Lukija kuvitelkoon sairaalan sisäosaa, missä asusti
kuusitoistatuhatta ruttosairasta. Sisäpiha täynnä kojuja, telttoja,
rattaita ja ihmisiä. Nuo molemmat loppumattomat pylväskäytävä-rivit
oikealla ja vasemmalla täyteen sullottuina sairaita tai ruumiita,
jotka lepäsivät patjoilla tai oljilla. Ja yläpuolella tätä ääretöntä
kurjuuden pesää liikkui kohina, kuin aaltojen pauhina; ja kaikkialla
häärivät edestakaisin, pysähtyivät, juoksivat, kumartuivat,
nousivat pystyyn toipuvat, raivokkaat, hoitajat. Tällainen oli se
näky, joka ensi katseella kohtasi Renzon ja joka pysäytti hänet
tyrmistyneenä ja mielenliikutuksen valtaamana. Mutta aikomuksemme
ei ole yksityiskohtaisesti kuvata tätä näkyä, eikä lukija sitä
halunne; seuraamme ainoastaan nuorta ystäväämme hänen tuskalliselle
kiertokävelylleen, pysähdymme minne hän pysähtyy, ja kaikesta, minkä
hän sattuu näkemään, kerromme mikä on tarpeellista selittämään mitä
hän teki ja mikä hänelle tapahtui.
Alkaen portilta, johon Renzo oli pysähtynyt aina keskellä olevaan
kappeliin asti ja siitä vastapäätä olevalle portille kulki ikäänkuin
tie vapaana kojuista ja muista paikallaan olevista esteistä.
Luodessaan sinnepäin toisen silmäyksen Renzo näki uutteraa häärinää
ja miten kuljetettiin syrjään rattaita ja muuta tiellä olevaa
tavaraa; hän näki kapusiini-munkkeja ja virkamiehiä, jotka ohjasivat
tätä toimitusta ja jotka käskivät poistumaan jokaisen, jolla ei
täällä ollut mitään tekemistä. Peläten, että hänetkin samalla tavalla
lähetettäisiin tiehensä, hän tunkeutui suoraa päätä kojujen väliin
sinnepäin, minne sattumalta oli kääntynyt, nimittäin oikealle.
Hän kulki eteenpäin pujoitellen kojujen välillä, katsoen mistä löysi
kylliksi tilaa astumiselle, katsahti sisälle joka kojuun ja tarkasti
ulkopuolella olevat vuoteet, silmäili kärsimyksen lamauttamia,
tuskien vääntelemiä tai kuoleman jähmetyttämiä kasvoja, tuskallisen
levottomana kohtaisiko ne kasvot, jotka toivoi ja pelkäsi tapaavansa.
Mutta hän oli jo kulkenut kappaleen matkaa ja moneen kertaan
toistanut tuon surullisen tarkastuksensa, näkemättä ainoatakaan
naista, mikä pani hänet ajattelemaan, että naiset varmaankin olivat
eri osastolla. Ja hän olikin arvannut oikein; mutta missä tuo osasto
oli, siihen hänellä ei ollut mitään ohjetta eikä viittausta.
Tuontuostakin hän kohtasi sairaalan virkamiehiä, yhtä erilaisia
ulkonäöltään, tavoiltaan ja puvuiltaan, kuin olivat erilaiset ja
päinvastaiset ne vaikuttimet, jotka tuottivat niin hyvin toisille
kuin toisille yhtäläisen voiman täyttämään näitä vaikeita tehtäviä:
toisissa kaiken lähimäisrakkauden surkastuminen, toisissa taas
yli-inhimillinen ihmisrakkaus.
Mutta hän ei halunnut edellisiltä eikä jälkimäisiltä kysyä tietoja,
peläten, että senkautta voisi saada vaikeuksia. Ja päätti yhä vaan
kulkea edelleen, kunnes oli löytävä naisia. Kulkiessaan hän tarkasti
tähysteli ympärilleen; mutta aika ajoin hänen täytyi kääntää pois
niin runsaan kurjuuden väsyttämät ja ikäänkuin sokaisemat katseensa.
Mutta minne niitä kääntää, missä niitä lepuuttaa muuten, kuin uusia
kärsimyksiä näkemällä.
Ilma ja taivas vielä enensivät, jos mahdollista, näiden näkyjen
kauhistusta. Usva oli vähitellen tiivistynyt ja ryhmittynyt raskaiksi
pilviksi, jotka pimenemistään pimeten ennustivat yöksi rajuilmaa.
Ainoastaan keskeltä tuota synkkää ja matalalla kiitävien pilvien
peittämää taivasta pilkoitti esiin kuin paksun harson takaa auringon
kehä, vaaleana, levittäen ympärilleen himmeätä ja heikkenevää valoa,
samalla vuodattaen ikäänkuin kuollutta ja raskasta lämpöä.
