Tuon kuuluisan Pyhän Martin päivän ja sen jälkeisen päivän mellakan
jälkeen näytti siltä kuin yltäkylläisyys ikäänkuin ihmeen kautta
olisi palannut Milanoon. Leipurien myymälät olivat täynnä leipää;
leivän hinta oli sama kuin kaikkein satoisimpina vuosina; jauhojen
hinta oli suhteellisesti sama. Niillä, jotka noina kahtena päivänä
olivat panneet parastaan kirkuakseen, jopa tehdäkseen enempääkin, oli
nyt -- lukuunottamatta muutamia kapinallisia, jotka oli vangittu,
syytä onnitella itseään, eikä pidä luulla että he, vangitsemisien
tuottaman ensi kauhun asetuttua, olisivat sitä laiminlyöneet.
Toreilla, katujen kulmissa, kapakoissa, iloittiin julkisesti,
onniteltiin, jopa puoliääneen kerskailtiin siitä, että oli keksitty
keino saada leivän hinta halvemmaksi. Mutta keskellä juhlimista
ja itseluottamuksen temmellystä, pilkoitti kuitenkin -- ja kuinka
olisikaan voinut olla muuten -- esiin levottomuutta, aavistusta
siitä, ettei näin voinut kauan jatkua.
Piiritettiin leipomot ja jauhomyymälät, kuten oli tehty tuon toisen
keinotekoisen ja lyhytaikaisen yltäkylläisyyden aikana, jonka oli
synnyttänyt Antonio Ferrerin ensimäinen jauhohinnan alennus. Ne,
joilla oli tallella pieniä rahasäästöjä, vaihtoivat ne leipään
ja jauhoihin. Kirstuja, tynnyreitä ja kattiloita käytettiin
jauhosäiliöinä. Täten kaikki kilvan käyttivät hyväkseen hetken
tarjoamia etuja, ja elleivät suorastaan saattaneet näiden pitkällistä
jatkumista mahdottomaksi, sillä olihan se jo itsestään mahdoton,
tekivät yhä vaikeammaksi sen hetkellisenkin pysymisen.
Sentähden Antonio Ferrer marraskuun 15 päivänä _De orden de su
Excelencia_[37] julkaisi asetuksen, mikä kielsi jokaista, jolla
oli leipää tai jauhoja talossaan, sitä enempää keltään ostamasta;
ja jokaista kiellettiin ostamasta suurempaa leipämäärää, kuin mitä
tarvitsi kahdeksi päiväksi; tämä kielto tapahtui rahasakkojen
ja ruumiillisen kurituksen uhalla, mikä oli riippuvainen Hänen
ylhäisyytensä mielivallasta. Asetus määräsi lisäksi viranomaisille ja
kaikille muille kansalaisille, että ilmiantaisivat tämän asetuksen
rikkojat, ja tuomareille, että toimeenpanisivat tarkastuksia heille
osotetuissa taloissa. Mutta samalla se uudelleen sääti leipureille,
että hyvin varustaisivat myymälänsä leivällä, uhaten heille
päinvastaisessa tapauksessa viiden vuoden laivaorjan vankeutta, jopa
pitempääkin, riippuen niinikään Hänen Ylhäisyytensä mielivallasta.
Ken kuvittelee, että tätä asetusta noudatettiin, erehtyy pahasti;
ja jos kaikki näihin aikoihin julkaistut asetukset olisi pantu
täytäntöön, olisi varmaankin Milanon herttuakunnalla ollut merellä
ainakin yhtä paljon väkeä kuin mitä Suur-Britannialla tätä nykyä on
laivastossaan. Oli miten oli, kävi tarpeelliseksi pitää huolta siitä,
ettei heiltä puuttunut leivänvalmistusaineita, kun heidän käskettiin
leipoa niin paljon leipää. Samoin kuin aina nälänhädän aikana, nytkin
heräsi harrastus käyttämään leivänvalmistukseen ravintoaineita, joita
muuten syödään toisenmuotoisina, ja niin keksittiin se temppu, että
sekoitettiin riisiä leipätaikinaan. Marraskuun 23:ntena päivänä vaati
muudan julistus luovuttamaan puolet omistamastaan riisivarastosta
yleisiin aittoihin ja uhkasi niitä, jotka sitä käyttäisivät
vastoin viranomaisten määräystä, mainitun viljalajin takavarikkoon
ottamisella ja kolmen scudon sakolla tynnyriltä. Tämä säädös oli,
kuten jokainen huomaa, kaikista kohtuullisin.
Mutta täytyipä tämän riisinkin maksaa, ja sen hinta oli vallan
suhdaton leivänhintaan nähden. Tämän suunnattoman eroituksen
tasoittaminen annettiin kaupungin toimeksi; ja toimeenpanijoiden,
dekurionien neuvosto piti kokousta tuona samana marraskuun 23:ntena
päivänä ja päätti huomauttaa kuvernöörille, että oli mahdotonta
kauempaa kestää sellaista taakkaa. Ja kuvernööri määräsi asetuksella
joulukuun 7:nneltä päivältä mainitun riisin hinnan kahdeksitoista
liraksi tynnyriltä, uhaten jokaista, joka kieltäytyisi myymästä tästä
hinnasta, tavaran menettämisellä ja samanarvoisella rahasakolla,
_jopa suuremmallakin sakolla ja ruumiin kurituksella, riippuen Hänen
Ylhäisyytensä mielivallasta ja tapauksen laadusta ynnä henkilöiden
luonteesta_.
Jo ennen kapinaa oli puhdistetulle riisille määrätty hinta, samoin
kuin luultavasti muillekin viljalajeille, ja tämä tapahtui toisten
asetusten muodossa, joita meidän ei ole ollut mahdollista löytää.
Kun täten leivän ja jauhojen hintaa Milanossa pidettiin halpana,
oli siitä seurauksena, että ympäristön väestö joukottain riensi
sinne ostamaan. Poistaakseen tämän seikan, jota sanoi epäkohdaksi,
Don Gonzalo uudessa asetuksessa joulukuun 7:nneltä päivältä kielsi
kuljettamasta ulos kaupungista kahtakymmentä soldoa kalliimpaa
leipämäärää, määräten asetuksen rikkojalle sakoksi tuon leipämäärän
menettämisen ja kaksikymmentä viisi scudoa; ja _varojen puutteessa
pari köydenkiristystä julkisessa paikassa, jopa kovempaakin
kuritusta_, yhä vaan _Hänen Ylhäisyytensä mielivallan mukaan_. Saman
kuun 22:na päivänä -- ei tiedetä miksi niin myöhään -- hän julkaisi
jauhoja ja ryynejä koskevan samanlaisen asetuksen.
