Kukapa olisi voinut sanoa Renzolle muutamia tunteja aikaisemmin, että
kuumimmassa etsimistouhussaan ja levottomimpina ja ratkaisevimpina
hetkinään hänen sydämensä olisi ollut jakaantuneena Lucian ja Don
Rodrigon välillä! Niin oli kuitenkin laita. Tämän miehen hahmo
sekaantui kaikkiin niihin rakkaisiin ja hirvittäviin kuviin, joita
toivo ja pelko vuoroonsa loivat hänen katseidensa eteen tämän kulun
kestäessä. Niiden sanojen muisto, jotka hän oli kuullut tuon surkean
sairasvuoteen ääressä, temmelsi alinomaa niiden toivon ja pelon
tunteiden parissa, jotka vaihetellen valtasivat hänen mielensä; eikä
hän voinut lukea loppuun rukousta retkensä onnellisen päättymisen
hyväksi, uudelleen toistamatta sitä rukousta, jonka oli alkanut
tuossa kojussa, ja jonka kellonsoitto oli keskeyttänyt.
Se pieni kahdeksankulmainen kappeli, joka kohoten muutaman portaan
korkeuteen maasta keskellä sairaalan sisustaa, oli alkuperäiseltä
rakenteeltaan avoin joka taholle, ilman muuta tukea kuin pilareita ja
pylväitä: se oli niin sanoaksemme seinätön rakennus. Joka sivulla oli
kaarikäytävä pylväsrivien välillä. Näiden sisäpuolella ja varsinaisen
kirkon ympärillä, minkä muodosti kahdeksan pylväiden nojassa olevaa
kaariholvia, jotka vastasivat ulompia kaarikäytäviä, ja joiden yli
kohosi kupukatto, kulki pylväskäytävä. Näin ollen keskelle pystytetty
alttari näkyi joka sairaalan pihanpuoleiseen ikkunaan ja melkein
jokaiseen pihan kohtaan. Nyt tämä rakennus on muutettu vallan toiseen
tarkoitukseen ja kahdeksan ulkosivun aukot on kiinnimuurattu;
mutta entinen yleismuoto on jälellä ja osoittaa selvästi vanhaa
rakennustyyliä ja rakennuksen alkuperäistä tarkoitusta.
Tuskin oli Renzo lähtenyt liikkeelle, kun huomasi isä Felicen
ilmaantuvan kappelin pylväskäytävään, etenevän keskellä olevaan
kaarikäytävään, joka on kaupunkiin päin ja jonka juurelle, päätien
kohdalle oli ryhmittynyt pieni parantuneiden joukko. Ja heti Renzo
hänen ryhdistään huomasi, että hän oli alkanut puheensa.
Renzo kierteli noita polkuja asettuakseen kuulijakunnan päähän,
kuten isä Cristoforo oli häntä neuvonut. Saavuttuaan sinne, hän oli
hiiskumatta, tarkasti katseellaan koko koolla olevaa seuraa, mutta
huomasi omasta paikastaan ainoastaan paljouden yhteen sullottuja
päitä, joka, ylhäältä katsottuna, melkein näytti kivitykseltä.
Keskellä oli muutamia naisia huivien ja harsojen peitossa. Siihen
hän mitä tarkkaavammin tähysti; mutta kun hänen ei onnistunut siinä
eroittaa sen enempää kuin muuallakaan, hän loi katseensa sinne, minne
kaikki muut silmänsä suuntasivat. Hän tunsi heltymystä ja hartautta
nähdessään kunnianarvoisen saarnaajan. Ja vaikka hänen huomiokykynsä
tänä ahdistuksen hetkenä oli varsin vähäinen, hän kuitenkin kuuli
tämän osan tuota juhlallista puhetta:
-- Omistakaamme ajatus niille monille tuhansille, jotka ovat
poistuneet tuosta.
Ja olkansa yli kohottamallaan sormella hän osoitti takanaan olevaa
San Gregorion hautausmaan porttia, joka hautausmaa siihen aikaan
oli yhtenä ainoana yhteisenä hautana. -- Luokaamme ympärillemme
säälivä katse niihin moniin tuhansiin onnettomiin, jotka kohta
jätämme tänne, he kun ovat epätietoisia, miltä puolen heidän on
määrä täältä poistua; luokaamme myös silmäys itseemme, vähäiseen
joukkoomme, joka terveenä täältä lähtee! Herra olkoon siunattu!
Olkoon Hän siunattu oikeudessaan, armossaan, siunattu kuolemassa,
siunattu tervehtymisessä, siunattu siinä valinnassa, jonka on
tehnyt meidän suhteemme. Oi, minkätähden hän näin on määrännyt,
ellei olisi tahtonut itselleen kasvattaa pientä joukkoa, joka on
ahdistuksen oikaisema ja tullut hehkuvammaksi kiitollisuudesta,
ellei olisi tahtonut, että me tämän jälkeen selvemmin tuntien
elämää hänen antamakseen lahjaksi, kunnioittaisimme sitä niin,
kuin hänen suomansa seikka ansaitsee, ja ellei lopuksi sentähden,
että kärsimystemme muisto saattaisi meidät myötätuntoisiksi ja
avuliaiksi lähimäisillemme? Toivokaamme, että ne, joiden seurassa
olemme kärsineet, toivoneet, pelänneet, joiden pariin jätämme
ystäviä, sukulaisia ja jotka lopulta kaikki ovat veljiämme, ja
varsinkin ne heistä, jotka näkevät meidän keskeltänsä poistuvan,
tuntevat jonkunmoista tyydytystä ajatellessaan, että ainakin muutamat
poistuvat täältä terveinä, toivokaamme että kokevat mielenylennystä
meidän käytöksemme johdosta. Jumala varjelkoon heitä näkemästä
meissä meluavaa iloa, maallista iloa siitä, että olemme välttäneet
tämän kuoleman, jonka kanssa he vielä kamppailevat. Nähkööt, että
poistumme kiittäen Jumalaa omasta puolestamme, ja rukoillen häntä
heidän puolestaan. Ja olkoon heillä tilaisuus sanoa: "Poissakin
täältä nuo tulevat meitä muistelemaan ja edelleen rukoilemaan meidän
poloisien puolesta." Alkakaamme jo heti tällä vaelluksellamme,
jo ensi askeleillamme, joita heti lähdemme astumaan, viettämään
elämää, joka kokonaan on pyhitetty ihmisrakkaudelle. Ne, jotka ovat
saaneet takaisin entisen jäntevyytensä, tarjotkoon veljellisen
käsivarren heikoille; nuoret, tukekaa vanhoja! Te, jotka olette
jääneet lapsettomiksi, katsokaa ympärillenne, kuinka monet lapset
ovat jääneet isättömiksi! Tarjotkaa heille isän tukea! Ja tämä
ihmisrakkaus on sovittava syntinne ja lieventävä surunnekin.
Tällöin voihkinan ja huokauksen humina, joka kasvamistaan oli
kasvanut kuulijakunnassa, keskeytyi äkkiä, kun huomattiin saarnaajan
panevan köyden kaulaansa ja lankeavan polvilleen; ja mitä syvimmän
hiljaisuuden vallitessa, kaikki odottivat, mitä hänellä oli
sanottavaa.
