Kauniina iltana Agnese kuulee ajoneuvojen pysähtyvän oven eteen.
-- Se on varmaankin hän!
Ja hän se todella oli, hyvän lesken seurassa.
Vastaanoton ja tervehdykset jätämme lukijan kuviteltaviksi.
Seuraavana aamuna varhain saapuu Renzo, joka ei asiasta tiedä mitään,
yksistään yhdessä Agnesen kanssa päivittelemään Lucian pitkällistä
viipymistä. Mitä hän lausui ja huudahti, nähdessään Lucian edessään,
lukija niinikään kuvitelkoon. Lucian esiintyminen sensijaan oli sitä
laatua, että sen muutamin sanoin voi kuvata:
-- Terve: mitenkä voit? hän virkkoi katseet alasluotuina ja silmiään
räpäyttämättä.
Ei pidä kuitenkaan luulla, että Renzo piti vastaanottoa liian
kylmänä, tai että siitä olisi loukkautunut. Hän päinvastoin
selitti sitä itselleen hyvin edulliseksi. Ja samoin kuin
sivistyneiden parissa tulee osata heidän puheistaan vähentää pois
kohteliaisuuslauseet, hän päinvastoin älysi etteivät nämä sanat
suinkaan ilmaisseet kaikkea, mikä liikkui Lucian sydämessä. Muuten
oli helppo huomata, että Lucialla oli kaksi eri puhumistapaa, toinen
Renzoa, ja toinen tuttaviaan varten.
-- Minä voin hyvin, kun näen sinut, hän vastasi käyttäen puhetapaa,
joka tosin oli vanha, mutta jonka hän muuten olisi keksinyt tällä
hetkellä.
-- Rakas isä Cristoforomme! ... sanoi Lucia; rukoilkaa hänen sielunsa
puolesta, vaikka voimme olla melkein varmat siitä, että hän paraikaa
tuolla ylhäällä rukoilee meidän puolestamme.
-- Sitä odotin kyllä, sanoi Renzo.
Eikä tämä ollut ainoa surullinen kieli, jota tämän keskustelun
kulunsa kosketeltiin. Mutta mistä tahansa puhuttiin, kaikki tuntui
hänestä yhtä suloiselta. Samoin kuin raisut hevoset niskoittelevat,
pysyvät kuin naulittuina paikoillaan, nostavat milloin toista,
milloin toista jalkaa, mutta laskevat sen taas alas samaan paikkaan,
ja sitten äkkiä lähtevät liikkeelle ja kiitävät eteenpäin kuin tuulen
tempaamina, samoin oli Renzon ajan laita; ensin minuutit olivat
tuntuneet hänestä tunneilta; sitten tunnit minuuteilta.
Leski ei mitenkään häirinnyt tätä seuraa, vaan sopi siihen mainiosti,
ja nähdessään hänet tuolla viheliäisellä vuoteella loikomassa, ei
Renzo olisi voinut kuvitella, että hän oli niin hauska seuraihminen
ja niin iloinen, Mutta eiväthän sairaala ja maaseutu, kuolema ja häät
ole samaa. Agnesen kanssa hän jo oli tullut ystäväksi. Ja oli somaa
nähdä häntä Lucian seurassa, samalla hellänä ja leikillisenä, miten
hän häntä kiusoitti, kuitenkaan käyttämättä leikkisiä pistosanojaan
enempää, kuin mitä tarvitsi tehdäkseen liikkeensä ja puheensa
vilkkaammiksi.
Viimein Renzo sanoi lähtevänsä Don Abbondion luo sopimaan
vihkiäisistä. Hän meni sinne ja virkkoi puoleksi leikillisen
ivallisena, puoleksi kunnioittaen:
-- Herra pastori, joko olette parantunut tuosta päänsärystä, jonka
sanoitte estäneen teidät meitä vihkimästä? Nyt on otollinen aika.
Morsian on saapunut, ja minä olen täällä kuulemassa, mikä päivä
ja hetki teille sopii. Mutta tällä kertaa pyydän teitä hieman
kiirehtimään.
Don Abbondio ei suorastaan kieltäytynyt; mutta hän alkoi etsiä
verukkeita, tuomaan esiin esteitä: mitä hyödytti noin saattaa
itsensä julkisen huomion esineeksi ja toitottaa nimeään, tuon
vangitsemismääräyksen yhä uhatessa; saattoihan tuo seikka tapahtua
muualla varsin yhtä hyvin; ja sitä ja tätä.
-- Ymmärrän, sanoi Renzo; teillä on vielä jälellä hiukka tuota
päänsärkyä. Mutta kuulkaa, kuulkaahan toki.
Ja nyt hän alkoi kuvata tilaa, missä oli nähnyt Don Rodrigo paran ja
huomautti, ettei tämä sinä hetkenä luultavasti enää ollut elävien
parissa.
-- Toivokaamme, hän päätti, että Herra on ollut hänelle armollinen.
-- Tämä ei kuulu asiaan, sanoi Don Abbondio. Olenko ehkä
kieltäytynyt? Toinhan vaan esiin ... painavia syitä. Mutta muuten,
nähkääs ... niin kauan kuin ihmisessä on jälellä elonkipinä, saattaa
hän pa... Katsokaa minua: olen särkynyt astia. Minäkin olen ollut
lähempänä kuolemaa kuin eloa: ja tässä olen yhä vielä; ja ... ellei
hartioilleni laskeudu uusia suruja ... no niin, saatan toivoa vielä
vähän aikaa eläväni. Kaikki riippuu eri luonnonlaaduista! Mutta kuten
jo sanoin, tuo asia ei ollenkaan kuulu tähän.
Kun keskustelua vielä kotvan oli jatkunut, ilman että päästiin
mihinkään tulokseen, Renzo teki soman kumarruksen ja palasi
seuraansa, kertoi mitä oli tapahtunut ja virkkoi lopuksi:
-- Poistuin hänen luotaan, kun olin saanut tarpeekseni, ja jotta
en olisi menettänyt kärsivällisyyttäni ja sanonut hänelle jotain
epämiellyttävää. Eräinä hetkinä hän todella näytti yhä vielä
entiseltä, samoine kujeineen ja tekosyineen. Olen varma siitä, että
jos vielä olisin viipynyt siellä hetken, hän olisi evästänyt minua
jollakin latinalaisella lorulla. Huomaan, että tästä tulee toinen
pitkä viivytys. On todella parempi tehdä niin kuin hän neuvoo, ja
vihityttää itsemme siellä, minne muutamme asumaan.
-- Tiedättekö, mitä teemme? kysyi leski. Ehdoitan, että me naiset
lähdemme uudestaan yrittämään, kenties me onnistumme paremmin.
Silloin minäkin saan tutustua tuohon mieheen ja nähdä, onko hän
todella sellainen kuin sanotte. Lähdemme heti päivällisen jälkeen,
jotta emme niin perätysten häntä vaivaisi. Mutta kuulkaas,
sulhasmies, tulkaapa hieman kävelemään meidän kahden kanssa,
silläaikaa kuin Agnese häärii toimissaan. Minä olen tämän aikaa
Lucian äitinä. Tahdonpa kernaasti lähempää nähdä noita vuoria, tuota
järveä, josta olen kuullut niin paljon puhuttavan; se vähä, minkä
siitä olen nähnyt, näyttää minusta kovin kauniilta.
Renzo vei heidät ensiksi ystävänsä taloon, missä ilo nousi
ylimmilleen. Saatiin tuolta nuorelta mieheltä se lupaus, että hän
sekä sinä päivänä, ja joka päivä senjälkeen, milloin jouti, tulisi
heille syömään päivällistä.
Kun kävelyltä oli palattu ja päivällinen syöty, Renzo poistui,
sanomatta minne meni. Naiset jäivät hetkeksi keskustelemaan,
neuvoittelemaan, millä tavoin Don Abbondio oli taivutettava. Ja
viimein he läksivät hyökkäysretkelleen.
-- Siinä nyt ovat naiset, sanoi kirkkoherra itsekseen, mutta
näytti kuitenkin ystävälliseltä. Seurasivat hartaat onnittelut
Lucialle, tervehdykset Agneselle, kohteliaisuudet oudolle naiselle.
Hän pyysi heitä istumaan ja alkoi innokkaasti puhua rutosta. Hän
tahtoi Lucialta kuulla, miten tämä oli viettänyt nuo kauheat
hetket. Sairaala antoi hänelle aihetta puhua Lucian toverista.
Sitten Don Abbondio, kuten saattaa kuvitella, puhui omastakin
ruttokohtauksestaan; sitten hän lateli Agneselle onnentoivotuksia sen
johdosta, että hän oli säästynyt taudilta. Asia venyi kovin pitkälle.
Jo alusta alkaen molemmat naiset olivat vaanineet sopivaa hetkeä
puhuakseen pääasiasta. Lopuksi toinen heistä mursi jään. Mutta mitä
se auttoi, Don Abbondio ei kallistanut tälle puheelle korvaansa.
Hän varoi kieltäytymästä. Mutta uudelleen hän alkoi tuoda esiin
verukkeita ja estelyjä, hypäten kuin lintu oksalta oksalle.
-- Pitäisi, hän sanoi, saada peruutetuksi tuo ikävä vangitsemiskäsky.
