Vaikka suurin väentulva ei tapahtunut siltä puolen, mistä nuo
kolme pakolaista lähestyivät laaksoa, he kuitenkin tällä matkansa
loppupuolella alkoivat kohdata matka- ja onnettomuus-kumppaneita,
jotka poikkiteiltä ja pikkupoluilta jo olivat saapuneet tai
paraillaan saapuivat valtatielle. Tällaisten asianhaarojen vallitessa
kaikki, jotka toisensa kohtaavat, ovat melkein kuin tuttavia. Joka
kerta kuin rattaat olivat tulleet jonkun jalkalaisen kohdalle,
vaihdettiin kysymyksiä ja vastauksia. Joku oli lähtenyt pakoon, kuten
ystävämme, odottamatta sotilasten tuloa; toinen oli kuullut rumpujen
pärinää; kolmas oli nähnyt itse sotilaat ja kuvasi heitä niin kuin
jokaisen pelästyneen ihmisen on tapana kuvata.
-- Onpa meillä sentään ollut onnea, sanoivat molemmat naiset.
Kiittäkäämme siitä taivasta. Menkööt tavaramme hukkaan; olemmehan
kuitenkin itse pelastuneet.
Mutta Don Abbondion mielestä ei ollut syytä niin suureen
tyytyväisyyteen; kaikkea muuta. Tuo ihmistulva, jonka näki ja enemmän
se vielä runsaampi, jonka kerrottiin liikkuvan toisella laakson
suulla, alkoivat herättää hänessä melkoista levottomuutta.
-- Oh, mikä ikävä juttu! hän mutisi molemmille naisille hetkenä,
jolloin ei kukaan ollut kuultavissa. Oh, mikä juttu! Ettekö älyä,
että näin suuren ihmispaljouden kokoaminen yhteen paikkaan näyttää
siltä, kuin väkisin tahtoisi vetää sinne noita sotureita? Kaikki
piiloittavat, kaikki vievät mukaansa tavaransa; taloihin ei jää
mitään. Epäilemättä nuo roistot luulevat, että tuolla ylhäällä on
aarteita. Aivan varmaan he sinne tulevat... Oi minua poloista! Mihin
kiipeliin olenkaan joutunut!
-- Onpa heillä muuta tehtävää kuin kiivetä tuonne ylös; heidänkin
tulee kulkea omia teitään. Ja muuten olen kuullut sanottavan, että
vaaran uhatessa on parempi olla monta yhdessä.
-- Monta yhdessä? Monta yhdessä? toisti Don Abbondio. Oi sinua
naisparkaa! Etkö tiedä, että yksi peitsimies tuhoaa sata tuollaista
henkilöä. Ja jos he sitten saavat päähänsä tehdä tyhmyyksiä, niin
olisikohan kenties hauskaa joutua keskelle taistelua? Oi, minua
onnetonta. Olisi ollut vähemmän vaarallista paeta vuoristoon. Pitääkö
siis kaikkien sulloutua yhteen samaan paikkaan!... Tuskastuttavaa
väkeä ... hän sitten mutisi matalammalla äänellä; kaikki ne
lakkaamatta kulkevat toinen toisensa jälessä kuin järjettömät
nautaeläimet.
-- Samaan tapaan, huomautti Agnese, he voisivat sanoa meistä.
-- Vaiti, vaiti, virkkoi Don Abbondio, joutavat puheet eivät tässä
hyödytä mitään. Mikä on tehty, se on tehty. Kun kerta on tänne tultu,
niin on täällä oltava. Tulee käymään niinkuin Kaitselmus sallii.
Taivas meitä suojelkoon!
Mutta pahemmaksi kävi tila kun hän laakson suulla huomasi vahvan
aseellisen joukon, toisia erään talon kynnyksellä, toisia alikerran
huoneissa. Salaa hän katsahti heihin. Tosin ne eivät olleet niitä
samoja kasvoja, jotka oli kohdannut edellisellä ja tuskallisella
matkallaan; tai jos niitä olikin joukossa, ne olivat suuresti
muuttuneet. Mutta siitä huolimatta on vaikea kuvailla sitä
vastenmielistä tunnetta, minkä tämä näky hänessä herätti.
-- Oi minua onnetonta! hän ajatteli. Näkeehän sen nyt jo, että he
aikovat tehdä mielettömyyksiä! Mutta eihän voinutkaan olla toisin;
olisihan minun pitänyt odottaakin sitä sellaisen miehen puolelta.
