Toisenkin sonetin hän kirjoitti, ja se kehoitti kuningasta heti
lähtemään Pyhää maata vapauttamaan. Mutta kohtalo tuntuu määränneen,
ettei runoilijain neuvoja kuunnella; ja jos historiassa joskus
kohtaatte tapauksia, jotka vastaavat jotain heidän neuvoistaan,
saatatte peittelemättä väittää, että ne olivat jo edeltäpäin
määrättyjä seikkoja. Kardinaali Richelieu oli sensijaan päättänyt
palata Ranskaan asioiden vuoksi, joita piti tärkeämpinä. Vaikka
Venezian lähetti, Girolamo Soranzo, teki minkä voi vastustaakseen
tätä päätöstä, eivät kardinaali ja kuningas ottaneet enempää huomioon
hänen proosaansa kuin Achillinin runoja ja palasivat pääarmeijan
kanssa, jättäen ainoastaan kuusi tuhatta miestä Susaan vartioimaan
vuorisolaa ja valvomaan sopimuksen noudattamista.
Tämän sotajoukon poistuessa toista tietä, Ferdinandin sotajoukko
kreivi Collalton komentamana lähestyi toista tietä. Jälkimäinen
sotajoukko oli vallannut Grigioni-alueen ja Valtellinan ja
valmistautui juuri laskeutumaan alas Milanon alueelle. Tieto
tällaisen retken lähestymisestä luonnollisesti herätti kauhua,
ja lisäksi tuo surullinen huhu liikkui, jopa varmat tiedotkin,
että tässä sotajoukossa raivosi rutto, josta aina joku siemen iti
saksalaisissa sotajoukoissa, kuten Varchi huomauttaa puhuessaan
siitä rutosta, jonka saksalaiset soturit vuosisataa aikaisemmin
olivat tuoneet Firenzeen. Alessandro Tadino, yksi terveyslautakunnan
jäsenistä -- heitä oli kuusi paitsi puheenjohtajaa: neljä
virkamiestä ja kaksi lääkäriä -- sai toimekseen, kuten hän itse
kertoo edellämainitussa teoksessaan, huomauttaa maaherralle sitä
kammoittavaa vaaraa, joka uhkasi maata, jos tuo sotajoukko sai
läpikulkuluvan mennäkseen Mantovaan, niinkuin huhu tiesi kertoa.
Kaikista Don Gonzalon teoista päättäen hänellä oli ylen harras
halu saada huomattava nimi historiassa, joka ei olekaan voinut
jättää huomioon ottamatta hänen tekojaan. Mutta, kuten usein
sattuu, historia ei tuntenut tai ei piirtänyt lehdilleen sitä
hänen teoistaan, joka enimmin ansaitsi muistamista ja huomiota,
nimittäin sitä vastausta, jonka hän tässä tilaisuudessa antoi tohtori
Tadinolle. Hän nimittäin vastasi, ettei tiennyt, mitä oli tehtävä,
että ne edut ja kunniannäkökohdat, jotka olivat saattaneet tuon
sotajoukon liikkeelle, olivat painavammat kuin hänelle kuvailtu
vaara; mutta että koetettaisiin sitä mikäli mahdollista vastustaa ja
että tulisi luottaa Kaitselmukseen.
Jotta sitä siis mikäli mahdollista olisi vastustettu,
terveyslautakunnan molemmat lääkärit -- yllämainittu Tadino ja
senaattori Settala, kuuluisan Lodovicon poika -- ehdoittivat
lautakunnalle, että mitä ankarimpien rangaistusten uhalla
kiellettäisiin ostamasta minkäänlaista tavaraa noilta maan
läpi kulkevilta sotureilta; mutta oli vallan mahdotonta saada
puheenjohtajaa ymmärtämään sellaisen määräyksen tärkeyttä;
"tämä mies", sanoo Tadino, "luonteeltaan perin hyvä, ei voinut
käsittää että niin monta tuhatta henkeä voisi saada kuolintaudin
seurustelemalla näiden henkilöiden kanssa ja ostamalla heiltä
tavaroita".
Mainitsemme tämän piirteen yhtenä tämän ajan eriskummaisimpana; sillä
niin kauan kuin on ollut olemassa terveyslautakuntia ei koskaan
liene sattunut, että niiden puheenjohtaja olisi tuonut esiin moisia
järkisyitä, jos niitä siksi voi sanoa.