-- Omasta puolestani, hän virkkoi, ja kaikkien toverieni puolesta,
jotka ilman kaikkea omaa ansiotamme olemme valitut tuohon ylevään
etuoikeuteen palvelemaan Kristusta teitä palvelemalla, pyydän
teiltä nöyrästi anteeksi, ellemme ole täysin arvokkaasti täyttäneet
tehtäväämme. Jos velttous ja lihan vastahakoisuus ovat saattaneet
meidät laiminlyömään teidän tarpeitanne ja hitaasti noudattamaan
kutsuanne; jos väärämielinen kärsimättömyys, jos rikollinen
kyllästyminen joskus ovat saattaneet meidät näyttämään ikävystyneiltä
ja ankarilta; jos joskus tuo kurja ajatus, että te meitä tarvitsitte,
on saattanut meidät kohtelemaan teitä riittämättömän nöyrästi; jos
vaivaisuutemme on pannut meidät tekemään jotain tekoa, josta teille
on koitunut pahennusta, antakaa meille anteeksi! Silloin Jumala
antakoon teille anteeksi kaikki veikanne ja siunatkoon teitä.
Ja tehtyään yli kuulijakunnan suuren ristimerkin, hän nousi.
Jos emme ole voineetkaan tässä mainita tarkkaa sanamuotoa, olemme
ainakin tuoneet esiin hänen puheensa ajatussisällyksen. Mutta
hänen esittämistapaansa on mahdoton kuvata. Hän puhui kuin mies,
joka sanoi etuoikeudeksi ruttosairaiden palvelemista, sillä se oli
todella hänen vakaumuksensa; joka tunnusti, ettei ollut tätä tehtävää
arvokkaalla tavalla täyttänyt, hän kun tunsi sisällään, että niin
todella oli laita; joka pyysi anteeksiantoa, hänellä kun oli se
vakaumus, että sitä tarvitsi. Mutta ne ihmiset, jotka olivat nähneet
noiden kapusiini-munkkien häärivän ympärillään yksinomaan palvellen
heitä, jotka olivat nähneet niin monen heistä kuolevan ja sen
miehen, joka puhui heidän kaikkien nimessä, aina ensimäisenä vaivaa
näkemässä, samoin kuin hän oli ensimäinen arvoltaan, paitsi silloin,
kun hänkin oli ollut lähellä kuolemaa -- nämä ihmiset, sanon minä,
luonnollisesti nyyhkyttäen ja itkien vastasivat tuollaisiin sanoihin!
Tuo ihailtava munkki otti sitten suuren pilariin nojaavan ristin,
nosti sen ilmaan eteensä, jätti jalkineensa ulkomaisen porraskäytävän
laidalle, astui alas portaat, ja kautta joukon, joka kunnioittavasti
teki tilaa, kulki sen etunenään.
Renzo, vuodattaen runsaita kyyneleitä, vallan kuin olisi ollut yksi
niitä, joilta pyydettiin tuota omituista anteeksiantoa, vetäytyi
syrjään hänkin ja meni erään kojun luo. Siinä hän odotti, puoleksi
piiloittuneena, vartalo takana ja pää edellä, silmät selkiselällään,
sydän rajusti sykkien, mutta samalla mielessä uusi ja erityinen
luottamus, mikä luullakseni oli syntynyt saarnan herättämästä
hellyydestä ja yleisen heltymisen havaitsemisesta.
Nyt etenee isä Felice, avojaloin, kaulassa tuo köysi ja kantaen
edellään kohotettuna tuota pitkää ja raskasta ristiä. Hänen kasvonsa
olivat kalpeat ja laihat, ilmaisten samalla nöyryyttä ja rohkeutta.
Hän astui eteenpäin hitaasti, mutta päättäväisesti, kuin henkilö,
joka tahtoo sääliä toisen heikkoutta ja kaikessa kuin mies, joka
noista ylenmääräisistä vaivoistaan olisi ammentanut voimaa kestämään
noita tehtäväänsä kuuluvia lukuisia ja välttämättömiä vaivoja ja
vastuksia. Heti hänen jälessään kulkivat varttuneimmat lapset,
suurimmaksi osaksi avojaloin, aniharvat kokonaan puettuina, muutamat
pelkkä paita yllä. Sitten seurasivat naiset, melkein kaikki taluttaen
kädestä pikkutyttöä ja laulaen vaihdellen miserere-virttä. Ja noiden
äänien väsähtänyt kaiku, noiden kasvojen kalpeus ja riutunut ilme
olisi täyttänyt myötätuntoisuudella jokaisen, joka sattumalta siinä
olisi ollut pelkkänä katsojana. Mutta Renzo katsoi, tarkasti joka
riviä, joka kasvoja, päästämättä ainoatakaan huomaamatta ohi; jono
kulkikin niin hitaasti, että hän mukavasti saattoi tarkastuksensa
toimittaa. Yhä kulkee väkeä ohi, yhä hän tarkastelee, mutta aina
vaan turhaan; joskus hän ohimennen luo katseen vielä takana olevaan
joukkoon, joka vähenemistään vähenee; ainoastaan harvoja on enää
jälellä, nyt kulkevat viimeiset ohi, kaikki ovat menneet, mutta
kaikki ovat olleet vallan vieraita kasvoja. Käsivarret roikkuen
ja pää kallistuneena olalle hän surullisin katsein seurasi tätä
poistuvaa naisten joukkoa. Miesten jono yhä kulki ohi, ja uusi
tarkkaavaisuus, uusi toivo syntyi hänessä kun hän tämän miesjonon
jälkeen näki ilmaantuvan muutamia rattaita, mitkä kuljettivat niitä
toipuvia, jotka eivät vielä kyenneet jalan kulkemaan, Tässä jonon
osassa naiset tulivat viimeksi. Ja kulku oli nytkin niin hidas, että
Renzo yhtä tarkoin saattoi tutkia kaikkia, ilman että ainoakaan
häneltä jäi näkemättä.
Mutta mitä? Hän tutkii ensimäiset, toiset, kolmannet rattaat, ja niin
edespäin, mutta aina yhtä huonolla menestyksellä aina viimeisiin
asti, joiden jälessä ei enää tule muita kuin eräs kapusiini-munkki,
vakavan näköinen ja sauva kädessä, ikäänkuin jonon järjestäjänä.
Se oli tuo isä Michele, jonka mainitsimme määrätyn isä Felicen
avustajaksi sairaalan johdossa.
Näin raukesi täydelleen tämä rakas toivo. Ja rauetessaan se ei
ainoastaan poistanut herättämäänsä lohdutusta, mutta, kuten
useimmiten tapahtuu, jätti miehen entistään vielä tukalampaan tilaan.
Tästälähin kaikkein onnellisin sattuma oli se, että tapaisi Lucian
sairaana. Mutta kun toivon sijalle siirtyi entistään ankarampi
levottomuus, hän takertui kaikin voimin tuohon surulliseen ja
heikkoon johtolankaan. Hän poikkesi suurelle keskitielle ja kulki
siihen suuntaan, mistä päin oli tullut. Saavuttuaan kappelin kohdalle
hän polvistui sen alimmalle portaalle. Ja siinä hän kohotti Jumalan
puoleen rukouksen, tai oikeammin sekavia, katkonaisia sanoja,
huudahduksia, avun-anomuksia, valituksia, lupauksia, sanalla sanoen
tuollaisen puheen, jota ei lausuta ihmisten kuullen, heillä kun
ei ole tarpeeksi teräväjärkisyyttä sellaista ymmärtääkseen, eikä
kärsivällisyyttä sellaista kuunnellakseen; ihmiset eivät yleensä
ole tarpeeksi suuria tunteakseen sellaiseen ylenkatseesta vapaata
myötätuntoisuutta.