Rahvas oli tahtonut hankkia itselleen yltäkylläisyyttä ryöstämällä ja
polttamalla; hallitus tahtoi sitä pitää yllä orjalaivojen ja köyden
avulla. Keinot olivat täydelleen sopusuhtaiset keskenään; mutta missä
määrin ne vastasivat tarkoitusperäänsä, saattaa lukija helposti
arvostella; ja millä tavoin ne kelpasivat sitä toteuttamaan, sen saa
lukija heti nähdä. Onpa muuten helppo huomata ja varsin tähellistä
panna merkille, kuinka läheisessä ja välttämättömässä yhteydessä
toisiinsa nämä molemmat menettelytavat olivat. Kumpikin niistä oli
välttämätön seuraus edellisestä toimenpiteestä, joka oli määrännyt
leivän hinnan niin paljoa huokeammaksi tosiolojen mukaista, eli sitä
hintaa, joka luonnollisesti olisi johtunut tarpeen ja paljouden
välisestä suhteesta. Tällainen keino on aina näyttänyt rahvaasta sekä
kohtuudenmukaiselta että yksinkertaiselta ja helpolta toteuttaa;
on siis hyvin luonnollista että ahtaina aikoina ja katovuosina se
sitä halajaa, rukoilee, ja jos voi, pakoittaa sitä käyttämään.
Mutta mikäli sittemmin seuraukset ilmenevät, käy välttämättömäksi,
että viranomaiset ehkäisevät jokaisen niistä lailla, joka kieltää
ihmisiä tekemästä sitä, johon edellinen laki heitä oikeutti.
Sallittakoon meidän tässä ohimennen huomauttaa omituista sattumaa.
Maassa ja aikana, joka on hyvin lähellä meitä,[38] uudenajan
historian melukkaimpana ja merkillisimpänä aikana, on samanlaisten
asianhaarojen vallitessa käytetty samanlaisia keinoja -- voisipa
melkein sanoa vallan samoja, eroten suhtien puolesta, mutta
noudattaen jotenkin samaa järjestystä; niitä käytettiin huolimatta
siitä, että ajat olivat muuttuneet, ja tuo seikka johtui etupäässä
siitä, että rahvaan suuret joukot, joihin nuo tiedot eivät olleet
juurtuneet, pitkäksi aikaa voi saattaa voimaan käsityksensä, ja
käyttääksemme siellä tavallista puhetapaa, pakoittaen ohjata
lainsäätäjäin käsiä.
Palataksemme siis omiin asioihimme, oli kapinalla ollut kaksi
seurausta: toiselta puolen elintarpeiden varsinainen tuhlaus ja hukka
itse kapinan aikana, ja toiselta puolen, halvan leipähinnan aikana
tapahtuva, ylen runsas, ylimielinen, rajaton kulutus sen vähäisen
viljamäärän kustannuksella, jonka olisi pitänyt riittää seuraavaan
elonkorjuuseen asti. Näihin yleisiin seurauksiin liittyi se seikka,
että neljä rahvaan miestä tuomittiin kuolemaan mellakan johtajina;
kaksi heistä hirtettiin Kainalosauva-leipomon edustalla, ja kaksi sen
kadun suulla, jonka varrella viljavoudin talo oli.
Muuten ovat historialliset tiedot tästä ajankohdasta niin
puutteellisesti merkityt, ettei niissä ollenkaan mainita miten ja
milloin tämä mielivaltainen hinta lakkasi. Jos meidän varmojen
tietojen puutteessa on sallittu tuoda esiin olettamia, olemme
taipuvaiset luulemaan, että tuon hinnan lakkauttaminen tapahtui
joulukuun 24:nnen päivän, kuolemantuomion toimeenpanemispäivän
vaiheilla. Mainitsemamme 22:nnen päivän jälkeisiä viljahintaa
koskevia asetuksia emme ole tavanneet; joko ne ovat joutuneet
hukkaan, pysyneet piilossa tutkimuksiltamme, tai lienee hallitus,
keinojensa tehottomuuden lamauttamana ja pettyneenä niiden huonojen
tuloksien johdosta jättänyt ne hävitykselle alttiiksi.
Kuitenkin tapaamme useilla historioitsijoilla -- jotka aina
kernaammin kuvaavat suuria tapahtumia kuin niiden alkujuurta ja
kehitystä -- kuvauksen maasta ja varsinkin kaupungista sellaisena
kuin ne esiintyivät kevättalven ja kevään aikana, jolloin
pahan alkusyy, viljamäärän ja tarpeen välinen epäsuhtaisuus ei
suinkaan ollut herjennyt, vaan päinvastoin lisääntynyt niistä
parannuskeinoista, jotka jonkun aikaa olivat viivyttäneet seurauksia;
eikä tuota epäkohtaa oltu voitu poistaa tarpeellisen ulkoa tuodun
viljamäärän avulla, jota tuontia vaikeutti yleisten ja yksityisten
varojen riittämättömyys, ympäristön asukkaiden köyhyys, liikenteen
hitaus ja esteet, jopa itse lait, jotka koettivat aikaansaada ja
ylläpitää luonnottoman halpaa hintaa. Lisäksi nälänhädän oikea syy,
tai paremmin sanoen, itse nälänhätä vaikutti tuhoten hillitsemättä ja
täydellä voimallaan.
Tässä seuraa tuon surkean kuvauksen kopia.
Joka askeleella kohtasi suljettuja myymälöitä; tehtaat suureksi
osaksi autioina; kaduilla sanomattoman surkeita näkyjä,
kurjuuden lakkaamatonta vilinää, tuskien alituisia tyyssijoja.
