YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU.

Näiden pelästyneiden ihmisparkojen joukossa tapaamme tuttaviamme.

Ken ei nähnyt Don Abbondiota sinä päivänä, jolloin yhtä haavaa

levisivät kaikki nuo uutiset armeijan tulosta, sen lähestymisestä,

sen hankkeista, ei saata kuvitella mitä on pelästys ja kauhistus.

-- He siis tulevat; heitä on kolmekymmentä, neljäkymmentä,

viisikymmentä tuhatta; he ovat paholaisia, ariaaneja, antikristuksia;

he ovat ryöstäneet Cortenuovaa; he ovat sytyttäneet ilmiliekkeihin

Primalunan; he hävittävät Intrabbiota, Pasturoa, Barsiota; heidät on

nähty Balabbiossa; huomenna he ovat täällä -- tällaiset olivat huhut,

jotka liikkuivat miehestä mieheen. Samaan aikaan mikä juoksi sinne,

mikä tänne. Kaikkialla kysyttiin ja annettiin neuvoja, epäröitiin,

pitikö paeta vai jäädä; naiset kokoontuivat parviin; epätoivoisia

kohtauksia; hiuksien raastamista.

Don Abbondio, joka ennen kaikkia muita ja enemmän kuin kaikki muut

oli päättänyt paeta, näki voittamattomia esteitä ja hirvittäviä

vaaroja jokaisessa pakotavassa, jokaisessa turvapaikassa.

-- Mitä tehdä! hän huudahti. Minne mennä?

Vuoret, lukuunottamatta matkan vaikeuksia, eivät olleet varmat:

oltiinhan jo kuultu, että peitsimiehet siellä kiiveskelivät kuin

kissat, jos heillä oli pieninkin tieto tai toivo saaliista. Järvi

oli laaja; puhalsi raju tuuli; sitäpaitsi enimmät soutajat, peläten,

että heidät pakotettaisiin kuljettamaan sotamiehiä tai kuormastoa,

olivat veneineen paenneet päinvastaiselle rannalle; ne harvat,

jotka olivat jääneet, olivat heti jälessä nekin lähteneet matkaan,

veneet täpötäynnä väkeä. Ja rusahdellen painonsa alla sekä myrskyn

heittelemänä, niin sanottiin, veneet joka hetki olivat alttiina

äärimäiselle vaaralle. Etenemistä varten siltä tieltä, jota

sotajoukon oli määrä kulkea, ei voinut saada ajoneuvoja, ei hevosta

eikä mitään muuta kuljetuskeinoa. Jalan Don Abbondio ei olisi voinut

kulkea pitkälle, ja lisäksi hän pelkäsi, että hänet matkalla olisi

saavutettu. Bergamon alue tosin ei ollut niin kaukana, etteivät

hänen jalkansa olisi jaksaneet kantaa häntä sinne yhtä menoa; mutta

jo oli levinnyt huhu, että parvi ratsuväkeä oli kiireesti lähetetty

Bergamosta suojelemaan rajaa ja pitämään peitsimiehiä kurissa;

mutta edelliset olivat yhtä ilmettyjä paholaisia kuin jälkimäiset

ja tekivät puolestaan niin paljon pahaa kuin suinkin saattoivat.

Miesparka juoksenteli talossaan kuin mieletön, silmät mulkoillen

päässä; hän kulki Perpetuan jälessä sopiakseen hänen kanssaan

oikeasta menettelystä. Mutta Perpetua, jolla oli yllin kyllin työtä

kootessaan arvokkaimpia esineitä ja piiloittaessaan niitä harjahirren

alle tai kaikkein salaisimpiin soppiin, kiiti edelleen joutuisasti,

hengästyneenä, hommaansa kiintyneenä, kädet ja käsivarret täynnä, ja

vastasi:

-- Ensin piiloitan nämä varmaan paikkaan; sitten teemme me, niinkuin

muutkin.

Don Abbondio tahtoi häntä pidättää ja yhdessä hänen kanssaan punnita

eri menettelytapoja; mutta vanha palvelijatar oli siihen määrin

kiinni hommassaan ja kiireissään, ja toiselta puolen hänkin pelon

valloissa ja raivoissaan siitä, että isäntänsä oli häntä vielä

pelästyneempi, minkä vuoksi hän sillä hetkellä oli tavallistaan

paljoa äreämpi.

-- Toiset panevat parastaan; niin mekin. Anteeksi, mutta te olette

aina vaan toisten tiellä. Ettekö luule, että toisillakin on nahka

pelastettavana? Luulisipa melkein, että nuo soturit tulevat sotimaan

teitä vastaan. Tekisittepä paremmin, jos auttaisitte minua tällaisina

hetkinä, sen sijaan että tulette vallan jalkoihini häiritsevine

kysymyksinenne ja valituksinenne.

Näillä ja tämänkaltaisilla vastauksilla Perpetua tiuskaten toimitti

pastorin tiehensä, hän kun jo oli päättänyt, niin pian kuin oli

saapa loppuun suoritetuksi tämän meluisan tehtävänsä, tarttua hänen

käsivarteensa kuin lapsen ainakin, ja viedä hänet vuoristoon.

Jätettynä näin omiin hoteisiinsa, Don Abbondio asettui ikkunan

ääreen, katseli ja kuunteli, ja kun näki jonkun kulkevan ohi, hän

huusi, ääni puoleksi itkevänä, puoleksi toruvana:

-- Olkaa niin laupias kirkkoherraparallenne, että haette hänelle

jostakin hevosen, muulin tai aasin. Onko mahdollista, ettei kukaan

tahdo minua auttaa? Oi, millaisia ihmisiä! Odottakaa minua ainakin,

odottakaa kunnes ehdin luoksenne; odottakaa, kunnes teitä on koolla

viisitoista tai kaksikymmentä henkeä, jotta en olisi niin hylätty!