Hän nousi siitä hieman rohkaistuneena. Kuljettuaan sitten kappelin
ympäri hän astui keskitien jatkolle, jota ei vielä ollut nähnyt,
ja joka johti toiselle portille. Vähän aikaa astuttuaan hän näki
oikealla ja vasemmalla aitauksen, josta munkki oli puhunut, ja
se oli vallan täynnä aukkoja, juuri niin kuin tämä oli sanonut.
Renzo kävi sisälle yhdestä tuollaisesta aukosta ja oli nyt naisten
osastossa. Melkein ensi askeleellaan hän huomasi maassa pienen
kellon, sellaisen, jota monattot kantoivat jalkaan sidottuna;
vahingoittumattomana hihnoineen se siinä oli. Hänen mieleensä johtui,
että nämä vehkeet saattoivat olla hänen passinaan vapaata kulkua
varten täällä. Hän nosti kellon ylös maasta, katseli, huomasiko
joku häntä, ja sitoi sen jalkaansa. Heti hän alkoi etsintänsä, mikä
ainoastaan esineiden moninaisuuden vuoksi olisi ollut tavattoman
vaikea, vaikka olisi ollut kysymys vallan erilaatuisista esineistä.
Hän tähysteli ympärilleen ja sai nähdä uusia kurjuuden näkyjä, osaksi
vallan samanlaisia kuin jo näkemänsä, osaksi vallan erilaisia. Siellä
kestettiin samaa kärsimyksen taakkaa, kantaen toisella tavoin noita
kärsimyksiä, riuduttiin, valitettiin, alistuttiin, säälittiin ja
autettiin toisiaan eri tavalla, ja katsoja tunsi tästä kaikesta kuin
uudenlaista sääliä ja kauhua.
Renzo oli jo kulkenut hyvän matkaa tuloksetta ja vastuksitta, kun
kuuli takanaan huudettavan: -- Hoi! mikä näytti häntä tarkoittavan.
Hän kääntyi ja näki matkan päässä tarkastajan, joka kohottaen kättään
todella viittasi hänelle huutaen:
-- Tuolla sisällä huoneissa teitä tarvitaan; täällä on jo tehty
puhdasta.
Renzo älysi heti, keneksi häntä luultiin ja että kulkunen oli
väärinkäsityksen aiheuttaja. Hän oli harmissaan siitä, että oli
yksinomaan ajatellut niitä ikävyyksiä, jotka tämän merkin avulla oli
välttävä, eikä niitä, jotka sen kautta oli kohtaava. Ja heti hän
mietti keinoa mitä pikimmin päästä pakoon tuolta henkilöltä. Hän
nyökäytti hänelle moneen kertaan ja kiireisesti päätään, ikäänkuin
huomauttaakseen hänelle, että oli ymmärtänyt ja että aikoi totella.
Ja hän väistyi pois hänen näkyvistään, pujahtaen kojujen väliin.
Kun luuli olevansa tarpeeksi kaukana, hän päätti heti vapautua
esineestä, joka oli saattanut hänet pulaan. Ja tehdäkseen tämän
tempun ilman että häntä huomattiin, hän meni pieneen solaan, joka
jäi kahden, niin sanoakseni selin toisiinsa olevan kojun väliin. Hän
kumartui hihnaa irroittamaan ja kun hän näin nojasi päätään toisen
kojun olkiseinään, sisältä kuuluva ääni kajahti hänen korvaansa...
-- Oi taivas, onko se mahdollista. Koko hänen sielunsa on siirtynyt
hänen korvaansa, hänen hengityksensä keskeytyy: -- Niin, niin, se on
tuo ääni!...
-- Mitä pelkäisimme? sanoi tämä suloisen lempeä ääni; olemmehan
kestäneet paljon pahempaa kuin ukonilmaa. Hän, joka on suojellut
meitä tähänasti, tulee meitä nytkin suojelemaan.
Se, ettei Renzo nyt ääneensä huudahtanut, ei johtunut pelosta
joutua huomatuksi, vaan siitä, että hän oli vallan hengästynyt.
Hänen polvensa huojuivat hervottomina, hänen silmänsä himmenivät.
Mutta tätä kesti ainoastaan hetken. Seuraavassa tuokiossa hän oli
jalkeillaan, entistään vilkkaampana ja virkeämpänä. Kädenkäänteessä
hän kiersi kojun, saapui sen ovelle, näki sen, joka äsken oli
puhunut, näki hänet kumartuneena vuodepahaisen yli. Tämä nainen
kääntyy melua kuullessaan, katsoo ja luulee näkevänsä edessään
harhanäyn; hän katsoo tarkemmin ja huutaa:
-- Oi, laupias Jumala!
-- Lucia, olen sinut löytänyt. Sinähän se todella olet! olet elossa!
huudahti Renzo, lähestyen vallan vapisevana.
-- Oi, laupias Jumala! toisti vielä ankarammin vavisten Lucia. Sinä?
Mitä tämä merkitsee? Millä tavoin? ... miksi?... Rutto!
-- Minulla se on ollut. Entä sinulla?
-- Minulla myöskin. Ja äitini?...
-- En ole häntä nähnyt, hän kun on Pasturossa; luulen kuitenkin,
että hän voi hyvin. Mutta sinä ... kuinka vielä olet kalpea! Kuinka
näytät heikolta! Mutta olet kuitenkin parantunut, eikö totta, olethan
parantunut?
-- Herra on tahtonut vielä jättää minut tänne maailmaan. Mutta voi,
Renzo, miksi olet sinä täällä?
-- Miksi? sanoi Renzo yhä enemmän lähestyen. Kysyt minulta: miksi.
Miksi minun siis on täytynyt tänne tulla? Tarvitseeko minun sitä
sinulle sanoa? Ketä toista maailmassa minä voisin ajatella kuin
sinua? Eikö nimeni enää ole Renzo? Etkö sinä enää ole Lucia?
-- Oi, mitä sanot!... Mutta eikö äitini ole kirjoituttanut sinulle?
-- On, onpa hän todella minulle kirjoituttanut. Kauniita asioita
totisesti kurjalle ahdistuneelle, pakolaiselle, joka ei ainakaan
koskaan ole sinulle tehnyt mitään pahaa.
-- Mutta Renzo! Renzo! kun tiesit ... miksi tulit, miksi?
-- Miksikö tulin? Oi, Lucia! miksi tulin, sanot minulle. Niin monet
lupaukset annettuamme. Emmekö siis enää ole samat kuin ennen? Etkö
siis enää muista? Mikä vielä puuttui?
-- Oi, Herra! huudahti suruisena Lucia, pannen kädet ristiin ja
luoden katseet taivaaseen; miksi et ole osoittanut minulle sitä
armoa, että olisit korjannut minut luoksesi!... Oi, Renzo! Mitä
oletkaan tehnyt? Olinhan jo alkanut toivoa, että aikaa voittaen
olisit minut unhoittanut...
-- Kaunis toivo! Kauniita seikkoja, jotka lausut minulle noin vasten
kasvoja!
-- Oi, mitä olet tehnyt! Ja tässä paikassa! keskellä tätä kurjuutta!
keskellä näitä näkyjä! Täällä, missä kuolema on alituisena vieraana,
täällä olet voinut!...