Ammattikerjäläisten, joiden luku oli kuivunut varsin vähiin ja jotka
olivat sekaantuneet ja eksyneet uuteen väen paljouteen, oli nyt pakko
riidellä almusta niiden henkilöiden kanssa, joilta parempina aikoina
olivat almuja vastaanottaneet. Siinä oli isäntiensä eroittamia
tarjoilijoita ja puotipalvelijoita, joiden jokapäiväiset tulot olivat
vähentyneet tai kokonaan lakanneet, ja jotka elivät vaivaloisesti
säästöistään ja pääomastaan; liikkeen omistajiakin, joille liikkeensä
pysähtyminen oli tuottanut vararikon ja turmion; kaikenlaisia
käsityöläisiä, mitä karkeimpien ja hienoimpien, mitä tärkeimpien ja
mitä ylellisimpien ammattien harjoittajia, harhaillen ovelta ovelle,
kadulta kadulle, nojaten talojen kulmiin, loikoen kivityksellä,
talojen ja kirkkojen ääressä, valittaen anoen almua ja epäröiden
tarpeen ja vielä polkemattoman häveliäisyyden välillä, laihtuneina,
voimattomina, väristen vilusta ja nälästä, yllään kuluneet ja vähät
vaatteet, jotka useilla kuitenkin vielä olivat entisen varallisuuden
merkkinä; samoin keskellä toimettomuutta ja alennustilaa ilmeni
jonkunlaisia miehekkäisyyden ja uutteruuden merkkejä.
Sekaantuneina tähän viheliäiseen joukkoon, ja muodostaen siitä
melkoisen osan, liikkui palvelijoita, mitkä olivat isäntiensä
eroittamat, nämä kun olivat vaatimattomasta varallisuudentilasta
joutuneet ahdinkoon tai oltuaan sitä ennen mahtavia ja rikkaita,
eivät sellaisena vuotena kyenneet ylläpitämään lukuisan
palvelijakunnan ylellisyyttä. Ja kaikkiin näihin erilaisiin
puutteenalaisiin liittyi joukko toisia, jotka olivat tottuneet osaksi
elämään heidän tuloistaan: lapsia, naisia, vanhuksia, ryhmittyneinä
entisten ylläpitäjiensä ympärille tai hajaantuneina toisaalle
kerjäämään.
Saattoipa muiden joukosta tuntea useita bravoja heidän
pörristetyistä hiustupsuistaan, repaleiksi käyneistä komeista
vaatteistaan, omituisista eleistään ja esiintymistavoistaan ja
siitä leimasta, jonka elintapojen tottumus painaa kasvoihin ja joka
on sitä enemmän silmäänpistävä ja selvä, kuta enemmän se eroaa
tavallisuudesta. Nämä bravot olivat vallitsevan yleisen kohtalon
vuoksi menettäneet rikollisella tavalla ansaitun leipänsä, anoen
sitä nyt armahtavaisilta ihmisiltä. Nälän masentamina, kilpaillen
toistensa kanssa ainoastaan valitushuudoissa, he pelokkaina ja
arkoina harhailivat kaduilla, joita niin kauan olivat kulkeneet pää
pystyssä, katse epäluuloisena ja julmana, puettuna komeisiin ja
omituisiin virkapukuihin, varustettuina rikkailla aseilla, suljilla
koristettuina, hajuvesillä valeltuina ja tukka käherrettynä. Ja
he ojensivat nöyrinä kättä, jota niin monesti julkeasti olivat
kohottaneet uhkausta tai salakavalaa iskua varten.
Mutta kenties viheliäisimmän ja surkuteltavimman näyn tarjosivat
maalaiset; he saapuivat yksitellen, kaksittain, koko perheinä, miehet
ja vaimot kantaen pikkulapsiaan käsivarrella tai selässä, taluttaen
suurempia lapsia kädestä, vanhukset kulkien jälessä. Muutamat, joiden
talot majoitettu tai seudun kautta kulkeva sotaväki oli anastanut ja
ryöstänyt, olivat epätoivoisina lähteneet pakoon. Näiden joukossa
oli eräitä, jotka herättääkseen suurempaa sääliä tai saattaakseen
silminnähtäväksi surkeutensa näyttivät mustelmiaan ja haavojaan,
mitkä olivat saaneet iskuista puolustaessaan omaisuutensa kurjia
jäännöksiä tai ponnistaessaan paetakseen sokeata ja hillitöntä
raakuutta. Toiset olivat säästyneet tältä erityiseltä vitsaukselta,
mutta heidät karkoitti taas tuo toinen painajainen, joka ei säästänyt
yhtään tämän maakunnan soppea, nimittäin kasvuttomuus ja verotaakat,
mitkä olivat paisuneet suuremmiksi kuin koskaan, muka sodantarpeiden
vaatimuksesta. Näitä henkilöitä saapui lakkaamatta kaupunkiin, kuin
rikkauden ja anteliaisuuden pesäpaikkaan ainakin.
Saattoi eroittaa äsken tulleet sekä heidän epävarmasta käynnistään
ja tottumattoman ilmeestään, että vielä enemmän hämmästyksestä ja
paheksumisesta, joka kuvastui heidän kasvoissaan, he kun kohtasivat
niin runsaita kilpailevia onnettomuuden tovereita matkansa
päämäärässä, missä olivat luulleet esiintyvänsä erityisinä säälin
esineinä ja vetävänsä puoleensa katseet ja avuliaisuuden. Toiset,
jotka jo jonkun aikaa olivat kuljeksineet ja asustaneet kaupungin
kaduilla ja jotka ylläpitivät henkeään sattumalta saamillaan
antimilla -- näin suuri oli ristiriita tarpeen ja avunannon välillä
-- kantoivat kasvoillaan synkemmän ja toivottomamman alakuloisuuden
leimaa. Erilaiset olivat heidän pukunsa, jos yleensä saattoi
puvuista puhua! Kasvot näivettyneet laakson asukkailla, ruskeat
tasangon ja kumpujen asujamilla ja verenpunaiset vuoristolaisilla,
kaikki laihtuneet ja hivuneet, silmät syvällä kuopissaan, katseet
tuijottavina, ilmaisten puoleksi synkeyttä, puoleksi mielettömyyttä;
hiukset pörröisinä, parrat karheina; kovassa työssä varttuneet ja
karaistuneet ruumiit nyt puutteen näännyttäminä; iho kurtistuneena
kuihtuneilla käsivarsilla ja luisevilla säärillä ja ryntäillä, jotka
pilkistivät esiin repaleiden lomista.
Erilaisen mutta vallan yhtä surkean kuvan kuin tämä masentunut
jäntevyys, tarjosivat sukupuoleltaan ja iältään heikoimmat, joiden
luonto helpommin oli voitettu ja joiden raukeemus ja masennus oli
toivottomampi.