Te, hyvä rouva, joka olette kotoisin Milanosta, epäilemättä
jotakuinkin tunnette tuon asian kulun; varmaankin te tunnette jonkun
hyvän suojelijan, jonkun vaikutusvaltaisen henkilön. Sellaisilla
keinoilla saa joka haavan lääkityksi. Mutta jos nyt tahdottaisiin
kulkea lyhyintä tietä, eksymättä niin moneen selkkaukseen, ja kun
molemmilla nuorilla ystävillämme ja Agnesella juuri on tarkoitus
muuttaa pois kotiseudultaan -- eikä minulla ole siihen mitään
sanottavaa: isänmaa on siellä, missä on hyvä olla -- minusta tuntuu
että siellä uudessa olopaikassa kaikki kävisi helpommin, siellä kun
vangitsemiskäsky ei ole pätevä. En todellakaan näe, milloin tämä avio
saadaan solmituksi, mutta tahtoisin nähdä sen solmituksi hyvin ja
ilman vaaraa. Tunnustan suoraan: täällä, tuo määräys alati uhkaamassa
silmien edessä, julistaa alttarilta Lorenzo Tramaglinon nimi -- se
panisi sydämeni levottomuudesta vapisemaan. Tahdon hänen parastaan,
mutta pelkään, että tekisin hänelle huonon palveluksen. Punnitse sinä
itse, punnitkaa te muutkin asiaa.
Nyt milloin Agnese, milloin leski koettivat vastustaa näitä
perusteita. Mutta Don Abbondio osasi tuoda ne esiin uudenmuotoisina.
Ei koskaan päästy alkua kauemmaksi. Silloin ilmestyi äkkiä Renzo,
astuen varmana ja kasvoissa ilme, joka tiesi tärkeätä uutista, hän
virkkoi:
-- Herra markiisi ------ on saapunut.
-- Mitä tämä merkitsee? Minne saapunut? kysyi Don Abbondio nousten.
-- Saapunut linnaansa, joka ennen oli Don Rodrigon, sillä herra
markiisi on saanut sen sääntöperinnön nojalla, kuten sanotaan. Ei
sitä siis tarvitse epäillä. Minä puolestani olisin iloisin, jos
tietäisin, onko tuo miesparka kuollut oikean kristityn kuoleman.
Tähänasti olen joka tapauksen varalle lukenut hänen edestään _Pater
nostereja_ ja nyt tulen lukemaan _De profundis_-rukouksia. Tuo herra
markiisi on kunnon mies, kuten olen kuullut kerrottavan.
-- Se on varma, sanoi Don Abbondio. Olenpa kuullut erään kelpo
herran, oikein tuollaisen vanhan rodun miehen, usein häntä kiittäen
mainitsevan. Mutta onkohan aivan varmaa, että...
-- Luotatteko suntioon?
-- Kuinka niin?
-- Sillä hän on omin silmin nähnyt tuon ylhäisen herran. Minä olin
siinä vaan lähellä; mutta totta puhuakseni, menin sinne varta vasten,
kun aavistin, että siellä varmasti jotain tiedettäisiin. Ja useampi
kuin yksi kertoi minulle samaa. Tapasin sitten Ambrogion, joka tuli
sieltä linnasta, ja joka oli nähnyt tuon markiisin siellä esiintyvän
isäntänä. Tahdotteko kuulla sen itse Ambrogiolta? Käskin hänen juuri
sitävarten odottaa tuolla alhaalla.
-- No, miksi ei, sanoi Don Abbondio.
Renzo meni kutsumaan suntiota. Tämä vakuutti asian todeksi alusta
loppuun, lisäsi siihen vielä jonkun yksityisseikan, karkoitti kaiken
epäilyksen ja poistui.
-- Oi, hän on siis kuollut! Hän on todella muuttanut manalle!
huudahti Don Abbondio. Näette, lapsukaiset, miten Kaitselmus lopulta
korjaa pois eräänlaiset ihmiset! Tiedätteköhän, että se on suuri
asia, suuri huojennus näille raukoille seuduille! Sillä eihän täällä
voinut elää hänen kanssaan. Tuo rutto oli suuri vitsaus, mutta se
oli samalla mahtava luuta. Se on lakaissut pois muutamat yksilöt,
lapsukaiseni, joista emme ikinä olisi päässeet vapaiksi. Kun näki
heidät terveinä ja elinvoimaisina, oli halukas luulemaan, että se,
jonka kerta oli oleva määrä siunata heidän ruumiinsa, vielä istui
pappis-seminaarissa oppimassa latinaansa. Ja kädenkäänteessä heitä
on kadonnut sadottain. Emmepä enää saa nähdä tuon miehen pöyhkeänä
kulkevan, kätyrit takanaan, tuo röyhkeä ja ivallinen hymy huulilla,
tuo selkä suorana, kuin olisi niellyt seipään, tuo tapa katsella
ihmisiä, kuin olisi katsonut meidän kaikkien olevan maailmassa
ainoastaan sentähden, että hän suvaitsi sen sallia. Nyt ei häntä enää
ole täällä maan päällä, mutta me olemme. Hän ei enää tule lähettämään
noita sanomiaan kunnon ihmisille. Hän on totisesti tuottanut meille
kaikille ylen tuskallisia hetkiä. Nyt saatamme sen suoraan sanoa.
-- Minä olen antanut hänelle sydämestäni anteeksi, huomautti Renzo.
-- Siinä olet tehnyt velvollisuutesi, vastasi Don Abbondio. Mutta
saattaa myös kiittää taivasta siitä, että se on meidät hänestä
vapauttanut. Nyt, puhuakseni teistä, sanon ja toistan, että voitte
tehdä, niin kuin itse hyväksi näette. Jos tahdotte, että minä teidät
avioon vihin, olen siihen valmis. Jos se teille on mukavampaa toisin,
tehkää tahtonne. Mitä tulee vangitsemiskäskyyn, tuntuu minusta
ettei nyt enää ole ketään, joka haluaisi sen täytäntöön panemista,
joten ei sitä enempää tarvitse ajatella, varsinkin, kun tällävälin
on julistettu tuo suuri armahduskirje Kaikkeinkorkeimman Lapsen
syntymän johdosta. Ja sitten lisäksi rutto on perinpohjin muuttanut
oloja! Niin että, jos tahdotte ... meillä on tänään torstai ... ensi
sunnuntaina minä tulen kuuluttamaan teidät kirkossa. Sillä se, mikä
tuonoin tehtiin, ei enää pysy voimassa. Ja sitten on minulla se
onnellinen tietoisuus, että olen vihkinyt teidät yhteen.
-- Tiedätte, että olemme tulleet juuri sitä varten, huomautti Renzo.
-- No niin; minä olen valmis teitä palvelemaan; ja tahdonpa heti
antaa siitä tiedon hänen Ylevyydelleen.
-- Kuka on hänen Ylevyytensä? kysyi Agnese.
-- Hänen Ylevyytensä, neuvoi Don Abbondio, on meidän
Kardinaali-Arkkipiispamme, jota Jumala suojelkoon.
-- Mitä tähän tulee, pyydän anteeksi, virkkoi Agnese; vaikka olen
tiedoton vaimoparka, voin vakuuttaa teille, ettei häntä mainita sillä
arvonimellä. Sillä kun toisella kertaa olimme hänen puheillaan,
kuten nyt puhumme teidän kanssanne, yksi noista papeista vei minut
syrjään ja opetti minulle miten piti karahteerata tuota herraa, ja
että täytyi sanoa häntä "Teidän Kunnian-arvoisuudeksi" ja "Teidän
Korkea-arvoisuudeksi".
-- Ja jos hänen vielä nyt pitäisi opettaa teitä, sanoisi hän, että
häntä on mainittava "Ylevyydeksi", kuuletteko? Sillä paavi, jota
Jumala niinikään varjelkoon, on jo kesäkuulla määrännyt, että
kardinaaleille on annettava tämä arvonimi. Ja tiedättekö, minkä
vuoksi hän luultavasti on tehnyt tämän päätöksen? Sentähden, että
arvonimi "Kunnian-arvoisuus", joka oli kardinaalien ja muutamien
ruhtinaiden erikois-oikeutena, nyttemmin, kuten luultavasti tekin
huomaatte, on joutunut hieman rappiolle. Kuinka moni sitä kantaa
ja sillä kernaasti komeilee! Mitä piti siis paavin tehdä. Riistää
se kaikilta? Mutta se olisi kaikkialla herättänyt valituksia,
tyytymättömyyttä, vihaa ja mielipahaa; ja lisäksi asia olisi pysynyt
entisellään. Paavi on sentähden keksinyt oivan keinon päästä
pälkähästä, Vähitellen sitten aletaan antaa arvonimi "Ylevyys"
piispoille; sitten abbotit niinikään tahtovat sen saada; sitten tulee
rovastien vuoro: sillä ihmiset ovat sellaisia, aina he pyrkivät
ylemmäksi, yhä vaan ylemmäksi. Sitten seuraavat kanoniikit...
-- Sitten kirkkoherrat, sanoi leski.