Tavantakaa kuuli keskellä tästä sekavasta joukosta nousevaa
alinomaista kohinaa, kumeita jyrähdyksiä, katkonaisia, epämääräisiä;
tarkkaamallakaan ei olisi voinut eroittaa, mistäpäin ne tulivat.
Tai olisi voinut luulla niitä kaukaiseksi rattaiden räminäksi,
jotka äkkiä pysähtyivät. Ympäröivällä seudulla ei nähnyt ainoankaan
puunoksan huojuvan, eikä ainoankaan linnun istahtavan oksalle tai
siltä poistuvan. Ainoastaan pääsky näyttäytyi äkkiä sairaalan
katolta päin, liiteli alas ojennetuin siivin, ikäänkuin kiitääkseen
maanpintaa pitkin; mutta pelästyneenä tästä kohinasta, se kohosi
jälleen ylös ja pakeni.
Oli tuollainen ilma, jonka vallitessa ei yksikään yhdessä
kulkevista matkustajista keskeytä hiljaisuutta; ja metsämies astuu
ajatuksiinsa vaipuneena, katse maassa; ja talonpoikaistyttö, joka
raataa pellolla, lakkaa huomaamattaan laulamasta. Se oli tuollainen
ukkosen edellä käypä ilma, jolloin luonto ikäänkuin liikkumattomana
ulospäin, on sisäisen työn ahdistamana ja näyttää rasittavan
jokaista elävää olentoa ja lisää epämääräistä raukeutta jokaiseen
toimeen, lepoon, koko olemassaoloon. Mutta varsinkin tässä paikassa,
joka erityisesti oli omistettu kärsimykselle ja kuolemalle, näki
ihmisen kamppaillessaan kurjuutensa kanssa kukistuvan tämän uuden
ahdistuksentaakan alle. Monet sadat potilaat näyttivät äkkiä
huononevan; ja samalla viimeinen taistelu oli tuskallisempi, ja
kärsimysten kasvaessa huokaukset tukahtuneempia. Tuskin tämän
kurjuuden tyyssijan yli koskaan ennen oli kulkenut näin kammoittava
hetki.
Nuori ystävämme oli jo kauan ja turhaan kulkenut keskellä tuota
koju-sokkeloa, kun keskellä erilaisia valituksia ja kumeaa pauhinaa
alkoi eroittaa omituista vaikeroimisen ja parkumisen sekoitusta. Hän
saapui heti raokkaan ja puoleksi hajaantuneen lauta-aidan ääreen,
jonka takaa kuului tuo omituinen ääni. Hän asetti silmänsä kahden
laudan välissä olevaan leveään rakoon, ja näki suljetun pihan, missä
oli hajalla kojuja, joissa, kuten myös tuolla pienellä pihalla ei
nähnyt tavallista sairaalan menoa, vaan pikkulapsia makaamassa
patjoilla, pieluksilla, peitteillä, levitetyillä vuodeliinoilla
tai vaatekaistaleilla. Imettäjiä ja muita naisia hääri ympärillä.
Enimmin kiinnittivät hänen huomiotaan naisten joukossa olevat vuohet,
jotka olivat ikäänkuin heidän avustajiaan. Tämä oli nuorten lasten
sairaala, sellainen, jonka aika ja paikka saattoi tarjota. Omituista
oli nähdä muutamien näiden eläinten seisovan tuollaisen pikkuolennon
yli ja tarjoavan sille nisiään; toinen taas riensi saapuville lapsen
parkumisen kuultuaan, ikäänkuin äidintunteen johtamana, pysähtyi
pienokaisen kohdalle ja koettaen asettua niin hyvin kuin saattoi
seisomaan sen ylitse, se menetteli, kuin olisi se pyytänyt apua
molemmille.
Siellä täällä istui imettäjiä lapset rinnoilla; muutamat heistä
olivat niin hellännäköiset, että heitä katsellessaan oli
epätietoinen, olivatko he saapuneet tänne raha-ansion houkuttelemina
vai eivätkö pikemmin tuon vaistomaisen hellyydentunteen
johtamina, joka hakee tarvitsevia ja kärsiviä. Yksi heistä, jonka
kasvoissa kuvastui surua, irroitti uupuneilta rinnoiltaan itkevän
pienokaisparan ja läksi alakuloisena etsimään vuohta, joka saattoi
vuorotella hänen kanssaan. Toinen katsoi sääliväisenä lasta, joka
oli nukahtanut hänen rinnoilleen; ja painettuaan hellän suudelman
sen otsalle, hän laski sen kojussa olevalle patjalle. Mutta kolmas
tarjosi rintojaan tuntemattomalle pienokaiselle, eikä näyttänyt
välinpitämättömältä, vaan surullisen miettiväiseltä, tuijottaen
taivasta kohti. Mitähän hän ajattelikaan siinä istuessaan ja
tuijottaessaan, ellei oman kohtunsa hedelmää, joka kenties vähää
aikaisemmin oli imenyt noita rintoja ja kenties siinä päästänyt
viimeisen henkäyksensä.