-- Niiden puolesta, jotka kuolevat, tulee rukoilla Jumalaa ja toivoa,
että he menevät autuuden asuntoihin. Mutta ei ole silti oikein, että
niiden, jotka elävät, täytyisi elää epätoivoisina...
-- Mutta Renzo! Renzo! Et ajattele, mitä sanot. Lupaus Neitsyt
Marialle!... Pyhä lupaus!
-- Ja minä, minä sanon sinulle, että ne ovat lupauksia, joilla ei ole
mitään pätevyyttä.
-- Oi, taivaan Herra! Mitä sanot? Missä olet ollut tällä aikaa? Kenen
kanssa olet seurustellut? Kuinka puhut?
-- Puhun kuin hyvä kristitty ainakin. Ja Pyhästä Neitsyestä minulla
on ollut parempi käsitys kuin sinulla; sillä uskon, ettei hän huoli
lupauksista, jotka syöksevät lähimäisen turmioon. Jospa Neitsyt
olisi puhunut, silloin olisi toisin. Mutta mitä tämä kaikki on ollut
muuta kuin sinun mielijohteesi? Tiedätkö, mitä sinun pitäisi Neitsyt
Marialle luvata? Sinun tulee luvata, että ensimäisen tyttäremme
nimeksi panemme: Maria. Sellaista lupausta olen minäkin heti valmis
tekemään. Tällaiset seikat tuottavat ainakin paljon enemmän kunniaa
Pyhälle Neitsyelle; nämä ovat sellaisia hartauden ilmauksia, joissa
on järkeä ja jotka eivät vahingoita ketään.
-- Ei, ei; älä puhu noin. Sinä et tiedä, mitä puhut. Et tiedä mitä
pyhän lupauksen antaminen tietää. Sinä et ole ollut sellaisessa
tilassa, sinä et ole sitä kokenut. Mene, mene, taivaan nimessä!
Ja hän pakeni rajusti hänen luotaan, palaten viheliäisen vuoteen luo.
-- Lucia! sanoi Renzo, paikaltaan liikkumatta: sano minulle ainakin,
sanohan: ellei olisi tuota syytä, olisitko sama minulle?
-- Sinä sydämetön mies! vastasi Lucia, kääntyen pois ja vaivoin
pidättäen kyyneleitä. Jos saisit minut lausumaan turhia sanoja,
sanoja, jotka minulle tekisivät pahaa, sanoja, jotka kenties olisivat
syntejä, olisitko silloin tyytyväinen? Mene, mene pois, unhoita
minut; näkeehän selvästi, ettei meitä oltu suotu toisillemme! Tuolla
ylhäällä näemme toisemme jälleen. Emmehän enää niin kauan viivy tässä
maailmassa. Mene: koeta saattaa äitini tietoon, että olen parantunut,
että olen kohdannut hyväsydämisen ihmisen, tämän kunnon vaimon,
joka on minulle äidin sijaisena. Sano hänelle, että toivon hänen
säästyvän tästä pahasta, ja että näemme toisemme milloin ja miten
Jumala tahtoo. Mene, taivaan nimessä, äläkä enää ajattele minua ...
muulloin, kuin Jumalaa rukoillessasi.
Ja kuten henkilö, jolla ei enää ole muuta sanottavaa ja joka ei tahdo
enää mitään kuulla, kuten henkilö, joka tahtoo paeta vaaraa, hän
vetäytyi vielä lähemmäksi vuodetta, missä oli tuo vaimo, josta oli
puhunut.
-- Kuule minua, Lucia, kuule! sanoi Renzo, kuitenkaan lähestymättä.
-- En, en; poistu, minä rukoilen.
-- Kuule; isä Cristoforo...
-- Mitä?
-- On täällä.
-- Täällä? Missä? Miten sen tiedät?
-- Puhuin hänen kanssaan juuri äsken. Olinpa kauankin hänen
seurassaan. Ja hänenkaltaisensa hengenmies tuntuu minusta...
-- Hän on täällä? Varmaankin auttamassa potilasparkoja. Mutta onko
hänellä ollut rutto?
-- Oi, Lucia, minä sitä suuresti pelkään.
Ja sillävälin kuin Renzo epäröi lausua tuota hänelle niin tuskallista
sanaa, joka varmasti oli koskeva yhtä kipeästi Luciaan, tämä oli
uudelleen poistunut vuoteen äärestä ja lähestyi Renzoa, joka virkkoi:
-- Pelkään, että hänellä se on paraikaa.
-- Oi tuota pyhää miesparkaa! Mutta mitä sanon, me olemme päinvastoin
surkuteltavia. Miten on hänen laitansa? Onko hän vuoteessa?
Hoidetaanko häntä?
-- Hän on ylhäällä, kulkee ympärillä ja auttaa toisia. Mutta jos
hänet näkisit, miten kalpea hän on, miten vaivaloisesti hän pysyy
pystyssä. Niitä on jo nähnyt niin paljon, ettei ollenkaan voi
erehtyä...
-- Oi Jumalani. Ja hän on täällä?
-- Täällä, ja varsin lähellä; vähän pitemmän matkan päässä kuin sinun
kodistasi minun majalleni ... jos muistat.
-- Oi, Pyhä Neitsyt...
-- No niin, vähän kauempana. Ja voit ajatella, että olemme puhuneet
sinusta! Hän sanoi minulle paljon asioita... Ja jos tietäisit, mitä
hän minulle näytti. Mutta ensin tahdon sanoa sinulle, mitä hän aluksi
sanoi minulle, aivan itsestään. Hän sanoi minun tekevän oikein siinä,
että tulin sinua etsimään, ja Herralle olevan hyvin mieluista, että
nuori mies menettelee sillä tavoin, sekä tahtovansa kernaasti auttaa
minua löytämään sinut; kuten todella on tapahtunutkin. Mutta onhan
hän pyhä mies. Siinä siis näet!
-- Mutta jos hän on puhunut niin, johtuu se siitä, ettei hän tiedä...
-- Mitäpä hän voisi tietää seikoista, jotka sinä olet tehnyt omasta
päästäsi, ilman ohjetta ja kysymättä kenenkään neuvoa. Kunnon mies,
järkevä mies kuin hän ei ikinä tule ajatelleeksi mokomia seikkoja.
Mutta mitä hän minulle näyttikään!...
Ja nyt hän kertoi käyntinsä tuossa kojussa. Vaikka Lucian aistit
ja henki tässä olopaikassa olivatkin pakosta tottuneet mitä
voimakkaimpiin mielenliikutuksiin, hän kuitenkin oli kokonaan kauhun
ja säälin valtaama.
-- Ja siinäkin tilaisuudessa hän puhui kuin pyhä mies ainakin, jatkoi
Renzo. Hän sanoi, että Herra kenties on päättänyt armahtaa tuota
onnetonta... -- nyt en voi antaa hänelle muuta nimeä -- mutta tahtoo,
että me yhdessä rukoilemme hänen puolestaan... Yhdessä! Kuulitko?
-- Niin, niin; tietysti rukoilemme, siellä, minne Herra tahtoo että
kummankin tulee asettua. Rukouksemme Hän kyllä osaa yhdistää.
-- Mutta mainitsenhan sinulle hänen omat sanansa...
-- Mutta Renzo, hän ei tiedä...