Tahdotteko siis jättää minut noiden koirien kynsiin? Ettekö siis

tiedä, että he melkein kaikki ovat luterilaisia, ja että papin

tappaminen heidän mielestään on ansiokas teko? Tahdotteko jättää

minut tänne martiirana kuolemaan? Oi, millaisia ihmisiä, millaisia

ihmisiä!

Mutta kenelle hän sanoi kaikkea tätä? Henkilöille, jotka kulkivat ohi

kyyristyneinä kurjia tavaroitaan sisältävien myttyjen alle ja sen

ajatuksen kiusaamina, että kotiaan vielä jättivät sellaista, mikä

oli alttiina ryöstölle. Mikä heistä ajoi edellään lehmäänsä, mikä

laahasi jälessään lapsiaan, nämäkin kantaen niin suurta taakkaa kuin

jaksoivat; vaimo kantoi sylissään niitä, jotka eivät vielä osanneet

kävellä. Muutamat jatkoivat matkaansa mitään vastaamatta ja päätään

edes nostamatta. Toiset sanoivat: No, hyvä herra, koettakaa tekin

suoriutua pulasta niin hyvin kuin voitte. Olettehan niin onnellinen,

ettei teillä ole perhettä, jota pitäisi ajatella; auttakaa itse

itseänne parhaan taitonne mukaan.

-- Oi minua poloista! huudahti Don Abbondio. Voi, mitä ihmisiä, mitä

sydämiä! Ei tässä maailmassa ole lähimäisen rakkautta: jokainen

ajattelee ainoastaan itseään, eikä kukaan tahdo ajatella minua.

Ja taas hän läksi etsimään Perpetuaa.

-- Kas, tulettepa juuri hyvään aikaan, sanoi tämä. Entä rahat?

-- Mitä teemme?

-- Antakaa ne minulle; menen piiloittamaan ne tuonne puutarhaan

yhdessä pöytäastioiden kanssa.

-- Mutta...

-- Mutta, mutta; pian tänne; pitäkää muutama kolikko tarpeen varalle;

ja jättäkää sitten muu minun toimekseni.

Don Abbondio totteli; hän nouti arkustaan aarteensa ja antoi sen

Perpetualle.

-- Menen kaivamaan sen maahan kyökkitarhaan, viikunapuun juurelle,

Perpetua virkkoi. Ja hän poistui.

Hetkeä myöhemmin hän palasi kantaen ruokavaroja sisältävää koria ja

pientä tyhjää selkäkoppaa, jonka pohjalle kiireessä asetti vähän

liinavaatteita itselleen ja isännälleen sanoen:

-- Kannattehan te itse ainakin rukouskirjaa?

-- Mutta minne lähdemme?

-- Minne kaikki muutkin. Ennen kaikkea lähdemme ulos tielle ja siellä

saamme kuulla ja nähdä, mitä on sopiva tehdä.

Tällävälin astui sisälle Agnese, hänkin kantaen selässään pientä

koria ja sennäköisenä kuin henkilö, jolla on tärkeä ehdotus

mielessään.

Agnesekin oli päättänyt olla odottamatta tämänlaatuisia vieraita,

yksin kun oli kotonaan ja vielä omisti vähän niitä kultarahoja,

mitkä Nimittämätön oli antanut, ja oli jonkun aikaa tuuminut, mistä

löytäisi itselleen turvapaikan. Loput näistä kultarahoista, jotka

nälänhädän kuukausina olivat olleet hänelle niin suurena apuna,

olivat juuri hänen levottomuutensa ja epäröimisensä pääaiheena, hän

kun oli kuullut, että sotaväen valtaamalla alueella ne, joilla oli

rahoja, olivat joutuneet hirvittävämpään tilaan kuin muut, ollen

samalla kertaa alttiina muukalaisten väkivallalle ja kyläläisten

väijytyksille. Tosin hän ei ollut kenellekään uskonut, että

hänellä oli nuo rahat, jotka olivat hänelle ikäänkuin tipahtaneet

taivaasta, paitsi Don Abbondiolle, jonka luo silloin tällöin oli

mennyt särkemään yhtä noista kultarahoista, aina jättäen hänelle

jonkun rovon jaettavaksi niille, jotka olivat köyhemmät kuin hän

itse. Mutta salassa säilytetty raha, varsinkin mitä tulee henkilöön,

joka ei ole tottunut sitä runsaasti omistamaan, panee omistajansa

alati epäilemään toisia ihmisiä. Miettiessään, kuten toiset, minne

parhaiten piiloittaisi mitä ei voinut ottaa mukaansa ja ajatellessaan

kultarahoja, jotka oli ommellut hameeseensa, hän muisti, että

Nimittämätön, samalla kuin lähetti nuo rahat, oli käskenyt tarjota

hänelle rajatonta palvelevaisuuttaan; hänen mieleensä muistui

niinikään, mitä oli kuullut puhuttavan hänen linnastaan, joka

sijaitsi niin turvallisessa paikassa, että ainoastaan linnut sinne

pääsivät ilman isännän lupaa; ja hän päätti mennä sinne turvaa

anomaan. Tuumiessaan, miten saattaisi tuon herran häntä jälleen

tuntemaan, hänen mieleensä johtui Don Abbondio, joka kuuluisan

keskustelunsa jälkeen arkkipiispan kanssa aina oli erityisesti

osoittanut hänelle suosiollisuuttaan, mikä oli sitä sydämellisempi,

kun hän voi sitä osoittaa saattamatta itseään epäilyttävään valoon

ja kun molemmat nuoret kihlautuneet olivat etäällä, samoin etäällä

se mahdollisuus, että häneltä olisi tultu pyytämään palvelusta, joka

olisi pannut hänen hyväntahtoisuutensa kovalle koetukselle. Agnese

ymmärsi, että tämmöisen hämmennystilan vallitessa tuo miesparka

epäilemättä oli vielä enemmän pois suunniltaan ja pelästynyt kuin hän

itse, minkä vuoksi tuo ehdotus hänestäkin voisi näyttää sopivalta; ja

hän tuli hänen luokseen sitä esille tuomaan. Hän tapasi kirkkoherran

Perpetuan seurassa ja mainitsi molemmille ehdotuksensa.