Toiset, iäkkäämmät naiset tekivät toisenlaista palvelusta.
Yksi riensi saapuville nälistyneen pienokaisen huutoihin, otti sen
syliinsä ja vei sen vuohen luo, joka paraikaa söi tuoretta ruohoa, ja
tarjosi sille eläimen nisää, hyväillen ja rohkaisten eläintä, jotta
se, tottumaton kun oli, myöntyisi tehtäväänsä. Toinen nainen juoksi
nopeasti vetämään sivulle toista vuohta, joka polki pienokaisparkaa,
samalla ollen täydessä touhussa imettäessään toista. Kolmas kuljetti
hoidokastaan, tuuditellen sitä käsivarsillaan, koettaen milloin
nukuttaa sitä lauluillaan, milloin viihdyttää sitä lempeillä
sanoilla, mainiten sitä omalla keksimällään hyväilynimellä. Nyt
saapui kapusiini-munkki, jolla oli pitkä lumivalkea parta, kantaen
kahta kovasti parkuvaa lasta, yksi kummallakin käsivarrella; hän
oli nostanut ne ylös niiden juuri kuolleiden äitien vierestä.
Muudan nainen riensi niitä vastaanottamaan ja haki tovereistaan
ja vuohilaumasta sellaisia, jotka heti saattoivat korvata niiden
äitivainajia.
Monesti nuori mies oli, ensimäisen ja voimakkaimman huolensa
pakoittamana vetäytynyt pois raon äärestä poistuakseen; mutta sitten
hän oli palannut sen ääreen uudelleen hetkeksi katsomaan.
Poistuttuaan viimein, hän astui pitkin lauta-aitaa, kunnes siinä
kiinni oleva pieni kojuryhmä pakoitti hänet tekemään kierroksen. Hän
kulki silloin kojujen ympäri, aikoen toiselta puolen palata aidan
luo, kulkea sen päähän asti ja löytää jotain uutta. Kun hän katseli
eteensä tutkiakseen tietänsä, äkillinen, ohimenevä ilmiö kohtasi
hänen katseensa ja saattoi hänet vallan pois suunniltaan. Hän näki
noin sadan askeleen päässä ilmaantuvan ja taas äkkiä katoavan kojujen
väliin kapusiini-munkin, joka niin kaukaa ja hätäisestikin katsoen
oli kokonaan isä Cristoforon muotoinen ja ryhtinen.
Ollen sellaisen mielenliikutuksen valloissa, jota helposti saattaa
kuvitella, hän riensi sinnepäin ja saavuttuaan siihen paikkaan alkoi
kulkea joka taholle, eteenpäin, taaksepäin, sisälle, ulos, kautta
polkujen sokkeloa, kunnes vihdoin levottomuutensa veroisesti iloiten
taas näki tuon hahmon, itse tuon munkin. Hän näki hänet lyhyen matkan
päässä sinä hetkenä, jolloin hän poistuen padan äärestä, ruokakuppi
kädessä kulki erästä kojua kohti. Sitten näki hän hänen istuutuvan
sen ovelle ja tekevän ristinmerkin kädessään olevan ruokakupin yli,
ja yhä katsoen ympärilleen, kuin henkilön ainakin, joka alati on
valppaana, rupeavan syömään.
Se oli todella isä Cristoforo.
Hänen tarinansa, siitä alkaen kun menetimme hänet näkyvistä, aina
tähän kohtaamiseen asti, on kerrottu parilla sanalla. Hän ei ollut
ollenkaan poistunut Riministä, eikä ollut ajatellut sieltä poistua,
ennenkuin Milanossa puhjennut rutto tarjosi hänelle tilaisuuden
tehdä, mitä aina oli toivonut, nimittäin uhrata henkensä lähimäisensä
edestä.
Hartaasti hän oli anonut lupaa päästä ruttotautisia auttamaan.
Kreivi-setä oli kuollut; ja siihen aikaan tarvittiin enempi
sairaanhoitajia kuin politikoitsijoita. Näin ollen hänen pyyntöönsä
helposti suostuttiin. Hän tuli heti Milanoon, astui sisälle
sairaalaan ja oli siellä ollut jo kolme kuukautta.
Mutta Renzon ilo jälleen nähdä hyvä luostariveljensä ei hetkeäkään
ollut täydellinen. Samassa kuin sai sen varmuuden, että tuo mies
todella oli Cristoforo, hänen pakostakin täytyi huomata, miten
muuttunut hän oli: vartalo kumarassa ja vaivojen painama; kasvot
kalpeat ja kuihtuneet, ja koko hänen olemuksessaan havaitsi uupunutta
luontoa, väsähtäneitä ja murtuneita ruumiinvoimia, jotka joka hetki
koettivat pysyä yllä hengenponnistuksen avulla.
Isä Cristoforokin tuijotti nuoreen mieheen, joka lähestyi häntä, ja
joka kädenliikkeellä, rohkeamatta sitä puheella tehdä, koetti saattaa
itsensä tunnetuksi.
