Todella Renzo tuskin oli astunut sairaalan kynnyksen yli ja
poikennut oikealle astumaan tietä, jota myöten aamulla oli saapunut
kaupungin muurille, kun alkoi rakeiden tapaan sadella harvoja ja
suuria pisaroita, jotka pudoten valkoiselle ja kuivalle tielle,
ja ponnahtaen siitä takaisin, nostivat ilmaan hienoa pölyä. Mutta
pian pisarat kävivät tiheämmiksi ja muodostivat oikean sateen;
ja ennenkuin hän oli saapunut polulle, tuli vettä alas kuin
saavista kaataen. Renzo ei suinkaan siitä käynyt levottomaksi,
vaan kahlasi päinvastoin iloisena eteenpäin, nauttien tästä
raittiista viileydestä, tästä ropinasta, tästä korsien ja lehtien
kahinasta, jotka heiluivat, valuivat vesipisaroita ja loistivat
kirkkaan vihreinä. Hän hengitti pitkään ja syvään. Ja tässä luonnon
virkoamisessa hän ikäänkuin vapaammin ja vilkkaammin tunsi omassa
kohtalossaan tapahtunutta muutosta.
Mutta kuinka paljoa täydellisempi olisi ollut tämä tunne, jos hän
olisi voinut arvata, mikä nähtiin muutama päivä myöhemmin, nimittäin,
että tämä sade huuhteli pois rutonsiemenet, että, jos ei sairaala sen
päivän jälkeen voinutkaan päästää seiniensä sisältä kaikkia eläviä,
jotka se sisälsi, se ei ainakaan enää niellyt kitaansa toisia, että
viikon kuluttua nähtiin ovien ja myymälöiden jälleen aukenevan, ja
että silloin enää puhuttiin korkeintaan eristävistä varokeinoista, ja
että rutosta jäi sinne tänne jokunen jälki; tuollainen häntä, jonka
jokainen vitsauksen hirviö aina ajaksi jättää jälkeensä!
Matkamiehemme kulki siis iloisena, selvittämättä itselleen minne
ja tokko yleensä hänen piti pysähtyä sinä yönä, hänestä kun vaan
oli pääasia rientää eteenpäin ja mitä pikimmin saapua kotikyläänsä,
tavata joku, jonka kanssa olisi voinut puhua, jolle olisi voinut
kertoa seikkailunsa, ennenkaikkea, jotta olisi pian voinut lähteä
matkaan Pasturoon Agnesea hakemaan. Hän astui, mieli vielä vallan
kuohuksissa sen päivän kokemuksista. Mutta noista kurjuuden,
kauheuden ja vaarojen kuvista sukelsi aina esiin yksi ajatus: "Olen
hänet löytänyt; hän on parantunut, hän on minun omani!" Ja samassa
hän hypähti ilosta, roiskuttaen ympärilleen vettä kuin villakoira,
joka noustuaan vedestä rannalla pudistaa itseään. Toiste hän
tyytyi vähäiseen käsien hierontaan ja riensi entistä voimakkaammin
eteenpäin. Katsellessaan tietä, hän ikäänkuin poimi ne ajatukset,
jotka oli tullessaan sinne jättänyt aamulla ja edellisenä päivänä, ja
kaikkein halukkaimmin juuri ne, joita silloin enimmin oli koettanut
karkoittaa: epäilykset, vaikeudet löytää hänet, löytää hänet elävänä
niin useiden kuolleiden ja kuolevien joukosta!
-- Ja löysin hänet elävänä! hän vielä itsekseen lisäsi. Ajatuksissaan
hän siirtyi takaisin tuon päivän kaikkein hirvittävimpiin
kohtauksiin; hänellä oli elävänä edessään tuo hetki, jolloin tarttui
kolkuttimeen ja ajatteli: "Onko hän siellä, vai eikö ole." Ja siihen
hän oli saanut niin äreän vastauksen. Eikä hänellä ollut aikaa
siitä loukkautuneessa mielessään tointua, kun jo tuo hurjistunut
roistojoukko hyökkäsi hänen kimppuunsa. Ja tuo sairaala, tuo nielevä
meri! Sieltä minun piti hänet löytää! Ja löysinkin! Hänen mieleensä
palasi niinikään tuo hetki, jolloin parantuneiden jono oli kulkenut
ohi: mikä kauhea hetki! Mikä sydämentuska, kun ei ollut häntä siinä
nähnyt! Ja nyt tuo kaikki oli yhdentekevää. Ja tuo naisten osasto
sairaalassa! Ja siellä, tuon kojun takana, juuri kun hän vähimmin
odotti, tuo ääni, todella juuri tuo ääni! Ja sitten nähdä hänet
jalkeilla! Mutta olihan vielä jälellä tuo lupauksen solmu, ja
kireämmälle vedetty kuin koskaan. Mutta sekin selvisi! Ja tuo viha
Don Rodrigoa kohtaan, tuo lakkaamaton kostonhimo, joka katkeroitti
kaikki hänen surunsa, myrkytti kaikki hänen lohduttavat toiveensa,
sekin oli haihtunut! Sanalla sanoen, olisi vaikeata kuvitella
onnellisempaa tilaa kuin hänen, lukuunottamatta hänen levottomuuttaan
Agneseen nähden, ja surua, minkä aiheutti isä Cristoforon
terveydentila ja se seikka, että yhä vielä oltiin keskellä ruttoa.
