Renzo oli kuullut yleisesti kerrottavan, että kaupunkiin-pääsyn
suhteen oli olemassa hyvin ankaroita sääntöjä, jotka kielsivät
kaupunkiin sisälle astumasta jokaisen, jolla ei ollut
terveydentodistusta, mutta, että itse teossa sinne saattoi päästä
hyvin helposti, kun vaan osasi löytää oikean menettelytavan ja
hyväkseen käyttää sopivaa hetkeä. Ja näin todella oli laita.
Sivuutamme ne yleiset syyt, joiden vuoksi näinä aikoina jokaista
käskyä sangen vähän noudatettiin; sivuutamme ne erityiset määräykset,
jotka saattoivat juuri tämän käskyn täyttämisen niin vaikeaksi.
Huomautamme ainoastaan, että Milano jo oli joutunut niin ahtaaseen
tilaan, ettei enää käsitetty, mitä hyödyttäisi sitä suojella, ja
miltä sitä oikeastaan suojeltaisiin. Ja jokainen, joka sinne ulkoa
tuli, saattoi pikemmin näyttää huolimattomalta omasta terveydestään
kuin vaaralliselta asukkaiden terveydelle.
Näiden tietojen nojalla Renzo päätti yrittää sisälle kaupunkiin ensi
portista, joka sattui hänen eteensä. Jos siellä kohtaisi vaikeuksia,
hän päätti kulkea ulkopuolella, muuria pitkin, kunnes löytäisi toisen
portin, mistä pääsy olisi helpompi. Herra tietää, kuinka monta
porttia hän kuvitteli Milanossa olevan.
Saavuttuaan siis lähelle kaupunginmuuria, hän pysähtyi katselemaan
ympärilleen, kuten ihminen ainakin, joka ei tiedä, minnepäin kääntyä,
ja joka näyttää odottavan ja hakevan jotain viittausta jokaiselta
eteensattuvalta seikalta. Mutta oikealla ja vasemmalla hän ei nähnyt
muuta kuin kaksi mutkaisen kadun pätkää eikä vastapäätä muuta
kuin kaupunginmuuria; ei missään merkkiäkään elävistä olennoista,
lukuunottamatta ylhäällä olevasta vallinkohdasta nousevaa paksua
ja mustaa savupylvästä, joka ylemmäksi noustuaan leveni ja kiertyi
laajoiksi pyöriäisiksi, mitkä sitten haihtuivat levossa olevaan
harmaaseen ilmaan. Ne olivat vaatteita, vuoteita ja muita ruton
saastuttamia huonekaluja, joita poltettiin. Näin kolkkoja rovioita
sytytettiin alinomaa, ei ainoastaan siihen, vaan myös eri kohtiin
muuria.
Sää oli synkkä, ilma raskas, taivas kauttaaltaan pilven tai
tasaisen usvan peitossa, joka näytti kieltävän auringonpaisteen,
lupaamatta sadetta. Ympäröivä maaseutu oli osaksi viljelemätöntä ja
kaikkialla kuihtunutta. Kasvullisuus surkastunut, kellastuneilla ja
nuokkuvilla lehdillä ei ainoatakaan kastepisaraa. Tämän lisäksi tuo
yksinäisyys, tuo hiljaisuus niin lähellä suurta kaupunkia, lisäsivät
uuden hämmästyksen Renzon levottomuuteen ja saattoivat kaikki hänen
ajatuksensa synkemmiksi.
Seisottuaan siinä jonkun aikaa epäröivänä, hän läksi umpimähkään
astumaan oikealle, kulkien näin tietämättään Uudelle portille, jota
ei voinut nähdä, se kun oli ulkonevan muurivarustuksen peitossa.
Muutaman askeleen jälkeen hän alkoi kuulla kulkusten kilinää, joka
herkesi ja uudelleen alkoi aina hetken kuluttua, ja lisäksi muutamia
ihmisääniä. Hän astui eteenpäin, ja kuljettuaan muurivarustuksen
kulman ympäri, ensimäinen seikka, mikä ilmeni hänen katseilleen, oli
pieni puukoppi pahainen ja tämän kopin ovella vahtisotamies, joka
väsyneen ja välinpitämättömän näköisenä nojasi musketti-pyssyynsä.
Takana oli paaluaitaus, ja sen takana portti, nimittäin kaksi
muurinpätkää, katos päällä, portinpuoliskoja suojaamassa; nämä
olivat, kuten myös paaluaitauksen ovi, selkiselällään. Mutta
juuri aukon kohdalla oli maassa kolkko este: paarit, joille kaksi
monattoa asetti miesparkaa, kuljettaakseen hänet pois. Tämä oli
tullivirkamiesten esimies, jossa vähää ennen oli huomattu ruttoa.
Renzo pysähtyi odottamaan toimituksen loppua. Kun kulkue oli
poistunut, eikä kukaan tullut porttia sulkemaan, tuntui hetki hänestä
otolliselta, ja hän riensi joutuin portille. Mutta vahtisotamies
huusi hänelle tuiman näköisenä: Hoi.
Renzo pysähtyi taas, iski hänelle silmää ja otti esiin hopeaisen
puoli-dukaatin, jota näytti hänelle. Sotamies, jolla jo oli
ollut rutto, tai joka sitä pelkäsi vähemmin kuin mitä piti
puoli-dukaateista, viittasi Renzolle, että hän viskaisi tuon rahansa
maahan. Ja nähtyään sen nopeasti kiitävän jalkojensa juureen, hän
mutisi:
-- Pujahda nopeasti sisälle.
Renzo ei antanut sanoa sitä itselleen useita kertoja. Hän kulki
paaluaitaus-aukosta, hän kulki portista sisään ja astui edelleen,
ilman että kukaan häntä huomasi tai oli huomaavinaan. Mutta
astuttuaan noin neljäkymmentä askelta, hän kuuli toisen hoi-huudon,
joka lähti tullivirkamiehen suusta. Tällä kertaa Renzo ei ollut
kuulevinaan, ja edes kääntymättä hän joudutti askeleitaan. --
Hoi, huusi uudelleen tullivirkamies, mutta ääni ilmaisi enemmän
kärsimättömyyttä kuin päättäväistä tottelemisen vaatimusta. Ja kun
häntä ei toteltu, hän kohotti hartioitaan ja palasi koppiinsa, hän
kun nähtävästi kernaammin pysyi matkan päässä ohikulkijoista, kuin
tiedusteli heidän asioitaan.
Tästä portista alkava katu johti silloin, kuten nytkin, suoraa päätä
kanavalle, nimeltä "Laivurinkanava". Sitä reunustivat molemmin puolin
pensasaidat, vihannespuutarhain aidat, kirkot, luostarit ja muutamat
asuintalot. Tämän kadun päässä ja keskellä kanavan laitaa kulkevaa
katua, kohosi risti, _Pyhän Eusebiuksen_ risti. Kuinka tarkasti
Renzo tähystelikin ympärillensä, hän ei nähnyt muuta kuin tämän
ristin. Saavuttuaan kadunristeykseen, joka on melkein tämän kadun
puolivälissä, ja katsoessaan oikealle ja vasemmalle, hän huomasi
_Pyhän Teresan_ kadulla, oikealla, porvarin, joka tuli suoraa päätä
häntä kohti. -- Vihdoinkin kristitty ihminen! hän virkkoi itsekseen.
Ja hän poikkesi heti tuolle kadulle, aikoen kysyä mieheltä tietä. Kun
tämä oli huomannut muukalaisen, hän mitteli häntä katseillaan kaukaa,
ollen hyvin epäluuloisen näköinen; ja hänen epäluulonsa kiihtyi,
kun hän huomasi, ettei vastaantulija kulkenut omia teitään, vaan
että ohjasi askeleensa suoraa päätä häntä kohti. Tultuaan lähelle,
Renzo otti lakin päästään, kuten kohtelias vuoristolainen ainakin,
pani lakkinsa vasempaan käteensä, asetti oikean kätensä sen kuvun
alle ja meni suoraan tuntemattoman luo. Mutta tämä mulkoili pahasti
silmillään, peräytyi pari askelta, kohotti nystyräsauvaansa, jonka
päässä olevaa rautanuppia heilutti Renzoa kohti ja huusi:
-- Pois tieltä, pois tieltä!