-- Mitä te siitä sanotte, Perpetua? kysäsi Don Abbondio.

-- Sanon että taivas on sen tuuman hänen mieleensä johdattanut, ja

ettemme saa hukata aikaa, vaan että meidän heti on livistettävä

tiehemme.

-- Ja sitten...

-- Ja sitten, kun olemme siellä, tulemme olemaan hyvin tyytyväisiä.

Kaikki tietävät, ettei tuolla herralla nyt ole muuta pyydettä kuin

palvella lähimäistään, ja varsin mielellään hän tulee myöntämään

meille turvapaikan. Sinne, niin lähelle rajaa ja niin korkealle ei

suinkaan tule mitään sotureita. Ja sitten, ja sitten siellä saamme

syödäksemmekin, kun sitävastoin vuoristossa, kun nämä vähäiset

Jumalan lahjat ovat lopussa -- ja näin sanoen hän järjesteli koriin

ruokavaroja liinavaatteiden päälle -- olisi hätä meidät perinyt.

-- Onhan hän toki kääntynyt? Oikein todenteolla kääntynyt?

-- Voiko sitä enää epäillä kaiken sen jälkeen mitä siitä tiedetään,

minkä itsekin olette nähnyt?

-- Entä jos menisimme ansaan?

-- Mihin ansaan? Anteeksi, mutta teidän jankutuksinenne ei koskaan

pääsisi mihinkään päätökseen. Kelpo Agnese! olettepa todella saanut

oivan tuuman.

Ja asetettuaan korinsa pienelle pöydälle, hän pujoitti käsivartensa

sen kantohihna-silmukkoihin ja nosti sen hartioilleen.

-- Eikö voisi löytää jotain miestä, virkkoi Don Abbondio, joka

tulisi kanssamme turvaamaan kirkkoherransa matkaa? Jos sattuisimme

kohtaamaan jonkun ilkiön, ja niitähän valitettavasti liiaksikin

kuljeksii teillä, niin mitä apua olisi minulla teistä molemmista?

-- Taaskin joutavia loruja ajanhukaksi! huudahti Perpetua.

Koettakaapa mennä etsimään sellaista miestä nyt kun jokainen tuskin

riittää omiin hommiinsa! Kas niin, menkää noutamaan rukouskirjanne ja

hattunne, ja sitten matkaan.

Don Abbondio meni ja palasi heti rukouskirja kainalossa, hattu

päässä ja matkasauva kädessä. He astuivat kaikki kolme ulos pienestä

portista, joka johti kirkon edustalle. Perpetua sulki oitis

portin, enemmän muodon vuoksi kuin luottaen tuohon lukkoon, noihin

portinpuoliskoihin, ja pisti avaimen taskuunsa. Don Abbondio loi

ohimennen katseen kirkkoon ja mutisi:

-- Seurakuntalaisten tulee sitä valvoa, sillä he sitä tarvitsevat.

Jos heillä on vähänkin sydäntä, niin tulevat sitä vartioimaan; mutta

jos heillä ei ole sydäntä, niin oma vahinko.

He alkoivat astua kentän halki kulkevaa polkua, sanaakaan

hiiskumatta, kukin ajatellen omaa kohtaloaan, ja katsellen

ympärilleen, varsinkin Don Abbondio, näkyisikö jotain epäilyttävää,

jotain, mitä piti varoa. Mutta ei kohdattu yhtään elävää sielua.

Kaikki olivat joko taloissaan niitä vartioimassa tai tekemässä

myttyjään, keksimässä piilopaikkoja, tai vaeltamassa suoraa päätä

vuoristoon johtavilla teillä.

Huoattuaan moneen kertaan ja päästettyään ilmoille muutamia

huudahduksia Don Abbondio alkoi jupista jatkuvammin. Hän syytteli

Neversin herttuata, joka varsin hyvin olisi voinut jäädä Ranskaan

viettämään onnellista elämää, näyttelemään ruhtinaan osaa, mutta joka

kaikin mokomin tahtoi olla Mantovan herttua, vastoin koko maailman

tahtoa. Hän napisi keisaria vastaan, jolla olisi pitänyt olla järkeä

muidenkin edestä, antaa veden juosta kaltevuutta alas eikä niin

ottaa itseensä mokomia vähäpätöisyyksiä; sillä olisihan hän joka

tapauksessa ollut keisari, oli nyt sitten Paavo tai Pekka Mantovan

herttuana. Ennenkaikkea hän oli vihainen maaherralle, jonka olisi

pitänyt tehdä kaikki, mikä ikinä olisi ollut mahdollista poistaakseen

tuon vitsauksen maasta, kun hän sitävastoin nyt juuri houkutteli sitä

saapuville; ja kaikki tämä johtui tuosta kirotusta sotimishalusta.

-- Pitäisipä noiden herrasmiesten olla meidän asemassamme nähdäkseen,

nauttiakseen, mitä iloa se on. Saavatpa he vielä totisesti tehdä

ankarat tilit! Mutta sillävälin viattomat saavat kärsiä syyllisten

tähden.