Mutta mitä hän aikoo tehdä? Aikooko hän ryhtyä sotaan? Tahtooko
hän näytellä kuningasta? Oi minua miesparkaa! Tällaisissa oloissa,
jolloin jokainen tahtoisi piiloittautua maan alle, hän päinvastoin
hakee kaikkia keinoja tulla huomatuksi, pistää silmään; näyttääpä hän
oikein tahtovan heitä yllyttää.
-- Katsokaa nyt, herra isäntä, sanoi hänelle Perpetua, eikö täällä
ole kelpo väkeä, joka kykenee meitä puolustamaan, Tulkootpa vaan
nyt nuo sotilaat! Nämä ovat toisenlaisia miehiä kuin meidän kylämme
pelkurit, jotka eivät kykene muuhun kuin käpälämäkeen.
-- Vaiti, vastasi Don Abbondio puoliääneen, mutta vihaisena; vaiti,
sanon minä, sinä et tiedä mitä puhut. Rukoile Jumalaa, että noiden
sotilaiden olisi kiire, tai että eivät saa tietää mitä täällä tehdään
tai miten tätä seutua varustetaan puolustustilaan kuin linnoitusta.
Etkö tiedä, että soturien ammatti on linnoitusten valloittaminen? He
eivät muuta hartaammin toivo. Ryntäys linnoituksen kimppuun on heistä
yhtä hauskaa huvia kuin häihin meneminen, sillä kaikki, minkä sieltä
saavat käsiinsä, on heidän omaansa. He paljastavat miekkansa ja
tappavat jokikisen voitetuista. Oi minua onnetonta! No niin, saanpa
nähdä, enkö löydä jotain keinoa paeta turviin jollekin kalliolle.
Taistelun tuoksinasta he eivät ainakaan minua tavoita, sen takaan.
-- Jos pelkäätte sitäkin, että teitä suojellaan ja autetaan ... alkoi
jälleen Perpetua...
Mutta Don Abbondio keskeytti hänet ankarasti, kuitenkin yhä vaan
puoliääneen:
-- Suu kiinni, ja varo visusti lavertelemasta toisille mitä tässä
olemme puhuneet. Voi muuten sinuas poloista. Muista, että tällaisessa
paikassa aina täytyy näyttää tyytyväiseltä ja hyväksyä kaikki, minkä
näkee.
"Pahan-yön" kohdalla he näkivät toisen asestetun joukon, joille Don
Abbondio nosti lakkia, itsekseen ajatellen:
-- Voi, voi, olenpa totisesti joutunut keskelle sotaleiriä!
Siihen pysähtyivät rattaat, ja he astuivat alas. Don Abbondio maksoi
kiireisesti ja päästi kyyditsijän menemään. Sitten hän molempien
seuralaistensa kanssa alkoi kiivetä rinnettä ylös, sanaakaan
hiiskumatta. Näiden paikkojen näkeminen herätti joka askeleella
hänen mielikuvituksessaan nykyhetken levottomuuden sekaisena ensi
kerralla täällä kokemansa ahdistuksen, Agnese, joka ei koskaan ollut
näitä paikkoja nähnyt ja joka mielessään niistä oli muodostanut
eriskummaisen kuvan, mikä palasi joka kerta kuin hän ajatteli Lucian
kammoittavaa matkaa, näki ne nyt sellaisina kuin ne todella olivat ja
tunsi ikäänkuin uudelleen ja vilkkaammin noita tuskallisia muistoja.
-- Oi, herra pastori! hän huudahti, kun ajattelen, että Lucia parkani
on kulkenut tätä tietä.
-- Olkaa toki vaiti, varomaton nainen! Don Abbondio huusi hänen
korvaansa. Ovatko nuo sopivia puheita täällä? Ettekö tiedä, että nyt
olemme hänen talossaan? Onneksi ei kukaan teitä kuullut; mutta jos
vielä puhutte tuohon tapaan...
-- No, no, mitä siihen tulee, minä kyllä asian ymmärrän. Luuletteko,
etten minä ollenkaan ole oppinut sopivaa käytöstapaa?
-- Sopiva käytöstapa on siinä, ettei sano seikkoja, jotka voivat
olla epämiellyttäviä varsinkin sille, joka ei ole tottunut sellaisia
kuulemaan. Ja painakaa se hyvin mieleenne, te molemmat, ettei
tämä ole sopiva paikka laverteluihin, ja ettei täällä saa sanoa
kaikkea, mikä päähän pälkähtää. Tämä on ylhäisen herran talo, sen
hyvin tiedätte; näette, kuinka paljon väkeä hänellä on ympärillään.
