Kun päivä päivältä kävi yhä vaikeammaksi tyydyttää asianhaarojen
asettamia surullisia vaatimuksia, oli toukokuun 4:nä päivänä
dekurionien neuvostossa päätetty vedota maaherran armeliaisuuteen ja
apuun. Jo 22 päivä samaa kuuta kaksi neuvoston jäsentä lähetettiin
sotaleiriin esittämään kaupungin kärsimystä ja ahdinkotilaa: kulut
äärettömiä, rahasto tyhjennettynä ja velanalaisena, tulevat saatavat
jo pantattuina, mikä kaikki oli seuraus yleisestä köyhtymisestä, joka
taas oli johtunut eri syistä ja etenkin sotilasten toimeenpanemista
vahingoista. Noiden henkilöiden tuli sitäpaitsi huomauttaa
maaherralle, että kumoamattomien lakien ja tapojen mukaisesti
ja Kaarle Viidennen erityisen julistuksen nojalla ruttotaudista
aiheutuneet kulut olivat suoritettavat valtion rahastosta, että
vuoden 1576 kestäneen ruton aikana maaherra, markiisi Ayamonte,
oli lakkauttanut kaikki kuninkaalliset verot ja lisäksi avustanut
kaupunkia itse kamarin myöntämillä neljälläkymmenellä tuhannella
kulta-scudolla. Lopuksi tuli noiden lähettien pyytää neljää
seikkaa: että verot nyt, kuten silloinkin oli lakkautettavat; että
kuninkaallinen kamari myöntäisi raha-apua; että maaherran oli
annettava kuninkaalle tieto kaupungin ja maakunnan surkeasta tilasta;
että suojelisi uusilta sotilasryöstöiltä jo edellisten uuvuttamaa ja
tuhoamaa herttuakuntaa. Spinola vastasi lohduttaen heitä säälillään
ja uusilla kehoituksilla. Hän sanoi suuresti valittavansa, ettei
voinut olla Milanossa käyttääkseen kaikkea huoltaan onnettoman
kaupungin kärsimystaakan huojentamiseen, mutta toivovansa että
arvoisien herrojen harras into oli kaikesta huolehtinut, ja että nyt
elettiin aikana, jolloin ei saanut surra kuluja, vaan jolloin joka
tavoin piti ponnistella viimeiseen asti. Mitä tulee suoranaisiin
pyyntöihin, sanoi hän parhaan taitonsa mukaan ottavansa ne huomioon,
mikäli asianhaarat ja pakoittavat seikat sitä sallivat. Siinä
kaikki. Käytiin siellä uudelleen, palattiin uudelleen, pyydettiin ja
vastattiin toistamiseen, mutta en mistään ole huomannut, että olisi
saavutettu vakavia päätöksiä.
Myöhemmin, kun rutto oli ylimmillään, maaherra katsoi tarpeelliseksi
avoimen kirjeen muodossa luovuttaa toimintavaltansa suurkansleri
Ferrerille, hänen itsensä kun oli pakko, kuten kirjoitti, kiinnittää
kaikki huomionsa sodan asioihin.
Samanaikuisesti dekurionit olivat tehneet toisenkin päätöksen,
nimittäin pyytää kardinaali-arkkipiispaa määräämään toimeenpantavaksi
juhlallista kulkuetta, missä kaupungilla kannettaisiin Pyhän Kaarlen
ruumista.
Tuo kelpo hengenmies kielsi tämän monestakin syystä. Häntä ei
miellyttänyt tämä luottamus mielivaltaiseen keinoon; toiselta puolen
hän pelkäsi, että, ellei tulos vastannut yleistä odotusta, mikä
oli pelättävissä, luottamus saattaisi muuttua pahennukseksi.[54]
Lisäksi hän pelkäsi, että _jos todella oli olemassa myrkyttäjiä,
joista puhuttiin_, tarjoaisi kulkue ylen suotuisan tilaisuuden heidän
rikoksilleen; ja että _jos niitä ei ollut_, niin suuri väenpaljous
itsessään aiheuttaisi yhä suurempaa tartunnan levenemistä, mikä vaara
oli paljoa arveluttavampi ja todellisempi. Tulee ottaa huomioon, että
myrkyttämisien epäileminen, joka hetkeksi oli heikennyt, joku aika
sitten oli herännyt entistään yleisempänä ja rajumpana.
Oli taas nähty tai luultu nähtävän seinät, julkisten rakennusten
portit, talojen ovet, kolkutusvasarat myrkkyvoiteilla tahratuiksi.
Uutinen tästä havainnosta kiiti huulilta huulille, ja niinkuin käy
varsinkin mielten ollessa kovin kiihoittuneina, kuuleminen teki
saman vaikutuksen kuin näkeminen. Mielet katkeroittuivat yhä enemmän
niin paljosta kurjuudesta, täyttyivät epätoivolla vaaran uhkaavasta
itsepäisyydestä ja takertuivat sentähden kernaammin tähän uskoon,
sillä viha synnyttää rankaisemisen halua. Ja kuten vallan oikein on
huomauttanut eräs sangen henkevä mies,[55] mielessään vihaa kantava
ihminen kernaammin laskee kärsimykset inhimillisen ilkeyden syyksi,
jolle saattaa kostaa, kuin sellaisen aiheen syyksi, jonka suhteen ei
saata muuta tehdä kuin tyytyä ja alistua.
Hieno, silmänräpäyksessä ja ytimiin tunkevasti vaikuttava myrkky --
siinä sanoja, jotka riittivät selittämään taudin raivokkaisuutta
ja kaikkia sen käsittämättömimpiä ja tavattomimpia kohtauksia.
Sanottiin tätä myrkkyä kokoonpannuksi rupisammakoista, käärmeistä,
ruttotautisten verestä ja syljestä, sanalla sanoen kaikesta,
mitä ikinä villi ja hillitön mielikuvitus saattoi kuvitella
kamalaa ja inhoittavaa. Tämän lisäksi luultiin harjoitettavan
noitumista, minkä katsottiin tekevän joka seikan mahdolliseksi,
mikä kumosi jokaisen järkevän vastasyyn ja ratkaisi jokaisen
vaikeuden. Kun ei vaikutus välittömästi ollut seurannut ensimäistä
myrkkyvoitelua, selitettiin tämä hyvin helposti: se oli muka ollut
vasta-alkajamyrkyttäjien epäonnistunut yritys; mutta nyt tuo taito
oli kehittynyt täydelliseksi ja tahto käynyt itsepintaisemmaksi
tuon pirullisen ilkityön toteuttamisessa. Sitä, joka nyt enää olisi
tahtonut väittää, että tuo oli ollut pelkkää pilaa, joka olisi
kieltänyt, että oli olemassa salaliitto, olisi pidetty sokeana,
itsepäisenä, ellei häntä olisi suorastaan epäilty henkilönä, jolla
oli etua siitä, että käänsi pois totuudesta yleisen huomion,
kanssarikollisena, myrkkyvoitelijana. Tämä sana oli pian joka
suussa, muuttui juhlalliseksi ja hirvittäväksi. Kun kerta oli tämä
vakaumus, että nimittäin oli olemassa myrkkyvoitelijoita, pidettiin
melkein välttämättömänä, että ne saatiin ilmi. Kaikki urkkivat
tarkkaavaisina. Joka askel saattoi herättää epäluuloa.
