Eräänä yönä elokuun loppupuolella, ruton raivotessa ylimmillään,
Don Rodrigo palasi Milanossa kotiinsa. Hänen seurassaan oli
uskollinen Harmaa, yksi niistä kolmesta tai neljästä, jotka koko
hänen palvelijakunnastaan olivat jääneet eloon. Hän palasi ystävien
seurasta, joilla oli tapana kokoontua mässäämään ja hekkumoimaan
siten haihduttaakseen tämän ajan synnyttämää alakuloisuutta. Joka
kerta oli uusia juomakumppaneita, joka kerta kaivattiin vanhoja.
Tuona iltana Don Rodrigo oli ollut kaikkein iloisimpia. Ja muun
muassa hän oli saattanut seuran makeasti nauramaan pitämällä
jonkunmoisen ylistelevän ruumispuheen kreivi Attiliosta, jonka rutto
oli manalle korjannut pari päivää aikaisemmin.
Mutta astuessaan hän tunsi pahoinvointia, alakuloisuutta ja
uupumusta jaloissa, hengenahdistusta, sisäistä kuumetta, minkä
syyksi kernaasti tahtoi luulla viiniä, valvontaa ja vuodenaikaa.
Matkalla hän ei puhunut sanaakaan. Ensimäinen sana, minkä lausui
kotia saavuttuaan oli käsky Harmaalle valaisemaan kynttilällä hänen
tietänsä makuuhuoneeseen. Kun he olivat astuneet sinne sisälle,
Harmaa tarkasti isäntänsä kasvoja, ja huomasi ne vääntyneiksi,
punoittaviksi, ja silmät pullistuneiksi ja tavattoman kiiluviksi.
Ja hän pysyi hänestä matkan päässä. Sillä näissä oloissa oli joka
hölmönkin täytynyt, kuten sanotaan, oppia näkemään lääkärin silmällä.
-- Voin hyvin, näethän, sanoi Don Rodrigo, joka Harmaan ilmeistä
huomasi, mikä ajatus liikkui hänen mielessään. -- Voin oikein hyvin,
mutta olen kenties juonut vähän liiaksi. Se oli tuota voimakasta
valkoviiniä!... Mutta hyvä uni haihduttaa kaiken. Olenkin kovin
uninen!... Siirrä hieman syrjään tuo kynttilä, joka minua häikäisee,
joka minua häiritsee!...
-- Niin todella nuo ovat tuon valkoviinin seurauksia, sanoi Harmaa,
yhä pysyen syrjässä. Mutta menkää heti levolle, uni tulee tekemään
teille hyvää.
-- Olet oikeassa; jos vaan saan unta... Muuten voin hyvin. Aseta joka
tapauksessa tähän viereeni kello, jos kenties tänä yönä tarvitsisin
jotain. Ja ole hyvin varuillasi, että kuulet, jos soitan. Mutta enhän
tule tarvitsemaan mitään... Vie heti pois tuo kirottu kynttilä, hän
lisäsi Harmaan asettaessa kelloa, jolloin tämä pysyi niin etäällä
kuin suinkin oli mahdollista. -- Miten hiidessä se minua siihen
määrin vaivaa!
Harmaa otti kynttilän; ja toivotettuaan hyvää yötä hän poistui
kiireissään, isäntänsä pujahtaessa peitteiden alle.
Mutta peitteet tuntuivat hänestä vuorelta. Hän heitti ne kauas
pois ja lyytistyi nukkuakseen. Mutta tuskin hän oli silmänsä
ummistanut, kun taas kavahti ylös, ikäänkuin joku äkeissään olisi
häntä tuupannut. Ja hän tunsi sisäisen kuumuuden ja ahdistuksen
kiihtyneen. Hän koetti rauhoittaa itseään ajattelemalla valkoviiniä,
kesän paahtavaa kuumuutta ja irstailua; hän olisi tahtonut panna
kaiken niiden syyksi. Mutta näihin ajatuksiin sekaantui yhä toinen,
nimittäin se, joka siihen aikaan aina yhtyi joka ajatukseen, joka
siirtyi mieleen niin sanoaksemme joka aistin kautta, joka oli
hiipinyt iloisen seuran kaikkiin puheisiin, kun oli helpompi sitä
ivata kuin sitä jättää mainitsematta, ja se oli: rutto.
Kauan käännyttyään toiselta kyljeltä toiselle, hän viimein nukahti.
Mutta hän alkoi nähdä mitä kamalimpia ja sekavimpia unia. Yhtämittaa
siirtyen toisesta toiseen hän unissa näki olevansa suunnattoman
suuressa kirkossa aivan etumaisena suuren kansanjoukon ympäröimänä,
ilman että tiesi, miten oli joutunut siihen ja miten edes oli
tullut sellaista ajatelleeksi tuollaisina hetkinä. Ja hän tunsi
siitä suurta mieliharmia. Hän katseli ympärillä olevia. Kaikilla
oli kuolonkalpeat kasvot, tylsinä tuijottavat himmeät silmät,
riippuvat huulet. Heidän vaatteensa putoilivat repaleina ja niiden
lomista pilkoitti esiin pilkkuja ja ruttopaiseita. Tilaa senkin
roskaväki! hän tuntui huutavan, luoden katseen ovelle, joka oli
hyvin kaukana, ja säestäen tätä huutoa uhkaavin ilmein, mutta
paikaltaan hievahtamatta ja tehden itsensä niin pieneksi kuin
suinkin välttääkseen noiden saastaisten ruumisten koskettelemista,
jotka jo liiaksikin tunkivat häneen kiinni joka taholta. Mutta ei
yksikään näistä mielettömistä näyttänyt tahtovan liikahtaa eikä ottaa
kuunnellakseen häntä; päinvastoin ne tunkeutuivat vielä lähemmäksi
häntä ja varsinkin hänestä tuntui kuin joku heistä kyynäspäällään
tai jollakin muulla olisi painanut häntä vasempaan kylkeen sydämen
ja kainalon väliin, missä tunsi kipeätä ja raskasta tuskaa. Kun hän
väänteli itseään, vapautuakseen tästä painajaisesta, tuli heti uusi
hätyyttäjä häntä samasta paikasta ahdistamaan. Hän raivostui ja
tahtoi tarttua miekkaansa, ja hänestä tuntui kuin tämä väkijoukon
tunkeilemisesta olisi kohonnut ylös pitkin hänen kylkeään ja kuin sen
kahva häntä niin kovasti olisi painanut tuohon kohtaan. Mutta kun
hän kädellään sitä tunnusteli, ei hän siinä huomannut miekkaa, mutta
hänen kätensä kosketus synnytti vielä kipeämpää tuskaa. Huohottaen
ja ollen suunniltaan hän tahtoi huutaa vielä kovemmin, kun kaikki
nuo kasvot näyttivät kääntyvän samannepäin. Hän alkoi itsekin katsoa
sinnepäin ja huomasi saarnatuolin ja siitä kohoavan jotain pyöreätä,
sileätä, kiiltävää; sitten tuli selvästi näkyviin ajettu pää,
silmät, kasvot, pitkä valkoinen parta, seisovassa asennossa oleva
munkki, kohoten saarnatuolista vyötäisiin asti: veli Cristoforo. Don
Rodrigosta näytti kuin olisi tämä nopeasti luonut katseensa koko
ympäröivään kuulijakuntaan ja sitten pysäyttänyt sen häneen, samalla
nostaen kättään juuri samassa asennossa ollen kuin eräänä päivänä
eräässä hänen linnansa huoneessa. Raivostuneena Don Rodrigokin
kohotti kätensä, hyökätäkseen tuota toista ojennettua kättä
pidättämään. Kumea ja tukahutettu ääni, joka jo jonkun hetken oli
korissut hänen kurkussansa, puhkesi äkkiä hirvittäväksi ulvonnaksi;
ja hän heräsi. Hän antoi jälleen vaipua kätensä, jonka todella
oli kohottanut ilmaan; hän sai hetken ponnistella täydellisesti
tullakseen tajuihinsa ja avatakseen silmänsä, sillä jo selkeä
päivänvalo häiritsi häntä yhtä paljon kuin yöllä kynttilä. Hän tunsi
vuoteensa ja huoneensa; hän älysi että kaikki oli ollut unennäköä.