Iltahämärässä hän saapui Sestoon; eikä sade näyttänyt aikovan
herjetä. Mutta kun hän tunsi jalkansa tavattoman virkeiksi ja kun oli
niin paljon vaikeuksia saada sopiva yömaja, ja ollen näin kosteassa
tilassa ei hän edes ajatellut yöpymistä, Ainoa hankaluus, joka häntä
vaivasi, oli vahva ruokahalu. Sillä näin suuri menestys olisi pannut
hänet helposti sulattamaan vallan toisenlaisia ruoka-annoksia kuin
kapusiinilaisen niukkaa liemiruokaa. Hän tähysteli, eikö täälläkin
löytäisi leipurin myymälää. Hän löysikin sellaisen. Hän osti kaksi
leipää, jotka ojennettiin hänelle pihdeillä ja noudattamalla kaikkia
muita varokeinoja. Toisen niistä hän pisti taskuunsa, toista alkoi
syödä; ja eteenpäin!
Kun hän kulki Monzan läpi, oli jo täysi yö. Kuitenkin hänen onnistui
löytää portti, joka johti hänen tielleen. Mutta lukuunottamatta
tätä onnellista sattumaa, joka ei ole vähäksi arvosteltava, saattaa
kuvitella, millaisessa kunnossa oli tie, ja mihin kuntoon se hetki
hetkeltä joutui.
Ollen -- samoin kuin kaikki nämä tiet, kuten lienemme toisaalla
maininneet -- kahden multapenkereen välissä, melkein kuin
virranpohja, se oli muodostunut tuona hetkenä, jos ei suorastaan
joeksi, niin ainakin lokaojaksi; ja tavan takaa siinä oli kuoppia,
niin että hädin tuskin sai niistä jalkineensa ja jalkansakin jälleen
tielle pelastetuiksi. Mutta Renzo suoriutui niistä niin hyvin kuin
saattoi, osoittamatta kärsimättömyyttä, kiroilematta ja vaivaansa
surematta; sillä hän ajatteli, että joka askel, niin vaivaloinen kuin
olikin, vei hänet eteenpäin, ja että sade oli lakkaava, kun Jumala
niin salli, ja että päivä oli valkeneva aikanansa, ja että se matka,
jonka hän sillä välin suoritti, oli selän takana.
Eikä hän edes näitä hankaluuksia ajatellut muulloin, kuin
kaikkein vaivaloisimmissa kohdissa. Tämä oli päinvastoin huvia.
Hänen mielessään työskenteli, sen kokonaan täyttäen, viimeksi
kuluneiden surullisten vuosien muisteleminen; paljon oli ollut
sekavuutta, vastoinkäymisiä, sellaisia hetkiä, jolloin oli ollut
menettämäisillään toivonkin ja valmis katsomaan kaikkea menetetyksi.
Ja nyt hän niihin vertasi niin erilaisen tulevaisuuden kuvaa:
Lucian saapumista, häitä, kodin perustamista, kestettyjen vaiheiden
kertomista ja koko heidän elämäänsä.
Miten hän suoriutui tienristeyksissä, auttoiko hänen vähäinen
perehtymisensä seutuun ja yön himmeä valo häntä aina löytämään oikean
tien, vai poikkesiko aina umpimähkään oikeata kulkemaan, sitä en
saata sanoa. Hän itse, jolla oli tapana kertoa tarinansa pikemmin
liian laveasti, kuin liian lyhyesti -- ja kaikki antaa aihetta
uskomaan, että outo lähdekirjailijamme oli moneen kertaan kuullut
hänen itsensä sitä kertovan -- sanoi tässä kohdassa, ettei muistellut
tätä yötä muuten, kuin olisi viettänyt sen vuoteessa uneksien. Oli
miten tahansa, hän sen yön loputtua oli saapunut Addajoen rannalle.
Sade ei ollut hetkeksikään lakannut, mutta tulviva rankkasade oli
sittemmin vaihtunut tavalliseen sateeseen, mikä sitten muuttui
hiljaiseksi, tasaiseksi vihmaksi. Korkealla kiitävät ja harmenneet
pilvet levittivät keskeymätöntä, mutta kevyttä ja läpikuultavaa
harsoaan. Ja aamuruskon hohde valaisi Renzolle ympäröivän maiseman.
Siinä oli hänen kotikylänsä; ja mitä hän tunsi sitä nähdessään, ei
ole kuvattavissa. Kaikki, minkä saatan sanoa, on että nuo vuoret, tuo
läheinen _Resegone_, Leccon alue, oli kaikki muuttunut kuin hänen
omiksi alueikseen. Hän loi silmäyksen itseensäkin ja huomasi olevansa
omituisessa kunnossa, todella sellaiseksi, millainen tuntonsa mukaan
odotti olevansa. Vaatteet piloilla ja vallan kiinni ihossa; päälaesta
vyötäisiin asti läpimärkänä, vettä valuen kuin räystäskouru,
vyötäisistä varpaisiin loan ryvettämänä; ja ne paikat, joita se ei
peittänyt, näyttivät roiskuneilta pilkuilta. Ja jos hän olisi voinut
nähdä kuvansa täydelleen peilissä, hattunsa lierit vallan lerpallaan,
hiukset hajalla ja takeltuneina kasvoille, olisi hän nähnyt itsensä
vielä merkillisemmässä asussa. Mitä väsymykseen tulee, hän kenties
oli väsynyt, mutta sitä hän ei ollenkaan huomannut. Ja aamun viileys,
yhtyneenä yön ja tuon pikkukylvyn viileyteen, tuotti hänelle vaan
enemmän virkeätä intoa ja kiihoitti hänen haluansa kulkemaan
eteenpäin.