-- No, no, huusi nuori mies vuorostaan. Ja hän peitti taas päänsä.
Ja kun hän ei mistään hinnasta, kuten sittemmin asiata kertoessaan
mainitsi, tällä hetkellä tahtonut nostaa riitaa, hän käänsi selkänsä
tälle mörröttäjälle ja jatkoi matkaansa samaa katua pitkin.
Porvari astui niinikään edelleen omaan suuntaansa, vallan väristen
ja joka hetki kääntyen katsomaan taaksensa. Ja saavuttuaan kotiansa,
hän kertoi, miten myrkkyvoitelija oli lähestynyt häntä nöyrän ja
lempeän näköisenä, mutta samalla inhoittavan petturin ilme kasvoilla
ja voidepönttö tai myrkkyjauhe-rasia -- hän ei varmasti tietänyt
kumpi -- kädessä piiloitettuna lakinkuvun alle, voidakseen paremmin
suorittaa vehkeensä, mutta että hän oli osannut pitää tuon konnan
matkan päässä.
-- Jos hän olisi astunut vielä askeleen minua lähemmäksi, olisin
lyönyt häntä kepilläni vasten naamaa, ennenkuin hän olisi ehtinyt
minua voidella, tuo ilkiö! Onnettomuudeksi olimme syrjäisessä
paikassa, sillä jos olisimme olleet keskellä Milanoa, olisin kutsunut
väkeä saapuville ja olisin pyytänyt yhdessä vangitsemaan tuon
lurjuksen, ja ihan varmaan hänellä olisi ollut nuo pirun vehkeet
hatussa. Mutta siellä, kahdenkesken, oli minun pakko tyytyä hänen
pelkkään peloittamiseensa, panematta itseäni vaaralle alttiiksi.
Sillä hyppysellinen jauhetta on helposti viskattu; ja noilla
heittiöillä on erityinen taito: ja lisäksi itse piru on heidän
puolellaan. Nyt hän epäilemättä kiertelee Milanon katuja: Herra sen
tietää, mitä tuhoja hän aikaansaa!
Ja niin kauan kuin eli, ja sitä kesti monta vuotta, hän aina
puhuttaessa myrkkyvoitelijoista, toisti kertomuksensa ja lisäsi:
-- Ne, jotka vielä väittävät, ettei se ollut totta, älkööt tulkokaan
sitä minulle sanomaan; sillä sellaista täytyy omin silmin nähdä!
Renzo ei aavistanutkaan minkä vaaran oli välttänyt, ja ollen enemmän
vihan kuin pelon valtaamana, hän astuessaan ajatteli tuota omituista
kohtelua ja saattoi lopulta osapuilleen kuvitella, mitä tuntematon
hänestä oli ajatellut. Mutta tämä seikka tuntui hänestä niin
järjettömältä, että päätti tuon henkilön olleen puolihullun.
-- Alku on huono, hän ajatteli; tuntuu siltä, kuin minulla täällä
Milanossa olisi turmiontähti. Kun astun sisälle, kaikki käy
onnellisesti; mutta kun sitten olen täällä, ovat ikävyydet heti
valmiina minua odottamassa. Mutta yhtäkaikki. Jumalan avulla ... jos
löydän ... jos minun onnistuu löytää ... niin hui hai! ei tämä kaikki
merkitse mitään.
Saavuttuaan sillalle, hän kääntyi epäröimättä Pyhän Markuksen
kadulle, se kun hänestä näytti johtavan keskikaupungille. Astuessaan
eteenpäin, hän katsoi sinne tänne, eikö näkisi yhtään ihmisolentoa.
Mutta hän ei nähnyt muuta kuin muodottoman ruumiin, joka makasi sen
pienen ojan pohjalla, mikä jonkun matkan kulkee noiden muutamien --
silloin vielä harvempien -- talojen ja kadun välillä. Astuttuaan
tämän kohdan ohi, hän kuuli huutoja, jotka tuntuivat tarkoittavan
häntä. Kun hän katsoi sinnepäin, hän näki erillään olevan majan
kuistilla köyhän vaimon, kokonainen parvi lapsia ympärillään. Vaimo
huusi hänelle toistamiseen ja viittasi hänelle kädellään lähestymään.
Hän riensi sinne, ja kun oli tullut lähelle, tuo vaimo virkkoi:
-- Hyvä nuori mies, rakkaiden vainajienne nimessä, olkaa niin
armelias ja menkää ilmoittamaan tarkastajalle, että meidät on
unhoitettu tänne. Meidät on suljettu taloon epäiltyinä sentähden,
että miesparkani kuoli. Ovemme on naulittu kiinni, kuten näette. Ja
eilisaamun jälkeen ei kukaan ole tullut tuomaan meille ruokaa. Näin
moneen tuntiin, kuin olen seisonut tässä, en ole tavannut ainoatakaan
kristittyä, joka tekisi minulle tämän laupeuden työn; ja nämä
viattomat pienokaisraukat ovat kuolemaisillaan nälkään.
-- Nälkään? huudahti Renzo; ja pistettyään heti kätensä taskuihin hän
niistä veti esiin nuo kaksi leipää:
-- Laskekaa sieltä minulle jotain alas, niin että voi hinata ne
teille ylös.
-- Jumala teitä siitä palkitkoon; odottakaa hetkinen, sanoi tuo
nainen.
Ja hän meni noutamaan koria ja nyöriä, laskeakseen ne alas, ja niin
hän sitten tekikin.
Tällöin Renzon mieleen johtuivat ne leivät, jotka ensi käynnillään
Milanossa oli löytänyt ristin juurella ja hän ajatteli:
-- Tämä nyt on korvaus ja ehkä parempi, kuin jos olisin kohdannut
oikean omistajan; sillä tämä nyt todella on armeliaisuuden teko.
-- Mitä tulee tarkastajaan, josta puhutte minulle, kunnon vaimo,
hän sitten sanoi laskiessaan leivät pieneen koriin, en saata tehdä
mitään hyväksenne; sillä tunnustaakseni teille totuuden, olen
täällä muukalainen, enkä ollenkaan tunne tätä kaupunkia. Mutta jos
kohtaan jonkun henkilön, joka näyttää hieman ystävälliseltä ja
inhimilliseltä, niin, että hänen kanssaan voi puhua, sanon sen kyllä
hänelle.
Vaimo pyysi häntä moneen kertaan tekemään siten ja mainitsi sen kadun
nimen, niin että Renzo saattoi neuvoa sinne menemään.
-- Tekin, virkkoi Renzo, luulemma, voisitte tehdä minulle
palveluksen, osoittaa oikeata ihmisrakkautta, ilman että se teitä
häiritsisi. Voisitteko sanoa minulle, missä on korkeiden aatelisten
täällä Milanossa omistama talo, jossa asuu ------n perhe?
-- Tiedän, että täällä on sellainen talo, vastasi vaimo. Mutta
enpä totisesti tiedä, missä se on. Kun kuljette tästä tuonnepäin
kaupungille, luultavasti kohtaatte jonkun, joka sen teille osoittaa.
Mutta muistakaa hänelle puhua meistäkin.
-- Olkaa huoleti, sanoi Renzo; ja hän jatkoi matkaansa.
Joka askeleella hän kuuli kasvavan ja lähestyvän melun, jota jo oli
alkanut kuulla seisoessaan siinä keskustellen; rattaiden räminää ja
hevosenkavion kopsetta, joihin sekaantui kellojen kilinää ja silloin
tällöin piiskan läimäyksiä ja melukasta huutoa.
Hän katsoi eteensä, mutta ei huomannut mitään.
Mutta saavuttuaan tuon mutkikkaan kadun päähän, hän äkkiä astui Pyhän
Markuksen torille, missä hänen huomionsa ensiksi kiintyi kahteen
pystyssä olevaan pölkkyyn, joissa oli kiinni nuora ja väkipyöriä.
Ja ennen pitkää hän tunsi tämän noina aikoina niin tavalliseksi
kammoittavaksi kidutuskoneeksi.
