Rutto, jonka terveyslautakunta oli pelännyt siirtyvän Milanon
alueelle saksalaisten sotalaumojen mukana, oli todella tullut sinne,
kuten on tunnettua. Tiedetään myös, ettei se pysähtynyt tähän
maakuntaan, vaan että se valtasi ja tuhosi suuren osan Italiaa.
Seuraten kertomuksemme johtolankaa käymme nyt esittämään tämän
suuren onnettomuuden tärkeimpiä tapahtumia. Rajoitumme Milanon
alueeseen, luonnollisesti, ja melkein yksinomaan Milanon kaupunkiin;
sillä aikakirjat puhuvat ainoastaan itse kaupungista, minkä huomaa
tapahtuvan, joko hyvistä tai huonoista syistä, melkein aina ja
kaikkialla. Ryhtyessämme tähän kuvaukseen, ei ainoa tarkoituksemme
ole, totta puhuaksemme, esittää sitä asioiden tilaa, jossa henkilömme
tulevat liikkumaan, vaan samalla tehdä tunnetuksi, mikäli tämä on
lyhykäisyydessä ja meidän voimiemme mukaan mahdollista, isänmaan
historian kohta, joka on kuuluisampi kuin mitä se on tunnettu.
Silloisista ajankertomuksista ei yksikään riitä sellaisenaan antamaan
tästä asiasta hieman selvää ja seikkaperäistä käsitystä. Mutta
jokainen niistä on omansa osaksi sellaista käsitystä muodostamaan.
Jokaisessa, lukuunottamatta Ripamontin teosta,[43] joka kuitenkin
jättää kauas taaksensa kaikki muut tosiseikkojen runsauteen ja
valikoimaan, mutta vielä enemmän siihen järkevään tapaan nähden,
millä hän niitä arvostelee; jokaisessa on jätetty lukuunottamatta
olennaisia seikkoja, jotka ovat mainittuina toisissa; jokaisessa
on asiallisia erehdyksiä, jotka helposti saattaa huomata ja
oikaista joko jonkun toisen teoksen tai noiden muutamien jälelle
jääneiden yleispätevien asiakirjojen avulla, jotka ovat painettuja
tai julkaisemattomia; usein toisessa niistä tapaa ne syyt, joiden
seuraukset oli toisessa huomannut ikäänkuin haamoittaen ilmassa.
Sitäpaitsi vallitsee niissä kaikissa omituinen ajan ja asioiden
sekaannus; niissä esiintyy alituista menemistä ja tulemista,
ikäänkuin umpimähkään, ilman mitään yleistä suunnitelmaa, ilman
mitään yksityiskohtien metodillista järjestelyä. Kaikki nämä ovat
muuten seikkoja, mitkä muodostavat tämän ajan ja varsinkin Italiassa
kansankielellä kirjoitettujen teosten yleisimmän ja selvimmän
luonteen. Onko täten laita muuallakin Europassa, sen tietävät
oppineet; me puolestamme luulemme, että niin on.
Ei yksikään myöhäisemmän ajan kirjailija ole ryhtynyt tutkimaan ja
vertailemaan näitä ajantieto-teoksia, niistä noutaakseen sarjan
yhtenäisiä tapahtumia, tämän ruton historian; täten se käsitys,
joka siitä on yleinen, pakostakin on hyvin epävarma ja hieman
sekava; kuvitellaan epämääräisesti suuria kärsimyksiä ja suuria
erehdyksiä -- ja todella esiintyi molempia runsaammin kuin mitä ikinä
saattaa kuvailla -- tuo käsitys perustuu enemmän olettamisiin kuin
tosiseikkoihin, mitkä usein ovat vailla kuvaavimpia tunnusmerkkejään
ja ilman päivämäärää, sanalla sanoen vailla kaikkea syyn ja
seurausten, yhtenäisyyden ja kehityksen tuntemusta. Tutkimalla ja
vertaamalla, ainakin hyvin huolellisesti kaikkia painettuja ja useita
julkaisemattomia tiedonantoja, useita harvoista säilyneistä n.s.
virallisista asiakirjoista, olemme koettaneet kyhätä tutkielman,
joka ei tosin täytä kaikkia vaatimuksia, mutta jota ei ennen ole
suoritettu. Tarkoituksemme ei ole viitata kaikkiin julkisiin
toimenpiteisiin, eikä mainita kaikkia jossakin suhteessa muistamista
ansaitsevia tapahtumia. Vielä vähemmin tahdomme tiedonhaluisilta
kieltää alkuperäisten asiakirjojen lukemista, sillä liiankin
hyvin tiedämme miten paljon sellaiset teokset sisältävät eloisaa,
omintakeista ja niin sanoaksemme muille jakamatonta voimaa, millainen
muuten lieneekin niiden suunnittelu ja tyyli. Olemme vaan koettaneet
eroittaa ja todeta yleisimmät ja huomattavimmat tosiseikat, saattaa
ne oikeaan järjestykseen, mikäli niiden tärkeys ja luonne sitä
vaatii, tuoda esiin niiden keskinäiset syy- ja seuraussuhteet
ja täten antaa, odottaessamme toiselta parempaa, lyhyen, mutta
yhtenäisen ja teeskentelemättömän kuvauksen tästä suuresta
onnettomuudesta.
Pitkin sitä aluetta, mistä saksalainen sotajoukko oli kulkenut, oli
löydetty ruumiita taloista, ja muutamia teiltä. Vähän myöhemmin
alkoivat siellä täällä, eri kylissä, muutamat henkilöt, jopa koko
perheet kuolla rajuista ja omituisista tuskista, joita seurasivat
useimmille elossa oleville oudot tunnusmerkit. Ainoastaan muutamat
muistivat niitä kerran ennen nähneensä; nämä olivat niitä harvoja,
jotka vielä saattoivat muistaa sen ruton, mikä viisikymmentäkolme
vuotta aikaisemmin jo oli tuhonnut suuren osan Italiaa ja varsinkin
Milanon aluetta, missä sitä silloin sanottiin ja vieläkin sanotaan
Pyhän Kaarlon rutoksi.
Näin voimakas on ihmisrakkaus!
Niin monien, vaihtelevien ja juhlallisten muistojen joukosta,
jotka ovat säilyneet tästä yleisestä onnettomuudesta, tämä sama
ihmisrakkaus saattaa nostaa esiin yhden miehen muiston, se kun
on tässä miehessä herättänyt tunteita ja tekoja, jotka ovat
huomattavampia kuin itse nuo kärsimykset. Se saattaa painaa hänen
muistonsa ihmismieliin, ikäänkuin kaikkien noiden tapahtumien
keskipisteenä, se kun on saattanut hänet keskelle niitä ja antanut
hänen näytellä valistuneen oppaan ja väsymättömän auttajan osaa,
rohkaista esimerkillään ja jalostaa vapaaehtoisella kieltäymyksellä
ja uhrautumisella; se saattaa yhteisen onnettomuuden tuon yhden
ainoan miehen urhokkaan yrityksen esineeksi ja antaa sille hänen
nimensä, ikäänkuin hänen saavutuksensa tai havaitsemisensa
sisällyksenä.