Hän on saapunut Pescateen. Hän sivuuttaa tämän Addan loppujuoksun,
kuitenkin luoden surumielisen katseen Pescarenicoon, Hän astuu sillan
yli, ja osaksi polkuja pitkin, osaksi kedon halki, hän saapuu pian
ystävänsä taloon. Tämä, joka juuri oli noussut ja seisoi ovella
katsomassa ilmaa, kohotti katseensa tähän äkilliseen ilmiöön, joka
niin märkänä, lokaisena, tai sanokaamme suoraan: niin likaisena,
ja samalla niin vilkkaana ja hilpeänä seisoi hänen edessään.
Elämässään hän ei ollut nähnyt niin pahasti ryvettynyttä ihmistä niin
tyytyväisenä.
-- Kas! hän sanoi. Joko täällä takaisin? Ja tällä säällä? No kuinka
kävi?
-- Hän on siellä, hän elää, vastasi Renzo.
-- Terve?
-- Parantunut, mikä on vielä parempi. Olenpa velvollinen siitä
kiittämään Herraa ja Neitsyt Mariaa koko elinikäni. Mutta mitä
asioita, suuria asioita. Kerronpa sinulle sitten kaikki.
-- Mutta missä kunnossa oletkaan!
-- Oivassa kunnossa, eikö totta?
-- Totta puhuen, voisit käyttää yläpuoltasi alapuolesi pesemiseen.
Mutta malta, malta, kun viritän sinulle hyvän valkian.
-- Se ei olisi hullummaksi. Tiedätkö, missä sade minut tapasi. Heti
sairaalan portilla. Mutta vähät siitä. Ilmalla on oma ammattinsa,
niin kuin minulla omani.
Ystävä poistui ja palasi tuoden pari risukimppua; niistä hän laski
toisen maahan ja toisen pesään, ja edellisestä illasta säilyneen
hehkuvan hiilloksen avulla hän sytytti aimo tulen. Tällävälin Renzo
oli ottanut hatun päästään, ravisteli sitä pariin kolmeen kertaan
ja heitti sen maahan. Mutta mekkoansa hän ei yhtä helposti saanut
riisutuksi. Sitten hän housujentaskusta otti esiin veitsensä, jonka
huotra oli vallan lioittunut, läpimärkä ja tärveltynyt. Hän laski sen
pöydälle ja sanoi:
-- Tämäkin on samassa kunnossa; mutta sehän on vettä, on pelkkää
vettä, Jumalan kiitos... Mutta eipä paljoa puuttunut, ... no niin,
kerron sen sinulle sitten. Ja hän hieroi käsiään.
-- Teepä minulle nyt toinen mieliteko, hän lisäsi; mene noutamaan tuo
pieni mytty, jonka jätin tuonne yläkerran kamariin, sillä ensin tulee
minun saada kuivat vaatteet ylle...
Palatessaan mytty kainalossa, ystävä virkkoi:
-- Luulenpa, että sinulla on nälkäkin. Ymmärrän, ettei juomaa ole
sinulta matkallasi puuttunut, mutta ruokaa...!
-- Sainpa ostaa pari leipää eilisiltana myöhään, mutta tuskin siitä
riitti hampaan koloon.
-- No, anna minun sitten hommata, sanoi ystävä. Hän kaatoi vettä
pataan, jonka ripusti hahloihin ja lisäsi:
-- Menen nyt lypsämään; kun palaan maitokiuluineni, vesi on
kiehunutta ja me valmistamme hyvää polenta-puuroa. Muuta sinä sillä
aikaa mukavasti vaatteita.
Jäätyään yksikseen Renzo varsin vaivaloisesti sai riisutuksi muut
märät vaatteet, jotka olivat vallan kuin liimautuneet ihoon kiinni;
hän kuivasi itsensä ja muutti kauttaaltaan toiset vaatteet.
Ystävä palasi ja rupesi häärimään patansa ääressä. Renzo kävi
istumaan ja odottamaan.
-- Nyt tunnen, että olen väsynyt, hän virkkoi. Mutta olipa se aika
jalkapatikka. Mutta viis minä siitä välitän. Onpa minulla sinulle
kerrottavaa koko päiväksi. Missä tilassa on Milano! Onpa siellä
nähtävää! Mihin siellä saa kajota! Niin että jälestäpäin oikein
itseään inhoaa. Sanonpa totisesti, että tämä pienoinen pyykinpesu
oli minulle sangen tarpeellinen. Ja mitä tahtoivat minulle tehdä nuo
kunnon kaupunkilaiset! Saatpa kuulla. Mutta jos näkisit sairaalan.