-- Jättäkääpäs kaikki nuo ihmiset rauhaan: he eivät kuitenkaan

hievahdakkaan meitä auttaakseen, sanoi Perpetua. Aina vaan,

luvallanne, noita teidän ijänikuisia jankutuksianne, joista ei tule

hullua hurskaammaksi. Minua enemmän vaivaa se...

-- No mikä nyt vielä?

Perpetua, joka astuessaan mukavasti oli itsekseen palauttanut

mieleensä piiloittamis-hommiaan, jotka oli täytynyt niin kiireisesti

tehdä, alkoi valitella, että oli unhoittanut jonkun esineen, että oli

huonosti piiloittanut toisen, että tässä oli jättänyt merkkejä, jotka

saattoivat johtaa rosvot jäljille, että tuossa...

-- Mainiota, sanoi Don Abbondio, jo tarpeeksi rauhoittuneena henkensä

suhteen voidakseen kiusata itseään omien asioidensa tähden. Mainiota!

Vai niin te olette tehnyt! Mutta missä olikaan päänne?

-- Kuinka! huudahti Perpetua äkkiä pysähtyen ja painaen nyrkkejään

lanteisiin mikäli selässä oleva kantokori sitä salli. Kuinka!

tekö rohkenette nyt minua tuolla tavoin soimata, te kun juuri

saatoitte pääni pyörälle, sen sijaan että olisitte minua auttanut ja

rohkaissut! Olenpa kenties ajatellut enemmän talon kuin omia asioita;

minulla ei ollut yhtään auttavaa kättä; minun täytyi ahertaa monen

edestä, tehdä työtä kuin Martta ja Magdalena yksin toimittaakseni

kaikki; jos jokin seikka käy pahoin, ei se ole minun syyni. Minä olen

tehnyt enemmän kuin velvollisuuteni.

Agnese keskeytti tämän jupakan hänkin tuoden esiin surunsa. Eikä

hän niin suuresti surrut nykyhetken vaivoja eikä tulevia vahinkoja

kuin sitä, että näki raukeavan toivon pian saada syleillä Luciaa.

Sillä, kuten ehkä muistanette, he olivat toivoneet juuri sinä syksynä

jälleen näkevänsä toisensa. Eikä nyt saattanut olettaa, että Donna

Prassede olisi tahtonut tulla näille seuduille mokomien olojen

vallitessa. Jos hän olisi siellä asustanut, olisi hän heti lähtenyt

sieltä pois, kuten kaikki muu maalle muuttanut herrasväki teki.

Näiden seutujen näkeminen saattoi Agnesen ajatukset vielä

vilkkaammiksi ja hänen kaihonsa katkerammaksi.

Jätettyään taakseen kenttäpolut he olivat poikenneet valtatielle,

samalle, jota vaimoparka oli kulkenut tulomatkallaan, saattaakseen

kotia tytärtään olonsa jälkeen räätälin perheessä.

-- Poikkeammehan hieman tervehtimään noita kunnon ihmisiä, virkkoi

Agnese.

-- Ja lepäämään siellä kotvan; sillä alanpa jo saada tarpeekseni

tästä korista; eikä palanen ruokaakaan tee pahaa, huomautti Perpetua.

-- Sillä ehdolla, ettei hukata aikaa, sillä emme suinkaan ole

huviretkellä, lisäsi Don Abbondio.

Heidät vastaanotettiin avosylin, ja he olivat kovin tervetulleet:

heidän näkemisensä palautti mieleen hyvän teon. Kuta suurempi on

niiden ihmisten luku, joille olette tehneet hyvää -- näin huomauttaa

lähde-kirjailijamme -- sitä useammin tulette kohtaamaan ystävällisiä

kasvoja, jotka ilahuttavat sydäntänne.

Syleillessään kunnon vaimoa, Agnese puhkesi kyyneltulviin, jotka

häntä suuresti huojensivat; ja nyyhkyttäen hän vastasi niihin

kysymyksiin, jotka vaimo ja hänen miehensä tekivät Luciaan nähden.

-- Hän on meitä onnellisempi, sanoi Don Abbondio; hän on Milanossa,

turvissa vaaralta, kaukana kaikista näistä paholaisen vehkeistä.

-- Herra pastori ja nämä naiset kai ovat pakoretkellä, eikö niin?

kysäsi räätäli.

-- Tietysti, vastasivat yhtä haavaa isäntä ja palvelijatar.

-- Säälin teitä.

-- Me kuljemme ------n linnaan.

-- Se on oiva tuuma, tulette olemaan siellä yhtä hyvässä turvassa

kuin paratiisissa.

-- Entä te, ettekö te täällä pelkää? kysyi Don Abbondio.

-- Herra pastori, sanonpa teille kuin kestiystävälle ainakin, en

luule noiden ihmisten tulevan tänne; olemmehan Jumalan kiitos liian

loitolla heidän tiestään. Korkeintaan tuollainen pieni polvi, jonka

Herra estäköön; mutta joka tapauksessa meillä on aikaa. Ensin meidän

tulee kuulla uutisia toisilta poloisilta seuduilta, minne he todella

poikkeavat oleskelemaan.

Päätettiin levähtää täällä kotvan aikaa. Ja kun juuri oli

päivällisaika, sanoi räätäli:

-- Herra pastori ja seuralaisensa suvaitkoot kunnioittaa köyhää

pöytääni. Kunhan vaan pidätte hyvänänne; joskin päivällinen on

yksinkertainen, tulee ainakin hyvä mieliala sitä höystämään.