Ylilääkäri Lodovico Settala, joka ei ainoastaan ollut omin silmin
nähnyt tätä ruttoa, mutta joka oli ollut yksi sen toimeliaimpia ja
pelottomimpia parantajia, oli, vaikka silloin vielä hyvin nuori,
kuitenkin saavuttanut maineen yhtenä tämän ruton taitavimpana
hoitajana. Hän urkki ja kokoili valppaasti tietoja ja saattoi
20:ntenä päivänä lokakuuta ilmoittaa terveyslautakunnalle, että rutto
epäilemättömästi oli puhjennut Chiuson kylässä, joka oli uloin Leccon
alueella lähellä Bergamon rajaa. Tämän ilmoituksen johdosta ei tehty
mitään toimenpiteisiin johtavaa päätöstä, kuten käy selville Tadinon
tiedonannosta.
Mutta samallaisia sanomia saapui Leccosta ja Bellanosta. Lautakunta
ryhtyi silloin toimiin ja tyytyi lähettämään asiamiehen, jonka
oli määrä matkalla yhtyä Comon lääkäriin ja hänen kanssaan lähteä
mainittuja paikkakuntia tarkastamaan. "Joko tietämättömyydestä
tai jostakin muusta vaikuttimesta molemmat antoivat erään vanhan
ja typerän Bellanon parturin vakuuttaa heille, ettei tämä tauti
ollenkaan ollut ruttoa",[44] vaan että se muutamilla seuduin oli
tavallinen seuraus soiden syksyisistä höyryistä, ja kaikkialla
muualla seuraus saksalaisten retken aikana kestetyistä puutteista ja
kärsimyksistä.
Tätä vakuutettiin terveyslautakunnalle, joka, mikäli näyttää, siihen
tyytyi.
Mutta kun lakkaamatta ja eri tahoilta saapui uusia tietoja
epäilyttävistä kuolemantapauksista, lähetettiin kaksi valtuusmiestä,
yllämainittu Tadino ja eräs terveyslautakunnan jäsen, ottamaan
asiasta selvää ja ryhtymään tarpeellisiin toimenpiteisiin. Näiden
saapuessa oli onnettomuus jo siihen määrin levinnyt, että todisteet
siitä tarjoutuivat itsestään, ilman että niitä tarvitsi ruveta
hakemaan. He kulkivat Leccon alueen, Valsassinan, Como järven rannat,
Monte di Brianzan ja Gera d'Addan alueet, ja kaikkialla kohtasivat
teljettyjä ovia ja kokonaisia autioita kyliä, joiden asukkaat olivat
asettuneet keskelle ketoa tai hajaantuneet. "Ja he näyttivät meistä
-- sanoo Tadino -- villeiltä olennoilta, pitäen kädessään minttua,
ruutukasvia, rosmarinia ja etikkapulloa".[45]
He tiedustelivat kuolleiden lukua; se oli hirvittävä. He kävivät
tarkastamassa sairaita ja ruumiita, ja kaikkialla näkivät inhoittavia
rutonmerkkejä. Heti he kirjeessä antoivat nämä synkät tiedot
terveyslautakunnalle, joka vastaanottaessaan ne, mikä tapahtui 30
päivä lokakuuta, huomauttaa Tadino, "valmistautui kyhäämään passien
sanamuotoa, estääkseen tunkeumasta kaupunkiin niitä henkilöitä,
jotka saapuivat ruton saastuttamilta seuduilta, ja sillä aikaa kuin
asetusta sommiteltiin",[46] annettiin etukäteen muutamia yleisiä
määräyksiä tullivirkamiehille.
Sillävälin valtuusmiehet kiireimmittäin ryhtyivät niihin
toimenpiteisiin, jotka heistä tuntuivat parhailta. Ja he palasivat
retkeltään se surullinen tietoisuus mielessään, etteivät nämä
toimenpiteet riittäneet parantamaan ja ehkäisemään jo niin
kehittynyttä ja laajalle levinnyttä pahaa.
Palattuaan Milanoon marraskuun 14 päivänä he tekivät suullisesti ja
toistamiseen kirjallisesti selkoa toimistaan terveyslautakunnalle
ja saivat tältä tehtäväksi mennä maaherran luo ja hänelle esittää
asioiden tilan. He kävivät siellä ja saivat häneltä sen vastauksen,
että häntä suuresti olivat pahoittaneet nämä uutiset, ja että ne
syvästi olivat häntä liikuttaneet; mutta että sodanhuolet olivat
hänelle tärkeämmät: _Sed belli graviores esse curas_. Näin kuuluvat
Ripamontin sanat,[47] joka oli käynyt läpi terveyslautakunnan
luettelot ja neuvoitellut Tadinon kanssa, jonka erityisenä toimena
tämä lähetystö oli ollut; se oli, jos lukija muistaa, jo toinen
tämänkaltainen lähetystö, joka toimeenpantiin samaa tarkoitusta
varten ja samalla tuloksella. Pari kolme päivää myöhemmin, marraskuun
18 päivänä, mainittu maaherra julkaisi säädöksen, jossa määräsi
pidettäväksi julkisia huveja kuningas Filip IV:nnen esikoisen,
prinssi Kaarlen syntymän johdosta, epäilemättä tai lukuunottamatta
vaaraa, mikä voisi syntyä suuren kansanjoukon kokoontumisesta
sellaisessa tilaisuudessa; kaikki kävi kuin tavallisten olojen
vallitessa, ikäänkuin hänelle ei olisi puhuttu mistään.
Tämä mies oli, kuten yllä on mainittu, kuuluisa Ambrogio Spinola,
joka varsinaisesti oli lähetetty saattamaan tätä sotaa paremmalle
tolalle, korjaamaan Don Gonzalon erehdyksiä ja satunnaisesti
hallitsemaan herttuakuntaa. Mekin saatamme satunnaisesti mainita
tässä, että hän kuoli muutaman kuukauden kuluttua, tämän saman
sodan kestäessä, joka oli niin suuresti hänen sydämenasianaan; ja
että hän kuoli, ei suinkaan sotakentällä saamistaan haavoista,
vaan vuoteessaan, surusta ja mieliharmista, mitä hänessä olivat
herättäneet juuri sen ruhtinaan moitteet, väärä kohtelu ja
kaikenlaiset solvaukset, jota hän palveli. Historia on valittanut
hänen kohtaloansa ja ruoskinut kiittämättömyyttä, jonka uhriksi
hän joutui; se on hyvin huolellisesti kuvannut hänen sotilaallisia
ja valtiollisia urotöitään, kiittänyt hänen huolenpitäväisyyttään,
toimeliaisuuttaan ja väsymätöntä intoaan. Se olisi niinikään voinut
tarkastaa miten hän käytti kaikkea tätä, kun rutto uhkasi ja valtasi
koko kansakunnan, joka oli uskottu hänen huolenpitoonsa tai oikeammin
hänen mielivaltaansa.