Ja epäluulo muuttui helposti varmuudeksi, varmuus raivoksi.
Ripamonti mainitsee siitä pari esimerkkiä, huomauttaen, ettei
hän valinnut niitä kaikkein järkyttävimmistä, mitkä joka päivä
esiintyivät, vaan niistä, jotka itse omin silmin liiankin hyvin oli
nähnyt.
Pyhän Antoniuksen kirkossa, missä vietettiin jotain kirkollista
juhlaa, eräs yli kahdeksankymmenen ikäinen vanhus aikoi, rukoiltuaan
polvillaan, istuutua, ja pyyhki sitä ennen vaippansa liepeellä pölyn
pois penkiltä.
-- Tuo vanhus voitelee penkkejä! huusivat yhteen ääneen muutamat
naiset, jotka olivat huomanneet tuon liikkeen.
Kirkossa -- niin todella kirkossa! -- oleva väki hyökkäsi vanhuksen
kimppuun: hänen valkoista tukkaansa raastettiin, häntä ruhjottiin
nyrkiniskuilla ja potkuilla, hänet laahattiin ulos kirkosta
puolikuolleena ja sitten vankilaan, tuomarin eteen, kidutukseen. --
"Näin omin silmin, miten häntä laahattiin", sanoo Ripamonti; "miten
tämä kauhea kohtaus päättyi, sitä en koskaan saanut tietää; mutta
en luule tämän onnettoman voineen senjälkeen elää kuin ainoastaan
muutaman hetken".
Toinen tapaus, joka sattui seuraavana päivänä, oli yhtä omituinen,
vaikka ei yhtä surkea. Kolme ranskalaista nuorta miestä, kirjailija,
maalaaja ja mekaanikko, oli tullut Italiaan tutkimaan muinaisesineitä
ja ansaitsemaan hieman rahoja. He olivat lähestyneet erästä
tuomiokirkon ulkopuolista osaa ja pysähtyivät siihen tarkkaavaisesti
katselemaan. Yksi, kaksi, useampi ohikulkija seisahtui; muodostettiin
piiri heidän ympärilleen ja pidettiin tarkoin silmällä noita
nuoria miehiä, joiden puvut, tukanmuoto ja matkalaukut ilmaisivat
muukalaista, ja mikä pahempi oli, ranskalaista. Ikäänkuin saadakseen
varmuutta siitä, että seinä todella oli marmoria, he ojensivat
käsiään.
Muuta ei tarvittu.
Silmänräpäyksessä heidät piiritettiin, heihin käytiin käsiksi,
heitä pideltiin pahoin, heidät laahattiin ja tuupattiin nyrkeillä
vankilaan. Onneksi oikeudenpalatsi oli lähellä tuomiokirkkoa ja vielä
suuremmaksi onneksi heidät huomattiin syyttömiksi ja päästettiin
vapaiksi.
Eikä sellaisia seikkoja tapahtunut yksistään kaupungissa; raivo oli
levinnyt samoin kuin tartunta. Matkustaja, jonka maalaiset kohtasivat
syrjässä valtatiestä tai jonka itse valtatiellä nähtiin astuskelevan
hitaasti tai paneutuvan loikomaan hieman levähtääkseen, tuntematon
henkilö, jolla kasvoissaan oli jotain tavatonta, tai epäluuloa
herättävää kasvoissa tai puvussa, kävi oitis myrkkyvoitelijasta. Jos
silloin kuka tahansa huudahti, jos lapsikin parahti, hälyytettiin
ihmisiä koolle ja riennettiin paikalle. Onnettoman yli ropisi silloin
kivisade, tai käytiin häneen raivokkaasti käsiksi ja laahattiin
vankilaan.
Ja vankila oli määräaikaan asti pelastuksen satama.
Mutta dekurionit, joilta viisaan kirkonmiehen kielto ei ollut
riistänyt rohkeutta, toistivat pyyntönsä, jota yleisön toivomus
melukkaasti kannatti. Kardinaali vastusti vielä jonkun aikaa ja
koetti uudelleen saada heidät luopumaan tuosta ajatuksesta. Se oli
kaikki, minkä yhden miehen terve äly saattoi tehdä vastustaessaan
aikansa nurinkurisuutta ja rahvaan tungettelevia vaatimuksia.
Kun ottaa huomioon tämän ajan mielipiteiden luonteen ja että
ainoastaan epämääräisesti pelättiin, jopa vastustettiin kulkueen
tuottamaa vaaraa, joka silloin ei likimainkaan ollut niin selvä
kuin meille tänään, ei ole vaikeata ymmärtää, miten toisten huonot
perusteet saattoivat kardinaalin mielessä syrjäyttää hänen hyvät
perusteensa. Oliko, siis siinä suostumuksessa, johon hän lopulta
myöntyi jokunen määrä tahdon heikkoutta -- sellaiset kysymykset
kuuluvat ihmissydämen salaperäisiin arvoituksiin. Varmaa on ainakin,
että jos yleensä näyttää siltä, kuin olisi oikeus laskemaan joku
erehdys kokonaan järjen syyksi ja vapauttaa omatunto kaikesta
syystä, tämä voi epäilemättä tapahtua kun on kysymys tuollaisista
harvoista valioihmisistä -- ja kardinaali Borromeo kieltämättä oli
niitä -- joiden kaikki teot koko heidän elämänsä aikana ilmeisesti
ja epäröimättä ovat totelleet omantunnon ääntä, lukuunottamatta
minkäänlaista ajallista etua.
Kardinaali myöntyi siis lopulla hartaisiin ja toistuneisiin
pyyntöihin. Hän antoi luvan kulkueen pitämiseen ja lisäksi hän
suostui siihen, että arkku, johon oli suljettu Pyhän Kaarlen
maalliset jäännökset, asetettaisiin kahdeksan päivän ajaksi
nähtäväksi tuomiokirkon pääalttarille.