Siellä täällä kaduilla, vallan talojen seinien vierustassa, oli
pieninä kasoina ruumenien ja likaisten vaateriepujen sekaisia
poljettuja olkia. Ja nämä tunkiot olivat kuitenkin huolehtivan
ihmisrakkauden antimia: ne olivat vuoteita, jotka olivat valmistettu
sitä varten, että muutamat noista poloisista olisivat voineet niille
yöksi päänsä lepoon kallistaa. Aika ajoin päivälläkin näki niillä
nukkuvan tai loikovan jonkun onnettoman, jolta väsymys tai nälkä oli
uuvuttanut voimat ja jäykistänyt jalat. Joskus tällaisella kurjalla
vuoteella lepäsi kuollut ruumis; joskus väsynyt raukka äkkiä kaatui
hengettömänä alas kivitykselle.
Monen tällaisen maahan kaatuneen yli näki joskus kumartuvan
ohikulkijan tai naapurin, äkillisen säälin valtaamana. Muutamissa
paikoin liikkui kauemmaksi tähtäävällä huolenpidolla järjestetty
avuliaisuus, joka oli apuneuvoiltaan rikkaan ja suuremmoiseen
anteliaisuuteen tottuneen käden liikkeelle panema, nimittäin tuon
hyvän kardinaali Federigon. Hän oli valinnut kuusi pappia, joiden
hehkuvaa ja uupumatonta ihmisrakkautta tuki vankka ruumiinrakenne.
Nämä hän oli jakanut kolmeen pariin, joista kunkin oli määrä kulkea
läpi kolmanneksen kaupunkia, jälessään kantajia, joilla oli mukanaan
erilaisia ravintoaineita sekä muita vaikuttavampia vahvistusaineita,
ynnä vaatteita. Joka aamu nämä kolme paria läksivät liikkeelle
kulkien eri suuntiin, lähestyivät niitä, joiden näkivät makaavan
maassa ja jakelivat jokaiselle tarpeen vaatimaa apua. Se, joka
jo kamppaili kuoleman kanssa eikä enää kyennyt nauttimaan mitään
ravintoa, vastaanotti uskonnon viimeistä apua ja lohdutusta. Niille,
joita ravinto vielä saattoi virkistää, antoivat he lientä, munia,
leipää ja viiniä; toisille, joita pitkäaikainen nälkä oli kiduttanut,
he ojensivat väkilientä, mehua, jalompaa viiniä, virkistäen
heitä sitä ennen, jos oli tarpeellista, lääkkeillä ja etikalla.
Samanaikuisesti he jakelivat vaatteita, peittääkseen säädyttömintä ja
huutavinta alastomuutta.
Eikä heidän avunantonsa pysähtynyt vielä tähän. Hyvä sielunpaimen
oli niin määrännyt, että siellä, missä se oli toteutettavissa,
jaettaisiin tehokasta, eikä hetkellistä apua. Ne poloiset, joille
tämä ensi apu oli antanut tarpeeksi voimia pysymään pystyssä ja
astumaan, saivat noilta samoilta papeilta vähän rahaa, jotta ei
jälleen ilmaantuva tarve ja uuden avun puute uudelleen syöksisi
heitä siihen tilaan, josta heidät oli pelastettu; toisille he
koettivat hankkia tyyssijaa lähimmistä taloista. Varakkaissa taloissa
myönnettiin useimmiten vieraanvaraisuutta pelkästä ihmisrakkaudesta
ja kardinaalin suosituksen nojalla; niissä taloissa taas, missä
hyvältä tahdolta puuttuivat välikappaleet, nuo hengelliset miehet
pyysivät ottamaan noita onnettomia täysihoitoon, sopivat maksusta ja
suorittivat siitä heti osan käteisellä rahalla. He antoivat sitten
kaikista näistä onnettomista täysihoitolaisista luettelon kaupungin
papeille, jotta nämä olisivat käyneet heitä katsomassa, ja palasivat
itsekin usein heitä tervehtimään.
Tuskin tarvinnee mainita, ettei Federigo supistanut huolenpitoaan
näihin äärimäisiin kärsimyksiin ja ettei hän ollut odottanut
tätä kurjuuden huippua heltyäkseen. Tämä hänen hehkuva ja valpas
ihmisrakkautensa tunsi kaiken, kajosi kaikkeen, riensi auttamaan
siinä, missä ei ollut voinut onnettomuutta häätää, ja pukeutui yhtä
moneen ja vaihtelevaan muotoon kuin itse huutava tarve. Ja todella
kokoamalla kaikki varansa, tekemällä säästäväisyytensä entistään
vielä ankarammaksi, käyttämällä säästöjä, jotka olivat määrätyt
toisiin, tähän aikaan toisarvoisiksi käyneisiin tarpeisiin, hän
kaikin tavoin oli haalinut kokoon rahoja, käyttääkseen ne kokonaan
nälänhätää kärsiväin tuskien lieventämiseksi.
Hän oli ostanut suuria viljavarastoja ja lähettänyt siitä melkoisen
osan hiippakuntansa enimmin tarvitseviin osiin; ja kun tämä tarjottu
apu ei läheskään vastannut tarvetta, hän lähetti lisäksi suoloja,
"joiden avulla -- näin sanoo Ripamonti mainitessaan tätä seikkaa[39]
-- niityn yrtit ja puiden kaarna muuttuivat ravinto-aineiksi". Viljaa
ja rahoja hän oli jakanut kaupungin papeille. Itse hän samoili
kaupungilla korttelista kortteliin, jaellen almuja; salassa hän
auttoi useita köyhiä perheitä. Arkkipiispan palatsissa, kuten lääkäri
Alessandro Tadino Milanon ruton kuvauksessaan kertoo, johon myöhemmin
usein tulemme viittaamaan, jaettiin joka aamu kaksituhatta maljaa
riisilientä.
Mutta nämä armeliaan anteliaisuuden ponnistukset, joita totisesti
voimme sanoa suuremmoisiksi, kun ottaa huomioon, että ne olivat
yhden ainoan miehen toimeenpanemat -- sillä Federigo ei koskaan
jaellut toisten laupeuden antimia -- olivat vallan riittämättömät
tyydyttämään tarvetta. Ja kuitenkin niihin yhtyi toisten
yksityishenkilöiden tarjoama, joskaan ei yhtä hedelmällinen,
niin silti sangen runsas anteliaisuus sekä dekurionien neuvoston
myöntämä avustus, jonka toimeenpanon se oli uskonut viljavaraston
hoitolautakunnalle. Kardinaalin huolenpidon avulla saatiin muutamien
lähellä nälkäkuolemaa olevien vuoristolaisten henki pidennetyksi;
mutta sitävastoin toiset joutuivat äärimäisen nälänhädän alaisiksi;
edelliset joutuivat tähän samaan surkeaan tilaan kulutettuaan nuo
niukat apuneuvot; toisilla seuduin, joita armeliaisuus, minkä oli
pakko valita, ei ollut unhoittanut, mutta jotka se hetkeksi vähemmin
tarvitsevina oli sivuuttanut, hätä kasvoi ja kävi kuolettavaksi; joka
taholla kuoli ihmisiä, joka taholta tulvi ihmisiä kaupunkiin.