Tänne saapuu kaikenlaisia ihmisiä. Siis, varovaisuutta, jos se on
mahdollista. Punnitkaa sananne, ja ennenkaikkea puhukaa vähän ja
ainoastaan silloin, kun se on ehdottomasti tärkeätä. Ken on vaiti, ei
sano mitään tyhmyyksiä.
-- Vielä pahemmin teette te itse, kaikkine ... alkoi puhua Perpetua.
Mutta Don Abbondio tiuskasi puoli-ääneen:
-- Suu kiinni. Ja samassa hän joutuin nosti lakkiaan ja kumarsi
syvään. Sillä nostaessaan päätään, hän oli huomannut Nimittämättömän,
joka astui heitä vastaan. Tämäkin oli huomannut ja tuntenut Don
Abbondion, ja riensi häntä vastaanottamaan.
-- Herra pastori, hän virkkoi tultuaan lähelle, olisin tahtonut
tarjota teille taloani hauskemmassa tilaisuudessa. Mutta joka
tapauksessa iloitsen suuresti siitä, että voin teitä jollakin tavoin
hyödyttää.
-- Luottaen Teidän Ylhäisyytenne suureen hyvyyteen, vastasi Don
Abbondio, olen rohjennut näissä surullisissa oloissa tulla Teitä
häiritsemään, ja kuten Teidän Ylhäisyytenne näkee, olen niinikään
rohjennut tuoda seuraa mukaani. Tämä on taloudenhoitajattareni...
-- Hän on tervetullut, virkkoi Nimittämätön.
-- Ja tämä, jatkoi Don Abbondio, on vaimo, jolle Teidän Ylhäisyytenne
jo on tehnyt hyvää: tuon, tuon tyt ... äiti...
-- Lucian äiti, sanoi Agnese.
-- Lucian äiti, huudahti Nimittämätön kääntyen allapäin Agnesen
puoleen. -- Minäkö tehnyt hyvää, taivaan Herra! Te päinvastoin teette
minulle hyvää tulemalla tänne ... luokseni ... tähän taloon. Olkaa
tervetullut. Te tuotte tänne taivaan siunauksen.
-- No mitä vielä! sanoi Agnese. Tulenhan vaan teitä häiritsemään. Ja
lisäksi, hän jatkoi lähestyen Nimittämättömän korvaa, minun tulee
kiittää Teitä...
Nimittämätön keskeytti tämän puheen kysyen häneltä harrastavasti
tietoja Luciasta. Ja niitä kuultuaan hän kääntyi saattamaan linnaan
viimeksi tulleita vieraitaan, minkä teki huolimatta heidän monista
estelyistään. Agnese loi kirkkoherraan katseen, joka näytti sanovan:
-- Siinä näette, onko tarpeellista, että te astutte meidän molempien
väliin antamaan neuvoja, miten tulee käyttäytyä.
-- Ovatko he jo saapuneet teidän seurakuntanne alueelle? kysyi
Nimittämätön.
-- Eivät vielä, vastasi Don Abbondio. Minä en tahtonut jäädä
odottamaan noita paholaisia. Taivas tietää olisinko elävänä päässyt
heidän käsistään ja voinut tulla Teidän Ylhäisyyttänne häiritsemään.
-- No niin, olkaa huoleti, sanoi Nimittämätön; nyt olette täydelleen
turvissa. Tänne he eivät tule; ja jos heidän mielensä tekisi yrittää,
olemme valmiit heitä vastaanottamaan.
-- Toivokaamme, etteivät tule, huomautti Don Abbondio. Mutta olen
kuullut kerrottavan, hän lisäsi osoittaen sormellaan vastapäisiä
laaksoa reunustavia vuoria, olen kuullut kerrottavan, että tuollakin
taholla samoilee toinen parvi, mutta ... mutta...
-- Se on totta, virkkoi siihen Nimittämätön. Mutta älkää pelätkö
mitään. Heidänkin suhteensa olemme valmiit.
-- Kahden tulen välissä, ajatteli Don Abbondio, totisesti kahden
tulen välissä. Mihin olenkaan antanut noiden lörppäkielien itseni
houkutella! Ja tämä herra näyttää olevan tyytyväinen täällä, kuin
kala vedessä. Onpa kaikenlaisia ihmisiä tässä maailmassa!