-- Mutta etkö käsitä, että kun pyhä mies puhuu, se merkitsee, että
Herra panee hänet puhumaan, ja ettei hän olisi puhunut niin, ellei
asianlaita todella olisi siten... Ja tuon onnettoman sielu? Olenhan
minä rukoillut ja tulen vielä rukoilemaan hänen puolestaan; täydestä
sydämestä olen rukoillut, vallan kuin hän olisi ollut veljeni. Mutta
millainen tuleekaan olemaan hänen tilansa toisessa maailmassa, ellei
tässä maailmassa selvitetä sitä seikkaa, korjata sitä pahaa, jonka
hän on tehnyt? Jos sinä tulet järkiisi, on kaikki oleva entisellään.
Mikä on ollut, se on ollutta; hän on saanut rangaistuksensa jo täällä
alhaalla...
-- Ei, Renzo, ei. Jumala ei tahdo, että me tekisimme pahaa,
antaaksemme Hänelle tilaisuuden osoittaa armoa; jätä tämä Hänen
toimeksensa. Meidän tehtävämme on Häntä rukoilla. Jos olisin kuollut
tuona kauheana yönä, eikö Jumala voisikaan hänelle antaa anteeksi?
Mutta en olekaan kuollut, olen pelastettu...
-- Entä äitisi, tuo Agnese parka, joka on aina suonut minulle niin
hyvää, ja jolla oli yksi ainoa toive, nimittäin nähdä meidät miehenä
ja vaimona, eikö hänkin sinulle sanonut, että tuo on nurinkurinen
päähänpisto? Hän, joka on saanut sinut järkeväksi toistekin, hän kun
muutamissa seikoissa ajattelee oikeammin kuin sinä.
-- Äitini! Tahdotko, että äitini neuvoisi minua rikkomaan pyhän
lupaukseni? Mutta Renzo, olet vallan suunniltasi.
-- Voi, mitä minun pitää sinulle enää sanoa? Te naiset, tällaisia
asioita te ette kykene ymmärtämään. Isä Cristoforo pyysi minua
palaamaan luokseen kertomaan, olenko löytänyt sinut. Menen sinne,
niin saamme kuulla, mitä hän sanoo...
-- Niin, niin; mene tuon pyhän miehen luo; sano, että rukoilen hänen
puolestaan, ja että hän rukoilisi minun puolestani, minä kun sitä
niin suuresti tarvitsen. Mutta taivaan rakkauden nimessä, sieluni
autuuden nimessä, älä enää tule tänne, tekemään minulle pahaa,
minua ... kiusaamaan. Isä Cristoforo osaa sinulle selittää asiat
ja saattaa sinut jälleen järkiisi; hän on rauhoittava sydämesi.
-- Rauhoittava sydämeni! Mitä siihen tulee, niin karkoita kokonaan
se ajatus mielestäsi. Johan kirjoitutit minulle tuon kamalan sanan;
ja minä itse parhaiten tiedän, kuinka suuresti se on saattanut
minut kärsimään. Ja nyt vielä sinulla on sydäntä sitä minulle
sanoa! Mutta minä sanon sinulle päinvastoin, ettei minun sydämeni
koskaan tule rauhoittumaan. Sinä tahdot unhoittaa minut; mutta
minä en tahdo koskaan unhoittaa sinua. Ja minä sinulle vakuutan,
että jos sinä saatat minut mielettömäksi, en enää koskaan saa
järkeäni takaisin. Hiiteen silloin ammatti, hiiteen siivo elämä!
Sinä tahdot pakoittaa minut elämään raivopäänä koko elinikäni, ja
raivokkaana minä totisesti tulen elämään... Ja tuo onneton miesparka!
Jumala tietää, olenko siinä tapauksessa antanut hänelle anteeksi
sydämeni pohjasta; mutta sinä... Tahdotko siis saattaa minut ikäni
ajattelemaan, että ellei häntä olisi ollut... Lucia, sanoit, että
minun täytyy sinut unhoittaa! Mutta mitä on minun tekeminen? Ketä
luulet minun ajatelleen koko tämän ajan?... Ja niin monen seikan,
niin monen lupauksen jälkeen. Mitä olen sinulle tehnyt, sittenkuin
erosimme? Senkö vuoksi, että olen paljon kärsinyt, sinä minua näin
kohtelet? Senkö tähden, että minulla on ollut onnettomuuksia, että
maailma on minua vainonnut, että olen oleskellut niin kauan poissa
synnyinseuduiltani, suruissani, kaukana luotasi? Senkö vuoksi, että
ensi hetkenä, kun olen voinut, olen tullut sinua etsimään?
Kun itku salli Lucian puhua, hän huudahti uudelleen pannen kätensä
ristiin ja kohottaen taivasta kohti kyynelten peittämät silmänsä.
-- Oi kaikkein pyhin Neitsyt, tule avukseni! Tiedät, etten tuon
kamalan yön jälkeen ole viettänyt tällaista hetkeä. Autoit minua
silloin, auta minua nytkin!
-- Niin, Lucia; teet oikein avuksihuutaessasi pyhää Neitsyttä. Mutta
miksi luulet, että hän, joka on niin hyvä, joka on armeliaisuuden
äiti, voisi tuntea tyydytystä siitä, että sallisi meidän kärsiä? Minä
ainakin luulisin ... sananko vuoksi, jonka tulit lausuneeksi hetkenä,
jolloin et tietänyt, mitä sanoit? Luuletko, että hän silloin auttoi
sinua, jättääkseen meidät sittemmin pulaan?... Jos tämä nyt vaan on
sinun puoleltasi veruke; jos minä sittemmin mahdollisesti olen käynyt
sinulle vastenmieliseksi ... niin sano se minulle ... puhu suoraan.
-- Armahda, Renzo, sääli minua, rakkaiden vainajien nimessä,
lopeta jo; älä surmaa minua... Se ei olisi sopiva hetki. Mene isä
Cristoforon luo, pyydä häntä sulkemaan minut rukouksiinsa ... äläkä
enää palaa tänne, älä enää palaa tänne...
-- Menen, mutta älä luule, etten palaisi. Vaikka olisit maailman
äärissä, niin palaan sittenkin.
Ja hän katosi.
Lucia meni istumaan, tai oikeammin vajosi maahan, vuoteen viereen; ja
nojaten siihen päänsä, hän yhä edelleen itki katkerasti.
Vaimo, joka siihenasti oli ollut korvat ja silmät auki, kuitenkaan
sanaakaan hiiskumatta, kysyi nyt, mikä oli tuo ilmestys, mitä
merkitsivät tuo kiistely ja nuo kyynelet.
Mutta kenties lukija puolestaan kysyy, kuka oli tämä nainen.
Tyydyttääksemme tätä toivomusta ei meidän tarvitse tuhlata monta
sanaa.
Hän oli varakas kauppiaan vaimo, noin kolmenkymmenvuotias.
Muutaman päivän kuluessa hän oli nähnyt kodissaan kuolevan miehensä
ja kaikki lapsensa. Saatuaan vuorostaan ruton kotvan aikaa myöhemmin,
hänet oli siirretty sairaalaan ja viety asustamaan tuohon kojuun
samaan aikaan kuin Lucia, joka voitettuaan huomaamattaan taudin
ankarimman puuskan ja vaihdettuaan, niinikään huomaamattaan, moneen
kertaan seuraa, alkoi parantua ja jälleen tulla tajuihinsa; sillä
taudin alusta, vielä ollessaan Don Ferranten talossa, hän oli
kokonaan menettänyt tajunsa. Tuohon pieneen majaan ei mahtunut muuta
kuin kaksi asujaa. Ja näiden kahden suruisen, hylätyn, niin suuren
joukon keskellä eristetyn olennon välillä oli syntynyt läheinen
ystävyys ja kiintymys, joka tuskin olisi voinut syntyä pitkällisestä
seurustelusta.