-- Ei, ei, vastusti Don Abbondio. Kirkkoherrat saavat vetää
kuormarattaita. Älkää pelätkö, että kirkkoherroja pilataan. "Teidän
arvonne", näin heitä tullaan mainitsemaan maailman loppuun asti.
Pikemmin se ei minua ollenkaan ihmetyttäisi, jos aatelismiehet, jotka
ovat tottuneet kuulemaan tuota Korkea-arvoisuuden nimeä ja kokemaan
samaa kohtelua kuin kardinaalit, kauniina päivänä tahtoisivat
hekin omaksua Ylevyyden karahteerin. Ja jos sitä haluavat, kyllä
löytävät jonkun, joka sen heille myöntää. Ja silloin hallitseva
paavi on keksivä jonkun toisen arvonimen kardinaaleille. Mutta
palatkaamme meidän kysymykseemme: ensi sunnuntaina kuulutan teidät.
Ja tiedättekö, mitä vielä olen aikonut tehdä hyväksenne? Pyydämme
vapautusta kahdesta seuraavasta kuulutuksesta. Kyllä kai heillä on
kädet täynnä työtä siellä arkkipiispan virastossa, kirjoittaessaan
vapautus-kirjeitä, jos kaikkialla on yhtä kiire kuin täällä. Ensi
sunnuntaiksi minulla jo on kuulutuksia: yksi, kaksi ... kolme, paitsi
teitä. Ja voi vielä tulla muita lisää. Ja sitten saatte nähdä,
millaista kyytiä kuulutukset tulevat jatkumaan. Lopulta ei enää jää
ketään, joka tahtoisi olla ilman elämänkumppania. Perpetuakin kuoli
hyvin pahaan aikaan. Tähän maailman aikaan hänkin olisi voinut saada
kosijan. Ja Milanossa, rouvaseni, kuvittelen olevan samoin?
-- Aivan oikein. Ajatelkaapa, että yksistään minun seurakunnassani
viime sunnuntaina oli viisikymmentä vihkiparia.
-- No johan sen sanoin; maailma ei suinkaan tahdo kuolla
sukupuuttoon. Entä mitenkä on teidän laitanne, rouvaseni, eikö
teidänkin ympärillänne ole ruvennut liipoittelemaan ihania perhoja?
-- Ei, ei toki; minä en sellaista ajattele, en tahdo sitä ajatella.
-- Niin, niin; mutta luuletteko te olevanne ainoa. Onhan Agnesekin,
nähkääs, Agnesekin...
-- Kas vaan, onpa kirkkoherra leikkisällä päällä, sanoi leski.
-- Tietysti tahdon laskea leikkiä. Ja minusta tuntuu, kuin viimeinkin
olisi aika sitä tehdä. Sillä olemmepa kovia kokeneet, eikö totta,
nuoret ystäväni? Ne harvat päivät, jotka vielä meillä ovat elettävinä
täällä, toivokaamme, että ne tulevat olemaan vähän iloisemmat. Mutta
onnelliset te, joilla, jos ei tapaturmia satu, vielä on pitkältä
aikaa puhuaksenne kestetyistä kärsimyksistä. Sitävastoin minä, vanha
mies... Konnat kuolkoot. Rutostakin voi parantua, mutta vuosien
taakasta ei yksikään parannuskeino voi vapauttaa, ja kuten sanotaan:
_senectus ipsa morbus_.[69]
-- Nyt, sanoi Renzo, voitte puhua latinaa niin paljon kuin tahdotte.
Nyt se ei minua enää ollenkaan peloita.
-- Vai kaivelee tuo latina yhä vielä mieltäsi; hyvä, hyvä, kyllä
minä vielä sinut pulaan panen. Kun tulet eteeni tuon tytön kanssa
varta vasten kuulemaan latinalaisia sanoja, niin lausunpa sinulle:
"Latinasta et huoli: mene rauhaan". Onko se mieleesi, häh?
-- Tiedänpä hyvin, mitä aion sanoa, vastasi Renzo. Se ei ole tuo
latina, joka minua peloittaa: se on rehellistä ja pyhää latinaa,
kuten messussa. Silloinhan teidänkin on pakko lukea sitä kirjasta.
Mutta tarkoitan tuota kirottua, epäkirkollista latinaa, joka
keskellä puhetta salakavalasti meidät saattaa ymmälle. Ja kun nyt
olemme tässä koolla ja kun kaikki on selvillä, niin kääntäkää
minulle kansankielelle tuota latinaa, jota latelitte minulle juuri
tuossa nurkassa, selittääksenne, ettette voinut meitä vihkiä, että
tarvittiin muita muodollisuuksia ja mitä kaikkea!
-- Vaiti, veitikka, vaiti; älä pengo vanhaa tunkiota. Sillä jos
meidän tällä hetkellä pitäisi selvitellä laskumme, en tiedä, kumpi
meistä kahdesta joutuisi alakynteen. Minä puolestani olen antanut
kaikki anteeksi; älkäämme enää siitä puhuko. Mutta kyllä te minulle
teitte kepposia! Sinun suhteesi ei se minua ihmetytä, sillä oletpa
viekas veitikka; mutta puhun tuosta tyynestä lammikosta, tuosta
pienestä pyhimyksestä, jonka epäilemistäkin olisin pitänyt syntinä.
Mutta tiedänpä hyvin, kuka häntä oli neuvonut, tiedän sen varsin
hyvin.
Näin sanoen hän osoitti Agnesea sormellaan, jota ensin oli ojentanut
Luciaa kohti. Ja vaikeata on kuvata, kuinka hyväntahtoisesti, kuinka
leikillisen herttaisesti hän nuo nuhteensa lausui. Tuo sanoma oli
puhaltanut häneen hilpeyttä ja puheliaisuutta, joista aikoja sitten
oli vieraantunut. Ja olisimme vielä kaukana lopusta, jos vielä
tahtoisimme mainita loput hänen puheistaan, joita yhä jatkoi, moneen
kertaan pidättäen vieraitaan, jotka tahtoivat lähteä, jopa vielä
pysähtyen alhaalla ulko-oven kynnykselle, yhä vaan lasketellen
hupaisia lorujaan.
Seuraavana päivänä hänen luonaan kävi yllämainittu markiisi, mikä
käynti oli yhtä odottamaton kuin mieluisa. Hän oli varttuneen
miehuuden ja vanhuuden iän rajalla, ja hänen kasvonsa ikäänkuin
vahvistivat, mitä huhu hänestä kertoi: hän oli avomielinen,
kohtelias, rauhallinen, nöyrä, arvokas, ja kasvoissaan oli ilme, joka
kuvasti alistuvaa surumielisyyttä.
-- Tulen tuomaan teille, hän sanoi, Hänen Kunnian-arvoisuutensa
Arkkipiispan terveisiä.
-- Oi mikä erinomainen ystävällisyys molempien puolelta!
-- Kun kävin jäähyväisillä tämän verrattoman miehen luona, jonka
tuttavuus tuottaa minulle suurta kunniaa, hän puhui minulle kahdesta
tämän seurakunnan nuoresta ihmisestä, jotka olivat kihloissa, ja
jotka ovat saaneet kärsiä tuon onnettoman Don Rodrigon tähden.
Kardinaali tahtoisi saada tietoja heistä. Vieläkö he elävät? Ja
ovatko heidän asiansa järjestyneet?
-- Kaikki on järjestetty. Olinpa aikonut kirjoittaakin siitä Hänen
Ylevyydelleen; mutta nyt kun minulla on kunnia...
-- Ovatko he täällä?
-- Niin ovat; ja niin pian kuin suinkin on mahdollista, heistä tulee
mies ja vaimo.
-- No hyvä. Ja minä pyydän teitä ilmoittamaan minulle, voiko heille
tehdä jotain hyvää ja samalla huomauttamaan, mikä olisi sopivin
tapa sitä tehdä. Tämän onnettomuuden aikana olen menettänyt ne
kaksi ainoata poikaa, jotka minulla oli, ja heidän äitinsä, ja olen
saanut kolme melkoista perintöä. Yltäkylläisyyttä minulla oli jo
aikaisemminkin, joten näette, että, tarjotessanne minulle tilaisuuden
sitä käyttää, ja varsinkin tässä tapauksessa, teette minulle
todellisen palveluksen.
-- Taivas teitä siunatkoon! Sillä kaikki eivät ole samallaisia
kuin te... No niin. Minäkin kiitän teitä sydämestäni noiden
turvattieni puolesta. Ja kun Teidän Ylhäisyytenne minua kehoittaa
ja rohkaisee, niin on minulla todella teille tehtävänä ehdoitus,
jonka kenties hyväksytte. Tietäkää siis, että nämä kunnon ihmiset
ovat päättäneet siirtyä asumaan toisaalle ja myydä omistamansa
vähäisen maaomaisuuden: viinitarha, aivan vähäinen, ellen erehdy,
mutta laiminlyöty ja kokonaan metsittynyt; ei voi ottaa huomioon
muuta kuin itse maatilkun; lisäksi hänen ja morsiamensa pikkutalot,
mutta molemmat kurjia hökkeleitä, nähkääs. Mies sellainen, kuin
Teidän Ylhäisyytenne ei ollenkaan saata tietää miten on sellaisten
köyhien parkojen laita, kun heidän on pakko myydä omaisuutensa. Se
joutuu aina lopulta jonkun viekkaan petkuttajan kynsiin, joka jo
kauan aikaa on sitä himoitsevin silmin katsellut, ja joka sitten
saatuaan tietää, että toisen on pakko myydä se, vetäytyy pois ja
tekeytyy välinpitämättömäksi. Silloin täytyy juosta hänen jälessään
ja luovuttaa se hänelle leipäkannikasta. Herra markiisi epäilemättä
jo huomaa, mihin puheeni tähtää. Paras hyvätyö, jonka herra markiisi
voi tehdä näille köyhille ihmisparoille on se, että vapauttaa heidät
heidän pulastaan ostamalla tuon heidän vähäisen omaisuutensa.