Kun he olivat astuneet sisälle linnaan, isäntä käski johtaa Agnesen
ja Perpetuan erääseen naisille määrätyn linnahuoneuston suojaan; tämä
huoneusto täytti toisen pihan kolme siipeä, rakennuksen takaosassa,
jonka perustana oli erikseen oleva ja syvän kuilun reunalla esiin
pistävä kallionkieleke. Miehet asuivat oikeassa ja vasemmassa sekä
puistikon puoleisessa siipirakennuksessa. Keskustaa, joka oli
molempien pihojen välillä, mitkä yhdisti leveä holviportti, sijaiten
vastapäätä pääporttia, käytettiin osaksi ruokavarojen varastoaittoina
sekä myös niiden tavaroiden säilytyspaikkana, jotka pakolaiset
tahtoivat piiloittaa linnaan. Miesten huoneustossa oli pieni osasto
varattuna papeille, jotka mahdollisesti ilmestyivät. Nimittämätön
saattoi sinne Don Abbondion, joka oli ensimäinen vieras siinä.
Pakolaisemme viipyivät kaksikymmentäkolme tai kaksikymmentäneljä
päivää linnassa, keskellä alituista hyörinää, monilukuisessa
seurassa, joka ensi päivinä kasvamistaan kasvoi, mutta ilman, että
mitään erinomaista tapahtui. Kuitenkaan tuskin kului päivääkään,
jolloin ei olisi tartuttu aseisiin. -- Peitsimiehiä tulee tuolla!
-- Ratsuväkeä on nähty täällä. Joka huhun saapuessa Nimittämätön
lähetti miehiä vakoilemaan. Ja jos katsoi tarpeelliseksi, hän otti
mukaansa väkeä, jota yhä piti valmiina tähän tarkoitukseen, ja läksi
ulos laaksosta sinnepäin, mistä oli kerrottu vaaran uhkaavan, Ja oli
omituista nähdä kiireestä kantapäähän asestettujen miesten, hyvin
järjestettyinä kuin soturien, kulkevan aseettoman miehen johtamina.
Useimmiten nuo viholliset olivat muonavarojen hankkijoita tai
hajanaisia ryöstöretkeläisiä, jotka pakenivat ennenkuin heitä oli
yllätetty.
Mutta ajaessaan eräänä päivänä takaa tuollaista väkeä, opettaakseen
heille, ettei enää ollut hyvä tulla näille seuduille, Nimittämätön
sai tietää, että erääseen läheiseen pikkukylään oli hyökätty
ja että sitä paraikaa ryöstettiin. Ne olivat eri joukkoihin
kuuluvia peitsimiehiä, jotka jäätyään jälelle ryöstelemään, olivat
muodostaneet joukkion ja äkkiä karkasivat sen alueen lähiseudulle,
minne sotajoukko oli pysähtynyt. He ryöstivät asukkaiden omaisuutta,
jopa ottivat heiltä pakkoveroa.
Nimittämätön piti lyhyen puheen miehilleen ja marssitti heidät tuohon
kylään.
He saapuivat sinne odottamattomina. Rosvot, jotka olivat luulleet
häiriintymättä saavansa ryöstää, näkivätkin nyt lähestyvän
järjestyneitä joukkoja, valmiina hyökkäämään, jättivät ryöstönsä
kesken ja pakenivat kiireisesti, toisiaan odottamatta, sille taholle,
mistä olivat tulleetkin. Nimittämätön ajoi heitä takaa jonkun matkaa.
Sitten hän pysäytti joukkonsa ja viipyi hetken aikaa odottaen,
sattuisiko jotain uutta. Viimein hän läksi paluumatkalle. Kulkiessaan
sen pienen kylän läpi, jonka juuri oli pelastanut, luonnollisesti
joukko ja sen päällikkö vastaanotettiin raikuvin suosio- ja
siunaushuudoin.
Tuon väenpaljouden keskuudessa linnassa, vaikka se oli kokoontunut
niin monelta eri taholta, vaikka se oli erilaista asemaltaan,
tavoiltaan, sukupuoleltaan ja iältään, ei koskaan syntynyt mitään
mainittavaa epäjärjestystä. Nimittämätön oli asettanut eri paikkoihin
vartijoita, jotka kaikki koettivat ehkäistä mahdollisia ikävyyksiä,
tehden sen tunnollisesti kuten aina, kun heidän oli toimistaan
tehtävä tili isännälle.
Lisäksi tämä oli pyytänyt linnaan paenneita pappeja ja arvokkaimpia
henkilöitä pakolaisten joukossa käymään linnan eri osissa ja
valvomaan, mitä siellä tapahtui. Niin usein kuin suinkin mahdollista
hän itsekin liikkui näyttäen itseään kaikkialla; mutta hänen
poissaollessaankin ainoastaan se seikka, että muistettiin kenen luona
oltiin, riitti pitämään aisoissa niitäkin, jotka olisivat voineet
olla sen tarpeessa. Muuten he olivat kaikki pakolaisia ja senvuoksi
yleensä rauhallista väkeä. Huoli kodistaan ja omaisuudestaan,
muutamilla niinikään huoli keskelle vaaraa jätettyjen omaisten ja
ystävien suhteen, ulkoa saapuneet tiedot, jotka lamauttivat heidän
mieltänsä, ylläpitivät ja lisäsivät tätä heidän taipumustaan.