Jos parin tuhannen nälkääkärsivän -- tavallisesti rotevimmat ja
taitavimmat voittamaan kilpailussa ja raivaamaan itselleen tietä --
oli onnistunut saada syödäkseen liemiruokaa, niin että juuri töin
tuskin sinä päivänä pelastuivat nälkään kuolemasta, niin kuinka monta
tuhatta muita poloisia jäi jälelle, kadehtien noiden muiden muka
onnellisempien kohtaloa, vaikkapa noiden jälelle jääneiden joukossa
useinkin oli heidän puolisojaan, lapsiaan, vanhempiaan! Ja sillä
aikaa kuin eräissä paikoin kaupunkia muutamat noista hyljätyimmistä
ja äärimäisen hädän kanssa kamppailevista virkistyneinä ja joksikin
aikaa ravittuina saattoivat nousta ylös maasta, toisissa paikoin
toiset kaatuivat, nääntyivät, jopa päästivät viimeisen henkäyksensä
saamatta apua ja lohdutusta.
Koko päivän kuuli kaduilla rukoilevien äänten kumeata huminaa;
yöllä huokausten kohinaa, jota silloin talloin keskeyttivät
äänekkäät valitukset, korvia viiltävät vaikeroimiset ja liikuttavat
avunrukoukset, mitkä päättyivät räikeään kirkunaan.
On merkille pantavaa, ettei näin ylenmääräisten kärsimysten
vallitessa, keskellä niin monenlaisia valituksia, havaittu
ainoatakaan yritystä eikä huutoa, joka olisi tähdännyt kapinaan;
ainakaan ei siitä missään tapaa jälkeäkään. Ja kuitenkin niiden
joukossa, jotka elivät ja kuolivat tällä tavoin, oli sangen monta,
jotka olivat tottuneet kaikkeen muuhun kuin kärsimiseen; heidän
joukossaan oli sadottain niitä henkilöitä, jotka Pyhän Martin päivänä
olivat pitäneet niin suurta melua.
Ei saata olettaa, että noiden neljän kuolemaan tuomitun tarjoama
esimerkki, jotka olivat saaneet kärsiä kaikkien muiden tähden, nyt
olisi pitänyt heitä kaikkia aisoissa. Mitä olisikaan voinut vaikuttaa
noiden onnettomien pelkkä muisto, jotka eivät olleet silminnähtävinä
edessä, kuljeskelevaan joukkoon, mikä näki olevansa tuomittu
hitaaseen perikatoon, ja mikä jo oli sen hävitystyön alaisena. Mutta
me ihmiset olemme yleensä niin luodut, että täynnä paheksumista ja
raivoa kapinoimme keskinkertaisia kärsimyksiä vastaan, mutta että
luhistumme vaieten äärimäisten tuskien alle. Kestämme tylsyneinä,
emmekä alistuvina, niiden onnettomuuksien ylenmääräisyyttä, joita
alussa pidimme sietämättöminä.
Ne aukot, jonka kuolevaisuus joka päivä aukaisi tähän surkuteltavaan
joukkoon, kävivät joka päivä yhä ammottavammiksi. Väen tulviminen
kaupunkiin oli loppumaton, lähinnä lähikylistä, sitten koko
ympäröivältä maaseudulta, sitten herttuakunnan eri kaupungeista ja
lopuksi muualtakin. Ja sillävälin Milanostakin joka päivä läksi
pois sen vanhoja asukkaita; toiset sen tekivät paetakseen niin
suuren kurjuuden näkemistä; toiset taas näkivät itsensä uusien
monilukuisten kerjuukumppaneidensa syrjäyttämiksi, väistyivät
heidän edestään ja poistuivat epätoivoisina yrittämään viimeistä
ponnistusta, nimittäin avun etsintää muualta, mistä hyvänsä, missä
ei olisi ollut niin tiheään sullottuna väkeä eikä kerjäläisten
kilpailu niin suuri. Vastakkaisilla matkoillaan menijät ja tulijat
kohtasivat toisensa tarjoten toisilleen sydäntä kouristavan näyn,
surullisen todisteen ja synkän enteen siitä matkan päämäärästä, jota
kohti niin hyvin toiset kuin toiset taivaltivat. Siitä huolimatta
kaikki jatkoivat vaellustaan, joskaan eivät toivoneet voivansa
muuttaa kohtaloaan, niin ainakin välttääkseen näkemästä taivasta,
joka oli käynyt vihatuksi ja palaamasta seuduille, jotka olivat
olleet heidän tuskiensa ja epätoivonsa todistajina. Mutta moni
näistä onnettomista nälän ja uupumuksen murtamina kaatui tielle ja
heitti siinä henkensä; ja kuolleet ruumiit tarjosivat onnettomuuden
tovereille vielä synkemmän näyn ja herättivät kauhua, kenties
tunnonvaivojakin toisissa ohikulkijoissa. "Näin itse -- kirjoittaa
Ripamonti -- vallien viereisellä tiellä naisen ruumiin... Hänen
suustaan pisti esiin puoleksi pureskeltua ruohoa, ja tahraiset
huulet näyttivät ikäänkuin vielä yrittävän viimeistä epätoivoista
ponnistusta... Hänellä oli pieni mytty hartioilla ja kapalovöillä
ryntäilleen kiinnitettynä lapsipahainen, joka itkien pyysi rintoja...
Ja sääliväisiä ihmisiä oli saapunut paikalle, he nostivat pienokaisen
ylös maasta, veivät sen mukaansa, tehden sille pakottavinta
äidinpalvelusta."
Tuo komeiden pukujen ja repaleiden, yltäkylläisyyden ja kurjuuden
vastakohta, niin tavallinen tavallisina aikoina, oli silloin
täydelleen lakannut olemasta. Repaleet ja kurjuus vallitsivat melkein
kaikkialla, ja mikä siitä erosi, oli ainoastaan vaatimattoman
keskitilan ilmaus. Nähtiin aatelisten kulkevan yksinkertaisissa
ja vaatimattomissa vaatteissa, jopa kuluneissa ja huonoissakin.