Minullakin, totta puhuakseni, olisi siitä etua, kun siten
seurakuntaani saisin maaomistajan sellaisen kuin herra markiisin.
Mutta Teidän Ylhäisyytenne luonnollisesti päättää, niin kuin itse
parhaaksi näkee. Minä olen puhunut Teitä totellakseni.
Markiisi kiitti suuresti Don Abbondiota tästä ehdoituksesta, ja pyysi
häntä arvioimaan hintaa ja asettamaan sen varsin korkeaksi. Mutta
hän sai kirkkoherran vallan ällistymään, kun ehdoitti, että heti
yhdessä menisivät morsiamen taloon, missä sulhanenkin luultavasti oli
tavattavissa.
Matkalla Don Abbondio, ollen ilosta vallan suunniltaan, kuten saattaa
kuvitella, sai toisenkin hyvän tuuman, jonka lausui julki.
-- Kun Teidän Ylhäisyytenne on niin halukas tekemään hyvää näille
ihmisille, voisi heille tehdä vielä toisenkin palveluksen. Tuolla
nuorella miehellä on niskoillaan vangitsemismääräys, jonkunmoinen
maanpaonuhka, jonkin pari vuotta sitten Milanossa tuona suurena
mellakkapäivänä tekemänsä vallattomuuden johdosta, jolloin
hänet pyydettiin kokemattomana maalaisena, joka ei mitään pahaa
tarkoittanut, kuin hiiri loukkuun. Nähkääs: pelkkää lapsellisuutta,
ajattelemattomuutta; sillä todellista pahaa tekemään hän ei kykene.
Minä sen saatan vakuuttaa, kun olen hänet kastanut ja nähnyt hänen
varttuvan. Jos muuten Teidän Ylhäisyytenne suvaitsee ajanvietteekseen
-- kuten teidän säätyisenne henkilöt välistä alentuvat kuulemaan
noiden ihmisparkojen yksinkertaisia tarinoita -- kuulla tuon nuoren
miehen itsensä kertovan tuon seikkailun, voitte muodostaa itsellenne
siitä mielipiteen. Kun nyt on kyseessä noin vanha asia, ei kukaan
häntä ahdista; muuten, kuten jo sanoin, hän aikoo muuttaa pois tästä
valtiosta. Mutta aikaa myöten, joko hän palaa tänne, tai lähtee
muualle, ei koskaan voi kaikkea edeltäpäin laskea, ja parempi on
aina, että asiat ovat selvät. Herra markiisi käy Milanossa mahtavasta
ylimyksestä ja suuresta miehestä ... ei, ei, antakaa minun vaan
puhua: totuus ennen kaikkea. Suositus, sanakin vaan Teidän arvoisenne
henkilön puolelta riittäisi yllin kyllin hankkimaan vapauttavan
tuomiopäätöksen.
-- Eikö siis ole olemassa vaikeita syytöksiä tätä nuorta miestä
vastaan?
-- Ei suinkaan. Ei minun tietääkseni. He heittelivät häntä heti
alussa kuumilla kekäleillä; mutta nyt luulisin että on jälellä pelkkä
muodollisuus.
-- Jos niin on laita, on asia helppo; ja minä otan sen järjestämisen
tehtäväkseni.
-- Ja sitten Teidän Ylhäisyytenne ei tahdo kuulla itseään mainittavan
suureksi mieheksi. Mutta minä tahdon teitä siksi mainita, vastoin
tahtoannekin. Ja jos minä vaikenisin, se ei merkitseisi mitään, sillä
kaikki muut siitä puhuvat; ja _vox populi, vox Dei_.[70]
Todella he tapasivat nuo kolme naista ja Renzon, Saattaa kuvitella,
minkä vaikutuksen tämä käynti heihin teki. Luulenpa että nuo paljaat
ja rosoiset seinät, verhot, huonekalut ja astiat ällistyivät näin
tavattomien vieraiden tulosta. Markiisi itse pani alkuun keskustelun,
puhuen kardinaalista ja muista seikoista, tehden sen sydämellisen
avomielisesti ja älykkään hienotunteisesti. Sitten hän siirtyi
puhumaan ehdoituksesta, jota varten oli tullut. Hän pyysi Don
Abbondiota määräämään hinnan; ja sittenkuin tämä oli kauan kursaillut
ja estellyt, huomauttaen, ettei ollut sellaisiin asioihin perehtynyt,
että saattoi ainoastaan hapuilla, mutta että puhui totellakseen ja
vedoten hänen Ylhäisyyteensä, hän mainitsi, oman käsityksensä mukaan,
suunnattoman suuren ostosumman.
Ostaja sanoi omasta puolestaan olevansa mitä tyytyväisin; ja
ikäänkuin olisi kuullut väärin, hän lisäsi sen kaksinkertaiseksi.
Eikä hän ottanut korjausta kuuleviin korviinsa, vaan keskeytti kaikki
puheet, kutsuen heidät kaikki häiden jälkeisenä päivänä päivällisille
linnaan, missä oli määrä sääntöjen mukaisesti päättää sovittu kauppa.
-- Oh, sanoi itsekseen Don Abbondio, palattuaan kotiansa: jos rutto
aina ja kaikkialla järjestäisi asiat tällä tavalla, niin olisi
todella synti sanoa siitä pahaa. Melkeinpä joka sukupolvi sitä
tarvitsisi, ja sellaisilla ehdoilla voisi alistua itse tautiinkin;
kunhan vaan siitä paranisi, tietysti...
Saapui vapautus kuulutuksista, vapauttava oikeudenpäätös ja tuo
siunattu päivä. Voittoriemuisen varmoina molemmat kihlautuneet
läksivät tuohon oman kotikylänsä kirkkoon, missä juuri itse Don
Abbondio heidät vihki mieheksi ja vaimoksi. Toinen voittoriemu, ja
vielä harvinaisempi oli se matka, jonka seuraavana päivänä tekivät
tuon ylhäisen herran linnaan. Ja saatamme hyvin kuvitella mitä he
ajattelivat kiivetessään tuon mäen rinnettä, astuessaan sisälle
tuosta portista, ja mitä kukin heistä luonteensa mukaisesti puhui.
Mainitsen ainoastaan että keskellä iloaan heistä milloin toinen,
milloin toinen moneen kertaan huomautti, että ainoastaan isä
Cristoforo parka siitä puuttui.
-- Mutta epäilemättä hän, näin he sanoivat, on vielä onnellisempi
kuin me.
Markiisi oli heidän kunniakseen toimeenpannut suuren juhlan.
Hän vei heidät sievään saliin, pyysi nuorta avioparia, Agnesea
ja milanolaista kauppiaanleskeä istumaan ruokapöydän ääreen, ja
ennenkuin poistui toiseen huoneeseen päivälliselle Don Abbondion
kanssa, hän tahtoi kotvan viipyä siellä pitämässä seuraa vierailleen,
jopa tarjoili heille ruokiakin. Luultavasti ei johdu kenenkään
mieleen huomauttaa, että olisi ollut yksinkertaisempaa syödä saman
pöydän ääressä. Olen kuvannut tuota ylimystä kunnon miehenä, mutta en
minäkään eriskummaisena poikkeusihmisenä. Olen maininnut, että hän
oli nöyrä mies, mutta mikään alentuvaisuuden ihme hän ei ollut. Hän
tosin seurusteli noiden kelpo ihmisten kanssa, mutta ei kuitenkaan
alentunut heidän vertaisekseen.
Kun molemmat ateriat olivat lopussa, kauppasopimuksen kyhäsi eräs
tohtori, joka ei kuitenkaan ollut tohtori Juonittelija. Tämä,
nimittäin hänen maalliset jäännöksensä olivat vielä Canterellissa.
Ja niitä varten, jotka eivät tunne noita seutuja, lienee tässä pieni
selitys paikallaan.
Noin puolen peninkulman päässä yläpuolella Leccoa ja lähellä
Castello nimistä kylää, on paikka nimeltä Canterelli, missä kaksi
tietä risteilee. Toisella puolen tienristeystä näkee kummun, joka
näyttää keinotekoiselta kunnaalta, jonka huipulla on risti, ja jonka
on muodostanut suuri kasa ruumiita, mitkä sikin sokin haudattiin
siihen tämän ruton aikana, Perintötaru, totta puhuakseni, sanoo
yksinkertaisesti: ruttoon kuolleet; mutta epäilemättä se oli tuohon
viime ruttoon, joka miesmuistoon oli kaikkein raivokkain. Ja
perintötarut, ellei niitä hieman korjaa, sanovat aina liian vähän.