Olipa siellä kuitenkin huolettomiakin ihmisiä, vahvempiluontoisia
ja rohkeampia henkilöitä, jotka koettivat viettää näitä päiviä
iloisesti. He olivat hylänneet talonsa, kun eivät olleet tunteneet
itseään tarpeeksi voimakkaiksi niitä puolustamaan. Mutta heitä
ei miellyttänyt itkeminen ja huokaileminen asian vuoksi, joka ei
ollut autettavissa eikä sen vahingon kuvitteleminen, minkä tiesivät
tarpeeksikin tulevansa näkemään jälestäpäin omin silmin.
Tutut perheet olivat yhdessä lähteneet linnaan tai olivat siellä
kohdanneet toisensa. Uusia ystävyyksiä oli siellä solmittu; ja
siellä oltiin ryhmitytty eri luonteiden ja elintapojen mukaan. Ne,
joilla oli rahaa ja hienotunteisuutta menivät aterioimaan alas
laaksoon, missä tilaisuutta varten kaikessa kiireessä oli järjestetty
pieniä juomaloita ja ruokatarjoiluja. Toisissa niistä suupalat
vaihtelivat huokausten kanssa, eikä ollut lupa puhua muusta kuin
onnettomuuksista; toisissa mainittiin onnettomuuksia ainoastaan kun
huomautettiin, ettei niitä saanut ajatella.
Niille, jotka eivät voineet tai eivät tahtoneet maksaa ravinnostaan,
jaettiin linnassa leipää, liemiruokaa ja viiniä. Sitäpaitsi siellä
joka päivä katettiin pöytiä erittäin niille, jotka isäntä oli
vieraikseen kutsunut; ja meidän kolme ystäväämme kuuluivat niihin.
Agnese ja Perpetua eivät tahtoneet ilmaiseksi syödä vieraan leipää,
minkä vuoksi olivat pyytäneet saada ottaa osaa siihen palvelukseen,
jota vaati näin suuri vieraanvaraisuus. Ja tähän kului heiltä
suuri osa päivää, ja loput pakinoihin muutamien täällä saamiensa
ystävättärien ja Don Abbondio paran kanssa. Tällä ei ollut mitään
tehtävää; kuitenkaan hänellä ei ollut ikävä; pelko oli hänen
kumppaninaan. Varsinaisen hyökkäyksen pelko luullakseni oli hänestä
haihtunut, tai jos sitä olikin jälellä, se hänelle tuotti kaikkein
vähemmin levottomuutta. Sillä joka kerta kun hän sitä hetkenkin
ajatteli, havaitsi hän, kuinka vähän sellaiseen oli aihetta. Mutta
se kuva, jonka tarjosi ympäröivä seutu, mitä joka taholla tulvana
peittivät soturit; aseet ja asestetut, joiden alinomaa näki olevan
liikkeellä, linna, se ajatus, miten paljon seikkoja joka hetki
odottamatta saattoi sattua: kaikki yhdessä piti häntä epämääräisen,
yleisen, alinomaisen pelon valloissa, lukuunottamatta surua, minkä
hänessä herätti talopahaisensa muisteleminen.
Koko ajalla, minkä viipyi tässä tyyssijassa, hän ei hetkeksikään
poistunut siitä pyssyn laukausta kauemmaksi, eikä koskaan pannut
jalkaansa rinteelle. Hänen ainoa kävelynsä oli siinä, että meni
puistikkoon sekä milloin toiselle, milloin toiselle puolelle linnaa
katselemaan alas kallionseinää pitkin kuiluihin, nähdäkseen, eikö
olisi jotain hiemankin kulkukelpoista polkua, jota myöten suuren
vaaran tullessa olisi voinut mennä etsimään jotain piilopaikkaa.
Hän tervehti syvin kumarruksin kaikkia pakolaistovereitaan, mutta
seurusteli aniharvojen kanssa. Useimmiten hän keskusteli noiden
molempien naisten kanssa, kuten jo mainitsimme: heidän luokseen hän
meni keventämään sydäntään, vaikka sai pitää hyvänään, että Perpetua
hänelle tiuskaisi ja Agnesekin sai hänet nolostumaan. Ruokapöydän
ääressä hän viipyi vähän aikaa ja puhui niinikään vähän, ja silloin
hän kuunteli uutisia hirvittävästä sotaväen läpikulusta, jommoisia
saapui joka päivä, joko siirtyen kylästä kylään tai siten, että
joku, joka oli tahtonut jäädä taloonsa, mutta jonka lopulla voimatta
mitään pelastaa, jopa pahoinpideltynäkin oli täytynyt paeta,
toi ne ylös linnaan. Joka päivä kerrottiin uusi tarina jostain
onnettomuudesta. Muutamat, jotka ammattinaan harjoittivat uutisten
urkkimista, kokosivat huolellisesti kaikki huhut, järjestelivät
kaikki kertomukset ja tarjosivat sitten ydinmehun niistä toisille.