Siinä ihan hukkuu kurjuuden kuiluun! No niin; kerron sinulle sitten
kaiken tämän... Ja _hän_ on siellä, hän tulee tänne ja tulee
vaimokseni, ja sinun pitää olla yksi todistajista, ja oli ruttoa tai
ei, niin tahdonpa, että muutaman tunnin olemme iloisia.
Muuten hän piti ystävälle antamansa lupauksen, nimittäin kertoi
hänelle kokemuksiaan koko päivän. Tämä kävi sitä mukavammin, kun
sadetta jatkui, minkä vuoksi nuori isäntä ei lähtenyt talosta,
osaksi istuen Renzon vieressä, osaksi korjaten ammetta ja pikku
tynnyriä tai muissa askareissa häärien, hankkiessaan viinin korjuuta
ja valmistusta. Eikä Renzo malttanut olla häntä näissä toimissa
avustamatta. Sillä, kuten hänellä oli tapana sanoa, hän oli niitä,
jotka enemmän väsyvät toimettomuudesta kuin työstä. Hän ei kuitenkaan
voinut pidättäytyä käväisemästä Agnesen talossa tarkastamassa erästä
ikkunaa ja sielläkin mielissään käsiään hieraisemassa.
Hän palasi, ilman että kukaan oli häntä nähnyt ja pani heti levolle.
Hän nousi ennen päivän valkenemista, ja huomattuaan sateen
herjenneeksi, vaikka pouta ei vielä ollut palannut, hän läksi matkaan
Pasturoa kohti.
Sangen varhain hän sinne saapui. Sillä hänen oli vallan yhtä suuri
kiire ja halu saada tämä matka loppuun, kuin lukijallakin lienee. Hän
tiedusteli Agnesen asuntoa; hän sai kuulla, että tuo kunnon vaimo oli
terve, ja hänelle neuvottiin pieni syrjässä oleva talo, missä Agnese
asui. Hän riensi sinne, kutsui häntä nimeltä ulkoa. Tämän äänen
kuultuaan Agnese syöksyi ikkunan ääreen. Ja sillävälin kuin hän siinä
seisoi suu auki, päästääkseen ilmoille Herra tiesi mitä sanoja ja
mitä huudahduksia, Renzo kerkesi edelle sanoen:
-- Lucia on parantunut, näin hänet toissapäivänä; hän lähetti teille
terveisiä; hän tulee pian. Ja sitten minulla on niin paljo teille
kerrottavaa.
Ollen tämän äkillisen ilmiön yllättämänä, iloisena hyvästä sanomasta
ja levottoman uteliaana kuulemaan enempää, Agnese milloin alkoi
huudahduksen, milloin kysymyksen, voimatta päästä loppuun. Sitten hän
unhoitti varokeinot, joita jo aikoja sitten oli tottunut käyttämään
ja sanoi:
-- Tulen avaamaan sinulle oven.
-- Malttakaa. Entä rutto? sanoi Renzo. Teillä ei sitä ole ollut,
luulemma?
-- Ei minulla. Entä sinulla?
-- Minulla kyllä. Mutta siinä tapauksessa teidän tulee olla
varovainen. Tulen Milanosta; ja kuten saatte kuulla, olen ollut
rutontartunnassa korvia myöten. On totta, että olen muuttanut
vaatteeni kiireestä kantapäähän. Mutta onpa se saastaa, joka välistä
tarttuu ihmiseen kuin synti. Ja kun Herra on tähänasti suojellut
teidät siitä, tahdon, että olette varuillanne, kunnes tämä tartunta
on lakannut. Sillä olettehan meidän äitimme, ja tahdon, että elämme
kauan onnellisina yhdessä, kestämiemme kärsimysten palkaksi; niin
ainakin minä.
-- Mutta ... alkoi Agnese.
-- No niin, keskeytti Renzo, nyt ei mikään _mutta_ enää tepsi. Tiedän
hyvin, mitä aiotte sanoa, mutta saattepa kuulla, ettei mitään _mutta_
enää ole olemassa. Menkäämme johonkin avonaiseen paikkaan, missä
voimme mukavasti ja vaaratta puhua, niin saattepa kuulla.
Agnese osoitti hänelle vihannestarhaa talon takana, pyytäen häntä
menemään sinne ja istuutumaan toiselle penkeistä, jotka olivat
siellä ikäänkuin vasiten heitä varten. Itse hän sanoi heti tulevansa
alas ja istuutuvansa toiselle. Näin tapahtui. Ja olen varma siitä,
että jos lukija, joka tuntee kaikki edellä sattuneet seikat, olisi
voinut olla siinä kolmantena omin silmin näkemässä tätä vilkasta
keskustelua, kuulemassa omin korvin noita kertomuksia, kysymyksiä,
selityksiä, huudahduksia, pahoitteluja, tyytyväisyyden purkauksia,
tarinaa Don Rodrigosta, isä Cristoforosta ja kaikkea muuta ja lisäksi
tulevaisuuden suunnitelmia, yhtä selvinä ja valmiina kuin menneet
tapahtumat, niin olen varma, sanon minä, että se häntä suuresti olisi
huvittanut ja että hän olisi ollut viimeinen poistumaan. Mutta panna
paperille koko tuo keskustelu, mykkiä sanoja, piirrettyjä musteella
ja löytämättä mitään uutta seikkaa -- tämä luullaksemme ei ollenkaan
lukijaa huvittaisi, vaan lienee hänelle hauskempaa itse saada noita
asioita arvata. Lopputulos oli se, että päätettiin siirtyä kaikki
yhdessä asumaan Bergamon alueelle, siihen kylään, missä Renzolla
jo oli niin hyvä alku toimeentuloon. Lähtöajan suhteen ei voitu
päättää mitään varmaa, se kun riippui rutosta ja monesta muusta
asianhaarasta. Heti kun rutto lakkaisi, oli Agnesen määrä palata
kotiansa odottamaan Luciaa, tai oli Lucian häntä siellä odotettava.