Mutta seikka, joka lieventämättä tätä moitetta vähentää tämän hänen
menettelynsä herättämää ihmettelyä, mutta joka herättää vielä
suurempaa ihmetystä, on itse rahvaan menettely, tarkoitan sen, joka
ei vielä ollut ruton tartuttama ja jolla oli niin suuri syy sitä
pelätä.
Kun saapui uutisia kauheasti ruton saastuttamista kylistä, jotka
muodostavat melkein puoliympyrän kaupungin ympärille, ollen
muutamissa kohdin siitä ainoastaan kahdenkymmenen tai kahdeksantoista
Italian peninkulman päässä, niin jokainen olisi luullut niiden
herättävän asukkaissa yleistä mielenliikutusta, heidän tavoittelevan
soveliaita tai epäonnistuneita varokeinoja, tai ainakin matkaansaavan
heissä tehotonta levottomuutta. Ja kuitenkin ainakin siinä kohdin
ajantiedot ovat yhtäpitäviä, ettei mitään sellaista tapahtunut.
Edellisen vuoden nälänhätä, sotamiesten harjoittama sorto,
sieluntuskat näyttivät riittävästi selittävän kuolevaisuutta. Ken
kaduilla, myymälöissä, taloissa tuli lausuneeksi sanankin uhkaavasta
vaarasta, ken mainitsi ruttoa, vastaanotettiin ivasanoin, epäilevin
hymyin, ylenkatseellisesti, jopa vihanpurkauksin. Sama epäileväisyys,
tai oikeammin sokeus, sama itsepäisyys vallitsi senaatissakin,
dekurionien neuvostossa, joka virkakunnassa.
Olen lukenut, että kardinaali Federigo heti ensimäisten
ruttotartunnan tapausten tultua tunnetuiksi, määräsi paimenkirjeessä
papeille muun muassa teroittamaan kansaan tärkeyttä ja velvollisuutta
ilmoittamaan jokaista senlaatuista tapausta ja heti luovuttamaan
kaikki saastutetut tai epäiltävät esineet.[48] Tämänkin voi mainita
hänen kiitosta ansaitsevien tekojensa joukossa.
Terveyslautakunta kehoitti ryhtymään joihinkin toimenpiteisiin,
yhteistyöhön; mutta kaikki sen kehoitukset olivat melkein turhat.
Itse terveyslautakunnankaan keskuudessa harrastus ei likimainkaan
vastannut aseman tähellisyyttä. Siinä ei ollut, kuten Tadino
vakuuttaa moneen kertaan ja kuten selviää hänen esityksensä
kokonaisuudesta, ei ollut, sanon minä, useampia kuin nuo kaksi
lääkäriä, jotka ollen varmat uhkaavan vaaran vakavuudesta,
kehoituksillaan vaikuttivat lautakuntaan, jonka sitten piti vaikuttaa
muihin.
Olemme jo nähneet miten ensi ruttosanomien saapuessa tämä
terveyslautakunta oli osoittautunut kylmäksi sekä toimimisen että
tarpeellisten tietojen hankinnan suhteen. Tässä toinen saamattoman
hitauden ilmiö, joka ei ole vähemmin hämmästyttävä, ellei se ole
ollut pakollinen ja ellei se saa puolustustaan ylempien virkamiesten
asettamilta esteiltä. Passeja koskeva asetus, joka periaatteellisesti
oli hyväksytty lokakuun 30 päivä, vahvistettiin vasta seuraavan kuun
23 päivänä ja julkaistiin vasta 29 päivä.
Rutto oli jo hiipinyt sisälle Milanoon.
Tadino ja Ripamonti tahtoivat panna kirjaan sen henkilön nimen, joka
sen sinne ensimäisenä toi, kuin myös muita hänen persoonaansa ja itse
tapahtumaa koskevia yksityisseikkoja. Ja todella, kun tarkastaa niin
laajan ihmistuhon alkua, missä uhreja ei voi eroittaa nimeltä, eikä
edes tuhansissa arvioida luvultaan, tuntee jonkinlaista harrastusta
saada tietää nuo harvat ensi nimet, jotka on voitu merkitä ja
pelastaa unhoitukselta. Tämänkaltainen eroitteleminen, se kunnia,
että on ollut ensimäisiä uhreja, panee meidät pitämään heitä ja
kaikkien vähäpätöisimpiä yksityisseikkoja kohtalonomaisina ja muistoa
ansaitsevina.
Eri historioitsijat väittävät, että tuo poloinen oli Espanjan
palveluksessa oleva italialainen sotamies; muun, nimenkään suhteen
he eivät ole yksimielisiä. Tadinon mukaan hän oli muudan Pietro
Antonio Lovato, kotoisin Leccon alueelta; Ripamontin mukaan taas
eräs Pier Paolo Locati, kotoisin Chiavennasta. Eri mieltä he ovat
niinikään hänen tulopäivänsä suhteen Milanoon, minkä edellinen sanoo
lokakuun 22:ksi, toinen seuraavan kuun samaksi päiväksi. Mutta
kumpaankaan ei voi luottaa. Nämä päivämäärät ovat ristiriidassa
toisten, paljoa todennäköisempien kanssa. Ja kuitenkin Ripamontilla,
joka kirjoitti dekurionien yleisneuvoston määräyksestä, olisi
pitänyt olla käytettävänään runsaasti keinoja hankkiakseen itselleen
tarpeellisia tietoja; ja Tadino, virkansa nojalla, saattoi paremmin
kuin kukaan muu, tuntea tällaisen seikan. Muuten olemme verranneet
eri päivämääriä, jotka kuten mainitsimme, näyttävät meistä
uskottavammilta, ja siitä seuraa, että tuo tapaus sattui ennen
passeja koskevan asetuksen julkaisemista. Ja jos asia olisi niin
tärkeä, voisimme todistaa tai likimaille todistaa, että se sattui
marraskuun ensi päivinä. Mutta epäilemättä lukija meidät siitä
vapauttaa.
Oli miten tahansa, tämä jalkasoturi ja poloinen onnettomuudentuoja
tuli Milanoon mukanaan mytty vaatteita, jotka olivat joko ostetut
tai varastetut saksalaisilta sotamiehiltä. Hän poikkesi majailemaan
taloon, jossa asui muutamia sukulaisiaan, Itäisen portin läheiseen
kaupunginosaan, lähelle kapusiinilaisten luostaria. Tuskin hän oli
saapunut, kun sairastui; hänet siirrettiin sairaalaan. Ajos, joka
huomattiin hänen kainalokuopassaan, pani heti hoitavan lääkärin
epäilemään hänen tautinsa luonnetta; neljäntenä päivänä hän kuoli.