-- Oi, isä Cristoforo, hän virkkoi, tultuaan tarpeeksi lähelle, jotta
hänet saattoi kuulla, ilman että hänen tarvitsi huutaa.
-- Sinä täällä! sanoi munkki, asettaen ruokakupin maahan ja nousten.
-- Miten voitte, isä, miten voitte?
-- Paremmin kuin niin monet poloiset, jotka näet täällä, vastasi
munkki.
Ja hänen äänensä oli raukea, kumea ja muuttunut, kuten kaikki muu.
Ainoastaan hänen silmänsä oli sama kuin ennen, jopa siinä oli
entistään vilkkaampi ja loistavampi välke. Kenties ihmisrakkaus,
yleväksi käyneenä pyrkimyksensä huipun saavutettuaan ja riemuiten
siitä, että lähestyi alkujuurtansa, oli noihin silmiin luonut
puhtaamman hehkun kuin se, jota ruumiin raihnaisuus hetki hetkeltä
siinä sammutti.
-- Mutta sinä, munkki jatkoi, kuinka olet täällä? Miten tulet noin
uhmailemaan ruttoa?
-- Minulla se jo on ollut, taivas olkoon kiitetty. Tulen tänne ...
etsimään ... Luciaa.
-- Luciaa! Onko Lucia täällä?
-- Hän on täällä; ainakin luotan Jumalaan, että hän vielä on täällä.
-- Onko hän jo vaimosi?
-- Oi, rakas isä, ei, ei hän ole vaimoni. Ettekö tiedä mitään siitä,
mikä on tapahtunut?
-- En, poikaseni. Sittenkuin Jumala poisti minut luotanne, en ole
saanut tietää teistä mitään. Mutta nyt, kun Hän on lähettänyt sinut
luokseni, en salaa, että olen hyvin halukas sitä kuulemaan. Mutta ...
vangitsemis-uhka?
-- Tiedätte siis, mitä kaikkea minulle siellä tekivät?
-- Mutta sinä, mitä sinä sitten olit tehnyt?
-- Kuulkaa; jos väittäisin tuona päivänä olleeni järkevä Milanossa,
valehtelisin. Mutta mitään pahaa en ole tehnyt.
-- Sen uskon, ja uskoin sen jo aikaisemminkin.
-- Voinko nyt siis kertoa teille kaiken?
-- Odota, sanoi munkki.
Ja poistuttuaan muutaman askeleen kojusta hän kutsui:
-- Isä Vittore.
Kotvan kuluttua ilmestyi nuori kapusiini-munkki, jolle hän sanoi:
-- Olkaa niin ystävällinen, isä Vittorio, ja valvokaa minunkin
puolestani potilasparkojamme, sillä aikaa kuin minä vetäydyn hieman
syrjään. Mutta jos joku minua tarvitsisi, niin kutsukaa minua.
Varsinkin tuo yksi! Jos hän näyttää vähintäkin tajun merkkiä, antakaa
minulle heti tieto, minä pyydän.
-- Olkaa huoleti, vastasi nuori munkki.
Ja vanhus palasi Renzon luo ja sanoi hänelle:
-- Menkäämme tänne sisälle. Mutta ... hän äkkiä lisäsi, pysähtyen ...
näytätpä hyvin uupuneelta, varmaankin tarvitset syödä.
-- Se on totta, sanoi Renzo; nyt kun minulle sitä muistutatte,
huomaan, etten vielä tänään ole syönyt.
-- Odota, sanoi munkki.
Hän otti toisen kupin ja täytti sen suuresta padasta. Palattuaan
hän ojensi sen ynnä lusikan Renzolle. Hän pyysi häntä istumaan
olkisäkille, jota käytti vuoteenaan. Sitten hän meni nurkassa olevan
tynnyrin luo ja laski siitä viiniä lasiin, minkä asetti vieraansa
edessä olevalle pienelle pöydälle. Hän tarttui sitten jälleen omaan
ruokakuppiinsa ja istuutui hänen viereensä.
-- Voi sentään, isä Cristoforo; teidänkö pitää tehdä tällaista. Mutta
olettehan te aina sama. Kiitän teitä sydämeni pohjasta.
-- Minua sinun ei pidä kiittää; tämä on köyhien omaisuutta, mutta
sinäkin olet tänä hetkenä tarvitsevainen. Mutta kerro nyt minulle,
mitä en tiedä, puhu minulle Lucia parasta; koeta puhua lyhyesti;
sillä aika on täperä ja on paljon tehtävää, kuten näet.
Nielauksien lomassa Renzo alkoi kertoa Lucian tarinaa: kuinka hän
oli otettu Monzan luostarin turviin, kuinka oli sieltä ryöstetty.