Tällävälin Renzo aikoi usein käydä Pasturossa katsomassa tulevaa
anoppiansa ja antamassa hänelle tarpeellisia tietoja siitä, mikä
saattoi tapahtua.
Ennen lähtöään Renzo tarjosi hänellekin rahoja, sanoen:
-- Ne on minulla vielä kaikki täällä tallella, tiedättehän mitä
tarkoitan. Olin minäkin tehnyt lupauksen, nimittäin olla niihin
kajoamatta, ennenkuin asia oli vallan selvillä. Mutta jos nyt
tarvitsette, niin tuokaa tänne malja ja etikansekaista vettä; kaadan
siihen nuo viisikymmentä kultarahaa vallan kauniina ja loistavina.
-- Ei, ei suinkaan, vastusti Agnese. Minulla on niitä vielä itselläni
enempi kuin mitä tarvitsen. Pitäkää te omat rahanne, tarvitsettehan
niitä pesän perustamiseen.
Renzo palasi kotikylään, mielessään se lohdullinen tietoisuus,
että oli tavannut terveenä näin rakkaan henkilön. Loppuosan sitä
päivää ja seuraavan yön hän vietti ystävänsä talossa. Seuraavana
päivänä hän uudelleen läksi matkaan, mutta toiseen suuntaan, uudelle
asuinseudulle.
Hän tapasi Bortolon, terveenä hänetkin ja paljon vähemmän peläten
terveyttään menettävänsä; sillä noina muutamina päivinä olot
sielläkin olivat nopeasti saaneet mitä parhaan käänteen. Harvat
enää sairastuivat, eikä tauti enää ollut niin pahanluonteinen
kuin aikaisemmin. Ei enää nähty tuota kuolon kalpeutta eikä noita
raivokkaita oireita. Oli vaan helponlaista kuumetta, enimmäkseen aika
ajoin herkeävää, korkeintain joku vaalea ajos, jota hoidettiin kuin
tavallista näppylää. Jo oli seutukin muuttunut toisennäköiseksi.
Eloon jääneet alkoivat tulla ulos asunnoistaan, laskivat toistensa
luvun ja ilmaisivat toisilleen myötätuntoisuuttaan ja onnittelujaan.
Jo puhuttiin töihin ryhtymisestä. Isännät ajattelivat jo työmiesten
hakemista ja pestaamista, varsinkin niiden ammattien alalla, kuten
silkin valmistuksessa, missä työntekijäin luku jo ennen ruttoa oli
ollut niukka. Liiallista halukkaisuutta osoittamatta Renzo lupasi
-- kuitenkaan vielä hyväksymättä tarjoojan oikeuksia -- serkulleen
jälleen ryhtyvänsä työhön kun seuraa mukanaan oli asettuva seudulle
asumaan. Toistaiseksi hän teki tarpeellisia valmistuksia: vuokrasi
itselleen avaramman asunnon, mikä nyt oli varsin helppoa ja vähiä
kuluja kysyvää, ja varusti sen huonekaluilla ja kaikenlaisilla
taloustarpeilla, tällä kertaa kajoten aarteeseensa, kuitenkaan
tekemättä siihen suurta aukkoa. Sillä kaikkea oli runsaasti ja
halvalla tarjona, kun oli paljon enemmän tavaroita kuin ostajia.
Viimein Renzo palasi kotikyläänsä, missä huomasi vielä tuntuvampaa
muutosta parempaan. Hän riensi oitis Pasturoon. Hän tapasi siellä
Agnesen jo vallan rauhoittuneena ja valmiina palaamaan kotiansa
milloin tahansa, niin että Renzo itse saattoi hänet sinne. Emmekä
mainitse mitä he puhuivat ja tunsivat jälleen yhdessä nähdessään nämä
paikat.
Agnese löysi kaikki samassa kunnossa kuin lähtiessään, niin ett'ei
malttanut olla huomauttamatta, että tällä kertaa, kun oli kyseessä
leski ja tyttöparka, olivat taivaan enkelit taloa vartioineet.
-- Ja edellisellä kerralla, hän lisäsi, olisi ollut halukas
luulemaan, että Herra loi katseensa muualle eikä ajatellut meitä,
hän kun antoi viedä pois kaiken vähäisen omaisuutemme; mutta nyt
hän on todistanut päinvastaista, hän kun on toisaalta lähettänyt
minulle kaunista rahaa, millä on voitu panna kaikki jälleen kuntoon.