Lyhyen ajan kuluttua Lucialla oli tilaisuus hoitaa toveriaan, joka
oli mitä surkeimmassa tilassa. Nyt, kun tämäkin oli voittanut
vaaran, he pitivät toisilleen seuraa, rohkaisivat toinen toistaan ja
valvoivat toinen toisensa tarpeita. He olivat toisilleen luvanneet,
että ainoastaan yhdessä läksisivät pois sairaalasta, jopa olivat
sopineet, etteivät sittenkään enää koskaan eroaisi. Kauppiaan leski,
joka oli jättänyt veljensä, terveyslautakunnan tarkastajan, haltuun
talonsa, myymälänsä ja rahansa, mitkä kaikki olivat hyvässä kunnossa,
oli jäävä yksin ja alakuloisena omistava enempää, kuin mitä tarvitsi
mukavasti elääkseen, minkä vuoksi tahtoi luokseen Luciaa, tyttärenä
tai sisarena. Saattaa kuvitella kuinka kiitollisena tälle vaimolle
ja Kaitselmukselle Lucia oli suostunut tähän ehdoitukseen. Mutta
ainoastaan niin pitkäksi aikaa, kunnes oli saapa tietoja äidiltään ja
kuulla, kuten toivoi, hänen mielipiteensä asiasta.
Muuten hän, harvapuheinen kun oli, ei koskaan ollut leskelle puhunut
sanaakaan aviolupauksestaan, eikä muista omituisista seikkailuistaan.
Mutta nyt, ollen näin suuren mielenliikutuksen alaisena, hän tunsi
ainakin yhtä paljon tarvetta avata sydäntään, kuin mitä toinen tunsi
halua kuulla hänen tunnustuksiaan. Ja puristaen molemmin käsin
toverinsa kättä, hän heti ryhtyi tyydyttämään toisen pyyntöä, ilman
muuta estettä, kuin minkä nyyhkytykset silloin tällöin asettivat
hänen kertomukselleen.
Tällävälin Renzo täyttä vauhtia juoksi Cristoforon olopaikkaa kohti.
Hieman tarkattuaan ja vähän juostuaan eksyksiin, hän viimein saapui
sinne. Hän löysi kojun, mutta ei tavannut sieltä munkkia. Mutta
samoillessaan sinne tänne ja tähysteltyään eri tahoille, hän näki
hänet kojussa, kumartuneena melkein maahan asti, antamassa viimeistä
lohdutusta kuolevalle. Renzo pysähtyi ja odotti ääneti. Kotvan
senjälkeen hän näki hänen sulkevan tuon poloisen silmät, sitten
polvistuvan, rukoilevan hetken ja nousevan.
Silloin Renzo meni hänen luokseen.
-- Kas, sanoi munkki, nähdessään hänen tulevan. No miten on?
-- Hän on siellä; olen löytänyt hänet!
-- Missä tilassa hän on?
-- Parantunut, tai ainakin ylhäällä vuoteesta.
-- Jumala olkoon kiitetty.
-- Mutta ... sanoi Renzo, tultuaan häntä tarpeeksi lähelle,
voidakseen puhua puoliääneen: on olemassa toinen vaikeus.
-- Mitä tarkoitat?
-- Tarkoitan että... Tiedättehän miten hyvä tuo tyttöparka on; mutta
joskus hän on hieman itsepäinen. Niin monen lupauksen jälkeen,
kaiken sen jälkeen, minkä tekin tiedätte, hän nyt sanoo, ettei voi
tulla vaimokseni, hän kun sanoo, nähkääs, että hän tuona kuuluisana
kauhunyönä sai päänsä pyörälle, ja on, nähkääs, niin sanoakseni
pyhittänyt itsensä Neitsyt Marialle. Seikkoja, joissa ei ole tervettä
järkeä, eikö totta? Seikkoja, jotka voivat olla hyviä, jos niitä
oikein ymmärtää tehdä; mutta meille, yksinkertaisille ihmisille,
jotka emme tiedä, miten ne oikein ovat tehtävät ... eikö totta, ne
ovat järjettömiä.
-- Sanoppas, onko hän kaukana täältä?
-- Ei suinkaan; muutaman askeleen päässä kappelin tuolla puolen.
-- Odota minua tässä hetkinen, sanoi munkki, ja sitten menemme sinne
yhdessä.
-- Varmaankin sitten saatte hänet järkiinsä...
-- En tiedä mitään, poikaseni; minun täytyy kuulla, mitä hänellä
itsellä on minulle sanottavaa.
-- Ymmärrän, sanoi Renzo.
Ja katse maassa, käsivarret ristissä rinnalla, hän jäi siihen
miettivään asentoon, märehtien epävarmuuttaan, joka oli yhtä eheä
kuin edellä.
Munkki meni uudelleen hakemaan tuota isä Vittoriota ja pyysi häntä
vieläkin tekemään sijaisen virkaa. Hän meni sisälle kojuunsa, palasi
sieltä koppa mukanaan, astui Renzon luo ja sanoi:
-- Menkäämme.
Ja hän kulki edellä, lähestyen tuota samaa kojua, johon vähää
aikaisemmin olivat yhdessä astuneet sisälle. Tällä kertaa hän meni
sinne yksin, ja seuraavassa tuokiossa ilmestyi taas ovelle sanoen:
-- Ei mitään! Rukoilkaamme.
Sitten hän virkkoi:
-- Opasta sinä nyt minua.
Ja muuta puhumatta he läksivät liikkeelle.
Ilma oli synkistymistään synkistynyt ja ennusti nyt pikaista ja
varmaa rajuilmaa. Taajat salamat keskeyttivät jo täydellisesti
maille laskeutunutta pimeää, valaisivat hetkeksi pitkiä kattoja ja
pylväskäytävien holvikatoksia, kappelin kupua ja kojujen matalia
huippuja. Ukkonen, jyrähdellen äkkiä melukkaasti, kiidätti jylisevää
paukettansa toisesta taivaan laidasta toiseen. Nuori mies kulki
etumaisena, tarkaten tietä, sydän täynnä levotonta odotusta,
vastenmielisesti harventaen askeleitaan, saattaakseen ne kumppaninsa
voimien mukaisiksi. Tämä, väsymyksen lamauttamana, tautinsa
painamana, tukahuttavan kuumuuden ahdistamana, astui vaivaloisesti,
tavan takaa kohottaen kasvonsa taivasta kohti, ikäänkuin voidakseen
hengittää vapaammin.
Niinpian kun Renzo oli saapunut kojun kohdalle, hän pysähtyi, kääntyi
ja sanoi ääni värähdellen:
-- Se on tässä.
He astuvat sisälle...
-- Tuossa he ovat! huudahtaa vaimo vuoteelta.
Lucia kääntyy, nousee äkkiä, menee vanhusta vastaan ja huudahtaa:
-- Oi, mitä näen! Isä Cristoforo!
-- No niin, Lucia! Kuinka monesta tuskasta Herra onkaan sinut
vapauttanut? Varmaankin olet hyvin onnellinen siitä, että aina olet
luottanut Häneen!