Kuullessaan mainittavan niin suuria kärsimyksiä ja vaaroja,
ajatellessaan, että hän itse oli ollut se, joka neuvoi viemään
viattoman tyttöparan tuohon luostariin, munkki vallan hengästyi;
mutta hän hengitti taas vapaammin kuullessaan, miten Lucia
ihmeellisesti oli pelastunut, palautettu äitinsä luo ja uskottu Donna
Prasseden huostaan.
-- Nyt aion puhua teille itsestäni, jatkoi Renzo.
Ja hän kertoi lyhyesti tuon kuuluisan päivän Milanossa ja pakonsa,
ja miten hän senjälkeen lakkaamatta oli ollut poissa kotoaan ja
miten hän nyt, kun kaikki oli mullin mallin, oli uskaliaasti kyllä
päättänyt palata; kuinka ei ollut tavannut Agnesea kotiseudullaan;
kuinka Milanossa oli saanut kuulla, että Lucia oli sairaalassa.
-- Ja nyt, näin hän päätti, olen täällä häntä etsimässä,
tiedustelemassa, vieläkö hän elää, ja ... huoliiko hän enää
minusta ... sillä joskus...
-- Mutta onko sinulla jotain viittauksia, minne hän sijoitettiin, kun
saapui tänne?
-- Ei ainoatakaan, rakas isä; ei muuta, kuin että hän on täällä, jos
yleensä on, minkä Jumala suokoon!
-- Voi, lapsiparka. Mutta millä tavoin olet täällä asiaasi
tiedustellut?
-- Olen kulkenut sinne tänne umpimähkään, mutta en ole nähnyt
juuri muuta kuin mieshenkilöitä. Olen kyllä ajatellut, että naiset
varmaankin ovat erityisessä paikassa, mutta en vielä ole voinut sitä
löytää. Jos niin on laita, niin neuvokaa se minulle.
-- Etkö tiedä, poikaseni, että pääsy sinne on kielletty miehiltä,
ellei heillä ole siellä vallan erityistä tehtävää?
-- No, mutta mitä sitten voi tapahtua?
-- Asetus on oikea ja pyhä, poikaseni. Ja jos kärsimysten paljous
ja ankaruus ei aina salli, että sitä tarpeellisen johdonmukaisesti
sovellutetaan, niin oikeuttaako tämä kunnon miestä sitä rikkomaan?
-- Mutta, isä Cristoforo. Lucian pitäisi olla vaimoni. Te tiedätte,
miten meidät on eroitettu; olen jo kärsinyt kaksikymmentä kuukautta,
ja olen kaiken tämän kestänyt kärsivällisesti. Olen tullut tänne
saakka, panemalla itseni alttiiksi niin monelle vaaralle, joista
toinen on ollut toistaan pahempi, ja nyt...
-- En tiedä, mitä sanoa, virkkoi munkki, vastaten enemmän omiin
ajatuksiinsa kuin nuorukaisen sanoihin. -- Tarkoituksesi on hyvä; ja
suokoon Jumala, että kaikki, joilla on vapaa pääsy tähän laitokseen,
käyttäytyisivät, kuten toivon sinun täällä käyttäytyvän. Jumala, joka
epäilemättä siunaa tuon sinun tunteesi järkähtämättömyyden, tuon
uskollisuuden, jota osoitat kaihotessasi ja etsiessäsi sitä henkilöä,
jonka Hän oli sinulle määrännyt, Jumala, joka on ihmisiä ankarampi,
mutta myös lempeämpi, ei ottane huomioon sitä, mikä saattaa olla
säännöistä poikkeavaa tuossa etsinnässäsi. Muista ainoastaan, että
käytöstavastasi täällä on meidän molempien tehtävä tili, luultavasti
ei ihmisille, mutta varmasti Jumalalle. Tule siis.
Näin sanottuaan hän nousi, ja Renzo lähti hänen mukanaan. Tämä
myönsi kyllä munkin puheen oikeaksi, mutta päätti nyt itsekseen olla
mainitsematta tuota Lucian lupausta, josta aikaisemmin oli aikonut
puhua.
-- Jos saa kuulla vielä senkin, oli Renzo ajatellut, hän varmaankin
vielä tekee muita estelyjä. Jos hänet löydän, ehdin aina puhua siitä;
tai ... ja siinä tapauksessa, mitä se hyödyttää?
Vietyään hänet kojun ovelle, joka oli pohjoiseen päin, munkki virkkoi:
-- Kuulehan: isämme Felice, joka on tämän sairaalan esimies,
johdattaa tänään tarkastuksenalaiseen eristyspaikkaan toisaalle ne
harvat, jotka täällä ovat parantuneet. Näet tuon keskellä olevan
kirkon ... ja nostaen luisevan ja vapisevan kätensä, hän viittasi
vasemmalle, missä synkässä autereessa haamoitti kappelin kupukatto,
joka pisti esiin yläpuolelle kurjia kojuja. Ja hän jatkoi:
-- Tuon ympärille he nyt kokoutuvat lähteäkseen kulkueena pois siitä
portista, josta sinä epäilemättä olet käynyt sisälle.