Se oli pystytetty tuohon paikkaan, eikä yksistään siihen,
vaan kaikille toreille ja leveähköille kaduille, jotta joka
kaupunginkorttelin valtuutetut, joilla oli hallussaan mitä
mielivaltaisin oikeus rangaista, välittömästi voisivat sitä käyttää,
kunhan kuka vaan heistä näyttäisi olevan syyllinen. Tällaisia olivat
taloihin suljetut, jotka lähtivät ulos, alemmat virkamiehet, jotka
eivät täyttäneet velvollisuuksiaan, tai kuka muu tahansa. Kidutus oli
noita tuon ajan määrättömiä ja tehottomia parannuskeinoja, joita ylen
tuhlaillen käytettiin.
Katsellessaan noita kidutusvehkeitä ja tuumiessaan, miksi ne oli
asetettu tähän paikkaan, Renzo kuulee melun lähenemistään lähenevän
ja näkee äkkiä ilmaantuvan kirkon kulman takaa miehen, joka heiluttaa
kelloa. Se oli varoittaja; ja hänen takanaan kaksi hevosta, jotka
ojentaen kaulaansa ja raskaasti laahustellen jalkojaan vaivaloisesti
pääsivät eteenpäin. Hevoset vetivät ruumisvaunuja, ja näiden jälkeen
tulivat toiset vaunut, sitten toiset, ja vieläkin toiset. Siellä
täällä monattoja, jotka kulkien hevosten vieressä kiihoittivat niitä
ruoskilla, suippokärkisillä sauvoilla ja kirouksilla.
Suurin osa noista ruumiista olivat paljaita, muutamat käärityt
repaleisiin liinoihin, kasattuina ja sullottuina sekaisin kuin
yhteenkietoutuneet käärmeet, jotka hitaasti kääriytyvät auki
kevätlämmön tullessa. Sillä joka kerta kuin vaunut hätkähtivät tai
tärisivät, näki noiden kolkkojen kasojen värähtelevän ja joutuvan
ruman näköiseen epäjärjestykseen, päiden roikkuvan ja heiluvan,
neitosten tukkien valuvan hajalle, käsivarsien heilahtavan pyörille,
täten osoittaen jo kauhistuneille katseille, miten tällainen näky
saattoi käydä vielä surkuteltavammaksi ja inhoittavammaksi.
Nuori mies oli pysähtynyt torin kulmaan lähelle kanavan rintanojaa ja
rukoili tällävälin noiden tuntemattomien vainajien puolesta. Äkkiä
kauhea ajatus välkähti hänen mielessään.
-- Ehkä tuossa, yhdessä muiden kanssa, noiden ruumiiden alla...
Oi, Herra! Suo, ettei niin olisi! Vapauta minut tästä kauheasta
ajatuksesta!
Kun ruumissaatto oli kulkenut ohi, Renzo lähti liikkeelle, meni
halki torin, poiketen vasemmalle kanavan ääressä kulkevalle kadulle,
ilman muuta syytä tähän päätökseen, kuin se, että ruumissaatto oli
poistunut vastakkaiseen suuntaan. Astuttuaan muutaman askeleen kirkon
sivulta kanavalle, hän huomasi oikealla Marcellino-sillan. Tämän yli
hän kulki ja saapui kapeata käytävää myöten Borgo Nuovoon. Ja kun hän
yhä katseli ympärilleen, löytääkseen jonkun, jolta olisi voinut saada
haluamiaan tietoja, hän näki kadun päässä papin, jolla oli mekko yllä
ja keppi kädessä; tämä pappi seisoi raoitetun oven pielessä, pää
kumarassa ja korva kallistuneena aukkoon päin. Vähän senjälkeen Renzo
näki hänen nostavan kätensä siunaukseen.
Hän ajatteli, niinkuin todella olikin laita, että tuo pappi juuri oli
ripittänyt jonkun; ja hän sanoi itsekseen:
-- Siinä sopiva mies. Ellei papilla papillisessa virkatoimessaan ole
hieman ihmisrakkautta, vähän hyväntahtoisuutta ja kohteliaisuutta,
täytyy myöntää, ettei sitä enää ollenkaan ole tässä matoisessa
maailmassa!
Tällävälin pappi poistui oven luota, astui Renzoa kohti ja pysytteli
hyvin varovasti keskellä katua. Kun Renzo enää oli muutaman askeleen
päässä hänestä, hän paljasti päänsä ja antoi merkin, että halusi
puhua hänen kanssaan, samalla pysähtyen, tahtoen siten osoittaa,
ettei aikonut tulla sopimattoman lähelle. Pappikin pysähtyi, asettuen
kuuntelemaan, kuitenkin tokaisten sauvan eteensä maahan, ikäänkuin
suojaavaksi etuvarustukseksi. Renzo esitti pyyntönsä, jonka pappi
täytti, eikä sanonut ainoastaan sen kadun nimen, jonka varrella
tuo talo sijaitsi, vaan antoi poikaparalle myös vähän tienohjeita,
niitä kun huomasi tarvittavan; hän luetteli käännökset oikealle ja
vasemmalle, kirkot ja ristit ja ne muut kuusi tai kahdeksan katua,
jotka vielä täytyi kulkea ennenkuin saapui määräpaikkaan.
-- Jumala suojelkoon teitä terveenä näinä aikoina ja alati, sanoi
Renzo.
Ja kun pappi hankki lähtöä, hän lisäsi:
-- Vielä toinen armeliaisuuden työ.
Ja hän puhui hänelle unhoitetusta vaimoparasta.
Hyvä pappi kiitti häntä siitä, että oli antanut hänelle tilaisuuden
tarjota niin tärkeätä apua lähimäiselle; hän sanoi ilmoittavansa
seikan asianomaisille ja kulki edelleen.
Renzokin alkoi taas astua, tehtyään jäähyväiskumarruksen, ja tiellä
hän koetti mielessään toistella saamaansa matkaohjetta, jotta ei
hänen olisi pakko uudelleen kysyä tietä. Mutta lukija tuskin saattaa
kuvitella, kuinka vaivaloinen tämä tehtävä hänelle oli, ei niin
suuresti sen vaikeuden vuoksi, vaan äkkiä heränneen mullistavan
mielenliikutuksen tähden.
Tuo kadun nimi, tuo tienohje oli saattanut hänet näin ymmälle. Olihan
tuo se tieto, jota hän oli toivonut ja pyytänyt, ja jota vailla ei
voinut tulla toimeen. Eikä hänelle oltu sanottu mitään, mistä olisi
voinut saada synkkää ennettä ja kuitenkin... Tuo hieman selvempi
ajatus, että lähellä oli päämäärä, joka oli poistava hänestä suuren
epäilyksen, ja jossa saattoi kuulla sanottavan: hän on elossa, tai:
hän on kuollut, tuo ajatus oli siihen määrin vallannut hänet, että
hän sinä hetkenä mieluummin olisi tahtonut olla hämärässä kaiken
suhteen, olla vasta sen matkan alussa, jonka loppu nyt pian oli
käsissä. Hän kokosi kuitenkin voimansa ja sanoi itsekseen:
-- Voi sentään, jos tässä rupean tulemaan lapselliseksi, niin miten
sitten käy?
Näin rohkaistuna kutakuinkin, hän jatkoi matkaansa, syventyen
kaupunkiin.
Millaiseen kaupunkiin! Millainen olisikaan ollut, verrattuna
silloiseen hetkeen, kuva siitä tilasta, johon kaupunki oli joutunut
edellisen vuoden nälänhädän kautta?
Sattumalta Renzo juuri sattui kulkemaan kaupunginosan kautta, joka
oli kaikkein suurimman tuhon ja muutoksen alaisena. Tarkoitan sitä
katuristeyttä, jolla silloin oli nimenä _Carrobio di Porta Nuova_.