Toisilla tämä johtui siitä, että kurjuuden yleiset syyt olivat
siihen määrin muuttaneet heidän varallisuussuhteensa tai antaneet
kuoliniskun heidän jo ennestään kituvalle taloudelliselle tilalleen;
toiset joko pelkäsivät, että komeudellaan olisivat kiihoittaneet
kansan vihaa tai häpesivät yleisen kurjuuden pilkkaamista. Nämä
vihatut ja pelätyt mahtavat henkilöt, jotka olivat tottuneet
liikkumaan seurueenaan parvi julkeita palkkalaisrosvoja, kulkivat
nyt melkein yksin, pää kumarassa ja kasvoissa ilme, joka näytti
tarjoavan ja anovan sovinnollista rauhaa. Toiset, joilla onnellisina
aikoina oli ollut inhimillisemmät tunteet ja lempeämpi käytöstapa,
näyttivät hekin olevan vallan ymmällään ja neuvottomina alituisen
kurjuuden näkemisestä, se kun tuntui käyvän yli ei ainoastaan kaiken
auttamismahdollisuuden, mutta myös niin sanoakseni säälimisvoimien.
Sen, jolla oli tilaisuus jaella jonkun verran almuja, täytyi
kuitenkin tehdä ero nälän ja nälän, kurjuuden ja kurjuuden välillä.
Ja heti kun armelias käsi lähestyi onnettoman kättä, riensi läheltä
saapuville toisten onnettomien kilpaileva lauma, ja ne, joille
oli säästynyt vähän enemmän voimia, tunkeutuivat esille toistaen
pyyntöjään vielä hellittämättömämmin; uupuneet vanhukset, lapset
ojensivat esiin laihtuneita käsiään. Äidit kohottivat ja näyttivät
kaukaa itkeviä lapsiaan, jotka olivat repaleisilla kapalovöillä
kurjasti verhotut ja jotka väsymyksestä vaipuivat kokoon heidän
käsissään.
Näin kului talvi ja kevät; ja jo joku aika sitten terveyslautakunta
oli huomauttanut muonavarojen lautakunnalle tartunnan vaaraa, mikä
joka taholla kasaantuneen kärsimyksen vuoksi uhkasi kaupunkia; ja
senvuoksi se ehdoitti, että kuljeksivat kerjäläiset oli koottava
eri sairaaloihin. Sillävälin kun punnittiin tätä ehdotusta, kun se
hyväksyttiin, kun neuvoteltiin sopivimmista toteuttamiskeinoista,
-tavoista ja -paikoista, kasaantui kadulle ruumiita joka päivä
yhä enempi ja sen mukaan lisääntyi myös päivä päivältä inho,
alakuloisuus ja vaara. Muonavarojen lautakunnassa katsottiin silloin
helpoimmaksi ja tarkoitusta vastaavimmaksi toista menettelyä,
nimittäin, että koottiin kaikki kerjäläiset, sekä terveet että
sairaat yhteen paikkaan, sairaalaan, missä heitä oli ylläpidettävä
ja hoidettava kaupungin varoilla, ja näin päätettiin tehdä
vastoin terveyslautakunnan lausuntoa, joka huomautti, että niin
runsaslukuisessa ihmisjoukossa vaan oli lisääntyvä se vaara, jota
tahdottiin poistaa.
Milanon sairaala -- jos tämä kertomus sattumalta joutuisi jonkun
käsiin, joka ei tätä laitosta tuntisi näkemältä tai lukemastaan
kuvauksesta -- on melkein neliönmuotoinen rakennus ulkopuolella
kaupunkia, vasemmalla niin sanotusta Itäisestä portista, ja sen
eroittaa kaupungin ulkomuurista ympärystie ja itse muurin juurta
kiertelevä vallihauta. Molemmat pitemmät sivut ovat noin viidensadan
jalan pituiset, molemmat toiset sivut ehkä viisitoista jalkaa
lyhyemmät. Ulkoseinän puolelta jokainen niistä on jaettu lukuisiin
pikkuhuoneisiin, jotka täyttävät ainoastaan pohjakerroksen. Kolmen
sivun sisäpuolella kulkee ohuiden pylväiden kannattama yhtämittainen
holvikäytävä. Noita pikkuhuoneita oli silloin sadan kahdeksankymmenen
kahdeksan vaiheilla; meidän päivinämme on keskelle tehty suuri aukko
ja valtatien puolelle avattu pieni aukko, joten huoneiden luku
jossakin määrin on vähentynyt. Kertomuksemme aikana oli ainoastaan
kaksi käytävää, toinen kaupunginvallien vastaisella puolella,
toinen vastapäätä, toisella puolella. Keskellä sisäpihaa oli, ja on
vieläkin, pieni kahdeksankulmainen kirkko.
Tämän sairaalan rakentaminen oli alettu vuonna 1489 yksityishenkilön
jälkisäädännön määräämillä rahoilla, sitä oli sitten jatkettu
yleisillä varoilla sekä muiden testamenttaajien ja lahjoittajien
raha-avustuksilla, ja sen alkuperäinen tarkoitus oli tarpeen
vaatiessa vastaanottaa ruttosairaita; tämä vitsaus oli jo paljon
varhemmin tätä aikaa ja paljon myöhemminkin ilmestynyt, pari, neljä,
kuusi, kahdeksan kertaa vuosisadan kuluessa, milloin missäkin seuduin
Europpaa, vallaten joskus suuren osan mannermaata, jopa joskus
raivoten koko sen pituudelta toisesta päästä toiseen. Puheena olevana
aikana ei tätä sairaalaa käytetty muuna kuin ruttosulun alaisten
muonavarojen säilytyspaikkana.
Jotta se nyt olisi saatu kuntoon uutta tarkoitusta varten, poikettiin
tavallisista terveyshoidon säädöksistä; ja sittenkuin kiireisesti oli
toimeenpantu säädetty puhdistus ja tarkastus, luovutettiin kaikki
muonavarat yhtä haavaa pois. Levitettiin olkia jokaiseen koppiin ja
koottiin senlaatuisia ja niin runsaita muonavaroja kuin asianhaarat
sallivat; ja julkisella kuulutuksella kutsuttiin kaikkia kerjäläisiä
saapumaan sinne.
Monet riensivät halukkaasti saapuville; ne, jotka sairaina loikoivat
kaduilla ja toreilla, kannettiin sinne; muutamassa päivässä oli sinne
koottu yli kolmetuhatta henkeä. Mutta paljoa lukuisammat olivat ne,
jotka jäivät jälelle.