Kirkko, kansa, munkki, kaikki oli kadonnut; kaikki, paitsi tuo kipu
vasemmassa kyljessä. Samalla hän tunsi sydämessä nopeaa, ahdistavaa
tykintää, korvissa surinaa, sisäistä kuumuutta, raukeutta kaikissa
jäsenissään ja pahempaa väsymystä kuin levolle pannessaan. Kauan hän
epäröi, ennenkuin tarkasti kipeätä kohtaa kyljessä; viimein hän sen
löysi, hän loi siihen pelokkaan katseen ja näki inhoittavan tumman
punasinervän ruttopaiseen.
Hän katsoi olevansa mennyttä miestä. Kuoleman kauhu valtasi hänet ja
samalla ehkä vielä voimakkaampi pelko joutua monattojen saaliiksi,
lykätyksi sairaalaan. Ja tuumiessaan keinoja välttääkseen tätä
kauheata kohtaloa, hän tunsi ajatustensa sekaantuvan ja pimenevän,
tunsi sen hetken lähenevän, jolloin hänellä ei tulisi olemaan
muuta tajua, kuin mikä riitti antautumaan epätoivon valtoihin. Hän
tarttui kelloon ja pudisti sitä rajusti. Harmaa, joka oli ollut
lähellä tarkkaamassa, ilmestyi heti. Hän pysähtyi määrämatkan päähän
vuoteesta, katseli tarkoin isäntäänsä ja sai varmuuden siitä, mitä
edellisenä iltana oli aavistanut.
-- Harmaa, sanoi Don Rodrigo, kohoten vaivaloisesti istumaan. -- Olet
alati ollut minulle uskollinen.
-- Olen kyllä, herra.
-- Olen aina tehnyt sinulle hyvää.
-- Hyvyytenne on aina ollut suuri.
-- Voinhan luottaa sinuun?...
-- Hiisi vieköön, totta kai!
-- Voin pahoin, Harmaa.
-- Sen olen huomannut.
-- Jos paranen, teen sinulle vielä enemmän hyvää kuin koskaan ennen.
Harmaa ei vastannut mitään, vaan odotti, mihin johti tämä
valmisteleva esipuhe.
-- En tahdo uskoa itseäni kenellekään muulle kuin sinulle, jatkoi Don
Rodrigo. Tee minulle mieliteko.
-- Käskekää, tämä virkkoi, vastaten kuten tavallisesti isäntänsä
tavattoman muotoiseen tahdonilmaukseen.
-- Tiedätkö, missä asuu haavalääkäri Chiodo?
-- Aivan hyvin.
-- Hän on kunnon mies, joka pitää salassa sairaat, kun hänelle maksaa
hyvin. Mene häntä noutamaan; sano hänelle, että annan hänelle neljä,
jopa kuusi scudoa käynniltä, enemmänkin, jos hän niin vaatii. Mutta
tulkoon tänne heti paikalla. Ja toimita asia taitavasti, niin ettei
kukaan sitä huomaa.
-- Mainio tuuma, sanoi Harmaa; menen ja palaan heti.
-- Kuule, Harmaa, anna minulle ensin vähän vettä. Minun on niin
kuuma, etten enää jaksa sitä kestää.
-- Ei, hyvä herra, vastasi Harmaa; ei mitään ilman lääkärin
määräystä. Tuo on eriskummaista tautia, jota tulee hoitaa erityisellä
tavalla; eikä sovi hukata aikaa. Mutta olkaa huoleti, kädenkäänteessä
olen taas täällä herra Chiodon seurassa.
Näin sanottuaan hän poistui ja sulki oven jälkeensä.
Don Rodrigo paneutui jälleen pitkäkseen vuoteeseen ja seurasi
hengissä mukana Chiodon talolle, laski askeleet, laski hetket.
Silloin tällöin hän kääntyi katselemaan ruttopaisettansa; mutta
käänsi siitä heti inhoten pois katseensa. Kotvan kuluttua hän alkoi
kuunnella, joko haavalääkäri saapui; ja tämä tarkkaavaisuuden
ponnistus keskeytti kivuntuntemuksen ja selvitti hänen ajatuksiaan.
Äkkiä hän kuuli kaukaisen kellon kilahduksen, joka tuntui kuuluvan
hänen asuntonsa sisähuoneista, eikä kadulta. Hän kuuntelee
tarkkaavaisesti ja kuulee sen lähempää, toistuvan ja askeleiden
hiipimisen yhteydessä. Hirvittävä epäluulo viiltää hänen mieltänsä.
Hän kavahtaa istumaan ja kuuntelee vielä tarkemmin. Hän kuulee
viereisestä huoneesta kumeata kolinaa, joka tuntuu syntyvän jonkun
raskaan esineen varovaisesta maahan laskemisesta. Hän keikahuttaa
jalkansa ulos vuoteesta, ikäänkuin noustakseen, tuijottaa oveen,
näkee sen aukenevan, näkee ilmestyvän ja lähestyvän kahden likaisen
ja repaleisen punavaipan, kahden roistonaaman, sanalla sanoen, kahden
monatton. Hän näkee puoleksi Harmaan kasvot, joka piiloittuneena
raoitetun oven taa seisoo väijytyksissä.
-- Kirottu petturi!... Pois täältä senkin lurjukset! Biondino!
Carlotto! Avuksi! Minua murhataan! huutaa Don Rodrigo. Hän pistää
kätensä pieluksen alle etsien pistoolia; tarttuu siihen ja vetää
sen esille; mutta jo hänen lausuessaan ensi sanan, olivat monattot
hyökänneet vuodetta kohti. Nopeampi heistä on jo karannut hänen
kimppuunsa, ennenkuin hän on ehtinyt tehdä mitään; hän tempaa
pistoolin hänen kädestään, ja viskaa sen kauas, pakoittaa hänet
jälleen panemaan pitkäkseen, ja pitää häntä siinä asennossa ja täynnä
raivoa ja ivaa hän huutaa:
-- Konna! Monattoja vastaan; terveyslautakunnan palvelijoita, niitä
vastaan, jotka tekevät laupeuden tekoja.
-- Pidä hänestä lujasti kiinni, kunnes olemme saaneet hänet ulos
täältä, sanoi toinen kumppani lähestyen erästä kirstua. Samassa
Harmaa astui sisään ja rupesi yhdessä toisen kanssa murtamaan kirstun
lukkoa.
-- Sinä katala! ulvoi Don Rodrigo, katsoen häntä sen monatton alitse,
joka piti häntä kiinni, ja väännellen itseään ja ponnistellen
vapautuakseen hänen jäntevien käsivarsiensa kouristuksesta.
-- Antakaa minun ensin tappaa tuo katala mies, hän sanoi monattoille,
ja tehkää minulle sitten mitä tahdotte.
Sitten hän kaikin voimin alkoi kutsua toisia palvelijoitaan, mutta se
oli turhaa vaivaa, sillä tuo inhoittava Harmaa oli lähettänyt heidät
kauas, muka toimittamaan isännän määräyksiä, ja sitten hän oli mennyt
ehdoittamaan monattoille, että tulisivat tälle retkelle ja jakamaan
saalista.