Paluumatkalla ei ollut muuta vastusta kuin se, että Renzolla oli
täysi työ kantaa kaupasta saamiaan rahoja. Mutta ystävämme oli, kuten
tiedämme, kestänyt kovempia vaivoja. Sivuutan hänen ajatustyönsä,
joka oli melkoinen ja joka tavoitteli parasta tapaa saattaa nuo rahat
korkoa kantaviksi. Jos olisi havainnut ne tuumat, jotka vuorostaan
liikkuivat hänen mielessään, mietteet ja punniskelut, ja jos olisi
kuullut ne syyt, jotka milloin puolustelivat, milloin vastustelivat
maanviljelystä ja teollisuutta, niin olisi tuntunut siltä, kuin kaksi
kuluneen vuosisadan akatemiaa olisi siinä yhtynyt, Ja hänelle vaikeus
oli kahta suurempi, sillä kun hän oli vaan yksi ainoa ihminen, ei
saattanut hänelle sanoa: Mitä toimittaa valitseminen? Kumpikin,
olkoon menneeksi! Sillä ovat molemmat keinot pohjaltaan samat, ja
niiden laita on sama kuin jalkojen, nimittäin että kahdella jalalla
astuu paremmin kuin yhdellä.
Ei enää ajateltu muuta kuin myttyjen käärimistä ja matkalle
lähtöä, Tramaglinon perhe uudelle asuinseudulleen ja leski
Milanoon. Kyyneleet, kiitokset, lupaukset käydä katsomassa olivat
monenkertaiset. Yhtä hellästi, kuitenkaan kyyneliä vuodattamatta,
Renzo ja perhe hyvästelivät Renzon ystävää, joka oli hänelle
vieraanvaraisuutta tarjonnut. Eikä pidä luulla, että jäähyväiset
Don Abbondiosta olisivat olleet kylmät. Nämä hyvät olennot olivat
aina tunteneet kunnioittavaa kiintymystä kirkkoherraansa. Mutta nuo
kirotut selkkaukset olivat häirinneet molemmanpuolisia kiintymyksen
tunteita.
Jos joku kysyy, eivätkö nuo ihmiset tunteneet surua erotessaan
synnyinseudultaan, poistuessaan noista vuorista, niin vastaan, että
he sitä luonnollisesti tunsivat. Sillä surua on vähän kaikkialla.
Sopii kuitenkin olettaa, ettei se ollut kovin raju, sillä
olisivathan he voineet sitä välttää jäämällä paikoilleen, nyt kun
nuo kaksi estettä, Don Rodrigo ja vangitsemiskäsky, olivat poissa.
Mutta jo jonkun aikaa he kaikki kolme olivat tottuneet pitämään
kotinaan sitä seutua, jonne aikoivat siirtyä. Naiset olivat siihen
mieltyneet Renzon puheiden johdosta, joka oli kertonut heille,
mitkä edut työmiehellä siellä oli, ja tuhansia muita seikkoja
elämisen helppoudesta siellä. Muuten jokainen heistä oli kestänyt
hyvin katkeria hetkiä seudulla, jolta poistuivat. Ja tuskalliset
muistot vieroittavat aina mielen pois seudusta, joka niitä herättää.
Ja jos tämä seutu lisäksi on synnyinseutu, on noissa muistoissa
kenties vielä enempi raskasta ja kirvelevää. Samoin, huomauttaa
käsikirjoituksemme, lapsi tyytyväisenä lepää imettäjän rinnoilla
ja tavoittelee ahneesti ja luottavasti nisää, joka sitä hellästi
on ravinnut siihenasti; mutta jos imettäjä jonakin päivänä,
vieroittaakseen lapsen rinnoiltaan, voitelee niitä katkeralla
koiruoholla, lapsi vetää niistä pois huulensa, mutta palaa vielä
kerran yrittääkseen. Mutta lopulta se niistä poistuu, tosin itkien,
mutta joka tapauksessa se poistuu.
Mitähän sanonee nyt lukija, kun saa kuulla, että heidän tuskin
saavuttua ja asetuttua uudelle seudulle, Renzo siellä kohtasi jo
valmiita ikävyyksiä? Pikkuseikkoja tosin, mutta tarpeeksi suuria
häiritsemään hänen onneansa. Tässä lyhyesti tuo tarina.
Ne puheet, jotka siellä olivat liikkuneet Luciaan nähden paljoa
ennen hänen tuloansa, se tieto, että Renzo oli saanut nähdä
äärettömästi vaivaa, ennenkuin hänet omakseen sai, yhä pysyen lujana
ja uskollisena, kenties myös joku liioitteleva sana, jonka Renzosta
ja hänen asioistaan oli lausunut joku puolueellinen ystävä -- kaikki
tämä oli herättänyt melkoista uteliaisuutta nähdä tuota nuorta
naista ja suurta luuloa hänen kauneudestaan. Nyt tiedätte millainen
on odotus: kuvittelurikas, herkkäluuloinen ja luottavainen; mutta
esineensä saavutettuaan vaativainen ja vaivoin tyydytettävissä.
Se ei koskaan löydä tarpeeksi tyydytystä, se kun pohjaltaan ei
ole tietänyt, mitä oikeastaan on tahtonut; ja se vaatii armotta
suunnatonta maksua siitä hymyilevästä suosiollisuudesta, jota
edeltäkäsin umpimähkään on myöntänyt. Kun Lucia ilmestyi, useat,
jotka kenties olivat luulleet, että hänellä olisi vallan kultainen
tukka, vallan punaiset posket, ja toinen silmä toista kauniimpi, ja
Herra tiesi mitä muuta vielä, alkoivat nostaa hartioitaan, rypistää
nenäänsä ja sanoa:
-- Kas, tuoko se nyt onkin! Niin pitkän ajan ja niin monien
puheiden jälkeen odotti jotain paljon parempaa. Ja mitä tämä nyt
on? Talonpoikaisnainen kuin moni muu. Ja niitäkin on parempia, on
kaikkialla!
Sitten he rupesivat tutkimaan yksityisseikkoja, panivat merkille mikä
toisen, mikä taas toisen vian. Olipa niitäkin, jotka pitivät häntä
suorastaan rumana.
Kuitenkaan ei kukaan tällaista sanonut Renzolle vastoin kasvoja, Ja
näin pitkälle siis ei ollut pahaa. Pahennuksen aikaansaivat muutamat
hyvät ystävät, jotka hänelle kertoivat nuo puheet. Ja Renzoon ne
tekivät mitä tuskallisimman vaikutuksen.
Hän alkoi mielessään märehtiä tätä, ja oli siitä kovin suuttunut sekä
niille, jotka siitä puhuivat, että itsekseen:
-- Mitä se teitä liikuttaa? Kuka on käskenyt teidän odottaa? Olenko
minä koskaan sanonut teille, että hän on kaunis? Ja kun te minulle
siitä puhuitte, olenko koskaan vastannut muuta, kuin että hän on hyvä
nuori nainen? Hän talonpoikaistyttö! Olenko koskaan sanonut, että
toisin tänne kuninkaantyttären? Hän ei teitä miellytä! Olkaa häntä
katselematta. Onhan teillä kauniita naisia, katselkaa niitä!
Ja joskus vähäpätöinen seikka riittää ratkaisemaan ihmisen kohtalon
koko elinajaksi. Jos Renzon olisi ollut pakko viettää ikänsä näillä
seuduilla, kuten oli päättänyt, olisi hänen elämänsä ollut varsin
iloton. Kun häntä paljon oli ärsytetty, hän lopulta itse kävi
ärtyisäksi. Hän oli epäkohtelias kaikille, sillä saattoihan jokainen
olla Lucian arvostelijoita. Tosin hän ei käyttäytynyt rajusti eikä
sopimattomasti, mutta saattaahan mennä sangen pitkälle rikkomatta
kanssakäymisen tärkeimpiä vaatimuksia, kiukusta pakahtumatta. Hänellä
oli jotain katkeran ivallista puheissaan; kaikesta hänkin löysi
arvosteltavaa, mikä meni niin pitkälle, että kun oli ruma ilma kaksi
päivää perätysten, hän äkkiä huudahti:
-- No, näillä seuduilla voi odottaa mitä tahansa! Monet olivatkin
häneen suuttuneet, sellaisetkin, jotka alussa olivat olleet hänen
ystäviään. Ja aikaa myöten hän niin sanoaksemme olisi joutunut
vihamielisiin väleihin koko seudun väestöön, kenties itse voimatta
keksiä näin ikävän seikan alkusyytä.
Mutta olisipa taipuvainen luulemaan, että rutto oli ottanut
järjestääkseen kaikki hänen ikävyytensä. Se oli temmannut
manalle toisen melkein Bergamon porttien edustalla sijaitsevan
silkinkehruulaitoksen omistajan. Ja perijä, nuori huimapää, jota
koko tämä laitos ei vähääkään huvittanut, ajatteli, jopa ylen halusi
siitä vapautua, vaikkapa hänen olisi ollut pakko myydä se puolesta
hinnasta; mutta ainoastaan käteisestä rahasta, voidakseen sitten
tuhlata sitä hurjiin huvituksiinsa.