Perpetua huomautti, että hänelläkin oli hieman suuhun pantavaa

mukana. Kun sitten molemmin puolin oli hieman kursailtu, sovittiin

siten, että yhteiset ruokavarat pantaisiin pöydälle, ja että kaikki

aterioisivat yhdessä.

Juhlatuulisina olivat lapset ryhmittyneet vanhan ystävättärensä

Agnesen ympärille. Joutuin räätäli käski yhden pikkutytöistä --

saman, joka tuonoin oli vienyt tuon armeliaan ruoka-antimen Maria

leskelle, jos lukija sitä enää muistaa -- mennä kuorimaan muutamia

varhain kypsyneitä kastanjoita, jotka oli pantu säilöön, ja panna ne

paistumaan.

-- Ja sinä, hän sanoi toiselle pikkutytölle, mene puutarhaan ja

ravistele persikkapuuta, niin että muutama persikka putoo maahan, ja

tuo ne tänne, kaikki, kuuletko. Ja sinä, hän virkkoi pikkupojalle,

kiipeä viikunapuuhun ja poimi siitä muutamia kaikkein kypsyneimpiä.

Tämän ammatin te liiankin hyvin osaatte.

Isäntä itse meni aukaisemaan viinitynnyriä, hänen vaimonsa meni

yläkertaan noutamaan valkoista pöytäliinaa, ja Perpetua otti

esille ruokavaransa. Pöytä katettiin: asetettiin lautasliina ja

fajanssilautanen kunniasijalle Don Abbondiota varten, ja sen viereen

veitsi ja haarukka, jotka Perpetua otti koristaan. Ruoka kannettiin

pöytään, kaikki kävivät aterialle ja söivät päivällistään, jolleivät

suorastaan iloisina, ainakin niin hyvän tuulen vallitessa, kuin mitä

yksikään pöytätovereista olisi sinä päivänä odottanut.

-- Ja mitä te, herra pastori, arvelette sellaisesta mullistuksesta?

kysyi räätäli. Minusta tuntuu kuin lukisin historiaa maurilaisten

vaiheista Ranskassa.

-- Mitäpä minä siitä sanoisin! Pitipä vielä tämän onnettomuuden

romahtaa niskoilleni.

-- Olette joka tapauksessa valinnut hyvän turvapaikan. Kukapa

rohkenisi yrittää päästä sinne ylös pakolla? Ja tapaattepa siellä

lukuisaa seuraa; sillä sanotaan, että sinne jo on paennut paljon

väkeä, ja että uutta yhä saapuu.

-- Toivon, että meidät siellä hyvin vastaanotetaan. Tunnenhan

tuon kelpo herran; ja kun minulla tuonnoin oli kunnia olla hänen

seurassaan, hän oli kovin kohtelias!

-- Ja minulle hän hänen Kunnian-arvoisuuttaan myöten lähetti sanan,

että kun vaan jotain tarvitsisin, ainoastaan kääntyisin hänen

puoleensa.

-- Hyvin suuri ja kaunis kääntymys! jatkoi Don Abbondio. Ja se on

pysyvää laatua, eikö niin, pysyvää laatua?

Räätäli rupesi perinpohjin kertomaan Nimittämättömän pyhää elämää

ja miten hän oltuaan kaikkien lähiseutujen vitsauksena, nyt oli

muuttunut niiden esikuvaksi ja hyväntekijäksi.

-- Entä kaikki nuo henkilöt, jotka hänellä oli ympärillään ... tuo

rosvojoukko? ... jatkoi Don Abbondio, joka jo oli kuullut siitä

jotain puhuttavan, mutta joka ei koskaan ollut tarpeeksi rauhoittunut.

-- Useimmat ovat pötkineet tiehensä, vastasi räätäli; ja ne, jotka

ovat jääneet, ovat muuttaneet elämänsä, ja vallan perinpohjin!...

Sanalla sanoen tuosta linnasta on tullut todellinen Thebais-erämaa:

tunteehan kirkkoherra nuo asiat.

Sitten alkoi hän Agnesen kanssa muistella kardinaalin käyntiä.

-- Suuri mies! hän sanoi, suuri mies! Vahinko vaan, että hänellä

täällä käydessään oli niin kiire ja etten edes voinut osoittaa

hänelle kunniaa. Kuinka iloinen olisin jos toiste voisin puhua hänen

kanssaan hieman laveammin.

Kun oltiin noustu aterialta hän osoitti kirkkoherralle

kuparipiirrosta, joka esitti kardinaalia, ja jonka oli kiinnittänyt

oven lautoihin kunnioittaakseen henkilöä sekä myös voidakseen sanoa

jokaiselle kävijälle, ettei tämä muotokuva ollut näköinen, ja

että hän sen asian tarkalleen tiesi, hän kun oli voinut katsella

kardinaalia läheltä pitkän aikaa juuri siinä samassa huoneessa.

-- Tuonko muka pitäisi olla kardinaali? huomautti Agnese.

Vaatteiltaan se kyllä on hänen näköisensä, mutta...

-- Niin todella, eiväthän kasvot ole hänen näköisensä, sanoi räätäli.

Olenhan aina sitä sanonut; mutta vaikka siinä ei olekaan muuta, niin

onhan siinä ainakin hänen nimensä alla; se on ainakin muisto.

Don Abbondio joudutti lähtöä. Räätäli otti hankkiakseen rattaat

viemään heitä kukkulan juurelle asti; heti hän meni niitä hakemaan ja

palasi hetken kuluttua ilmoittamaan, että hevonen oli valjaissa ja

saapui. Sitten hän kääntyi Don Abbondion puoleen ja sanoi:

-- Herra pastori, jos haluatte ottaa mukaanne ylös linnaan kirjan

ajanvietteeksenne, niin, vaikka olen köyhä mies, voin teille

sellaisen hankkia, sillä minäkin, nähkääs, hieman huvittelen itseäni

lukemisella. Tosin ne eivät ole teidän arvoisianne kirjoja, ne ovat

vaan kansankielellä kirjoitettuja, mutta...

