisesta
ihanuudesta. Syksy tulee, rannat kellastuvat, Saimalla vaahtoavat
valkeina aallot myrskyn ajamina. Jonkun ajan kuluttua on kaikki
jäätyneenä, lumet painavat kuusen oksia, ja sininen vesi on valkeana
jäänä. Mutta havumetsät ovat silloin vielä viheriöinä, ikäänkuin toivon
enteinä kuoleman keskellä, ja matkustaja katsoo, turkki yllä, tuolle
suurelle valkoiselle jääkentälle päin ja kuuntelee, kuulisiko hän pian
ensimmäisen leivosen liverrystä. Hän ajattelee kevättä, jolloin Saima
on jälleen sininen, jolloin kuvastin taas on kirkas ja sen puitteet
taas lienteät ja peitossa tuon hienon, utuisen harsikon alla, joka
riippuu kuusien latvoista...
Punkaharju.
Savonmaa on saaristo järvien keskellä; maantie kulkee monessa paikassa
harjuja myöten, joiden molemmilla puolilla on jyrkkiä mäkiä ja vesiä.
Siellä saa matkustaja usein astua rattailta maahan lauttauspaikoilla.
Kun Parikkalan pitäjäästä matkustetaan pohjaiseen päin Kerimäkeen,
Sääminkiin ja Savonlinnaan on neljä lauttaus-paikkaa kulettavana, mutta
se maksaa vaivan.
Tie kiertelee veden ympäröimää Punkaharjua pitkin, päästä päähän
saarta, joka on lähes puolen peninkulman pituinen. Pitkin pituuttaan on
harju niin kaitainen, että maantien levyys anastaa koko sen aallon
muotoisen selänteen, ja niin jyrkkä, että sen syvyys kauhistuttaisi,
jos ei luonnolliseksi aituudeksi olisi molemmin puolin rinteille
kasvanut havu- ja lehtipuita. Tältä ylänteeltä, noiden koivujen ja
petäjien heiluvain latvojen päällitse aukeaa lähellä ja kaukana
kaikilla suunnilla ihanin ja vaihtelevaisin näköala selkien, salmien ja
järvien yli. Oikealla puolen aukeaa ihana, suuri Puruvesi, vasemmalla
puolen yhdistynyt rivi pienempiä selkiä, jotka ovat tuota vieläkin
suurempaa Pihlajavettä. Kaikki nämät vedet luetaan Saiman laaksoon ja
virtaavat hiljalleen etelään päin. Näiden välillä uipi Punkaharju,
äärettömänä vesilintuna, levitettyin siivin ja ympärillä poikaset, nuo
pienet saaret, jotka etsivät turvaa hänen sivuillansa. Ja pojat
jälittelevät emäänsä: ne ovat pieniä kaitaisia harjuja, jotka välistä
koukistuvat oikullisiin mutkiin, salpaavat kirkkaan veden salmiin ja
lahtiin ja mutkistuvat somimpiin muotoihin. Heidän varjojensa välillä
pujoittuu hopeavöitä toinen toiseensa; järvi järven vieressä kimaltelee
niin kauas kuin silmä kantaa. Matkustaja ei väsy katsellessansa tätä
luonnon suloista leikkiä. Alinomaa tapaa hän jotakin uutta, jota hän ei
luule vielä ennen nähneensä, ja mihin ikänä hän menee, keksii hän
toisia avaroita ja hymyileviä näköaloja, epätietoisena eikö viimeinen
näkemänsä ole ihanampi, kuin kaikki edelliset.
Onnellinen ajatus oli johdattaa maantie kulkemaan tämän huvipuiston
kautta. Punkaharjun tunsivat kauan aikaa ainoastaan ne, jotka sattuivat
kulkemaan näillä tienoilla. Harju oli likimmäisten talonpoikaistalojen
omaisuutta, ja talonpojat polttivat kaskea sen rinteillä, niin että osa
niitä paljastui. V. 1844 lohkaistiin harju kruunun puistoksi, uhkasakko
määrättiin kaikesta vahingon teosta, ja kaksi kaunista kartanoa
rakennettiin vahdeille, toinen etelä-, toinen pohjoispuolelle saarta.
Jälkimmäisessä saivat matkustajatkin majailla, ja siitä alkain on
Punkaharju tullut yltä kuuluisaksi. Pieniä huvihuoneita on rakennettu
muutamille kauniimmille näköpaikoille, ja siellä kulkee ihastuneita
matkustajia pitkin kesää.
Epätietoista on milloin Punkaharju on ihanin. Muutamat ihailevat sitä
silloin kuu aurinko kohoaa Puroveden takaa ja ulapat kimeltelevät ja
koivujen lehdet näyttävät läpikuultavilta aamuruskossa. Toiset pitävät
sen silloin ihanimpana kun kuu paistaa Pihlajaveteen ja harjun
vastapuolinen sivu on synkässä varjossa. Sen voipi kuitenkin sanoa,
että olkoonpa ilta tahi aamu, kesä-yö tahi auringonpaiste, maassamme ei
löydy kauniimpata huvipaikkaa. Ja tämä on paljo sanottu Punkaharjusta.
Se on silloin rikas rikkaimpien joukossa: se täyttää mielemme
kiitollisuudella ja kunnioittamisella.
Imatra.
Kolm' on koskea kovaa,
Kolme järveä jaloa,
Kolme vuorta korkeata
Saman ilman kannen alla.