Saatuaan vihiä asiasta, Bortolo riensi tuota laitosta katsomaan;
hän sopi mitä edullisimmista ehdoista; mutta tuo ehto, että
oli käteisellä rahalla maksettava, tärveli koko kaupan, hänen
vaivaloisesti tekemänsä säästöt kun eivät likimainkaan riittäneet.
Hän ei kuitenkaan keskeyttänyt kaupan hierontaa, mutta palasi
kiireisesti kotia, kertoi asian serkulleen ja ehdoitti, että he
panisivat ostosumman puoleksi. Näin edullinen ehdoitus katkaisi
Renzon taloudelliset epäilykset, hän päätti siis valita teollisuuden
alakseen ja suostui. He läksivät sinne yhdessä ja tekivät
kauppasopimuksen. Kun sitten uudet isännät asettuivat ostamalleen
tilalle, Lucia, jota täällä ei oltu odotettu, vältti kaikki
arvostelut, jopa miellytti kohtalaisesti. Ja Renzon korviin tuli,
että moni oli sanonut: "Oletteko nähneet tuon kauniin vaimo-hölmön,
joka on saapunut seudullemme?"
Laatusana teki nimisanan siedettäväksi.
Renzo otti hyödyllistä oppia kaikista edellisellä paikkakunnalla
kokemistaan ikävyyksistä. Siihenasti hän oli ollut hieman valmis
toitottamaan esiin mielipidettään ja arvostelemaan toisten vaimoja
ja ylipäänsä kaikkea. Nyt hän huomasi, että sanat suussa maistuvat
vallan toisin kuin korvissa, ja hän tottui hieman punnitsemaan omia
sanojaan, ennenkuin lausui ne julki.
Lukijan ei kuitenkaan pidä ajatella, ettei hänellä täällä olisi ollut
mitään ikävyyksiä. Ihminen -- näin huomauttaa käsikirjoituksemme,
ja jo tiedätte ennestään, että siinä ilmenee hieman omituinen
maku vertauksiin nähden; mutta antakaa anteeksi vielä tämä, joka
luultavasti tulee olemaan viimeinen -- ihminen, niin kauan kuin
vaeltaa tässä murheenlaaksossa, on potilas, joka loikoo vaihtelevan
epämukavalla vuoteella ja joka näkee ympärillään toisia, ulkonaisesti
hyvin säädettyjä, sileitä, mukavasti järjestettyjä vuoteita, ja
kuvittelee, että niissä nukkuu mainiosti. Mutta jos hänen onnistuu
vaihtaa vuodetta, niin tuskin hän on pannut maata uuteen vuoteeseen,
kun alkaa huomata patjoja painaessaan tuossa mahkuran, joka painaa,
tässä nappulan, joka pistää, ja hänestä alkaa vähitellen tuntua
samalta kuin edellisessä vuoteessa. Ja sentähden pitäisi meidän
pikemmin ajatella hyvän tekemistä kuin hyvän nauttimista. Ja täten
meidän itsemme lopulta olisi parempi olla. -- Tuo ajatelma on tosin
hieman väkinäisesti esille tuotu, kuten 17:nnellä vuosisadalla oli
tavallista, mutta pohjaltaan tuo mies on oikeassa. Muuten, niin
hän jatkaa, senlaatuisia kärsimyksiä ja selkkauksia, joista olemme
kertoneet, ei, Jumalan kiitos, kunnon ystävillämme enää ollut.
Tämän jälkeen heidän elämänsä oli mitä rauhallisinta, onnellisinta
ja kadehdittavinta, jopa siinä määrin, että jos rupeaisin sitä
kertomaan, se teitä kuolettavasti ikävystyttäisi.
Liike edistyi oivallisesti. Alussa oli hieman vaikeuksia
työntekijöiden vähyyden ja palvelukseen jääneiden ylenmääräisten
vaatimusten vuoksi. Mutta pian julkaistiin asetuksia, jotka
rajoittivat työmiesten palkkoja. Huolimatta siitä, että esivalta
oli sekaantunut asiaan, kaikki järjestyi hyvin, sillä täytyyhän
kaiken lopulta järjestyä. Veneziasta saapui toinen asetus, ja hieman
järkevämpi, ja se vapautti kymmeneksi vuodeksi kaikista veroista
Venezian alueelle muuttaneet muukalaiset. Ystävillemme tämä oli uusi
onnen potkaus.
Ennen ensimäisen aviovuoden loppua, syntyi maailmaan kaunis
olento. Ja ikäänkuin vasiten sitävarten, että Renzo olisi saanut
tilaisuuden täyttää tuon jalomielisen lupauksensa, se oli tyttö; ja
luonnollisesti se sai nimekseen Maria. Aikaa myöten seurasi sitten,
en oikein tiedä kuinka monta pienokaista kumpaakin sukupuolta. Ja
Agnesella oli täysi työ kävelyttää niitä toista toisensa jälkeen,
ja hän sanoi niitä pieniksi tyhjäntoimittajiksi, ja painoi niiden
poskille aimo suudelmia, jotka joksikin aikaa jättivät jälkeensä
valkoisen merkin. Nämä lapset olivat kaikki hyvänluonteisia; ja Renzo
tahtoi, että heidän kaikkien tuli oppia lukemaan ja kirjoittamaan;
sillä, sanoi hän, kun kerta nuo peijakkaan juonet olivat olemassa,
tuli heidän niitä osata käyttää hyväkseen samoin kuin toistenkin.
Hauskaa oli kuulla hänen kertovan seikkailujansa. Lopuksi hän aina
mainitsi ne suuret opetukset, jotka niistä oli koonnut, paremmin
käyttäytyäkseen tulevaisuudessa.
-- Olenpa oppinut, hän sanoi, pysymään loitolla mellakoista; olen
oppinut välttämään saarnaamista julkisilla paikoilla; olen oppinut
ryyppäämisessä pysymään kohtuuden rajojen sisällä; olen oppinut,
ettei tule pitää kädessään vasaraa ovien ääressä, missä on hourupäitä
lähellä; olen oppinut, ettei pidä sitoa kulkusta jalkaansa, ennenkuin
on ajatellut, mitä siitä voi seurata.
Ja lukemattomia muita seikkoja.
Lucia ei suorastaan pitänyt tätä oppisääntöä itsessään vääränä, mutta
ei myöskään ollut siihen täysin tyytyväinen. Kuultuaan samaa monesti
toistettavan ja ajateltuaan sitä moneen kertaan, hän eräänä päivänä
virkkoi siveydensaarnaajalleen:
-- Entä mitähän minä olenkaan oppinut? Minä en puolestani ole mennyt
onnettomuuksia hakemaan, ne ovat tulleet minua hakemaan. Ellet väitä
-- näin hän vienosti hymyillen lisäsi, -- että rikkomukseni oli se,
että sinua niin suuresti rakastin, ja että lupauduin sinulle.
Renzo oli aluksi tästä hieman hämillään. Mutta kauan pohdittuaan ja
tuumittuaan yhdessä he tekivät sen johtopäätöksen, että onnettomuudet
kohtaavat meitä usein sentähden, että olemme antaneet niihin aihetta,
mutta ettei mitä varovaisin ja nuhteettominkaan käytös aina voi
niiltä suojella, ja että, jos tulevat, joko syystä tai syyttä,
luottamus Jumalaan niitä lieventää ja saattaa ne hyödyllisiksi
parempaa elämää varten.
Tämä johtopäätös, joskin yksinkertaisten ihmisten löytämä, näytti
meistä niin oikealta, että olemme katsoneet sopivaksi tarjota sen
tässä kuin koko kertomuksemme ydinmehuna.
Ja nyt, hyvä lukija, jos ei tämä tarina ole sinusta ollut tuiki
ikävä, myöntäös suosiosi hymyä sen kirjoittajalle, ja hiukkanen sen
muovailijallekin. Mutta jos olemme tulleet sinua ikävystyttäneiksi,
usko ainakin, ettei se ole tapahtunut tahallisesti.
_Loppu_.
Alessandro Manzoni.
Elämäkerrallinen luonnos.
Alessandro Manzoni syntyi Milanossa maaliskuun 7 päivänä 1785.
Hänen vanhempansa olivat Valsassinassa syntynyt aatelismies Pietro
Manzoni ja Giulia Beccaria, kuuluisan lakitieteilijän, Cesare
Beccarian tytär. Äiti antoi erään Galbiaton talonpoikaisvaimon
imettää poikaansa ja lähetti hänet jo kuusivuotiaana Collegio
dei Somaschi kouluun Merateen. Jakobinilaisen myrskyn Ranskasta
uhatessa useat tämän koulun opettajista, ja niiden joukossa isä
Francesco Soave, pakenivat Luganoon ja liittyivät siellä olevaan
Collegio di San Antonioon. He ottivat pikku Alessandron mukaansa.