Väiteltiin siitä, mitkä olivat kaikkein pirullisimmat rykmentit;
oliko jalka- vai ratsuväki pahinta. Toistettiin niin hyvin kuin
osattiin muutamia päällikköjen nimiä; kerrottiin muutamien näiden
päällikköjen urotyöt, osoitettiin tarkalleen heidän pysähdyspaikkansa
ja marssinsa. Tänään sen ja sen rykmentin piti samota määrättyihin
kyliin, huomenna toisiin, ja sillävälin joku toinen rykmentti
mellasteli piruakin pahemmin. Etenkin koetettiin saada tietoon ja
ottaa lukuun ne rykmentit, jotka järjestään kulkivat yli Leccon
sillan, sillä niitä saattoi pitää ohikulkeneina ja varsinaisesti
seudulta poistuneina.
Nyt kulkee Wallensteinin ratsuväki; nyt Marradasin jalkaväki, nyt
Anhaltin ratsuväki, Brandenburgin jalkaväki, sitten Montecuccolin
ja Ferrarin ratsuväkeläiset; nyt on Altringerin vuoro, sitten
Fürstenbergin, Colloredon. Seuraavat Kroatilaiset, Torquato
Conti, ja sitten vielä monet muut. Jumalan kiitos, Galassokin on
jo tiehensä mennyt, ja hän oli viimeinen. Viimein Venezialaisten
lentävät ratsuparvetkin olivat poistuneet, ja koko seutu, oikealla
ja vasemmalla oli vihollisista vapaa. Jo olivat ensiksi uhattujen ja
hylättyjen alueiden asukkaat alkaneet poistua linnasta, ja joka päivä
sieltä läksi pois uusia vieraita, samoin kuin syksyisen rajuilman
jälkeen näkee kaikkialta tuuhean puun lehvistä hyrähtävän lentoon
lintuja, jotka sieltä ovat hakeneet turvaa.
Luulen, että kolme ystäväämme olivat viimeiset lähtijät, Tämä johtui
siitä, että Don Abbondio pelkäsi kiireisesti kotia palattaessa
vielä voitavan tavata teillä joitakin armeijasta jälelle jääneitä
sotilasrosvoja, Turhaan Perpetua huomautti, että kuta enemmän
viivyttiin, sitä enemmän tilaisuutta annettiin seudun roskaväelle
tunkeutua pappilaan ja anastamaan mitä oli jälellä. Kun oli
kysymyksessä oman nahan pelastaminen, pääsi Don Abbondio aina
voitolle väittelyssä, ellei läheltä uhkaava vaara saattanut hänen
päätään vallan pyörälle.
Lähtöä varten määrättynä päivänä Nimittämätön käski pitää valmiina
"Pahan-Yön" kohdalla vaunuja, joihin oli antanut panna varaston
liinavaatteita Agnesea varten. Sitten hän vei Agnesen syrjään ja
sai hänet vastaanottamaan määrän kultarahoja niiden vahinkojen
korvaamiseksi, mitkä hän oli tapaava talossaan, vaikka Agnese lyöden
rintoihinsa yhä toisti, että hänellä vielä oli entisiäkin jälellä.
-- Milloinka näette jälleen tuon hyvän Lucianne? ... hän sanoi
lopuksi. Olenhan jo varma siitä, että hän rukoilee minun puolestani,
minä kun olen tehnyt hänelle niin paljon pahaa. Sanokaa siis hänelle,
että häntä kiitän, ja että uskon Jumalan suovan hänen rukouksensa
tuottavan hänelle itselleenkin taivaan siunauksen.
Hän tahtoi sitten saattaa kolmea vierastaan vaunuihin saakka.
Lukija voi kuvitella Don Abbondion nöyriä ja alamaisia kiitoksia ja
Perpetuan kohteliaisuutta.
He läksivät matkaan; sopimuksen mukaan he poikkesivat hetkeksi, mutta
niin kiireisesti, etteivät edes malttaneet istahtaa, räätälin taloon,
missä kuulivat kerrottavan monen monituisia juttuja sotaväen kulusta:
aina vaan samoja tarinoita rosvoamisesta, väkivallasta, hävityksestä,
raiskauksesta; mutta heillä onneksi ei oltu nähty peitsimiehiä.