-- Suuri kiitos, suuri kiitos, vastasi Don Abbondio; mutta

tällaisissa oloissa tuskin päämme riittää kaikkein tärkeimpään.

Sillävälin kuin jaellaan ja torjutaan kiitoksia, kuin vaihdetaan

osanoton ilmauksia ja onnellisen matkan toivotuksia, pyydetään

paluumatkalla uudelleen poikkeamaan taloon ja luvataan pyyntöön

suostua, on hevonen rattaineen saapunut oven eteen. Niihin asetetaan

korit, pakolaiset nousevat niihin istumaan ja alkavat hieman

mukavammin ja rauhallisempina matkansa jälkipuolen.

Se, minkä räätäli oli sanonut Don Abbondiolle Nimittämättömän

suhteen, oli totta. Siitä päivästä alkaen, jolloin hänet jätimme,

hän lakkaamatta oli tehnyt mitä oli päättänyt tehdä, nimittäin: oli

korvannut vahinkoja, sopinut niiden kanssa, joita oli loukannut,

auttanut onnettomia, tehnyt kaikkea hyvää, mitä tilaisuus oli

sallinut. Sitä suurta rohkeutta, jota hän ennen oli osoittanut

hyökätessään ja puolustautuessaan, hän nyt osoitti pidättäytymällä

kummastakin. Hän oli luopunut kaikista aseista ja liikkui aina yksin,

aina valmiina kestämään monien väkivallantekojensa mahdollisia

seurauksia, ja varmana siitä, että olisi uusi väkivallanteko jos

käyttäisi voimaa sellaisen henkilön puolustamiseksi, joka oli niin

paljon velkaa monelle, varmana siitäkin, että kaikki paha, mikä

hänelle voitaisiin tehdä, olisi solvaus Jumalaa kohtaan, mutta

hänelle ansaittu rangaistus, ja että hän vähemmin kuin kukaan muu

saattoi esiintyä solvauksien rankaisijana. Kaikesta tästä huolimatta

hänen turvallisuutensa oli yhtä taattu kuin silloin, kun hän sitä

varten piti asestettuina monta käsivartta ja omaansa.

Muisto hänen entisestä julmuudestaan epäilemättä oli ylläpitänyt

hyvin useissa kostonhimoa, mutta kun nähtiin hänen nykyinen

lempeytensä, tämä oli omansa sitä haihduttamaan, ja nämä molemmat

seikat yhdessä tuottivat hänelle ihailua, joka oli hänen paras

turvansa. Nyt oli edessä mies, jota ei kukaan ollut voinut

nöyryyttää, ja joka nyt itse itsensä nöyryytti. Salaviha, jota ennen

oli kiihoittanut hänen ylenkatseensa ja muissa ihmisissä herättämänsä

pelko, katosi nyt hänen uuden nöyryytensä edessä.

Loukatut olivat saaneet vallan odottamatta ja vaaratta hyvityksen,

jota eivät koskaan olisi voineet toivoa onnistuneimmaltakaan

kostolta, nimittäin sen tyydytyksen, että näkivät sellaisen

miehen katuvan vääryydentekojaan ja ikäänkuin ottavan osaa heidän

paheksumiseensa.

Hyvin moni, jonka kipein ja katkerin tuska vuosikausina oli ollut

se, ettei koskaan nähnyt saavansa tilaisuutta häntä vahvempana

kostaa jotain hänen harjoittamaansa suurta solvausta, ei sitten

kohdatessaan hänet yksin, aseettomana ja sennäköisenä, ettei aikonut

tehdä vastarintaa, ollut tuntenut sisällään muuta tunnetta, kuin

tarvetta osoittaa hänelle kunnioitustaan. Tässä vapaaehtoisessa

nöyrtymistilassa hänen ilmeensä ja ryhtinsä oli hänen huomaamattaan

saanut jotain arvokasta ja jalompaa, niissä kun ilmeni entistä

enemmän pelon halveksimista.

Mitä raain ja piintynein viha lauhtui ja vaihtui kunnioitukseksi

yleisestä ihailusta, jota herätti tämä katuvainen ja ihmisrakkautta

uhkuva mies. Tämä kunnioitus oli niin voimakas, että hän itse usein

oli pulassa koettaessaan välttää hänelle jaeltuja kunnianosoituksia

ja yrittäessään mikäli mahdollista salata ilmeissään ja

ryhdissään kuvastuvaa sydämenmurtumistaan ja pidättää liiallista

alentuvaisuutta, jotta häntä ei olisi liiaksi ylennetty. Kirkossa hän

oli valinnut itselleen viimeisen paikan, eikä kukaan koskaan mennyt

sille istumaan ennen häntä; se olisi ollut kunniasijan anastamista.

Jokainen solvaus tätä miestä kohtaan, tai ainoastaan se seikka,

että häntä olisi kohdeltu puuttuvalla kunnioituksella, saattoi

käydä ei ainoastaan rikoksesta ja raukkamaisuudesta, vaan myös

pyhyydenloukkauksesta. Ja nekin, joille tuo yleinen tunne saattoi

olla sitovana esteenä, omaksuivat sen lopulta eri määrin itsekin.

Nämä ja vielä muut syyt poistivat hänestä samoin järjestysvallan

kostavan rangaistuksen ja tuottivat hänelle tältäkin taholta sitä

turvallisuutta, josta hän muuten ei ollenkaan huolehtinut.