Siinä oli silloin keskellä pikkutoria risti, ja vastapäätä ja sen
kohdan vieressä, missä nyt on San Francesco di Paolan kirkko, vanha
Pyhälle Anastasialle omistettu kirkko. Niin raivokas oli ollut rutto
ja siihen jätettyjen ruumiiden levittämä tartunta, että harvojen
eloon jääneiden oli ollut pakko muuttaa pois ympäriltä. Tämä
yksinäisyys ja avuttomuus oli jo omiaan ohikulkijassa herättämään
synkkää alakuloisuutta, mutta siihen liittyi lisäksi useamman kuin
yhden aistin tästä uudesta elottomasta asutuksesta vastaanottama
kamala ja inhoittava vaikutus. Renzo joudutti askeleitaan, rohkaisten
mieltään ajatuksella, ettei päämäärä saattanut olla niin lähellä
ja toivoen, että näky ennen hänen perilletuloaan ainakin osaksi
oli muuttuva. Ja todella hän vähän matkaa siitä tuli paikkaan,
jota kumminkin saattoi sanoa elävien olopaikaksi. Mutta millainen
olopaikka, ja millaisia eläviä!
Epäluulo ja pelko pitivät kaikki asuntojen ulko-ovet suljettuina,
paitsi muutamia, jotka olivat selkiselällään joko sentähden,
että kuolema oli tyhjentänyt nämä talot asukkaista, tai että
ne väkivaltaisesti oli murrettu auki. Toiset ovet olivat ulkoa
kiinninaulitut ja sinetillä varustetut, niissä kun oli joko vainajia
tai ruttosairaita. Monet niistä oli merkitty noella tehdyllä
ristillä, jotta monattot tiesivät sisällä olevan korjattavia
ruumiita. Ja kaikki tämä oli tapahtunut enemmän huvin, kuin muun
vuoksi, kun nimittäin paikalle oli osunut joku terveyslautakunnan
asiamies tai joku muu virkamies, joka oli saanut päähänsä
toimeenpanna määräyksiä tai yksinkertaisesti tehdä kiusaa. Näki
kaikkialla matkan varrella ryysyjä ja mitä inhoittavampia tahrattuja
siteitä, mädänneitä olkia, ikkunoista ulos viskattuja vuodeliinoja;
joskus ruumiita tai äkkiä kadulle kuolleita, jotka oli jätetty siihen
kunnes ruumisvaunut kulkivat ohi niitä poiskuljettamaan; toiste näitä
ruumiita putoili vaunuista tai viskottiin niitä ulos ikkunoista.
Siihen määrin tämän kurjuuden itsepäisyys ja kestäväisyys oli
raaistanut mielet ja pannut unhoittamaan kaiken omaistenrakkauden ja
yhteiskunnallisen arkaluontoisuuden.
Kaikkialla olivat täydelleen vaienneet myymälöiden ja verstaiden
melu, ajoneuvojen räminä, kaupustelijoiden huudot, ohikulkijoiden
pakinat. Ja varsin harvoin tätä kuolonhiljaisuutta keskeytti muu
kuin ruumisvaunujen kolina, kerjäläisten valitukset, sairaiden
vaikeroiminen, hurjistuneiden ulvonta ja monattojen huudot. Päivän
valjetessa, keskipäivällä ja illalla tuomiokirkon kello antoi merkin
erityisten arkkipiispan ehdoittamien rukousten lukemiseen. Tähän
kutsuun vastasivat toisten kirkkojen kellot. Ja silloin saattoi nähdä
ihmisten asettuvan ikkunoiden ääreen yhteisessä joukossa rukoilemaan.
Saattoi kuulla kumeata äänien ja valitusten kohinaa, joka herätti
surumielisyyttä, mitä kuitenkin lievensi jonkunlainen lohdutuksen
tunne.
Tuohon aikaan oli kenties kaksi kolmannesta asujamista muuttanut
manalle; suuri osa niistä, jotka vielä elivät, olivat sairaina tai
lähteneet kaupungista; ulkoa tulleiden luku oli kuivunut melkein
mitättömiin. Ja niiden harvojen joukossa, jotka kulkivat kaduilla, ei
olisi sattumaltakaan pitkän matkan varrella kohdannut ainoatakaan,
jossa ei olisi huomannut jotain omituista ja sellaista, mikä ei
olisi ilmaissut surkeata olojen muutosta. Kaupungin huomattavimpien
henkilöiden näki kulkevan ilman kaulusta ja vaippaa, jotka molemmat
siihen aikaan välttämättömästi kuuluivat siistiin säätypukuun;
papitkin olivat vailla kauhtanaa ja munkit ilman kaapua. Oli
yleensä luovuttu jokaisesta pukineesta, joka omilla liehuvilla
liepeillään olisi voinut kosketella jotakin tai -- mitä kaikkein
enimmin pelättiin -- tarjota tilaisuutta voitelijoiden vehkeille.
Paitsi että näin pyrittiin pukeutumaan niin ahtaisiin ja suppeisiin
vaatteisiin kuin suinkin, oli jokaisen puku sangen laiminlyöty ja
huolimaton: parrat olivat pitkät parrakkailla, tukatkin olivat pitkät
ja hoitamattomat, mikä johtui, kuten tavallisesti, pitkällisen
lamaustilan aiheuttamasta välinpitämättömyydestä, mutta myöskin
siitä, että parturit olivat joutuneet epäluulonalaisiksi, sittenkuin
muudan heistä, Giangiacomo Mora oli saatu kiinni ja tuomittu muka
kuuluisana myrkyttäjänä. Tätä nimeä mainittiin kauan paikkakunnalla
jokaisen kuuluisan rikoksen yhteydessä, vaikka se olisi ansainnut
yleisempää ja kestävämpää säälin aiheuttamaa kuuluisuutta.
Useimmat pitivät toisessa kädessään sauvaa, muutamat pistooliakin,
uhkaavana varoituksena jokaiselle, joka aikoi tulla liian lähelle;
toisessa kädessä hyvänhajuisia pastilleja ja lävekkäitä metalli- tai
puupalloja, joiden sisällä oli lääke-etikkaan kasteltuja pesusieniä;
näitä he tavantakaa haistelivat tai pitivät lakkaamatta sieramien
alla. Muutamat kantoivat kaulassaan pientä pulloa, joka sisälsi vähän
elohopeaa, minkä luulivat kykenevän imemään itseensä ja pidättämään
kaikki ruton turmiolliset vaikutukset; huolellisesti he sitten moneen
kertaan päivän kuluessa vaihtoivat siihen uutta sisällystä. Aateliset
eivät ainoastaan liikkuneet kaduilla ilman tavallista seuruettaan,
vaan kulkivat myös kori käsivarrella ostamaan tarpeellisia
ruokavaroja. Kun sattumalta kaksi ystävää kohtasi toisensa kadulla,
he tervehtivät toisiaan kaukaa, tehden toisilleen äänettömiä ja
kiirettä ilmaisevia merkkejä.
Jokaisella kulkijalla oli täysi työ välttää niitä saastaisia ja
kuolettavia esteitä, joita oli hajalla maassa, jopa joskus täyteen
sullottuna. Jokainen koetti pysyä keskellä katua, peläten jotain
pahempaa likaa tai turmiollisemman taakan voivan pudota ikkunoista
päälleen, ja myös peläten myrkky-jauheita, joita sanottiin usein
viskattavan ylhäältä ohikulkijain päälle, ja lopuksi vielä peläten
itse talojen seiniä, jotka saattoivat olla myrkkyvoiteilla sivellyt.
Näin tietämättömyys, joka aiheettomasti oli rohkea ja varovaisuutta
noudattava, lisäsi tuskalliseen ahdistukseen uutta ahdistusta ja
herätti turhaa kauhistusta, niiden järkevien ja hyödyllisten
pelon- ja vaaranalaisuus-tunteiden sijalle, jotka se alussa oli
syrjäyttänyt.
Tässä olemme antaneet kuvauksen siitä, mikä täällä oli vähimmin
kammoittavaa ja surkuteltavaa, nimittäin terveiden ja varakkaiden
kaupunginosasta. Niin monen kurjuuden kuvan nähtyämme ja
ajatellessamme sitä vielä kammottavampaa, joka meidän on luotava
lukijan katseiden eteen, emme nyt pysähdy kuvaamaan sairaita, jotka
laahustelivat tai loikoivat kaduilla, köyhiä, lapsia, naisia.