-- Oh! herra pastori, sanoi räätäli, auttaen häntä käsivarresta
nousemaan vaunuihin, onpa yllin kyllin aihetta painattamaan kirjoja
mokomasta hävitystyöstä.
Kuljettuaan hieman eteenpäin, alkoivat matkustajamme omin
silmin nähdä sitä, mitä olivat kuulleet kuvattavan. Hävitettyjä
viinitarhoja, ei korjuun kautta, vaan kuin rakeiden ja rajumyrskyn
kautta, jotka yhdessä olisivat niitä etsiskelleet; viiniköynnökset
katkottuina, hajalla, poljettuina, tukiseipäät irtitemmattuina,
koko maa-alue poljettuna ja täynnä lastuja, vesoja ja lehtiä, puut
silvottuina, katkottuine latvoineen; pensasaidat täynnä aukkoja,
ristikkoaidat poistettuina.
Kylissä ovet murrettuina, ikkunoiden edessä repaleista kangasta;
lantaa, ryysyjä, kaikenlaista romua joko kasoina tai hajalla tiellä;
painostava ilma ja vielä pahempi löyhkä, mikä syöksähti ulos
taloista. Väestö osaksi tonkimassa esiin ja heittämässä ulos likaisia
esineitä tai, mikäli mahdollista oli, korjaamassa oviaan. Toiset
kokoontuneina parviin ja puhjeten valituksiin. Vaunujen ohikulkiessa
käsiä ojennettiin vaunun ikkunoihin almua anoen.
Nämä näyt milloin silmiensä edessä, milloin mielessään, ja odottaen
saavansa nähdä samanlaista kotonaan, he saapuivat sinne ja tapasivat
todella mitä olivat odottaneet.
Agnese käski laskea myttynsä yhteen pienen pihansa soppeen, mikä
oli pysynyt talon puhtaimpana paikkana; sitten hän alkoi sitä
lakaista, ruveten kokoamaan ja puhdistamaan niitä harvoja esineitä,
mitkä hänelle oli jätetty. Hän kutsui puusepän ja lukkosepän ovia
korjaamaan. Ja käärien auki Nimittämättömän antamat liinavaatteet ja
uudet kultarahansa, hän huudahti itsekseen:
-- Olenpa sentään onnen lapsi, kiitos olkoon Jumalan ja Neitsyt
Marian ja tuon hyvän herran. Niin, olenpa sentään onnen lapsi!
Don Abbondio ja Perpetua menevät sisälle pappilaan tarvitsematta
käyttää avaimia. Joka askeleella, jonka astuvat eteenpäin eteisessä,
he tuntevat kasvavan löyhkän, saastaisen hajun, mikä saattaa heidät
peräytymään. Tukkien kädellään nenänsä he menevät kyökin ovelle;
varpaisillaan he astuvat sinne sisälle, katsoen minne jalkansa
asettaisivat, he kun tahtovat välttää sontaisten pahnojen peittämän
permannon likaisimpia kohtia, ja he luovat katseen ympärilleen.
Siellä ei ollut mitään ehjää; mutta siellä täällä katkelmia ja
pirstaleita entisistä esineistä; Perpetuan kanojen siipiä ja
höyheniä, liinavaatteiden repaleita, Don Abbondion kalenterien
lehtiä, astioiden palasia: ja kaikki tämä kasoissa tai hajalla.
Ainoastaan pesässä näki suuren hävitystyön merkkejä yhteen
sullottuina, ikäänkuin joukon ajatuksia, joihin taitava puhuja
yhdessä ainoassa lauseessa viittaa. Siinä oli kokonainen rovio
sammuneita kekäleitä, jotka tunsi entisiksi tuolin käsinojiksi,
pöydänjaloiksi, kaapin oveksi, vuoteen katostelineiksi, sen
tynnyrin laitalaudoiksi, joka oli sisältänyt Don Abbondion
vatsaparannus-viiniä.
Muu oli tuhkaa ja hiiliä. Ja näillä hiilillä olivat hävittäjät
huvikseen piirustelleet seinät täyteen irvikuvia, koettaen kuvaamalla
leveälierisiä hattuja, kaljupäitä ja leveitä naamoja esittää pappeja,
ja pannen parastaan tehdäkseen ne niin hirveiksi ja naurettaviksi
kuin suinkin. Eikä tämä voinut epäonnistua noin eteviltä
taiteilijoilta.