En ole mistään huomannut, että terveyslautakunta tai muut
viranomaiset olisivat tätä vähääkään vastustaneet tai luvan johdosta
tehneet muistutuksia. Mainittu lautakunta ainoastaan määräsi muutamia
varokeinoja, jotka ehkäisemättä vaaraa ainoastaan osoittivat, että
sitä pelättiin. Se julisti ankarampia määräyksiä, jotka kielsivät
kansaa ulkoa tunkemasta kaupunkiin; ja ollakseen varma näiden
määräyksien noudattamisesta, se suljetutti kaupungin portit. Samoin
se tahtoi, mikäli mahdollista, sulkea pois tästä väenpaljoudesta
ruton tartuttamat ja siitä epäillyt henkilöt, ja antoi tätä varten
naulata kiinni eristettyjen talojen ovet, joita taloja, jos saatamme
uskoa erään kirjailijan yksinkertaista tiedonantoa, oli luvultaan
noin viisisataa.[56]
Kolme päivää käytettiin valmistuksiin. Kesäkuun 11 päivä, joka
oli tilaisuutta varten määrätty, kulkue päivän valjetessa lähti
liikkeelle tuomiokirkosta. Etunenässä kulki pitkä jono kansaa,
enimmäkseen naisia, joista toisilla pää ja kasvot olivat avaran
mustan harson peitossa, toiset taas avojaloin ja karkeakuteisissa
puvuissa. Sitten seurasivat ammattikunnat liput edellä, hengelliset
veljeskunnat erimuotoisissa ja -värisissä puvuissaan; sitten eri
munkkikunnat ja papisto, jokainen yllään arvomerkkinsä ja kantaen
kädessään palavaa vahakynttilää. Keskellä, kokonaisen soihtumetsän
ympäröimänä ja äänekkäimpien laulujen kaikuessa kannettiin upean
verhokatoksen alla pyhimysarkkua, ja kantajina oli neljä mitä
komeimmin puettua kaniikkia, jotka vähän väliä vuorottelivat.
Arkun kristallilaitojen läpi näki kunnioitetun pyhimysruumiin,
puettuna loistavaan piispanpukuun, päässä hiippa. Ja muuttuneessa
ja muodottomaksi käyneessä näössä saattoi vielä eroittaa jälkiä
entisistä piirteistä, jommoisina niitä esittivät muotokuvat ja
jommoisina muutamat muistivat häntä nähneensä ja ihailleensa hänen
eläessään.
Sielunpaimen-vainajan maallisten jäännösten jälessä, kertoo
Ripamonti, jolta parhaasta päästä lainaamme tämän kuvauksemme,
kulki arkkipiispa Federigo, ollen häntä lähinnä persoonansa,
kuten myös ansioidensa, verensä ja arvonsa puolesta. Välittömästi
hänen jälessään seurasi toinen osa papistoa, sitten tulivat
virkamiehet täydessä juhlapuvussa, sitten aateliset, joista toiset
upeissa vaatteissa, ikäänkuin kunnioittaakseen kirkollisen menon
juhlallisuutta, toiset surupuvuissa jopa avojaloin, säkkikankaasta
tehdyissä vaatteissa ja kaapu vedetty yli kasvojen, kaikki suuri
vahasoihtu kädessä. Lopuksi seurasi muuta sekalaista väkeä.
Pitkin koko kulkueen tietä, kadut olivat komeasti koristetut,
kuin suurimpina juhlapäivinä. Rikkaat olivat kantaneet esille
loistavimmat huonekalunsa; köyhien talojen etusivut oli koristettu
naapurien tai yleisen kassan varoilla. Missä verhojen asemesta,
missä itse verhoilla lehdekkäitä oksia; kaikkialla riippui
maalauksia, mielilauselmia; ikkunalaudoille oli asetettu maljakkoja,
muinaisaikuisia taideteoksia, kallisarvoisia esineitä. Kaikkialla
paloi kynttilöitä. Useiden ikkunoiden ääressä muusta maailmasta
eroitetut potilaat katselivat juhlakulkuetta ja yhtyivät ohikulkevien
rukouksiin. Muut kadut olivat autiot, väestä tyhjät, lukuunottamatta
aniharvoja, jotka samoin ikkunoistaan kuuntelivat kumeata kohinaa
tai kiipesivät katoille -- ja näiden joukossa nähtiin nunniakin --
voidakseen kenties sieltä edes kaukaa nähdä tuota pyhää arkkua,
kulkuetta, jotakin.
Kulkue liikkui läpi joka kaupunginkorttelin. Joka kadunristeyksessä
ja pienellä torilla, joita oli etukaupunkiin päättyvien pääkatujen
suulla, joilla silloin vielä oli tuo vanha nimi _carrobi_, ja joita
tätänykyä on vaan yksi jälellä, kulkue pysähtyi ja pyhimysarkku
laskettiin maahan sen ristin viereen, jonka Pyhä Kaarle oli
pystyttänyt jokaiseen tuollaiseen kadunkulmaukseen edellisen ruton
aikana, ja joita vielä tänäänkin näkee muutamia pystyssä. Näin ollen
kulkue ehti palata takaisin tuomiokirkkoon vasta keskipäivän jälkeen.
Ja seuraavana päivänä, jolloin parhaillaan mielissä vallitsi tuo
ylväs luottamus, jopa useissa kiihkoinen varmuuskin, että kulkue
ehdottomasti oli tehnyt lopun rutosta, silloin kuolleiden luku
kasvoi joka säätyluokassa, kaikissa kaupunginosissa ja lisäksi niin
suunnattomasti, niin rajun vauhdikkaasti, että melkein jokainen
huomasi, että juuri kulkue oli tämän syynä tai ainakin aiheuttavana
tilaisuutena. Mutta oi yleisen harhaluulon hämmästyttävää ja
surkuteltavaa voimaa! Enemmistö ei johtanut tätä vaikutusta
niin suuren ihmisjoukon monituntisesta yhteensulloutumisesta ja
lukemattomien kosketusten monistumisesta, vaan katsoi onnettomuuden
syyksi sitä helppoutta, joka oli tarjoutunut myrkkyvoitelijoille
suurin piirtein toimeenpanemaan jumalatonta hankettaan.
Väitettiin, että he olivat sekaantuneet joukkoon ja myrkkyvoiteillaan
saastuttaneet niin useita kuin suinkin olivat voineet. Mutta kun
tämä ei näyttänyt riittävältä ja tarkoituksenmukaiselta keinolta
aikaansaamaan niin suurta ja kaikissa säätyluokissa laajalle
levinnyttä kuolevaisuutta, ja kun, kuten näyttää, oli mahdotonta
epäluulon tarkkaavan ja urkkivan silmän huomata ainoatakaan
voide-tahraa tai -pilkkua kulkueen varrella, turvauduttiin tämän
seikan selittämiseksi tuohon toiseen keksintöön, joka jo oli
vanha ja tunnustettu Europan tieteessä, nimittäin myrkyllisiin ja
tuhoaviin pöly-jauheisiin. Sanottiin siis, että tällaisia jauheita
oli levitetty kaduille ja etenkin kulkueen pysähdyspaikkoihin, ja
että ne olivat tarttuneet vaatteiden laahuksiin ja vielä enemmän
jalkoihin, joista useat sinä päivänä olivat kulkeneet paljaina.