Tämä näky oli sellainen, että katsoja epätoivoissaan saattoi
pitää jonkunmoisena lohdutuksena sitä, mikä poissaolleiden ja
jälkeentulevien mielestä tuntuu onnettomuuden huipulta, nimittäin,
että elossaolevien luku oli kuivunut niin vähiin.
Keskellä tätä hävitystä Renzo jo oli kulkenut melkoisen osan
matkaansa, kun hän vielä ollen monen askeleen päässä kadulta, jolle
aikoi poiketa, kuuli sieltäpäin lähestyvän sekavaa melua, mistä
kuitenkin selvästi eroitti tuon tavallisen kauhean kellojen kilinän.
Tultuaan tuon kadun suulle, joka oli kaikkein leveimpiä, hän näki
neljät pysähytetyt rattaat; ja kuten viljamarkkinoilla näkee ihmisten
tulevan ja menevän, nostavan ja kaatavan kumoon säkkejä, samanlainen
vilinä oli tässä paikassa. Monattot hyökkäsivät taloihin ja palasivat
niistä hartioilla taakka, jonka sälyttivät joillekin rattaille.
Toisilla heistä oli yllään punainen virkapuku, toiset olivat ilman
tätä arvopukua, useilla oli vielä inhoittavammat arvomerkit,
nimittäin erivärisistä nauhoista tehtyjä töyhtöjä ja ruusuja, joita
nuo ilkiöt kantoivat ikäänkuin iloaan osoittaen keskellä tuota
yleistä surua.
Milloin mistäkin ikkunasta kuului surkea ääni:
-- Tänne, monattot!
Ja vielä kolkompi ääni vastasi tuosta synkästä joukosta:
-- Heti paikalla, heti paikalla!
Kuulipa sitäpaitsi vuokralaisten valittavan, että vitkasteltiin, ja
näihin vastasivat monattot kirouksilla.
Poikettuaan tälle kadulle, Renzo joudutti askeleitaan ja koetti
olla näitä estäviä esineitä enempää katselematta, kuin mikä oli
välttämätöntä voidakseen niitä välttää, kun hänen katseensa kohtasi
erityistä sääliä herättävän seikan, joka ehdottomasti kiinnitti
mieltä; Renzo pysähtyikin melkein tahtomattaan.
Erään talon kynnykseltä astui alas ja lähestyi jonoa nainen,
jonka kasvot ilmaisivat varttunutta, mutta ei vielä ohimennyttä
nuoruutta. Noissa kasvoissa ilmeni kauneus, jota suuri kärsimys
ja taudin kuolettava kouristus oli verhonnut ja himmentänyt,
mutta ei silti turmellut. Se oli tuota samalla pehmeätä ja
majesteetillista kauneutta, joka säteilee lombardialaisesta verestä.
Hän astui vaivaloisesti, mutta ei kuitenkaan hoiperrellen; silmät
eivät vuodattaneet kyyneleitä, mutta näyttivät niitä runsaasti
vuodattaneen. Tuossa surussa oli jotakin tyyntä ja syvää, mikä
ilmaisi sielua, joka oli täysin tietoinen onnettomuudestaan sekä
alistunut sitä kärsimään. Mutta hänen ulkomuotonsa ei ollut ainoa
seikka, joka keskellä näin suurta kurjuutta saattoi hänet erityisen
myötätunnon esineeksi ja joka veti hänen puoleensa tuon silloin
niin väsähtäneen ja lamautuneen tunteen. Hän kantoi sylissään noin
yhdeksänvuotiasta kuollutta tyttölasta, mutta tämä pieni ruumis oli
hyvin somistettu, hiukset jakauksella otsalla, puettu lumivalkeaan
hameeseen, ikäänkuin nuo kädet olisivat koristaneet sitä aikoja
sitten palkinnoksi luvattua juhlaa varten. Tuo nainen ei pitänyt sitä
makaavassa asennossa, vaan istumassa käsivarrellaan, rinta nojaten
rintaan, ikäänkuin se olisi ollut elävä; kuitenkin pieni käsi,
valkoinen kuin vaha, riippui sivulla raskaana kuin hengetön jäsen,
ja pää lepäsi äidin hartialla raukeampana kuin nukkujalla -- sanoin
äidin, sillä ellei noiden molempien kasvojen yhdennäköisyys olisi
tätä todistanut, olisivat sen selvästi todistaneet ne kasvot, joissa
vielä kuvastui tunne-elämä.
Inhoittava monatto meni tuon naisen luo, ottaakseen lapsen
hänen sylistään, mutta osoitti kuitenkin jonkunmoista tavatonta
kunnioitusta ja ehdotonta epäröimistä. Mutta äiti peräytyi pari
askelta, kuitenkin ilman, että hänen kasvoissaan saattoi huomata
paheksumista tai närkästystä, ja hän virkkoi:
-- Älkää häneen kajotko nyt; tahdon itse asettaa hänet näille
rattaille. Ottakaa tästä.
Näin sanoen hän aukaisi kätensä, näytti rahakukkaroa ja pudotti sen
monatton ojentamaan käteen. Sitten hän jatkoi:
-- Luvatkaa, ettette riisu hänen yltään ainoatakaan rihmaa, ja että
estätte muutkin sitä tekemästä, ja että laskette hänet maan poveen
tällaisena.
Monatto painoi kättään sydämelleen. Sitten hän vallan auliisti ja
melkein kunnioittavasti, enemmän tuon uuden tunteen vaikutuksesta,
joka oli hänet vallannut, kuin odottamattoman palkinnon johdosta,
vaivautui valmistamaan rattailla hieman tilaa pienelle vainajalle.
Äiti suuteli tätä otsalle ja laski sen siihen kuin vuoteelle, sovitti
sen siihen, levitti ylitse valkean vaatteen ja lausui sille nämä
viimeiset jäähyväissanat:
-- Hyvästi, Cecilia! Lepää rauhassa! Tänä iltana me muutkin
tulemme, sitten aina pysyäksemme yhdessä. Rukoile tällävälin meidän
puolestamme; ja minä rukoilen sinun ja muiden puolesta.
Sitten hän uudelleen kääntyi monattoon päin:
-- Kun kuljette tästä takaisin tänä iltana, tulkaa ylös noutamaan
minuakin; enkä minä tule olemaan yksin.
Näin sanottuaan hän palasi sisälle taloon ja hetkeä myöhemmin
hän ilmestyi ikkunaan, pitäen sylissään toista tyttöä, joka oli
nuorempi ja vielä elossa, mutta jolla oli kuoleman enteet selvinä
kasvoissa. Hän katseli siinä tuota vanhemman tyttärensä arvotonta
hautajaiskulkua, kunnes rattaat lähtivät liikkeelle niin kauan kuin
saattoi niitä nähdä; sitten hän katosi. Ja mitä muuta hän saattoi
tehdä, kuin laskea vuoteelle ainoan jälellä olevan lapsensa ja
laskeutua hänen viereensä yhdessä kuolemaan? Samoin vartensa päässä
elämää uhkuva kukka yhdessä nupun kanssa kaatuu viikatteen terän
viiltäessä, joka eroituksetta katkaisee kaikki niityn yrtit.
-- Oi, Herra! huudahti Renzo, kuule heidän rukouksensa. Ota hänet
luoksesi, hänet ja hänen pienokaisensa! He ovat tarpeeksi kärsineet;
niin, he ovat tarpeeksi kärsineet!
Toinnuttuaan tästä omituisesta mielenliikutuksesta ja koettaessaan
mielessään järjestää matkaohjettaan, tietääkseen, pitikö hänen
seuraavassa kadunkulmassa kääntyä oikealle vai vasemmalle, hän
kuuli siltäkin kadulta lähenevän toisen ja erilaisen melun, sekavia
käskeviä ääniä, kumeita valituksia, naisten itkua, lasten parkumista.
Hän astui edelleen, odottaen tavallisuuden mukaan jotain synkkää
ja surullista. Saavuttuaan kadun kulmaan, hän näki sekavan joukon
lähestyvän ja hän pysähtyi, päästääkseen sen kulkemaan ohi.
Siinä vietiin potilaita sairashuoneeseen. Toiset, joita väkisin
kuljetettiin, tekivät tehotonta vastarintaa ja huusivat turhaan
että tahtoivat kuolla omassa vuoteessaan, ja vastasivat hyödyttömin
rukouksin kulkuetta ohjaavien monattojen kirouksiin ja komenteluun.