Kun sanon kaikki, erehdyn; sillä Lucialle määrätyt kapiot, mitkä
nuo ilkiöt olivat kokonaan ryöstäneet, vallan uudet ja täydelliset
kun olivat, kaiken muun muassa, puuttuivat vielä. Ja nyt saapuvat
meille uudet toiselta taholta. Olisipa joku sanonut, kun minulla
oli niin suuri vaiva valmistaa noita myötäjäisvaatteita: "Luulet
tekeväsi työtä Luciaa varten, vaimoparka, mutta teetkin työtä
jotakin tuntematonta varten. Ja nuo liinavaatteet, nuo pukineet
-- kuka olento niitä tuleekaan hyväkseen käyttämään. Lucian
myötäjäisvaatteet, hänen oikeat kapionsa, joista hän tulee hyötymään,
hänelle toimittaa hyvä henkilö, jonka en ole edes tietänyt elävän."
Agnesen ensimäisiä huolia oli valmistaa pikku majassaan mitä sopivin
ja mukavin asuinhuone tuolle hyvälle vaimolle. Sitten meni hän
hakemaan silkkiä kerittäväkseen, ja näin tehden työtä hän sai ajan
kulumaan.
Ei Renzokaan viettänyt toimettomana näitä jo itsessään niin pitkiä
päiviä. Onneksi hän osasi kahta ammattia, ja ryhtyi nyt maantöihin.
Milloin hän auttoi isäntäänsä, joka oli hyvin tyytyväinen siitä,
että näinä aikoina usein sai apua niin taitavalta työntekijältä;
milloin hän taas viljeli ja raivasi kuntoon Agnesen vihannestarhaa,
joka oli täydelleen joutunut rappiolle hänen poissaollessaan. Omaa
viinitarhaansa hän ei edes ajatellut, huomauttaen, että se oli
liiaksi vanuttunut tukka, jonka sukimiseen olisi tarvittu paljon
enempää kuin kahta kättä. Eikä hän siihen jalkaansa pannut, enempää
kuin taloonsakaan, sillä liiaksi häntä olisi pahoittanut tuon
hävityksen näkeminen. Ja hän oli jo päättänyt myydä kaikki tyyni,
mistä hinnasta tahansa ja käyttää uudessa asuinpaikassaan siitä
saamaansa rahasummaa.
Rutolta eloon jääneet pitivät toisiaan kuin ylösnousseina; mutta
Renzon kotikyläläisistä hän oli kuin kahdesti kuolleista noussut.
Jokainen kestitsi ja onnitteli häntä, jokainen tahtoi häneltä
itseltään kuulla hänen seikkailujensa kertomuksen.
Lukija kenties kysyy: miten oli tuon vangitsemismääräyksen laita?
Vallan mainiosti. Renzo itse ei enää melkein ollenkaan sitä
ajatellut, olettaen, etteivät nekään, jotka olisivat voineet panna
sen täytäntöön, enää sitä ajatelleet; eikä hän erehtynyt. Ja tämä
ei johtunut yksistään rutosta, joka oli saanut niin monen seikan
raukeamaan; vaan oli, kuten useista tämän kertomuksen kohdista
lienee selvinnyt, tavallista tähän aikaan, että ihmisiä vastaan
julistetut yleiset ja erityiset säädökset, ellei mikään erityinen
salaviha ylläpitänyt ja pannut niitä täytäntöön, usein pysyivät
tehottomina, jos ne eivät heti olleet päässeet voimaan; vallan kuin
pyssynluodit, jotka, elleivät osu, jäävät maahan loikomaan, ketään
vahingoittamatta. Tämä olikin välttämätön seuraus siitä helppoudesta,
millä tuollaisia säädöksiä siroiteltiin. Ihmisen toiminnalla on
rajansa, Ja liioittelu käskemisessä vaikutti hupenemista täytäntöön
panemisessa. Hihoihin käytetystä kankaasta ei samalla saa housuja.
Jos joku tahtoisi tietää, millaisiksi muodostuivat Renzon välit
Don Abbondioon tämän odotusajan kuluessa, voin mainita, että he
huolellisesti välttivät toinen toistansa. Don Abbondio pelkäsi
saavansa kuulla uudelleen viritettävän naimatuumien virttä. Ja
sitä vaan ajatellessaankin hänen mielikuvituksessaan kohosi
eteen Don Rodrigo toiselta puolen palkkalaisrosvoineen, toiselta
puolen kardinaali todistusperusteineen. Renzo taas oli päättänyt
olla kirkkoherralle puhumatta asiasta ennen määrähetkeä, hän kun
ei tahtonut tarpeettomasti saattaa miesparkaa ennen aikojaan
levottomaksi, tuomaan esiin Herra tiesi mitä vaikeuksia ja turhilla
laverteluilla tekemään asiaa monimutkaiseksi. Sen sijaan hän itse
laverteli Agnesen kanssa.
-- Luuletteko, että hän pian tulee? kysyi Renzo.
-- Toivon niin, vastasi toinen.
Ja usein sama, joka oli vastannut, teki vähää myöhemmin saman
kysymyksen. Ja näillä ja tämänkaltaisilla hassutuksilla he koettivat
kuluttaa aikaa, joka tuntui sitä pitemmältä, kuta pitemmälle sitä oli
kulunut.