Manzoni muisteli usein vanhempana mielihyvällä tätä isä Soavea, joka
tuntuu olleen erinomainen opettaja, mutta jonka nuori Alessandro
usein vallattomuudellaan saattoi epätoivoon. Luganosta Manzoni
siirtyi kouluun Milanoon ja sieltä Pavian yliopistoon, missä hän ei
kuitenkaan näy harjoittaneen vakavia opintoja. Paviasta hän palasi
Milanoon, jossa hän vietti muutaman vuoden huvitellen itseään ja
kirjoitellen ensi runojaan. Hänen huvituksiinsa kuului tähän aikaan
muun muassa pelaaminen. Runoilija Vincenzo Monti tapasi hänet kerran
eräässä pelisalissa, löi häntä olalle ja kysyi: "Aiotteko sepittää
kauniita runoja, jos jatkatte tällä tavoin?" Tämä soimaus pelasti
nuoren Manzonin peli-intohimosta.
Manzonin perheolot olivat sangen omituiset. Isä vietti Milanossa
syrjäistä elämää ja oli katkaissut melkein kaiken yhteyden
perheeseensä. Äiti oleskeli Parisissa yhdessä rikkaan milanolaisen
aatelismiehen, Giovanni Carlo Imbonatin kanssa, joka oli määrännyt
ystävättärensä yleisperijäkseen, kiitollisena siitä hyveisestä
ystävyydestä, jota tämä nainen heidän yhdessä-olonsa vuosina oli
hänelle osoittanut. Imbonati kuoli 1805. Manzonin äiti toi ruumiin
Italiaan, jossa se haudattiin, ja palasi sitten heti Parisiin,
ottaen poikansa Alessandron mukaansa. Täällä äiti tutustutti hänet
kirjallisiin piireihin; näin nuori Manzoni muiden muassa tutustui
filosofi Cabanis'iin ja Destutt de Tracy'hin. Suurimmassa määrin
häneen kuitenkin sittemmin vaikutti kirjallisuushistorioitsija
Fauriel. Tässä ympäristössä Manzoni kirjoitti suuren oodinsa
Carlo Imbonatin kuoleman johdosta. Manzonin isä kuoli 1806.
Tämä kuolemantapaus ei näy tehneen erityisen syvää vaikutusta
puolisoon eikä poikaan. Manzoni nai Italiaan palattuaan
nuoren protestanttilaisnaisen, Enrichetta Blondel'in, jonka
luonteenominaisuuksiin hän pani suurta arvoa. Hän aikoi äitinsä ja
nuoren vaimonsa seurassa asettua asumaan Italiaan, mutta vaimonsa
oli aateliton, ja tämä seikka antoi aihetta kaikenmoisiin juoruihin,
minkä vuoksi nämä kolme henkilöä taas lähtivät Parisiin. Siellä alkoi
liberaalisten katolilaisten pappien Degolan ja Gregoiren johdolla
Enrichettan käännytys katolin uskoon. Tämän käännytyksen tapahduttua
alkoivat myös Manzoni, joka siihen asti oli ollut vapaa-ajattelija
ja hänen äitinsä, joka oli ollut varsin laimea katolilainen, kiintyä
tähän uskoon. Vuodesta 1810 alkaen perhe taas oleskeli Italiassa,
milloin Milanossa, milloin Imbonatin Manzonin äidille lahjoittamalla
Brusuglion maatilalla. Manzoni harrasti innokkaasti puutarhanhoitoa
ja maanviljelystä sekä koetti parantaa silkin- ja viininviljelystä.
Tähän aikaan hän myös yhä enemmän rupesi kiintymään kirjallisuuteen,
luoden uskonnollisten hymniensä ensi luonnokset. Manzonin ensimäinen
yritys runouden alalla oli allegoorillis-satiirinen runoelma _Trionfo
della Libertà_ (1800), joka ilmaisee vahvaa latinalaisilta ja
italialaisilta klassikoilta saatua vaikutusta. Manzonin nuoruuden
runoja on myöskin idylli _Adda_ (1803) ja kolme satiiria _Sermoni_
(1803-1804). V. 1815 ilmestyivät hänen neljä ensimäistä _Inni sacri_
hymniänsä, v. 1819 teos _Osservazioni sulla Morale Cattolica_ ja
vihdoin v. 1820 hänen murhenäytelmänsä _Conte Carmagnola_ (1816-20),
ensimäinen teos, joka saattoi hänen nimensä laveammalta tunnetuksi.
Vuosina 1820-22 hän kirjoitti toisen murhenäytelmänsä _Adelchi_.
Näiden näytelmien vahva puoli ei ole draamallisuus, vaan niiden ylevä
isänmaallinen henki ja lyyrillinen kauneus, joka ilmenee varsinkin
kuoroissa. Näissä draamoissa Manzoni mursi jäykän ranskalaisen
klassillisuuden ja tahtoi sen sijaan tarjota italialaisille uuden
kansallisen näytelmätyylin. Yleistä ihailua herätti Manzonin v. 1821
Napoleonin kuoleman johdosta kirjoittama hymni _Il cinque Maggio_.
Manzonin maailmanmaineen perusti hänen romaaninsa _Promessi Sposi_
(Kihlautuneet, 1827).
Manzoni oli Italian romantismin johtaja ja sielu. Keskiaikaiset
aiheet, kansallinen yhteydentunne ja uskonnollinen hartaus -- siinä
hänen romantisminsa pääpiirteet. Tässä romantillisessa suunnassa ei
ollut sitä myrskyisää ja vallankumouksellista luonnetta, kuin esim.
myöhemmin Victor Hugon edustamalla ranskalaisella romantiikalla.
Italian romantikkojen rauhallista luonnetta osoittaa muun muassa
uuden koulun äänenkannattajan nimi "Il Conciliatore" (sovittaja).
* * * * *
Manzonin elämä ei ollut rikas ulkonaisista ja huomattavista
tapahtumista. Hänen yksityisistä oloistaan tietää jälkimaailma
verrattain vähän. Kirjeissään Manzoni ei melkein ollenkaan puhu
herkistä tunteistaan ja kotoisista tavoistaan. Eräs rouva Mohl'in,
tunnetun orientalistin lesken, v. 1879 kirjoittama kirje antaa
meidän luoda pikakatseen Manzonin koti-elämään. Mainittu nainen oli
talvella v. 1823-24 nuorena tyttönä ollut vieraana Manzonin kodissa,
ja kirjoittaa käynneistään seuraavasti: "Olin hyvin nuori ja kykenin
sentähden varsin puutteellisesti arvostelemaan tuota erilaisten
ja syvien ainesten muodostamaa luonnetta sinä talvena, jolloin
äitini kanssa vietin joka illan Manzonin kodissa; mutta minun on
tunnustaminen, että usein olimme sokkosilla, Pietro ja vanhin tytär
Giulietta, sekä rouva Manzoni, joka oli mennyt naimisiin 16-vuotiaana
ja tuntui pikemmin vanhimpien lastensa toverilta. Manzonilla oli
tavallaan näistä leikeistä melkein yhtä paljon huvia kuin meillä,
mutta hän ei koskaan ottanut niihin osaa. Hän puheli herra Fauriel'in
kanssa. Muistan vielä yhtä hyvin, kuin jos se olisi tapahtunut
eilen, kuinka hän hyvin vilkkaan leikin jälkeen tarttui vaimoonsa
vyötärykseltä ja sanoi: 'Onko sinulla nyt ollut oikein hauska,
rakas lapsi?' ja tämä nyökäytti päätään myöntävästi. Se oli todella
viehättävä koti."
"Henkilö, joka melkoisesti lisäsi miellyttävää vaikutusta, oli
Manzonin äiti, jota sanottiin Donna Giuliaksi. Joskus tuli vieraita
hienoston piireistä, mutta jotenkin harvoin, isäntä ja emäntä kun
eivät tavallisesti siinä seurustelleet. -- -- -- Manzoni puolisot
eivät koskaan käyneet vieraissa iltaisin ja muutenkin he sen tekivät
niin harvoin, että heitä pidettiin ujoilijoina." (A. de Gubernatis,
Il Manzoni ed il Fauriel, s. 111.)
Manzonin lähimpiä ystäviä olivat monsignore Tosi ja runoilija Tommaso
Grossi. Edellinen, joka oli tunnettu suuresta oppineisuudessaan
ja hyväntekeväisyydestään, vahvisti melkoisesti Manzonin
krisitillis-katolilaista vakaumusta. Grossia kohtaan Manzoni
tunsi melkein veljellistä kiintymystä, hän kun antoi tämän köyhän
runoilijan maksutta asua talossaan ja auttoi häntä kaikin tavoin.
Lukuunottamatta henkevää keskustelutaitoaan, Manzoni ei omannut
mitään seurustelulahjoja. Hän ei esim. osannut soittaa, laulaa eikä
maalata, ja ihaili sentähden suuresti vävyänsä Massimo d'Azegliota,
joka tässä suhteessa oli hyvin rikaslahjainen.
1820-luvun keskivaiheilla Manzoni oli saavuttanut kehityksensä
huipun. Hänen kuulu romaaninsa "I Promessi Sposi" (Kihlautuneet)
saattoi hänet ihailluksi koko sivistyneessä maailmassa. Tähän päättyi
hänen varsinainen kaunokirjallinen tuotantonsa, ja nyt hän antautui
mietiskelyyn ja tieteellisiin opiskeluihin. Tutustuminen filosofi
Rosmini Serbatiin saattoi hänet yhä enemmän kiintymään abstraktisiin
kysymyksiin. Yhteytensä ranskalaisiin ystäviinsä, myöskin
Fauriel'iin, Manzoni vähitellen kokonaan keskeytti. Todennäköisesti
tämä johtui Manzonin hitaudesta kirjeiden kirjoittamisessa. V.