Toiset astuivat ääneti, ilmaisematta surua tai muuta tunnetta,
vallan kuin mielettöminä; naisia, hennot lapset sylissä, suurempia
lapsia, jotka, pelästyneinä näistä huudoista, noista käskyistä, koko
kulkueesta enemmän kuin epäselvästä kuolemanajatuksesta, ääneensä
huutaen rukoilivat äidin suojelevia käsivarsia ja pyysivät päästä
kotia. Mutta oi, kenties äiti, jonka luulivat jättäneensä nukkumaan
vuoteeseensa, oli heittäytynyt siihen äkkiä ruton kouristamana ja
loikoi ehkä siinä tunteettomana, kunnes rattaat tulivat noutamaan
häntä sairaalaan, tai hautaan, jos olivat myöhästyneet. Kenties --
mikä oli vielä katkerampia kyyneliä ansaitseva onnettomuus -- heidän
äitinsä makasi kokonaan tuskiensa valloissa ja oli unhoittanut
kaiken, lapsensakin, ja kenties hänellä oli vaan yksi ajatus: saada
kuolla rauhassa!
Keskellä tätä sekasortoa näki kuitenkin vielä jonkun mielenlujuuden
ja omaistenrakkauden piirteen: näki isien, veljien, poikien,
puolisojen tukevan rakkaita omaisiaan ja saattavan heitä
lohdutussanoin. Ja näin eivät menetelleet ainoastaan täysi-ikäiset,
vaan myös nuoret pojat ja tytöt, jotka seurasivat nuorempia
siskoksiaan ja jotka osoittaen aikaihmisten älyä ja sääliä
kehoittivat näitä olemaan kuuliaisia ja vakuuttivat, että mentiin
paikkaan, jossa oli heidän parantumisestaan huolehtivia ihmisiä.
Keskellä tällaisten näkyjen aiheuttamaa surumielisyyttä ja hellyyttä,
yksi seikka koski lähemmin vaeltajamme mieleen, sitä kiihoittaen.
Tuo talo ei varmaankaan ollut kaukana, ja kuka tietää, eikö tuossa
joukossa... Mutta kun koko kulkue oli ohi, ja kun tuo epäilys oli
haihtunut, hän kääntyi erään monatton puoleen, joka kulki jälessä, ja
kysyi häneltä Don Ferranten katua ja taloa.
-- Mene hiiteen, tolvana! kuului vastaus.
Renzo ei ruvennut antamaan hänelle ansaittua vastausta; mutta
huomattuaan parin askeleen päässä tarkastajan, joka kulki jonon
päässä, ja jolla oli hieman kristillisempi ilme, hän kysyi häneltä
samaa. Tämä viittasi sauvallaan suuntaan, mistä tuli ja sanoi:
-- Ensimäinen katu oikealla, viimeinen suuri talo vasemmalla.
Sydän uuden ja voimakkaamman mielenliikutuksen raatelemana nuori mies
kulkee osoitettuun suuntaan. Ja tuon kadun varrella hän äkkiä eroitti
etsimänsä talon muiden matalampien ja vähäpätöisempien joukosta. Hän
lähestyy ovea, joka on suljettu, tarttuu kolkutusvasaraan ja pitää
sitä siinä kuin arpamaljassa, ennenkuin rohkenee ottaa esiin lipun,
joka on ratkaiseva hänen elämänsä tai kuolemansa.
Viimein hän nostaa vasaran ja kolkuttaa päättäväisesti.
Muutaman hetken kuluttua raoitetaan ikkunaa, eräs nainen kurkistaa
siitä varovasti katsoen, kuka se oli, ja katse epäilevänä, kuin olisi
tahtonut sanoa:
-- Monattoja? Rosvoja? Tarkastajia? Myrkyttäjiä? Paholaisia?
-- Hyvä vaimo, sanoi Renzo katsoen ylös ja ääni jotenkin epävarmana.
-- Onko täällä palveluksessa nuori maalaisnainen, nimeltä Lucia?
-- Hän ei enää ole täällä, Menkää tiehenne, vastasi nainen, aikoen
sulkea ikkunan.
-- Hetkinen, minä rukoilen! Eikö hän enää ole siellä? Missä hän
sitten on?
-- Sairaalassa. Ja uudelleen hän tahtoi sulkea ikkunan.
-- Mutta vielä hetkinen, taivaan nimessä! Onko hänessä rutto?
-- Tietysti. Onko se mitään uutta, häh! Menkää nyt jo.
-- Oi minua poloista! Malttakaapas: oliko hän hyvin sairas? Kuinka
pitkä aika on siitä kuin...?
Mutta tällävälin ikkuna oli suljettu.
-- Hyvä rouva, hyvä rouva! Yksi sana vaan, minä rukoilen, rakkaiden
vainajienne nimessä! Enhän pyydä teiltä mitään, mikä teille kuuluu.
Hoi!
Mutta se oli samaa, kuin olisi hän puhunut seinälle.
Uudestaan ahdistuneena ja raivoissaan pahasta kohtelusta Renzo
tarttui toistamiseen vasaraan, ja oveen nojaten hän sitä puristi
ja heilutti, kohotti sitä uudelleen epätoivoisesti kolkuttaakseen,
mutta pidätti äkkiä iskunsa. Tässä mielenkiihoituksessa ollen hän
kääntyi katsomaan, eikö näkisi jotain naapuria, jolta olisi voinut
saada jotain tarkempaa tietoa, selvempää osviittaa. Mutta ensimäinen
ja ainoa henkilö, jonka näki, oli toinen nainen noin kahdenkymmenen
askeleen päässä. Tämän kasvot ilmaisivat kauhua, vihaa,
kärsimättömyyttä ja ilkeyttä; silmät mulkoilivat ja näyttivät samalla
tahtovan katsella Renzoa ja kauas; hän aukaisi suunsa huutaakseen
täyttä kurkkua, mutta pidättäen hengitystäänkin; hän ojensi molempia
luisevia käsivarsiaan, pisti esiin ja veti taas takaisin ryppyisiä
ja petolinnun kynsien tavoin koukistettuja käsiään, ikäänkuin
olisi tahtonut kaapata kiinni jotain; ja ilmeisesti saattoi nähdä,
että hän aikoi kenenkään huomaamatta kutsua saapuville väkeä. Sinä
hetkenä, jolloin Renzon katse kohtasi hänen katsettaan, tuo nainen
kävi entistään inhoittavammaksi ja vavahti kuin se ainakin, joka
yllätetään verekseltä.
-- Mitä perhanaa...? alkoi Renzo, hänkin nostaen käsiään tuota naista
kohti; mutta tämä menetti kaiken toivon huomaamatta saada Renzon
vangituksi, ja päästi ilmoille huudon, jota oli siihenasti pidättänyt:
-- Myrkyttäjä, ottakaa kiinni, ottakaa kiinni, kiinni myrkyttäjä!
-- Kuka? Minäkö? Vaiti, sinä valhetteleva noita-akka, huusi Renzo.
Ja hän hyökkäsi häntä kohti, häntä peloittaakseen ja saadakseen
hänet vaikenemaan. Mutta äkkiä hän huomasi, että hänen ennen
kaikkea tuli ajatella omaa turvallisuuttaan. Eukon huutoihin riensi
paikalle väkeä eri tahoilta, tosin ei joukottain, kuten olisi ollut
laita samanlaisessa tilaisuudessa kolme kuukautta aikaisemmin,
mutta joka tapauksessa suurempi määrä, kuin mitä tarvittiin yhden
miehen tuhoamiseen. Samassa ikkuna aukeni uudelleen ja tuo äskeinen
äreä eukko näyttäytyi siinä, tällä kertaa täydellisesti, ja huusi
taholtansa:
-- Ottakaa hänet kiinni, ottakaa hänet kiinni! Aivan varmaan hän
on noita inhoittavia konnia, jotka kuljeksivat myrkkyvoiteillaan
sivelemässä kunnon ihmisten ovia!