Mutta lukijan annamme selvitä tästä ajasta muutamassa hetkessä,
kertomalla lyhyesti, että Lucia joku päivä Renzon käytyä sairaalassa
läksi sieltä kunnon lesken seurassa. Kun oli säädetty yleinen
ruttosulku, he noudattivat sitä yhdessä, sulkeutuneena lesken taloon.
Osa ajasta käytettiin Lucian myötäjäisvaatteiden valmistamiseen,
johon Lucian, hieman esteltyään, itsensä oli ottaminen osaa. Kun
ruttosulku oli lopussa, leski jätti uudelleen myymälänsä ja talonsa
veljensä, tarkastusmiehen, haltuun; ja ryhdyttiin matkavalmistuksiin.
Saattaisimme vielä lisätä: he läksivät matkaan, saapuivat perille
ynnä sen, mikä seurasi. Mutta vaikka tahtomme onkin hyvä myöntyä
lukijan kiireeseen, on olemassa kolme seikkaa, jotka koskevat tätä
ajankohtaa, ja joita emme tahdo sivuuttaa. Mitä ainakin kahteen
niistä tulee, luulemme, että lukijakin soimaisi meitä niiden
sivuuttamisesta.
Ensimäinen on se, että kun Lucia alkoi uudelleen kertoa leskelle
seikkailujaan, tehden sen yksityiskohtaisemmin ja perinpohjaisemmin
kuin mitä oli voinut tehdä ensi luottamuksen levottomana hetkenä, ja
kun erityisesti mainitsi neiteä, joka oli vastaanottanut hänet Monzan
luostariin, sai tästä nunnasta kuulla seikkoja, jotka selittivät
hänelle monen salaperäisen arvoituksen ja täyttivät hänen mielensä
surullisella ja pelokkaalla ihmettelyllä. Hän sai kuulla leskeltä,
että tuo onneton nainen, epäiltynä mitä kauheimmista teoista, oli
kardinaalin käskystä siirretty erääseen Milanon luostariin; että
hän siellä kovasti raivottuaan ja sisäisesti taisteltuaan, oli
nöyrtynyt ja tunnustanut kaikki; ja että hänen senjälkeinen elämänsä
oli vapaaehtoista kärsimystä ja katumuksentekoa, ettei kukaan
olisi voinut hänelle määrätä sen ankarampaa, paitsi vapauttamalla
hänet siitä. Ken tahtoo vähän yksityiskohtaisemmin tutustua tähän
surulliseen tarinaan, löytää haluamansa tiedot teoksesta ja paikasta,
johon toisaalla olemme viitanneet.[68]
Toinen noista seikoista on se, että Lucia kysyttyään tietoja isä
Cristoforosta kaikilta kapusiinilaisilta, jotka oli saattanut
sairaalassa tavata, sai kuulla suurempaa surua kuin hämmästystä
tuntien, että hän oli kuollut ruttoon.
Lopuksi kolmas seikka. Ennen lähtöään Milanosta, Lucia oli tahtonut
tietää jotakin entisestä isäntäväestäänkin ja täten täyttää
velvollisuutensa, jos joku heistä enää oli elossa. Leski seurasi
hänen mukanaan tuohon taloon, missä saivat tietää, että kaikki
perheen jäsenet olivat muuttaneet manalle. Kun Donna Prassedesta
sanomme, että hän oli kuollut, kaikki on sanottu. Mutta puhuessaan
Don Ferrantesta, joka oli ollut oppinut mies, lähdeteoksemme on
katsonut soveliaaksi tuhlata enemmän sanoja; ja omalla uhallamme
toistamme osapuilleen käsikirjoituksen esityksen.
Siinä siis mainitaan, että heti kun alettiin puhua rutosta, Don
Ferrante oli sen kaikkein itsepäisimpiä kieltäjiä, ja että hän
järkähtämättä viimeiseen asti puolusti tätä mielipidettään. Tosin hän
ei sitä tehnyt äänekkäin vakuutuksin, kuten rahvas; mutta perustein,
joita ei kukaan ainakaan voi moittia epäjohdonmukaisuudesta.
-- _In rerum natura_, hän sanoi, on ainoastaan kahdenlaisia seikkoja,
nimittäin perusoleet ja ominaisuudet. Ja jos voin todistaa, ettei
rutontartunta ole kumpaakaan, olen samalla todistanut, ettei sitä
ole olemassa, että se on pelkkä harhaluulo. Ja tässä seuraavat
todistukseni. Perusole on joko henkistä tai aineellista laatua.
Ettäkö tartunta olisi henkistä laatua, se on sellainen mielettömyys,
jota ei kukaan tahtoisi puolustaa; on siis turhaa siitä puhua.