-- Nuo siat! huudahti Perpetua.
-- Nuo roistot! huudahti Don Abbondio.
Ja ikäänkuin paeten he läksivät ulos toisesta ovesta, joka johti
puutarhaan. He hengittivät taas vapaammin. Suoraa päätä he menivät
viikunapuun luo. Mutta jo ennenkuin saapuivat sinne, he huomasivat
mullan sen juurella verekseltä kaivetuksi ja päästivät molemmat yhtä
haavaa huudon, ja saavuttuaan paikalle he näkivät maahan kätketyn
aarteen asemesta tyhjän kuopan.
Tästä nousi paha riita.
Don Abbondio alkoi torua Perpetuaa siitä, ettei hän ollut sitä
piiloittanut tarpeeksi huolellisesti. Lukija saattaa kuvitella,
pysyikö Perpetua ääneti. Kun molemmat olivat kyllikseen huutaneet,
he palasivat ojennetuin käsivarsin ja etusormi sojossa kuoppaa
kohti, yhä vaan molemmat rupattaen. Ja kaikkialla he luonnollisesti
kohtasivat jotenkin samanlaista. Kesti kauan, ennenkuin saivat talon
taudinsiemenistä vapaaksi ja puhdistetuksi, varsinkin, kun noina
päivinä oli hyvin vaikea saada apua. Ja kukapa tietää kuinka kauan
heidän täytyi asustaa kuin leirissä ikään, tullen toimeen niin
hyvin kuin asianhaarat sallivat sekä vähitellen korjauttaen ovet,
huonekalut, astiat, Agnesen lainaamilla rahoilla.
Tätä onnetonta tapausta seurasi sitten joksikin aikaa jälkisato
toisia ylen tuskallisia kysymyksiä, sillä kyselemällä, urkkimalla ja
vainuamalla sai Perpetua varmasti tietää, että useat hänen isäntänsä
omistamista esineistä, joita oli luultu sotamiesten varastamiksi tai
hävittämiksi, sen sijaan vallan vahingoittumattomina olivat seudun
väestön kodeissa. Ja hän kiusasi isäntäänsä ilmoittautumaan ja
vaatimaan takaisin omaisuuttaan.
Sen tuskallisempia kieliä ei Don Abbondiossa voinut kosketella, kun
nuo esineet olivat konnien, nimittäin sellaisten ihmisten käsissä,
joiden kanssa hän kernaimmiten tahtoi elää sovinnossa.
-- Mutta olenhan jo sanonut, etten tahdo kuulla puhuttavan noista
seikoista, hän tiuskasi. Kuinka monta kertaa tulee minun sinulle
toistaa, että se mikä on menetetty, on menetetty? Pitääkö minun vielä
lisäksi joutua piinapenkkiin sen vuoksi, että taloni on ryöstetty
putipuhtaaksi?
-- Olenhan jo sanonut, huomautti Perpetua, että te antaisitte kaivaa
esiin silmät päästänne. On synti varastaa toisilta; mutta olisi
synti, jos ei teiltä varastaisi.
-- No, no, onko nyt lupa puhua tuollaisia mielettömyyksiä, virkkoi
Don Abbondio. Pidä nyt jo suusi!
Perpetua vaikeni, ei tosin aivan heti. Mutta kaikesta hän otti
aihetta alkaakseen uudelleen, niin että miesparka lopulta ei enää
vähääkään valittanut sen tai sen esineen menettämistä hetkenä,
jolloin sitä juuri olisi tarvinnut, sillä useammin kuin kerran hän
oli kuullut sanottavan:
-- Menkää noutamaan se siltä ja siltä, joka ei olisi sitä pitänyt
näin kauan, ellei olisi ollut tekemisessä noin leväperäisen miehen
kanssa.
Toista ja rajumpaa levottomuutta herätti hänessä se sanoma, että
joka päivä edelleen kulki joukosta eronneita rosvosotureita, kuten
hän itse aivan oikein oli olettanut. Hän oli siis alituisen pelon
alaisena, että joku niistä, tai kokonainen pieni parvi äkkiä
ilmestyisi hänen ovelleen, jonka joutuin ja kaikkein ensiksi oli
korjauttanut ja jota mitä huolellisimmin pöngitti. Mutta kiitos
taivaan, tämä ei koskaan tapahtunut.
Mutta tuskin olivat nämä pelonaiheet ohi, kun jo toinen ilmaantui.
Mutta tässä jätämme tuon miesparan. Nyt on kysymys vallan muusta,
kuin yksityishenkilön pelosta, kuin muutaman kylän onnettomuudesta,
ohimenevästä vastoinkäymisestä.