Kädenkäänteessä Renzo käsitti, että parempi oli päästä pakoon
noilta, kuin jäädä asiaansa puolustamaan; hän vilkaisi oikealle
ja vasemmalle, nähdäkseen, missä oli vähempi väkeä, ja sinnepäin
hän alkoi juosta, tuupaten syrjään erään, joka tukki häneltä tien.
Toista, joka juoksi hänen kimppuunsa, hän rajusti kolhaisi rintaan ja
saattoi hänet peräytymään kahdeksan tai kymmenen askelta. Ja sitten
hän täyttä vauhtia juoksi eteenpäin, puristettu ja jykevä nyrkki
ilmassa, valmiina vastaanottamaan jokaisen, jota haluttaisi tulla
hänen tiellensä. Hänen edessään jatkuva katu oli yhä vapaa; mutta
selkänsä takana hän kuuli jalkojen töminää ja sitä kovempana tämän
hirvittävän huudon:
-- Kiinni, kiinni myrkyttäjä!
Hän kuuli nopeimpien takaa-ajavien askeleiden lähenevän. Hänen
vihansa muuttui raivoksi, hänen ahdistuksensa muuttui epätoivoksi.
Hänen näkönsä sameni; hän tarttui veitseensä, veti sen esiin tupesta,
pysähtyi, käänsi taaksepäin kasvonsa, jotka olivat kammottavammat
ja uhkaavammat kuin mitä hänellä koskaan oli nähty, ja ojentaen
käsivarttaan ja heiluttaen ilmassa välkkyvää veitsenterää, hän huusi:
-- Ken rohkenee, tulkoon eteenpäin, te konnat. Tällä minä hänet
tosiaankin voitelen!
Mutta ihmeekseen ja epämääräistä tyydytystä tuntien hän huomasi,
että vainoojansa jo olivat pysähtyneet ja seisoivat siinä epäröivän
näköisinä. Kuitenkin he edelleen ulvoivat ja huitoivat käsillään
kuin haltioituneet, ikäänkuin viitaten kaukana Renzon takana
oleville ihmisille. Tämä kääntyi taas ja huomasi -- mitä ankara
mielenliikutuksensa oli estänyt häntä aikaisemmin näkemästä --
rattaat, jotka etenivät, jopa kokonaisen jonon noita tavallisia
ruumisvaunuja, ynnä tavallisen saattoväen. Ja jälessä pieni joukko
ihmisiä, jotka hekin olisivat tahtoneet hyökätä myrkyttäjän kimppuun
ja ottaa hänet keskelleen; mutta sama este asettui heidän tielleen.
Huomattuaan näin olevansa kahden tulen välissä, Renzon mieleen
johtui, että se, mikä oli kauhun aiheuttaja noille ihmisille, saattoi
olla hänen pelastuksensa. Hän älysi, ettei tässä kannattanut pitkään
tuumia, pisti jälleen veitsen tuppeen, vetäytyi hetkeksi syrjään,
alkoi sitten taas juosta ruumisvaunuja kohti, antoi ensimäisten
vaunujen kulkea ohi ja huomasi seuraavissa melkoisen tyhjän sijan.
Nopeasti hän tähtää, ottaa vauhtia, hypähtää, kopsis, siinä hän
seisoo ylhäällä vaunuissa oikealla jalallaan, vasen jalka heiluen
ilmassa ja käsivarret ylhäällä tasapainoa ylläpitämässä.
-- Hyvä! Hyvä! huusivat yhteen ääneen kaikki monattot, joista
muutamat jalan seurasivat jonoa, toiset taas istuivat vaunuilla,
toiset, kauheata mainitakin, ruumiiden päällä, juopotellen suuresta
pullosta, joka kierteli miehestä mieheen.
-- Hyvä! Mainiosti osattu!
-- Tulitpa asettumaan monattojen suojeluksen alaiseksi. Voit katsoa
olevasi kuin kirkossa, sanoi hänelle toinen niillä rattailla
olijoista, joille Renzo oli keikahtanut.
Hänen vihollisensa olivat jonon lähestyessä enimmäkseen kääntyneet,
ja poistuivat, kuitenkin yhä huutaen:
-- Kiinni myrkyttäjä!
Muutamat vetäytyivät pois hitaammin, pysähtyen tavan takaa ja
kääntyen Renzoon päin ilkein irvein ja uhkaavin elkein. Renzo vastasi
heille rattailta heiluttamalla ilmassa nyrkkejään.
-- Maltappas, kun minä heille näytän, sanoi hänelle muudan monatto;
ja temmattuaan irti erään ruumiin yltä saastaisen rievun, hän
kiireessä sitoi sen solmuun, ja tarttuen kiinni sen toisesta päästä,
hän nosti ja heilutti sitä ilmassa lingon tavoin, uhaten noita
itsepäisiä, ja oli heittävinään sen heihin, huutaen:
-- Odottakaapas, konnat!
Tämän liikkeen nähdessään he kaikki kauhistuneina pötkivät pakoon.
Ja Renzo näki vaan vihollistensa selät ja kantapäät, jotka heiluivat
ilmassa kuin vanutusmyllyn nuijat.
Monattojen parista kohosi riemu-ulvonta, myrskyisä naurunremahdus,
jatkuva hohotus, joka ikäänkuin säesti tuota pakoa.
-- Kas, kas, näet, osaammeko suojella kunnon ihmisiä, sanoi Renzolle
tuo monatto. Yksi meistä on enemmän arvoinen kuin sata noita jäniksiä.
-- Saatanpa totisesti sanoa, että saan kiittää teitä henkeni
pelastuksesta, vastasi Renzo; ja kiitän teitä sydämestäni.
-- Ei kestä, sanoi monatto. Sinä sen ansaitset; näkeehän, että olet
kelpo nuori mies. Teet oikein kun voitelet tuota roskaväkeä. Voitele,
hävitä heidät sukupuuttoon; he ovat vasta kuolleina jonkunarvoiset.
Palkinnoksi siitä elämästä, jota me vietämme, he meitä kiroavat ja
sanovat, että kun rutto on ohi, he aikovat hirttää meidät kaikki
tyyni. Mutta hepä ennen tulevat kukistumaan kuin rutto. Ja monattojen
pitää jäämän yksin herrastelemaan Milanoon, voittolauluja virittämään
ja iloa pitämään.
-- Eläköön rutto ja kuolkoon tuo roskaväki! huudahti toinen. Ja
ehdoittaen tämän soman maljan, hän nosti pullon huulilleen, ja
pidellen sitä molemmin käsin rattaiden tärähdellessä, hän joi aimo
kulauksen, ojensi sen sitten Renzolle, sanoen:
-- Juo meidän terveydeksemme.
-- Sitä toivon teille kaikille sydämeni pohjasta, sanoi Renzo; mutta
minun ei ole jano. Minua ei todellakaan haluta juoda tällä hetkellä.
-- Olitpa aika kiipelissä, kuten näyttää, sanoi monatto. Näytätpä
oikein säikähtyneeltä. Myrkyttäjäksi vaaditaan toisenlaista naamaa.
-- Jokainen toimittaa virkaansa niin hyvin kuin voi.
-- Annappas tänne pullo, sanoi yksi niistä, jotka kulkivat jalan
rattaiden vieressä. Tahdonpa juoda siitä vielä toisenkin kulauksen
sen entisen omistajan terveydeksi, joka on tuossa keskellä tätä
sievää seuraa ... tuossa noin, luulemma, noissa komeissa vaunuissa.
Ja kamalasti ja inhoittavasti irvistäen hän osoitti edellä kulkevia
rattaita, joilla Renzo parka istui. Sitten hän muutti kasvonsa
vakaviksi, mikä näytti vielä kierommalta ja inhoittavammalta, kumarsi
sinnepäin ja virkkoi:
-- Sallikaa, rakas isäntä, että monatto raukka nauttii teidän
kellarinne viiniä. Nähkääs, meidän elämämme ei ole kaikkein
helpointa. Me olemme niitä, jotka ovat nostaneet teidät vaunuihin
viedäksemme teidät maatilallenne. Ja muuten teidän kaltaisillenne
ylhäisille herroille viini saattaa helposti olla epäterveellistä.
Mutta monatto paroilla on hyvä vatsa.