Terveyslautakunta eristytti ja suljetutti hänen perheensä taloonsa;
hänen vaatteensa ja vuode, jolla hän oli levännyt sairaalassa,
poltettiin. Kaksi palvelijaa, jotka häntä siellä olivat hoitaneet,
ja muudan hyvä munkki, joka häntä viime hetkinään oli auttanut,
sairastuivat vuorostaan ruttoon muutaman päivän kuluttua. Se epäilys,
mikä siellä heti alusta oli herännyt taudin laadun suhteen ja ne
varokeinot, joihin sentähden oli ryhdytty, vaikuttivat, ettei
tartunta siellä levinnyt.
Mutta soturivainaja oli jättänyt sen siemeniä toisaalle, ja
ne alkoivat ennen pitkää itää. Ensimäinen, joka sai kokea sen
vaikutusta, oli sen talon isäntä, missä sotilas oli asunut,
eräs Carlo Colonna, luutunsoittaja. Silloin kaikki tämän talon
vuokralaiset terveyslautakunnan määräyksestä siirrettiin sairaalaan,
missä useimmat sairastuivat ja muutamat kohta kuolivat ilmeisesti
ruttoon.
Kaupungille tämän ruton myrkyllisiä siemeniä jo oli levinnyt näiden
henkilöiden seurustelun kautta sekä heidän vaatteistaan ja muista
esineistään, jotka sukulaiset, naapurit tai palvelijat olivat salaa
pelastaneet tarkastukselta ja liekeiltä. Lisäksi noita siemeniä
levisi joka päivä määräyksien puutteellisuuden, niiden toteuttamisen
laiminlyömisen ja niiden välttämisessä käytetyn viekkauden vuoksi,
ja niin ne salaa ja hitaasti, mutta jatkuvasti itivät koko tämän
loppuvuoden ja ensi kuukausina vuotta 1630. Aika ajoin, milloin
toisessa, milloin toisessa kaupunginkorttelissa muutamat ihmiset
siihen sairastuivat ja kuolivat. Mutta näiden tapausten harvinaisuus
poisti kaiken epäilyksen rutosta ja vahvisti yhä enemmän tuota
väestön typerää ja onnetonta luuloa, ettei ruttoa ollut olemassa,
ja ettei sitä koskaan ollut täällä ollut. Oli paljon lääkäreitäkin,
jotka toistivat kansan ääntä -- oliko se tässäkin tapauksessa Jumalan
ääni? -- ja ivasivat muutamien virkaveljiensä synkkiä ennustuksia
ja uhkaavia varoituksia. Ja heillä oli vallan valmiina yleisten
tautien nimiä merkitäkseen jokaista ruton lajia, joita heidän oli
määrä hoitaa, mitkä tahansa olivatkaan ne tunnusmerkit, jotka niissä
ilmenivät. Kun näiden tapausten tieto saapui terveyslautakuntaan,
mikä ei aina tapahtunut, se tuli useimmiten perille hyvin myöhään
ja hyvin epävarmana. Eristämisen ja sairaalan kammoksuminen
teroitti kekseliästä viekkautta; sairaat piiloitettiin, lahjottiin
haudankaivajat ja tarkastajat; jopa itse mainitun lautakunnan
alijäseniltä, jotka olivat sen valtuuttamat tarkastamaan ruumiita,
rahalla saatiin vääriä todistuksia.
Mutta kun terveyslautakunta jokaisen tiedon johdosta, minkä oli
onnistunut saamaan, käski polttaa vaatteet, eristi talot, lähetytti
perheet sairaaloihin, on helppo käsittää, miten suuresti sitä
vihasivat ja vastustivat kansa, "aatelisto, kauppiaat ja rahvas",[49]
he näet kaikki olivat täynnä sitä vakaumusta, että kaikki tuo oli
pelkkää mielivaltaista kiusantekoa, vailla aihetta ja tarkoitusta.
Vihan raskain taakka lankesi kahden lääkärin, jo mainitsemamme
Tadinon ja senaattori Settalan, ylilääkärin pojan niskoille.
Tämä viha meni niin pitkälle, että he eivät enää voineet kulkea
torin halki ilman että heitä ahdistettiin karkein sanoin, jopa
kivenheitoillakin. Ja epäilemättä eriskummainen ja mainitsemista
ansaitseva on se asema, missä nämä kaksi miestä olivat, jotka
huomasivat tämän hirvittävän vitsauksen jättiläisaskelin etenevän,
jotka kaikilla mahdollisilla keinoilla koettivat sitä ehkäistä, ja
jotka paitsi itse yrityksen vaikeutta joka taholla kohtasivat yleisen
vastahakoisuuden asettamia esteitä ja jotka lisäksi olivat kaikkien
valitusten ja kirousten maalitauluna ja saivat kuulla, että muka
olivat isänmaan vihollisia: _pro patriae hostibus_, sanoo Ripamonti.
Tämä mieletön viha kohtasi osaksi toisiakin lääkäreitä, jotka
hekin olivat varmat siitä, että rutontartunta oli olemassa, ja
jotka suosittelivat varokeinoja ja koettivat kaikille levittää
kolkkoa vakaumustaan. Sävyisimmät pitivät heitä herkkäluuloisina
ja itsepäisinä; kaikkien muiden mielestä se oli ilmeistä
petkutusta ja juoni, jonka avulla tahdottiin omiin tarkoituksiin
käyttää yleistä pelontilaa. Kuuluisa lääkäri Lodovico Settala,
lähes kahdeksankymmenvuotinen vanhus, entinen Pavian yliopiston
lääketieteen professori, sittemmin moralifilosofian professori
Milanossa, useiden silloin kuuluisien teosten kirjoittaja, mainehikas
siitä, että häntä oli kutsuttu useiden muiden yliopistojen
opettajaksi, nimittäin Ingolstadtin, Pisan, Bolognan ja Padovan
yliopistojen, kuuluisa niinikään siitä epäitsekkäisyydestä, millä
aina oli hylännyt nämä kutsut, oli epäilemättä yksi aikansa
vaikutusvaltaisimpia ja enimmin kunnioitettuja henkilöitä. Hänen
laajojen tietojensa tuottamaan kunniaan liittyi jalon elämänsä maine,
ja häntä ympäröivään ihailuun yhtyi siitä aiheutunut kiintymys, että
hän jalona ihmisystävänä hoiti ja auttoi köyhiä. Näiden etevien
ominaisuuksien meissä herättämää kunnioitusta himmentää seikka, mikä
päinvastoin noina aikoina epäilemättä oli omansa sitä kohottamaan,
nimittäin että miesparka yhtyi aikalaistensa yleisimpiin ja
turmiollisimpiin ennakkoluuloihin. Tosin hän oli edellä rahvaasta,
mutta hän ei siitä edentynyt, mikä aiheuttaa onnettomuutta ja usein
tekee tyhjäksi vaikutusvallan, joka on parhaiden avujen tuottama.