Säätyarvo ja sukulaisuus, jotka aina olivat häntä jossakin määrin

tukeneet, olivat nyt vaikutukseltaan kahta voimakkaammat, kun

tuohon jo ennestään kuuluisaan ja surullisella tavalla huomiota

herättäneeseen nimeen liittyi persoonallinen suositus, nimittäin

kääntymyksen tuottama kunnia.

Virkamiehet ja ylhäiset olivat julkisesti iloinneet tästä

onnellisesta tapahtumasta, samoin kuin kansakin; ja kummalliselta

olisi tuntunut osoittaa vihamielisyyttä miehelle, joka oli niin

suuren tyydytyksen aiheuttaja. Tämän lisäksi hallitus, joka oli

takertunut alituiseen ja usein onnettomaan sotaan niin monta

äkäistä ja yhä lisääntyvää kapinoitsijaa vastaan, saattoi pitää

itseään onnellisena kun oli vapautunut kaikkein hillittömimmästä ja

tuskallisimmasta, niin ettei se parempaa halunnut; tuottihan tämä

kääntymys sitäpaitsi hyvitystä ja korvausta, jota ei hallitus ollut

tottunut hankkimaan eikä edes tavoittelemaan.

Toiselta puolen pyhän miehen ahdistaminen ei tuntunut sopivalta

keinolta poistaa sitä häpeää, ettei oltu voitu masentaa rikollista;

ja jos häntä olisi rangaistu, olisi siitä vaan seurannut, että hänen

kaltaisensa olisivat vuorostaan saaneet syytä olla parantamatta

elämäänsä. On myös todennäköistä, että se osa, joka kardinaali

Federigolla oli ollut hänen kääntymyksessään, ja että hänen nimeänsä

mainittiin kääntyneen nimen rinnalla, muodosti jälkimäiselle pyhän

kilven, Silloisten olojen ja mielipiteiden vallitessa, jolloin

kirkollinen ja maallinen valta omituisesti suhtautuivat toisiinsa,

ne kun niin usein taistelivat toistaan vastaan, tahtomatta toisiaan

hävittää ja keskellä vihamielisyyksiä toisilleen ilmaisten

tunnustusta ja kunnioitusta ja sangen usein, tosin rauhaa solmimatta,

yhdessä tavoitellen samaa päämäärää -- tällaisten olojen vallitessa,

sanon minä, saattoi eräässä suhteessa näyttää siltä, kuin olisi

kirkon tuolle suurelle rikolliselle myöntämä anteeksiantamus

myöntänyt unhoituksen, ellei suorastaan synninpäästöä tuolle toiselle

rikolliselle, nimittäin maalliselle vallalle, varsinkin kun kirkko

oli ponnistanut kaikki voimansa aikaansaadakseen tulosta, jota

molemmat toivoivat.

Näin tämä mies, jonka kimppuun ylhäiset ja alhaiset kilvan olisivat

käyneet polkien hänet jalkoihinsa, jos hän olisi kukistunut, nyt

vapaaehtoisesti heittäydyttyään maahan oli kaikkien säästämä ja

useimpien kunnioittama.

Totta puhuen oli paljon sellaisiakin ihmisiä, joissa tämä kuuluisa

kääntymys epäilemättä herätti kaikkea muuta kuin iloa; nämä olivat

kaikki hänen rikostoverinsa, jotka täten menettivät niin tehoisan

vallan, mihin olivat tottuneet luottamaan, ja jotka huomasivat

yhdellä iskulla katkaistuksi jo kauan kudotun verkon langat,

kenties hetkenä, jolloin parhaillaan odottivat uutista apajansa

onnistumisesta.

Olemme jo nähneet mitä erilaisia tunteita tämä kääntymys herätti

palkkalaisrosvoissa, jotka tuona hetkenä olivat herransa ympärillä

ja jotka kuulivat tuon sanoman hänen omilta huuliltaan; hämmästystä,

surua, masennusta, mieliharmia; vähän kaikkea, paitsi ylenkatsetta

ja vihaa. Samoin oli toisten bravojen laita, jotka hän oli jakanut

eri asemiin, kuten myös hänen suurisuuntaisten rikostoveriensa, kun

kuulivat tuon hirvittävän uutisen; ja kaikissa se johtui samoista

syistä.

Paljon vihaa lankesi kardinaali Federigon osalle, kuten olen

lukenut tuossa jo mainitsemassani Ripamontin teoksen kohdassa. Nuo

pahantekijät pitivät häntä henkilönä, joka oli sekaantunut heidän

asioihinsa niitä tärvellen. Olihan Nimittämätön vaan tahtonut

pelastaa sielunsa, eikä kukaan voinut sitä valittaa.

Vähitellen sittemmin suurin osa noista kätyreistä, jotka eivät

voineet mukautua uusiin oloihin eivätkä katsoneet mahdolliseksi, että

ne muuttuisivat, oli lähtenyt tiehensä. Mikä haki itselleen uutta

isäntää ja löysi sellaisen jättämänsä herran entisistä ystävistä;

mikä taas värväytyi suureen espanjalaiseen tai mantovalaiseen

rykmenttiin tai johonkin toiseen sotaa käyvään joukkoon; mikä lähti

kuljeksimaan valtateille, siellä harjoittaen rosvoilemista omana

ammattinaan; joku taas vapaasti kuljeskellen teki konnantöitä, Samaa

lienevät harjoittaneet muutkin, jotka ennen eri maissa olivat olleet

Nimittämättömän käskynalaisia.