-- Kas! Sitä varten siis raivattiin tie vapaaksi.
-- Aivan oikein; ja luultavasti kuulit pari kellonsoittoa kappelista?
-- Kuulin yhden.
-- Se oli toinen. Kun kolmas kajahtaa, he ovat kaikki koolla. Isä
Felice pitää heille pienen puheen ja sitten hän lähtee matkaan
heidän kanssaan. Kun kuulet tuon kellonsoiton, mene sinne; asetu
tuon jonon taakse tielle, missä ketään häiritsemättä ja joutumatta
huomionesineeksi voit nähdä heidän kulkevan ohi; ja katso, katso
tarkkaan, onko Lucia joukossa. Jos Jumala ei ole sallinut, että
hän siinä on, niin tuolla puolella -- hän kohotti jälleen kätensä,
osoittaen sitä rakennuksen osaa, joka oli vastapäätä heitä -- tuo osa
rakennusta ja osa pihaa, joka on sen edessä, on naisten olopaikka.
Näet aitauksen, joka eroittaa tämän puolen siitä, mutta se on
paikoittain katkaistu ja toisin paikoin auki, niin ettei sinun ole
vaikea päästä sisälle. Jos kerran olet sisällä, etkä tee mitään,
mikä herättäisi epäluuloa, ei kukaan luultavasti tule sanomaan
sinulle mitään. Mutta jos sattumalta tehtäisiin estelyjä, sano että
isä Cristoforo ------sta sinut tuntee ja että hän vastaa sinusta.
Sieltä sinun on häntä etsiminen; ja etsi häntä louttamuksella
ja ... nöyrästi alistuen kohtaloosi; sillä muista, ettet ole tullut
tänne vähäistä etsimään, tiedustelet elävää ihmistä sairashuoneesta!
Tiedätkö, kuinka monta kertaa minä olen nähnyt tämän poloisen
joukon vaihtuvan! Kuinka monta olen nähnyt kuljetettavan pois,
kuinka harvojen omin voimin lähtevän pois!... Mene, ja ole valmis
vastaanottamaan vaikeintakin...
-- Käsitänpä minäkin, keskeytti Renzo, kääntäen pois katseensa ja
vallan muuttuen kasvoiltaan: käsitän! Menen, etsin kaikki paikat
ympäri koko sairaalaa, ja ellen häntä löydä...
-- Ellet häntä löydä? sanoi munkki vakavan ja odottavan näköisenä ja
katse ankarana.
Mutta Renzo, jonka tuosta epäilyksestä uudelleen kiihtynyt viha
verhosi silmien valon, toisti ja jatkoi:
-- Ellen häntä löydä, niin ainakin tulen löytämään erään toisen. Joko
Milanosta, hänen kirotusta palatsistaan tai maailman ääristä, tai
helvetistä tulen löytämään tuon konnan, joka meidät on eroittanut.
Ilman tuota roistoa, olisi Lucia jo kaksikymmentä kuukautta ollut
vaimonani; ja jos meidät olisi määrätty kuolemaan, olisimme ainakin
kuolleet yhdessä. Jos tuo kirottu mies vielä on elossa, niin
totisesti minä hänet löydän...
-- Renzo! sanoi munkki, tarttuen häntä käsivarresta ja katsoen häneen
vielä ankarammin.
-- Ja jos löydän hänet, jatkoi nuori mies täydelleen vihansa
sokaisemana, ja ellei rutto jo ole hänelle antanut ansaittua
tuomiota... Ei enää ole se aika, jolloin raukkamainen mies rosvojensa
ympäröimänä voi saattaa ihmisiä epätoivoon ja sille nauraa. Nyt on
tullut se aika, jolloin ihmiset kohtaavat toisensa, katsoen toisiinsa
kasvoista kasvoihin: ja minä tulen totisesti jakamaan oikeutta.
-- Sinä onneton, huudahti isä Cristoforo, äänessä kokonaan entinen
täyteläs ja soinnukas kaiku. -- Sinä onneton!
Ja hänen rinnalle kallistunut päänsä oli kohonnut pystyyn, posket
punoittivat kuten ennen ja silmien liikunto oli omituisen hirvittävä.
-- Katso, onneton.
Ja puristaessaan ja heiluttaessaan rajusti Renzon käsivartta toisella
kädellään, hän heilutti toista edessään, osoittaen, mikäli saattoi,
ympärillään avautuvaa surkeata näkyä.
-- Katso, kuka on Se, joka rankaisee, kuka tuomitsee, eikä itse ole
tuomittu, kuka kurittaa ja antaa anteeksi! Mutta sinä, maan matonen,
tahdot jaella oikeutta! Tiedätkö sinä edes, mitä oikeus tahtoo sanoa?