-- Olen, luonnollisesti. Mutta te, isäni? Voi minua, kuinka te olette
muuttunut! Miten voitte? Sanokaa, miten voitte.
-- Kuten Jumala tahtoo, ja kuten hänen armonsa nojalla, minäkin
tahdon, vastasi munkki selkeän näköisenä.
Ja vedettyään hänet syrjään, hän sanoi:
-- Kuule, en voi jäädä tänne kuin muutamaksi hetkeksi. Oletko valmis
uskomaan itsesi minulle kuten ennen?
-- Oi, olettehan te yhä isäni?
-- No niin, tyttäreni, mikä on se lupaus, josta Renzo puhuu?
-- Se on lupaus, jonka olen antanut Neitsyt Marialle pysyä
naimattomana.
-- Lapsiparka! Mutta ajattelitko silloin, että olit toisen lupauksen
sitoma?
-- Kun oli kysymys Herrasta Jumalasta ja Neitsyestä, en sitä
ajatellut.
-- Herra, rakas lapseni, hyväksyy uhrauksemme, kun täysin kykenemme
niitä tekemään. Hän tahtoo sydäntä, ihmisen vapaata tahtoa. Mutta
ethän sinä voinut tarjota Hänelle toisen tahtoa, jolle olit antanut
sitovan lupauksesi.
-- Olenko tehnyt pahoin?
-- Et, lapsiparka, sitä ei sinun tarvitse ajatella. Luulenpa
päinvastoin, että Pyhä Neitsyt on täysin hyväksynyt ahdistuneen
sydänparkasi aivoituksen ja että hän sen on tarjonnut sinun
puolestasi Jumalalle. Mutta, sanoppa minulle, etkö koskaan kysynyt
keneltäkään neuvoa tuon lupauksesi suhteen?
-- En ole katsonut olevan väärin käydä siitä ripille; mutta sitä
vähäistä hyvää, minkä me ihmiset täällä maan päällä voimme tehdä, ei
tarvitse muille kertoa.
-- Eikö mikään muu syy estä sinua täyttämästä lupaustasi Renzolle?
-- Tuota noin ... mitä minuun tulee ... niin mikä muu syy?... En voi
sanoa ... mutta ei ole muuta syytä ... jatkoi Lucia epäröiden, mikä
osoitti kaikkea muuta kuin ajatuksen epävarmuutta. Ja hänen kasvonsa,
jotka vielä olivat taudin vaalentamat, hulmahtivat äkkiä vallan
punaisiksi.
-- Uskotko, virkkoi munkki, luoden alas katseensa, että Kirkolla on
oikeus pidättää ja päästää, riippuen siitä, jos seuraa suurempi hyvä,
ne velat ja velvoitukset, joihin ihmiset ovat voineet sitoutua?
-- Sen uskon.
-- Tiedä siis, että meillä, joille on uskottu sielujen hoito tässä
olopaikassa, kaikkia niitä varten, jotka meihin vetoavat, on mitä
laajin valtuus kirkon puolelta, ja että minä siis voin, jos sinä sitä
haluat, päästää sinut jokaisesta sitoumuksesta, oli se mikä tahansa,
johon tämä lupaus sinua velvoittaa.
-- Mutta eikö ole synti peruuttaa, katua Pyhälle Neitsyelle tehtyä
lupausta? Silloin tein sen oikein sydämeni pohjasta ... sanoi Lucia,
ollen rajun mielenliikutuksen kiihoittamana niin odottamattoman
yllätyksen, tai oikeammin toivon johdosta, ja samalla pelosta, jota
vahvistivat kauan hänen mielensä täyttäneet ajatukset.
-- Synti, lapseni? sanoi isä. Onko synti turvautua Kirkkoon, ja
pyytää sen palvelijalta, että hän käyttäisi valtaa, jonka hän siltä
on saanut, jonka hän Jumalalta on saanut? Minä olen itse ollut
näkemässä, millä tavoin te olette johtuneet yhteen liittymään; ja
totisesti, jos ikinä minusta on näyttänyt, että Jumala on suonut
kahden ihmisen liittyä toisiinsa, niin olette te sellaisia. En saata
käsittää, miksi Jumala nyt tahtoisi teitä eroittaa. Ja minä siunaan
häntä siitä, että Hän minulle, arvoton kun olen, on antanut vallan
puhua Hänen nimessään, ja päästää sinut vapaaksi lupauksestasi. Ja
jos sinä pyydät minua julistamaan sinut vapaaksi lupauksestasi, en
suinkaan estele sitä tekemästä. Jopa haluan, että sitä pyytäisit.
-- Siis ... siis! ... minä sitä pyydän, sanoi Lucia, kasvoissa ilme,
jota ainoastaan häveliäisyys himmensi.
Munkki viittasi Renzoa lähestymään; tämä seisoi etäisimmässä
sopessa, tarkasti kuunnellen -- eihän hän voinut muuta tehdä -- tätä
vuoropuhelua, joka niin suoranaisesti, niin mieskohtaisesti koski
häntä; ja kun hän oli astunut lähemmäksi, munkki lausui, kohottaen
ääntään, Lucialle:
-- Kirkolta saamani vallan nojalla, julistan minä sinut vapaaksi
neitseellisyyden lupauksesta, julistan kaiken sen, minkä sinä teit
ajattelemattomasti, kumotuksi ja vapautan sinut kaikesta siitä
velvoituksesta, jonka sen kautta olet voinut päällesi ottaa.
Lukija käsittää, millaista musiikkia nämä sanat olivat Renzon
korvissa. Silmillään hän mitä hartaimmin kiitti niiden lausujaa; ja
hän haki, vaikka turhaan, oitis Lucian katseita.
-- Palaa hyvässä turvassa ja täydessä luottamuksessa entisiin
vakaumuksiisi, jatkoi kapusiinilainen. Ano uudelleen Herralta sitä
armoa, jota ennen häneltä anoit, tullaksesi hyväksi puolisoksi.
Ja ole varma siitä, että hän sen on myöntävä entistä runsaampana
näin monien kärsimysten jälkeen. -- Ja sinä, hän sanoi kääntyen
Renzon puoleen, muista, poikani, että Kirkko antaessaan sinulle
tämän toverin, ei suinkaan tarjoa sinulle ajallista ja maallista
lohdutusta, joka, joskin se olisi eheä ja vapaa kaikesta surusta,
kuitenkin välttämättömästi loppuisi suureen suruun eronne hetkenä;
vaan että se sen tekee, johdattaakseen teidät molemmat sille
lohduttavan ilon polulle, jolla ei loppua ole. Rakastakaa toisianne
kuin matkakumppanit ainakin, ajatellen, että teidän on eroaminen
toisistanne täällä alhaalla, mutta toivoen tapaavanne toisenne tuolla
ylhäällä ainiaaksi. Ylistäkää taivasta, joka on saattanut teidät
tähän tilaan, ei rajujen ja haihtuvien ilojen, vaan kärsimyksen ja
kurjuuden kautta, valmistaakseen teitä vastaanottamaan rauhallista ja
hillittyä onnea. Jos Jumala lahjoittaa teille lapsia, niin pitäkää
silmämääränänne kasvattaa heidät Häntä varten, herättää heissä
rakkautta Häneen ja kaikkiin ihmisiin. Ja silloin olette varmat, että
ohjaatte heitä hyvin kaikessa muussa. -- Lucia! onko hän sinulle
sanonut -- ja hän osoitti Renzoa -- kenet hän näki täällä?
-- Oi, isäni, hän sen kyllä sanoi.
-- Rukoilkaa hänen puolestaan. Älkää siihen väsykö. Ja rukoilkaa myös
minunkin puolestani... Lapsukaiset, haluan, että teillä olisi muisto
munkkiparalta.
Ja nyt hän otti esiin kopastaan karkeasta puusta tehdyn lippaan,
joka oli höylätty ja koristettu kapusiinilaisen huolella ja hienolla
aistilla. Hän jatkoi:
-- Tässä sisällä on jäännös tuosta leivästä ... ensimäisestä, jota
armon-antimena olen pyytänyt; se on tuo leipä, josta olette kuulleet
puhuttavan! Minä luovutan sen teille: säilyttäkää sitä. Näyttäkää
sitä lapsillenne! He tulevat surulliseen maailmaan, surullisiin
aikoihin, keskelle ylvästelijöitä ja kiihoittajia. Sanokaa heille,
että heidän aina tulee antaa anteeksi, aina ja kaikki, kaikki! ja
että hekin rukoilevat munkkiparan sielun puolesta.
Ja hän ojensi lipasta Lucialle, joka vastaanotti sen kunnioittavasti,
kuin olisi se ollut pyhänjäännös. Sitten munkki virkkoi ääni
levollisempana:
-- Sano nyt minulle, mitä turvaa ja tukea sinulla on Milanossa, Minne
aiot mennä asumaan täältä lähdettyäsi? Ja kuka vie sinut äitisi luo,
jonka Jumala toivoaksemme on suojellut terveenä?
-- Tämä hyvä rouva on tällä aikaa vallan äitini sijassa. Me lähdemme
täältä yhdessä, ja hän on pitävä huolen kaikesta.
-- Jumala häntä siunatkoon! sanoi munkki, lähestyen vuodetta.
-- Minäkin teitä kiitän, sanoi leski, siitä onnesta, minkä olette
tuottanut näille ihmisparoille, vaikka toivoni olikin aina saada
pitää luonani tätä rakasta Luciaa. Mutta vastaiseksi pidän häntä
talossani; saatan itse hänet hänen kotikyläänsä ja luovutan hänet
äitinsä haltuun. Ja -- näin hän jatkoi puoliääneen, -- tahdonpa antaa
hänelle myötäjäiset. Minulla on liiaksi omaisuutta, sillä niistä,
joiden olisi määrä siitä kanssani nauttia, ei enää ole ainoatakaan
elossa.
-- Täten voitte te, vastasi munkki, tehdä mieluisen teon Herralle,
ja samalla hyvän teon lähimäisellenne. En enempää suosita teille
tätä nuorta naista, sillä näen jo, että hän on kuin oma lapsenne.
Ei enää voi muuta kuin kiittää Herraa, joka osaa näyttäytyä isäksi
vitsaustensakin ahdistaessa, ja joka johtamalla teidät yhteen, on
antanut niin selvän merkin rakkaudestaan teihin molempiin. -- Siis
matkaan, hän sitten virkkoi kääntyen Renzon puoleen ja tarttuen hänen
käteensä. Meillä molemmilla ei enää ole mitään tehtävää täällä.
Olemmepa jo viipyneet täällä liiankin kauan. Lähtekäämme.
-- Oi, isä, sanoi Lucia: saanko vielä nähdä teidät? Minä olen
parantunut, minä, joka en tee mitään hyvää tässä maailmassa, ja te!...
-- Olen jo aikoja sitten, vastasi vanhus vakavasti ja lempeästi,
aikoja sitten anonut Herralta armoa, suurta armoa, nimittäin saada
päättää päiväni lähimäiseni palveluksessa. Jos hän nyt tahtoo myöntää
sen minulle, on minulle tarpeellista, että kaikki, jotka minua
rakastavat ja säälivät, auttavat minua häntä kiittämään. No niin,
lähtekäämme. Sanokaa Renzolle, mitä tahdotte saattaa äitinne tietoon.
-- Kerro hänelle kaikki, mitä olet nähnyt, sanoi Lucia sulhaselleen:
että täällä olen tavannut toisen äidin; että palaan hänen luokseen
niin pian kuin suinkin, ja että hartaasti toivon tapaavani hänet
terveenä.
-- Jos tarvitset rahoja, sanoi Renzo, on minulla tässä kaikki ne
rahat, jotka lähetitte, ja...
-- Ei, ei suinkaan, keskeytti leski; minulla on niitä enempi, kuin
mitä tarvitsen.
-- Lähtekäämme, toisti munkki.
-- Näkemiin, Lucia!... Jääkää hyvästi tekin, hyvä rouva, virkkoi
Renzo, joka ei löytänyt sanoja ilmaistakseen, mitä tunsi.
-- Kuka tietää, eikö Herra suo meille sitä armoa, että vielä kaikki
kerran näemme toisemme jälleen? huudahti Lucia.
-- Olkoon Hän aina kanssanne, ja siunatkoon Hän teitä, sanoi
molemmille ystävättärille isä Cristoforo.
Ja hän poistui majasta Renzon kanssa.
Ilta oli vallan lähellä, ja rajuilman puhkeaminen näytti yhä lähempää
uhkaavan. Munkki tarjosi uudelleen Renzolle yömajaa kojussaan.
-- En saata pitää sinulle seuraa, hän lisäsi, mutta sinulla on
ainakin katto pääsi päällä.
Mutta Renzo tunsi vastustamatonta tarvetta lähteä liikkeelle, eikä
ollut halukas kauempaa viipymään moisessa paikassa, varsinkaan, kun
hänellä ei olisi ollut lupa tavata Luciaa ja kun ei edes olisi voinut
hieman seurustella kelpo munkin kanssa. Mitä tuli vuorokauden aikaan
ja ilmaan, saattaa sanoa, että yö ja päivä, auringonpaiste ja sade,
länsi- ja pohjatuuli olivat hänestä sinä hetkenä vallan yhdentekeviä.
Hän siis kiitti munkkia, selittäen tahtovansa mitä pikimmin lähteä
Agnesea etsimään.
Kun olivat keskimäisellä tiellä, munkki puristi hänen kättänsä ja
sanoi:
-- Jos tapaat, minkä Jumala suokoon, tuon hyvän Agnesen, niin sano
hänelle terveisiä minultakin. Ja hänelle, ja kaikille muille, jotka
ovat elossa ja muistavat veli Cristoforoa, sano, että rukoilevat
hänen puolestaan. Jumala seuratkoon askeleitasi, ja siunatkoon sinua
alati.
-- Oi, rakas isä!... Näemmekö toisemme jälleen? Näemmeköhän toisemme
jälleen?
-- Tuolla ylhäällä, niin toivon.
Ja näin sanottuaan hän erosi Renzosta, joka jäi katsomaan häntä,
kunnes hän oli kadonnut näkyvistä. Sitten Renzo kiireisesti kulki
portille, luoden oikealle ja vasemmalle viimeisen säälin silmäyksen
tähän tuskien tyyssijaan. Siellä oli paraikaa tavaton liike;
monattot juoksentelivat edestakaisin, tavaroita kokoiltiin, kojujen
kangasseiniä kohenneltiin ja potilaat kulkivat horjuen ja hapuillen
joko kojuihin tai pylväskäytäviin hakemaan suojaa uhkaavalta
rajuilmalta.