"Täten", huomauttaa tämän johdosta eräs sen ajan kirjailija,[57] "tuo
sama kulkue-päivä näki hurskauden törmäävän yhteen jumalattomuuden,
vilpillisyyden vilpittömyyden, tappion voiton kanssa". Mutta
sitävastoin poloinen ihmisymmärrys törmäsi yhteen omien luomiensa
harhaluulojen kanssa.
Tästä päivästä alkaen tartunnan tuhot kasvamistaan kasvoivat.
Lyhyen ajan kuluttua tuskin enää oli ainoatakaan taloa, joka ei
olisi ollut ruton saastuttama. Varsin pian sairaalan potilasluku,
yllämainitun Somaglian tiedonannon mukaan, kohosi kahdesta tuhannesta
kahteentoista tuhanteen. Myöhemmin, näin väittävät melkein kaikki
kronikankirjoittajat, se kohosi kuuteentoista tuhanteen. Heinäkuun
4:ntenä päivänä, kuten olen huomannut eräästä terveyslautakunnan
jäsenten kirjelmästä maaherralle, jokapäiväisen kuolevaisuuden
lukumäärä kohosi yli viidensadan. Myöhemmin, ruton ollessa
ylimmillään, tämä luku, yleisimmän arvioimisen mukaan, vaihteli
tuhannen kahdensadan ja tuhannen viidensadan välillä, ja jos tahdomme
uskoa Tadinoa, se nousi muutamina päivinä yli kolmentuhannen
viidensadan.
Nyt saattaa kuvitella miten suurta tuskaa tunsivat dekurionit,
joiden niskoille oli jäänyt koko taakka tyydyttää yleistä tarvetta
ja korjata, mikä oli korjattavissa näin suuressa onnettomuudessa.
Joka päivä täytyi hankkia sijaan ja lisätä kaikennäköisissä
yleisissä toimissa palvelevia henkilöitä. Näitä olivat niin
sanotut _monatti_; tällä vanhalla ja synnyltään tuntemattomalla
nimellä mainittiin, henkilöitä, jotka näinä vaikeina ruton aikoina
suorittivat tuskallisinta ja vaarallisinta työtä, mikä oli siinä,
että korjasivat ruumiit taloista, kaduilta, sairaalasta, että
kuljettivat ne hautoihin ja hautasivat ne, että lisäksi veivät
potilaat sairaalaan, hoitivat heitä, polttivat saastutettuja
esineitä ja puhdistivat epäiltyjä. Noita henkilöitä olivat niinikään
varoittajat (_apparitori_), joiden erityisenä tehtävänä oli astua
kuljetusvaunujen edellä ja kelloa kilisyttäen varoittaa ohikulkijoita
väistymään syrjään. Lopuksi oli toimitusmiehiä (_commissari_), joiden
tehtävänä oli järjestää eri virkailijoiden toimet, minkä tekivät
terveyslautakunnan välittömän määräyksen alaisina. Sitäpaitsi oli
pidettävä huoli siitä, että sairaalassa oli lääkäreitä, kirurgeja,
lääkkeitä, ruokavaroja, laajan sairashoidon kaikkia välikappaleita;
olipa myös hankittava uusia huoneita uusiin tarpeisiin.
Tähän tarpeeseen pystytettiin kiireisesti laudoista ja oljista kojuja
sairaalan sisäpihalle; toinenkin sairaala rakennettiin, samoin
kokoonpantu niinikään kojuista ja lauta-aidan ympäröimänä; siihen
mahtui neljätuhatta henkeä. Ja kun tämäkään ei riittänyt, päätettiin
rakentaa vielä kaksi uutta sairaalaa. Itse työhönkin jo ryhdyttiin.
Mutta kun kaikenlaisia keinoja puuttui, ne jäivät keskeneräisiksi.
Keinot, henkilökunta, rohkeus väheni, mikäli tarve kasvoi.
Toimeenpano jäi yhä tuumista ja määräyksistä jälelle; ainoastaan
epätäydellisesti, sanoillakin, tyydytettiin mitä välttämättömimpiä
tarpeita, jotka olivat vallan ilmeisiä. Mutta ei siinä kyllin.
Jouduttiin sellaiseen voimattomuuden ja epätoivon tilaan, että
laiminlyötiin monet näistä tarpeista, jopa kaikkein säälittävimmät
ja huutavimmat. Täten esimerkiksi huolenpidon puutteessa kuoli
suuri joukko lapsia, joiden äidit olivat kuolleet ruttoon.
Terveyslautakunta ehdoitti, että rakennettaisiin turvakoti näille
pienille orporaukoille, tai että ainakin jotain tehtäisiin heitä
varten; mutta se ei voinut aikaansaada mitään. "Joka tapauksessa",
sanoo Tadino, "tulee säälien antaa anteeksi kaupungin dekurioneille,
joita hämmensi, häiritsi ja ahdisti hillitön ja mistään välittämätön
raaka sotaväki, mikä oli vielä paljoa julkeampi onnettoman
herttuakunnan muissa osissa, varsinkin kun ei mitään apua, ei
mitään tehokasta välitystä voitu saada maaherran puolelta. Tämä
ainoastaan vastasi, että oli sota-ajat ja että täytyi hyvin kohdella
sotamiehiä".[58] Niin tärkeätä muka oli valloittaa Casale! Niin
ihanalta näytti voiton tuottama kunnia, riippumatta siitä syystä ja
päämäärästä, joiden vuoksi taisteltiin!
Avara, mutta ainoa yhteishauta, joka oli kaivettu lähelle sairaalaa,
oli täpö täynnä ruumiita, ja joka päivä jäi sekä tässä että muissa
kaupunginosissa hautaamatta ruumiita, joiden luku kasvamistaan
kasvoi; näin ollen virkamiesten, jotka turhaan olivat hakeneet
käsivarsia suorittamaan tätä surullista työtä, oli pakko tunnustaa,
etteivät enää tietäneet, mihin keinoon turvautua. Ja mahdotonta on
tietää, miten olisi päättynyt tämä tila, ellei olisi ilmaantunut
tavaton apu.
Terveyslautakunnan puheenjohtaja, ollen vallan epätoivoisena, meni
kyynelsilmin anomaan apua niiltä kahdelta kunnon kapusiinimunkilta,
jotka olivat sairaalan hallinnon esimiehinä. Veli Michele lupasi
hänelle puhdistaa kaupungin ruumiista neljän päivän sisällä ja
kahdeksan päivän kuluessa kaivattaa riittävästi hautoja, ei
ainoastaan hetken tarpeita varten, vaan myös tyydyttämään sitäkin
tarvetta, mitä pahimmassa tapauksessa tulevaisuudessa saattoi odottaa.