Mitä tulee Don Gonzaloon, tuo hänen vastauksensa oli yksi hänen
viimeisiä toimenpiteitään Milanon hallinnossa; sillä tämän sodan
epäonnistuminen, joka suureksi osaksi oli hänen aiheuttamansa ja
johtamansa, oli syynä siihen, että hänet kesän kuluessa kutsuttiin
pois toimestaan täällä. Hänen lähtiessään kaupungista, hänelle sattui
tapaus, jonka eräs senaikuinen kirjailija on merkinnyt laatuaan
ensimäiseksi, mikä tässä kaupungissa on tapahtunut näin ylhäiselle
herralle, Kun hän vaunuissa ajoi ulos kaupungin hallintopalatsista,
monilukuisen aatelisseurueen saattamana, kohtasi häntä suuri parvi
rahvasta, joka astuen edellä ja tukkien häneltä tien tai seuraten
jälessä, äänekkäästi häntä ilkkui, huusi hänen syykseen kärsimäänsä
nälkää ja soimasi häntä siitä, että oli antanut luvan viedä pois
kaupungista riisiä ja viljaa. Sitten he syytivät hänen vaunujansa
vastaan pahempaa kuin sanoja, nimittäin kiviä, tiiliä, kaalinkantoja
ja kaikennäköisiä kuoria -- noita tavallisia ampuma-aseita
tällaisissa tilaisuuksissa. Vartijain ahdistamina he peräytyivät;
mutta matkalla heidän joukkonsa lisääntyi ja he asettuivat odottamaan
Ticinon portille, mistä vaunujen oli määrä poistua kaupungista. Kun
nämä useiden toisten saattamina saapuivat, he heittelivät niitä
kaikkia sekä käsin että linkojen avulla kivillä, joita vallan sateli
joka taholta. Sen enempää ei siitä kuitenkaan tullut.
Don Gonzalon sijaan lähetettiin tänne markiisi Ambrogio Spinola,
jonka nimi jo Flanderin sodissa oli saanut tuon sotilaallisen
loiston, joka vielä nytkin sitä ympäröi.
Tällävälin oli saksalainen sotajoukko saanut käskyn marssia Mantovaa
vastaan; ja syyskuulla se astui sisälle Milanon herttuakuntaan.
Sotaväki oli näihin aikoihin vielä suureksi osaksi kokoonpantu
seikkailijoista, jotka värväsi ammatti-päällikkö jonkun ruhtinaan
kehoituksesta, mutta myös omasta puolestaan siinä tarkoituksessa,
että sitten myi itsensä yhdessä heidän kanssaan. Enemmän kuin palkka
houkutteli näitä henkilöitä tuohon ammattiin toivo saada ryöstää ja
antautua kaikennäköisiin hillittömiin tekoihin. Pysyvää sotakuria
ei silloin ollut; eikä se olisi voinut soveltua eri päällikköjen
riippumattomaan mahtivaltaan. Nämä toiselta puolen eivät kuriin
nähden olleet varsin tarkkoja, ja jos olisivatkin tahtoneet, olisi
heidän ollut perin vaikea saada sitä noudatetuksi. Sillä tuollaiset
soturit olisivat epäilemättä nousseet kapinaan uudistuksia vaativaa
päällikköä vastaan, joka olisi saanut päähänsä kieltää ryöstämisen.
Tai ainakin olisivat he antaneet hänen yksin vartioida lippujansa.
Lisäksi ruhtinaat, jotka ottivat palvelukseensa tuollaista sotaväkeä,
enemmän kiinnittivät huomiota sotureiden lukuun, ollakseen varmat
yrityksensä onnistumisesta, kuin sotilasluvun suhtautumiseen heidän
maksukykyynsä, joka enimmästi oli varsin vähäinen; sentähden palkat
suoritettiin useimmiten myöhään, pienissä erissä ja vähennettyinä,
ja niiden paikkakuntien ryöstäminen, joilla joukot liikkuivat, kävi
ikäänkuin korvaukseksi, josta kaikessa hiljaisuudessa sovittiin.