-- Pysy alallasi, pysy alallasi, sanoi onnettomalle Don Rodrigolle
tuo roisto, joka piti häntä kuin naulittuna kiinni vuoteeseen. Sitten
hän kääntyi molempien saaliinryöstäjien puoleen ja virkkoi:
-- Teette kai tehtävänne rehellisesti!
-- Sinä, sinä, mylvi Don Rodrigo Harmaaseen päin, jonka näki olevan
täydessä touhussa arkkua murtaessaan, rahaa ja vaatteita penkoessaan
ja niitä jakaessaan. -- Sinä sittenkin... Haa, sinä hornanhenki!
Saatan vielä parantua!
Harmaa ei hiiskunut sanaakaan, eikä edes, mikäli saattoi, kääntynyt
sinnepäin, mistä nämä sanat lähtivät.
-- Pidä häntä lujasti, sanoi toinen monatto; hän on vallan
raivoissaan.
Ja niin oli todella laita. Hän kirkui vielä kerran kovasti ja yritti
viimeisen kerran rajusti ponnistella päästäkseen vapaaksi, mutta
kaatui äkkiä uupuneena ja tupertuneena alas. Hän tuijotti kuitenkin
vielä kuin lumottu eteensä, ja tavan takaa hän vavahti tai vaikeroi.
Monattot tarttuivat häneen, toinen jaloista ja toinen hartioista,
ja laskivat hänet paareille, jotka olivat jättäneet viereiseen
huoneeseen. Toinen heistä palasi sitten noutamaan saalista. Lopuksi
he rupesivat kantamaan surkeata taakkaa ja veivät sen pois.
Harmaa jäi joutuisasti kokoomaan mitä vielä saattoi hänelle soveltua.
Hän teki kaikesta mytyn ja läksi tiehensä. Hän oli visusti varonut
koskemasta monattoihin ja antamasta heidän häntä koskettaa; mutta
kun hän lopuksi vallan raivoissaan nuuski esille kaikkea, hän oli
ottanut vuoteen vierestä isäntänsä vaatteet ja oli niitä ravistanut,
ajattelematta sen enempää, nähdäkseen oliko niissä rahoja. Mutta
seuraavana päivänä tämä seikka pakostakin johtui hänen mieleensä.
Sillä juopotellessaan kapakassa, hänet äkkiä valtasi väristys,
hänen silmänsä himmenivät, hänen voimansa uupuivat, ja hän luhistui
alas. Juomatovereidensa hylkäämänä hän lankesi monattojen käsiin,
jotka ryöstivät häneltä kaiken, mikä hänellä oli kelpaavaa, ja
heittivät hänet rattaille, missä hän heitti henkensä ennenkuin saapui
sairaalaan, jonne hänen isäntänsä oli viety. Meidän on nyt jättäminen
Don Rodrigo tähän tuskien olopaikkaan ja mentävä etsimään toista
henkilöä, jonka tarina ei enää koskaan olisi yhtynyt Don Rodrigon
vaiheisiin, ellei hän itse sitä olisi kaikin voimin tahtonut.
Tarkoitan Renzoa, jonka olemme jättäneet uuteen kehruulaitokseen
Antonio Rivoltan nimisenä.
Renzo oli toiminut siinä viisi tai kuusi kuukautta, ellen pahasti
erehdy. Senjälkeen oli ilmaantunut vihamielisyys Venezian tasavallan
ja Espanjan kuninkaan välillä, ja se oli poistanut kaiken pelon, että
edellinen tehdäkseen mieliksi jälkimäiselle olisi tiedustellut Renzon
olopaikkaa. Bortolo oli siis rientänyt häntä noutamaan, ensiksi
sentähden, että piti hänestä paljon, ja toiseksi sentähden, että
Renzo, luonnostaan hyvin älykkäänä ja kovin taitavana ammatissaan,
tehtaassa melkoisesti hyödytti henkilöä, joka kuten Bortolo, siellä
oli kaikki kaikessa, joskaan Renzo itse ei voinut toivoa koskaan
siksi pääsevänsä, hän kun oli tuiki taitamaton kynää pitelemään.
Kun tämä vaikutin jossakin määrin oli määrännyt Bortolon menettelyn,
olen tahtonut sen mainita. Lukija kenties kuvittelee Bortoloa
ihanteellisemmaksi. En oikeastaan tiedä mitä siihen sanoisin.
Muovailkoon häntä mielikuvituksessaan millaiseksi tahtoo. Mutta
todellisuudessa Bortolo oli sellainen.
Renzo oli sittemmin jäänyt töihin Bortolon läheisyyteen. Useammin
kuin kerran, ja varsinkin saatuaan jonkun tuollaisen tervetulleen
kirjeen Agneselta, hänen päähänsä pälkähti tuuma ruveta sotamieheksi
ja tehdä tästä loppu. Tilaisuutta siihen ei suinkaan puuttunut.
Sillä juuri tällävälin tasavallan oli ollut tarve lisätä väkeään.
Renzon kiusaus oli ollut sitäkin suurempi, kun oli ollut kysymys
hyökkäyksestä itse Milanon alueelle. Ja luonnollisesti hänestä olisi
tuntunut erinomaiselta palata voittajan hahmossa kotia, jälleen
nähdä Lucia ja kerrankin täydelleen selvittää välinsä häneen. Mutta
Bortolo oli aina sopivalla tavalla osannut saada hänet tästä aikeesta
luopumaan.
-- Jos sinne todella on mentävä, hän sanoi, niin voivat he mennä
sinne ilman sinuakin, ja jälestäpäin voit sinä sinne lähteä vallan
mukavasti. Ja jos he sieltä palaavat päät puhki, niin eikö ole
parempi, että olet pysynyt kotona? Huimapäistä, jotka halusta
lähtevät maailmaa kiertelemään, ei ole puutetta. Ja ennenkuin
pääsevät astumaan yli rajan! -- -- -- Minä puolestani olen hyvin
epäilevällä kannalla. Nämä venezialaiset tosin pitävät suurta melua,
mutta Milanon valtio ei ole suupala, jonka niinkään helposti voi
nielaista. Tässä on kysymys Espanjasta, poikaseni. Tiedätköhän sinä,
mitä Espanja tahtoo sanoa? Pyhä Markus on voimakas kotonaan; mutta
tähän vaaditaan jotain muuta. Ole kärsivällinen: eikö sinun ole hyvä
olla täällä?... Tiedän, mitä tahdot minulle sanoa, mutta jos tuolla
ylhäällä on päätetty, että asian pitää onnistua, niin se epäilemättä
onnistuu vielä paremmin, ilman että tehdään tyhmyyksiä. Joku pyhimys
tulee sinua auttamaan. Usko minua; sotilasammatti ei ole sinua
varten. Luuletko sopivaksi jättää silkinkehruu ja lähteä lähimäistään
tappamaan? Miten tulisit sinä toimeen tuonrotuisten ihmisten parissa?
Sitä varten täytyy olla vallan erityisesti luotu.
Toiste Renzo aikoi lähteä salaa ja valepukuisena ja ottaen väärän
nimen. Mutta senkin tuuman osasi Bortolo aina karkoittaa hänen
päästään, tehden sen perusteilla, jotka helposti saattaa arvata.
Kun sitten rutto oli ilmaantunut Milanon alueelle ja juuri, kuten
olemme kertoneet, lähelle Bergamon alueen rajoja, ei kestänyt kauan,
ennenkuin se siirtyi niiden toiselle puolelle; ja ... rauhoittukaa,
en aio antaa teille lisäksi kuvausta tästä. Ken sitä haluaa, niin
on sellainen olemassa, ja sen on kirjoittanut hallituksen käskystä
eräs Lorenzo Ghirardelli. Tämä kirja on tosin harvinainen ja varsin
vähän tunnettu, vaikka se kenties sisältää enemmän kuin kaikki muut
kuuluisat rutonkuvaukset yhteensä. Niin monesta seikasta riippuu
kirjojen kuuluisuus! Sen verran mainitsen vaan, että Renzokin
sairastui ruttoon, hoiti itseään, nimittäin ei tehnyt mitään; hän oli
jo kuoleman kielissä, mutta hänen voimakas nuori ruumiinsa voitti
tämän raivokkaan taudin. Muutaman päivän kuluttua hän oli vapaa
kaikesta vaarasta. Elinvoimien palatessa heräsivät hänen mielessään
vaativaisempina muistot, halut, toiveet, tuumat: se tahtoo sanoa, hän
ajatteli entistään enemmän Luciaa. Miten olikaan tämän käynyt näinä
aikoina, jolloin eloon jääminen oli poikkeus? Olla näin lähellä,
eikä tietää hänestä mitään! Ja jäädä, Herra tiesi, kuinka pitkäksi
aikaa tällaiseen epävarmuuteen! Ja jos tämä epävarmuus haihtuisikin,
jos vaara olisi kokonaan ohi, jos saisi kuulla, että Lucia vielä oli
elossa, niin olisi kuitenkin yhä jälellä tuo toinen salaperäinen
seikka, tuo lupaus.
-- Lähdenpä, lähden totisesti kerrankin hankkimaan itselleni täyttä
selvyyttä kaikesta tästä, hän kerran sanoi itsekseen, ja sen hän
sanoi, ennenkuin vielä jaksoi seisoa jaloillaan. Kunhan hän vaan
on elossa! Jos hän vaan on löydettävissä, niin minä hänet kyllä
löydän. Ja saanpa kerrankin häneltä selvään kuulla, mitä tuo lupaus
oikeastaan tietää. Selitän hänelle, ettei se voi olla voimassa.
Ja sitten tuon hänet tänne mukaani, hänet ja tuon hyvän Agnesen,
jos hän on elossa, sillä onhan hän aina suonut minulle hyvää, ja
olen varma siitä, että hän vieläkin suo. Entä vangitseminen...
Joutavia! Niillä, jotka vielä ovat elossa, on muuta ajattelemista.
Kuljeskeleehan täälläkin eräänlaista väkeä, jolla varmaankin on oma
syntiluettelonsa. Totta kai muutkin, kuin konnat, pääsevät passitta
liikkumaan. Ja Milanossa sanovat kaikki olevan suuren sekasorron,
jopa pahempaakin. Jos päästän käsistäni näin hyvän tilaisuuden, --
nimittäin ruton; huomaatte mihin sanojen väärinkäytökseen joskus
saattaa meidät houkutella tuo siunattu vaisto alistaa kaikki
persoonallisen etumme alle -- ei koskaan enää palaa samanlainen!
Hyvä on elää toivossa, rakas Renzo.
Tuskin hän kykeni jalkeilleen, kun laahasi itsensä Bortolon asuntoon.
Tämän oli siihen asti onnistunut välttää ruttoa, ja hän oli hyvin
varuillaan. Renzo ei käynyt sisälle hänen taloonsa, vaan kutsui häntä
ulkoa ja pyysi puhumaan ikkunasta.
-- Kas vaan! sanoi Bortolo. Oletpa päässyt siitä pälkähästä. Onneksi
olkoon!
-- Jalkani ovat vielä hieman epävarmat, kuten huomaat; mutta vaara on
jo ohitse.
-- Tahtoisinpa minä seisoa sinun jaloillasi. Kun ennen sanottiin:
Voin hyvin, niin luultiin, että se oli kaikki. Mutta tätänykyä se ei
todista juuri mitään. Kenellä on syytä sanoa: Voin paremmin, se vasta
sanoo jotakin!
Rohkaistuaan serkkuaan toivottamalla hänelle kaikkea hyvää, Renzo
ilmaisi hänelle tuumansa.
-- Nyt voit minun puolestani lähteä; taivaan siunaus sinua
seuratkoon, vastasi Bortolo. Koeta välttää oikeuden kouria, kuten
minä koetan välttää tartuntaa, ja jos Jumala suo, että meidän
molempien käy hyvin, niin tulemme näkemään toisemme.
-- Varmasti minä tänne palaan. Ja jospa minun ei tarvitsisi palata
yksin. No niin, toivon ainakin parasta.
-- Niin, koeta palata seurassa; ja jos Herra niin sallii, niin
tulee työtä riittämään meille kaikille ja tulemme hyvin viihtymään
toistemme seurassa. Kunhan sinä sitten enää minua tapaat, ja tämä
kirottu tartunta olisi lopussa!
-- Tulemme toisemme jälleen näkemään, varmasti sen tulemme tekemään.
-- Vielä kerran: Jumala sen suokoon.
Muutaman päivän kuluessa Renzo teki ruumiinliikkeitä, koetellakseen
voimiaan ja niitä lisätäkseen, ja tuskin hän tunsi itsensä kyllin
vahvaksi, kun valmistautui matkalle. Hän sitoi vaatteidensa alle
vyön, missä säilytti noita viittäkymmentä kultarahaa, joihin ei
ollut koskenut ja joista ei koskaan ollut puhunut kellekään, ei
edes Bortololle. Hän otti mukaansa toisenkin vähemmän rahasumman,
jonka oli koonnut ropo rovolta, päivä päivältä, noudattamalla mitä
ankarinta säästäväisyyttä. Kainaloonsa hän pisti vaatemytyn ja
taskuunsa hyvän työtodistuksen, joka oli kirjoitettu Antonio Rivoltan
nimelle ja jonka sattuman varalle oli hankkinut itselleen toiselta
isännältään. Housujensa taskuun hän pani veitsen, pienimmän aseen,
mitä kunnon mies siihen aikaan saattoi kantaa. Ja hän läksi matkaan
elokuun loppupuolella, kolme päivää senjälkeen, kuin Don Rodrigo oli
viety sairaalaan.
Hän suuntasi kulkunsa Leccoa kohti, kun ei heti rohjennut mennä
Milanoon, vaan tahtoi ensin kulkea kotikylänsä kautta, missä toivoi
kohtaavansa Agnesen elossa ja aluksi saavansa häneltä tietää jotain
niistä lukemattomista seikoista, jotka häntä niin rajusti kiusasivat.
Ne muutamat henkilöt, jotka olivat säästyneet rutolta, tuntuivat
muun väestön keskellä olevan etuoikeutettu luokka. Suurin osa
väestöstä oli sairaana tai kuolemaisillaan; ja ne, joihin rutto ei
vielä ollut iskenyt kynsiään, elivät alituisen pelon alaisina; he
astuivat varovasti ja ympärilleen katsoen, määrämittaisin askelin,
epäilevin katsein, kiireisesti ja samalla epäröiden; sillä saattoihan
kaikki olla heille kuolettava ase. Toiset taas, jotka olivat varmat
tai melkein varmat kohtalostaan -- sillä kahdesti joutuminen
ruttosairaaksi ei ollut ainoastaan harvinainen, vaan suorastaan
suunnaton tapaus -- kulkivat ruttosairaiden keskellä varmoina ja
päättäväisinä, samoin kuin keskiajan ritarit, jotka puettuina
kauttaaltaan teräkseen ja istuen hevosten selässä, mitkä mikäli
mahdollista olivat samalla tavoin varustetut -- mistä ovat saaneet
tuon kuuluisan nimen: vaeltavat ritarit -- kiersivät maailmaa ja
liikkuivat keskellä kurjia porvari- ja talonpoikaisjoukkoja, jotka
saattoivat vastaanottaa ja väistää iskuja ainoastaan ryysyillänsä.
Mikä erinomainen ja ylevä ammatti, joka totisesti ansaitsee etusijan
tutkimusesineenä kansantaloudellisessa teoksessa.
Mielessään yhtä suuri varmuus, jota kuitenkin lauhensi levottomuus,
minkä lukija tuntee, ja johon sekoitti surumielisyyttä yleisen
kurjuuden alituinen näkeminen ja ajatteleminen, Renzo astui
kotikyläänsä kohti, yllänsä kaunis taivas, ympärillään ihana seutu.
Mutta kun hän kuljettuaan pitkät taipaleet mitä surullisimmassa
yksinäisyydessä kohtasi jonkun olennon, oli se pikemmin harhaileva
varjo, kuin elävä ihminen, tai ruumis, joka vietiin hautaan ilman
saattoa, ilman hautajaisvirsiä.
Päivällisaikaan hän pysähtyi pieneen metsikköön syömään leipää
ja särvintä, mitkä oli ottanut eväiksi. Hedelmiä hänellä oli
käytettävänään pitkin tiensä vartta, enempi kuin mitä tarvitsi:
viikunoita, persikoita, luumuja, omenia. Hänen tarvitsi vaan poiketa
kedolle niitä poimimaan tai kokoamaan niitä puiden juurelta, missä
niitä oli kuin alas rapisseita rakeita; sillä vuosi oli tavattoman
runsassatoinen, varsinkin hedelmiin nähden, ja tuskin kukaan niistä
välitti. Viinirypäleetkin niin sanoakseni kokonaan peittivät
köynnöksen lehdet ja olivat alttiina kenelle tahansa.
Illan suussa hän näki kotikylänsä.
Vaikka hän olikin valmistautunut tähän näkyyn, se kuitenkin herätti
hänessä voimakasta mielenliikutusta. Yhtä haavaa hänet valtasi
joukko tuskallisia muistoja ja surullisia aavistuksia. Hänestä
tuntui kuin olisivat hänen korvissaan yhä vielä kaikuneet nuo synkät
kirkonkellon äänet, jotka olivat ikäänkuin saattaneet, ajaneet takaa
häntä hänen paetessaan kotiseudultaan; ja samalla hän havaitsi
kuolemanhiljaisuuden vallitsevan yltympäri.
Vielä rajummin sykki hänen sydämensä kun hän astui kirkon edustalle.
Ja vielä pahempaa hän odotti kokevansa matkansa päämäärässä,
nimittäin seuraavassa pysäyspaikassaan, siinä pikku talossa, jota
ennen oli tottunut sanomaan Lucian taloksi. Nyt se ei voinut olla
muuta kuin korkeintaan Agnesen talo; ja ainoa armo, jota taivaalta
anoi, oli se, että tapaisi hänet siellä elossa ja terveenä. Ja sieltä
hän aikoi pyytää itselleen yömajaa; sillä hän oletti, että oma
talonsa nyt enää oli ainoastaan rottien ja näätien asuntona.
Hän ei tahtonut näyttäytyä ja poikkesi sentähden syrjäiselle polulle,
samalle, jota tuona kuuluisana iltana oli kulkenut hyvässä seurassa,
mennessään yllättämään Don Abbondiota. Noin puolitiessä oli toisella
puolella viinitarha ja toisella hänen majansa; hän saattoi siis
ohikulkiessaan käväistä kummassakin ja hieman ottaa selkoa oloistaan.
Kulkiessaan edelleen hän katseli eteensä, sekä toivoen että peläten
näkevänsä jonkun. Ja astuttuaan muutaman askeleen hän todella näki
miehen paitasillaan istuvan maassa, selkä nojaten zhasmiiniaitausta
vastaan ja näyttäen hullulta. Tästä sekä kasvoista hän luuli
tuntevansa tylsämielisen Gervaso paran, joka oli ollut toisena
todistajana tuolla onnettomalla käynnillä kirkkoherran luona. Mutta
tultuaan lähemmäksi, hän huomasi, että se olikin Tonio, tuo ovela
ja älykäs Tonio, joka silloin oli ottanut tuon veljen mukaansa.
Rutto oli häneltä samalla riistänyt ruumiin ja sielun virkeyden
ja oli hänen kasvoissaan ja liikkeissään kehittänyt sitä vähäistä
näköisyyttä, joka muistutti hänen heikkomielistä veljeään.
-- Kas, Tonio! sanoi hänelle Renzo, pysähtyen hänen eteensä; sinäkö
se olet?
Tonio kohotti katseensa, päätään liikuttamatta;
-- Tonio, etkö minua tunne?
-- Kun on vuoronne, vuoronne, vastasi Tonio, jääden sitten suu auki
töllistelemään.
-- Sinuunkin se siis on tarttunut, Tonio parka. Mutta etkö enää minua
tunne?
-- Kun on vuoronne, vuoronne, toisteli tämä, huulilla mielettömän
hymy.
Kun Renzo huomasi, ettei saisi hänestä enempää esille, jatkoi
matkaansa yhä suruisempana.
Silloin tuli äkkiä kulman takaa esille ja lähestyi jotain mustaa,
minkä Renzo heti tunsi Don Abbondioksi. Tämä astui aivan hitaasti ja
käytti sauvaa kuin henkilö ainakin, joka tarvitsee sitä tuekseen.
Ja mikäli hän lähestyi, saattoi huomata hänen kalpeista ja
laihtuneista kasvoistaan ja koko hänen ryhdistään, että hänelläkin
oli ollut myrskynsä kestettävänään. Hänkin katsoi tarkoin; hän luuli
vastaantulijaa tutuksi, mutta sitten taas oudoksi. Hän huomasi jotain
vierasta puvussa; ja se oli juuri tuo bergamolaisille omituinen
vieras sävy.
-- Hän se sittenkin on! hän sanoi itsekseen, ja nosti kätensä
taivaaseen tehden hämmästystä ja tyytymättömyyttä ilmaisevan
liikkeen. Hänen tässä asennossa ollessaan, sauvansa heilui
ilmassa oikean käden varassa, ja näki hänen käsivartensa tutista
hepsahtelevan hihoissa, joihin ne ennen niukuin naukuin olivat
mahtuneet. Renzo riensi kiireisin askelin hänen luokseen ja kumarsi.
Sillä vaikka he olivat eronneet epäsovussa, kuten lukija muistanee,
niin olihan se kuitenkin hänen kirkkoherransa.
-- Kuinka te olette täällä? huudahti Don Abbondio.
-- Täällä olen, kuten näette. Tiedetäänkö mitään Luciasta?
-- Mitäpä hänestä tiedettäisiin? Ei tiedetä yhtään mitään. Hän on
Milanossa, jos hän yleensä enää vaeltaa täällä maan päällä. Mutta
te...
-- Entä Agnese, vieläkö hän on elossa?
-- Se on mahdollista. Mutta kukapa sitä tietäisi. Hän ei ole täällä.
Mutta...
-- Missä hän on?
-- Hän on lähtenyt asumaan Valsassinaan, noiden Pasturossa elävien
sukulaistensa luo, te tiedätte. Sillä sanotaan, ettei rutto niillä
seuduin tee niin suuria tuhoja kuin täällä. Mutta te, sanon minä...
-- Tuo on kovin ikävää. Entä veli Cristoforo?
-- Hän läksi pois jo aikoja sitten. Mutta...
-- Sen tiedän; niin minulle kirjoitettiin. Kysynhän vaan, eikö hän
sattumalta taas ole palannut näille tienoille.
-- Eipä mitä. Hänestä ei enää ole kuultu puhuttavan. Mutta te...
-- Ikävä seikka sekin.
-- Mutta, kuulkaahan toki, mitä te teette täällä, taivaan
nimessä? Ettekö siis ollenkaan tiedä, että tuollainen miellyttävä
vangitsemismääräys?...
-- Vähät siitä! Heillä on nyt muuta ajattelemista. Tahdoinpa minäkin
kerran tulla katsomaan, millä kannalla ovat asiani. Eikö siis
todellakaan tiedetä?...
-- Mitä tahdottekaan täällä nähdä? Kohtsillään täällä ei ole niin
henkeä, ei yhtään mitään. Ja lisäksi huolimatta tuosta mukamas
vähäpätöisestä vangitsemismääräyksestä tulette tänne, suoraa päätä
suden kitaan! Onko se nyt viisaasti tehty? Noudattakaa vanhuksen
neuvoa, jolla pakostakin on enempi älyä kuin teillä, ja joka puhuu
sulasta rakkaudesta teihin. Sitokaa lujalle kengännauhanne ja
palatkaa sinne, mistä läksitte, ennenkuin kukaan teitä näkee. Ja jos
joku jo on teidät nähnyt, palatkaa kahta nopeammin. Luuletteko, että
tämä on sopiva olopaikka teille? Ettekö siis tiedä, että he tulivat
teitä hakemaan, että nuuskivat, penkoivat, heittelivät kaikki mullin
mallin?...
-- Sen tiedän liiankin hyvin, nuo roistot!
-- Entä sitten?...
-- Johan teille sanoin, etten siitä vähääkään välitä. Ja tuo konna,
vieläkö hän elää, onko hän täällä?
-- Sanoinhan teille jo, ettei täällä ole ketään; sanon teille, ettei
teidän pidä huolehtia täkäläisistä asioista; sanon teille, että...
-- Kysyn teiltä, onko tuo mies täällä.
-- Oi, armias taivas! Puhukaa toisin. Onko mahdollista, että teillä
veressänne yhä vielä on jälellä tuo kiivauden hehku kaiken jälkeen,
mikä on tapahtunut?
-- Onko hän täällä, vai eikö ole?
-- Ei ole täällä. Mutta rutto, poikaseni, rutto! Onpa rohkeata
tällaisina aikoina kierrellä maailmaa.
-- Jospa ei olisi muuta vitsausta tässä maailmassa kuin rutto ...
mitä minuun tulee: minulla se jo on ollut, ja olen siitä vapaa.
-- No niin! No niin! Eikö tuo ole selvä viittaus? Kun on päässyt
tuollaisesta vaarasta, niin mielestäni pitäisi kiittää taivasta, ja...
-- Luonnollisesti sitä kiitänkin.
-- Eikä mennä hankkimaan toista, sanon minä. Seuratkaa minun
neuvoani...
-- Teilläkin se on ollut, herra pastori, ellen erehdy.
-- Ja millainen vielä lisäksi! Mitä kauheinta lajia! Ihmeen kautta
olen parantunut ja nyt tässä. En sano muuta, kuin että se minua
kouristi kelpo lailla, ja että se minua piteli tavalla, jonka
seuraukset näette. Nyt paraikaa tarvitsin hieman lepoa, jälleen
tointuakseni ja todella aloinkin jo voida vähän paremmin... Taivaan
nimessä, mitä varten te tulette tänne? Lähtekää heti takaisin..
-- Teillä ei ole muuta sanottavaa minulle, kuin että lähtisin
takaisin. Jos olisi ollut kysymys ainoastaan siitä, olisi ollut
parempi kokonaan jäädä tulematta. Sanotte minulle: mitä varten tulen.
Tuhat tulimaista, minäkin tulen kotiani.
-- Kotianne?
-- Sanokaa minulle, onko täällä kuollut monta?
-- Oh, oh! huudahti Don Abbondio; ja alkaen Perpetuasta hän luetteli
koko sarjan henkilöitä ja koko perheitä. Renzo oli odottanut jotain
senkaltaista. Mutta kuullessaan niin monen tuttavan, ystävän ja
sukulaisen nimeä mainittavan, hän kävi kovin surulliseksi, painoi
alas päänsä ja huudahti vähän päästä:
-- Miesparka, vaimoparka, ihmisparat!
-- Siinä näette, jatkoi Don Abbondio. Eikä se vielä pääty tähän. Jos
ne, jotka vielä ovat säästyneet, eivät ole järkeviä tällä kertaa,
eivätkä karkoita kaikkia hulluja ajatuksia päästään, niin ei ole muu
edessä kuin maailman loppu.
-- Älkää pelätkö, en minä aio jäädä tänne.
-- Oi, olkoon taivas kiitetty, että olette tullut järkiinne. Tietysti
te siis aiotte palata Bergamon alueelle?
-- Älkää te siitä huolehtiko.
-- Mitä! Ettehän vaan aio tehdä mitään suurempaa mielettömyyttä, kuin
minkä jo olette tehnyt?
-- Älkää te siitä olko huolissanne, johan sen sanoin. Se on minun
asiani. En enää ole mikään lapsi. Toivon joka tapauksessa, ettette
mainitse kellekään nähneenne minua. Te olette sielunpaimen, minä olen
yksi laumastanne: ettehän tahdo minua ilmiantaa.
-- Ymmärrän, sanoi Don Abbondio, huoaten vihoissaan: ymmärrän. Te
tahdotte syöstä turmioon itsenne ja minut. Teille ei vielä riitä
kaikki se, mitä olette saanut kärsiä, teille ei riitä, mitä minä olen
saanut kärsiä. Minä ymmärrän, minä ymmärrän.
Ja yhä mutisten itsekseen näitä viime sanoja hän jatkoi matkaansa.
Renzo jäi siihen allapäin ja tyytymättömänä, ajatellen mistä lähtisi
etsimään yömajaa. Siinä vainajien luettelossa, jonka Don Abbondio
oli maininnut, oli muudan maalaisperhe, jonka rutto oli kokonaan
korjannut manalle, paitsi erästä melkein Renzon ikäistä nuorta
miestä, joka oli ollut hänen toverinsa lapsuudesta asti. Sinne Renzo
aikoi lähteä maja-ystävyyttä pyytämään.
Kulkiessaan hän tuli viinitarhansa kohdalle; jo ulkoa hän saattoi
huomata missä tilassa se oli. Aitausmuurin yli ei pistänyt esiin
ainoatakaan latvaa tai lehteä hänen jättämistään puista. Jos siellä
näki jotain kasvullisuutta, se oli versonnut hänen poissaollessaan.
Hän astui aukolle. Portista ei ollut jälkiäkään -- hän katseli
ympärillensä; oi viinitarhaparkaa! Kahtena talvena perätysten seudun
väestö oli käynyt hakkaamassa polttopuita "tuon poikaparan maalla"
kuten sanoivat. Viinipuut, silkkiäispuut, kaikenlaiset hedelmäpuut
oli silvottu tai hakattu poikki juuresta. Oli kuitenkin vielä
nähtävissä muutamia jälkiä entisestä viljelyksestä: nimittäin nuoria
viinivesoja keskeytetyissä riveissä, jotka kuitenkin osoittivat
hävitettyjen köynnösrivien suuntaa. Siellä täällä nälkäoksia ja
silkkiäis-, viikuna-, persikka-, kirsikka- ja luumupuiden vesoja.
Mutta kaikki tämäkin oli hajalla ja ikäänkuin tukahtuneena keskellä
uutta, laajasti rehoittavaa ja tuuheaa kasvullisuutta, joka oli
versonut ja kehittynyt ilman järjestävän ihmiskäden apua.
Siinä oli viljalti nokkosia, sanajalkoja, lusteita, suolavehnää,
hukkakauraa, vihreitä samettikukkia, metsäsikuria, suolakkaita,
metsähirssiä ja muita samanlaisia kasvia: yleensä sellaisia, joista
jokainen maanviljelijä on muodostanut oman omituisen kasviluokan,
mille on antanut nimen: rikkaruohoa. Siinä oli sekaisin sotkeutuneina
varsia, joista toiset kohosivat ilmaan yli toisten, toiset ryömivät
maassa toisten ohi, sanalla sanoen kaikin tavoin koettaen anastaa
toinen toiselta tilaa. Sikin sokin oli lehtiä, kukkia, kaikenvärisiä,
-muotoisia ja -kokoisia hedelmiä: pieniä tähkiä, puikeloita,
terttuja, kimppuja, pieniä valkoisia, punaisia, keltaisia ja sinisiä
nuppuja. Yläpuolelle tätä pienoista kasvimaailmaa kohosi muutamia
korkeampia ja silmäänpistävämpiä kasveja, joista ainakaan useimmat
eivät olleet sen arvokkaampia. Ylinnä kaikista kermes-kasvi punervine
levällä olevine oksineen, tummanvihreine komeine lehtineen, joista jo
muutamat olivat purppuranreunaiset, alasriippuvine rypäleterttuineen,
koristettuina alhaalla punasinervillä, ylempänä purppuranpunaisilla,
sitten vihreillä marjoilla ja huipussa pienillä valkoisilla kukilla.
Toisaalla pisti silmään tulikukka, suuret pumpulipeitteiset lehdet
levällä maassa, varsi suorana ja solakkana nousten ylös ja pitkät
keltaiset kukkatähkät säteinä ryhmittyneinä ympäri vartta. Runsaasti
oli ohdakkeita, oksat, lehdet, kuvut täynnä okaita, kukkakimput
valkeat tai punaiset; tuulen kantamina niistä lenteli ilmaan pieniä
keveitä hopeanvärisiä untuvatöyhtöjä.
Tuolla oli runsaasti kiertoruohoja kiivennyt ylös ja kääriytynyt
silkkiäispuun nuorten vesojen ympärille, jotka ne olivat kokonaan
peittäneet riippuvilla lehdillään, ja ne heiluttivat pehmeitä ja
valkoisia kellosiaan. Täällä taas punamarjainen koirannauris oli
kietonut viinipuun nuoret haarat, jotka turhaan haettuaan vahvempaa
tukea, vuorostaan olivat käärineet köynnöksensä niiden ympäri.
Ja näin kietoen yhteen heikot vartensa ja lehtensä nuo molemmat
painoivat toisiaan maahan, kuten usein tapahtuu heikoille, jotka
ottavat toinen toisensa tuekseen. Sinivatukoita oli kaikkialla; ne
kulkivat kasvista toiseen, kiipesivät taas alas, käärien kokoon tai
aukaisten varsiaan, riippuen siitä, mitä kohtasivat tiellään. Jopa
porttiaukon kynnykselle niitä oli kasvanut, ikäänkuin asettuneina
siihen kieltämään isännältä sisäänpääsyn.
Mutta eipä tämä ollenkaan halunnut astua sisälle sellaiseen
puutarhaan, ja kenties ei hän jäänyt sitä edes katselemaan niin
pitkäksi aikaa, kuin mikä meiltä on kulunut tähän lyhyeen kuvaukseen.
Hän kääntyi pois. Vallan lähellä oli hänen majansa. Hän kulki
vihannestarhan läpi, polkien rikkaruohoa, joka rehoitti täällä,
kuten viinitarhassakin. Hän astui toisen alikerran pikkuhuoneen
kynnykselle. Hänen askeleidensa kolinasta ja ilmaantumisestaan
läksi rottaparvi hillittömästi karkuun ja katosi paksun sontaisen
pahnakerroksen alle, joka peitti permannon: tämä oli jälelle jäänyt
peitsimiesten vuode. Hän katseli seiniä; niihin oli kaapittu täyteen
halkeamia, ne olivat likaiset ja savuttuneet. Hän nosti katseensa
kattoon: se oli yhtenä hämähäkinverkkona. Tämä oli kaikki, minkä hän
omisti. Sieltäkin hän poistui, puistellen käsillään tukkaansa. Hän
palasi vihannestarhan kautta kulkien samaa polkua, jonka itse äsken
oli polkenut. Astuttuaan muutaman askeleen hän poikkesi vasemmalle,
toiselle pienelle polulle, joka johti kedolle, ja näkemättä ja
kuulematta elävää olentoa hän saapui lähelle sitä pikkutaloa, minne
oli päättänyt yöpyä.
Ilta alkoi jo pimetä.
Hänen ystävänsä istui ulkona, oven edessä puurahilla, käsivarret
ristissä rinnalla, katse tuijottaen taivasta kohti, kuin
ainakin mies, joka on tylsynyt onnettomuuksista ja metsittynyt
yksinäisyydestä.
Kuullessaan askeleiden äänen, hän kääntyi katsomaan kuka se oli, ja
kun luuli hämärässä oksien ja lehtien lomitse näkevänsä jotain, hän
huusi äänekkäästi, nousten seisomaan ja kohottaen käsiään.
-- Eikö siis ole muita kuin minä? Enkö eilen tehnyt tarpeeksi?
Jättäkää minut vähäksi aikaa rauhaan, onhan sekin säälinteko.
Renzo, joka ei tietänyt, mitä tämä merkitsi, vastasi mainiten häntä
nimeltä.
-- Renzo! ... virkkoi toinen hämmästyneenä ja kysyvänä.
-- Juuri minä, sanoi Renzo; ja molemmat riensivät toistensa luo.
-- Sinäkö se todella olet! kysyi ystävä, kun olivat vallan lähellä.
Olenpa kovin iloinen sinut nähdessäni! Kuka olisi sitä ajatellut?
Luulin sinua haudankaivaja Paoliniksi, joka aina tulee kiusaamaan
minua, että lähtisin ruumiita hautaamaan. Tiedätkö, että olen jäänyt
vallan yksikseni, yksinäiseksi kuin erakko?
-- Tiedänpä sen liiankin hyvin, vastasi Renzo.
Ja vaihtaen kiireessä tervehdyksiä, kysymyksiä ja vastauksia he
kävivät molemmat sisälle majaan. Keskeyttämättä keskustelua ystävä
rupesi häärimään toimittaakseen vieraalleen hieman kestitystä,
mikäli tämä kävi päinsä vieraan tultua näin odottamatta ja näinä
aikoina. Hän pani vettä kiehumaan, keittääkseen polenta-puuroa. Mutta
hämmennys-kauhan hän sitten antoi Renzon hoidettavaksi ja poistui
sanoen:
-- Olen jäänyt yksin, vallan yksin!
Hän palasi tuoden mukaansa pienen maitokiulun, hieman suolattua
lihaa, kaksi vuohenjuustopalaa, viikunoita ja persikoita. Kun kaikki
oli valmista ja puuro kaadettu vatiin, molemmat kävivät ruualle,
lausuen toisilleen kiitoksia, toinen tulosta, toinen hyvästä
vastaanotosta. Ja lähes kaksivuotisen poissaolon jälkeen he äkkiä
huomasivat olevansa läheisempiä ystäviä kuin siihen aikaan, jolloin
näkivät toisensa melkein joka päivä; ja tämä johtui siitä, huomauttaa
käsikirjoituksemme, että molemmille oli sattunut tapahtumia, jotka
panevat tuntemaan, mikä palsami on mielelle hyväntahtoisuus, sekä se,
jota tunnemme toisia kohtaan, että se, jota toiset meille osoittavat.
Tosin ei kukaan voinut Renzolle korvata Agnesea, eikä lohduttaa
tämän poissaolon suhteen, ei ainoastaan tuon vanhan ja erityisen
kiintymyksen vuoksi, jota Agnese häneen tunsi, vaan myös senkin
tähden, että Agnesella yksin oli sen salaisuuden avain, jonka perille
Renzo kaikkein kernaimmiten tahtoi päästä. Hetken hän epäröi, pitikö
hänen jatkaa matkaansa vai ensin lähteä hakemaan Agnesea, tämä kun
asui verrattain lähellä; mutta kun ajatteli, ettei äiti voinut tietää
mitään Lucian terveydestä, hän pysyi ensi päätöksessään mennä suoraa
päätä haihduttamaan tuota suurta epäilyä, saada Lucialta selvitystä
kaikkeen ja sitten tuoda tiedot Agneselle.
Ystävältäänkin hän kuitenkin sai tietää paljon seikkoja, joita
ei tuntenut ja selityksiä toisiin, joita tunsi ainoastaan
puutteellisesti, kuten Lucian kohtaloon ja vainoamiseen nähden ja
kuinka Don Rodrigo oli häpeissään luikkinut tiehensä, häntä jalkojen
välissä, eikä enää ollut näyttäytynyt näillä seuduilla; sanalla
sanoen, hän sai selvitystä koko tähän sekavuuteen. Hän oppi niinikään
-- eikä se suinkaan Renzolle ollut mikään vähäpätöinen seikka --
oikein lausumaan Don Ferranten sukunimen. Tosin oli Agnese antanut
kirjurinsa panna sen paperille, mutta taivas tietää, miten hän sen
lienee kirjoittanut. Ja bergamolainen kirjeen tulkitsija oli siitä
tehnyt sellaisen nimen, että, jos Renzo sitä mainiten Milanossa olisi
etsinyt tuon talon osoitetta, hän luultavasti ei olisi löytänyt
ketään, joka olisi arvannut, ketä hän tarkoitti. Ja kuitenkin se oli
ainoa johtolanka, kun hän läksi Luciaa etsimään. Mitä tulee oikeuden
puolelta uhkaavaan vaaraan, hän yhä enemmän vakautui siinä luulossa,
että se oli tarpeeksi kaukainen, ettei hänen siitä tarvinnut olla
huolissaan. Herra pormestari oli kuollut ruttoon; kuka tiesi, milloin
nimitettiin hänen seuraajansa. Oikeudenpalvelijoistakin suurin osa
oli muuttanut manalle. Niillä, jotka olivat jääneet eloon, oli
kaikkea muuta ajattelemista kuin vanhoja juttuja.
Renzokin kertoi ystävälleen omia seikkailujaan ja sai puolestaan
kuulla koko joukon tarinoita sotajoukon kulusta, rutosta,
voitelijoista ja ihmeistä.
-- Nuo ovat kauheita asioita, sanoi ystävä Renzolle, saattaessaan
häntä huoneeseen, jonka rutto oli tyhjentänyt asujamista, -- asioita,
joita ei koskaan olisi uskonut saavansa nähdä, ja jotka voivat
riistää ilon koko elinajaksi. Mutta kun ystävien kanssa niistä puhuu,
se tuottaa jonkunlaista lievennystä.
Päivän sarastaessa he olivat molemmat alikerrassa, Renzo
matkatamineissa, vyö piilossa mekon alla, veitsi taskussa; muuten hän
oli kaikista tavaroista vapaa, hän kun jätti myttynsä isäntänsä luo
talteen.
-- Jos minun käy hyvin, hän virkkoi, jos tapaan Lucian elossa,
jos ... no niin ... palaan tätä tietä; riennän Pasturoon viemään
Agnese paralle noita hyviä uutisia, ja sitten... Mutta jos taas kävisi
niin onnettomasti, että ... Jumala siitä varjelkoon ... silloin en
tiedä mitä teen, en tiedä minne menen; mutta varmaankaan ei minua enää
jälleen nähdä näillä seuduilla.
Näin puhuen hän seisoi kedolle johtavan oven kynnyksellä ja katseli
heltyneenä ja samalla sydän kouristuksissa kotiseutunsa aamuruskoa,
jota ei niin pitkään aikaan ollut nähnyt. Ystävänsä rohkaisi häntä,
kehoittaen, kuten on tapana, pysymään hyvässä toivossa, pyysi häntä
ottamaan mukaansa vähän eväitä, saattoi häntä kappaleen matkaa ja
erosi hänestä uudelleen, toivotettuaan onnea matkalle.
Renzo jatkoi vaellustaan erityisesti kiiruhtamatta, hänellä kun
oli määränä sinä päivänä saapua ainoastaan Milanon läheisyyteen,
voidakseen varhain seuraavana päivänä astua sisälle kaupunkiin
ja heti alkaa etsintäänsä. Hänen matkansa kului ilman erityisiä
tapauksia ja ilman että mikään olisi suunnannut toisaalle hänen
ajatuksiansa, paitsi tavallinen kurjuus ja surkeus. Kuten oli tehnyt
edellisenä päivänä, hän nytkin määräajan kuluttua pysähtyi metsikköön
syömään eväitään ja lepäämään. Kulkiessaan Monzan kautta hän tuli
avoimen leipomon kohdalle, missä oli pantu nähtäviin leipiä, ja osti
niistä kaksi tulevien tarpeiden varalle. Leipuri viittasi hänelle
jäämään ulkopuolelle ja ojensi hänelle pienen lapion päässä olevaa
etikkamaljaa, pyytäen häntä pudottamaan rahat siihen. Kun näin oli
tapahtunut, hän eräänlaisilla pihdeillä perätysten antoi hänelle
kaksi leipää, jotka Renzo pisti taskuihinsa.
Illan suussa hän saapui Grecoon, kuitenkaan tietämättä sen nimeä.
Mutta edelliseltä matkaltaan hän hieman muisti näitä paikkoja ja
arvioi Monzasta kulkemansa matkan, joten tuli siihen johtopäätökseen,
että oli vallan lähellä kaupunkia. Sentähden hän poistui valtatieltä,
poiketen ketoa kulkemaan, löytääkseen jonkun karjatalon ja siitä
yömajaa. Sillä ravintoloihin hän ei katsonut turvalliseksi yöpyä.
Hän löysi parempaakin; hän huomasi suuren aukon pensasaidassa, joka
ympäröi lypsymajaa; hän astui umpimähkää sisälle.
Siellä ei ollut ketään. Hänen katseensa kohtasivat suurta latoa,
johon oli koottu runsaasti heiniä, ja ladon seinän nojassa olevia
tikapuita. Hän loi vielä ympärilleen tutkivan katseen, kiipesi ylös
onnen nojaan, varusti itselleen ylhäällä makuusijan, vaipui uneen ja
heräsi vasta aamun valjetessa. Herättyään hän ryömi lavean vuoteensa
laidalle ja pisti päänsä ulos luhdinaukosta; ja kun ei nytkään nähnyt
ainoatakaan elävää olentoa, hän kiipesi alas samaa tietä, mitä
oli noussutkin, astui ulos samasta oviaukosta, ja läksi astumaan
syrjäpolkuja, pitäen tuomiokirkkoa johtotähtenään. Kuljettuaan aivan
lyhyen matkan, hän saapui Milanon muurien juurelle, Itäisen ja Uuden
portin välille, kuitenkin paljoa lähemmäksi jälkimäistä.