Ja keskellä toveriensa naurunhohotusta hän tarttui pulloon ja kohotti
sitä. Mutta ennenkuin joi, hän kääntyi Renzon puoleen, katsoi häntä
suoraan silmiin ja sanoi hänelle, kasvoissa ylenkatseellista sääliä:
-- Epäilemättä se piru, jonka kanssa olet tehnyt liiton, on hyvin
nuori. Sillä ellemme me olisi olleet sinua pelastamassa, olisi hän
totisesti sinua kauniisti auttanut!
Ja uuden yleisen naurunpurskahduksen säestämänä hän nosti pullon
huulilleen.
-- Entä me, hoi, pullo tänne! huusivat useat äänet etumaisilta
rattailta. Juotuaan siitä mielinmäärin roisto ojensi molemmin käsin
suuren pullon toisille tovereilleen, jotka vuoroonsa ojensivat sitä
toisilleen, kunnes viimeinen tyhjennettyään sen, tarttui sen kaulaan,
pyörähytti sitä pari kertaa ilmassa ja paiskasi sen sitten murskaksi
katukivitykseen, huutaen:
-- Eläköön rutto!
Näin lausuttuaan hän rupesi kaiuttamaan erästä heidän rivoa lauluaan.
Hänen ääneensä yhtyivät kaikki muut tämän halpamielisen kuoron äänet.
Tämä pirullinen laulu, jota säestivät kellojen kilinä, pyörien ratina
ja hevosten kavioiden kopina, raikui tyhjällä kadulla ja kajahti
taloihin, katkerasti ahdistaen siellä olevien harvojen asukasten
sydämiä.
Mutta mikä seikka ei joskus voisi tulla ihmiselle hyvään tarpeeseen?
Mikä seikka ei voisi joskus huvittaa? Äsken kohtaamansa vaara
oli saattanut Renzolle varsin siedettäväksi tämän vainajien ja
elävien seuran. Ja nyt oli hänen korvissaan melkein musiikkia tuo,
mikä vapautti hänet noista ikävistä keskusteluista. Ollen vielä
puoleksi huumauksissa ja suunniltaan hän kuitenkin voimiensa mukaan
sydämessään kiitti Kaitselmusta siitä, että oli vapautunut niin
suuresta vaarasta kärsimättä ja tekemättä pahaa. Nyt hän rukoili
Herraa vapauttamaan hänet vapauttajistaankin. Ja itse puolestaan
hän oli varuillaan, katseli monattoja, katseli katua, käyttääkseen
sopivaa hetkeä liukuakseen hiljaa alas vaunuilta, antamatta heille
tilaisuutta melun nostamiseen tai muuhun kohtaukseen, joka olisi
voinut herättää ohikulkijoissa pahaa epäluuloa.
Äkkiä hän eräässä kadunkulmassa luuli tuntevansa paikan. Hän katsoi
tarkemmin ja tunsikin sen useista varmoista merkeistä. Tiedättekö
missä hän oli? Se oli Itäiselle portille johtava valtakatu, jota
pitkin hän oli hitaasti astunut sisälle kaupunkiin ja kiireisesti
poistunut noin parikymmentä kuukautta aikaisemmin. Hänen mieleensä
johtui heti, että siitä kuljettiin sairaalaan; ja tämä omituinen
sattuma, että juuri oli oikealla tiellä, ilman että sitä oli
tiedustellut, tuntui hänestä Kaitselmuksen erityiseltä viittaukselta
ja hyvältä jatkumisen enteeltä. Tuona hetkenä tuli ruumisvaunuja
vastaan tarkastaja, joka käski monattojen pysähtyä, ja jotain muuta
lisäksi. Jono pysähtyi, ja laulu vaihtui meluavaan keskusteluun. Yksi
Renzon rattailla olevista monattoista keikahti alas.
Renzo sanoi toiselle:
-- Kiitän teitä suuresti ystävällisyydestänne. Jumala teitä siitä
palkitkoon.
Ja hänkin hypähti alas toiselle puolelle.
-- Mene, mene, myrkyttäjä-parka, vastasi tämä. Etpä sinä ainakaan
puhdista Milanoa asukkaista.
Onneksi siinä ei ollut ketään sitä kuulemassa.
Jono oli pysähtynyt kadun vasemmalle laidalle. Renzo riensi joutuin
vastakkaiseen suuntaan, ja kulkien muuria pitkin hän kiiruhtaa
sillalle. Hän kulkee sen yli, jatkaa esikaupungin katua pitkin,
tuntee kapusiinien luostarin, ja lähellä sen porttia hän näkee
sairaalan kulman ja astuu sisälle sen rautaportista, jolloin hänen
eteensä aukenee tämän kolkon olopaikan pihanpuoleinen näky: tuskin
muuta kuin aavistus, vähäinen näyte, mutta joka tapauksessa laaja,
vaihteleva, kuvaamaton näyte siellä vallitsevasta elämästä.
Pitkin rakennuksen molempia seiniä, jotka katse eroittaa tästä
kohdasta, oli suunnaton ihmisvilinä; siinä liikkui sekava,
monenmuotoinen, kuohuva ihmisjoukko; siinä lisätulvaa, tunkeilemista,
seisahdusta. Täällä kokonaisia sairaiden parvia, jotka saapuvat
sairaalaan; tuolla onnettomia istumassa tai loikomassa jommankumman
tienviereisen ojan varrella; heiltä joko olivat voimat uupuneet
laahaamaan itseään laitokseen sisälle, tai olivat he epätoivoissaan
lähteneet sieltä ulos eivätkä jaksaneet kulkea edemmäksi. Toiset
sairaat harhailivat hajalla, vallan kuin tylsämielisinä, toiset ollen
vallan suunniltaan. Eräs varsin viehättyi kertomaan hourenäkyjään
poloiselle, joka ruton ahdistamana makasi maassa; toinen hääri
kuin riivattu. Kolmas katseli sinne tänne nauravan näköisenä, kuin
olisi hilpeä näytelmä liikkunut hänen katseidensa edessä. Mutta
tällaisen surkean hilpeyden kummallisin ja melukkain ilmaus oli
äänekäs keskeymätön laulu, joka ei näyttänyt lähtevän tästä kurjasta
joukosta, mutta jonka kuitenkin kuuli selvemmin kuin kaikki muut
äänet. Se oli talonpoikainen lemmenlaulu, iloinen ja leikkisä,
tuollainen niin sanottu villanella-laulu. Ja jos katseella seurasi
äänen suuntaa, saadakseen selville, kuka tähän aikaan ja tässä
paikassa saattoi olla iloinen, näki poloisen, joka vallan tyynenä
istui ojan pohjalla ja lauloi täydestä sydämestä, kasvot taivasta
kohti.
Kun Renzo tuskin oli kulkenut muutaman askeleen rakennuksen pohjoista
sivua pitkin, nousi kummallinen pauhina tuosta väenpaljoudesta, ja
kaukaa kuuli äänien huutavan:
-- Varokaa; ottakaa kiinni, ottakaa kiinni!
Renzo nousee varpailleen, katsoo eteensä ja näkee hillitsemättömän
suuren hevosen juoksevan täyttä laukkaa, omituinen ja surkea
ratsumies selässä. Tämä oli eräs raivokas potilas, joka oli nähnyt
tämän eläimen riisuttuna ja ilman vartijaa rattaiden vieressä, ja
joka hypättyään joutuin sen selkään, nyrkeillään takoi sen kaulaa,
käyttäen korkojaan kannuksina ja kiihoittaen sitä hurjaan juoksuun.
Monattoja juoksi jälessä ulvoen; sitten kaikki tämä peittyi
tomupilveen, joka katosi etäisyyteen.
Näin jo huumautuneena ja väsyneenä monista näkemistään kurjuuden
näyistä, nuori mies saapui tämän rakennuksen portille, missä oli
löytävä kokoontuneena ja yhteensullottuna kenties enemmän kurjuutta,
kuin mitä jo oli nähnyt koko sillä alueella, jonka kautta oli
kulkenut. Hän astui tuolle portille, kulki holvin alle ja jäi
hetkeksi seisomaan keskelle holvikäytävää.