Erään virkaveljensä ja muutamien terveyslautakunnan virkamiesten
seurassa, jotka puheenjohtaja tähän tarkoitukseen oli antanut
hänen käytettäväkseen, hän läksi kaupungista värväämään maalaisia.
Ja osaksi terveyslautakunnan arvon, osaksi luostariveljen puvun
ja sanojen nojalla, tämän onnistui koota lähes kaksisataa
maalaisasukasta, jotka ryhmitti kolmeen eri paikkaan hautoja
kaivamaan. Sitten hän lähetti sairaalasta monattoja kokoamaan
ruumiita ja määräpäivänä hän oli täyttänyt lupauksensa. Kerran
sairaala oli vailla lääkäreitä. Ja ainoastaan tarjoamalla korkeita
palkkoja ja arvoasteita ja suurta vaivaa näkemällä vasta jonkun
ajan kuluttua niitä saatiin, mutta vallan riittämättömästi.
Usein muonavaratkin siellä loppuivat, niin että täytyi pelätä
nälkäkuolemaakin. Ja monesti, kun ei enää tiedetty, mihin keinoihin
ryhdyttäisiin tärkeimpien tarveaineiden hankkimista varten,
ilmestyi runsasta avustusta, mitä äkkiarvaamatta lahjana tarjosi
yksityinen armeliaisuus. Sillä keskellä yleistä hämmennystilaa ja
sitä välinpitämättömyyttä muihin nähden, mikä aiheutui jokaisen
alituisesta omasta pelontilasta, oli olemassa jalomielisiä sieluja,
jotka alati olivat alttiina ihmisrakkaudelle, oli toisia, joissa
ihmisrakkaus oli herännyt kaikkien maallisten ilojen ja humun
herjetessä. Samoin useiden niiden henkilöiden sortuessa tai paetessa,
joille oli uskottu johto ja hankinta, oli kuitenkin muutamia, jotka
alati terveinä ruumiiltaan ja järkähtämättömän rohkeina uskollisesti
pysyivät paikallaan. Olipa vielä toisiakin, jotka säälin valtaamina
rohkeasti ottivat hartioilleen ja kantoivat huolien taakkaa, jota
kantamaan ei velvollisuutensa heitä kutsunut.
Yleisempi, alttiimpi ja pysyvämpi uskollisuus olojen asettamien
vaikeiden velvollisuuksien täyttämisessä ilmeni kuitenkin
hengellisessä säädyssä. Sairaaloissa, kaupungilla ei heidän apunsa
koskaan puuttunut. Missä vaan oli kärsimystä, siellä heitä aina
tavattiin; ja heidät nähtiin sekaantuneina vaikeroiviin ja kuolon
kanssa kamppaileviin, vaikka usein itse olivat sairaita ja kuolon
kanssa kamppailevia. Hengelliseen avunantoon he, mikäli saattoivat,
liittivät maallisen avunannon; he antoivat kaikkea sitä apua, mitä
asianhaarat vaativat.
Enemmän kuin kuusikymmentä pappia kuoli ainoastaan kaupungissa, noin
yhdeksästä kahdeksan.
Kuten saattoi odottaakin mieheltä sellaiselta kuin Federigo, tämä
oli kaikille kehoituksena ja esikuvana. Kun hänen ympäriltään oli
kuollut pois melkein koko arkkipiispan taloon kuuluva henkilökunta,
häntä kehoittivat sukulaisensa, ylhäiset virkamiehet, jopa
lähiseuduilla asuvat ruhtinaalliset henkilöt pakenemaan vaaraa
vetäytymällä johonkin syrjäiseen huvilaan maalle. Mutta hän
hylkäsi tämän neuvon ja heidän toistuvat kehoituksensa, tehden sen
saman tunteen valtaamana, joka oli saattanut hänet kirjoittamaan
hiippakuntansa papeille: "Olkaa pikemmin valmiit jättämään tämä
kuolevainen olemassaolo kuin hylkäämään noita onnettomia, jotka
ovat meidän perhettämme, meidän lapsiamme. Menkää rakastavin mielin
ruttoa vastaanottamaan, ikäänkuin uutta elämää, ikäänkuin palkintoa
vastaanottamaan, niin pian kuin saattaa olla sielu voitettavissa
Kristukselle".[59]
Hän ei laiminlyönyt ainoatakaan niistä varokeinoista, jotka eivät
panneet estettä hänen velvollisuuden täyttämiselleen. Ja tässä
kohdin hän antoi neuvoja ja määräyksiäkin papistolle. Mutta samalla
hän ei välittänyt vaarasta, ei näyttänyt edes sitä huomaavan,
silloin kun hänen hyvää tehdäkseen täytyi panna itsensä sille
alttiiksi. Puhumattakaan papeista, joiden parissa hän oleskeli
lakkaamatta kiittäen ja ohjaten heidän intoaan, kannustaen niitä,
jotka osoittautuivat laimeiksi toimessaan, lähettäen heidät niihin
paikkoihin, missä toiset olivat sortuneet, hän tahtoi, että pääsy
oli vapaa hänen luokseen jokaisella, joka häntä tarvitsi. Hän
kävi sairaaloissa lohduttamassa potilaita ja rohkaisemassa heidän
hoitajiansa. Hän kulki kaupungilla, tuoden apua onnettomille, jotka
oli suljettu taloihinsa, pysähtyen ovien kohdalle, ikkunoiden
alle kuulemaan heidän valituksiaan, ja antamaan heille puolestaan
lohdutuksen ja rohkaisun sanoja. Sanalla sanoen, hän syöksyi keskelle
ruttoa, eli keskellä sitä ja ihmetteli itsekin lopulla että oli siitä
pelastunut vahingoittumattomana.
Täten yleisten kärsimysten ja olevien olojen pitkällisen
häiriintymisen aikana, olivat nämä olot sitten millaisia
tahansa, näkee aina hyveen kasvavan ja käyvän ylevämmäksi; mutta
samanaikuisesti yhtä yleisesti kasvaa ja kiihtyy pahanilkinen
häijyys. Tämä toteutui silloinkin. Ne pahantekijät, jotka
rutto säästi ja joita se ei peloittanut, saivat yleisestä
hämmennystilasta, järjestysvallan täydellisestä höltymisestä
uutta tilaisuutta ja vauhtia toiminnalleen ja samalla uuden
varmuuden rankaisemattomuudesta. Jopa lisäksi tämän järjestysvallan
harjoittaminen suureksi osaksi siirtyi heidän pahimpien ainestensa
huostaan. Niinpä esim. ainoastaan tämänlaatuiset henkilöt suostuivat
vastaanottamaan monattojen ja varoittajien toimen, heihin kun
voimakkaammin vaikutti ryöstämis- ja hillittömyys-mahdollisuuden
toivo, kuin tartunnan pelko tai mikään muu luonnollinen
vastenmielisyyden tunne. Tosin nämä virkailijat olivat hyvin kovan
kurin alaisia, mitä ankarimmat rangaistukset oli heille määrätty,
heille oli osoitettu erityiset paikkansa ja annettu esimiehiksi
tarkastajia. Näitä molemmanlaisia virkailijoita valvoivat jokaisessa
korttelissa valtuutetut virkamiehet ja aateliset, joilla oli valta
kokonaisuudessaan pitää silmällä, että hyvän järjestyksen vaatimuksia
noudatettiin.