Aineellinen perusole on joko yksinkertainen tai kokoonpantu. Nyt
ei tartunta suinkaan saata olla yksinkertainen perusole; ja tämän
voi muutamalla sanalla todistaa. Se ei ole ilmaa, sillä siinä
tapauksessa se ei siirtyisi ruumiista toiseen, vaan haihtuisi mitä
pikimmin avaruuteen. Se ei ole vettä, sillä siinä tapauksessa se
kastelisi ja kuivuisi tuulessa. Se ei ole tulta, sillä silloin se
polttaisi. Se ei voi olla aineellinen esine, sillä silloin sen voisi
nähdä. Se ei myöskään voi olla kokoonpantu olio, sillä kaikitenkin
sen pitäisi olla silmän tai kosketuksen havaittavissa. Ja kuka on
nähnyt tuon tartunta-aineen? Vielä tulee meidän tarkastaa, onko se
ominaisuus. Vielä suurempia hullutuksia! Nuo herrat lääkärit sanovat,
että se muka siirtyy toisesta ihmisruumiista toiseen; siinä heidän
keppihevosensa, heidän heikko kohtansa, jonka nojalla jakavat vallan
mielettömiä määräyksiä. Jos tuo rutto siis olisi ominaisuus, täytyisi
sen olla siirretty ominaisuus, kaksi käsitettä, jotka ovat keskenään
mitä räikeimmässä ristiriidassa, koska ei koko filosofiassa ole sen
selvempää seikkaa kuin tämä: ettei ominaisuus voi siirtyä toisesta
oliosta toiseen. Jos he välttääkseen tämän Scyllan väittävät, että
rutto on itsestään syntynyt ominaisuus, he välttävät Scyllan,
joutuakseen Charybdikseen. Sillä jos se on syntynyt, se ei voi
siirtyä, ei levitä, kuten he kaikki aina nalkuttavat. Kun nämä
perustukset kerran ovat varmat, mitä hyödyttää niin paljon puhua
kalpeudesta, syhelmistä ja ruttopaiseista!
-- Pelkkiä loruja kaikki tuo! huomautti kerran eräs hänen
kuulijoistaan.
-- Ei niin, ei niin, vastasi Don Ferrante. Sitä en puolestani
tarkoita. Tiede on tiede, täytyy vaan osata sitä oikein käyttää.
Kalpeus, syhelmät, ruttopaiseet, korvarisa-ajokset, punasinervät
näppylät, tummat äkämät -- kaikki nuo ovat huomioonotettavia
sanoja, joilla on oikea ja hyvä merkityksensä. Mutta minä väitän,
ettei niillä ole mitään tekemistä tämän kysymyksen kanssa. Kukapa
kieltäisi, että sellaisia voisi olla, ja että niitä paraikaa onkin.
Pääasia on tietää, mistä ne johtuvat.
Mutta tästä alkoivat Don Ferrantenkin kärsimykset. Niin kauan kuin
hän oli yksinomaan vastustanut käsitystä tartunnasta, hän oli
kaikkialla kohdannut hyväntahtoisia, opinhaluisia ja kunnioittavia
korvia; sillä turhaa on huomauttaa, miten suuri on ammatti-oppineen
vaikutusvalta, kun hän ryhtyy todistamaan toisille seikkoja,
joista heillä jo on varma vakaumus. Mutta niin pian kuin hän
koetti todistaa, ettei noiden lääkärien erehdys ollut siinä, että
väittivät olevan olemassa hirvittävän yleisen taudin, vaan että
se piili heidän käsityksessään sen alkujuuresta ja levenemisestä,
silloin hän -- puhun ensi ajoista, jolloin ei tahdottu edes kuulla
rutosta puhuttavankaan -- alttiiden korvien asemesta kohtasi
vastahakoisia, taipumattomia kieliä; ja hän ei enää voinut tuoda
esiin oppineisuuttaan muuten kuin muruina ja sirpaleina.
-- Oikea syy on kyllä olemassa, hän sanoi; ja niidenkin, jotka
puolustavat tuota toista tuulesta temmattua, täytyy myöntää se
oikeaksi... Koettakootpa vaan kieltää sitä, tuota tuhoa tuottavaa
Saturnuksen ja Jupiterin liittoa. Ja milloinka onkaan kuultu, että
tähtien vaikutukset siirtyvät ihmisestä ihmiseen? Ja tahtovatko nuo
herrat kieltää noiden vaikutusten olemassaolon? Tahtovatko kenties
kieltää, että on olemassa tähtiä? Vai tahtovatko ehkä väittää,
että ne ovat tuolla ylhäällä vallan toimettomina kuin neulatyynyyn
pistettyjen nuppineulojen päät? Mutta mitä en voi käsittää noiden
herrojen lääkärien tuumista on, että he myöntävät meidän olevan niin
turmiollisen taivaankappaleiden liiton alaisena, ja että kuitenkin
sanovat meille julkeannäköisinä: "Älkää kajotko tähän, älkää kajotko
tuohon, niin ei teillä ole hätää!" Ikäänkuin välttämällä aineellisten
esineiden koskettelemista voisimme estää taivaankappaleiden henkistä
vaikutusta. Ja tuo heidän vaivansa polttaa riepukasoja. Voi teitä,
ihmisparkoja! Voittekohan polttaa Jupiterin, voitteko polttaa
Saturnuksen?
_His fretus_, se tahtoo sanoa, näiden perusteiden nojalla hän ei
ryhtynyt mihinkään varokeinoihin ruttoa vastaan, sairastui siihen,
paneutui vuoteeseen ja kuoli, riidellen, kuten joku Metastasion
sankareista, tähtien kanssa. Entä tuo kuuluisa kirjasto? Se on
kenties vielä eksyneenä hajalla muurien halkeamissa.