Melkein yhtä kuuluisa kuin Wallensteinin nimi on tämä hänen
lauselmansa: "On helpompi ylläpitää sadantuhannen miehen suuruista
sotajoukkoa, kuin kymmenentuhannen suuruista." Kyseessä oleva
sotajoukko oli suureksi osaksi kokoonpantu samoista sotureista,
jotka hänen johdollaan olivat hävittäneet Saksanmaata, tuossa
sekä itsessään että seurauksiltaan ylen kuuluisassa sodassa, mikä
sittemmin kestäväisyytensä mukaan sai Kolmikymmenvuotisen sodan
nimen, ja minkä yhdestoista vuosi parhaillaan oli kulumassa. Jopa
Wallensteinin oma rykmentti yhden hänen alipäällikkönsä komentamana
oli mukana; muista päälliköistä suurin osa oli taistellut hänen
johtonsa alla, ja heidän joukossaan oli useampia, jotka neljä vuotta
myöhemmin olivat mukana tuottamassa hänelle kaikkien tunteman
surullisen lopun.
Tässä sotajoukossa oli kaksikymmentätuhatta jalkasoturia ja
seitsemäntuhatta ratsumiestä. He läksivät liikkeelle Valtellinasta
mennäkseen Mantovaan, joten heidän oli seuraaminen melkein koko
Addan juoksua, ensin kaksihaaraisen järven rantoja ja sitten sen
virratessa edelleen pelkkänä jokena aina siihen kohtaan, missä se
yhtyy Po-jokeen; sitten oli heillä vielä hyvä matka kuljettavana sen
äyräitä pitkin. Kaikkiaan oli heillä kahdeksan päivämatkaa Milanon
herttuakuntaan.
Suuri osa asukkaista pakeni vuoristoon vieden mukaansa arvokkaimman
omaisuutensa ja ajaen sinne karjansa. Toiset jäivät, kun eivät
tahtoneet hylätä potilasta, tai suojellakseen taloa tulipalolta tai
valvoakseen arvokkaita esineitä, jotka olivat kätkeneet maahan;
toiset taas, heillä kun ei ollut mitään menetettävää; muutamat
heittiöt taas toivoivat jotain voivansa anastaa. Kun etujoukko
oli saapunut perille, se oitis hajaantui lähiseuduille ja -kyliin
ja alkoi heti niitä ryöstää; se, minkä saattoi nauttia tai viedä
mukanaan, katosi; muun he joko tärvelivät tai hävittivät; huonekaluja
käytettiin polttopuina, huoneita talleina, lyöntejä jaeltiin,
haavoja iskettiin, naisia raiskattiin. Kaikki kekseliäisyys ja
neuvokkaisuus omaisuuden pelastamiseksi epäonnistui enimmästi, jopa
se joskus aiheutti vielä suurempaa vahinkoa. Sotilaat, jotka olivat
paljoa taitavammat tämänkinlaisissa sotajuonissa, penkoivat talon
salaisimpiakin sopukoita, murtivat ja kaatoivat seiniä; helposti
he tunsivat puutarhoissa äsken lapioidun mullan, jopa samoilivat
vuoristoon varastamaan karjaa. He pujahtivat luoliin, jonkun seudun
konnan opastamina, nuuskimaan esille jonkun rikkaan, joka oli
saattanut sinne piiloutua. He ryöstivät häneltä hänen omaisuutensa,
laahasivat hänet kotiansa ja pakoittivat hänet uhkauksilla ja
lyönneillä ilmaisemaan salatun aarteensa.
Vihdoin he läksivät tiehensä, olivat poissa, ja etäisyydessä kuuli
hälvenevän rumpujen ja torvien äänen. Seurasi muutamia levottomuutta
uhkuvia hiljaisuuden hetkiä; sitten uusi kirottu rummun pärinä, uusi
kirottu torvien toitotus ilmoitti uuden sotilasosaston tuloa. Kun
eivät nämä enää löytäneet saalista, kävivät he kahta raivokkaammin
käsiksi siihen, mikä oli jäänyt jälelle, polttivat huonekalut,
ovet, hirret, ammeet, jopa itse talotkin; vielä hurjemmin he
rääkkäsivät asukkaita, ja näin yhä pahemmin menetellen mellastettiin
kaksikymmentä päivää; sillä niin moneen osastoon oli sotajoukko
jaettu.
Colico oli ensimäinen herttuakunnan alue, minne nämä ilkiöt
hyökkäsivät. Sitten he samosivat Bellanoon, sieltä kulkivat ja
hajaantuivat Valsassinaan, mistä vihdoin siirtyivät Leccon alueelle.