Tämä johtui siitä, että jokainen heistä odotti näkevänsä toisten
poistuvan ja jäävänsä vähälukuiseen joukkoon hyväkseen käyttämään
kaupungin almuja, tai oli syynä tuo luonnollinen vastenmielisyys,
jonka synnytti ajatus joutua sisäänsuljetuksi tai tuo epäluulo, jota
köyhät yleensä tuntevat kaikkea sitä kohtaan, minkä rikkauden ja
vallan omistajat heille tarjoavat -- epäluulo, jonka määrä vaihtelee
niiden tiedottomuuden mukaan, jotka sitä kokevat ja jotka sitä
aiheuttavat, köyhien lukumäärän ja vähäisen laintuntemuksen mukaan.
-- Saattoipa syynä olla sekin, että tiedettiin, miten itse teossa
oli osoitetun hyvänteon laita, tai kaikki tämä yhteensä ja vielä
jokin muu seikka. Oli miten oli, suurin osa ei ollenkaan välittänyt
kutsusta, vaan laahusteli, entisessä kurjuudessaan pysyen, katuja
pitkin. Kun tämä huomattiin, pidettiin parhaana vaihtaa kutsu
väkivaltaan.
Lähetettiin kiertelemään oikeudenpalvelijoita, joiden oli määrä
koota kerjäläiset sairaalaan ja tuoda sinne vastahakoiset
sidottuina. Viimemainittujen kuljetuspalkaksi määrättiin kymmenen
soldoa hengestä. Vaikka hätä on ylimmillään, riittää kuitenkin
aina yleisiä varoja nurinkurisiin menoihin. Ja vaikka -- kuten oli
oletettu ja muonavarojen lautakunta nimenomaan oli tarkoittanut --
joukko kerjäläisiä oli paennut kaupungista, lähteäkseen elämään tai
kuolemaan muualle, ainakin vapaudessa, onnistui tämä ajometsästys
niin hyvin, että sairaalan hoidokkaiden, sekä vapaaehtoisten että
vangittujen, luku läheni kymmentä tuhatta.
Oletamme, että naiset ja lapset sijoitettiin eri osastoon, vaikka
siitä ei aikakirjoissa mainita mitään. Varmaankaan ei puuttunut
sääntöjä ja toimenpiteitä hyvän järjestyksen ylläpitämiseksi. Mutta
jokainen saattaa kuvitella, millaista järjestystä voi toimeenpanna
ja ylläpitää varsinkin noina aikoina ja sellaisten olosuhteiden
vallitessa, niin monilukuisen ja kokoonpanoltaan erilaisen
ihmisjoukon keskuudessa, missä pakollisia oli vapaaehtoisten seassa.
Lisäksi siellä oli henkilöitä, joille kerjuu oli pakko, tuska, häpeä
ja taas toisia, joilla se oli ammatti; monet heistä olivat kasvaneet
maaseudun ja kauppa-alan kunniallisessa toimeliaisuudessa, monet
taas kadulla, kapakassa, ylhäisten palveluksessa, toimettomuudessa,
petkutuksen, ylimielisyyden ja väkivallan teoissa.
Millainen oli kaikkien näiden yhteensullottujen ihmisten asunto ja
ravinto, saattaisi surullisesti kyllä ilman määrättyjä tietojakin
kuvitella; mutta tuollaisia tietoja onkin olemassa. He makasivat
pari- tai kolmekymmentä yhteen sullottuina jokaisessa näistä
kammioista, tai myös kokoonkyyristyneinä pylväskäytävissä, leväten
mädänneillä ja löyhkäävillä oljilla tai paljaalla maalla. Tosin oli
määrätty, että oljet olisivat tuoreet ja että niitä olisi riittämiin,
kuin myös, että niitä usein vaihdettaisiin; mutta kuitenkin ne
olivat mädänneitä, niitä oli niukasti, eikä niitä vaihdettu. Samoin
oli määrätty, että leivän piti olla hyvää; sillä kuka virallinen
hallintomies olisi koskaan sanonut, että tulee tehdä ja jakaa huonoja
muonavaroja? Mutta mitenkä olisi voinut näin suurelle väenpaljoudelle
ja tällaisten olojen vallitessa aikaansaada sellaista, mitä ei edes
tavallisissa oloissa ja pienemmälle joukolle olisi voitu hankkia?
Silloin huhuttiin, kuten huomaamme ajantiedoista, että tuon sairaalan
leipä väärennettiin raskaasti sulavilla ja ravitsemattomilla
aineilla; ja valitettavasti on todennäköistä, ettei se ollut
mikään ilmasta temmattu huhu. Vettäkin oli niukasti, nimittäin
raitista ja terveellistä vettä. Yhteisenä vedenlähde-paikkana
käytettiin kaupungin muurin juurta kiertävää ojaa, joka oli matala
ja hidasvirtainen, paikoittain lokainen ja silloin muuttunut
sellaiseksi, miksi sen välttämättömästi saattoi niin suuren ja
sellaisen väenpaljouden läheisyys.