Mutta ei edes hänen nauttimansa yleissuosio voinut voittaa yleistä
mielipidettä ruttoon nähden, eikä se edes voinut suojella häntä
tuon rahvaanaineksen vihalta ja loukkauksilta, joka mitä helpoimmin
tunteistaan siirtyy kouraantuntuviin todistuksiin ja tekoihin.
Kun hän eräänä päivänä kantotuolissa kulki potilaitaan tarkastamassa,
rahvas alkoi kokoontua hänen ympärilleen, huutaen, että hän muka
oli niiden johtaja, jotka kaikin mokomin väittivät ruton olevan
liikkeellä, että hän synkällä naamallaan ja inhoittavalla suurella
parrallaan herätti kaupungilla kauhistusta, tehden tämän kaiken,
hankkiakseen lääkäreille työtä. Väenpaljous ja raivo kasvamistaan
kasvoivat, niin että kantajien, nähdessään uhkaavan vaaran, oli pakko
joutuin viedä herransa turviin tuttavien luo, joiden talo onneksi
oli vallan lähellä. Tämä hänelle tapahtui sentähden, että hän oli
selväkatseinen, että oli sanonut totuuden, että oli tahtonut pelastaa
rutosta tuhansia ihmisiä. Mutta kun hän kerran surkuteltavalla
neuvollaan oli puolestaan melkoisesti aiheuttanut sen, että köyhää
tyttöparkaa kidutettiin ja että hänet noitana elävänä poltettiin
sentähden, että hänen isännällään oli kova vatsakipu, ja että toinen
mies, jonka talossa hän aikaisemmin oli palvellut, kuolettavasti
oli häneen rakastunut,[50] hän silloin epäilemättä saavutti yleistä
hyväksymistä, julkisesti varmaankin hänen tietojaan uudelleen
ylisteltiin ja kaiketi hän tämän johdosta sai uuden kunnianimen ylen
ansiokkaana kansalaisena, mitä suorastaan inhoittaa ajatella.
Mutta maaliskuun lopulla alkoivat ensin Itäisen portin
korttelissa, sitten kaikissa muissakin kaupunginosissa lisääntyä
taudintapaukset ja kuolleiden luku, ja taudeissa tuli ilmi omituisia
kouristuskohtauksia, sydämentykytyksiä, horrostiloja, hourailuja ja
noita kammoittavia täpliä ja ajoksia; kuolema seurasi useimmiten
nopeasti, rajuna, usein äkkiarvaamatta, ilman mitään edellä
näyttäytynyttä taudin merkkiä. Ne lääkärit, jotka siihen asti olivat
vastustaneet sitä, että tauti olisi aiheutunut tartunnasta, eivät
nyt tahtoneet tunnustaa, mitä olivat pilkanneet, mutta kun heidän
oli pakko antaa erityinen nimi uudelle taudille, joka oli tullut
liian yleiseksi ja huomattavaksi, jotta se olisi voinut mennä ilman
nimeä, he keksivät nimen paha kuume, _rutonkaltainen_ kuume; kurjaa
väistelyä ja häpeällistä sanapetosta, mikä oli omansa suurta tuhoa
matkaansaamaan; sillä samalla kun he näyttivät lähentelevän totuutta,
he täten kuitenkin sivuuttivat sen, mikä olisi ollut kaikkein
tärkeintä ottaa huomioon, nimittäin, että tauti levisi tartunnan
kautta. Virkamiehet, ikäänkuin heräten sikeästä unesta, alkoivat
hieman enemmän kallistaa korvaansa terveyslautakunnan vaatimuksille
ja neuvoille, panna täytäntöön sen määräyksiä, talojen eristämisiä ja
saastutettujen esineiden takavarikkoon ottamisia.
Terveyslautakunta pyysi lakkaamatta varoja suorittaakseen
jokapäiväisiä ja päivä päivältä yhä kasvavia menoja sairaalassa
ja muussa sairaanhoidossa; ja se pyysi niitä dekurioneilta,
odottaessaan, että päätettäisiin -- jos sitä yleensä koskaan
päätettiin -- pitikö näiden menojen juosta kaupungin vai
kuninkaallisen rahaston varoista. Dekurioneja ahdisti suurkansleri ja
samoin maaherra, joka uudelleen oli ryhtynyt Casalea piirittämään;
niinikään heitä kiusasi senaatti, joka kehoitti heitä hankkimaan
kaupungille muonavaroja ennenkuin siltä kiellettäisiin yhteys toisten
maakuntien kanssa, siinä tapauksessa, että rutontartunta siellä
kävisi yleiseksi, sekä ylläpitämään suurta osaa asukkaista, joilta
työ oli loppunut. Dekurionit koettivat hankkia rahoja lainaamalla ja
säätämällä uusia veroja; ja siitä, minkä saivat kokoon, he antoivat
vähän terveyslautakunnalle ja vähän köyhille. He ostivat vähän viljaa
ja tyydyttivät ainoastaan osaksi puutetta.
Ja suuren ahdistuksen päivät eivät vielä olleet saapuneet.
Sairaalassa, missä hoidokkaiden luku huolimatta jokapäiväisistä
kuolemantapauksista päivä päivältä kasvamistaan kasvoi, ilmestyi
toinen suuri vaikeus. Täytyi siellä vakaannuttaa palvelus ja
kuri, valvoa määrätyn eristämisen noudattamista, saattaa voimaan
terveyslautakunnan säätämä järjestys. Sillä alusta alkaen siellä
oli vallinnut täydellinen sekasorto, mikä johtui useiden sairaalaan
suljettujen hillittömyydestä ja itse virkamiesten huolimattomuudesta
ja keskinäisistä salaisista sopimuksista. Kun eivät dekurionit ja
terveyslautakunta tietäneet mitä tehdä, johtui heidän mieleensä
tuuma kääntyä kapusiinilaisten puoleen. Ja he vetosivat pyyntöineen
maakunnan luostari-asiamieheen, joksi häntä sanottiin, ja joka hoiti
vähää ennen kuolleen luostaripiirin esimiehen tointa, anoen,
että hän antaisi heille sopivan miehen hallitsemaan tätä kolkkoa
valtakuntaa. Luostari-asiamies ehdoitti tuollaiseksi johtajaksi
luostariveljeä, nimeltä Felice Casati, joka oli ikämies, ylen kuuluisa
ihmisrakkaudestaan, toimeliaisuudestaan, lempeydestään, mutta samalla
luonteenlujuudestaan -- mikä kuuluisuus, kuten myöhemmin selviää, oli
hyvin ansaittu. Hänelle annettiin toveriksi ja samalla avustajaksi
luostariveli Michele Pozzobonelli, vielä nuori mies, mutta vakava ja
ankara mielipiteiltään ja ulkomuodoltaan. Molemmat vastaanotettiin
erittäin halukkaasti; ja maaliskuun 30 päivänä he astuivat
sairashuoneeseen. Terveyslautakunnan puheenjohtaja itse saattoi heidät
sinne ja teki heidän kanssaan siellä kierroksen, ikäänkuin jättääkseen
sen heidän huostaansa. Ja kutsuttuaan koolle palvelijat ja
kaikenasteiset virkamiehet, hän heidän läsnäollessaan julisti Felicen
tämän laitoksen yksinvaltiaaksi esimieheksi. Sitä myöten kuin
sittemmin tuo kurja joukko siellä kasvoi, toisia kapusiinimunkkeja
riensi sinne; ja he toimivat siellä tarkastajina, rippi-isinä,
taloudenhoitajina, sairaanhoitajina, keittäjinä ja pesijöinä, sanalla
sanoen jokaisessa tarpeellisessa toimessa.