Ne taas, jotka olivat voineet tottua uuteen elintapaan tai jotka

vapaaehtoisesti olivat sen omaksuneet, ja joista enimmät olivat

kotoisin laaksosta, olivat palanneet maantöihin tai ammatteihin,

mitkä olivat nuoruudessaan oppineet ja mitkä sittemmin olivat

jättäneet antautuessaan rosvouralle. Muukalaiset olivat jääneet

linnaan kotoisiin toimiinsa. Kaikki nämä, kääntyneinä samaan aikaan

kuin herransa, elivät hänen tapaansa tekemättä pahaa kellekään, ja

ilman että heille tehtiin pahaa, vaikka heillä ei ollut aseita, sillä

heitäkin kunnioitettiin.

Mutta kun saksalaisten sotilasjoukkojen saapuessa muutamat lähistön

pakolaiset tai uhatut henkilöt ilmestyivät linnaan tyyssijaa

anomaan, Nimittämätön oli vallan ihastuksissaan siitä, että hänen

linnamuurejaan hakivat turvapaikakseen avuttomat, jotka pitkän aikaa

kaukaa olivat katselleet niitä hirvittävänä peloituksena, ja hän

vastaanotti nämä onnettomat osoittaen heille pikemmin kiitollisuutta

kuin kohteliaisuutta. Hän levitytti sen tiedon, että hänen talonsa

oli avoinna jokaiselle, joka sieltä tahtoi etsiä suojaa, ja heti

hänen mieleensä johtui saattaa sekä linna että koko laaksoalue

suojelustilaan sen varalle, että peitsi- tai ratsumiehet saisivat

päähänsä poiketa sinne elämöimään. Hän kokosi luokseen jääneet

palvelijat, harvat luvultaan, mutta suuriarvoiset kuten Tortin runot;

hän piti heille puheen siitä hyvästä tilaisuudesta, jonka Jumala

lähetti heille ja hänelle, käyttääkseen kerran voimiaan lähimäisensä

hyväksi, jota niin usein olivat sortaneet ja peloittaneet; ja

käyttäen tuota vanhaa käskevää äänenpainoa, joka ilmaisi varmuutta

siitä, että toteltaisiin, hän yleisesti huomautti heille miten heidän

tuli käyttäytyä, jotta turvaa etsivät henkilöt pitäisivät heitä

pelkkinä ystävinä ja puolustajina.

Sitten hän käski noutaa ullakolta ampuma-aseita, miekkoja ja

keihäitä, mitkä siellä olivat olleet kauan kasattuina, ja jakoi ne

heille. Laaksossa asuville alustalaisilleen ja vuokramiehilleen hän

lähetti sanan että kaikki mieshenkilöt vapaaehtoisesti asestettuina

tulisivat linnaan. Hän käski antaa aseita niille, jotka olivat ilman;

muutamat heistä hän valitsi ikäänkuin upseereiksi toisia komentamaan.

Hän osoitti heille eri asemansa aukkopaikoissa ja eri kohdissa

laaksoa, pitkin kukkulan rinnettä ja linnan porttien edustalla. Hän

määräsi hetket, jolloin ja tavan, miten he olivat vaihdettavat,

ikäänkuin leirissä, tai kuten oli näillä samoilla paikoilla menetelty

hänen entisen epätoivoisen elämänsä aikana.

Yhdessä tuon ullakkohuoneen sopessa olivat, erillä muista, ne aseet,

joita hän yksin oli kantanut, hänen kuuluisa karabiini-pyssynsä,

muskettinsa, miekkansa, keihäänsä, pistoolinsa, veitsensä, tikarinsa,

mitkä permannolla, mitkä seinällä riippumassa. Ei yksikään

palvelijoista niihin kajonnut, mutta kilvan kysyivät he isännältään,

mitkä heidän piti hänelle noutaa.

-- Ei ainoatakaan, hän vastasi; ja johtuiko lupauksesta vai tehdystä

päätöksestä: hän pysyi alati aseettomana tämän varusväen tapaisen

joukon johdossa.

Samanaikuisesti hän oli pannut liikkeelle toisia talonsa mies- ja

naispalvelijoita tai alustalaisiaan, käskien heidän saattaa

linnan kuntoon majoittamaan niin paljon ihmisiä kuin suinkin oli

mahdollista; heidän tuli varustaa vuoteita, valmistaa patjoja ja

olkisäkkejä noihin saleihin, jotka täten muuttuivat makuuhuoneiksi.

Niinikään oli hän käskenyt noutaa linnaan runsaita ruokavaroja omalla

kustannuksellaan ylläpitääkseen niitä vieraita, jotka Jumala hänelle

oli lähettävä ja joiden luku todella päivä päivältä kasvoi.

Itse hän tällävälin ei pysynyt hetkeäkään toimettomana; alinomaa hän

oli milloin sisällä, milloin ulkopuolella linnaa, milloin astuen

alas, milloin kiiveten ylös rinnettä, siellä täällä, laaksossa

järjestämässä, vahvistamassa, tutkimassa asemia, näkemässä ja

näyttäytymässä, järjestämässä kaikkea ja ylläpitämässä kaikkea

hyvässä järjestyksessä, tehden sen sanoillaan, katseellaan,

läsnäolollaan. Linnassa ja pitkin tietä hän ystävällisesti

vastaanotti kaikki kohtaamansa tulijat; ja kaikki, olivatpa hänet

jo ennen nähneet tai näkivät nyt ensi kertaa, katselivat häntä

haltioituneina, unhoittaen hetkeksi ne onnettomuudet ja pelontunteet,

mitkä olivat johtaneet heidät tänne. Ja he kääntyivät häntä katsomaan

vielä silloin, kun hän erottuaan heistä jatkoi matkaansa.