1833 hän menetti hellästi rakastamansa puolison, Enrichettan,
jota syvästi suri. Tämän naisen manalle muutto oli ainaiseksi
karkoittanut runoilun Manzonin asunnosta. Hän tosin alkoi kirjoittaa
hymniä puolisonsa muistoksi, mutta se jäi keskeneräiseksi. Pian
vaimonsa jälkeen hän menetti lempilapsensa Giuliettan. Neljä vuotta
vaimonsa kuoltua Manzoni meni toisiin naimisiin, ja vaikka tämä
avio alkuperäisesti oli järkeilyliitto, se tuntuu olleen jotenkin
onnellinen. Manzonin toinen vaimo kuoli 1861. Ennen hänen kuolemaansa
muuttivat manalle hänen äitinsä, kaksi tytärtään ja kaksi poikaansa.
Ainoastaan yksi hänen tyttäristään, Vittorina, eli häntä kauemmin.
Lopulta häneltä kuolo riisti melkein kaikki ystävänsäkin, niin
että hän jotenkin yksinäisenä vietti vanhuutensa päivät. Hänen
taloudellinen asemansa oli huonontunut etupäässä epäonnistuneesta
yrityksestä julaista "I Promessi Sposi" romaanin kuvitettu painos
(1840-42). Hänen taloutensa joutui sittemmin taas tasapainoon sen
kautta, että hänelle Cavourin ehdotuksesta myönnettiin kahdentoista
tuhannen liiran vuotuinen eläke.
Poliittiseen elämään hän varsin vähän otti osaa, ja hänen
kerrotaan itsensä kerran valtiollisessa vankilassa istuneiden
runoilijatovereidensa seurassa häveten maininneen olevansa heistä
ainoa, joka ei ollut valtiollisten vakaumuksiensa vuoksi istunut
tyrmässä. Kun Manzoni 1861 Italian yhteyssodan päätyttyä oli
nimitetty senaattoriksi Italian uuteen parlamenttiin, niin hän
siellä kävi ainoastaan kaksi kertaa, ensimäisen kerran äänestämässä
pääkaupungin siirtämistä Torinosta Firenzeen, toisen kerran
äänestämässä sen muuttamista Firenzestä Roomaan.
Manzonin viimeiset ikävuodet olivat synkät. Kerran noustuaan tuolille
ottamaan alas hyllyltä kirjaa, hän kaatui ja satutti niin pahasti
päänsä, että hänen järkensä pimittyi, vaikka hänellä kuitenkin
joskus oli valoisat välihetkensä. Näiden vallitessa hän vielä
kuolinvuoteellaankin ajatteli Italian yhteyttä, joka oli ollut hänen
elämänsä hartaimpien pyyteiden esineenä, ja hän sanoi läsnäolijoille:
"Muistakaa rukoilla Victor Emanuelin ja hänen perheensä puolesta,
niinkuin minä aina olen tehnyt." Hän nukahti kuolonuneen 22 päivä
toukokuuta 1873, 88:n vuoden ikäisenä.
Italian kansa ei kenties koskaan ole lämpimämmin tuntein rientänyt
kuolinvuoteen ääreen, eikä osoittanut vilpittömämpää osanottoa,
kuin Manzonin manalle muutettua. Kuningas lähetti edustajan ja
omat poikansa hautajaisiin, jotka katolilaisen uskon koko komeutta
noudattamalla vietettiin Milanossa. Tätä tilaisuutta varten Giuseppe
Verdi kirjoitti kuuluisan requieminsa.
Viiteselitykset:
[1] Italialainen sananparsi, joka merkitsee: En ole kuulevinanikaan.
Suoment. huom.
[2] Olen antanut ääneni ja suostunut siihen päätökseen.
[3] Parpagliole on noin 15 penniä vastaava ital. raha. Suom. muist.
[4] Tekijä tarkoittaa Shakespearea. Suom. huom.
[5] Kaikki on puhdasta puhdasmieliselle.
[6] Josephi Ripamontii. _Historiae Patriae_, Dedicadis V, Lib. VI,
Cap. III, pag. 358 et seq.
[7] Manzoni tarkoittaa tässä ystävänsä Tommaso Grossin runoelmaa "I
Lombardi". Suoment. huom.
[8] El prestin di scansc.
[9] Via degli Scalini.
[10] Kautta henkeni, kuinka paljo väkeä!
[11] Jos hän on syyllinen.
[12] Eteenpäin, Petro, jos suinkin mahdollista.
[13] Eteenpäin, nopeasti, mutta varovasti.
[14] Oh, oh, varovasti.
[15] Tulkaa kanssani, ystäväni.
[16] Nyt on vaikein hetki! Jumala meitä auttakoon!
[17] Tehdäkseni heille mieliksi.
[18] Sanon tämän teitä hyödyttääkseni.
[19] Anteeksi, ystäväni.
[20] Jos on syyllinen.
[21] Rohkeutta; olemme jo melkein ulkona tungoksesta.
[22] Suutelen Teidän käsiänne, arvoisa herra.
[23] Aseet väistykööt vaipan edestä.
[24] Nouskaa, nouskaa; olemme jo poissa tungoksesta.
[25] Mitä on tästä sanova Hänen Ylhäisyytensä?
[26] Mitä on sanova kreivi-herttua?
[27] Mitä on sanova kuningas, meidän herramme?
[28] Jumala sen tietää.
[29] Hänen Majesteettinsa palvelukselle.
[30] Italiassa alettiin ennen laskea vuorokausi kello 6:sta i.p. Kun
Trezzon tornikello löi 11 lyöntiä, oli siis kello 5 aamulla. Suoment.
huom.
[31] Tämä muoto on Italiassa tuolla tunnetulla sananparrella: Kaikki
tiet johtavat Roomaan. Suom. huom.
[32] Tämä mielenmuutos on Kaikkein Korkeimman oikean käden tekoa.
[33] Sääliä nöyriä.
[34] Oli joutumaisillaan turmioon, ja on jälleen löydetty.
[35] "Ranskan kuningassuvut", ritariromaani, joka ensi kerta
julkaistiin Italiassa v. 1491, ja jota tämän kertomuksen kuvaamana
aikana vielä yleisesti luettiin. Suom. huom.
[36] Teoksessa "I Reali di Francia" esiintyvä kuuluisa vaeltava
ritari. Suom. muist.
[37] Hänen ylhäisyytensä käskystä.
[38] Ranskassa vv. 1788-89.
[39] Historia Patria: Decadis V, lib. VI, pag. 386.
[40] Lääkäri F. Enrico Acerbi.
[41] Noin 30:tä penniä vastaava italial. raha, joka oli saanut
nimensä paavi Julius II:sen mukaan. Suom. huom.
[42] Hikoilkaa, oi liekit, valmistaaksenne metalleja.
[43] Josephii Ripamontii, canonici Scalensis, chronistae urbis
Mediolani. De peste quae fuit anno 1630, Libri V. Mediolani, 1640,
apud Malatestas.
[44] Tadino, s. 24.
[45] Tadino, s. 26.
[46] Tadino, s. 27.
[47] Tadino, s. 245.
[48] Vita di Federigo Borromeo, compilata da Francesco Rivola,
Milano, 1666, s. 582.
[49] Tadino, s. 73.
[50] Storia di Milano del Conte Pietro Verri; Milano, 1825, IV, s.
155.
[51] Tadino, s. 98.
[52] Tadino, s. 96.
[53] Tadino, s. 93.
[54] D. Pio la Croce, Memoria delle cose notabili successe in Milano
intorno al mal contagioso, l'anno 1630, etc. Milano, 1730. Tämä teos
on ilmeisesti käyttänyt lähteenään erään tuon ruton aikana eläneen
kirjailijan julkaisematonta teosta; se on kenties pikemmin vaan
yksinkertainen painos siitä, kuin uusi muodostelma.
[55] P. Verri, Osservazione sulla tortura; Scrittori italiani di
economia politica, parte moderna, XVII, s. 205.
[56] Alleggiamento dello Stato di Milano, etc, di C.G. Cavatio della
Somaglia, Milano, 1653, s. 248.
[57] Agostino Lampugnano, La pestilenza seguita in Milano, l'anno
1630. Milano, 1634, s. 44.
[58] Tadino, s. 117.
[59] Ripamonti, s. 164.
[60] Tadino, s. 102.
[61] Ripamonti, s. 81.
[62] Ripamonti, s. 77.
[63] Tadino, s. 56.
[64] Tadino, ss. 123-124.
[65] Muratori, Del governo della peste, Modena, 1714, s. 117; P.
Verri, yllämainittu teos, s. 261.
[66] P. Verri.
[67] Tämä teos ilmestyi vasta v. 1840 nimeltä "Storia della colonna
infame". Suoment. huom.
[68] Ripamonti, Hist. Patr., Dec. V, libr. VI, cap. VI.
[69] Vanhuus on itsessään tauti.
[70] Kansan ääni on Jumalan ääni.