Veli Felice oli aina touhussa ja täynnä intoa ja kulki yöt päivät
pylväskäytävissä, avaralla pihalla, huoneissa, joskus tapparakeihäs
kädessä, toiste ainoastaan yllänsä jouhinen kidutuspaita. Hän
rohkaisi ja järjesti kaikkea, otti huomioon valitukset, uhkasi,
rankaisi, nuhteli, lohdutti, kuivasi ja vuodatti kyyneleitä. Heti
alussa hän sairastui ruttoon, parani siitä ja ryhtyi uuden hehkuvan
innon valtaamana entisiin tehtäviinsä. Hänen virkaveljistään useimmat
tehtäviään suorittaessaan heittivät henkensä, ja kaikki sen tekivät
iloisesti alistuvin mielin.
Tämäntapainen ehdoton käskyvalta oli epäilemättä omituinen keino;
omituinen kuin itse onnettomuus ja tämä aika. Ja jollei meillä olisi
muita todistuksia, tämä yksin riittäisi osoittamaan ja todistamaan,
miten raaka ja huonosti järjestetty silloinen yhteiskunta oli.
Mutta näiden munkkien urhous, kärsimykset ja harras uhrautuminen
ansaitsevat silti, että niitä mainitaan kunnioittaen, heltyen ja
tuollaista kiitollisuutta tuntien, mikä aina herää, kun ihminen
toiselle ihmiselle tekee suurta palvelusta. Ken kuolee hyvää
tehdäkseen, se omistaa minä aikana ja millaisten olojen vallitessa
tahansa ylevän ja ihailua ansaitsevan hyveen. "Sillä, jos nuo
luostariveljet eivät olisi olleet siellä", sanoo Tadino, "olisi koko
kaupunki varmasti joutunut tuhon omaksi; ja oli todella ihmeellistä,
että nuo munkit saattoivat niin lyhyessä ajassa tehdä niin paljon
yleishyvää varten; ja että he, saamatta kaupungilta mitään, tai
jos saivat, hyvin vähän apua, omalla yritteliäisyydellään ja
älykkäisyydellään ovat voineet ylläpitää sairaalassa niin monta
tuhatta köyhää".[51]
Tuo itsepäisyys kieltää ruton olemassaoloa luonnollisesti heikkeni
ja katosi päivä päivältä rahvaassakin, mikäli tämä vitsaus kasvoi
ja leveni -- olisikin täytynyt sulkea silmänsä, jos olisi tahtonut
olla sitä näkemättä -- mikä tapahtui kosketuksen ja seurustelun
kautta. Tämän huomasi varsinkin kun rutto, pysyteltyään jonkun aikaa
yksinomaan köyhien keskuudessa, alkoi etsiskellä huomattavimpia
henkilöitä. Ylilääkäri Settala oli näiden joukossa; ja kun hän
silloin oli merkillisimpiä ihmisiä, hän ansaitsee, että häntä nyt
erityisesti mainitaan. Sanottiinko ainakin: tuo vanhusparka oli
oikeassa? Ken sen tietää?
Miten olikaan, rutto tarttui häneen, hänen vaimoonsa, kahteen
poikaansa ja seitsemään palvelijaansa. Hän itse ja yksi pojistaan
paranivat; kaikki muut kuolivat. "Tällaiset kaupungissa sattuneet
tapaukset", sanoo Tadino, "panivat aateliston ja rahvaan
ajattelemaan; ja epäuskoiset lääkärit ja tietämätön ja ylimielinen
kansa alkoivat sulkea suunsa, kiristää hampaitaan ja rypistää
kulmakarvojaan".[52]
Mutta piintyneestä itsepäisyydestä johtuva vastahakoisuus, kostonhimo
on joskus niin hirvittävä että melkein tekisi mieli toivoa, että
se loppuun asti olisi pysynyt järkähtämättömänä ja voittamattomana
vastoin järjen ja ilmeisen selvyyden vaatimuksia; ja kyseessä oleva
tapaus epäilemättä oli sellaisia, joihin viittaamme. Ne, jotka
niin itsepintaisesti ja niin kauan olivat kieltäneet keskellään ja
läheisyydessään piilevän tartunnan siementen olemassaolon, mitkä
saattoivat luonnollisella tavalla levitä ja tehdä tuhoja, olivat
tästälähin kykenemättömät kieltämään tartunnan levenemistä, mutta
eivät silti tahtoneet myöntää, että tuo tartunta oli tapahtunut
luonnollisella tavalla -- samallahan he olisivat myöntäneet olevansa
hyvin tietämättömiä ja syyllisiä -- ja sentähden he olivat erittäin
taipuvaiset johtamaan sitä jostakin muusta syystä, pitämään
hyväksyttävänä mitä muuta syytä tahansa, mikä vaan keksittäisiin.
Pahaksi onneksi oli yksi sellainen vallan valmiina sen ajan yleisessä
katsanto- ja perintötavassa, mikä ei ollut laita yksin Italiassa,
vaan myös kaikkialla Europassa, nimittäin myrkynsekoittaja-temput,
pirulliset vehkeet, joita harjoittivat salaa liittoutuneet,
levittääkseen tartuttavien myrkkyjen ja noitumisen avulla ruttoa.