Tämä järjestö jatkui ja tuotti hyviä tuloksia jonkun aikaa. Mutta
kun kuolevaisuus lisääntyi niin hirvittävissä määrin, ja kun samalla
kasvoi yleinen hämmennys ja sekasorto, nuo konnat vapautuivat
kaikesta hillitsevästä valvonnasta ja rupesivat, varsinkin monattot,
mielivaltaisesti mellastamaan kaikkialla. Isäntinä, vihamiehinä
he astuivat sisälle taloihin, puhumattakaan heidän ryöstöistään
ja siitä tavasta, millä kohtelivat niitä onnettomia, joiden ruton
vuoksi oli pakko joutua noihin käsiin; he koskettelivat noilla
saastutetuilla ja rikollisilla käsillään terveitä ihmisiä, lapsia,
vanhempia, aviopuolisoja, uhaten laahata heidät sairaaloihin,
elleivät lunnaikseen maksaneet, tai saaneet muita maksamaan rahaa.
Toiste he vaativat maksua palveluksestaan, kieltäytyen korjaamasta
pois jo mädännystilassa olevia ruumiita, elleivät saaneet
määräsummaansa. Väitettiin -- ja toisten herkkäluuloisuuus, toisten
rikollisuus saattaa uskon ja epäilyksen tässä kohdin yhtä epävarmaksi
-- väitettiin, ja Tadinokin niin vakuuttaa,[60] että monattot
ja varoittajat tahallaan pudottivat kuljetus-rattailtaan ruton
saastuttamia vaatteita, levittääkseen ja ylläpitääkseen ruttoa, joka
heille oli tarjonnut tulolähteen, valtaa ja tilaisuuden juhlia.
Toiset kurjat olennot sanoivat olevansa monattoja, käyttivät, kuten
nämä, jalkineissa kulkusia, mikä oli määrätty monattoille sekä
merkiksi että varoitukseksi heidän lähestyessään, ja tunkeutuivat
taloihin, missä harjoittivat kaikenlaisia mielivaltaisia tekoja.
Toisiin avoimiin ja asukkaista tyhjiin taloihin, joissa korkeintaan
oli joku sairas, joku kuoleman kanssa kamppaileva, varkaat kävivät
vapaasti sisälle anastaen mitä eteen sattui. Oikeudenpalvelijat
yllättivät toiset heistä ja toimittivat samaa ryöstötyötä, jopa
pahempaakin.
Samanaikuisesti kuin rikollisuus, kasvoi mielettömyyskin. Kaikki
vaihtelevin määrin vallalla olevat erehdykset ammensivat mielien
hämmennyksestä ja kiihoituksesta tavatonta voimaa, ja matkaansaivat
pikaisempia ja laajempia vaikutuksia. Ja kaikki ne olivat omiaan
vahvistamaan ja suurentamaan tuota myrkkyvoiteiden kauhua, mikä
seurauksiltaan ja liioitteluiltaan usein muuttui, kuten olemme
nähneet, rikollisuudeksi.
Tämän oletetun vaaran kuva ahdisti ja vaivasi mieliä paljon enemmän
kuin todellinen vallitseva vaara. "Ja sillävälin kuin", sanoo
Ripamonti, "hajalla tai kasoissa olevat ruumiit, alati silmien edessä
ja jaloissa, muuttivat koko kaupungin ikäänkuin yhdeksi ainoaksi
hautuumaaksi, oli olemassa jotakin vielä synkempää, vielä rumempaa,
nimittäin tuo molemmanpuolinen raivo, tuo epäluulojen hillittömyys
ja hirvittävä suunnattomuus... Eipä epäilty ainoastaan naapuria,
ystävää, vierasta: nuo nimet, nuo ihmisrakkauden vankimmat siteet,
aviomies ja -vaimo, isä ja poika, veli ja sisar aiheuttivat kauhua.
Ja kauheata on sanoa: perheen aterioita, aviovuodettakin pelättiin
ansoina, myrkytyspesinä".[61]
Se laajalle levinnyt luulo, että tällainen kummallinen ja kuviteltu
salajuoni todella oli olemassa, hämmensi kaiken arvostelukyvyn ja
järkytti kaiken molemmanpuolisen luottamuksen perustan. Alussa
oletettiin että noiden kuviteltujen myrkyttäjien vaikuttimina olivat
yksistään kunnian- ja saaliinhimo, mutta sitten alettiin haaveksia ja
pitää totena jonkunmoista pirullista hekkumaa, jota muka myrkyttäjät
tunsivat voidellessaan, jotakin tahtoa voimakkaampaa viehätystä.
Hourailevien potilaiden harhapuheita, jotka syyttivät itseään siitä,
mitä olivat toisten puolelta pelänneet, luultiin ilmestyksiksi, ja ne
panivat uskomaan mitä tahansa kenestä tahansa. Ja enemmän kuin puheet
vaikuttivat mieliin teot, kun tapahtui, että hourivat ruttosairaat
tekivät niitä liikkeitä ja elkeitä, joita olivat kuvitelleet
myrkyttäjien tekevän, mikä seikka on sekä hyvin todennäköinen, että
omansa paremmin selittämään tuota yleistä vakaumusta ja niin monen
kirjailijan vakuutuksia.
Täten pitkällisten noitumista käsittelevien oikeusjuttujen aikana
syytettyjen joskus vapaaehtoiset tunnustukset melkoisesti edistivät
tässä suhteessa levinnyttä ja vallitsevaa käsitystä. Sillä kun joku
käsitys pääsee juurtumaan ja yleisesti vallitsemaan, se ilmautuu joka
tavoin, yrittää joka tielle, kulkee läpi kaikki vakaumuksen asteet.
Ja silloin eivät kaikki tai niin useat uskoisi eriskummaisen seikan
toteuttamisen mahdollisuutta, ellei ilmaantuisi niitä, jotka uskovat
sitä voivansa toteuttaa.
Niistä taruista, jotka aiheutuivat näistä myrkytyshoureista,
ansaitsee yksi mainitsemista, se kun saavutti yleistä luottamusta ja
levenemistä.