Mene, onneton, mene! Toivoin, niin toivoin todella, että Jumala ennen
kuolemaani olisi antanut minulle sen lohdutuksen, että Lucia parkani
olisi elossa, että hänet näkisin ja että kuulisin hänen lupaavan
lähettävänsä rukouksen kohti hautaa, jossa tulen lepäämään. Mene,
sinä olet riistänyt minulta tämän toivon. Jumala ei suinkaan ole
jättänyt häntä tänne maan päälle sinua varten, eikä sinulla kai ole
julkeutta luulla ansaitsevasi Jumalalta lohdutusta. Hän on ajatellut
Luciaa, sillä hän on niitä sieluja, joille on varattu ijäinen
lohdutus. Mene, minulla ei ole aikaa sinua kauempaa kuunnella!
Ja näin sanottuaan hän työnsi luotaan Renzon käsivarren ja läksi
kulkemaan erästä sairaan kojua kohti.
-- Voi, isä! sanoi Renzo, seuraten häntä rukoilevan näköisenä;
tahdotteko syöstä minut luotanne tällä tavalla?
-- Kuinka! vastasi kapusiinilainen, ääni yhtä ankarana. Julkeatko
vaatia, että minä riistäisin aikaa noilta ahdistuneilta, jotka
odottavat, että puhuisin heille Jumalan anteeksiannosta,
kuunnellakseni sinun raivonpurkauksiasi, kostontuumiasi? Kuuntelin
sinua, kun pyysit lohdutusta ja neuvoa; olen jättänyt toisen
rakkaudentyön toisen vuoksi. Mutta nyt, kun sydämesi uhkuu
kostonhalua, mitä minusta tahdot? Mene tiehesi! Olen nähnyt täällä
kuolevan loukattujen, jotka antoivat anteeksi, sortajien, jotka
vaikeroivat, kun eivät voineet nöyrtyä loukattujen edessä. Olen
itkenyt sekä edellisten, että jälkimäisten kanssa. Mutta mitä voin
tehdä sinun kanssasi?
-- Oi, annan hänelle anteeksi! Annan todella hänelle anteeksi ja
ainaiseksi, huudahti nuori mies.
-- Renzo, sanoi munkki jo hieman lempeämpänä. Ajattelehan vähän, ja
sano minulle, kuinka monta kertaa jo olet antanut hänelle anteeksi?
Ja odotettuaan hetken saamatta vastausta, hän painoi äkkiä alas
päänsä ja jatkoi, ääni vielä lauhtuneempana:
-- Tiedät, miksi kannan tätä pukua?
-- Sen tiedän, vastasi Renzo.
-- Minäkin olen vihannut, minä, joka olen sinua soimannut sanasta,
ajatuksesta; sen miehen, jota vihasin, jota vihasin sydämeni pohjasta
ja kauan, sen miehen minä tapoin.
-- Niin, mutta hän oli tuollainen pöyhkeä julmuri, tuollainen...
-- Vaiti, keskeytti munkki; luuletko, että, jos olisi olemassa
pätevää syytä, minä en olisi sitä kolmenkymmenen vuoden ajalla
löytänyt? Oi, jospa voisin siirtää sinun sydämeesi sen tunteen, jota
senjälkeen alati olen kokenut, ja yhä vielä koen tuohon mieheen
nähden, jota vihasin. Jospa sen voisin! Mutta Jumala sen voi, Hän
sen tehköön!... Kuule, Renzo. Hän tahtoo suoda sinulle enemmän
hyvää, kuin mitä itse itsellesi suot. Sinä olet voinut tuumia
kostoa, mutta Hänellä on tarpeeksi sääliä sinua siitä estääkseen.
Hän osoittaa sinulle armoa, jota eräs toinen ei ole ansainnut.
Sinä tiedät ja olet monesti sanonut, että hän voi hillitä sortajan
käden; mutta tiedä myös, että hän voi pysäyttää kostonhimoisenkin
käden. Ja luuletko sinä, että kun olet köyhä, kun sinua on loukattu,
luuletko ettei Hän silti voi sinulta puolustaa ihmistä, joka on
luotu Hänen kuvansa mukaan? Luuletko, että Hän antaisi sinun tehdä
kaikkea, mitä ikinä haluat? Ei, sanon minä. Mutta tiedätkö, mitä voit
tehdä? Saatat vihata ja syöstä itsesi turmioon. Saatat huonoilla
tunteillasi itsestäsi poistaa kaiken siunauksen. Sillä miten asiasi
onnistunevatkin, mikä onni saattaneekin sinulle hymyillä, niin ole
varma siitä, että kaikki on kääntyvä sinulle rangaistukseksi, kunnes
olet antanut anteeksi ja antanut anteeksi niin perinpohjin, ettet
enää voi toistaa: tulen antamaan hänelle anteeksi.
-- Niin, niin, sanoi Renzo liikutettuna ja vallan hämillään.
Ymmärrän, etten koskaan todella ole antanut hänelle anteeksi.
Ymmärrän, että olen puhunut kuin järjetön elukka, enkä kuin kristitty
ihminen. Mutta nyt, armollisen Jumalan avulla annan hänelle anteeksi
oikein sydämeni pohjasta.
-- Entä jos hänet näkisit?
-- Rukoilisin Jumalaa antamaan minulle kärsivällisyyttä ja nöyryyttä
ja liikuttamaan hänen sydäntänsä.
-- Etkö muistaisi, ettei Herra ole käskenyt meidän ainoastaan
antaa anteeksi vihamiehillemme, vaan on myös käskenyt meidän heitä
rakastaa? Muistaisitko, että Jumala on rakastanut tuotakin miestä,
niin että on hänenkin edestään kärsinyt ristinkuoleman?
-- Muistaisin, Hänen avullaan.
-- No hyvä, seuraa minua. Sanoit: tulen hänet löytämään, ja todella
olet hänet löytävä. Tule, niin saat nähdä, ketä kohtaan olet
saattanut säilyttää vihaa sydämessäsi, kelle olet voinut toivoa
pahaa, kelle sitä tahdoit tehdä, mitä elämää sinä herrana tahdoit
vallita ja määrätä.
Ja tartuttuaan Renzon käsivarteen ja puristettuaan sitä niin vahvasti
kuin vahva nuori henkilö, hän läksi liikkeelle. Ja rohkenematta
mitään kysyä, Renzo seurasi häntä.
Ensimäinen, mitä katse sisään astuttaessa kohtasi, oli taustalla
oljilla istuva potilas, mutta se ei ollut arveluttavan sairas, jopa
se saattoi olla lähellä toipumistakin. Nähdessään isä Cristoforon,
hän pudisti päätään, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: ei.
Munkki painoi alas päänsä surullisen ja alistuvan näköisenä.
Tällävälin Renzo antoi katseensa uteliaana ja levottomana
kiertää muihin kojussa oleviin, näki kolme tai neljä potilasta,
eroitti niistä yhden, joka makasi patjalla käärittynä komeaan
aatelisvaippaan, kuin peitteeseen. Hän tähysti häntä, tunsi Don
Rodrigon ja peräytyi. Mutta munkki antoi hänen uudelleen tuta kätensä
kovaa puristusta, veti hänet tuon vuoteen ääreen, ja ojentaen kättään
sen yli osoitti sormellaan siinä makaavaa miestä.
Tuo poloinen mies loikoi siinä liikkumattomana, silmät levällään,
mutta katse tylsänä; kasvot kelmeät, täynnä mustia pilkkuja, huulet
mustat ja turvonneet. Olisi luullut niitä kuolleen kasvoiksi,
ellei raivokas vavahteleminen olisi ilmaissut sitkeätä elinvoimaa.
Rinta kohoili tavan takaa vaivaloisesti hengittäen; ja oikea
käsi, joka pisti esiin vaipan alta, puristi tätä sydämen kohdalta
suonenvedon-tapaisesti sormilla, jotka olivat kuolon kalpeat ja
päistään tummat.
-- Nyt näet, sanoi munkki matalalla ja vakavalla äänellä. Se voi olla
rangaistusta, mutta myös armoa, Sama tunne, mikä sinulla nyt on tuota
miestä kohtaan, joka sinua on loukannut, on oleva eräänä päivänä
sinua kohtaan Jumalalla, jota sinä olet loukannut. Siunaa häntä,
ja sinä olet oleva siunattu. Neljä päivää hän jo on ollut täällä
tajuihinsa tulematta. Ehkä Herra on valmis suomaan hänelle katumuksen
hetken, mutta on kenties tahtonut, että sinä sitä rukoilisit. Ehkä
Hän tahtoo, että sinä sitä rukoilisit tuon viattoman naisen kanssa.
Kenties Hän myöntää armon yksistään sinun, ahdistuneen ja nöyrästi
alistuvan miehen rukoukselle. Kenties tuon miehen ja sinun pelastus
tänä hetkenä riippuu sinusta, anteeksiantamuksen tunteesta,
säälistä ... rakkaudesta!
Hän vaikeni; ja pannen kätensä ristiin, hän kumarsi päänsä niiden yli
ja rukoili...
Renzo teki samoin.
He olivat jonkun hetken olleet tässä asennossa, kun kolmas
kellonsoitto kajahti. Molemmat läksivät liikkeelle, ikäänkuin
yhteisestä sopimuksesta, ja astuivat ulos kojusta. Toinen ei
kysellyt, toinen ei vakuuttanut; heidän kasvonsa puhuivat.
-- Mene nyt, virkkoi munkki, mene valmiina vastaanottamaan mitä ikinä
saattaa tulla, joko vastaanottamaan armoa tai uhrausta ja ylistämään
Jumalaa, mikä lieneekin etsintäsi tulos. Ja miten käyneekin, tule
tuomaan minulle siitä tietoa: sitten me yhdessä kiitämme Herraa.
Sen enempää sanomatta he erosivat. Toinen palasi sinne, mistä oli
tullut; toinen riensi kappeliin päin, joka ei ollut kivenheittoa
kauempana.