Sellaisia ja senkaltaisia seikkoja oli oletettu ja uskottu monen muun
tarttuvan taudin aikana ja erittäin sen kulkutaudin kestäessä, joka
oli raivonnut Milanossa puolta vuosisataa aikaisemmin. Tämän lisäksi
edellisenä vuotena oli maaherralle saapunut kuningas Filip IV:nnen
allekirjoittama kirje, missä hänelle ilmoitettiin, että Madridista
oli paennut neljä ranskalaista, joita oli ajettu takaa epäiltyinä
myrkyllisten ja ruttoa synnyttävien voiteiden levittämisestä;
että maaherran siis tuli olla varuillaan ja ottaa selvä, olivatko
he sattumalta tulleet Milanoon. Maaherra oli ilmoittanut kirjeen
sisällyksen senaatille ja terveyslautakunnalle. Mutta nämä eivät
silloin näy siihen kiinnittäneen erityistä huomiota. Mutta kun
rutto oli puhjennut esiin, kun sen olemassaolo oli tunnustettu,
tämän tiedonannon muistaminen oli omansa vahvistamaan epämääräistä
aavistusta, että tässä piili rikollinen ilkivaltaisuus, jopa se
saattoi olla tilaisuus sellaisen syntymiseen.
Mutta kaksi seikkaa, joista toinen johtui sokeasta ja mielettömästä
pelosta, ja toinen jonkinlaisesta luonnottomasta ilkeydestä,
muutti tuon mahdollisen rikoksen epämääräisen epäilemisen varmaksi
epäluuloksi ja useissa varmaksi vakaumukseksi, että todella oli
olemassa rikollinen hanke ja varsinainen salaliitto kansan henkeä
vastaan.
Muutamat luulivat toukokuun 17:nnen päivän illalla nähneensä eräiden
henkilöiden tuomiokirkossa voitelevan välilaipiota, joka eroitti eri
sukupuolisten kirkkopenkit toisistaan, ja nämä näkijät kuljetuttivat
yöllä pois kirkosta tuon laipion ja kaikki sen viereiset penkit.
Terveyslautakunnan puheenjohtaja neljän lautakunnan jäsenen seurassa
riensi saapuville ottamaan selvän asianlaidasta, mutta tarkastettuaan
laipion, penkit ja vihkivesimaljan pilarin ei hän löytänyt mitään,
mikä olisi antanut aihetta tuohon typerään myrkyttämisen epäluuloon;
kuitenkin hän tahtoi tyydyttää näiden hourivien ihmisten oikkua
ja huomautti -- _enemmän noudattaakseen tuhlailevaa varovaisuutta
kuin tarpeen vaatimusta_ -- että riitti, jos vedellä huuhteli
laipiota. Tämä lauta- ja penkkikasa herätti suunnatonta pelkoa
rahvaanjoukossa, jolle pieninkin esine niin helposti muuttuu
todistuskappaleeksi. Väitettiin ja uskottiin yleisesti, että
tuntemattomat henkilöt olivat myrkyllisillä voiteilla sivelleet
kaikki penkit, seinät; jopa tuomiokirkon kellojen köydetkin. Eikä
tämä ollut tuollainen ohimenevä, hetken mielenliikutuksen synnyttämä
huhu; kaikki silloisten kirjailijain ajankuvaukset -- muutamat useita
vuosia myöhemminkin kirjoitetut -- mainitessaan tämän tapauksen
väittävät yhtä varmasti sen todenperäisyyttä. Olisipa pakko arvailla
todellista asianlaitaa, ellei se selviäisi eräästä terveyslautakunnan
maaherralle kirjoittamasta kirjelmästä, jota säilytetään San Fedelen
arkistossa, jonka sieltä olemme löytäneet ja josta lainaamamme kohdat
olemme painattaneet kursiivilla.
Seuraavana aamuna uusi, eriskummaisempi ja merkitsevämpi
näky kiihoitti asujanten katseita ja mieliä. Kaikissa
kaupunginkortteleissa näki laajoilla alueilla ovet ja talojen
etusivut tahratun jonkinlaisella vaaleankeltaisella likaisella
töherryksellä, joka tuntui olevan niihin painettu pesusienellä.
Joko tämä johtui rikollisesta halusta synnyttää yleisempää ja
melukkaampaa kauhua, tai vielä rikollisemmasta pyrkimyksestä lisätä
yleistä sekasortoa ja hämmennystilaa tai vielä jostakin toisesta
vaikuttimesta. Tämä tapaus on muuten niin selvästi todistettu,
että tuntuisi järjettömämmältä olettaa sen nojaavan sairaaloisen
mielikuvituksen unikuviin kuin johtuvan ilkivaltaisuudesta, sillä
eihän tämä suinkaan ollut ensimäinen, eikä liioin viimeinen
senlaatuinen ilmiö. Ripamonti, joka usein puhuessaan tällaisista
voiteluista, useimmiten ivaa yleistä herkkäluuloisuutta, vakuuttaa
nähneensä tämän töhräyksen ja kuvaa sitä.
Yllämainitussa kirjeessä terveyslautakunnan jäsenet kertovat asian
samaan tapaan; he puhuvat tällä aineella koiriin nähden tehdyistä
kokeista, joilla ei ollut mitään pahoja seurauksia; he lisäävät,
että _tämä uhkateko pikemmin johtui julkeasta vallattomuudesta
kuin rikollisesta tarkoituksesta_. Tämä vakaumus osoittaa, että he
vastaiseksi olivat tarpeeksi levollisia, niin että tasapuolisesti
saattoivat asioita arvostella. Muut ajantiedot -- emme puhu näiden
antamista itse tapahtuman todistuksista -- vakuuttavat samalla että
alussa oli useimpien vakaumus se, ettei tuo teko voinut johtua muusta
kuin huonosta pilasta, ilkeästä päähänpistosta. Ei yksikään mainitse
henkilöitä, jotka olisivat vastustaneet tätä selitystä. Ja varmaankin
he olisivat niitä maininneet, jos sellaisia olisi ollut, vaikkapa
vaan huomauttaakseen heidän nurinkurisuuttaan.
En luulisi aiheettomaksi tässä koota ja esittää kuuluisan houru-tilan
yksityiskohtia, ne kun ovat suureksi osaksi epäselviä tai osaksi
vallan tuntemattomia. Sillä erehdyksissä ja eritoten suuren
joukon erehdyksissä minusta tuntuu mieltäkiinnittävimmältä ja
hyödyllisimmältä tutkia juuri niiden kehityskulkua, niitä muotoja,
joihin ne ovat verhoutuneet ja tapaa, miten ne ovat saattaneet
tarttua mieliin ja lopulta vallata ne.
Kaupunki, joka oli suuren levottomuuden alaisena, joutui nyt
täydelliseen sekasortoon. Talojen omistajat kärvensivät palavilla
oljilla kaikki talojensa tahratut paikat; ohikulkijat pysähtyivät,
kauhistuivat, värisivät. Muukalaiset yksistään tämän ominaisuutensa
vuoksi joutuivat epäluulon alaisiksi, ja kun heidät helposti tunsi
puvuistaan, rahvas vangitsi heidät kadulla ja sulki vankilaan.
Vangituita kyseltiin ja tutkittiin, samoin vangitsijoita ja
todistajia; ei löydetty ainoatakaan syyllistä. Mielet olivat
vielä tarpeeksi selvät voidakseen epäillä, punnita ja käsittää.
Terveyslautakunta julkaisi asetuksen, mikä lupasi palkinnon
ja rankaisemattomuuden sille, joka voisi antaa selviä tietoja
teon toimeenpanijoista. _Koska meistä joka tapauksessa ei näytä
sopivalta_, näin sanovat nuo herrat mainitussa kirjoitelmassa, joka
on päivätty toukokuun 21 päivä, mutta joka ilmeisesti oli kirjoitettu
jo 19, mikä esiintyy painetun asetuksen alalaidassa, _että tämä
rikos missään suhteessa voisi jäädä rankaisematta, varsinkin näin
vaarallisina ja epäluulonalaisina aikoina, niin olemme, kansan
tyydytykseksi ja rauhoittamiseksi ja saadaksemme ilmi tietoja tästä
teosta, tänä päivänä tämän asetuksen julkisuuteen saattaneet_,
j.n.e. Itse asetuksessa ei kuitenkaan sanallakaan, ei ainakaan
suoranaisesti, mainittu tuota viisasta ja rauhoittavaa olettamusta,
jonka olivat saattaneet maaherran tietoon, ja tämä vaiteliaisuus
osoittaa, miten hurja oli kansan harhaluulo ja miten moitittava oli
lautakunnan myöntyväisyys, sitä rikollisempi, kun se seurauksiltaan
saattoi olla varsin turmiollinen.
Sillävälin kuin terveyslautakunta tiedusteli, olivat monet kansan
keskuudessa, kuten usein sattuu, jo löytäneet. Niistä, jotka varmasti
luulivat tuota töhräysainetta myrkylliseksi voiteeksi, toiset
väittivät, että se oli Gonzalo Fernandez de Cordovan toimeenpanemaa
kostoa niiden solvausten johdosta, jotka hänen lähtiessään olivat
tulleet hänen osakseen; toiset taas, että se oli kardinaali
Richelieun juoni, minkä tarkoituksena muka oli tehdä Milano tyhjäksi
asukkaista ja sitten helposti anastaa se. Toiset, minkä nojalla
lienevätkin sen tehneet, väittivät ilkityön toimeenpanijoiksi kreivi
Collaltoa, Wallensteinia tai jotain milanolaista aatelismiestä, jopa
muitakin henkilöitä. Eikä puuttunut niitä, kuten jo mainitsimme,
jotka pitivät tekoa pelkkänä ilkeänä kepposena, sanoen sen
toimeenpanijoiksi koululaisia, nuoria herroja ja upseereja, jotka
ikävystyivät Casalea piirittäessään. Mutta sittemmin, kun ei nähty,
niin kuin alussa oli pelätty, siitä syntyvän mitään tartuntaa eikä
yleistä tuhoa, tämä luultavasti oli syynä siihen, että tämä ensi
kauhu hetkeksi tyyntyi, ja että koko juttu oli tai näytti olevan
vaipunut unhoitukseen.
Oli olemassa muutamia henkilöitä, jotka eivät vielä uskoneet ruton
puhkeamiseen. Ja kun sekä sairaalassa että kaupungilla siellä
täällä joku potilas parani, "rahvas ja monet asiasta tiedon saaneet
lääkäritkin -- ilmeisen selvyyden voittaman mielipiteen viime
todisteluissa on aina jotain mieltäkiinnittävää -- väittivät, ettei
tuo tauti ollutkaan oikeata ruttoa, muutenhan kaikki olisivat siihen
kuolleet".[53] Poistaakseen kaikki epäilykset terveyslautakunta keksi
asianhaarojen mukaisen keinon, silminnähtävän todistuksen, jommoista
tämä aika vaati tai saattoi johdattaa mieleen.
Eräänä helluntain juhlapäivänä oli kaupungin asukkailla tapana
joukoittain lähteä San Gregorion hautausmaalle, joka sijaitsi Itäisen
portin edustalla, rukoilemaan edelliseen ruttoon kuolleiden ja sinne
haudattujen puolesta. Kun tämä uskonnollinen tapa vähitellen oli
huonontunut huvitus- ja komeilutilaisuudeksi, jokainen lähti sinne
yllään parhaat vaatteensa. Samana päivänä oli muiden uhrien joukossa
kokonainen perhe kuollut ruttoon. Suurimman väentulvan kestäessä,
keskellä vaunuja ja jalkalaisia kuljetettiin tämän perheen jäsenten
ruumiita, terveyslautakunnan määräyksestä, mainitulle kirkkomaalle;
ne olivat avoimissa ruumisvaunuissa vallan alastomina, jotta kansa
saattoi nähdä niissä ruton selvät merkit ja inhoittavan leiman.
Kauhunhuuto kohosi kaikkialla, mistä nuo ruumisvaunut kulkivat ohi;
pitkällinen murina kuului niiden jälessä, liikkui niiden edellä.
Siitäperin alettiin yleisemmin uskoa ruttoon; mutta se itsekin päivä
päivältä voitti yhä enemmän alaa. Ja tämä lukuisasti koolle tullut
väenpaljous epäilemättä melkoisesti edisti sen levenemistä.
Alussa siis ei mitään ruttoa, ei ollenkaan mitään; olipa kielletty
sen nimeäkin mainitsemasta. Sitten seurasi rutontapaista kuumetta;
käsite pääsi voimaan, mutta epäsuorasti laatusanan muodossa. Vähän
myöhemmin ei vieläkään oikeata ruttoa, toisin sanoen, oikeastaan
ruttoa, mutta erityisellä tavalla käsitettynä; ei oikeata ruttoa,
mutta jotain, jolle ei keksitä toista nimeä. Lopuksi ruttoa, ilman
epäilystä ja vastustusta. Mutta siihen liittyy jo toinen käsite,
nimittäin myrkytys ja ilkiteko, mikä muuttaa ja sekoittaa pois tuon
sanan ilmaisemaa käsitettä, jota ei enää voida välttää.
Luullakseni ei tarvitse olla kovin perehtynyt käsitteiden ja sanojen
kehityshistoriaan, huomatakseen, että monet niistä ovat kulkeneet
samaa tietä. Kiitos taivaan, ei niitä ole monta tämänlaatuista ja
näin tärkeätä, jotka ovat selvinneet tällä hinnalla ja joihin on
liittynyt tämänluontoisia lisäntöjä.
Olisi kuitenkin mahdollista, sekä suurissa että pienissä asioissa,
suureksi osaksi välttää tuota pitkää ja mutkikasta tietä, jos
noudattaisi jo ammoisista ajoista suositeltua menettelytapaa,
nimittäin havaitsemista, kuuntelemista, vertailua ja mietintöä ennen
puhumista.
Mutta tämä seikka yksinään, nimittäin puhuminen, on siihen määrään
helpompi ja yksinkertaisempi kuin nuo kaikki muut yhteensä, että
meitä, jotka viehätymme puhumaan, sopinee hieman lempeämmin tuomita.