Kerrottiin, tosin ei aina samalla tavoin -- sillä olisihan se kovin
tavatonta taruun nähden -- mutta vähäisin toisinnoin, että joku
eräänä päivänä oli nähnyt pysähtyvän tuomiokirkon torille kuuden
hevosen vetämien ajoneuvojen, joissa istui seurueen ympäröimänä
komeasti, mutta synkästi puettu ylhäinen henkilö, jonka ihoväri oli
tummanruskea, silmät tuliset, tukka pystyssä ja huulet uhkaavasti
kokoonpuristetut. Tuon henkilön katsellessa tarkkaavaisesti, vaunut
olivat pysähtyneet; ajaja oli kehoittanut häntä nousemaan vaunuihin,
eikä hän ollut voinut kieltäytyä. Lyhyen ajan jälkeen ajoneuvot
olivat pysähtyneet ja he olivat astuneet alas palatsin ovella, minne
tuo henkilö oli astunut sisälle muiden kanssa ja missä oli nähnyt
miellyttävää ja kammoittavaa, kolkon autioita paikkoja ja hymyileviä
puutarhoja, synkkiä luolia ja komeita saleja. Ja kaikkialla täällä
aaveita, jotka neuvoittelivat. Lopuksi hänelle oli näytetty suuria
raha-arkkuja ja oli sanottu, että hän niistä saattoi ottaa niin
paljon rahaa kuin tahtoi, sillä ehdolla, että samalla ottaisi pienen
voideastian ja että tällä voiteella sivelisi kaupungin taloja. Mutta
kun hän oli kieltäytynyt sitä tekemästä, oli hän äkkiä huomannut taas
olevansa samassa paikassa, mistä hänet oli vaunuihin otettu.
Tätä tarua kansa täällä yleisesti uskoi, eivätkä edes monet
viisaammatkaan, kertoo Ripamonti,[62] sitä pahasti ilkkuneet. Se
kiersi koko Italian ja levisi ulkomaillekin. Saksassa sitä kuvattiin
vaskipiirroksessa. Mainzin vaaliruhtinas kysyi kirjeessä kardinaali
Federigolta missä määrin saattoi uskoa niitä ihmeellisiä seikkoja,
joiden kerrottiin tapahtuneen Milanossa. Hän sai sen vastauksen, että
ne olivat pelkkiä unenhoureita.
Samanarvoiset olivat oppineiden haaveet; vaikutuksiltaan ne olivat
yhtä turmiolliset. Useimmat heistä pitivät näiden onnettomuuksien
enteenä ja samalla syynä pyrstötähteä, joka näyttäytyi v. 1630, sekä
Saturnuksen ja Jupiterin liittoa. "Mainittu liitto", kirjoittaa
Tadino, "lankesi niin selvästi ja ilmeisesti yhteen vuoden 1630:n
kanssa, että jokainen saattoi sen käsittää. _Mortales parat morbos,
miranda videntur_".[63] Tämä tiedonanto, jonka syntymisaikaa ja
alkuunpanijaa ei tunneta, liikkui, kuten Ripamonti huomauttaa,
jokaisen suussa. Toista pyrstötähteä, joka näyttäytyi itse
ruttovuoden kesäkuulla, oppineet pitivät uutena merkkinä, jopa
ilmeisenä todisteena myrkytyksien olemassaolosta. He selailivat
kirjoja -- ja sellaisia onnettomuudeksi oli kosolta -- etsien
esimerkkejä ihmiskäden aiheuttamasta rutosta, kuten sanoivat. He
viittasivat Liviukseen, Tacitukseen, Dioon, vieläpä Homerokseen ja
Ovidiukseen ja useihin muihin vanhanajan kirjailijoihin, jotka ovat
kertoneet tai maininneet samanlaisia tapauksia. Uudenaikaisista
kirjailijoista oli vielä suurempi varasto. He siteerasivat satoja
muita kirjailijoita, jotka järjestelmällisesti tai tilapäisesti
olivat puhuneet myrkyistä, noitumisesta, voiteista ja jauheista:
näitä olivat Cesalpino, Cardano, Grevino, Salio, Pareo, Schenchio,
Zachia ja arvokkaasti päättääksemme, tuo pahaa onnea tuottava
Delrio, jonka pitäisi olla kuuluisimpia kirjailijoita, jos näiden
maine suorastaan johtuisi heidän teostensa tuottamasta hyvästä tai
pahasta. Tämän samaisen Delrion yölliset valvomiset ovat riistäneet
hengen useammilta ihmisiltä kuin eräiden valloittajien urotyöt. Tämän
Delrion teos "Magian tutkimukset" -- yhteenveto kaikesta siitä, mitä
ihmiset hänen aikoihinsa asti olivat haaveilleet tästä aineesta
-- oli käynyt lakikirjaksi ja kumoamattomaksi ojennusnuoraksi ja
oli vuosisadan ajan lain tukemien, hirvittävien ja alinomaisten
kidutusten ja mestausten oppaana ja kiihoittimena.
Rahvaan mielikuvituksen houreista oppineet omaksuivat sen, mikä
soveltui heidän mielipiteisiinsä; oppineiden haaveista oppimaton
rahvas otti sen, mitä kykeni ymmärtämään, ja omaksui sen taitonsa
mukaan. Ja kaikesta tästä muodostui suunnaton ja sekava yleisen
mielettömyyden varasto.
Mutta enimmin ihmetyttää nähdä miten lääkärit, jotka alunpitäen
olivat uskoneet ruton olemassaoloon, erittäinkin Tadinon, joka oli
sitä ennustanut, joka oli nähnyt sen alun, seurannut sen kehitystä,
joka oli sanonut ja saarnannut, että se oli todellista ruttoa, että
se levisi tartunnan kautta, että jos ei sitä ehkäistäisi, se oli
levittävä tuhonsa kaikkialle, ihmetyttää, sanon minä nähdä, miten
tämä mies sittemmin katsoi näitä ennustamiaan seurauksia varmoiksi
ilkeämielisen myrkytyksen todisteiksi; miten hän, joka tuossa Carlo
Colonnassa, joka toisena oli kuollut ruttoon Milanossa, oli todennut
hourailua ruton tunnusmerkkinä, sittemmin mainitsi tällaista ilmiötä
myrkytyksien ja pirullisten salavehkeiden todistuksena. Esimerkkinä
mainittakoon ainoastaan seuraava: kaksi todistajaa muka vakuutti
kuulleensa erään tuttavan ruttotautisen kertovan, että eräänä
yönä henkilöitä oli tullut sisälle hänen huoneeseensa tarjoamaan
hänelle terveyttä ja rahoja, sillä ehdolla, että hän olisi suostunut
myrkkyvoiteella sivelemään läheisten talojen seiniä ja että tämän
henkilön kieltäydyttyä nuo oudot ihmiset olivat poistuneet; mutta
että heidän sijaansa oli jäänyt susi, joka oli kömpinyt vuoteen
alle, ja kolme kamalannäköistä kissaa itse vuoteeseen, ja nämä
elukat "olivat jääneet siihen päivän koittoon asti".[64] Jos yksi
ainoa ihminen olisi keksinyt tällaisen sekavan jutun, ei voisi muuta
sanoa, kuin että "hän oli hieman vialla päästä", tai ainakaan ei
kannattaisi asiasta sen enempää puhua. Mutta samanlaista havaitsee
useissa sen ajan henkilöissä; tämä tarjoaa piirteen ihmishengen
kehityshistoriaa ja antaa tilaisuuden havaita, kuinka sarja järkeviä
ja hyvin järjestyneitä käsitteitä saattaa hämmentyä toisen äkkiä
tielle tulleen käsitesarjan vaikutuksesta. Ja kuitenkin tuo Tadino
oli aikansa kuuluisimpia miehiä.
Kaksi mainehikasta ja ansiokasta kirjailijaa[65] on vakuuttanut,
että kardinaali Federigo epäili myrkytysvoiteiden todellisuutta.
Tahtoisimme voida tuottaa tämän miehen suurelle ja rakastettavalle
muistolle vielä eheämmän ylistyksen ja kuvata tätä hyvää kirkonmiestä
tässäkin, kuten niin monessa muussa suhteessa, aikalaistensa
enemmistön yläpuolella olevana. Mutta sen sijaan on meidän pakko
hänen suhteensa panna merkille uusi esimerkki yleisen käsityksen
kaikkivallasta, joka kietoi jaloimmatkin henget. Alussa hän todella,
kuten Ripamonti huomauttaa, epäili myrkytyksen todenperäisyyttä;
myöhemminkin hän aina piti kiinni siitä, että tuo luulo suureksi
osaksi oli syntynyt herkkäuskoisuudesta, tietämättömyydestä, pelosta
ja tarpeesta puolustaa pitkällistä varokeinojen laiminlyömistä; että
kaikessa tuossa oli paljon liioittelua, mutta että siinä samalla oli
jokunen määrä tottakin. Ambrosialaisessa kirjastossa säilytetään
hänen kirjoittamaansa tätä ruttoa käsittelevää pientä teosta, ja tätä
käsitystä on siinä monesti kosketeltu, jopa se kerta on selvästi
lausuttukin; tämä kohta kuuluu seuraavasti: "Oli yleinen luulo, että
näitä voiteita kokoonpantiin ja valmistettiin useissa paikoin, ja
niiden valmistamistavasta puhuttiin paljon ja erilaisia seikkoja,
joista toisia pidämme tosina, toisia kuviteltuina."
Oli kuitenkin niitäkin, jotka loppuun asti ja koko elinikänsä olivat
sitä mieltä, että kaikki tuo oli pelkkää mielikuvituksen tuotetta.
Emmekä ole saaneet tietää sitä heidän itsensä kautta, sillä ei
yksikään heistä ollut kyllin rohkea julkisuudessa esille tuomaan
vakaumustaan, joka oli niin vastakkainen suuren joukon vakaumukselle.
Olemme saaneet tietää sen ajan kirjailijain teoksista, jotka
ivaavat tuota käsitystä tai vastustavat sitä harvojen harhaluulona,
erehdyksenä, joka ei uskaltanut asettua julkisen keskustelun
alaiseksi, mutta joka kuitenkin oli olemassa. Olemme lisäksi saaneet
tietää sen kirjailijalta, joka itse on saanut sen muistotarinoista.
"Olen tavannut Milanossa -- näin sanoo kelpo Muratori yllämainitussa
kohdassa -- viisaita ihmisiä, jotka esi-isiltään olivat perineet
järkeviä mielipiteitä ja jotka eivät sanottavasti uskoneet
todeksi tuota puhetta myrkkyvoiteista." Huomaa, että oli olemassa
salainen totuuden tuntemus, kodin keskuudessa piilevä luottamus;
tervettä järkeä kyllä oli, mutta se pysyi salassa, peläten yleistä
mielipidettä.
Viranomaiset, jotka päivä päivältä vähenivät, hämmentyivät ja
joutuivat ymmälle, käyttivät kaiken jälellä olevan valppautensa ja
päättäväisyytensä urkkiakseen ilmi nuo myrkyttäjät. Ja luulivatpa
löytäneensä varsin monta heistä.
Oikeudenkäynnit ja tuomiot, jotka siitä aiheutuivat, eivät suinkaan
olleet laatuaan ensimäisiä; eikä niitä edes voi pitää harvinaisina
lakitieteen historiassa. Emme ota lukuun muinaisaikaa, vaan
mainitsemme ainoastaan muutamia tapauksia ajalta, joka on lähellä
kertomuksemme tapahtuma-aikaa: Palermossa v. 1526, Genevessä v. 1530,
sitten v. 1546, sitten vielä v. 1574, Montferraton Casalessa v.
1536, Padovassa v. 1555, Torinossa v. 1599 ja uudelleen tuona samana
vuotena 1630, tutkittiin ja tuomittiin melkein aina mitä ankarimpiin
kuolemanrangaistuksiin milloin muutamat, milloin sangen monilukuiset
henkilöt syyllisinä voiteiden, jauheiden, noituuden tai kaikkien
näiden keinojen avulla tapahtuneeseen ruton levittämiseen.
Mutta kun tämä Milanon ruttomyrkytyksiä koskeva juttu oli kaikkein
kuuluisin, on se kenties myös kaikista mainittavin; tai ainakin
se enimmin antaa aihetta huomautuksiin, siitä kun on säilynyt
seikkaperäisempiä ja uskottavampia asiakirjoja. Ja vaikka edellä
mainitsemamme kirjailija[66] on tätä ainetta käsitellyt, joskaan
hänen tarkoituksensa ei ole ollut varsinaisesti kirjoittaa sen
historiaa, vaan hakea siitä todistuksia paljon arvokkaammalle ja
tärkeämmälle kirjalliselle tehtävälle, on meistä näyttänyt siltä,
kuin voisi tämä kysymys antaa aihetta uuteen teokseen. Mutta se ei
ole tehtävä, josta voi suoriutua muutamin sanoin, eikä tässä ole
tilaisuutta käsitellä sitä niin laveasti, kuin mitä se ansaitsisi.
Ja sitäpaitsi olemme jo niin kauan hukanneet aikaa näiden tapausten
kertomiseen, ettei lukija varmaankaan enää haluaisi tietää mitä vielä
olisi esitykseemme lisättävää.
Säästämme siis toista teosta[67] varten tämän aiheen ja palaamme
viimeinkin kertomuksemme henkilöihin, joita emme sitten enää ennen
loppua hylkää.