Kaikkiin näihin kuolevaisuuden syihin, jotka olivat kahta
tehoisammat, ne kun vaikuttivat jo sairaisiin tai sairastumaisillaan
oleviin ruumiisiin kahta tehoisammin, tuli lisäksi erityisen
epäsuotuisa vuodenaika: pitkälliset sateet, joita seurasi
vielä pitkällisempi kuivuus, ja tämän mukana ennenaikainen ja
ylenmääräinen kuumuus. Ruumiillisiin kärsimyksiin liittyi itse
kärsimyksen tietoisuus, vankeuden tuottama ikävä ja kärsimättömyys,
entisten tottumusten muisto, rakkaiden omaisten menettämisen
suru, se huolestuttava tieto, että rakkaat omaiset olivat poissa,
sairaalahoidokkaiden keskuudessa syntyneet riitaisuudet ja
vastenmielisyyttä synnyttävät vihamielisyydet, niin monet muut
intohimoiset alakuloisuuden tai raivon tunteet, jotka he olivat
tuoneet mukanaan, tai jotka olivat siellä syntyneet, ja lopuksi
kuoleman alituinen pelko ja näky, kuoleman, joka niin monien syiden
vuoksi kävi varsin usein ilmaantuvaksi vieraaksi, näin lisäten
entisten vitsausten taakkaa. Ei siis ole syytä ihmetellä, että
kuolevaisuus kasvoi ja vallitsi tässä suljetussa laitoksessa siihen
määrin, että toiset sitä luulivat ja useat suorastaan mainitsivat
rutoksi. Joko kaikkien näiden syiden yhtyminen ja lisääntyminen
ainoastaan kiihdytti puhtaasti kulkutaudinluonteista vaikutusta;
joko -- kuten näyttää käyvän helpomman ja lyhyemmänkin nälänhädän
aikana -- todella oli olemassa tartunta, joka kurjuuden ja huonon
ravinnon, säädyttömyyden, epäpuhtauden, kärsimysten ja epätoivon
heikontamissa ja valmistamissa ruumiissa sai niin sanoakseni
hedelmällisen maaperän, sanalla sanoen otolliset olosuhteet
puhkeamiseen, varttumiseen ja lisääntymiseen -- jos yleensä asiaan
perehtymättömän on sallittu tässä suhteessa tuoda esiin mielipiteitä,
jotka muuten ovat yhtäpitäviä sen olettamuksen kanssa, minkä muutamat
lääkärit ovat lausuneet ja minkä viime aikoina on toistanut suurta
älykkäisyyttä, mutta myös suurta varovaisuutta osoittaen eräs
yhtä uuttera kuin nerollinen mies[40] --; joko tartunta puhkesi
aluksi itse sairaalassa, kuten päättäen sekavasta ja epätarkasta
tiedonannosta lääkärit näyttävät arvelleen; tai oli se olemassa jo
paljoa ennen sitä -- mikä tuntuu kenties todennäköisemmältä, jos
ottaa huomioon, kuinka vanha ja yleinen tämä kurjuus jo oli ja kuinka
yleinen kuolevaisuus -- ja siirtyneenä tämän paikoillaan olevan
väenpaljouden keskelle se levisi hirvittävän nopeasti. Oli miten oli,
tosiseikka on se, että sairaalan kuolleiden luku lyhyen ajan kuluessa
päivässä nousi yli sadan.
Sillä aikaa kuin sairaalan eloon jääneissä vallitsi tauti, tuskat,
kauhistus, valitukset ja raivo, muonavarojen lautakunnassa
oli vallitsevana häpeä, hämmästys, epäröiminen. Kysyttiin
terveyslautakunnan mielipidettä ja neuvoa; ei ollut muu neuvona
kuin jälleen lakkauttaa kaikki, minkä niin muhkeasti, niin suuria
kuluja vaatien ja ihmisiä niin pahasti kiusaamalla oli saatu aikaan.
Sairaalan ovet avattiin, päästettiin menemään kaikki köyhät,
jotka vielä jalkeilleen kykenivät, ja jotka hurjasti iloiten
riensivät pois. Kaupunki kaikui taas entisistä valituksista,
mitkä nyt kuitenkin olivat heikommat ja harvemmin toistuvat. Se
näki vielä kerran tämän kurjan joukon, harvenneena, mutta vielä
surkuteltavampana, näin huomauttaa Ripamonti, ajatellen minkä vuoksi
se oli näin kokoon kuivunut. Sairaat siirrettiin Santa Maria della
Stellaan, joka silloin oli köyhien sairaala, missä suurin osa heistä
kuoli.
Tällävälin siunatut kentät alkoivat kellastua. Mailta tulleet
kerjäläiset läksivät kaupungista poistuen kukin taholleen niin
hartaasti odottamaansa elonkorjuuta toimittamaan. Jalo Federigo
hyvästeli heitä tehden viimeisen ponnistuksen heitä auttaakseen.
Jokaiselle maalaiselle, joka ilmestyi arkkipiispan asuntoon, hän
käski antaa giulion[41] ja sirpin.
Elonkorjuu teki viimein nälänhädästä lopun; kuolevaisuus, joko
kulkutaudeista tai tartunnasta aiheutunut, väheni päivä päivältä,
mutta jatkui kuitenkin syksyyn asti. Se oli loppumaisillaan, kun uusi
vitsaus äkkiä ilmestyi.
Tällävälin oli sattunut paljon sellaisia tärkeitä tapahtumia,
joita erityisesti sanotaan historiallisiksi. Kardinaali Richelieu
oli, kuten jo mainitsimme, valloittanut La Rochellen ja tehnyt
jonkunmoisen sopimuksen Englannin kanssa; voimakkaalla sanallaan
hän Ranskan hallintoneuvostossa oli ehdottanut ja ajanut läpi
päätöksen, että Neversin herttuata tehokkaasti autettaisiin; jopa
hän samalla oli taivuttanut kuninkaan omassa persoonassaan lähtemään
tälle sotaretkelle. Valmistuksia tehtäessä, Nassaun kreivi,
keisarin valtuuttamana läksi Mantovaan ja kehoitti uutta herttuata
luovuttamaan valtakuntansa Ferdinandin käsiin, uhaten, että tämä
muuten oli lähettävä sotajoukon niitä valloittamaan. Herttua,
joka epätoivoisempienkin olosuhteiden vallitessa oli kieltäytynyt
suostumasta niin koviin ja huonosti perusteltuihin ehtoihin, hylkäsi
ne nyt kahta pontevammin, häntä kun nyt rohkaisi Ranskan läheinen
apu. Hän teki sen kuitenkin sanamuodossa, mikä mahdollisuuden
mukaan verhosi ja salasi kiellon, jopa hän lupasi alistumistakin,
mikä tapahtui sitä auliimmin, hän kun ei katsonut tarpeelliseksi
tätä lupaustaan pitää. Keisarin asiamies oli lähtenyt pois,
pannen vastalauseensa ja uhaten aseiden väkivaltaa. Maaliskuulla
kardinaali Richelieu kuninkaan kanssa sotajoukon etunenässä todella
tuli saapuville. Hän oli pyytänyt Savoijin herttualta läpikulun
lupaa; sopimuksia hierottiin, mutta ei tultu päätökseen. Ottelun
jälkeen, josta Ranska oli eronnut edukkaampana, oli ryhdytty uusiin
keskusteluihin ja oli tehty sopimus, jossa herttua muun muassa
oli tehnyt sen välipuheen, että Don Gonzalon tuli lakata Casalea
piirittämästä, ja että hän, herttua, Gonzalon kieltäytyessä sitoutui
liittoutuneena ranskalaisiin hyökkäämään Milanon herttuakuntaan, Don
Gonzalo katsoi tilaisuuden otolliseksi päästäkseen helpolla tästä
pälkähästä ja herkesi Casalen piirityksestä, minne heti oli marssinut
sisälle ranskalaista sotaväkeä linnaväkeä vahvistamaan.
Tässä tilaisuudessa Achillini omisti kuninkaalle kuuluisan sonettinsa: